3 > Tyhmän tytön sanat

Tämä tarina on alun perin julkaistu 26.3.2019.

Miwa

Minä vihasin Himekoa. Jos pitäisi nimetä yksi ihminen, jota ilman voisin hyvin elää se olisi ihan varmasti prinsessatytär Himeko! Saatanan teennäinen Barbie-nukke!

Jostain kumman syystä isovanhemmat uskoivat aina häntä eivätkä minua. Himekoa aina jaksettiin paapoa ikään kuin hän olisi joku prinsessalapsi – mitä nimi jo ehdottikin. Minä vihasin tätä kaikkea, sitä taloa, jossa asuimme, sitä teennäisyyttä. Sitä että olimme perhe, mutta emme olleet kuitenkaan. He olivat se perhe, minä en. Aina oli ollut näin. Minä tein jotain väärin, Himeko kieli siitä, ja niin minut maalattiin automaattisesti pahaksi. Oli syy mikä hyvänsä, Himeko oli oikeassa ja minä väärässä.

He eivät ikinä kuunnelleet. Voisin vaikka lyödä vetoa, että vaikka huutaisin täyttä kurkkua, he eivät kuulisi silloinkaan. Sillä miksi minä varastan, ei ollut väliä. Minulla ei tuntunut olevan paljoakaan väliä. Eipä sillä, he eivät ymmärtäisi syytä. Ja jos ymmärtäisivätkin, he suuttuisivat, jos avautuisin. Hyvällä tuurilla heidän korvansa pettäisivät taas kerran.

Vuosia oli ollut näin. Himeko oli aina ollut tuollainen. Hän kutsui harvoin minua nimeltä, ja aina hän oli kimpussani. Jos kerran onnistuin jossain, hän teki selväksi, ettei se riittänyt. Kun yritin puolustautua, teinpä mitä sitten teinkään, he eivät kuulleet minua. He kuulivat vain hänet. Hän oli heidän suosikkinsa. Heidän ikioma prinsessansa, joka ei voisi tehdä mitään väärää.

Heti sen jälkeen, kun äiti ja isä kuolivat siinä lauttaturmassa, kaikki oli kääntynyt näin. Jos äiti olisi ollut elossa, ei Himekon käytöksestä olisi tullut mitään, sillä hän olisi kyllä sanonut mitä mieltä oli hänen käytöksestään. Isäkään ei ollut paaponut Himekoa. Mutta isovanhemmille hän oli kuin mikäkin enkeli, pyhimys suorastaan.

Ilta alkoi hämärtyä, raikkaana ja viileänä. Tuuli alkoi hiljalleen muuttua hyytäväksi. Auringon lasku maalasi taivaan oranssiksi ja sille kohoavat pilvet violeteiksi. Pian tulisi pimeä, mutta minä en menisi takaisin. Jos menisin, tukahduttaisin taas yhden huudon. Kiukku muuttuisi patoutuneeksi vihaksi, tuntuisi siltä kuin hukkuisin. Siltä kuin en saisi henkeä.

Vuosia olin elänyt näin.

”Rran!” Rigel murisi ja kurkki laukusta, minne tässä oltiin menossa.
”Teit hyvin, Rigel”, sanoin piikkipersukselle hiljaa kävellessäni kadun yli. Ei minulla ollut hajuakaan siitä, minne olin menossa. Tai minne me voisimme mennä.
”Teit sen mitä minä olen halunnut tehdä jo vuosia”, sitten tuhahdin. ”Vaikka sinä et kyllä saisi purra ihmisiä. Sinulla on niin terävät hampaat ja hyvät leuat, voisit vaikka purra ihmisen sormen poikki.”
”Rran!” Rigel äännähti varsin tyytyväisen kuuloisena. Se röyhisti rintaansa, ikään kuin se olisi ollut hyvin tyytyväinen itseensä.
”Juttu on vain niin, että ihmiset eivät pidä siitä. Jos käyttäydyt liian aggressiivisesti, Himeko voi vaikka vaatia, että sinut lopetettaisiin”, minä kerroin. ”Meillä on Pokécenterillä sellaista ainetta… yleensä sitä käytetään vain, jos potilaan hyväksi ei voida enää tehdä mitään.”
Rigel tuijotti minua pitkään, yhtäkkiä se ei näyttänytkään niin ylpeältä kolttoseensa.
”Himeko on oikea hirviö”, sanoin hiljaa. ”Olen varma, että hän tekisi sen.”

Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän oli vienyt minulta jotakin arvokasta. Jotakin paljon arvokkaampaa kuin hän oli ikinä ollut.

Tien toisella puolella häämötti pieni leikkikenttä, keinuineen ja kiipeilytankoineen, liukumäkineen ja leikkimökkeineen. Sieltä kuului lasten iloisia kiljahduksia ja vanhempien puheen sorinaa. Puiston vihreänä kuultavat penkit näyttivät kuitenkin tyhjiltä. Voisimme ainakin levätä hetken.

Niinpä otin ja menin istumaan kylmälle penkille. Rigel kaiketi kyllästyi olemaan laukkuun sullottuna, ja kömpi siksi penkille. Se ei tullut ihan vierelleni, muttei myöskään lähtenyt temmeltämään pitkin edessämme häämöttävää hiekkalaatikkoa. Nidoranin poistuttua laukustani, tunnustelin laukun sisälle ommeltua taskua, joka oli suljettu vetoketjulla.

Jep. Siellä olivat.

”Etsi etsi, Himeko. Et löydä niitä kuitenkaan”, hymähdin itsekseni. Rigel kääntyi katsomaan minua, ja se varmaankin pohti, että mitä tuo nyt horisee. Mutta me olimme siinä kaikessa hiljaisuudessa, mitään sanomattomina. Puiston reunalla seisoi muutama ihminen, jotka tarkkailivat puistoa pitkin juoksevaa alakouluikäistä poikalasta, joka juoksi Meowth jäljessään. Meowth oli selvästi vielä pentu, olihan se pienikokoinen sen lisäksi että sen silmissä oli utelias pilke. Pian Meowth pinkaisikin kohti lähellä häämöttävää puuta. Pikku kissa otti ja kiipesi kynsiään käyttäen puuhun. Se istui alimmalle, joskin huteralle oksalle, aina siihen asti, kunnes jokin pieni – varmaan tammenterho tai vastaava, irtosi oksasta ja kopsahti maahan. Meowth sai vauhtia – se loikkasi oitis maahan, tutkiakseen pudonnutta asiaa. Hetken kuluttua pikku kissa aktivoitui ja alkoi töniä terhoa pienillä tassuillaan. Hetken kuluttua kissa juoksi tammenterhon perässä kuin viimeistä päivää, jahdaten saaliinaan pitämää terhoa, pyörien koko ajan minne sattui.

Näky sai minut hymyilemään. Se muistutti minua aivan…

Yukista.

”Äiti, isi! Katsokaa miten hassu Momo on!” Pikku poika huusi vanhemmilleen.

”Minulla oli joskus tuollainen”, sanoin lopulta hiljaa.

Rigel

Mä en tykännyt tästä yhtään. Oltiin liian lähellä kasvattajan kotia. Se toi meitä usein tänne kävelylle, vaikka sitä sattuikin harvoin. Mutta joskus toi. Tyhmä tyttö vaikutti jotenkin apealta. Vaikka ymmärtäähän sen, kun joutuu noidan kiusaamaksi ei tuollainen avuton otus voi kai muutakaan. Tuntui kummalliselta katsoa saparopäistä tyttöä silmiin. Oli jotenkin noloa. Mutta ei tässä voinut poiskaan katsoa. Tyttö oli talossa maininnut, ettei luopuisi enää toisesta pokémonista noidan tähden. Olisiko siitä tulossa nyt tarinaa?

”Yuki ei ollut ihan tuollainen”, tyttö sanoi hiljaa. ”Sillä oli pörheä lumen valkea turkki ja jäänsiniset ilkikuriset silmät. Se oli kovin pahan sisuinen pentu. Luulen sen olleen joku ihan jalostettu Meowth, jo sen värityksen takia…”

Pyh. Mä vihasin Shinyja.

”Joku taisi varastaa sen, mutta Yuki ei kai pitänyt siitä ja puri ukkoa”, tyttö kertoi. ”Minä löysin Yukin lumesta makaamasta verisenä. Vein sen pokémon centeriin. Voitko uskoa, että kaikki tämän kaupungin hoitajat olivat menneet lakkoon juuri tuona päivänä?”

Mikähän se lakko on?

”Pelkäsin, että Yuki kuolee. Rouva Takeda oli kuitenkin paikalla ja otti Yukin hoidettavaksi. Mutta koska hoitajia ei ollut, minä sain luvan auttaa”, tyttö naurahti kömpelösti. ”Siten minä kai päädyinkin koko alalle. Mutta kun toin Yukin kotiin, Himeko sai raivarit…”

”Muistan mitä hän silloin sanoi”, tyttö huokaisi. ”Hän sanoi: ’Miwalla ei saa olla hienompaa pokémonia kuin minulla!’ Sitten hän alkoi kiukutella, sitä kesti kuukauden päivät, kunnes minulle sanottiin, että kissan piti löytää uusi koti. Niin minä sitten annoin Yukin hänelle…”

”Himeko on aina vihannut minua”, tyttö kuiskasi katkerasti. ”Enkä minäkään pitänyt hänestä enää tuon jälkeen. Sen jälkeen aloin pänttäämään pääsykokeisiin, tai jotain. Ajattelin että vaikka Yuki ei olisi enää täällä, voisin auttaa muita sen kaltaisia.”

Nyt mä taisin ymmärtää jotakin. Tuliko tuo tyhmä tyttö sekoittamaan mun kuviot, koska halusi auttaa? No ei kyllä olisi tarvinnut… kyllä mä olisin jotenkin selvinnyt. Mahassa murisi, oli kamala nälkä. Niinpä katsoin tyttöä vaativasti.
”Anteeksi, Rigel”, tyttö sanoi. ”Sinulla on varmasti nälkä.”
”Eikö sulla sitten ole?” Heitin takaisin. Tytön mahan murina kuului tänne asti! Mutta tyttö vain hymyili, jotenkin surullisesti mutta kuitenkin.
”Kyllä meillä on rahaa ruokaan, älä huoli”, hän sanoi lempeästi. ”Mutta en tiedä minne voisimme mennä.”
”Noitalaan ei ainakaan!” Minä totesin, ja uskoin tyhmän tytön olevan edes sen verran samaa mieltä kanssani. Mutta sitten, kuului ääniä.

Tuttuja ääniä.

”Älähän nyt, Suzu. Kohta ollaan perillä”, ukon ääni totesi. Ei hyvä. Ei todellakaan hyvä. Jos se näkisi mut, joutuisin takaisin kasvattajan luo! Takaisin niiden mielettömien narttujen pilkan kohteeksi. Siihen mä en suostuisi sitten millään! Tämä tyttö saattoi olla tyhmä, mutta hänenkin kanssaan oleminen oli jännempää kuin kasvattajan luona lahoaminen! Piiloon ja äkkiä!

”Mikäs sinulle tuli, Rigel?” Tyttö kummasteli, kun mä sukelsin takaisin siihen tunkkaiseen laukkuun ja vedin vielä läpänkin eteen.
”Mitä kummaa sinä nyt keksit?” Tyttö kysyi typertyneenä. Ja koska kyseessä oli juuri tuo ihmisotus ei hän tietenkään ymmärtänyt. Hän kohotti laukun läppää ja katsoakseen mua.
”Kiinni ja heti!” Murisin tytölle, mutta tuo alkoi nauraa.
”Olet sinä kyllä kumma otus”, hän totesi. ”Äsken laukkua ei saanut laittaa kiinni ja nyt suorastaan vaadit sitä.”
”Pistä nyt se läppä kiinni! Nehän näkee mut!” Murisin tytölle, mutta eihän tuo käsittänyt mistään mitään. Kuulin lähestyviä askelia ja suorastaan haistoin ummehtuneen Nidorinan lemun – jopa tänne laukkuun asti.
”Olet sinä kyllä aika epeli, Rigel”, tyttö totesi, kunnes tajusi vanhan miehen lähestyvän. Pistäisi nyt sen läpän eteen!
”Siellähän sinä olet”, kasvattajan lämmin ääni totesi jostain mun pään yläpuolelta. ”Pelkäsin jo, että joku pokémon oli napannut sinut.”
”Ei ne mua kiinni saa!” Uhosin, jolle Suzuksi kutsuttu Nidorina pyöritteli silmiään.
”Tuota, onko tämä teidän?” Kuulin tytön kysyvän, mutta ei kyllä kuulostanut kovinkaan iloiselta.
”No minä otin sen kasvattajana vastaan kouluttajalta, mutta varsinaisesti minä en omista sitä”, kasvattaja selitti. ”Sinäkö sen löysit?”
”Kujalta eilen illalla. Oli joutunut yhden koiralauman saartamaksi”, tyttö sanoi sen enempää pitkittelemättä.
”Sen voi uskoa”, kasvattaja huokaisi. ”Tällä on paha luonne. Oletko huomannut?”

Tietenkin olisi. Sitähän kaikki sanoivat.

”En minä vaan huomannut”, tyttö sanoi ja tuntui todella tarkoittavan sitä. Mä tiesin olevani hankala tapaus, oliko tämä tyttö vain niin tyhmä, ettei ollut huomannut? Tai ehkä tyttö oli tottunut hankaliin tapauksiin, sisar ainakin tuntui olevan kamala noita-akka. Sen jälkeen kasvattaja otti ja pyysi tyhmän tytön teelle kotiinsa. Siihen turvallisesti aidattuun taloon, jossa olin viettänyt turhan ison osan elämästäni. Sen aitojen turvallisemmalla puolella. Enkä mä halunnut mennä takaisin, eläisin vaikka tämän tyhmän ihmisen kanssa, oli sekin mielekkäämpää kuin aidan raosta tiirailu.
”Eip!” Murisin sitä mukaa kun tytön askeleet lähestyivät taloa. ”Tuonne en mene! Pois heti!”
”Mikäs nyt vaivaa, Rigel?” Tyttö kysyi tyhmänä. ”Kunhan vain käydään.”
Tyttö ei tietenkään tajunnut. Hän saisi kyllä lähteä, kun halusi, mutta mua tuskin päästettäisiin niin helposti.

Sisällä haisi ummehtuneelta. En käsittänyt miten joku saattoi elää sen hajun ympäröimänä. Tämä koko paikka oli ankea, tummanruskeat seinät puskivat päälle, ei ollut tasoja, jolle loikkia tai mitään kunnon paikkaa mistä näkisi ulos. Niin paitsi se kirjoituspöytä, jolla kolme kikattavaa Nidoran tyttöä yleensä istuivat. Eikä niiden seuraan kukaan tahtonut.

Mutta heti kun ne kuulivat, että taloon saapui vieras – potentiaalinen uusi omistaja siis, talo täyttyi pienten askelten vipinästä. Sieltä ne ääliöt tulivat, joukon kärjessä tietenkin se typerä Dorothyn hupakko, joka oli niin ylpeä kimaltavasta vaaleanpunaisesta värityksestään, ettei nähnyt nenäänsä pidemmälle. Muut kaksi tavallisen sinistä naarasnidorania jäivät oven suuhun kurkkimaan tyhmää tyttöä varauksellisesti mutta Dorothy oli oma itsensä, se tuli heti kiehnäämään tyhmän tytön jalkoihin. Dorothylle – kuten varmaan kaikille sen kaltaisille oli tärkeää esitellä miten kaunis ja erityinen sen väri oli. Vaikka muuten siinä ei ollutkaan mitään erikoista.

Typerää touhotusta.

Tyhmä tyttö oli näköjään täynnä yllätyksiä – tai sitten hän oli vain yksinkertainen, mene ja tiedä. Häntä ei kuitenkaan näyttänyt juurikaan kiinnostavan Dorothy sen värityksestä puhumattakaan. Tyttö työnsi naaras Nidoranin kämmenellään hellästi kohti sen lajitovereita.
”Menehän leikkimään siitä”, hän totesi. ”Jos jatkat tuota, astun vahingossa päällesi.”
Eikä muuta. Hän ei ollut kuin ne idiootit, jotka tulivat tänne katsomaan meitä ja ihastuivat oitis ihmisystävälliseen ja ”hellyttävään” ja ”suloiseen” pinkkiin naarasnidoraniin. Tyttöä se ei näyttänyt juuri kiinnostavan Dorothyn kimmeltävä väritys, tyttö tuskin kiinnittikään siihen mitään huomiota. Niinpä Dorothy luovutti ja palasi kahden muun luo, mulkaisten vielä tyttöä äkäisesti.
”Moukka”, se kuului supattavan.

Hah, ihan oikein sinulle.

”Kasvatatko sinä Nidoraneja?” Tyhmä tyttö kysyi, ikään kuin se ei olisi jo selvää.
”Kasvatan toki”, kasvattaja naurahti hyvän tahtoisesti. ”Suzu tässä on ollut minulla pikku pojasta asti. Ja nuo kaksi tavallisen väristä, ovat sen poikaset Yuri ja Miyu. Shiny tuli eräältä yhteistyöhenkilöltäni Margaritesta. Se on nimeltään Dorothy.”
”Entäs Rigel sitten?” Tyttö kyseli noiden astellessa keittiöön. ”Onko silläkin jo nimi?”
”Rigel”, kasvattaja kohotti toista kulmaansa. ”Tuli minulle eräältä kouluttajalta, joka ei pystynyt pitämään kiireidensä vuoksi siitä huolta.”

Tarkoitat ettei halunnut.

”Minä en yleensä pidä kuin yhtä urosnidorania kerrallaan. Ovat kovin riitaisia, jos niitä on useampi samassa paikassa”, kasvattaja selitti.
”Ymmärtäähän sen”, tyhmä tyttö sanoi. ”Joku meistä aloittelijoista toi kerran kaksi urospuolista Houndoomia samalle osastolle hoidettavaksi, ja ne olivat repiä toistensa kurkut auki…”
”Oletko sinä siis töissä pokémon centerillä?” Ukko kyseli ja katseli tyttöä pitkään.
”Opiskelen vasta”, tyttö korjasi.
”Eikö sinulle sopisi joku vähän rauhallisempi yksilö, kun olet sillä alalla?” Kasvattaja kysyi. Mulkaisin ukkoa ja hänen oranssin harmaita hiuksiaan murhaavasti, vaikka kyllä mä vähän arvasin, että tässä näin käy. Hän yrittäisi kaupata tyhmälle tytölle yhtä rauhallisemmista tyttönidoraneista, ja varmasti hän menisi siihen lankaan.
”Ei vaan tullut sopivaa vastaan”, tyttö sanoi ja kohotti toista kulmaansa ja hymyili mulle. En mä oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Eikö hän kelpuuttaisikaan tyttönidorania?
”Rigel on ollut vähän hankala, mutta minä tykkään haastavista tapauksista”, tyttö jatkoi hymyillen, kun kasvattaja kolisteli teekuppien kanssa. Otin tilaisuudesta vaarin ja nousin laukusta pöydälle venyttelemään jalkojani. Laukussa oli ahdasta.
”Ei pöydälle saa kiivetä!” Kimakka Nidoranin ääni valitti. Kolmikko kurkisteli keittiön oven suusta ja katseli mua paheksuvasti.

Siinäs katsotte.

Pian nuo kaksi, tyhmä tyttö ja kasvattaja hörppivät teetä vastakkain, kasvattajan välillä kysellen tyhmiä kysymyksiä. Kuten vaikka miksi mun nimeksi tuli Rigel. Tytön mukaan mä tykkäsin tähdistä. Ja olihan ne ihan kivoja. Täällä niitä ei näkisi. Täällä olisi vain ahdistavan tukalaa, puun väristä. Ei kimmeltäviä tähtiä missään. Eihän tällaisessa tylsässä paikassa voinut elää! Odottaisinko täällä siihen asti kunnes ”emo” tulisi takaisin – mutta ei tulisi koska se oli vale. Likainen vale. Katselinko kun nuo muut saisivat omat tylsät kouluttajansa, kun mä itse jäisin vaan tänne, ikälopun Suzun seuraksi. Kuka nyt sellaista elämää haluaisi? En mä ainakaan!

Mä halusin nähdä muitakin paikkoja, kun puunsävyisen kolmikerroksisen talon ja sen turvallisesti aidatun pihan. Halusin nähdä muitakin taloja, katuja ja kujia. Halusin tapella. Halusin kehittyä ja haistattaa ”emon” kouluttajalle pitkät.

Tyhmä tyttö oli tällä välin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja rapsutti mua korvan takaa.
”Kieroa peliä!” Murisin tytölle. Hän oli tietenkin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, huomatessaan mun olevan ajatuksissani! Kiero tyttö. Mutta muapa ei noin vain rapsutettaisi! Koetin heti näykätä tyttöä sormen päästä, mutta hänpä veti nopeasti sormensa ulottuviltani ja naureskeli siihen päälle. Tyhmä tyttö.
Mutta niin nauroi kasvattajakin, hiljaa ja pehmeästi meitä silmäillessään. Mitäköhän tuonkin mielessä liikkui?
”Saanko minä olettaa, että olisit valmis ottamaan Nidoranin mukaasi?” Hän kysyi lopulta.

Hei hetkinen….

Tyhmä tyttö katsoi kasvattajaa hetken, kuin punnitakseen tuon sanoja. Sitten hän katsoi minuun, eikä näyttänyt sen viisaammalta kuin hetki sitten. Sitten hymy, ovela hymy – jota kasvattaja ei kenties nähnyt, kohosi hänen huulilleen.
”Se voisi olla mielenkiintoista”, tyttö sanoi ja katsoi muhun. Aikoikohan hän ärsyttää sitä noitaa? Mä puolestani halusin vedellä sitä sen karvamatoa turpiin! Toimisihan se. Enpähän ainakaan mätänisi enää täällä.

Katsahdin tyttönidoraneja siellä oven suussa. Ne näyttivät hämmentyneiltä. Sitten ne kuiskivat toisilleen, kuten noiden onnettomien tapana yleensä oli.
”Eihän tuollainen riehuja kellekään tytölle voi sopia, eihän?”, kuulin yhden niistä kuiskivan.
”Kukaan järkevä ei kyllä tuota ottaisi”, tunnistin puhujan Dorothyksi. Sitä taisi kaivella se, ettei kukaan tällä kertaa ihaillut sen karseaa väritystä.
”No on kai sitten hyvä, että tämä tyttö on tyhmä”, korotin ääntäni noille. Mutta toisaalta tyhmä tyttö ei ollut yhtä tyhmä kuin nuo. Tyhmä oli mutta ei kuitenkaan niin tyhmä.

Kasvattaja nousi pöydästä ja sanoi palaavansa ihan heti. Suzu jäi keittiöön istumaan, kasvattajan tuolin viereen.
”Sinuna minä en nimittelisi uutta kouluttajaasi”, Suzu yritti valistaa. ”Hänhän on pitänyt sinusta huolen sen aikaa, kun olet ollut karussa. Ja nyt sinun on pakko tulla toimeen hänen kanssaan, kun olet virallisesti hänen pokémoninsa.”
”Kyllä hän silti on tyhmä”, minä murahdin. En tarvinnut mitään äidillisiä neuvoja, kyllä mä ilmankin pärjäsin! Eikä mun olisi pakko tulla toimeen yhtään kenenkään kanssa, vaikka hän ottaisikin minut.
”Eikö sinun olekin nälkä, Rigel?” Tyhmä tyttö kyseli. Hän viittasi kuiviin kanelikekseihin, joita kasvattaja tarjosi aina vierailijoille teen kanssa.
”Yäk, en syö”, totesin nenääni nyrpistäen.
”Ei pitäisi olla noin nirso, muuten et kasva ikinä isoksi”, tyttö huomautti.
”Hyvä huomio”, Suzu huomautti. ”Sinun pitää nyt kuunnella kouluttajaasi, poika.”
”Syökää itse kuivat kappuranne!” Murahdin molemmille.

Tytöt olivat tyhmiä. Enkä mä kuuntelisi niitä.

Pian kasvattaja palasikin, mukanaan pinkka papereita, joista puolet hän antoi tyhmälle tytölle.
”Siinä on Rigelin sukupuu, vanhempien tiedot ja tietenkin luovutuslomake”, kasvattaja selitti. Tyhmä tyttö alkoi heti tutkia papareita, mutta erityisen pitkään hän tuntui katselevan paperia, johon oli raapustettu ihmisten symboleita ja yhden rivin päässä oli pieni tähtisymboli. Olihan se nyt varmasti tähti eikä joku papana?
”Oliko Rigelin isä shiny?” Tyhmä tyttö kysyi tutkittuaan paperia tarpeeksi. Tyhmä tyttö oli tietenkin tyhmä, mutta oliko hänen aivan pakko kysyä kaikkein tyhmin kysymys mikä hänen ihmisen mieleensä juolahti…
”Kyllä vain”, kasvattaja sanoi, hymyillen. Hän ei tajunnut, ettei tässä ollut mitään hauskaa. ”Kouluttaja taisi odottaa kuoriutuvasta poikasestakin shinya…”
”Mutta todennäköisyys on aika pieni, jos toinen vanhemmista ei ole shiny”, tyttö totesi. ”On tyhmää olettaa, että kuoriutuva poikanen olisi perinyt värityksen, eihän sillä pitäisi edes olla väliä.”
”Niin, ei sillä pitäisi olla väliä, mutta jotkut kouluttajat ajattelevat shinyjen painavan vaa’assa enemmän jo värityksensä takia”, kasvattaja totesi. ”Hölmöähän se on. Olen saanut urani aikana vastaan monta tällaista tapausta.”
”Se on tosi surullista”, tyttö sanoi. ”Eihän värityksellä pitäisi olla väliä. Itse en edes välitä shinyista pokémoneista.”

Häh?

Sanoiko tyhmä tyttö juuri sen mitä olin kuulevinani? Eikö hän välitä lainkaan kimmeltävistä pokémoneista? Siksikö Dorothykaan ei kiinnostanut? Oliko tyttö tyhmä vai vain outo? Jos mä oikein muistelin kaikki aiemmin tapaamani ihmiset olivat hulluina erikoisen värisiin pokémeihin, eikö siis tyhmän tytönkin pitäisi olla? Mutta tyhmää tyttöä ei kiinnostanut, hän vain täytti kasvattajalta saamaansa paperia ja pyysi siitä vielä ylimääräistä kopiota. Kasvattaja hymyili tyytyväisenä ja lähti syöttämään paperia pömpeliin, joka piti kamalaa ääntä.
”Sen kopion me sitten syötämme Himekolle”, tyttö virnisti.

Ei kyllä hassumpi idea! Ja mä potkisin karvamadolta ilmat pihalle!

Pian tuon jälkeen me lähdimme kasvattajan luota. Hän toivotti meille hyvää jatkoa ja yritti jopa taputtaa mua korvien välistä, mutta enpä antanut!

Kadut olivat pimenneet hiukan sinä aikana, jonka olimme istuneet kasvattajan luona. Mä sain taas istua laukussa – ilman laukun läppää päälläni ja olin helpottunut. Nyt mun ei ainakaan täytyisi palata kasvattajan luo enää ikinä! Mutta miten tästä eteenpäin…? Eihän tyttökään halunnut mennä kotiin ja sen näki hänen naamastaan.
”Ehkä voisimme mennä pokémon centerille ja nukkua siellä…?” Hän pohti suunnistaessaan pois lähiöstä. Poikki suojatien ja tyhjän leikkipuiston, takaisin kohti keskustaa. Tyttö näytti olevan kovin ajatuksissaan ja apea. Mikähän neuvoksi? Ei kai tuo vain odottaisi mun tekevän jotain? En kyllä tekisi. Mitä edes voisi tässä tilanteessa?
Sitten ohitettiin joku marketti, ihmisten ruokakauppa. Tyttö katseli hetken liikkeen ikkunasta sisään, eikä tuntunut muistavan, että kyydissä oli nälkäinen pokémon.
”Hei, mulla on nälkä!” Murisin laukusta saadakseni tytön huomion tärkeimpiin asioihin. Sen jälkeen tytön siniset silmät näyttivät kirkastuvan.  
”Nyt minä tiedän mitä tehdään, Rigel!” Tyttö sanoi sormiaan napsauttaen. ”Mennään Rien luo ja viedään vähän ruokaa vaivan palkaksi!”
”Hyvältä kuulostaa, kunhan et unohda ruokkia mua”, sanoin hiljaa. Eipä sillä, että tyttö olisi edes kuullut, sillä hänellä oli kiire kauppaan. Hän ei turhia vitkastellut tuumansa kanssa, vaan nappasi oitis sinisen korin ja pujotteli tottuneesti niin muiden ihmisten kuin hyllyjenkin välistä. Tyttö kokosi siniseen koriin kaikenlaista: joitakin perunalastuja, punaista soossia, punaisia vihanneksia – niitä, joita oli eilisessäkin pöperössä, papuja ja lihaa. Sitten jotakin lätyn tapaisia. Mitähän noista sai?
”Rie tykkää tacoista”, tyttö selitti, kun tajusi minun tuijottavan ostosten määrää. ”Sinullakin taitaa olla nälkä.”
”Niinkö luulet?” Mutisin katsoessani tuota omituista ihmisotusta. Vai ei välittänyt kimaltelevista pokémoneista… miksei? Oliko hän sanonut niin vain koska.

Ei kai hän ollut sentään tarkoittanut mitä sanoi, eihän?

Ihmiset olivat outoja, ei niitä voinut käsittää. Se näkyi jo siinä, että maksettuaan ostoksensa, hän lähti pää kolmantena jalkana kaupasta, eikä vauhti pysähtynyt edes, tietä ylittäessään. Toisinaan tyttö pysähtyi kuuntelemaan ympäristöä ja katselemaan taaksensa.
”Mikä risoo?” Murisin tytölle. Alkoi olla pimeä ja mulla oli nälkä!
”Näihin aikoihin Lazuliten kadut täyttyvät hylätyistä lemmikkipokémoneista, kuten eilen näit”, tyttö selitti. ”Minä en ainakaan halua törmätä laumaan villiintyneitä pokémoneja.”
”Pelottaako?” Kiusasin tyttöä, mutta tuo ei tainnut sitäkään ymmärtää. Tyttö ei edes vastannut, hänellä oli kiire ehtiä pois pokémonien tieltä. Hän kiirehti pienemmän pokémon centerin ohi ja kääntyi sitten parista kulmasta, ylitti lopulta ison kadun ja sen jälkeen edessämme avautui uusi katu. Katua kehystivät vihreät nurmikentät ja suuret omakotitalot. Ne olivat isompia kuin se talo, jossa tyhmä tyttö asui sisarineen. Tyhmä tyttö käveli hieman epävarmasti kadulle, ihan kuin hän olisi Magikarp kuivalla maalla. Ehkä hän ei ollut käynyt täällä ennen?

Lopulta hän pysähtyi suurehkon valkoisen ja punakattoisen talon eteen. Piha oli tyhjä, mutta sisällä paloi valo. Tyttö käveli ovelle ja pimputti ovikelloa enemmin kuin kävi suoraan taloksi. Hetki siinä meni, mutta sitten kuului ärhentelevää haukuntaa.
”Kuka siellä on? Minä syön sinut!” Puhuja oli tyttö, mutta mua ei pelottanut. Kunhan uhkaili.
”Jos olet se hiusharjakauppias, tiedä että päästän koiran kimppuusi, jos yrität vielä sisälle!” Ihmistytön tomera ääni huudahti.
”Ei täällä ole mitään kauppiasta”, tyhmä tyttö vastasi huvittuneella äänellä. ”Pitopalvelu vain!”
”Miwa tulee!” Pokémontyttö ilmoitti, se nojasi ovea osittain peittävään lasiin ja haukkui. Johan muuttui ääni kellossa…

Ovi avautui ja oranssi koiranpentu riensi pihalle, pomppimaan tyhmän tytön ympärillä, kuin mikäkin idiootti.
”Miwamiwamiwa!” Se haukahteli. ”Mitä kassissa on?”
”Mikäs sinut tänne lennätti?” Sisältä, ovesta tullut lettipäinen tyttö kysyi, mutta nähdessään tyhmän tytön surkean naaman, hän muutti kysymystään.
”Mitä on tapahtunut?”
”Vähän draamaa kotona”, tyttö vastasi lyhyesti. ”Ilmeisesti Himeko näki, kun pöllin rahaa niiltä turisteilta eilen.”
”Auts”, lettipäinen tyttö sanoi myötätuntoisesti. ”Jäätkö yöksi?”
”Jos se vain sopii”, tyhmä tyttö sanoi kiireesti. ”Toin ruokaa.”

Se siitä sitten, lettipäinen tyttö ja hänen koiransa päästivät meidät talonsa lämpöön ilomielin. Minut kiikutettiin, ilmeisesti olohuoneeseen, johonkin sohvalle lepäämään. Tyhmä tyttö oli nimittäin sitä mieltä, että mun täytyi olla väsynyt. No mikäs tässä. Paikka oli pehmeä ja lämmin, töllöstä tuli joku tylsä ohjelma ihmismäisistä virtahevoista – siksi tuo Brionne niitä nimitti. Mutta tässä oli myös ihmisiä, kuten eräs punatukkainen mummeli, joka totesi kerran:
”Kun minä oikein jysäytän se ei todellakaan ole mikään kamelin pieru!” Brionne hörähti tälle, mutta mä en ymmärtänyt mikä siinä oli niin hauskaa. Korvia höristäessä kuulin tyttöihmisten juttelevan, ja Growlithen haukkuvan innoissaan:
”Lihaa! Anna anna anna!”
”Hyi, Manon!” Lettipäinen tyttö tuntui toruvan. ”Ei saa pomppia!”
Niinpä niin, tuon jälkeen koira potkittiin pois keittiöstä, ja niin levoton otus tuli olohuoneeseen. Ensin se juoksi muutaman kerran huoneen päästä päähän ja loikkasi sitten viereeni sohvalle.
”Mitä te katsotte?” Se kyseli tomerasti. ”Mitäköhän ne tekevät ruuaksi? Minulla on nälkä!”
”Rauhoitu vähän, Manon”, Brionne huokaisi silmiään pyöritellen. ”Kyllä se ruoka tulee, kun on tullakseen.”

Ja tulikin. Kaksi ihmistyttöä sai aikaan aika paljon syötävää aikaan. Oli perunalastuja ja punaista kastiketta. Kasviksia ja jotakin lihasoosia, jota ihmiset söivät lättyjen välissä. Mä sain omani pahvilautaselta – ilman littanaa lättyä, ihmiset joivat mustaa poreilevaa juomaa, mutta me pokémonit saimme vettä. Brionne söi oikeastaan pelkästään kasviksia, mutta koiranpentu oli hotkinut oman ruokansa ennätysajassa, ja kerjäsi nyt ruokaa ihmisiltä.

Typerää…

Vaikka ihmiset tuskin huomasivatkaan sitä, sillä he olivat syventyneet omaan keskusteluunsa.
”Kyllä sinä minusta voisit ihan hyvin muuttaa pois kotoa”, lettipäinen tyttö totesi.
”No vaikka voisinkin, ei minulla ole sen enempää paikkaa mihin mennä, saati sitten varaa asua yksin”, tyhmä tyttö vastasi. ”Enkä minä vain halua lähteä, se paikka on myös minun kotini. Sanoi prinsessapentu mitä hyvänsä.”
”Vaan joskus lähteminen on paras ratkaisu”, lettipäinen tyttö vastasi apeasti. ”Eikä sinun olisi edes pakko jäädä tänne. Sinulla on nyt pokémon, luvat ja kaikki.”
”Mutta koulut kesken”, tyhmä tyttö totesi. ”Lazulitessa riittää työtä, kunhan valmistun, sen jälkeen voin muuttaa omilleni.”
”Kyllä sinä kai voisit opiskella tien päälläkin”, lettipäinen tyttö ehdotti. ”Isällä on tapana sanoa, että kokemus on paras opettaja.”
”Niin, ehkä…” Tyhmä tyttö sanoi hiljaa ja katsahti mua.

Ainahan naisväkeä sai odotella, mutta jos hän tosiaan mietti kotiin palaamista ja lähtemistä, tekisi jo päätöksensä! Mua ei kiinnostanut jäädä tähän kaupunkiin, halusin nähdä muutakin! Jos mä olin kerran nyt tyhmän tytön pokémon, kai munkin mielipiteellä oli väliä? Ja jos tyttö ei kerran viihtynyt kodissaan paljoakaan mua enemmän, hänen tulisi kyllä pakata kamansa ja lähteä.

Mutta miten sanoa se tuolle hitaanpuoleiselle ihmisolennolle…

Tätien kommentit

Nami

Luku 3:

Muumeja! 😀

Mutta siis tarinaan. Tämä oli mielestäni aika soppelin pituinen ja muutenkin tähänastisista luvuista paras. Miwan ja Rigelin taustoja avattiin sopivasti, ja etenkin alussa kuvaillut Miwan tunteet olivat ymmärrettäviä ja inhimillisiä. Tunteiden kuvailu luvussa oli muutenkin tosi huikeaa, pisteet siitä!

Outoa, että Miwa sanoo, ettei pidä shinyistä, vaikka Yuki oli shiny? Tai ehkä hän vain tarkoitti, ettei shinyillä ole mitään erioikeuksia. Rigeliä tämä selvästi liikutti, hän kun on joutunut ilmeisesti ”hylätyksi” normaalin värityksensä vuoksi alkuperäiseltä omistajaltaan. Miwa ja Rigel lähentyivät tosi paljon tässä luvussa, heidän sanaton kommunikaationsa toimii. Kyllä, heistä tulee vielä hyvä parivaljakko.

Rie on aika filosofi. :-DD Mutta hänen ystävyytensä Miwan kanssa on herttaista. Ilmeisesti Rie on vähän tasapainoisempi henkiseltä kannalta kuin Miwa?

Tarinassa oli tavallaan paljon (juonellisia) kliseitä, mutta tässä ne toimivat, minua ei häirinnyt. Ja öm… Dorothy on pokémonversio Himekosta? Ja hauska fakta: nopealla haulla luvussa on 50 kertaa sana ”tyhmä”. Rigelin kerrontaa. :’3

Luku keskittyi enemmän tunnepuolen asioihin, niin laitetaan Rigel +1 lv, +5 op. En tiedä, voiko kouluttajaa ja pokémonia tämän enempää bondata yhden luvun aikana. Lantteja, örrrr, 69!

Chao

Luku3

Totta puhuen siitä, kun alkujaan luin kolmoslukusi, on jo vierähtänyt tovi. Palaan kuitenkin vielä kommentoimaan, joten loppu hyvin, kaikki hyvin – vai miten? No, joka tapauksessa oli ilo huomata, että tämä oli hiukan lyhyempi kokonaisuus. Ja alleviivaten sanaa kokonaisuus, sillä tällä kerralla tarina pysyi tavallistakin kompaktimpana! :3

Aiemmat aavistelut siitä, että Miwa ja Rigel lähentyisivät nopeasti, pitänevät paikkansa. Tarinallisestihan kun nuo eivät taida olla tunteneet kuin päivä tai pari. Vaikkei Miwa mikään klassisin hoivaajaluonne olekaan, taitaa hän päästä leikkimään uhmaikäisen nidoranin äitiä tai vastaavaa. 😀 Ainakin toistaiseksi. Match made in Heaven.<3

”Enkä minäkään pitänyt hänestä enää tuon jälkeen. Sen jälkeen aloin pänttäämään pääsykokeisiin, tai jotain. –” —> Tämä sai minut pohtimaan, että Miwan ja Himekon välirikosta ei ehkä olekaan ihan niin kauan aikaa – tai ainakaan välit eivät ole olleet noin tulehtuneet vaipoista saakka? Miwan ja Rigelin tuntemuksiin tässä luvussa on mutenkin helppo samaistua, arvostan sitä, että tapahtumien kulku vaikuttaa luonnolliselta eikä mitenkään överiltä tms.! Dorothyn kaltainen hahmo on sinulle käsittääkseni melko klassinen, mutta tuo tuki Miwan ja Rigelin suhteen kehittymistä. :3

Tästä lahjoisin 72 lantilla ja Rigeliä +1lvl ja 5op

Shinku

Luku 3

Miwan tyytymättömyys ja turhautuminen tilanteeseensa on todella hyvin kuvailtu, rupesi itseäänkin ärsyttää hänen puolestaan. Epäreilu perheasetelma menee ajoittain kyllä vähän överiksikin, mutta toisaalta se sopii kerrontatyyliisi ja hahmoihisi. Tykkään siitä, kuinka avasit Miwan menneisyyttä ja motiiveja ja sitten sidoit sen näppärästi Rigelin kokemuksiin. Yukista jouduttiin hankkiutumaan eroon koska se on shiny, mutta Rigelistä hankkiuduttiin eroon koska se nimenomaan ei ole shiny. Nerokasta! Minulla on pieni aavistus siitä, kenelle Yuki annettiin, hmm-hmmm… >:3

Kasvattajaukko vaikutti ihan mukavalta hepulta, mutta ymmärrän kyllä, miksi Rigel halusi sieltä pois. Silläkin oli oman elämänsä Himeko näköjään, voi raasua. Toivottavasti tämän tyyppisiä hahmoja ei vain ala ihan liikaa hyppimään tarinassa, vaikka pinnalliset hienohelmat ovatkin toisaalta toimivia vastavoimia Miwan ja Rigelin kaltaiselle parivaljakolle. Milloinkohan Rigel muuten lakkaa kutsumasta Miwaa tyhmäksi? 😀

Komppaan Namia: kouluttajaa ja pokémonia on vaikea bondata tämän enempää! Herttaista, miten hyvin Miwa on oppinut lukemaan oikukasta Nidorania ja miten luonnollisesti hän osaa siihen suhtautua. Etenkin kasvattajan luona tämä tuli todella hyvin ilmi, Rigeliä ketuttaa, hähää. Maksimionnellisuuspisteet ansaittu!

Palkkioiksi saat 70 lanttia ja Rigelille 1lv ja 5op.