Aurora #19 > Miksi?

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Kesäkuussa 2016.

Minun nimeni on Candy, niin isoveli Rigel sanoi. Minun nimeni on Candy, koska saparopäinen tyttö sanoi niin. Minun nimeni tarkoittaa karkkia, äksy pelottava kissa sanoi. Kissa ei kuulemma ole yksi meistä, niin isoveli Rigel sanoi.
”Miwa on kai tonkinut sen jostain, enkä mä sun isoveljes ole.”
”No mikäs sitten?” Kysyin siltä, sillä Rigel oli meidän pomo, sillä se on saparopäisen tytön ensimmäinen pokémon.
”Mistä mä sun järjen juoksustasi tietäisin?” Rigel tiuskahti. Saparopäinen tyttö katsahti Rigeliä toruvasti.
”Et kai sinä kiusaa pikkuista, ethän?”
”Pöh”, Rigel tuhahti. Minä istuin saparopäisen tytön sylissä, kun en voi kävellä. Minun tassuihini sattui, jos yritin kävellä. Pinkkihiuksinen täti sanoi, että minulla on herkät tassunpohjat, koska kuoriuduin vasta.
”Auuuh!” Kiljaisin, kun jokin veti minua hännästä.
”Yoru!” Saparopäinen tyttö huusi, eikä kuulostanut kovin iloiselta. ”Et saa vetää Candyä hännästä!”
”Yoru halusi vain nähdä, lähteekö se irti”, korppi vastasi viattomasti. ”Yoru tykkää kimalluksesta.”
Yoru oli hassun värinen korppi ja se istui saparopäisen tytön hartialla. Aurinko paistoi kirkkaasti ja sai turkkini kimaltamaan. Minulla oli hassu turkki, kenenkään muun turkki ei tehnyt samaa. Kummallista!

Saparopäisen tytön nimi oli Miwa. Olipa hassu nimi! Isoveli Rigel tykkäsi Miwasta. Isoveli Rhydo sen sijaan ei mennyt Miwan lähelle.
”Pelkääkö se Miwaa?” Minä kysyin Odilelta.
”Ei varmaan”, kasvi vastasi. ”Rhydolla on vain huonoja kokemuksia ihmisistä, siksi se on arka.”
”Millaisia kokemuksia?” Minä kysyin.
”Ei sellaisista sovi kysyä”, Sora sanoi, räpytellen koreita siipiään. ”Se on jokaisen oma asia.
”Sen entinen omistaja pahoinpiteli sitä, siksi se pelkää”, Ilseä muistuttava kissa sanoi silmää iskien.
”Mistä sä sen voisit tietää?” Rigel kysyi epäilevästi.
”Päästinhän minä sen siitä pallosta ulos”, kissa virnisti. ”Siellä metsässä!”
Rhydo ei sanonut mitään, se vain katsoi maahan. Miwa yritti taputtaa sen selkää, mutta pokémon värähti.
Minä istuin Miwan sylissä, ja katsoin kivisarvikuonoa, joksi Miwa sitä nimittää.
”Mikä tuo on?” Kysyin, katsoessani Rhydon jaloissa makaavaan pehmeän näköis´tä esinettä.
”P-Pehmolelu”, se vastasi, ääni väristen. ”S-Sain sen häneltä. Se esittää minun tulevaa muotoa.”
”Onko sinulla tuleva muoto?” Minä kysyin. ”Onko minulla sellainen?” Silloin lehtikissa, joka makasi Miwan jaloissa, naurahti.
”Sinulla on monta eri vaihtoehtoa. Minäkin olin Eevee, kun olin pieni.”
”Oliko sinulla tällainen kimaltava turkki?” Minä kysyin.
”Ei, tavallinen ruskea vain”, lehtikissa hymähti. ”Mutta sinä saatatkin olla shiny.”
”Mikä on shiny?” Minä kysyin.
”Erikoisen värinen pokémon”, Rhydo sanoi. ”M-Minun entinen kouluttajani keräsi niitä.”
”Ne ovat sellaisia kuin Yoru”, lehtikissa selitti. ”Tavalliset Murkrow’t ovat tummia.”
”Minäkin olen Shiny”, Odile selitti. ”Tint shiny oikeastaan. Minä pidin itseäni hienona joskus.”
”Minusta sinä olet hieno”, Sora sanoi viattomasti. ”Minua ei yhtään haittaa, että olet turkoosi, se pukee sinua!”
Odile punastui hieman, miksiköhän?

”Typerää”, Rigel murisi ja katsoi Miwaa. Miwa istui aurinkotuolissa ja haukotteli. Rigel istuutui hiekalle tuolin viereen ja alkaa tuijottaa rantaviivaa.
”Ne ottelevat tuolla”, se totesi. Minä kurkistin Miwan suuhun, kun hän haukotteli uudestaan.
”Mitä oikein teet, hönö?” Miwa naurahti ja silitti päätäni.
”Mitä otteleminen on?” Minä kysyin.
”Mennään katsomaan!” Rigel sanoi.
”Joo menkää”, sanoi Ilsen näköinen kissa, se haukottelei ja käpertyi Rhydon selkään.
”Teidät pitäisi kyllä viedä pokémon centeriin”, Miwa totesi, katsoen erityisesti Rigeliä.
”Mä olen ihan kunnossa!” Pokémon vakuutti. ”Älä jaksa hössöttää, nainen!”
Isoveli Rigel on hassu.

Lopulta Miwa nousi ja me lähdimme kävelemään rantaviivaa pitkin, Rigel etunenässä ja Rhydo perää pitäen. Myös Odilen Miwa otti syliinsä ja Sora lentelee Miwan ympärillä. Se tykkäsi Odilesta! Minua kiinnosti tietää, mikä on ottelu ja mitä siinä tehdään. Mutta Rigel ei kertonut.
”Minä en tykkää otteluista”, Odile totesi. ”Ne ovat väkivaltaisia, ja vain vahvat pärjäävät.”
”Etkö sinä sitten ole?” Minä kysyin ihmeissäni.
”En ole, en”, Petilil totesi surkeana. ”Minä kyllä kuuluin ennen Miwaa koordinaattorille.”
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Koordinaattorit panostavat kauneuteen, enemmän kuin voimaan”, lehtikissa selitti. ”Miwan äiti, Mikazuki oli sellainen nuoruudessaan. Hän oli tosi hyvä ja voitti paljon palkintoja!”
”Miwa on kouluttaja”, Rigel totesi.
”Eikä varmaan kovin taitava sellainen”, Ilsen näköinen kissa totesi unisesti Rhydon selästä. ”Teillähän on vasta yksi salimerkki.”
”Tuo ei ole kilttiä!” Yoru raakkui. ”Mamma yrittää kovasti, yrittää!”
Kissa vain nauroi Yorun raakkumiselle. Se ei ottanut Yorua tosissaan.
”Niin varmaan”, se nauraa kihersi.

Minä katsoin Miwaa, hän oli yksi noista ihmisotuksista, ei pokémon niin kuin me muut. En oikein tiedä, miten hän erosi meistä. Miwalla oli yllään erilainen asu, kuin silloin aamulla, siellä pimeässä rakennuksessa. Hän löysi asun huoneesta, jossa me asumme – niin Rigel sanoi. Miwalla oli nyt jännät lyhyemmät housut ja turkoosi toppi. Miwa käveli kohti ihmisjoukkoa, mitähän siellä tapahtui?

Pian me olimmekin jo näköalapaikalla. Rantahiekalla tappeli kaksi pokémonia, suuri sininen pokémon, jolla oli pitkät korvat ja hassu häntä. Toinen pokémon oli keltamusta ja ruma. Se piti pelottavaa ääntä.
”Hui!” Minä huudahdin.
”Ei se sua syö”, Rigel murahti. ”Mutta tuon vesikanin se saattaa syödäkin.”

”Ion, tee Crunch!” Ruman pokémonin kouluttaja käski sitä ja ruma pokémon totteli. Se yritti haukata sinisestä pokémonista palan, mutta sininen pokémon väisti.
”Azuma, jatka Bubblebeamilla!” Sinisen pokémonin kouluttaja sanoi. Sininen pokémon sylki suustaan kuplasarjan, joka osui rumaan pokémoniin.
”Ion, tee shock wave!” Rumiluksen kouluttaja käski, ja rumilus tekikin sen, sellaisen jännän rätisevän jutun, jonka se sylki päin sinistä pokémonia.
”Miksi se noin tekee?” Vinkaisin.
”Se kuuluu otteluun, hölmö”, Rigel murahti.
”Miksi? Miksi ne eivät tee jotain muuta? Miksi ne satuttavat toisiaan?” Minä kyselin. En ymmärrä!
”Sillä tavalla nähdään, kumpi on vahvempi”, Odile selitti hiljaa. ”Vahvempi voittaa merkin.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”No juuri siksi!” Rigel huokaisi. Minä en ymmärrä, miksei kukaan selitä? Tämä on tyhmää! Miksi ne satuttavat toisiaan? Siniseen pokémoniin sattui, se huusi kivusta ja pyörtyi. Miksi te annatte tämän tapahtua? Miksi? Ruman pokémonin kouluttaja sai palkinnoksi jotakin, mitä minä en edes nähnyt kunnolla. Ei se varmasti ole kaiken tämän arvoista, ei ole!

”Odile, miksi ne tekevät noin?” Minä kysyin vieressäni istuvalta kasvilta. Mutta Odile ei katsonut minuun, se katsoi eteensä, en oikein osannut sanoa mitään sen ilmeestä, kun sillä ei olut suuta, mutta se näytti värisevän. Miksi se niin tekee?
”Odile, mikä on?” Sora kysyi kasvilta.
”E-Ei voi olla totta”, kasvi sanoi surkeana. ”H-Hän ei voi olla täällä!” Sitten Odile loikkasi pois Miwan sylistä, Miwa katsoi kasvin temppua hieman oudoksuen.
”Odile!” Hän huusi, kun turkoosi kasvi katosi väkijoukon jakoihin. Siitä seurasi ryysis, kaikki kai tahtovat onnitella ruman pokémonin kouluttajaa jostakin. Minä putosin Miwan sylistä ja muksahdin rantahiekalle.
”Auh!”
Minä en nähnyt Miwaa missään. Enkä Rhydoa, tai isoveli Rigeliä. Jätettiinkö minut ihan yksin?
”Apua!” Mutta kukaan ihmisistä ei kuullut tai huomannut minua. En voinut kävellä, ilman että tassuihin sattuu. Kulkeuduin ihmisten jalkojen mukana aivan sen solisevan jutun luo. Olin ihan likainen eikä turkki enää kimaltanut. Ehkä se on hyvä, hiekka oli värjännyt minut ihan ruskeaksi. Olenkohan nyt ihan sellaisen Eeveen näköinen, kuin se lehtikissa oli ollut? Missähän se on? En muistanut nähneeni sitä ottelua katsomassa…
Vesi oli kiinnostavaa, se pitikivaa ääntä ja näytti hassulta! Niinpä hivuttauduin, itseäni raahaamalla lähemmäksi rantaviivaa. Näin vedestä oman kuvani, hiekan peittämän turkkini ja hassut silmäni. Näytinkö oikeasti tuolta? Entä jos se onlikin joku toinen Eevee, joka asui vedessä?
”Heippa!” Tervehdin sitä. ”Tule sanomaan hei!” Mutta se ei tullut, se vain katsoi minua.
”Haluatko että minä tulen sinne?” Kysyin siltä. ”Hyvä on!” Hivutin tassuani varovasti veteen ja värähdin. Vesi oli kylmää! Yritin olla välittämättä siitä ja upotin kuononikin veteen, ja sitten kasvot.

Sitten aalto tuli. Aalto oli ilkeä, se kasteli minut kokonaan ja vei mennessään.
”Waah!” Huusin, sen syleillessä minua. En saa henkeä, minua pelottaa! Auttakaa joku!

Joku auttoi, tai niin minä ainakin luulen. Heräsin veneestä, joku oli laittanut pyyhkeen ympärilleni. Sillä jollakin oli ruskeat hiukset ja pieni punertava jälki otsassa. Se oli luullakseni poika, ja pojalla oli onki kädessään.
”Kyllä se jossain täällä on..” Poika mutisi.
”Mikä on?” Minä kysyin hiljaa.
”Kai kalastaa”, iso tummansininen pokémon sanoi. Sillä oli hassu kuvio mahassaan. ”Etsii vaaleanpunaista Magikarpia.”
”Vaaleanpunaista?” Minä toistin. ”Minkä värinen se oikeasti on?”
”Oranssi”, pokémon vastasi. ”Sinäkään et taida olla ihan normaali Eevee, oletko näyttely-rotua tai jotain?”
”En minä tiedä”, sanoin hiljaa. ”Millaisia näyttely-rodut ovat?”
”Oletko eksynyt kouluttajastasi?” Sininen pokémon kysyi.
”Olimme rannalla katsomassa ottelua, Odile karkasi ja tuli ryysis ja minä putosin!” Selitin nopeasti. ”Sitten näin toisen Eeveen vedessä ja halusin leikkiä sen kanssa, mutta aalto tuli!”
”Kas, kuka se onkaan herännyt?” Ruskeahiuksinen poika kysyi ja kohotti kättä silittääkseen päätäni. ”Miten sitä nyt tuolla tavalla veden varaan jouduttiin?”
”Veeh”, minä huokaisin. Poika silitteli päätäni ja huokaisi hänkin.
”Eipä sitä taida löytyä tänäänkään. Tiedän että se on täällä.”

”Kai kouluttaa meitä vesipokémoneja”, sininen pokémon selitti. ”Hän haluaa löytää sen vaaleanpunaisen Magikarpin ja selvittää miksi se on sen värinen kuin on.”
”Ai”, minä totesin.
”Kai sai tänään sandaalin otsaansa ottelun jälkeen”, sininen pokémon jatkoi. ”Hän luuli, että se olisi hyvä merkki.”
Katsahdin viereeni, siinä tosiaan oli sinivihreä sandaali, jossa oli korko.
”Pitää kai odottaa kalastuskilpailuun ja toivoa parasta”, poika totesi. Hän pakkasi ongen ja asetti sen veneen pohjalle. Moottori käynnistyi jyrähtäen ja sitten mentiin. Maisemat vilisivät ohitseni ja suolainen ilma sai silmäni kirvelemään. Tahdoin pois!

Olin helpottunut, kun päästimme rannalle. Aurinko oli värjännyt hiekan oranssiksi. Minulla oli hiukan huono olo.
”Olet kai merisairas”, sininen pokémon totesi. ”Se menee pian ohi.”
Niin minäkin toivoin.

”Candy, Candy!” Joku huusi. Höristin korviani, mistä se tuli? Pian näin hahmon juoksevan hietikkoa pitkin mukanaan kaksi isoa pokémonia.
”Minne ihmeeseen se vaahtokarkki joutui?” Toinen pokémoneista kysyi toiselta.
”Ehkä se karkasi”, toinen sanoi.
Niiden kouluttaja kutsui minua uudelleen. Kouluttajalla oli saparot. Minua sylissään kantava Kai pysähtyi nähdessään tulijat.
”Siellä se on!” Sora kuului huutavan. ”Katso Odile, Candy on ihan kunnossa!”
Odilen silmät olivat tavallisempaa punaisemmat. Olikohan se vuotanut?
”Isoveli Rigel!” Minä huusin, isoveli Rigelillä oli niin isot korvat, että se varmasti kuulisi huutoni, vaikka ääneni ei ollutkaan kova. Sieltä se tuli Miwan ja Rhydon kanssa. Sora lensi mukana ja Odile istui Miwan sylissä kuten aiemmin.

Kai katsoi Miwaa hiljaa. Hän tutki tyttöä kiireestä kantapäihin. Hänen katseensa pysähtyi tytön jalkoihin, ja minä ymmärsin miksi. Miwalta puuttui kenkä, toisessa jalassa tytöllä oli sinivihreä sandaali.
”Onkos neidiltä hukkunut jotain?” Kai kysyi ystävällisesti.
”Älä yritä senkin pelle!” Rigel ärjäisi. Miksi se nyt yhtäkkiä suuttui?
”Setä löysi Miwan kengän!” Minä vinguin. ”Miwan kenkä!”
Sininen pokémon näytti ymmärtävän, sillä se toi Miwan hukkuneen kengän veneestä. Miwan ilme muuttui aika hassuksi, kun hän viimein vilkaisi jalkojaan ja sitten löytynyttä sandaalia.
”Siltä näyttää”, hän sanoi. ”Ja minä kun vain luulin, että vain Candy oli vielä kadoksissa.”
”Onko sinun nimesi Candy, uitettu Eevee?” Kai kysyi minulta.
”On!” Minä vastasin.

”Miten ihmeessä sinä veteen päädyit?” Rigel murahti, kun minut oli laskettu sen viereen hiekalle.
”Halusin leikkiä vedessä olevan Eeveen kanssa!” Minä kerroin. ”Aalto tuli koska ei tykännyt minusta!”
”Vai niin”, Nidorino totesi silmiään pyöritellen. ”Kuule neropatti, se oli varmaan sun oma peilikuvasi, eikä toinen Eevee.”

Rigel nappasi minua niskasta kiinni ja lähti kävelemään Miwan ja Kain perässä. Kai oli menossa pokémon centeriin katsomaan Azuma-nimistä pokémonia, niin hän Miwalle sanoi. Yritin katsoa Rigeliä, mutten nähnyt sen kasvoja. Miksiköhän se minua kantoi? Miksi kuulin sen jupisevan jotain Miwasta? Miksi se niin teki?

Miksi?

Kommentit:

Chidori

19 >
Miksi tämä luku oli niin ihana? Miksi?! Okei, tiedän kyllä vastauksen: pokémonvauvoista kirjoittaminen on niin sinun alaasi. Osaat tuoda niiden suloisuuden ja naiiviuden esiin taitavasti, eikä asioiden ihmetettelylle tunnu tulevan loppua. Toisaalta pikkuiset nostavat vahingossa esille asioita, joita ei välttämättä ole sen kummemmin ennen pohtinutkaan, kuten esimerkiksi pokémonotteluiden eettisyys. Välillä tosin ihmetytti, miten Candy tiesi joitakin asioita/termejä (esim. aalto), mutta joitakin ei.

Karai (melkein) mainittu! 😀 En malta odottaa, että murhaajakarppi pääsee Miwan tiimiin, haha. Repesin muuten tuolle Poliwrathin sandaalijutulle, ihan paras. :—D Muutenkin tosi mainio tuo venekohtaus! Kivaa myös, että salipäällikkö Kain toinen ammatti huomioitiin tällä tavalla tarinassa. Odilea kävi vähän sääliksi; veikkaan, että tuo saattoi nähdä entisen omistajansa. :<

Candy +3lvl +1op, Rigel +1lvl +1op, Rhydo +2op, Yoru +1op, Lolita +2lvl, Bellatrix +2op. Rahaa 65pd:tä.

Aurora #14 > Muuan kivikasa

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

En halua olla täällä. Haluan pois. Täällä on hirveää. Minua pelottaa. Tiedän ettei tuo oikeasti halua minua tänne, se pyydysti minut vain siksi koska satuin olemaan siinä. Tahdon ulos täältä. Tässä poképallossa on ahdasta. En saa henkeä. Pelottaa. Pelottaa! Tahdon juosta, paeta, kuka tahansa kävisi uudeksi kouluttajakseni, kuka tahansa. Oikeastaan minulla oli ollut jo kaksi kouluttajaa, mutta kun en pitänyt siitä edellisestä. En saanut juosta. Mutta halusin juosta, pois, kauas täältä. Jossain täytyi olla mukaviakin ihmisiä. Ensimmäinen kouluttajani ei antanut minun juosta, eikä antanut tämä nykyinenkään. Mikä minä olin hänelle? Arvoton pokémon, ja vain siksi etten ollut muuta kuin tylsän harmaa kivikasa. Joskus lohduttauduin ajattelemalla vanhoja hyviä aikoja, kotona route 107:llä, tai siksi se nainen pokémonhoitolassa oli sanonut kotiani. Olin niin hidas, että jäin heti kiinni. Ainoa toivoni oli saada hyväsydäminen kouluttaja, kärsivällinen kouluttaja, joka kestäisi kömpelyyteni. Ensimmäinen kouluttajani ei ollut järin kärsivällinen, mutta häneltä minä sain tämän sinisen huivin, jota kannan kaulassani, ja samoin tämän pienen kulkusen. Sen takia halusin uskoa, että hän välitti minusta edes vähäsen. Mutta sitten minä vain jäin poképallon vangiksi ikuisesti. Ruokaa saadessani pääsin ulos, ja kerran minä karkasin. En vain halunnut löhötä pallossa, vain siksi että olin heikko. Mutta ei siitä paosta mitään tullut, jäin pian kiinni uudelle kouluttajalle, tälle. En tiedä, miksi hän edes vaivautui ottamaan minut kiinni. Sillä hän ei pitänyt minusta. Hän väheksyi minua, koska olin tylsän harmaa kömpelys. Sain vain olla koristeena pallossa. Se ei ollut reilua. Hän kutsui minua vain kivikasaksi, vaikka oli minulla nimikin. Nimi, jonka ensimmäinen kouluttajani oli minulle antanut. Se oli Rhydo, ei järin omaperäinen nimi, mutta nimi kuitenkin. Huokaisin kuulumattomasti. Tämä vankila tukahdutti kaikki äänet.

Eilen oli tapahtunut jotain kauheaa. Se kummitteli vieläkin mielessäni, en saanut pyyhittyä sitä pois, vaikka kuinka yritin. Olin ollut aikeissa hiipiä ruokatauon turvin pois. En halunnut kuulua tälle roistolle, en halunnut olla osa hänen pakkomielteistä shinyjen pyydystysretkeään. Hänellä sitä paitsi oli jo kuusi shinya, mihin hän minua, täysin normaalia kiven harmaata Rhyhornia tarvitsisi? Hänellä oli Stark, shiny Machoke, hänen suosikkinsa, ja kasa muita, jotka joko pitivät hänestä, tai sitten palvelivat häntä pelon vallassa. Hän, Kaname oli kaiketi hänen nimensä, oli arvaamaton. Oli hän kerran potkinut minuakin, mutta se ei tuntunut juuri missään, kiitos kovan kivisen kuoreni, ihoni, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Poika-paran varvaskin oli tainnut murtua siinä rytäkässä. Se oli kuulemma minun vikani.

”No ei kukaan pakottanut häntä potkimaan sinua.” Oli muuan läpikulku matkalla oleva hattupäinen Fletchinder tokaissut.
”Minun kouluttajani ei potki ketään meistä.” Tuo oli vielä lisännyt keikkuessaan puun oksalla. ”Hänessä on ehkä hiukan roiston vikaa, mutta hän on kiltti.”
”Roistot ovat pahoja.” Minä tuumasin.
”Montako roistoa olet tavannut?” Fletchinder kysyi hieman nokkavasti.
”Vain tuon.” Minä sanoin hiljaa.
”Kaikki eivät ole samanlaisia.” Fletchinder huomautti. ”Meistä pidetään hyvää huolta, saamme ulkoilla päivittäin ja meidät ruokitaan.”
”Saatteko oikeasti ulkoilla päivittäin?” Minä kysyin.
”Joo. Hän ei tykkää pitää meitä palloissa, vaikka meitä onkin monta.” Fletchinder visersi.
”Kuinka monta?” Minä kysyin.
”Kuusi ja kaksi vauvaa.” Fletchinder sanoi. ”Tai oikeastaan vauvoja on kolme, jos Yoru lasketaan mukaan.”
”Onko shinyja?” Minä tiedustelin.
”Kaksi, Yoru ja Odile.” Fletchinder sanoi.
”Sitten teidän kannattaa lähteä viipymättä.” Minä varoitin. ”Kouluttajani on paha mies, joka metsästää shinyja, eikä välitä, jos ne kuuluvat toisille.”
”Onko se niitä Rothin tyyppejä?” Fletchinder kysyi.
”En minä vaan tiedä, mutta paha hän on.” Minä kerroin.
”Minun kouluttajani lähetti minut tarkastamaan, mitkä polut ovat turvallisia kulkea.” Fletchinder selitti. ”Kuulimme näet, että täällä hiiviskelee joitain hämäriä tyyppejä.”
Hämärä kyllä puki tuota kaveria, kuin nenä päähän. En itsekään tiennyt hänestä mitään, enkä usko että halusinkaan tietää. Höristin korviani, kuulin vaimeaa kahinaa. Se ei ollut mitenkään erikoista, olihan tämä metsä ötököiden pesä. Mutta tämä rapina ei kuulostanut pienten jalkojen tepsutukselta. Se kuulosti kavioiden kopseelta.
”Kuule sinun pitää lähteä nyt.” Sanoin nopeasti. ”Se tulee!”
”Kuka tulee?” Fletchinder kysyi.
Mutta vastaukseni hukkui kavion kopseeseen, paikalle rynnisti komea Gigafarig, eräänlainen psyykkistyypin pokémon, joka oli sen pojan valttikortti.
Kuten kaikki muutkin hänen tiiminsä arvoiset jäsenet, oli tämäkin yksilö shiny, sen kaviot, turpa sekä selän piikit olivat kirkkaansiniset, ja sillä oli häijy katse silmissään.
”Siinähän sinä olet, senkin hyödytön Rhyhorn.” Hän totesi mairealla äänellä. En voinut muuta kuin suunnata katseeni maahan. En tiennyt mitä voisin sanoa. Ei minun statukseni sillä kuitenkaan paranisi.
”En tajua miksi isäntä edes vaivautuu.” Girafarig sanoi. ”Ethän sinä osaa mitään.” Sen jälkeen Gigafarig teki tavanomaisen kutsuhuutonsa, sen millä pokémonit yleensä käyttivät lajitoverien tai kouluttajan kutsumiseen. Tuon huudon hattupäinen Flethinderkin tiesi, joten se lehahti korkeammalle oksalle tarkastelemaan tilannetta. Ole kiltti ja mene, ennen kuin se miekkonen tulee. Mutta ei hän minnekään mennyt. Sitten se miekkonen saapasteli pusikon poikki, rikostoveri Norio seurasi perässä. Se mies katsoi minua tuimasti harmailla silmillään, hän pelotti minua.
”Vai yritit sinä mokoma karkuun.” Mies puhisi. ”Eihän se vetele, vaikken minä sinulla mitään teekään.”
Hän katsahti Girafarigiin merkitsevästi.
”Psybeam.”
Ne vielä sanovat, etteivät psyykkistyypin iskut muka juuri satu, eivät ole varmaan koskaan saaneet tuta sellaista. Huusin tuskasta, sillä säde jonka tuo viheliäinen olento ampui minua kohti, järisytti koko kehoani, jos näissä lyhyissä koivissani olisi ollut polvet, olisin varmaan kaatunut niiden varaan.
Sitten Fletchinder liikahti, lintu oli istunut hiljaa tähän hetkeen asti, mutta jostain syystä hän liikahti. Ehkä hän säikähti niin, että aikoi lentää pois, ehkä hän halusi jotenkin olla avuksi, mutta liikkua sen ei olisi pitänyt.
”Kas vain.” Kaname sanoi lähes miellyttävällä, lipeällä äänellä. ”Ettei vain oltaisi saatu kyttiä peräämme.”
”Mistä sinä niin päättelet?” Norio kysyi.
”Tuossa puussa istuu Fletchinder.” Kaname sanoi, osoittaen sitten ylös oksalle.
”Katsos mokomaa.” Norio hymähti. ”Onkohan se villi?”
”Ei.” Kaname totesi. ”Se on jonkun. Sillä on hattu päässä. Eikä tuo laji viihdy tässä metsikössä.”
”Jos se on eksynyt.” Norio ehdotti, hän kun oli kaksikosta se naiivimpi.
”Joku kyttä sen on tänne lähettänyt.” Kaname irvisti. ”Anna mennä, Brutus.”
”Lennä pois, nopeasti!” Rääkäisin kipuni lomassa. En tiedä saiko hän puheestani selvää, mutta kun Fletchinder viimein nousi siivilleen, sai lintu tuta ehdan thunderboltin. Brutus, oli se Girafarig, sadistinen otus, hän olisi varmaan käyttänyt tuota temppua minuunkin, mutta sain kiittää olemustani siitä, ettei sähkö tehonnut minuun. Mutta Fletchinder sen sijaan otti iskun kovin raskaasti, hän ei ollut maa-tyyppiä, se sattui häneen kovasti. Voin yhä kuulla tuon ystävällisen linnun tuskan huudot korvissani. Mutta tuo ei ollut pahinta mitä ne tekivät hänelle. Pahin oli se, kun Kaname käski Starkia vääntämään linnun toisen siiven sijoiltaan, ettei lintu voisi lentää omistajansa luo. Ja minun piti kuunnella kun Fletchinder huusi kivusta, eikä pystynyt pakenemaan. Jokin niksahti, ja pian sen jälkeen Stark, muskelimassaa täynnä oleva vihreä Machoke rääkäisi kivusta, sillä Fletchinder oli nokkaissut häntä silmään. Se oli tarpeeksi, jotta lintu pääsi irti Starkin puristusotteesta. Jotenkin hän pääsi ilmaan, lentäen haparoiden, kömpelösti, jonnekin. Kouluttajansa luo kaiketi.
”Se karkasi.” Norio totesi.
”No ei se tuossa kunnossa kauas pötki.” Kaname toisti itsevarmasti, ennen kuin kääntyi katsomaan minua. ”Ja sinä rumilus saat pysyä pallossasi muutaman päivän, ilman ruokaa!” Silloin jouduin tänne.

 Minun kouluttajani ei potki ketään meistä. Kaikki eivät ole samanlaisia. Meistä pidetään hyvää huolta. Saamme ulkoilla päivittäin. Sen ystävällisen olennon sanat kaikuivat korvissani, hänen elämänsä kuulosti paratiisilta, taivaalta. Ehkä hän olikin jokin sanansaattaja, hyvä enkeli, jonka jumalamme Arceus oli lähettänyt. Huomasin itkeväni, kyyneleet putoilivat pallon, vankilan lattialle. Minäkin haluan hyvän kouluttajan, haluan että minua rakastetaan. Oliko se liikaa pyydetty? Oliko? Kertokaa se minulle, olkaa niin hyvät..

Sitten tapahtui ihme, jotenkin pallo aukesi.
”Mitä ihmett..”
”Ei mikään ihme, vain minä.” Vastasi vekkuli ääni, tytön ääni. Palloni lojui purppuraisen kissanpennun jalkojen juuressa ja tämä virnisti.
”Kuka sinä olet?” Minä kysyin.
”Niin, kukakohan?” Purrloin naurahti. ”No, en ainakaan yksi niistä tolloista, jolle sinä kuuluit.”
”Sinä olet tavallisen värinen.” Minä huomautin.
”Niin, eli sitä roskaa vain.” Sanoi kissanpentu. Sillä oli siniset silmät. ”En ole missään vaarassa, koska olen tavis.”
”Älä ole niin varma, jos isäntä näkee sinut..” Minä varoitin.
”Vai että isäntä!” Purrloin tuhahti. ”Kutsutko sinä sitä hirviötä isännäksesi?”
”No, hän omistaa minut..” Sanoin hiljaa.
”Joten se tekee hänestä isännän?” Kissa tuhahti. ”Minua ei omista kukaan ja olen ylpeä siitä.”
”Päästitkö minut ulos vain saadaksesi kehuskella tuolla?” Minä kysyin.
”Näytit vain tarvitsevan auttavaa tassua.” Kissa hymähti. ”Olisit kiitollinen.”  
”N-Niinhän minä olenkin.” Minä änkytin. ”Mutta minne minä menen? Isäntä nylkee minut..”
”Olet periaatteessa kiveä, vai mitä?” Purrloin keskeytti. ”Sinun nylkemisesi saattaa olla vaikeaa.”
”Mutta en voi palata isännän luo, minne minä menen?” Minä kysyin, äsken saatoin olla surullinen kohtelustani mutta, nyt aloin olla epätoivoinen. Minne minä nyt menisin?
”Mene minne huvittaa.” Purrloin vastasi yksinkertaisesti. Eipä tainnut villiä pokémonia paljon kesyyntyneen Rhyhornin huolet liikuttavat.
”Voisin mennä kotiin.” Minä tuumin. Mutta missä päin koti oli? Kuinka kauas minut oli tuotu rakkaasta kotimetsästäni?
”Missä sinä asut?” Purrloin kysyi. Jouduin kelaamaan muistiani taaksepäin, mikä sen paikan nimi olikaan? Miksi ihmiset sitä kutsuivat?
”Route 107 se taisi olla.”
”Sitten se on kaukana.” Purrloin sanoi. ”Olen nähnyt kartan olohuoneen seinällä, se on kauempana kuin Marble City.”
”Sittenhän sinäkin kuulut jollekin.” Minä sanoin.
”No en tasan kuulu, minun äitini kuuluu jollekin hämärä Hemmolle!” Purrloin suutahti. ”Minä vain asun siellä!”
”Selvä on.” Vastasin innottomasti. ”Kuinka kaukana minun kotini on?”
”Kaukana.” Purrloin vastasi epämääräisesti. ”Metsän takana on merenrantana kaupunki.”
Jos olisin voinut nyrpistää nenääni, olisin sen tehnyt, sillä en pitänyt vedestä yhtään sen enempää kuin tuo kissakaan – siis jos se yleistys piti paikkansa.
”On se alku.” Kissa sanoi. ”Tuletkos mukaan?”

Ei minulle jäänyt paljoakaan vaihtoehtoja. Tai no, olisinhan voinut jäädä seisomaan tähän aina siksi kunnes se miekkonen löytäisi minut, mutta sitten hän vain käskisi Brutuksen tappaa minut. Oli paljon järkevämpää seurata pientä Purrloinia, vaikken edes tiennyt sen aikeista. Pikku kissa käveli rivakasti ja tottuneesti apiloiden peittämällä maalla, mutta onnistuin jotenkin kompuroimaan sen perässä.
”Miksi sinä olet täällä?” Minä kysyin.
”Äitini pitää erästä kouluttajaa hyvin suuressa arvossa.” Pikku Purrloin kertoi. ”Hän puhuu aina vain tästä kouluttajasta, joten päätin tulla itse katsomaan.”
”Mistä tiedät, että hän on täällä?” Minä utelin, yrittäessäni nykäistä apilamättään vangiksi jäänyttä koipeani ylös.
”Tiedänpähän vain.” Purrloin vastasi nenäkkäästi, se ei kuitenkaan saanut minua vakuuttuneeksi. Kuljimme puiden lomasta, sain tuon tuostakin tapella noiden viheliäisten apilamättäiden kanssa, jalkani upposivat niin syvälle niihin, että jouduimme tuon tuostakin pysähtymään, koska minun oli revittävä jalkani irti mättäästä joka yritti viedä kaikki neljä lyhyttä koipeani mukanaan.
”Emmekö voisi kävellä polulla?” Minä ähkäisin, kyllästyttyäni tähän farssiin.
”Haluatko ottaa sen riskin, että entinen kouluttajasi näkee sinut?” Purrloin virnuili.
”En!” Muutin mieleni, mieluummin tämä kuin se. Kävelimme jonkin aikaa, kunnes eteemme tuli varsin leveä polku. Kissa hyppäsi muina miehinä, tai no tyttöinä pois apilaviidakosta. Pysähdyin niille sijoilleni.
”Tule nyt.” Kissa sanoi. ”Ei enää ole vaaraa.”
”Oletko varma?” Minä kysyin epäröiden.
”Olen, olen.” Purrloin vakuutti. ”Hän on ihan tässä lähellä.

Pian se kuultiinkin. Ei se mitään uutta minulle ollut. Kaname siellä huusi.
”Näin monta shinya! Pian ne ovat kaikki minun!”
”Kuka teistä mulkeroista pahoinpiteli pokémonini?” Topakka ja selvästi tytön ääni huusi.
”Tulimme ajoissa.” Kissa kehräsi. Se kiipesi läheiseen puuhun saadakseen paremman näköalan. Minä en halunnut nähdä mitään, päätin piiloutua edessä olevaan pusikkoon niin hyvin kuin suinkin kykenin. Eiväthän ne piikit minun kivikovaa ihoani läpäisseet.
”Älä anna niiden viedä minua!” Piipitti pieni turkoosinvärinen pallo sen tytön sylissä, joka oli tarpeeksi huono-onninen törmätäkseen Kanameen. Pahaksi onneksi tyttö oli vieläpä ihan yksin. Tai ei yksin. Tytöllä oli Nidorino vierellään. Nidorinolla oli samanlainen huivi kuin minullakin. Nyt kun katsoin tarkemmin, tytöllä oli monta pokémonia sylissään, ja yksi päässään. Päässä oleva oli harvinaisen pieni ja intoa puhkuva Shuppet, ei shiny. Mutta tytön vasemmalla hartialla istui pinkin violetti Murkrow, hyvin pieni muihin näkemiini Murkrowhin nähden, mutta shiny mikä shiny. Kaname tahtoisi sen itselleen. Samoin kuin tuon turkoosin pallon. Ja sen oikealla hartialla istuvan pörröisen valkean toukan, se oli ehta shiny. Maassa Nidorinon kanssa seisoi kaksi muuta pokémonia, toinen oli Purrloin ja toinen pörröinen tavallisen värinen Zorua.
”Olet aika söpö.” Kaname sanoi tytölle. ”Jos luovut noista shinyista, tarjoan sinulle sapuskat Peacock Cityssä.”
”Haista sinä jätkä paska!” Tyttö huudahti, saparot tuulessa hulmuten. ”Sinäkö olet se kusipää joka vahingoitti pokémoniani?”
”Kerron, jos annat nuo kauniit shinysi minulle.” Kaname virnuili. ”Ehkä.”
”Pysy sinä vaan omalla puolellasi, Lurkki!” Nidorino huusi ja alkoi kaapia apilaista maata. ”Tai teroitan sarveni sinuun!”
”Kuules pikku paskakasa..” Tyttö näkyi puristavan kätensä nyrkkiin ja astui uhkaavasti askeleen eteenpäin. Hänen ei pitäisi tehdä tuota. Kaname näytti ehkä vaarattomalta, mutta tiesin, että hän kyllä osasi olla julma, jopa lajitoveria kohtaan. Mutta hän hymyili tytölle. Pitiköhän Kaname tästä?

”Etkö aio luopua noista?” Kaname kysyi, muka pöyristyvällä äänellä.
”Hanki itse omat!” Tyttö tiuskaisi.
”Sääli.” Kaname totesi, hän otti vyöltään kaksi pokepalloa. ”Joudun ottamaan ne väkisin.”
”Yritä vain, jos voit!”
Ei, ei tuota. Et saa tehdä tuota, suututat hänet vain. Sitten hänestä tulee julma. Kaname heitti pallot kevyesti ilmaan, ne avautuivat osuessaan apiloiden peittämälle maalle. Stark, shiny Machoke pullisteli lihaksiaan kun Akai, Shiny Cranidos murahteli.
”Minä hoidan tämän!” Sanoi Nidorino astuen kouluttajansa eteen, tätä suojellakseen.
”Latua, Rinkeli!” Zorua huusi, juosten Nidorinon jalkojen alta.
”Trix, odota!” Tyttö huusi pokémonin perään, mutta eihän pieni kettu kuunnellut.
”Terve muskeli-Masa, pannaanko löyhkäämään?” Pieni Zorua heitti ilkikurisen katseen Machokeen ja vain tuhahti nenäänsä.
”Olen paljon sinua vahvempi, pentu. Kalpipas takaisin äitisi tykö, tai minun täytyy satuttaa sinua.”
”Pah, ikään kuin minä pelkäisin sinunlaistasi sittiäistä!” Zorua huudahti.
”Kunhan pidät huolen selkäkarvoistasi, Trix!” Nidorino huusi. ”Minulla ei ole aikaa pelastella sinua!”
”Kukaan ei pelasta sinua, könsikäs!” Akai mahtaili.
”Puhu vain omasta puolestasi!” Nidorino huusi takaisin. ”Sinut tässä löylytetään!” Nidorino käänsi hieman päätään, hän katsoi kouluttajaansa, hyökkäyskäskyä odottaen.
”Rigel, Peck! Trix, Omnius Wind!”
Katsoin kun Nidorino teki iskunsa, se juoksi ja upotti sarvensa Cranidoksen punertavaan, mutta kovaan ihoon. Kaname ei antanut väistymiskäskyä, sillä hän tiesi, että Nidorinon sarvi jäisi jumiin Cranidoksen ihoon, ja silloin Kaname käskisi Cranidoksen tehdä jotain häijyä.
Machoke sen sijaan sai käskyn siirtyä, mutta Zorua oli nopeampi kuin Kaname uskoi. Se kääntyi nopeasti kannoillaan, se loikkasi pienillä jaloillaan suoraan Machoken eteen ja löi sitä kovalla tuulenpuhurilla.
Machoke kirosi, sillä se oli lentänyt iskun voimasta maahan selälleen, sitä paitsi juuri tuon tyyppiset iskut tekivät siihen eniten vahinkoa. Yhdestä virheestä Kaname ei kuitenkaan hiiltyisi, sillä hän oli aikeissa tehdä jotain inhottavaa. Hän hymyili sitä hymyä, aina ajatellessaan sadistisuuksia.
”Akai, Stone Edge.” Äänessä ei ollut tunnetta, kuten tavallista. Se vain, oli. Akai iski Nidorinoa teroitetulla kivellä ohimoon, sellaisella voimalla, että se kyllä irrotti Nidorinon sarven sen ihosta, mutta samalla Nidorino lensi maahan selälleen. Hän ei oikein tahtonut päästä ylös asennosta, johon oli lentänyt, mikä antoi Akaille hyvän tilaisuuden käydä uudelleen vastustajansa kimppuun.
”Seuraavaksi Rock Slide.”
Tuskin kestin katsoa sitä. Olin melko varma, ettei tuo Nidorino ollut tehnyt kellekään mitään sellaista pahaa, että ansaitsi jäädä putoilevien kivien alle.
”Rigel!” Hänen kouluttajansa huusi. ”Rigel, oletko kunnossa?”
Nidorino puhisi kiukusta, hän nousi jalat täristen ylös, hän nosti etummaisen jalkansa yhdelle kivistä, saadakseen siitä tukea. Stone Edge oli repinyt hänen violettiin ihoonsa ikävän näköisiä repeämiä. Nidorino hengitti hengästyneesti, hitaasti.
”Jaksatko?” Hänen kouluttajansa kysyi.
”Ei tässä mitään.” Nidorino murahti. ”Tuollainen kivikasa ei tee muuta kuin hiukan kutittaa.” Nidorino kaapi jalallaan maata kuin Taurokset vauhkoontuessaan.
”Tee Toxic!”
”Juuri tuota vähän odotinkin.” Nidorino virnisti. Hän otti hitaan askeleen kohti Cranidosta, mikä merkitsi fossiilidinosaurukselle hyökkäyskutsua. Kaname ei kiinnittänyt paljon huomiota Akaihin, hän keskittyi nyt mukiloimaan pientä vikkelää Zoruaa.
”Tee Karate Chop!” Kaname määräsi. Stark tähtäsi iskun kohti Zoruaa, Zorua ei väistänyt. Hän iski hampaansa Starkin viuhuvaan nyrkkiin, eikä aikaakaan kun Machoke kiljahti tuskasta. Zorua päästi irti hänestä, puremajälki kipinöi pienistä salamoista. Tuo oli Thunder Fang.

”Rigel, tee Double Kick!” Pokémonien kouluttaja huusi.
“Selkis!” Nidorino vastasi, tehden u-käännöksen, hän juoksutti Akaita tarkoituksella edestakaisin myrkyttämällään maaperällä. Nidorino juoksi ympyrää, välillä hypähdellen pois maaperältä, ettei pyöriminen alkaisi pyörryttää häntä itseään. Mutta Akai oli Cranidoksena raskaampi, hitaampi kuin Nidorino oli, eikä se kyennyt ketteriin hyppyihin.
”Trix, Feint Attack!” Kouluttaja huusi. Stark ei ollut vielä päässyt jaloilleen, joten kun Zorua hyppäsi ilmaan ja laskeutui mahdollisimman raskaasti Machoken niskaan.
”Stark, älä anna sen isotella!” Kaname huusi. ”Se on pienempi, näytä mikä sen paikka on!”
Sen Machoke tekikin, se heitti Zoruan Vital Throwta käyttäen niskastaan.
”Tuon minä kostan!” Zorua sähähti. Hän nousi äkkiä, ja väisti seuraavan nyrkin iskun. Zorua iski takaisin tassun kärjillään, hän teki monta nopeaa iskua Machokeen, käyttäen Fury Swipesia oikein raivolla. Tällä välin Nidorino potki Cranidosta niin että tuntui.
”Frost Breath!”
Nidorino totteli kouluttajaansa, ja puhalsi suustaan hyistä, huuruista sumun näköistä ainetta, viimeistellen Starkin. Tässä vaiheessa voisi hyvin luulla, että Kaname olisi karjunut raivosta, mutta ei. Hän otti Akain poképallon esiin ja kutsui sen asukin takaisin. Saman hän joutui tekemään Starkille, joka pyörtyi kun Zorua oli saanut työnsä päätökseen. Zorua näytti ylpeältä. Mutta ei se ollut ohi. Ei voinut olla. Kaname kieltäytyi häviämästä, aina. Ja missä oli Norio? Ei hän ikinä poistunut parinsa rinnalta.
Sitten jostain lensi valkoinen Premier pallo, se tipahti suoraan Nidorinon eteen. Pallosta astui ulos ilkeän näköinen Sneasel. Hän oli Norion lempipokémon, Glacé nimeltään. Glacé virnisti häijysti, kun hänen kouluttajansa kompuroi läheisestä pusikosta esiin. Näkiköhän hän minut?
”Sori että kesti.” Norio pahoitteli. ”Vetääkö tämä likka sinua turpaan?”
”Vai tällaista roskasakkia täällä onkin.” Herkkä tytön ääni huusi jostain yläilmoista. Taivaalla leijaili värikäs Sigilyph selässään tyttö, jolla oli vaaleansiniset hiukset, joita tuuli tempoi minne sattui.
Tyttö loikkasi Sigilyphin selästä, ja jotenkin onnistui laskeutumaan suoraan jalkojensa varaan.
”Onneksi päätimme lentää metsän yli.” Tyttö huokaisi. ”Kuulimme ottelunne jo kaukaa.”
”Kuka hitto sinäkin olet?” Kaname kysyi.
”Ohi kulkija vain.” Tyttö virnisti. ”Calypso, tee Miracle Eye!”
”Ilomielin!” Sigilyph kujersi, ja loi terävän katseen Sneaseliin. Sigilyphin kouluttaja nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili pokémonille.
”Nyt, Psywave!”
”Sopii!” Sigilyph huudahti. Hän päästi silmistään violetin säteen, Sneasel yritti väistää iskun, mutta Sigilyph pystyi kääntämään sädettään ketterästi, niin että se osui suoraan Sneaselin selkään.
Sneaselin suusta karkasi korvia vihlova kivun huuto.
”Glacé!” Norio huusi Sneaselinsä nimeä. ”Sattuiko sinuun?”
”Alkakaa painua täältä.” Sinitukkainen tyttö sanoi.
”Ihan pian.” Kaname sanoi, samalla viekkaalla äänellä, kuten aina kun oli aikeissa ryhtyä varkaisiin. Hän oli jotenkin hiipinyt saparopäisen tytön taakse. Olisin voinut huutaa, että varo. Mutta minua pelotti. Jos Kaname saisi huomata minun karanneen, ja sitten minun kävisi köpelösti. Kaname oli pelottava. Hän nappasi saparopäistä tyttöä takaapäin kaulasta. Sellaista se on. Kaname näytti ihmisille hurmaavimman puolensa, paitsi silloin kun todella halusi jotain. Silloin hänestä tuli uhkaava. Hän nappasi tytön kuristusotteeseen, ja virnisti.
”Lähdemme heti kun saamme nämä shinyt.”
”Ei tule tapahtumaan!” Tyttö huusi. Mutta ei se Kanamea estänyt, kuten aina, hän näytti kiristävän otettaan. Hän yritti ottaa turkoosin pallon tytön sylistä vapaalla kädellään. Kun Kaname nosti pientä palloa, tajusin sen olevan pikkuinen Petilil.
”En tahdo lähteä minnekkään!” Petilil parkui.
”Jos olisin sinä, pitäisin ne rumat näppini itselläni.” Valkoinen karvainen ötökkä sanoi närkästyneenä ja iski pienet leukansa Kanamen käteen. Kaname päästi pienen Petililin otteestaan. Säikähtänyt Petilil tuikkasi vartalostaan, joko vahingossa tai ei Sleep Powderin itiöitä suoraan Kanamen kasvoille.
”Päästä mamma irti, ilkeä ihminen!” Pieni Shiny Murkrow raakkui. Pikkuinen räpytteli siipiään kömpelösti ja takoi Kanamen ohimoa korpin nokallaan. Normaalisti Kaname olisi hätistänyt moisen pois, yhdellä käden huitaisulla, mutta nyt näki selvästi että Sleep Powder teki tehtävänsä. Kaname alkoi hoippua, pieni Purrloin, paljon pienempi kuin tuo joka istui puussa raapi Kanamen käsiä. Ja pikkuinen Shuppet yritti tehdä Knock Off-liikettä Kanamen selkään.
”Hyvin menee, pikkusisko.” Puussa istuva Purrloin naurahti. Sitten Kaname päästi irti, ja kaatui tajuttomana maahan. Tyttö yski. Norio puolestaan oli lievästi sanottuna liemessä. Nidorino ja Zorua olivat saartaneet hänet.
”Calypso, hypnosis.” Sinihiuksinen tyttö sanoi. Sigilyph nyökkäsi ja lennähti kevyesti Norion luo. Kauhistunut poika katsoi eriskummallisen näköistä pokémonia. Sigilyph alkoi hehkua heikosti rauhoittavaa kalpean sinistä valoa. Norio kaatui polviensa varaan.
”Miwa, oletko kunnossa?” Sinitukkainen tyttö kysyi, kumartuen saparopäisen tytön puoleen.
”Joo, ei tässä mitään.” Saparopäinen tyttö köhi. ”Kiitos kaverit.” Hän silitti pienen Purrloinin päätä kiitokseksi. Kaname ei koskaan tehnyt meille noin.

Tyttö nousi takaisin jaloilleen, mutta vain kumartuakseen uudelleen. Näin miten hän putsasi Kanamen taskut perusteellisesti. Sitten hän siirtyi Nidorinon luo, Nidorino tarkkaili Noriota, mikäli tämä sattuisikin heräämään. Zorua puolestaan istui ottelupaikan keskellä röyhistäen ylpeänä rintaansa kun Shiny Murkrow, Shuppet ja Purrloin ympäröivät hänet kehuilla.
”Kai minusta on sittenkin tullut vahva.” Zorua totesi. Tyttö taputti Nidorinon päätä ja kehui tätä. Sitten hän teki saman minkä Kanamen taskuillekin.
”Mitä sinä teet?” Sinitukkainen tyttö kysyi ihmeissään.
”Eivät nämä roistot mitään kamoillaan tee.” Saparopäinen tyttö virnisti. ”Verotan vain saamistani traumista.”
Sinitukkainen tyttö nauroi tälle. ”Olethan sinä kunnossa?”
”Olen, olen.” Saparopäinen tyttö vakuutti. ”Mutta Odile ei taida olla.” Kouluttajan tulee aina tuntea pokémoninsa, ainakin niin minulle oli kerran sanottu. Tosin pieni Petilil parkui niin lujaa, pienestä koostaan huolimatta, että siinä kyllä ymmärsi että pienellä oli hätä.
”Ei hätää, Odile.” Petililin saparopäinen kouluttaja sanoi lempeästi, nostaessaan pienen pokémonin syliinsä.
”Kaikki on hyvin, pahalta sedältä on nyt kanttu vei.”
Tosiaan. Tämän jälkeen tyttö tunki kaiken sen, minkä oli kahden tajuttoman miehen taskuista kaivanut. Ja se olikin hyvä, sillä nyt paikalle juoksi uusi ihmisjoukko, Growlithe kärjessä. Nuo taisivat olla niitä poliiseja, poliiseillahan oli yleensä tuollainen oranssi pokémon kaverina.
”Miwa, et olisi saanut lähteä yksin!” Huusi poika, jolla oli tummansiniset kiiltävät hiukset.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Toinen poika huusi heti perään, sellainen jolla oli hassut violetit hiukset.
”Ei tässä mitään ihmeellistä.” Saparopäinen tyttö sanoi. ”Azuran pokémon nukutti nuo ääliöt.”
”Minäkin, minäkin!” Zorua huudahti juostessaan kouluttajansa luo. Karvapallo alkoi pomppia innoissaan.
”Miwa näitkö miten hyvä olin? Näitkö?” Nidorino puolestaan pyöritteli silmiään Zoruan innokkuudelle.
”Hyvä, Trix.” Zoruan kouluttaja kumartui pienen ketun puoleen ja silitti Zoruan päätä hellästi.
”Hyvin tehty.”
Sydäntäni puristi, kun katsoin miten tuo ihminen kääntyi Nidorinon puoleen ja silitti lihaksikasta pokémonia korvien välistä, kehuen. Ja sitten se kun pieni, haparoiden lentävä shiny Murkrow liihotti tytön olalle ja painoi poskensa vasten kouluttajansa poskea.
”Yoru ei anna mammalle sattua mitään, Yorusta tulee vahva! Yoru suojelee mammaa!” Murkrow julisti ujolla korkealla äänellä.
”Minäkin olin urhea äiti!” Pieni Purrloin sanoi puskiessaan itseään kouluttajansa jalkoja vasten. Karvainen ötökkä istui Purrloinin selässä ja pomppasi sitten kouluttajansa säärelle ja kipittää siitä sitten tytön hartialle. Ötökkä tervehti turkoosia Petililiä painamalla poskensa Petililin poskea varten. Pieni Shuppet liisi nopeasti, ilmestyen kuin tyhjästä muun joukon luo, pikkuinen asettui mukavasti kouluttajansa pään päälle.
”Mutta tuohan on Sigilyph!” Pinkkihiuksinen tyttö huudahti. ”Että ne ovat rumia!”
”Ei Calypso ole ruma!” Sinihiuksinen tyttö kivahti. ”Se on erikoinen!”
”Erikoisuus on hyvästä!” Pienempi tyttö, jolla oli tälläkin siniset – mutta tummemmat hiukset huusi. ”Etenkin koordinaattorikilpailuissa.”
”Totta.” Toinen sinihiuksinen tyttö hymyili pienemmälle.
”Minusta tuo pokémon on hyvännäköinen.” Totesi saparopäinen tyttö.

Katsoin vielä hetken, miten saparopäinen tyttö silitteli ja kehui kaikkia pokémonejaan, ja miten pokémonit osoittivat hellyyttään, ystävyyttään kouluttajalleen. Pieni Purrloin kehräsi kovaan ääneen, Murkrow raakkui iloisena. Ei, ei se ole koskaan ollut tuollaista, ei kellekään meistä. Minua itketti. Tuntui pahalta katsoa tuota.
”Auts!” Se isompi Purrloin oli hypännyt alas piilopaikastaan, ja laskeutunut kynsineen kaikkineen otsalleni. Ei se oikeastaan sattunut, yllätyin vain. Tämän jälkeen se vekkuli otus kiirehti jonnekin piiloon, minä taas jäin. En pystynyt liikuttamaan niveltäkään. Olin väsynyt ja joka paikkaa särki.
Sitten se saparopäinen tyttö tuli, Nidorino ja Zorua vieressään, sylissään Purrloinin pentu ja se turkoosi Petilil, olillaan shiny Murkrow ja valkoinen ötökkä ja päässä keikkui pieni Shuppet.
”Hei, kukas siinä on?” Saparopäinen tyttö hymyili minulle lempeästi tuota kysyessään. Se oli minulle liikaa. Purskahdin itkuun.
”Älä itke, ei äiti tee pahaa.” Purrloin miukui.
”Mamma on kiltti!” Raakkui Murkrow.
”Sehän käyttäytyy kuten Odile.” Zorua naureskeli.
”Onko sinut hylätty?” Se turkoosi Petilil kysyi. Pieni sipuli pomppasi kouluttajansa sylistä maahan. ”Älä itke, Miwa pitää huolta sinustakin. Hän on kiltti.”
”Se on Rhyhorn!” Huudahti pieni sinitukkainen tyttö, joka kurkisteli minua saparopäisen tytön takaa. ”Onpa hassua. Rhyhorn on kivi ja maa-tyyppiä, eikä niitä asu täällä.”
”Onkohan se eksynyt?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”En usko.” Sanoi poika, jolla oli violetit hiukset. ”Sillä on huivi kaulassa. Lienee hylätty.”
”Hylätty?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”Se on huonossa kunnossakin.” Se isompi sinihiuksinen tyttö totesi.
”Meidän pitäisi viedä se pokémon centeriin.” Sanoi poika jolla oli kiiltävät siniset hiukset.

”Mikä teillä kestää?” Pinkkihiuksinen tyttö huusi metsän rajalta. ”Lähdetään jo!”
”Pysy housuissasi, Sakura!” Violettitukkainen poika huusi tytölle.
”Jaksatko kävellä?” Saparopäinen tyttö kysyi. En oikein nähnyt eteeni, kyyneleet olivat sumentaneet näköni. Yritin nostaa jalkaani, mutta kompastuin ja löin naamani apiloiden peittämään maahan.
”Sehän kävelee kuten Rigel!” Zorua nauroi.
”Suus kiinni!” Nidorino ärähti.
”Rigel auta sitä kävelemään.” Saparopäinen tyttö käski, ei kuitenkaan kuten Kaname. Se oli ystävällinen käsky.
”Sinäkin, Orion.” Poika jolla oli tummansiniset hiukset käski Growlitheaan. Molemmat asettuivat kiinni kylkiini, minua tukeakseen. Minua pelotti, että saisin osuman Nidorinon piikeistä.
”Minun piikkini eivät pysty ihoosi.” Tuo totesi.
”Miksi sinä itket?” Growlithe tiedusteli. ”En minä pahaa tee, Rigelistä en tosin mene takuuseen.” Nidorino murahti moiselle kommentille.
Itkin koska en voinut muutakaan. Liikkuminen oli hidasta, mutta varmaa, ihmisetkin odottivat että pääsisimme siirtymään kohti metrien päässä häämöttävää metsän rajaa.
”Jaksatko?” Saparopäinen tyttö kysyi. Se sai minut itkemään enemmän. Hän kysyi että jaksanko minä, vain muuan kivikasa liikkua.
”Ei enää ole pitkälti.” Pieni sinitukkainen tyttö vakuutti. Kävelimme hitaasti, kuulin sen pinkkitukkaisen tytön marmattavan, hän halusi pois metsästä.
Sitten muistan lämmön, auringon harmaalla ihollani. Oli kirkasta. Aurinko paistoi. Katsoin näkymää, edessämme avautui näkymä kaupungista, rannasta jota ympäröi kullankeltainen hiekka, aina siihen asti kunnes sinistäkinsinisempi meri tuli vastaan. Oli todella..
”Kaunista.” Sanoi saparopäinen tyttö. Juuri niin, oli kaunista. Tunsin lämpimän kesätuulen kasvoillani, se tuntui ihanalta.

Kun heräsin seuraavan kerran, makasin punaisella pehmustetulla penkillä. Saparopäinen tyttö istui vierelläni. Hän hymyili minulle.
”Ei mitään hätää, täällä sinusta huolehditaan kunnes jaksat taas.” Hän silitteli otsaani, ja näytti hieman hämmentyneeltä.
”Vau, sinun ihosihan on lämmin! Vaikka olet kivi-tyypin pokémon.” Sitten tyttö naurahti. ”En ole kovin kokenut pokémonien kanssa. Siksi en osannut arvatakaan että kivi-pokémonien iho voisi olla lämmin.” Hän silitti kasvojani lempeästi. Silmäni alkoivat taas vuotaa. Minua väsytti. Silmäni eivät jaksaneet pysyä auki. Olin ihan poikki. Annoin niiden sulkeutua. Olin iloinen, edes hetken. Jos silmäni sulkeutuisivat nyt lopullisesti, olin sentään saanut kokea hetken sellaista hellyyttä, jota minulle ei aiemmin oltu suotu.

Kommentit:

Chidori

14 >
Ei jessus mikä tarina! Right in the feels. ;;;____;;; Älä itke Rhydo, ei mitään hätää enää! Rhydon tarina saattoi olla paikoin ehkä vähän ylidramaattinen ja klisee, mutta silti hirmu koskettava ja hienosti kuvattu. Sympatiat täysin muuan kivikasalle! Voisi melkeinpä sanoa, että tämä on tähänastisista tarinoistasi kokonaisuutena ehdottomasti vahvin. Hyvää työtä. o/

Ottelun sanailut olivat taas jälleen sitä tuttua ja taattua, hulvatonta Miwa-laatua. 😀 En ole varmaan ikinä nauranut hoitotarinassa millekään niin paljon kuin Trixin ”Latua, Rinkeli!”-huudahdukselle. Letkautuksien jalo taito! Mielenkiintoista muuten, että tarinan kuvioihin tuli mukaan toinenkin rikollisorganisaatio. 😮 En sitten tiedä, oliko tämä shinyjen pokémonien kaappaamiseen keskittynyt posse ainoastaan väliaikainen tapaus.

Tarinassa ilmeni muutamana sivuseikkana yllättävän mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kivipokémonien lämmin iho ja se, millaista pokémonien oleskelu palloissa on. Itse olen aina ajatellut, että pokémonit vaipuisivat jonkinlaiseen horrokseen, kun ne kutsutaan takaisin. Ajatus siitä, että pokémonit olisivat tietoisesti vangittuna palloissaan on aika karu. :< Ei ihme, että jotkut pyrkivät sieltä jatkuvasti ulos!


Rigel +2lvl +2op, Splinter +2lvl +1op, Trix +2lvl +2op, Yoru +1lvl +1op, Odile +5op, Ilse +1lvl +1op, Lolita +1op, Sora +1op, Rhydo +3lvl +2op, Winona +1lvl. Rahaa 85pd:tä.

Aurora #13 > Kuunnellaan me taivasta

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

Pidin tästä tuoksusta, ja nähtävästi Odilekin piti, sillä se oli sulkenut pienet silmänsä ja keskittyi nuuhkimaan lempeää apiloiden tuoksua. Ympärillämme oli vihreää silmän kantamattomiin, puut tuntuivat kehystävän kaikkea mihin katseeni käänsin ja maa puolestaan oli vihreiden apiloiden peitossa.
”Shuppeeet!” Pieni pää-pokémon, jolla oli otsassaan jonkinlainen sarvi, huudahti. Shuppet astui ulos poképallostaan, ilman mitään varoitusta.
”Lolita.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin! Eksyt vielä.”
”Shuppeet!” Pikkuinen Lolita huhuili. Sitten se teki tempun, josta se eniten piti. Se oli katoamistemppu, en tiedä miten se sen teki, mutta sitä se oli tehnyt vielä hetki sitten, ilmestyttyään tyhjästä repustani. Se tykkäsi kadota varoittamatta. Minä huokaisin turhautuneena.
”Ei nyt taas.”
”Ehkä se haluaa leikkiä.” Lily edotti.
”Sehän eksyy.” Leo huomautti. ”Meidän pitäisi etsiä se.”
”Helppo se on sanoa.” Minä huokaisin.
”Älä sure Miwa, kyllä se siitä.” Leo lohdutti. ”Sinun täytyy vain asettaa sille rajat.”
”Miten?” Minä kysyin.
”Kouluttamalla sitä.” Lily selitti. ”Mutta se täytyy löytää ensin.” Se oli totta, miten koulutat jotakin, joka oli kadoksissa? Kertokaahan se.
Otin esiin muutaman poképallon esiin ja huokaisin. Kutsuin esiin Splinterin, joka voisi tähystää sarvipäistä kaveria ilmasta käsin, Rigel ja Trix saisivat etsiä karkulaista maasta käsin ja mitä tulee Ilseen ja Yoruun.. hei, hetkinen. Enhän minä niitä ollut palloista ulos kutsunut, Ilse se tuossa hyppeli onnessaan apilapedillä, ja Yoru verytteli siiven tynkiään. Nekin olivat tulleet palloistaan omine nokkineen.
”Purr!” Ilse purisi, se juoksi innoissaan luokseni, kuin mikäkin raketti ja upotti kyntensä mustiin legginseihini ja alkoi kiivetä jalkaani pitkin ylös.
”Auts! Ilse, lopeta!” Minä huusin sille, mutta eihän pentu mitään kuullut, se kiipesi haparoiden säärtäni pitkin ylös, kohti syliäni.
”Murkroow!” Yoru raakkui siipiään ylöspäin kohottaen.
”Auts! Ilse, ei!” Minä yritin ojentaa pientä purppurakattia, mutta pikkuinen oli tyytyväinen itseensä, päästessään haluamaansa paikkaan – Odilen vierelle, syliini. Se kehräsi tyytyväisenä.
”Murkroow!” Yoru raakkui. Se kohotteli lyhyitä siipiään minua kohti.
”Ai, että sinäkin?” Minä puhisin. Nostin purppuran värisen korpin toiselle hartialleni. ”Eihän se tietenkään ole reilua, että jättäisin teidät ulkopuolelle, kun etsimme Lolitaa.” Se oli varmaan niiden pointti, nekin halusivat olla osana seikkailua – jos se nyt seikkailu oli.

”Splinter tähystä sinä ylhäältä käsin.” Minä neuvoin tulilintua.
”Fletchinder!” Splinter nyökkäsi. Se levitti siipensä, mikä sai Ilsen villiintymään. Se heilutteli etutassujaan ja maukui.
”Purrloin purr!”
”Mikä sinua vaivaa?” Minä kysyin. Ilse loikkasi sylistäni siinä silmän räpäyksessä, Ilse yritti hypätä Splinterin selkään.
”Fletchinder?” Splinter älähti hämmästyneenä.
”Purrloin!” Ilse hihkui yrittäessään hyppiä linnun selkään.
”Ilse, rauhoitu.” Minä huokaisin ja nappasin sitä niskavilloista. ”Anna Splinterin tehdä hommansa.” Asetin sen takaisin Odilen viereen.
”Petilil.” Odile sanoi lempeästi ja kutitti sitten pikkuista päässään kasvavilla ruohoilla, mikä sai kissanpennun nauramaan. Tällä välin Splinter nousi siivilleen ja lähti tähystämään kadonnutta sarvipäätä.
”Rigel, etsitään me maasta käsin. Trix auttaa myös.” Minä sanoin Rigelille, joka nyökäytti päätään, Trix hihitteli omiaan, silloin kun se oli tyytyväinen johonkin, ja nyt se selvästi oli.  Lähdimme kävelemään pitkin kapeaa apilapolkua. Ympäriltämme kuului toisinaan epämääräistä rapinaa, jota Ilse jäi kuuntelemaan korvat höröllä.
”Pienet ötökkä pokémonit ne siellä vain vipeltävät.” Lily selitti sille.
”Purr!” Ilse vastasi innostuneena.
”Murkrow!” Yoru raakkui, ilmeisesti osoittaakseen että oli vielä tallessa.

”Zoru!” Trix murahti hetken kuluttua ja loikkasi polulta suoraan inhottavia piikkejä kuhisevaan pusikkoon.
”Rino!” Rigel murahti, ikään kuin Trixin teko olisi osoitettu sille herjana – olihan Rigelin takalisto piikkejä täynnä.
”Trix, älä poikkea polulta!” Minä huusin Zoruan perään, mutta eihän Trix huudoistani piitannut vaan jatkoi matkaansa pusikon halki.
”Äh.” Minä murahdin, sillä tiesin, ettei tässä muu auttanut, kuin lähteä hakemaan tuo jukuripää takaisin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pusikko oli tiheästi piikittynyt, sen seassa on myös ilkeästi ja salakavalasti esiin pistäviä juuria, jotka yrittivät aina tilaisuuden tullen kampata minut. Rigel kävelee urheasti vierelläni, tuskinpa piikkipersusta muutama uusi piikki haittaa sen enempää kuin ne vanhatkaan.
”Hui!” Huudahdin äkisti, sillä olin kompastua erääseen, erittäin salakavalaan juureen.
”Liil!” Odile huudahti säikähtäneenä. Sen vierustoveri vain kehräsi.
”Ei hätää, Odile.” Minä henkäisin, saatuani tasapainon takaisin.
”Murkroow.” Yoru raakkui.
”Kaikki hyvin.” Minä vakuutin niille. Ei tässä hätää, Miwahan oli vielä jaloillaan. Rigel päästeli suustaan outoja korahduksia, se kalskahtaa niin oudolta, että on pakko kääntyä katsomaan. Mitä vanhat silmäni näkivätkään, tuo Nidorinon lurjushan nauroi, hihitti äskeiselle kommellukselleni. Nyt kun sitä oikein miettii, tämä taisikin olla ensimmäinen kerta, kun Rigel on nauranut yhtään millekään. Yoru raakkuu epämääräisesti hartiallani, mutta se ei ainakaan naura.
”Hei, Miwa!” Leo huusi takanani. ”Meidän ei pitäisi poiketa polulta!”
”Saatamme vielä eksyä!” Lily komppasi veljeään.
”No siinä tapauksessa Trix on eksynyt jo!” Huusin takaisin. ”Eihän sitä tänne voi jättää.” Millainen kouluttaja olisin, jos jättäisin siltä kasvattajamummelilta saamani pokémonin tänne eksyksiin, kun me vain jatkaisimme matkaamme?
Sitten ilmaa halkoi kimeä kiljaisu, joka kuului jostain pusikon takaa. Juoksin ääntä kohti, mikä tahansa, tai kuka tahansa kiljuja olikin, oli hyvin mahdollista että Lolita oli kiljaisun takana. Mutta ehkäpä kiljuja kiljuikin jostain muusta syystä, mutta ainakin kiljujalta voisi kysyä, oliko hän kenties nähnyt ovelaa pientä Zoruaa yhtään missään.

”Mikä sinulla nyt taas on Sakura?” Kyllästynyt pojan ääni huokaisi. ”Taasko joku ötökkä jahtaa sääriäsi?”
”Ei kun tuo!” Kimakka ääni kiljui täyttä kurkkua.
”Shuppet!” Shuppet huudahti leikkisästi.
”No mutta, eihän täällä pitäisi kummitus-tyyppejä olla.” Pojan ääni ihmetteli. En voinut muuta kuin hymyillä, totta kai minä nyt nuo kaksi muistin.
”Muistatko, Rigel?” Minä virnistin.
”Nidorino!” Nidorino nyökkäsi. Miten Rigel voisikaan unohtaa, miten eräs nokkava kouluttajan alku oli erehtynyt luulemaan sitä vapaaksi riistaksi ja täten yrittänyt pyydystää Rigelin, joka tuolloin oli ollut Nidoran?
Kömmin hitaasti pusikosta sen verran kun saatoin, jotta näkisin nuo tutut naamat. Oli Michi, poika jolla oli ollut Hana-niminen Tangela, ja sitten Sakura, Oddisheineen.
”Hetkinen!” Sakuran kirkas ääni huudahti. ”Sittenhän se on harvinainen!”
”Niin kai.” Tytön serkku mutisi.
”Sitten minä nappaan sen!” Sakura julisti. Katsahdin Rigeliin silmiäni pyöritellen. Tässä sitä taas mentiin.
”Emmekö me jo kertaalleen käyneet tämän läpi?” Minä kysyin astuessani pois pusikosta.
”Shuppeeet!” Lolita kiljaisi, riemusta kai, se näytti liitelevän luokseni, mutta neiti päättikin sitten jatkaa matkaansa. Se liihotteli Rigelin tasolle, ja hiippaili Nidorinon taakse.
”Shuppeet!” Lolita kiljaisi aavemmaisella äänellä. Rigel käänsi tylsistyneenä päänsä sitä kohti ja katsoi sitä pitkään.
”Nidorino.” Varmaan Rigel sanoi että, et voi olla tosissasi. Sitten jokin musta karvapallo, iski hampaansa Shuppetin helmaan.
”Zoruu!”
”Hyvä, Trix!”

”No siitähän onkin aikaa.” Michi totesi. ”Kuvittelin aina, että saisimme sinut Mindaro Townissa kiinni.”
”Minä olin ehtinyt jo lähteä.” Sanoin kömpiessäni pois ryteiköstä, Rigel tietenkin perässäni, ja sitten Trix raahaten Shuppetia mukanaan.
”Vau, onko tuo Rigel?” Sakura kiljaisi, ihastuksissaan kaiketi. ”Onpa se kasvanut! Ja se on kehittynytkin!”
”Joo, se kävi äkkiä.” Minä sopersin. Fletchingerkin päättyi liittyä joukkoon, se lehahti äkkiarvaamatta Sakuran taakse, tyttö avasi suunsa kirkaistaakseen, mutta minä ehdin ensin.
”Se on vain Splinter.”
”Onpa siitä kasvanut iso.” Michi huomautti. ”Se on oikein vakuuttavan näköinen!”
”Fletchinder!” Splinter sanoi ja kumarsi hieman kömpelösti. Nolottikohan sitä hiukan?
”Miten teidän pokémoninne jaksavat?” Minä kysyin.
”Hei, Miwa!” Kuulin Leon huutavan takanani. ”Odota meitä!” Leo rämpi ryteikössä, Orion Growlithe etunenässä, ja toisessa käsikynkässä pikkusisko Lily.
”Grow!” Orion haukahti nähdessään vieraita.
”Ihan rauhassa, Orion.” Leo kiirehti sanomaan. Kaikki olivat hetken hiljaa, ja tuijottivat toisiaan.
”Nämä ovat Del Reyn sisarukset.” Minä esittelin sinihiuksiset sisarukset serkuksille.
”Päivää!” Leo sanoi kohteliaasti.
”Moi vaan!” Lily jatkoi veljensä hyvää esimerkkiä.
”Hei!” Sakura luikautti herttaisesti. ”Minä olen Sakura Honeydew Townista! Tässä on serkkuni Michi, Mindaro Townista!”
”Moi.” Michi tervehti. ”Vai että olet sinäkin Mindaro Townista?”
”Joo. On vaan pitänyt kiirettä, poliisi koulussa.” Leo takelteli.
”Leo on kihlattuaan paossa.” Lily möläytti.
”Lily!” Leo murahti. ”Onko nimi Haruka Shidou tuttu?”
Ilmeestä päätellen Michi tiesi oikein hyvin, mistä ja kenestä oli kysymys, hän astuikin askeleen lähemmäs ja taputti Leoa selkään.
”Saat kaiken sympatiani.”
”Kiitos.” Leo huokaisi. ”Se onkin tarpeen, uskotko että hän luuli Miwaa joksikin yhden yön jutuksi?”
”Joo, uskon minä.” Michi virnisti. ”Mitä minä Harukaa lapsuudesta muistan, niin hän on aina ollut vähän vainoharhainen.”
”Ai, vähän?” Leo naurahti.

”Oletteko matkalla Peacock Cityyn?” Lily kysyi.
”Se oli tarkoitus.” Sakura vastasi. ”Mutta sitten me poikkesimme polulta ja eksyimme.”
”Miksi ihmeessä te poikkesitte polulta?” Michi kysyi.
”No, tuota.” Michi sanoi varovasti. ”Oletteko kuulleet Rothista?”
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Organization Roth on jokin uusi rikollisryhmä.” Sakura tokaisi. ”Ne jahtaavat erityisesti Shinyja pokémoneja.”
”Joo, niistä saa kuulemma hyvät rahat.” Michi lisäsi. ”Meillä ei pitäisi olla hätää kun kaikki pokémonimme ovat tavallisia, mutta ne tyypit tykkäävät tapella ihan muuten vaan.”
”Ja ne väijyvät polkuja.” Sakura lisäsi. ”Vaikka Nobara on kehittynyt, ei sekään kaikkea kestä.”
”Miwa, sinun on syytä pitää varasi.” Michi lisäsi.
”Kuinka niin?” Minä kysyin.
”Sinulla on kolme Shinya.” Michi huomautti. ”Ne ovat haluttua kauppa tavaraa.”
”Haluaisiko joku ensin kertoa, mikä on shiny?” Minä kysyin varsin kyynisesti.
”Shiny on sellainen kuin Yoru, eri värityksen omaava pokémon.” Leo selitti. ”Niitä on vaikea kohdata luonnossa, ei siis mikään ihme, että monet kouluttajat tekisivät mitä vain saadakseen edes yhden shinyn, vaikka sitten joutuisivatkin käyttämään rikollisia keinoja saadakseen sellaisen.”
”Erityisesti meidän koordinaattorien piireissä Shinyt ovat suosiossa.” Sakura sanoi. ”Ja sinulla on niitä kolme.”
”Kolme?” Minä toistin. Eihän minulla ollut kuin Yoru, toki Odilekin näytti jotenkin erikoisvärittyneeltä, mutta muut olivat normaalin värisiä – sikäli kun minä asiasta tiesin.
”Murkrow!” Yoru raakkui. Sitten huomasin jonkin pienen ja valkoisen liikkuvan olkapäätäni pitkin. Se luikersi niskaani pitkin kohti vapaata hartiaani. Sinne päästyään otus kurkisti hartiani yli.
”Scatter?” Se oli pieni, isopäinen valkea toukka, jolla oli kellertävät silmät.
”No hei siellä.” Minä tervehdin sitä. En tiedä kauanko kaveri oli majaillut niskassani, mutta se ainakin selitti miksi Yoru oli raakkunut taukoamatta. Se varmaan jutteli toukalle koko ajan.
”Tulitko mukaan ryteiköstä?” Minä kysyin. ”Sori, ei ollut tarkoitus pölliä sinua matkaan.” Mutta toukkaa se vähät liikutti, se haukotteli ja kiertyi pienelle kerälle hartialleni, näin ollen se alkoi vetää sikeitä.
”Okei?”

Näin ollen päätin antaa kaverin vain nukkua, ainakaan se ei yrittänyt pistää tai purra minua kuten eräät täällä. Tuijotin haluamanikin Rigeliä, mitä jässikkä ei kuitenkaan huomannut.
”Se on Scatterbug!” Lily sanoi ihailevaan sävyyn. ”Kylläpä shiny Scatterbug on hienon näköinen.”
”Minkä tyyppinen pokémon se on?” Minä kysyin, typeränä kuten aina.
”Se on hyönteistyyppiä.” Leo valisti. ”Se ei ole järin toimiva ratkaisu tuli tai lento-tyypin pokémoneja vastaan, myös myrkky ja kivi-tyypin pokémonit pärjäävät niille hyvin.”
”Ja tässä metsässä on siis ihmisiä, jotka jahtaavat tällaisia pokémoneja.” Minä varmistin.
”Joo. Siksi pää polkuja kannattaa välttää.” Sakura huokaisi. ”Sen takia me olemme olleet täällä jo viikon.”
”Pokémonit ovat ihan loppu, eikä meillä ole varaa käydä enää yhtään ottelua.” Michi totesi. Serkukset istuivat apilamättäälle, ja täytyy kyllä myöntää, että he näyttivät uupuneilta. Sakuran vaaleankeltainen hame ja vaaleanpunainen toppi olivat vaihtuneet beigen väriseen takkiin ja farkkuihin, ja ballerinat olivat vaihtuneet kunnon vaelluskenkiin. Michi taas pysyi samana kuin ennenkin, järkevästi vaatetettuna. Istuin serkusten viereen ja päästin hetkeksi konkkaronkan sylistäni. Ilse lähti heti tekemään tuttavuutta Sakuran kanssa, kiiveten tytön syliin ja maukuen. Pelkäsin, että Sakura aloittaisi huudon, kuten silloin aiemmin nähtyään Wurmplen. Mutta Sakura istui siinä täysin rauhallisesti ja silitteli kissanpennun purppuraista turkkia. Trix tuli luokseni, raahaten Lolitaa sen helmasta, kun Trix oli päässyt luokseni, se laski karkulaisen irti, Lolita tietenkin karkasi heti uudestaan, mutta en ehtinyt suutanikaan kunnolla avata, kun se jo ilmestyi uudelleen näkyville – pikku neiti Shuppet nimittäin asettui mukavasti pääni päälle lepämään.
”Shuppeeet.” Se haukotteli, ja hetken päästä alkoi siltä suunnalta kuulua tuhinaa. Naurahdin hiljaa, olihan kyseessä vasta hetki sitten kuoriutunut pikkuinen.

”Kuule Miwa, olen pahoillani siitä miten käyttäydyin sinua kohtaan kun tapasimme viimeksi.” Sakura sanoi. ”Sain huomata, ettei minun kannata olla niin valikoiva ystävien – tai pokémonien suhteen.”
”Eipä tuo mitään.” Minä vastasin hiljaa. ”En itsekään ollut järin ystävällinen.”
”Se Wurmple sieltä routelta lähti seuraamaan minua.” Sakura kertoi. ”Se kai tykkäsi minusta, vaikka olinkin turhan kova ääninen.”
”Pokémonit osaavat yllättää.” Michi totesi. ”Niitä sinulla onkin jo pieni armeija, vai mitä, Miwa?”
”Niin taitaa olla.” Minä naurahdin. ”Tuo musta karvapallo on nimeltään Trix.”
”Zorua.” Trix mutisi ärtyneenä, sitä ei kaiketi saanut sanoa karvapalloksi.
”Saitko sen Mindaro Townista?” Michi kysyi.
”Joo, sain.” Minä myönsin.
”Ja Yorun sinä sait minulta.” Sanoi Leo, joka oli tullut istumaan kanssamme. ”Ruka ei vaan osannut käsitellä pientä pokémonia.”
”Murkrow!” Pieni korppi hihkui ja painoi höyhenisen poskensa vasten omaani.
”Ja se näyttääkin tykkäävän Miwasta.” Lisäsi Lily, joka oli tähän asti ollut hiljaa.
”Liil! Liil!” Odile hihkui, se oli yhä sylissäni, se ei kai uskaltanut lähteä mihinkään, koska pelkäsi että joku roisto sieppaa sen.
”Odile löytyi Tangerine Cityn liepeiltä.” Minä muistelin.
”Mistä sinä tämän ongit?” Sakura kysyi, Ilsen napatessa häntä sormen päästä. ”Auts!”
”Ilse kuoriutui vasta.” Minä huomautin. ”Sama pätee Lolitaan.”
”Kuoriudutitko sinä ne?” Michi kysyi.
”Joo. En oikein tiedä, mistä Ilsen muna ilmestyi, löysin sen vain repustani.” Mutta jätin kertomatta minkä jälkeen ja miksi minä sitä munaa oikeastaan luulin. ”Lolitan munan sain Tangerine Cityn pokémon centeristä.”

Ennen pitkää päätimme yhteistuumin, ettei tästä istuskelusta tullut yhtään mitään, jos siis halusimme päästä ulos tästä metsästä. Minua eivät mitkään roistot jaksaneet edes pelottaa, kukaan ei takuulla yrittäisikään pölliä yhtäkään pokémoniani, jos tyyppi tietäisi mikä on hyväksi hänelle itselleen! Odile pysytteli kuitenkin tiiviisti sylissäni, myös Yoru oli laskeutunut hartialtani syliini Lilyn tutustuessa paremmin Ilseen. Lolita veti yhä sikeitä pääni päällä, samaten uusi tulokas. Lyön vaikka pääni pantiksi että se oli pakoillut noita tyyppejä ties kuinka kauan, uupumiseen asti. Antoi tuon nyt nukkua.
”Liil!” Odile vinkui surkeasti.
”Älä pelkää, Odile.” Minä rauhoittelin pientä ruohoa. ”Lähetin Splinterin tähystämään niitä tyyppejä.”
”Mahtoiko se olla fiksua?” Michi kysyi. ”Fletchinder ei kuulu tämän metsän lajeihin, jos joku huomaa sen..”
”No liikeneekö herralta sitten parempia ideoita?” Minä luikautin. ”Teistä lienee ehkä kiva eksyä metsään, mutta minä tahdon päästä täältä mahdollisimman pian pois.”
”Niin, Peacock Cityssä on koordinaattori kilpailut, joihin minä aion osallistua.” Sakura ilmoitti. ”En pärjännyt kovin hyvin viime kisoissa.”
”Mutta pääsit jatkoon.” Michi huomautti hilpeästi.
”Mutta pisteeni olivat surkeat!” Sakura huokaisi. ”Vaivaiset kymmenen pistettä!”
”Kyllä sinä siitä toivut.” Michi toppuutteli.
”Oletko sinä koordinaattori?” Lily uteli. ”Minäkin tahdon koordinaattoriksi, mutta pokémonieni liikkeet ovat vielä heikonlaisia, joten minä tulen vain katsomaan kisoja.”
”Millaisia pokémoneja sinulla on?” Sakura tiedusteli.
”Nyt hän paasaa laumastaan koko yön.” Leo huokaisi.
”Mitenkäs sinä, Miwa?” Michi kyseli. ”Oletko jo saanut haalittua salimerkin?”
”En olisi täällä, jos en olisi.” Minä virnistin. Kaivoin taskustani Lilyn antaman merkkikotelon ja avasin sen. Sieltä paljastui pieni, mutta kiiltävä vihreä apilan muotoinen merkki.

”Scatter?” Pieni valkoinen toukka oli herännyt, ja se tiiraili nyt kiinnostuneesti merkkiä.
”Hei, siellä. Nukuitko hyvin?” Minä kysyin vieraalta.
”Scatter.” Se vastasi.
”Petilil!” Odile tervehti tulokasta. Se ilmeisesti teki asiansa niin hyvin, että toukka päätti mennä istumaan Odilen ja Yorun väliin. Sen jälkeen nämä kaksi alkoivat haastella hiljaa keskenään.
”Entäs sinä, Michi?” Minä kysyin. ”Joko sinulla on merkki?”
”En minä niistä perusta.” Michi sanoi. ”Haluan vain kasvattaa ruoho-tyyppejä.”
”Onko niitä kertynyt?” Minä kysyin.
”Muutama.” Michi myönsi. ”Näytän niitä myöhemmin.”
Sitten me kävelimme. Ja vaihteen vuoksi kävelimme vähän lisää. Illan tuloa ei juuri huomannut, sillä metsä oli kovin varjoisa, ja puut kasvoivat niin tiheään, että taivasta tuskin näki. Katselin taivaalle vähän väliä, sillä Splinteriä ei näkynyt missään, aloin jo olla huolissani siitä. Mitä jos se oli karannut omille teilleen? Mitä jos joku roisto oli ampunut sen alas? Rigel taisi arvata, mitä mielessäni liikkui, joten se pökkäisi päällään hellästi jalkaani. Taputin mokoman päätä ja sanoin sille:
”Pidä korvat auki, Rigel.”
”Nidoo!” Se vastasi.
”Zorua!” Trix komppasi sitä ja halusi esiintyä kykyineen loikkaamalla Rigelin perän yli, missä se muuten onnistuikin. Yoru läpytti siiven tynkiään yhteen, osoittaen ihailuaan Trixin temppua kohtaan. Trix oli huomiostaan mielissään, sen silmät ihan hehkuivat. Rigel taas mulkaisi Zoruaa häijysti, Odile katsahti uutta vierustoveriaan, ja puhkesi puhumaan – mitä se ei kyllä usein tehnyt. Myös toukka osoitti kiinnostusta ruohon juttuja kohtaan, välillä jotain sanoen ja välillä päätään nyökyttäen.
”Shup?” Lolita heräili ja totesi.
”Purr!” Ilse naukui, jutellen Lolitalle.
”No sinua ei ainakaan väsytä.” Minä huokaisin, samoihin aikoihin kun sekä Lily että Sakura haukottelivat.
”Minun on nälkä.” Lily totesi.
”Minullakin!” Sakura komppasi. ”Mutta meillä ei ole yhtään ruokaa. Söimme kaiken jo ajat sitten.”
”Meillä on ruokaa mukanamme.” Leo sanoi.
”Ja paljon!” Lily naurahti. ”Äiti pakkasi.”
”Zoruu!” Trix ulvaisi valittavalla äänellä, mikä aiheutti ketju reaktion muissa pokémoneissani.
”Purrloin!” Ilse valitti.
”Shuppet!” Lolita valitti.
”Täälläkin taidetaan olla nälkäisiä.” Minä totesin.
”Hyvä. Etsitään joku suojainen paikka, jonne voidaan leiriytyä.” Leo totesi.

Tämä metsä oli kuin sokkelo. Se joka väittää muuta, on pahasti erehtynyt, kaikki nämä pienet sivupolut olivat ihan solmussa. Ilma oli suhteellisen lämmin.
”Se johtuu siitä, että olemme suhteellisen lähellä Peacock Cityä.” Sakura valisti. ”Siellä on lämmin.”
”Ja valkoista hiekkaa silmän kantamattomiin!” Michi lisäsi.
”Eikö siellä ole lunta?” Minä ihmettelin.
”Ei. Se lieneekin syy, siihen miksi Peacock City on suosittu lomakaupunki.” Michi naurahti.
”Juhlia pidetään rannalla melkein joka ilta.” Sakura sanoi unelmoivasti.
”Paistaako siellä aurinko useinkin?” Minä kyselin, etsiskellessämme sopivaa leiriytymispaikkaa.
”Joo, paistaa!” Lily hihkui. ”Kävimme siellä lomalla isän kanssa vuosi sitten!”
”Vau.” Totesin. Kun on kasvanut Aurora Townissa, lämmin sää on todella, todella harvinaista, lunta on suurimman osan vuodesta, ja kun kaupungin asukas määrä on 21, tuo suurkaupunki kuulosti mielessäni paratiisilta.   
”Salipäällikkö käyttää kuulemma vesityyppejä.” Leo huomautti.
”Vesityyppejä?” Minä toistin.
”Voisit käyttää Petililiä.” Michi ehdotti. Odile värähti sylissäni.
”En voisi. Odile ei tykkää otteluista.” Minä sanoin.
”Osaako kukaan pokémoneistasi sähkötyypin iskuja?” Leo kysyi.
”En minä vaan tiedä.” Kohautin hartioitani.
”Katsotaan.” Lily sanoi aurinkoisesti, väsymyksestään huolimatta ja kaivoi esiin punaisen pokédexinsä. ”Trix osaa Thunder Fangin ja Parabolic Chargen.”
”Sinuna minä en käyttäisi Splinteriä.” Leo neuvoi. ”Tulityypin pääheikkous on vesi.” Enpä olisi arvannut..
Kun tuli puhe Splinteristä, aloin tähyillä taivaalle. Missä se oikein oli? Ehkä se oli eksynyt. Ehkä se ei löytänyt meitä, koska tässä pirun metsässä kasvoi puita niin tiuhaan, ettei se ehkä nähnyt meitä taivaalta. Lopulta tulimme pienelle puiden ympäröimälle aukealle. Paikka oli itsessään aika hauskan näköinen, sillä aukea oli lähes ympyrän muotoinen, puut kehystivät ympyrämäisesti aukeaa.
”Hienon näköinen paikka.” Michi totesi.
”Leo, minulla on nälkä.” Lily valitti.
”Kyllä, kyllä.” Leo huokaisi. ”Mutta et sitten ala laiskottelemaan. Jos ruokaa haluat, saat luvan auttaa.”
”Joo, joo.” Lily vastasi.

Täytyy myöntää, että rouva Del Rey oli kyllä pakannut sisaruksille oikeat selviytymisvälineet. Heillä oli teltta mukanaan, jonka Leo sai isompana kantaa repussaan. Lisäksi oli vielä kokkausvälineet, nekin isoveli-parka sai osakseen. Minut määrättiin Lilyn kaveriksi, polttopuita etsimään. Mutta onneksemme, seurassamme oli joku, joka asui tässä metsässä. Valkoinen toukka aloitti uransa polttopuiden metsästäjänä, iskien hampaansa shortseihini.
”Mikäs sinua risoo?” Minä kysyin.
”Scatter!” Toukka murahti ja päästi shortsini puntista irti. Se lähti matelemaan puiden välistä.
”Petilil!” Odile kiljahti ja yritti jotenkin puskea rintaani.
”Ehkä meidän pitää seurata sitä.” Lily keksi. Pyöräytin silmiäni, mikäpä siinä. Pieni valkoinen toukka luikerteli puiden välistä sillä vauhdilla, että me ehdimme seurata sitä, se johdatti meidät sellaisten puiden luo, jotka olivat pudottaneet kuivuuttaan – tai vanhuuttaan, oksiaan.
”Vau, hyvää työtä, kamu!” Kehuin sitä.
”Scatter!” Toukka sanoi tyytyväisyyttä huokuen. Saimme kaksi sylillistä polttopuita mukaamme, eivätpähän voisi sanoa että me laiskottelimme.
”No siinä on paljon puita.” Leo mutisi palatessamme.
”Eikö se ole hyvä?” Lily kysyi.
”Tietty. Päästään laittamaan ruokaa.” Leo sanoi. Sanan ruoka kuullessaan eräs tietty purppuran värinen kissa kiisi luokseni ja alkoi maukua.
”Tuota..” Miten sanot pikkuiselle, ettet ostanut kaupasta ruokaa sille tai muille. Myös Trix katseli minua ankarasti, varmaan se luuli, että tarkoituksenani oli näännyttää pokémonini nälkään. Mutta sitten kaikkien huomio siirtyi pusikkoon. Siksi että joku tai jokin putosi sinne kamalaa ääntä pitäen, Ilse säikähti sitä niin, että piiloutui Trixin taakse, että vain Ilsen purppurainen häntä jäi näkyviin.
”Mikä se oli?” Michi kysyi. No sitä meidän ei tarvinnut kauan odottaa, sillä ryteiköstä raahautui hyvin nuutuneen ja kärsineen näköinen Fletchinder.
”Splinter!”
”Herran jumala, mikä sitä vaivaa?” Sakura kysyi, eikä kysymys ollut täysin tarpeeton, sillä sen lisäksi että Fletchinder-parka oli mustelmilla, se piti vasenta siipeään jotenkin kummasti, jäykästi.
”Mikä sen siipeä vaivaa?” Lily kysyi. Riensin paran luokse ja polvistuin sen eteen.
”Fleetch..” Splinter sirkutti heikosti, ja sitten sen jalat alta.
”Minusta näyttää siltä, että sen siipi on mennyt sijoiltaan.” Leo totesi, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Mitä sille on voinut tapahtua?” Ihmettelin ääneen.
”Varmaan ne Rothin tyypit.” Michi sanoi. ”Ne tykkäävät antaa pokémoniensa hakata muita lajeja, joiden ulkonäkö ei miellytä.”
Kiukku kuohahti sisälläni, kukaan, ei kukaan tee tällaista yhdellekään minun pokémoneistani! Nousin äkisti ylös ja katsoin tiukasti jo pimenneeseen metsään.
”Miwa, mitä sinä aiot?” Leo kysyi.
”Menen vetämään niitä turpiin!” Minä huusin kiukuissani.
”Et ikinä löydä niitä, on jo pimeää!” Michi varoitteli. Mutta sillä ei ollut väliä, ne saisivat maksaa!
”Nidoo!” Rigel huudahti ja harppoi luokseni. Nälkäinen Nidorino oli vartioinut tyhjää kattilaa, varmaan sen täyttymistä odottaen.
”Rauhoitu nyt, nainen!” Leo huusi. ”Et sinä voi tuossa mielentilassa saisi aikaan muuta kuin vahinkoa itsellesi.”
”Lyödäänkö vetoa?!” Minä sähähdin.
”Lopettakaa tuo!” Michi huudahti. ”Miwa ei mene mihinkään. On niin pimeää, sinä ja Rigel vain eksyisitte tuonne, sitä paitsi, Rigelillä on nälkä, ei se kauaa jaksa rämpiä tuolla.”
”Nidorino!” Rigel protestoi.
”Sinun täytyy nyt keskittyä Splinterin hoivaamiseen.” Sakura huomautti. Miten vain. Ihan sama.
Istuuduin uudelleen, ja nostin Splinterin syliini. Fletchinder päästeli suustaan tuskallisia ääniä, siihen varmaan sattui. Mutta minä en osannut sitä auttaa. Leo oli keskittynyt ruuan laittoon, Michi ja Sakura olivat pystyttäneet kaksi telttaa, sillä välin kun minä ja Lily keräsimme polttopuita, nyt Michi istahti viereeni, ja katseli Splinteriä. Yorukin oli paikalla, ja se nyyhki, olihan sen sankari henkihieverissä. Splinter kohotti päätään ja painoi kapean nokkansa vasten korppi-vauvan poskea.
”Voi, Splinter.” Minä huokaisin. ”Sinulla on varmaan tuskia. Anteeksi, en taida osata auttaa.” Splinter kuitenkin ymmärsi. Tai ainakin oletan että se ymmärsi. Se nimittäin nokkaisi minua hellästi poskesta.
”Huomenna viedään sinut pokémon centeriin.” Minä lupasin, enkä rikkoisi lupaustani vaikka mitä kävisi.
”Voisimme laittaa sille kantositeen. Se saattaa auttaa.” Michi ehdotti. ”Jaksaakohan Splinter seistä hetken.”
”Jaksatko Splinter?” Minä kysyin. Splinterin jalat tärisivät sen noustessa, mutta kyllä se pystyssä pysyi. Sitkeä tulilintu.

Ruokana oli lämmintä, mausteista tomaattikeittoa ja papuja. Pokémonit hörppivät ruokaa innokkaasti, myös Rigel. Splinter ei jaksanut nousta ylös syödäkseen, joten minä syötin sitä. Fletchinder hörppi keittoa hitaasti.
”Eihän se ole liian tulista?” Minä kysyin.
”Fletch.” Splinter vastasi päätään pudistaen. Toisaalta olihan Splinter tuli-tyypin pokémon, eihän se palaisi helposti. Silittelin Fletchinderin pehmoista höyhenpeitettä samalla kun syötin sitä, ehkä se lohduttaisi lintua – edes vähän.
Ennen pitkää Splinter nukahti kun oli syönnyt keittonsa. Muut vetäytyivät telttoihin, paitsi minä – niin ja Rigel. Rigel tuijotti korkealla taivaalla kumottavaa kuuta.
”Rigel, sanoivat nuo, mitä sanoivat.” Minä mutisin. ”Me etsimme ne kusiaiset huomenna, ja pistämme ne katumaan syntymäänsä!”
”Nidorino!” Nidorino murahti, päätään nyökytellen.
”Kas, Rigel.” Minä virnistin. ”En tiennyt, että välität Splinteristä.” Minä kiusasin Nidorinoa tahallani, ja se myös tiesi sen. Se vain pudisti päätään. Ehkä Rigel kaipasi kunnon tappelua tai halusi puolustaa ryhmänsä kunniaa, mistä sitä tietää.
Otin esiin Splinterin poképallon.
”Sinun on parasta nukkua tämä yö pallossa, ettet vilustu.” Minä totesin, ja kutsuin Fletchinderin takaisin poképalloon. Kaipa sen kohtalo oli omaa syytäni, ei olisi pitänyt käskeä sitä tähystämään. En voinut arvatakaan, että joku voisi hyökätä sen kimppuun ja satuttaa Splinteriä noin pahasti.

”Liil?”
”Scatter?”
”Ai, tekö siinä, kaverit.” Minä huokaisin. Kaksi pikku mönkiäistä oli mönkinyt ulos teltasta. Odile katseli minua huolestuneesti.
”Splinter nukkuu nyt palossa, ettei se vilustu.” Minä selitin ja taputin Petililin päätä. ”Älä sinä minusta huoli, Odile.”
”Scatteeer!” Toukka hihkui. Se katsoi silmät hehkuen kuuta, jonka yllä lenteli jokin, se ei ainakaan ollut lintu, se oli liian siro ollakseen lintu. Ehkä se oli perhonen.
”Scatteeer!” Toukka hihkui ja pomppi paikallaan, en tiedä miten se sen teki, mutta se oli ilmeisesti kovin innoissaan. Ehkä se piti lentämisestä, kuten Ilse, jota ei ollut tarkoitettu lentämään.
”Taidat sinäkin unelmoida lentämisestä?” Minä totesin.
”Scatter!” Sitä seurasi innokas hyökkäys.
”Liil! Liil!” Odile hihkui. Se helli toukkaa, painaen valkean poskensa toukan kasvoja vasten.
”Vai, että näin ovat asiat, Odile.” Minä virnistin. ”Neiti haluaa sinun jäävän, lumikki.”
”Scatter!” Toukka hihkaisi.
”Sitä sinäkin taidat toivoa.” Minä naurahdin. ”Hartiani taisi olla mukava lepo paikka.”
”Mutta, nimi sinulle on keksittävä, jokaisella on nimi, eikä lumikki sovi sinulle.” Minä mutisin. ”Sinä kun taidat olla poika..” Toukka tuijotti taas innoissaan taivaalle. Kuunnellaan me taivasta, se vaikkei vastaakaan..
”Sora.” On taivasta merkitsevä sana, nimi, miten sen nyt ottaa. ”Haluatko olla Sora? Se tarkoittaa taivasta.”
”Scatter!” Toukka nimeltä Sora pomppi iloissaan paikoillaan. Nyt sillä oli nimi ja se oli siihen tyytyväinen ja se.. oli jopa siinä määrin iloinen, että se aloitti oman valo-shown.
Valkoinen kirkas valo peitti lumivalkean toukan kauttaaltaan hetkeksi, ja kun valo show oli ohi, siinä ei enää ollutkaan mitään toukkaa, se oli kaiketi jonkinlainen harmaa kotilo, joka oli melkein kokonaan tumman karvan peitossa.
”Spewpa.” Se äännähti.
”Enpä olisi uskonut, että joku ilahtuisi nimestä niin paljon että kehitys pamahtaisi päälle.” Minä huokaisin. ”No niin, mennään nukkumaan, Rigel, Odile, Sora.”

Kommentit:

Chidori

13 >

Tästä tarinasta ei väkeä puuttunut. :’D On arvostettavaa, kuinka hyvin jokainen pokémonisi pääsee olemaan mukana tarinassa! Miwan tiimi on selvästi tiimi, jossa pokémonit kommunikoivat myös toistensa kanssa (joskus nimittäin tapaa tarinoita, missä pokémon vuorovaikuttaa vain omistajansa kanssa). Tulevaisuudessa voisi kuitenkin harkita tarinoiden tasapainottamista hahmojen suhteen – tässä luvussa nimittäin esiintyi pokémonien lisäksi lukuisia ihmisiä, ja välillä meni väkisinkin hahmoissa sekaisin (lähinnä ihmisissä, tosin). Onneksi harrastat sivuhahmojen kirjaamista ylös, tämä helpottaa hahmojen muistamisessa rutkasti!
Arvostelun osalta kymmenpäisen katraan tasojen arviointi tuottaa joskus hieman hankaluuksia, sillä jokainen pokémon ei välttämättä ehdi olla tarpeeksi esillä saadakseen tasoa. ”Vajaa” taso täytyy sitten muistaa seuraavan luvun arvioinissa. Tasosysteemi on tältä osin heikko expaan verrattuna.

Hienoisesta sekavuudesta huolimatta tämä oli kuitenkin mukava tarina. :> Soran haaveet lentämisestä toivat nostalgisesti mieleen animen ensimmäisen kauden jakson, jossa Caterpie keskustelee Pikachun kanssa muistaakseni aivan samasta aiheesta. :’D Yoru oli myös jotenkin hirmu lutuinen tässä luvussa, aaw. ❤

Rigel +1op, Splinter +3op, Trix +1op, Yoru +2op, Odile +1lvl +5op, Ilse +2lvl +1op, Lolita +2lvl +1op, Sora +1lvl +2op. Rahaa 75p:tä.

Aurora #12 > Näytä kyntesi, Trix!

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Kesäkuussa 2015.

Sinne kaatui Roselia. Miwa varmaankin juoksi halaamaan Rigeliä, ja Odile sekä Yoru varmaan onnittelisivat mörökölliä. Mutta minua ei onnittelisi kukaan. Minä epäonnistuin, vaikka yritinkin parhaani. Annoin kaikkeni, mutta se ei riittänyt. Mikä minussa oli vikana? Mikseivät hyökkäykseni olleet yhtä tehokkaita kuin Splinterin tai Mörököllin? Miksen ollut yhtä nopea? Johtuiko se lyhyistä jaloista? Katsoin vihaisena poképallon seinää, tahdoin täältä pois, mutta kun sattui. Kaipa se lehti-isku oli tehnyt minuun pahempaa vahinkoa, kuin luulin. Olin aina kuullut kaikista sydämettömistä kouluttajista, jotka hylkäisivät pokémoninsa, kun nämä hävisivät jonkun tärkeän ottelun, mutta minä ainakin uskoin Miwan tykkäävän minusta. Minusta tuntui, ettei tämä poképallo ollut äänieristetty, sillä kuulin Miwan askeleet ruohikolla, hän keskusteli mukavia salipäällikön kanssa. Hän tiedusteli, olisiko salipäällikön joku pokémon kunnossa. Salipäällikkö vakuutti, että olisi.
Pitäisi kai olla iloinen siitä, että saatiin sentään se salimerkki, mutta pitikö juuri minun hävitä otteluni? Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Näin mielessäni Quartz Canyonin yöllä, se oli juuri se yö. Se yö, jolloin minut löydettiin. Oli kuumetta, ja mustelmia, joita ei näkynyt mustan turkin seasta. Mutta se mummeli, siellä hoitokodissa huomasi ne. Tahdoin pois sieltä, joten heittäydyin hankalaksi. Yritin karata ja ärsytin kaikkia, siellä näkemiäni pokémoneja. Ja jos niillä oli pokémoneja, ärsytin myös niitä, eikä minusta pitänyt kukaan. Enkä halunnut tulla pidetyksi, halusin vapauteni, vaikken tiennytkään, mitä sillä tekisin. Sitten tulivat Miwa, Rigel ja äänekäs Splinter. Miwa oli ensimmäinen, joka ei sivuuttanut kiusantekoani, tykkäsin Miwasta, kun hän alkoi jahdata minua ympäri Mindaro Townia, se oli hauskaa. Ihan kuin uusi leikki. Siksi minä kai lähdin niiden mukaan, jotta saisin leikkiä. Ja minulla onkin nyt monta leikkikaveria, mutta eniten tykkään leikkiä Miwan kanssa, kun hän ärsyyntyy niin helposti. Sitten siirryttiin vähän meluisempaan paikkaan, jossa oli lämmin. Taidettiin tulla pokémon keskukseen. Höristin korviani, kuullakseni paremmin, mitä ympärillä tapahtui.
”Vilkaisisitko pokémonejani?” Miwa kuului kysyvän.
”Minun myös.” Salijohtaja lisäsi.
”Teillä taisi olla rankka ottelu.” Kolmas ääni sanoi, oletin sen kuuluvan hoitajalle. Miwa nosti meidät kaikki yksitellen tiskille, olimme kaikki palloissa, enkä pitänyt siitä. Halusin ulos. Mutta siihen menisi vielä hetki, hyvin pitkä hetki. Takatassuni rummutti kärsimättömästi pallon lattiaa, ja kun ne viimein päästivät meidät pois, en turhia katsonut eteeni. Rynnistin kohti ovea, jos huutaisin tarpeeksi kovaa, kyllä joku tulisi avaamaan. Mutta kehoni ei sallinut minun jatkaa, yhtäkkiä alkoi vain sattua niin, etten edes pysynyt jaloillani.
”Äläs nyt intoile.” Hoitaja sanoi ja nosti minut kevyesti hoitopöydälle. ”Ei tässä kauan mene.” Hän vielä vakuutti. Hoitopöytä oli oikeastaan ihan mukava, tosi pehmeä ja lämmin. En tiedä, miten pöytä voi olla lämmin. Rigel röhnötti vasemmanpuoleisella pöydällä ja näytti kuolleelta. Splinter makasi siivet ojossa oikeanpuoleisella pöydällä. Olin meistä ainut, joka oli hereillä.
”Älä yhtään huolehdi, kaverisi tulevat kuntoon.” Hoitaja vakuutti. ”Lepää vain rauhassa, kun heräät, olet täysin kunnossa.”
No jaa. Ei kai tässä muutakaan voi. Laskin pääni tassujeni päälle ja suljin silmäni.

Heräsin siihen, kun Miwa silitti päätäni. Me olimme vieläkin valkoisessa huoneessa. Splinter oli hereillä ja venytteli siipiään. Rigelkin oli hereillä, mutta se ei tehnyt mitään, vain mulkoili, mutta näytti tyytyväiseltä itseensä. Miksei se olisi tyytyväinen? Sehän voitti sen vahvimman pokémonin. Minä katsoin lattiaan, sillä minulla ei ollut mitään syytä olla tyytyväinen. Miwa oli ihmiseksi aika tarkkasilmäinen otus, sillä hän pani sen merkille.
”Älähän nyt, Trix.” Hän yritti lohduttaa. ”Kyllä se siitä, meidän pitää vain harjoitella enemmän, seuraavalla kerralla voitat varmaan.”
Niin varmaan. En ollut vahva niin kuin Rigel tai Splinter, Miwa oli sanonut sen itsekin. Kunpa minä kehittyisin ja voisin näyttää sille Chikoritalle taivaan merkit! Mutta kun minä olin liian pieni kehittymään.
”Mitä helv..” Miwan lempeä äänensävy muuttui yllättyneeksi ja jotenkin korkeaksi. Höristin korviani ja nostin katseeni lattialta, Miwan reppu näytti jotenkin oudolta, sen sisällä loisti jokin. Miwa avasi reppunsa ja otti hohtavan esineen pois sieltä. Kaikkien huoneessa olijoiden katse oli nyt kiinnittynyt hohtavaan soikeaan esineeseen.

”Minähän sanoin, että tämä räjähtää vielä!” Miwa parkaisi, hän katsoi nopeasti ympärilleen, josko jossain olisi avonainen ikkunasta, silloin hän voisi viskata tuon ”pommin” ulos. Joo, varsinainen pommi tosiaan..
Joskus Miwan tietämättömyys meistä pokémoneista nauratti minua. Eikö hän tosiaan tiennyt, että me kuoriuduimme munista? Minun teki mieli nauraa ihan ääneen, mutten tehnyt sitä. Häviö masensi liikaa.
Hetken kuluttua Miwan käsivarsilla istui pieni ja pörröinen kissapokémon, jolla oli purppuran värinen turkki. Sitä lajia kutsuttiin Purloiniksi, mutta Miwa tuskin tiesi sitä.

”Purr.” Se sanoi uudemman kerran, ja tällä kertaa en voinut hillitä hihitystäni. Se nimittäin sanoi: ”Hei, äiti.” No ainakaan tulokas ei kutsunut Miwaa mammaksi, kuten Yoru teki.
”No onpas tutun näköinen karvapallo.” Miwa sanoi mietteliäästi katsoessaan Purloinia. Sitä jatkui hetken, kunnes hänen siniset silmänsä laajenivat.
”Se purppurapantterihan tonki laukkuani!” Miwa huudahti. En tiennyt mistä kummasta hän mahtoi puhua, mutta Rigel näytti tietävän. Purloin istui hetken kiltisti Miwan sylissä, mutta kyllästyi siihen nopeasti ja pomppasi pedilleni ja katsoi minua uteliaasti.
”Hei.” Se sanoi. ”Miksi tuo piikikäs setä näyttää niin vihaiselta?”
”Rigel on aina kiukkuinen.” Minä tokaisin.
”Mikä on Rigel?” Pieni kissapokémon tiedusteli.
”Se on tuon piikikkään sedän nimi.” Minä selitin.
”Ai.” Kissapokémon sanoi kallistaen päätään. ”Onko sinullakin sellainen nimi?”
”On tietysti, Miwa on antanut kaikille nimen.” Minä mutisin. ”Minut hän nimesi Trixiksi.”
”Se on hassun kuuluinen nimi.” Pikkuinen totesi. Meinasin lisätä, että sana jota pätkä tarkoitti, oli kuuloinen eikä kuuluinen, mutten viitsinyt.
”Onko minullakin nimi?” Purloin kysyi. ”Hei, onko?”
”Sitä sinun täytyy kysyä Miwalta. Hän päättää niistä asioista.”  Minä sanoin tylsästi. Sen pieni käppänä tekikin heti. Se alkoi tökkiä Miwan polvea tassullaan.
”Hei, äiti. Minulle nimi! Minäkin tahdon sellaisen!”
”Mitä siinä tökit?” Miwa kysyi.
”Minäkin tahdon oman nimen!” Pikkuinen huudahti.
”Olet hassu pieni otus, etkö olekin?” Miwa sanoi lempeästi ja silitti kissaa korvien välistä.
”Onko hassu pieni otus nimi?” Pikkuinen naukui.
”Ei, se on vain jokin ihmisten juttu.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. Tämä tapaus ei ollut mikään järjen jättiläinen.
”No et sinäkään sen parempi ollut.” Splinter visersi omalta paikaltaan.
”Ole hiljaa.” Minä mutisin. Tiesin kyllä, etten ollut noita kahta parempi sitten missään, mutta tuskin siitä tarvitsi kokoajan muistuttaa.

Miwa katsoi mietteliäänä kissanpoikaa, ja Purloin katsoi häntä takaisin tummanvihreillä silmillään.
”Ilse. Kyllä sinä olet aivan Ilsen näköinen, etkö olekin?” Miwa totesi.
”Nyt minulla on nimi!”  Kissanpentu iloitsi. ”Voiko sen syödä?”
Huokaisin syvään. Voi herranen aika sentään.  
Miwa siirtyi minun pediltäni Splinterin pedille. ”Miten sinä voit Splinter? Joko jaksat nousta ylös?”
Splinter visersi Miwalle sen merkiksi että oli jo kunnossa. Mutta Rigel ei missään nimessä halunnut jäädä tuolle tulilinnulle toiseksi, joten se loikkasi alas pediltään ennen kuin Miwa ehti edes kysyä sen vointia.
”Sinä näytät tarmokkaalta Rigel.” Miwa totesi. ”Oletko valmis treenaamaan hiukan?”
”Että mitä?” Rigel älähti, mikä oli uutta, sillä se harvoin sanoi yhtään mitään. Miwa näki varmasti hämmennyksen Nidornon kasvoilla, sillä hän selitti heti perään: ”Karistetaan Tangerine Cityn tomut jaloistamme ja siirrytään eteenpäin ja harjoitellaan hiukan Route 103:lla.”
”Sehän kuulostaa jo joltain.” Splinter visersi hyvillään ja lehahti alas pediltään Rigelin viereen. Tapojensa mukaan Rigel yritti näykkäistä sitä nokan kärjestä, mutta Splinter väisti iskun.
”Älkää nyt heti aloittako.” Miwa huokaisi. Kissanpentu Ilse katsoi Splinteriä ihaillen.
”Minäkin tahtoisin lentää, se on varmaan kivaa.”
”Purloinit eivät lennä.” Minä huomautin.
”Miksi eivät?” Ilse tahtoi tietää.
”Jos teidät olisi tarkoitettu lentämään, teillä olisi siivet.”
”Jaksatko sinä nousta Trix?” Miwa kysyi. Totta kai minä jaksan nousta! Se olikin kummaa näissä käynneissä täällä lekurilla, yhtäkkiä kaikki oli jälleen hyvin ja kaikki vaivat edellisestä ottelusta katosivat. Enkä halunnut olla ainut joka jäisi lepäämään siksi aikaa kuin muut harjoittelivat. Hyppäsin alas pediltäni ja venyttelin sen jälkeen raukeasti tassujani. Minun olisikin syytä harjoitella, ja lujaa, sillä olin joukon heikoin. Tai no oikeastaan tuo kissa oli heikoin, mutta sehän kuoriutui vasta. Yoru ja Odile olivat joukon heikoimmat, mutta he eivät olleetkaan kovin pitkäaikaisia jäseniä tiimissä. Yoru oli liian pieni ja pelokas ottelemaan ja Odile ei pitänyt otteluista. Mutta minä tykkäsin, ja tahdoin olla niissä paras, mutta se oli vaikeaa, jos en kehittyisi.

Kävi ilmi että Miwa oli jättänyt Odilen ja Yorun kahden sisaruksen huostaan odotustilaan, sillä ne molemmat olivat nukahtaneet odotellessaan.  Kissanpentu pienenä, vasta kuoriutuneena matkusti Miwan sylissä, ettei eksyisi tai jotain. Se tutkaili ympäristöään uteliaana.
”Ovatko kaikki kunnossa?” Sinihiuksinen tyttö tahtoi tietää.
”Ovat kyllä.” Miwa vakuutti.
”Mistä tuo Purloin ilmestyi?” Tyttö tahtoi tietää.
”No jotenkin se vain oli jossain esineessä, mikä räjähti reppuni sisällä.” Miwa selitti.
”Ai oliko sen muna jotenkin ilmestynyt reppuusi?” Tyttö kysyi.
”Joo, kai.” Miwa vastasi epävarmasti.
”Se on söpö.” Tyttö lisäsi ja rapsutti Purloinia korvan takaa, Purloin alkoi kehrätä. Paljon melua tuosta pienestä pokémonista näköjään syntyikin.
”Missä veljesi muuten on?” Miwa kysyi.
”Kyllä hän jostain kohta pelmahtaa.” Sinihiuksinen tyttö huokaisi. ”Sain pokémonini takaisin!”
”Oletko pyydystänyt uusia?” Miwa tiedusteli.
”Joo, sain Combeen kiinni hedelmätarhasta.” Tyttö kertoi innostuneena. ”Haluatko nähdä sen? Nyt se on ihan kunnossa!”
”Toki.” Miwa sanoi hymyillen. Tässä menisi ikuisuus, tahdoin ulos täältä ja harjoittelemaan!
Mutta Miwa tahtoi välttämättä nähdä ampiaispokémonin, lyönpä vetoa, ettei hän ollut ennen nähnyt Combeetä. Combee on pieni lentävä ötökkä joka surisee. Päästettyään Combeen ulos pallostaan, Miwa katseli hetken lempeästi pientä Combeeta. Sopi toivoa, ettei hän itse halunnut samanlaista. Riitti kun meillä oli Splinter ja Yoru.

Pokémon center-keskuksen ovet avautuivat kun sinihiuksinen poika saapasteli sisään.
”Vai täällä te olette.” Hän puuskahti. ”Lily, älä lähde omin päin mihinkään!”
”Mutta minä olen jo 13 vuotias!” Lily-niminen sinipää huudahti turhautuneena.
”Silti.” Hänen veljensä päsmäröi. ”Täällä liikkuu ties mitä roistoja.” Sitten hänen katseensa kääntyi Miwaan.
”Mihin sinä muuten hävisit?”
”Eksyin.” Miwa sanoi, mutta näin hänen silmistään, ettei se ihan totta ollut. ”Sitten kävin haastamassa salipäällikön.”
”Miten meni?” Poika kysyi.
”Tiukalle meni, mutta voitin.” Miwa sanoi ja kaivoi sitten povitaskustaan neliapilan muotoisen kimmeltävän vihreän merkin.
”Vau, onnea!” Poika onnitteli häntä.
”Sinun ei kyllä pitäisi säilyttää sitä taskussasi.” Lily-tyttö huomautti. ”Se voi pudota ja hukkua, tai joku voi varastaa sen.” Se vasta olisikin hupaisaa. Taskuvaras joutuu taskuvarkaan putsaamaksi. Sitten tyttö heivasi alas pienen reppunsa ja avasi sen sivutaskun, hän otti sieltä jotain. Se näytti epäilyttävästi joltain rasialta.
”Saat minun salimerkkikoteloni.” Tyttö sanoi ojentaen rasiaa Miwalle.
”Mutta sait tuon isältä.” Hänen veljensä protestoi.
”Mutta kun minä haluan vain kasvattaa pokémoneja ja käydä niiden kanssa contesteissa. En saliotteluissa.” Tyttö huomautti. ”Isä ymmärtää kyllä.”
Hänen veljensä pyöritteli silmiään. ”Hyvä on sitten.”
”Ole hyvä!” Tyttö sanoi pirteästi. Miwa otti lahjan vastaan hiukan epäröiden. Sitten hän laittoi merkin koteloon, mutta siloinkos tuo pieni onneton Purloin yritti näykätä salimerkkiä.
”Ei tämä ole ruokaa, senkin hassu.” Miwa naurahti.
”Se kiiltää kauniisti.” Purloin totesi silmät säihkyen.
”Mamma, mamma!” Yoru raakkui sohvalta, jossa oli nukkunut Odilen kanssa. Miwa naurahti kuullessaan sen raakunnan, mutta olisikohan nauranut, jos olisi tiennyt, mitä Yoru sanoi?

”Kukapa on viimein herännyt?” Miwa kumartui pienen korpin tasolle, käveltyään ensin punaiselle sohvalle, missä kaksi pokémonia oli vetämässä hirsiä.
”Katsopas, kuka täällä on.” Miwa lepersi korpille, esitellessään kissanpojan sille.
”Hei, sinulla on siivet!” Kissa naukui. ”Osaatko sinä lentää?”
”Yoru ei osaa paljon.” Yoru raakkui. ”Yoru on liian pieni.”
”Siipesi ovat aika lyhyet.” Kissa totesi katsoessaan Yorun siiven tynkiä.

”No Miwa, mikä on sotasuunnitelma?” Poika kysyi.
”Me menemme vähän harjoittelemaan Route 103:lle.” Miwa sanoi.
”Menettekö sen jälkeen Shamrock Forrestiin?” Poika tiedusteli uudelleen.
”Jos se on seuraava etappi kartalla, niin kyllä.” Miwa nyökytti päätään. ”Mutta nyt, me menemme ensisijaisesti harjoittelemaan vähän lisää. Saliottelu oli vähän turhan tiukka.”
Siinä Miwa oli oikeassa, enemmän kuin itse edes tiesi. Minä olin pitänyt meitä, jotka ottelimme, aika vahvoina, mutta voitto oli tiukka. Emme kai olleet niin vahvoja, kuin olin luullut. Huokaisin ääneen. Minun äitini oli ollut vahva, tosi vahva, ja vakuuttava.

Route 103 oli huomattavasti pienempi, kuin olin olettanut. Se koostui pienestä kellertävästä polusta, jota kehystivät sen varrella kasvavat koivut. Polku oli tyhjä, kaiketi kukaan ei vaivautunut jäämään sinne, kun siellä ei ollut yhtään mitään. Kaikki menivät vain suorinta tietä metsään. Ympärillämme oli puiden lisäksi pitkää ja tiheää ruohikkoa. Ehkä sieltä hyökkäisi jokin, jonka kanssa voisin tapella. Lähellämme makasi vanha, kaiketi jonkun myrskyn aikana kaatunut koivu, jota Miwa katseli mietteliäänä.
”Tuota voisi käyttää apuna.” Hän mumisi.
”Haluaisikohan Rigel otella Orionin kanssa?” Sinitukkainen poika tiedusteli. ”Se olisi molemmille hyvää harjoitusta.”
”Kyllä se käy.” Miwa sanoi hymyillen.
”Mitä otella tarkoittaa?” Purloin tiedusteli.
”No sen sinä näet kohta.” Minä mutisin. Ei ollut mitään järkeä selittää tästä mitään.

Rigel ja Orion, joka oli kovalla äänellä haukahteleva Growlithe, asettuivat vastakkain polulle ja katsoivat toisiaan. Rigel punnitsi sitä katseellaan.
”Tee ember!” Sinihiuksinen kaveri määräsi.
”Väistä!” Miwa neuvoi Rigeliä. Rigel oli aika kookas, mutta ketterä. Se väisti kevyesti hiillossuihkun, Growlithe ampui sen suustaan. Hiillossuihkun.
”Tee double kick!”
”Tee bite!”
”Miksi ne tappelevat?” Kysyi kissanpentu.
”Harjoituksen vuoksi.” Minä mutisin.
”Tullakseen vahvoiksi.” Odile tulkkasi.
”Mistä sinä siihen tulit?” Minä kysyin. Mutten saanut vastausta.
Rigelin ensimmäinen potku ei osunut, Growlithe oli loikannut, varmaankin napatakseen Rigeliä sarvesta. Mutta kun se laskeutui takaisin maahan, Rigel potkaisi sitä päähän. Growlithe voipui, eikä se voinut huimaukseltaan hyökätä. Silloin Rigel teki siirtonsa. Kieroa. Rigel potkaisi vastustajaa kahdesti double kickillä.
”Hyvä, Rigel!” Miwa kannusti.
”Vau, minäkin haluan!” Kissanpentu hihkui.
”Siihen sinä olet vielä liian pieni.” Odile sanoi lempeästi.

”Rigel on vahva.” Sinihiuksinen poika totesi. Niin, ei mikään ihme, että se vei voiton saliottelussa..
Ottelussa ei tapahtunut mitään, tämän jälkeen. Se oli vain leikkiottelu.
”Otteletko sinä?” Kissanpentu kysyi Odilelta.
”En. Minä en oikein pidä siitä.” Odile sanoi takellellen.
Pyöräytin silmiäni, Odile oli nyhverö. Se vain maleksi siellä, missä Miwan jalat sattuivat milloinkin olemaan.
Miwan katse kiersi meissä kaikissa. Kissanpentu käytti tätä hyväkseen, se alkoi naukua:
”Hei saanko minä otella?”
Mutta Miwa vain katsoi sitä hymyillen. ”Mitä jos harjoiteltaisiin kaikki vähän?”
Splinter raakkui innoissaan, kaiketi osoittaakseen, että se kävi sille.
”Mitä jos aloitettaisiin Rigelillä ja Splinterillä?” Miwa tuumi. ”Näyttäkää minulle iskuja.”
”Nyt minä kyllä voitan Rigelin!” Splinter intoili.
”Hah, sopii yrittää!” Rigel tuhahti. Se uskoi edelleen, että Miwan ensimmäisenä pokémonina se oli meistä vahvin. Ja niin se kai olikin.
”No niin Rigel, haluan että käytät Fury Attackia Splinteriin, ja Splinter käyttää agilityä ja yrittää sitten väistää iskusi.”
Molemmat nyökkäsivät, Splinter lehahti lentoon, ei kuitenkaan turhan korkealle.
Rigel katsoi vastustajaansa tuimasti. Sen ympäröi sinertävä aura, minkä jälkeen Rigel alkoi sohia Splinteriä sarvellaan. Mutta myös Splinteriä ympäröi eräänlainen aura. Sitten se pyrähti ympärilentoon, niin nopeasti etten edes nähnyt sitä.
”Vau!” Kissanpentu hihkui. Splinter oli tosi ketterä, ja se ärsytti Rigeliä. Yksikään Rigelin iskuista ei osunut siihen. Rigel murisi.
”Rauhoitu, piikkinen.” Miwa sanoi sille. ”Katso tarkkaan.”
Yleensä se ei kuunnellut ketään – Rigel siis. Minusta tuntuu, että se kuitenkin piti Miwasta.
Rigel hengähti syvään ja tuijotti hyvän hetken. Sitten se ampui yhden piikeistään, kohti ei mitään. Splinter huudahti, ihmeissään, nähtävästi Rigel oli osunut siihen.
”Meidän täytyy treenata tuota tähtäystä.” Miwa totesi. ”Mutta tämä on hyvä alku.”

Sitten Miwa katsoi meitä muita.
”Trix, miten on?” Hän kysyi. Ei mitenkään. Ei sitten mitenkään. Käänsin hänelle selkäni, ja painelin läheiseen pusikkoon.
”Odile?” Miwa kysyi.
”Ei minua, minä en ottele!” Petilil vinkaisi.
”Ottelut eivät taida olla sinun juttusi.” Miwa totesi. ”Mutta tahtoisin silti nähdä mitä osaat.”
”Mutta kun minä en osaa mitään.” Petilil mutisi. ”Miten luulet minun päätyneen pusikkoon?”
”Yrittäisit edes.” Miwa maanitteli. ”Ei se sinua tapa.”
Odilella ei ollut jalkoja, en tiedä miten se pystyi liikkumaan mutta se loikki kaatuneen puun luo. Se vain pönötti siellä, ja sitten sen ympärille ilmestyi kellanvihreitä kuplia, jotka se lähetti puunkaarnaan. Se käytti Absordia puuhun.
”Siinä näet, minä en osaa mitään.” Odile vinkui.
”Niin sitä pitää.” Miwa kannusti. ”Koeta vielä.”
Odile ei muuttanut taktiikkaansa, seuraavaksi se ampui pieniä siemeniä puuhun, se käytti Leech Seediä.
”Imetkö sinä energiaa puusta?” Miwa kysyi. Viimeinkin sitä tajuttiin, hyvä Miwa. Hyvä..
”Juu!” Odile huudahti. ”Katso tätä.” Sen jälkeen Odile näytti, varmaan vahvimman iskunsa. Se hehkui – oikeasti hehkui kun se imi viimeisetkin energiat puusta Mega Drainillaan.
”Trix, minä tuijotan sinua.” Miwa ilmoitti. ”Tule tänne.”
Enpäs.
”Sanoin, tule tänne.” Miwa jatkoi.
Enkä. Mikään mitä sinä teet, ei saa minua tulemaan ulos täältä.
”Auts!”
”Kun äiti pyytää sinua tulemaan, sinun täytyy totella.” Kissa naukui. Se oli purrut minua hännästä, vaikka kissa olikin pieni, sillä oli terävät hampaat. En odottanut kenenkään iskevän hampaitaan takapuoleeni, säikähdin sitä, ja pyrähdin juoksuun. Ja törmäsin Miwaan.
”Siinähän sinä.” Hän sanoi. ”Kuule, pystytköhän katkaisemaan tämän kahteen osaan?”
En tietenkään. En ollut tarpeeksi vahva, kyllähän sinä sen näit.

”Äläs nyt. Kyllähän noita sattuu, ei se silti tarkoita, että pitää antaa periksi.” Miwa, tuo ei lohduta. Sinä olet pelkkä kouluttaja, et joudu ottelemaan.
”Näytä kyntesi, Trix.” Miwa totesi. ”Olet tätä vahvempi, vai mitä?”
No enpäs.
”Auts! Lopeta häntäni syöminen!”
”Mikset sinä edes yritä?” Kissa naukui silmiään räpytellen. ”Näytät vahvalta, sinun pitäisi treenata, jotta vahvistuisit enemmän.”
”Sinä olet pentu, et tajua sitä.” Minä murahdin.
”No en tietenkään tajua.” Pikkuinen huomautti. ”Vastahan minä kuoriuduin!”
Totta.
”Näytä niille, Trix!” Yoru raakkui.
Pyöritin silmiäni, tuosta saa päänsäryn. En jaksanut kuunnella sitä. Olkoon, olkoon, jos nuo ovat sen jälkeen hiljaa.
”Aloitetaan Fury Swipesilla.” Miwa sanoi. ”Tee vain se mihin pystyt.”
Toki, mutta ei minun kynsilläni puuta hakattu kahtia. Kynsin puun kuorta, jätin siihen vain muutaman viillon.
”Tee Thunder Fang.” Miwa käski. Hän siis oletti minun jyrsivän puuta? No jaa..

Puu maistui puulta, mutta säpäleet lensivät, jotenkin. Puu savusi hieman, sitten jatkoin siihen muotoutuneen kuopan raapimista. Siinä meni kauan, että sain mitään aikaan.
”Riittää jo Trix.” Miwa sanoi. ”Teit jo tarpeeksi.”
Mutta, en ollut vielä saanut puuta kahtia!
”Kyllä se siitä.” Miwa sanoi ja taputti päätäni. ”Mene nyt lepäämään, katso vaikka, etteivät Splinter ja Rigel tapa toisiaan.

En mennyt mihinkään. Katsoin miten pikkuiset – Yoru ja tuo Ilse, alkoivat harjoitella. Ei se mitään ihmeellistä ollut, Yoru nokki tarmokkaasti puuta konkka nokallaan, siinä missä Ilse yritti raapia puun kuorta. Se ei kai osannut muita iskuja kuin Scratchin. Mutta sen kynnet jäivät kokoajan jumiin, ja Miwan piti aina auttaa se irti. Tassujani väsytti, kaipa moni Fury Swipes vaati sittenkin veronsa. En ollut vahva, en vaikka harjoittelin. Rigel taas oli voimakas siksi, että se oli kehittynyt. Mutta minä en ikinä kehittyisi, ehkä minussa oli jokin vikana.
”Miten sinun kyntesi ovat niin vahvat?” Kissanpentu kysyi.
”Eivät ne ole vahvat.” Minä mutisin, tuijottaessani maahan.
”Ovatpa!” Kissa julisti. ”Minun kynteni jäävät jumiin.”
”Siksi, koska ne ovat niin lyhyet.” Minä mutisin. ”Ne kasvavat.”
”Joo..” Kissa sanoi ja alkoi mussuttaa jotakin.
”Mikä tuo on?” Minä kysyin.
”En tiedä, mutta se maistuu hyvältä.” Kissa hyrisi. ”Se löytyi tuon sinitukkaisen pojan repusta.”
”Hyvä niin.” Minä virnistin. ”Ehkä me tulemme sittenkin toimeen.”
”Emmekö me jo tule?” Kissa kysyi. Mutta ennen kuin ehdin vastata, sen huomio herpaantui. Se laukkasi Miwan repulle, siellä oli nimittäin valoshow käynnissä.
”Äiti, äiti!” Kissa naukui. ”Tämä näyttää hauskalta!” Miwa kiirehti sen luo ja näytti hämmentyneeltä.
”Mitä hel..” Sitten repusta lennähti pieni pokémon. Voi ei. Taas uusi pikkuinen.
”Vau! Se on Shuppet!” Sinitukkainen tyttö huudahti.
”Mikä?” Niin, Miwa tulee aina olemaan Miwa, siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Kommentit:

Chidori

12>
Miwan tiimi saikin sitten kertaheitolla aikamoisesti lisäystä. :’D Tai no, kaksi pokémonvauvaa, mutta aika paljolta se tässä pokémontäyteisessä luvussa vaikutti! Kätevästi sait kuitenkin järjestettyä kaikille edes jonkin verran esiintymisaikaa.

Pokémonin näkökulma oli virkistävää vaihtelua ja Trixiin oli mukava tutustua paremmin! Enpä olisi uskonut, että häviö saliottelussa oli Zorualle noin paha paikka, mutta eipä tosiaan kaikki aina näy ulospäin. Ilse oli helkutin söpö tapaus, toit hyvin esiin vastakuoriutuneen viattomuuden ja uteliaisuuden. Kaiken kaikkiaan sympaattinen tarina, kirjoita ihmeessä pokémonin silmin aina silloin tällöin jatkossakin!

Trix +2lvl +3op, Ilse +2lvl +2op, Rigel +1lvl +2op, Odile +1lvl +5op, Yoru +3lvl. Rahaa 70pd:tä. Easter Eggistä saatu yllätys on punainen liekkisinetti!

Aurora #6 > Vintiöiden vintiö

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Täällä ollaan”, minä huokaisin. ”Vihdoinkin sivistystä.” Splinter, Rigel ja minä tuijotimme kulunutta puusta tehtyä kylttiä, johon oli maalattu punaisella maalilla teksti: ”Tervetuloa Mindaro Towniin!” Tämän rivin alapuolella oli lisää huomattavasti pienempää mustalla maalattua tekstiä.
”Huomautus”, minä luin ääneen. ”Koska kylämme on rakennettu kanjonin laaksoon, täällä ei suvaita pokémon otteluita, välttääksemme maan järistykset ja vyörymät.”
”Fleetch!” Splinter liversi.
”No sehän sopii meille paremmin kuin hyvin” minä sanoin, sillä muistissani oli vielä paremmin kuin hyvin, äskettäin käymämme ottelu. ”Varsinkin kun muistaa millainen psyko meidät viimeksi pisti ottelemaan…”
”Nidoo!” Rigel huudahti. Sen selässä oleva haava oli sidottu, mutta epäilin paranisiko se ikinä kokonaan, samaa saattoi ajatella omasta haavastani, joka oli sidottu sekin. Kylä näytti oikein viihtyisältä, lunta oli edelleen maassa, muttei sellaisina jättimäisinä kinoksina kuin Aurora Townissa tai Cordovan Townissa, ehkäpä suurin osa kinoksista koristi nyt kanjonin seinämiä. Kylä näytti oikeastaan aika hiljaiselta, ympärillämme oli paljon kodikkaan oloisia pieniä taloja, mutta kukaan ei käyskennellyt talonsa pihalla, olin helpottunut, huomatessani ettei kylässä juoksut pieniä mukuloita lumisota aikeissa, mitä voin sanoa? En pitänyt kamalasti pienistä lapsista.
”No onpas tyhjää”, minä mutisin, Splinter sirkutti minulle vastaukseksi, niin kovaa kuin suinkin sai ääntä kurkustaan. Rigel murahti ja katsoi äreästi pikkulintua, äänen täytyi käydä kovasti sen korviin.
”Riittää jo, Splinter”, minä naurahdin ja silitin tirpan punaista päätä, lintu piti siitä niin paljon, että se alkoi hyristä – luuli kai olevansa kissa. Rigel mulkaisi sitä häijysti ja tönäisi sitten päällään jalkaani. Kumarruin hiukan ja taputin sen päätä.
Sitten me kuljimme kylän halki, missään ei näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä.
”Kunnon aavekaupunki”, minä huomautin. ”Nukkuvatkohan kaikki talviunta?”
”Nidoo”, Rigel vastasi. Paikka oli varsin pikkuinen, ei sillä, että olisin odottanut mitään isoa, täällä oli vain rähjäisen näköinen pieni sairaalarakennus ja pieni kyläpuoti. Päätin suunnata kyläpuotiin, ihan muuten vain, ei ollut mitään järkeä pällistellä ulkona, täällä kun oli melko viileä sää. Putiikki oli ruskeassa vanhassa talossa, jonka ovi narahti ikävästi, kun avasin sen, lisäksi katossa oleva kello kilahti, kun astuin sisään. Puoti näytti olevan tyhjä.

Aika huolimatonta, kuka tahansa voisi vain tulla sisään ja pölliä mitä halusi.

Kaikki oli sitä paitsi pölyn peitossa, pölyä oli niin paljon, että Rigel alkoi aivastella. Se kuulosti oikeastaan aika hassulta.

Takahuoneesta astui esiin vanha mummeli, jonka hiukset näyttivät harmaantuneen jo aika päiviä sitten.
”Hyvää huomenta”, hän toivotti. ”En odottanut asiakkaita näin aikaisin, mutta sinä et näytä olevan täältä päin.”
”En olekaan”, minä myönsin. ”Me tulimme vasta.”
”Luithan sinä varoituskyltin?” Mummeli kysyi varovasti.
”Joo, otteluita me tulimmekin karkuun”, minä sanoin. ”Minulle ja Rigelille kävi pikkuinen vahinko viime ottelussa.”
Mummeli nosti lasit silmilleen ja siristi vanhoja silmiään. ”No voihan, mitäs hänelle on sattunut?”
”Joku psyko-kouluttaja ja hänen ilkeä Scytherinsa”, Minä huokaisin. ”Olisi saanut aikaan paljon pahempaakin jälkeä, ellen olisi mennyt väliin ja…”
”Sinäkin näytät satuttaneen itsesi”, Mummeli totesi, huomatessaan osin siteillä paketoidun oikean käsivarteni.
”Ei tämä mitään”, minä vähättelin. ”Mutta Rigel sai kyllä pysyvän arven selkäänsä.”
”Siskoni on kasvattaja, ja osaa hoitaa haavat kuin haavat”, Mummeli sanoi avuliaasti. ”Sinun kannattaa käydä hänen luonaan.”
”Teen sen, kiitos vain”, minä sanoin ja käännyin katsomaan ympärilleni.
”Hihkaise, jos löydät jotain kivaa”, mummeli sanoi ja alkoi luutia takahuonetta, niin että se aiheutti huoneeseen huikean kokoisen pölypilven. Liikkeessä oli vaikka ja mitä, hyllyt olivat täynnä vaikka minkälaisia purnukoita ja esineitä, siellä oli pienen pieniä esineitä ja vaatteita, ne eivät mitenkään voineet olla ihmisille tarkoitettuja, ne olivat liian pieniä ihmisten päälle puettavaksi. Splinter innostui ja lennähti eräälle hattuhyllylle katselemaan mitä sieltä löytyisi.
”Hei, Splinter. Älä ala riehua!” Minä varoitin, mutta lintu halusi välttämättä kokeilla erästä purppuran väristä hattua – fedoraa itse asiassa. Splinter lensi pian takaisin hartialleni hattu päässään.
”Mutta Splinter, sehän pukee sinua!” Minä naurahdin, sitten katsoin hintalappua, mikä roikkui hatusta, eikä se ollut lainkaan kallis, maksoi vaivaiset 15 lanttia.
”Nidoo!” Rigel huudahti ja tökki jalallaan omaani.
”Kyllä, kyllä Rigel”, minä rauhoittelin. ”Etsitään jotain sinullekin.” Ja sen me teimme. Tarjolla oli vaikka mitä, silintereitä, baskereita ja muita hattuja, mitkä eivät kuitenkaan näyttäneet hyviltä Rigelin suurien korvien välissä. Sitten oli kaikenlaisia naamioita, silmälaseja ja monokkeleita, mutta koska Splinter repesi sirkuttavaan nauruun nähtyään Rigelin tummat lasit päässä, ja minun on myönnettävä, että Nidoran näytti kyllä aika hassulta ne päässään, joten ei, emme tyytyneet niihinkään.
Seuraavassa hyllyssä oli kaikkia söpöjä koristeita, kukkia, solmioita ja rusetteja. Käteeni osui kaunis vaaleanpunainen huivi, joka maksoi vain viitisen kolikkoa.
”Taidan ostaa tämän”, minä totesin. ”En tietenkään sinua varten, Rigel.”
”Nidoo!” Rigel huudahti löydettyään jotain mieleistään. Se löysi kasan muita huiveja, nekään eivät olleet kovin kalliita värejä oli vaikka mitä, mutta tyydyimme siniseen, sillä siitä Rigel näytti tykkäävän eniten. Otin myös erään kauniin sinisen riipuksen ja punaisen viitan – ties mitä minä niistä keksisin.
”Löysitkin paljon kaikkea”, mummeli totesi hyvillään. ”Näin hyvin kauppa ei olekaan käynyt aikoihin.”
”Täällä ei taida käydä paljoa turisteja”, minä arvelin.
”Ei käykään”, mummeli myönsi. ”Mutta hyvä niin.”
Niin minä sitten maksoin mummelille, sen jälkeen hän laittoi luutansa sivuun. ”Taidan pitää hiukan taukoa. Voin viedä sinut sisareni vastaanotolle, jos tahdot.”
”Mikäs siinä”, minä vastasin.

Panin merkille, että liikkeestä lähtiessämme, hän ei lukinnut ovea.

No jos täällä ei paljoa porukkaa käynyt, se oli kai turvallista mutta silti…

Mummelin sisko asui aivan sisäänkäynnin liepeillä, viehättävässä omakotitalossa, jonka ympärillä kasvoi puinen aita, se oikeasti kasvoi eikä ollut sellainen tekoaita, joita joskus näki, en tiedä mitä laatua se oli, mutta se tuoksui etäisesti katajalta. Pihalla kasvoi muutama puu, siellä oli myös hiekkalaatikko ja kiikkulauta, jollaista en ollut nähnyt sitten lapsuusvuosien.
”Nuo ovat kaikki pokémoneja varten”, mummeli selitti huomatessaan tuijotukseni. ”Siskoni hoitaa niitä mielellään. Tuolla pitäisi olla myös tekojärvi, mutta nyt se on tietenkin jäässä.”
Sitten mummeli avasi oven muina miehinä ja astui sisään.
”Kaarp!”
”Auts!” Minä murahdin. ”Mitä hel…”
”Kas siskollani on uusi hoidokki”, mummeli totesi ja katsoi oranssia karppia, joka oli iskenyt hampaansa nenääni.
”Fleetch!” Splinter sirkutti huomattavasti ärtyneemmän kuuloisena, se lensi kohti karppia ja tyrkkäsi sitä sen verran kovaa, että karpin ote nenästäni kirposi ja se lässähti lattialle. Kuivalla maalla, oli kala mikä hyvänsä, ei pärjäisi ja Splinter myös tiesi sen, ja laskeutui maahan karpin lähelle ja alkoi sirkuttaa kiihtyneenä.
”Fletch! Fletch! Fleetch!” Se kuulosti aivan saarnaamiselta, karppi yritti näykätä Splinteriä koivesta, mutta minä nappasin nopeasti Fletchlingiä sen pyrstösulista ja vedin sen karpin ulottumattomiin. Tungin karpin suuhun jotain, mitä satuin löytämään, jonkinmoisen leivoksen läheiseltä tuolilta. Ja siihen se sitten jäi maiskuttamaan suupalaansa.
”Jos on pakko pureskella jotain, niin pure tuota!” Minä ärähdin. Karppi ei voinut sanoa mitään, sillä sen suu oli täynnä leivosta, sen sijaan se tuijotti minua vihaisesti.
”Miya? Sinäkö siellä?” Vanhahko naisen ääni alkoi huhuilla. Kuulin töminää, hetken päästä rappusia pitkin asteli alas vanha, muttei niin vanha kuin tämä toinen mummeli, hänellä oli juuri harmaantumassa olevat ruskeat kiharat ja viisaat harmaat silmät – ihan kuin oikealla isoäiti-ihmisellä.
”Sisko-hyvä, soittaisit ovikelloa ennen kuin tulet”, nainen päivitteli. ”No mutta mitenkäs tuo Magikarp tuohon loikkasi?”
”Se puri tätä nuorta naista nenästä”, mummeli, joka oli ilmeisesti nimeltään Miya, sanoi. Nenästäni oli alkanut vuotaa verta. Splinter vislasi ylpeästi.
”Se on vähän arvaamaton”, Miyan sisar sanoi, hän kumartui ottamaan Magikarpin syliinsä. ”Se toimitettiin tänne viime yönä, en tiedä mistä on kyse, mutta tämä neiti on aika huonokuntoinen.”
”Kaya, tällä tytölläkin on asiaa” Miya sanoi viitaten minuun.
”Minun Nidoranini, Rigel sai aika pahan haavan selkäänsä viime ottelun aikana”, minä selitin. ”Voisitko ehkä vilkaista sitä?”
”Hetki vain”, Kaya sanoi. Hän lähti viemään karppia jonnekin, ja poistui huoneesta vähäksi aikaa, sitten hetken kuluttua kuulin veden tippuvan ja sitten loiskahduksen.
”Pysy sinä nyt siinä, tulen kohta takaisin”, kuulin Kayan sanovan pokémonille lempeästi. Sitten hän palasi luoksemme nopein harppauksin.
”Katsotaanpas sitten”, hän sanoi ja astui askeleen lähemmäs Rigeliä. Nidoran alkoi murista.
”Ehkä minä kannan Rigelin sinne, missä nyt haluat sitä katsoakaan”, minä ehdotin.
”Sopii”, Kaya sanoi ja viittasi minut seuraamaan, Miya puolestaan meni johonkin toiseen huoneeseen. Kaya johdatti minut portaita ylös, yläkertaan, joka oli hyvin avara ja valoisa, siellä oli paljon tilaa ja monia ikkunoita, joista näki ulos. Yläkerrassa oli monia huoneita, en kiinnittänyt niihin paljoakaan huomiota, kunnes seurasin Kayaa erääseen huoneeseen, jossa oli hoitopöytä ja lattialla vesiastia, seinät olivat rauhoittavan vedensiniset.
”Laskisitko Nidoranin hoitopöydälle?” Kaya kysyi, sillä välin kuin hän desinfioi käsiään ja laittoi lopuksi käsiinsä valkoiset suojakäsineet.
Minä nostin Rigelin syliini ja nostin sen hoitopöydälle.
”Ihan rauhassa, Rigel”, minä rauhoittelin. ”Älä hermostu.”

”No niin”, Kaya sanoi ja avasi Rigelin siteet. ”No voihan…”
”Onko se jotain vaarallista?” Minä kysyin säpsähtäen.
”Haava näyttää aika syvältä”, Kaya totesi.
”No, paraneeko se?” Minä kysyin.
”Kyllä se paranee”, Kaya sanoi, kuulin kuitenkin epäröinnin hänen äänessään.
”Mutta?” Minä kysyin.
”Arpi siitä jää”, Kaya sanoi.
”Mutta muuten se paranee?” Minä kysyin.
”Kyllä”, Kaya nyökkäsi. ”Laitan haavaan desinfiointiainetta ja salvaa, niin se paranee nopeammin.”  Niin Kaya sitten suihkutti Rigelin haavaan läpinäkyvää nestettä, joka tuoksui steriililtä, siltä kuin sairaaloissa yleensä tuoksui. Se näytti kirvelevän, sillä Rigel murahti ja värähteli hetken. Sen jälkeen Kaya siveli haavan päälle kellertävää voidetta.
”Vaihdetaan vielä puhdas side, niin se on siinä”, hän hymähti. Kaya otti eräästä laatikosta selkänsä takaa puhdasta sideharsoa ja sitoi sen Rigelin vatsan ja selän ympäri.
”Siteen voi ottaa pois parin päivän kuluessa”, Kaya sanoi minulle. ”Raikas ilma hoitaa parantumisen sitten. Mutta nyt se saattaa hyvin aueta uudelleen, joten sidettä on pidettävä varmuuden vuoksi.”
”Ymmärrän”, minä vastasin. ”Kiitos avusta.”
”Fleetch!” Fletchling lensi hätäisesti oviaukosta sisään, väistäen jotain, mikä yritti napata sen. Splinter lennähti nopeasti hartialleni, se oli aivan hengästynyt ja tärisi.
”Mikä hätänä, Splinter?” Minä kysyin. Silloin huoneeseen rynnisti varjo, tai siltä se ainakin näytti aluksi, se oli pieni pokémon, musta nelijalkainen karvapallo, jolla oli vekkulit jäänsiniset silmät ja pään päällä punamusta töyhtö.
”Zoruu!” Pokémon huudahti ja lähti juoksemaan minua kohti, se loikkasi kohti Splinteriä, joka lennähti oikopäätä karkuun, mutta ennen tätä pokémon hyppäsi minua vasten, niin että kaatua rysähdin lattialle. Splinter lennähti hätääntyneenä eräälle orrelle ja jäi sinne istumaan, mutta vieras pokémonpa jäikin vahtimaan sitä orren alle.
”No, mutta Zorua!” Kaya torui. ”Ei noin hieno neiti jahtaa vieraita.”
”Zoruu!” Pokémon, Zorua – ilmeisesti huusi.
”Hei, vintiö”, minä sanoin ja tartuin otusta hännästä. Nostin pokémonin ylös ja katsoin sitä. ”Jätä Splinter heti rauhaan.”
”Zorua!” Zorua huusi, mutta luulin sen tarkoittavan: enpäs varmasti jätä.
Sitten se potkaisi minun kättäni takajaloillaan niin voimakkaasti, että otteeni siitä irtosi. Sitten se hyppäsi hoitopöydälle ja katsoi uhkaavasti Rigeliä. Rigel nousi seisomaan, ja katsoi tuntematonta pokémonia takaisin. Ja siitäkös vasta hippasleikki alkoikin! Zorua ja Rigel alkoivat juosta toistensa perässä ympäri huonetta sotkien kaikki paikat likaisiin tassun jälkiin.
”Rigel, nyt riittää!” Minä karjaisin sille. Pysäytin Rigelin kun se seuraavan kerran juoksi ohitseni, työntämällä jalkani sen naaman eteen.
”Katso nyt tätä sotkua!” Minä saarnasin. ”Mitäs nyt tulisi sanoa? Oletko pahoillasi?” Sitten Rigel painoi katseensa maahan ja se riitti minulle.
”Hyvä. Et olekaan niin vaikea, kuin aluksi luulin”, taputin Nidoranin päätä.
”Zorua, ei!” Kaya huudahti, käänsin nopeasti katseeni pikkutuholaisesta toiseen. Pieni mustaturkkinen Zorua oli kiivennyt ikkunalaudalle ja oli juuri hyppäämässä ulos ikkunasta.
”Hei, hölmö! Alas sieltä!” Minä huusin, mutta siitäkös Zorua innostui, sen silmät alkoivat kiilua ja se loikkasi ulos avonaisesta ikkunasta.
”Voi, voi!” Kaya päivitteli.
”Ei hätää, minä haen sen!” Minä lupasin. ”Pitäkää silmällä Splinteriä sen aikaa. Tule Rigel.”
Rigel olikin heti vierelläni, kun olin ensin noussut ylös lattialta. Lähdimme kiireellä huoneesta ja kiirehdimme portaat alas.
”Joko sinä menet?” Kuulin Miyan kysyvän.
”Menen etsimään Zoruaa!” Minä huikkasin mennessäni ulos ovesta. Näin miten Zorua, märkä ja jotenkin myös kurainen sellainen viiletti meitä karkuun. Minä ja Rigel lähdimme tietenkin juoksemaan sen perään, sitähän mokoma vintiö halusi.

Rigel oli kokoonsa nähden varsin nopea. Se jaksoi viilettää mukanani, kun juoksin, yhdessä me pikku hiljaa saavutimme mokomaa vintiötä.
”Odotahan!” Minä huusin. Silloin Zorua katsoi meitä, jäänsiniset silmät hehkuen ja lisäsi vauhtiaan.
”Rigel, käänny tuon mutkan takaa!” Minä neuvoin, kun huomasin erään tien vievän juuri sinne, minne riiviö oli juoksemassa. Rigel tajusi mitä ajoin takaa, joten se teki niin kuin käskin. Se kaarsi toiselle polulle ja katosi hetkeksi, pian näin sen uudelleen ja niin näki riiviökin. Sitten sattui yhteen törmäys, riiviö törmäsi päistikkaa päin Nidorania, ne löivät päänsä yhteen. Silloin minä nappasin pienen riiviön kouriini.
”Kiinni jäit, senkin vintiö”, Minä sanoin voiton varmana, mutta sitten kompuroin omiin jalkoihini, ja paitani kastui kuinkas muutenkaan – nuoskalumen takia.
”No jäit kuitenkin”, Minä lisäsin tyytyväisenä.
”Miksi et sano mitään?” Kärkäs korkea tytön ääni kuului jostain läheltä. ”Miksen saa tulla mukaasi? Olemmehan me kihloissakin!”
”Ehkä juuri siksi, Ruka”, Toinen ääni, Leon ääni sanoi kyllästyneesti.
”Mitä hyötyä kihlauksesta on, jos en koskaan näe sinua, Leo?” Tyttö kärtti. ”Hei! Kuunteletko sinä minua? Minne sinä menet?”
”Miwa!” Leo tuli kulman takaa ja huokaisi helpotuksesta. ”Olen etsinyt sinua joka paikasta! Mitä on tapahtunut? Satutitko itsesi?”
”Ääh, en”, minä huokaisin. Leo tarjosi minulle avuliaana kättään, ja minä, hetken mielijohteesta tartuin siihen, ajattelematta seurauksia. Hän veti minut hymyillen ylös.
”Onneksi löysin sinut”, poika hymyili helpottuneena.
”Onneksi?” Minä toistin ja virnistin.
”Sinähän voitit vedon”, poika hymähti. ”Olen sinulle jotain velkaa.”
”Ai niin!” Minä muistin. ”Olin unohtanut.”
”Annan sinulle kaksi TM-liikettä, jotka voit opettaa pokémoneillesi”, Leo sanoi, sitten hän keikautti reppunsa selästä ja avasi sen sivutaskun. Sain käteeni pari outoa levyn näköistä esinettä. ”Toxic, sopii vaikka Rigelille. Ja tämä TM Payback, sopii vaikkapa tuolle Zorualle.”
”Se ei ole minun”, Mutta ennen kuin ehdin selittää tarkemmin, kimakka ääni keskeytti minut.
”Siinähän sinä olet, enää et pakene!” Paikalle tuli kaunis tyttö, ei mikään meikkipelle, niin kuin Himeko vaan luonnon kaunis tyttö, kuin malli, hänellä oli tasaisen ruskettunut iho, lyhyet, silkkiset vaaleanruskeat hiukset ja oliivin vihreät kimmeltävät suuret silmät. ”Kuka tuo tyttö on?”
”Öäh, Ruka. Hän on Miwa”, Leo sanoi epäröiden. ”Hän on ystävä.”
”Vai ystävä”, Rukaksi kutsuttu tyttö toisti ja katsoi minua nenäänsä pitkin.
”En sinun ystäväsi”, Sanoin varsin pisteliäästi.
”Leopold Thorin Del Rey!” Tyttö kilahti. ”Petätkö sinä minua?!”
”Älä ole hölmö, Ruka”, Poika puuskahti. ”Sanoinhan että Miwa on ystävä. Ystävä.”
”Juoksit hänen luokseen niin kiireellä!” Tyttö syytti.
”Ruka-kiltti”, Leo sanoi pyytävästi. Hänen hermonsa näyttivät olevan lähes riekaleina. ”Voisitko mennä kotiin?”
”Että voisit kuherrella tyttösi kanssa vai?” Tyttö huusi. ”Oletpas mennyt alas, ennen sinä sentään pidit näteistä.”
”RUKA!” Leo karjaisi niin että koko kylä kaikui. ”Oikeasti, mene!”
”Hyvä on sitten!” Tyttö kiljahti, hän katsahti minua vielä kerran ja nosti sitten nenänsä pystyyn ja lähti.
”Olen tosi pahoillani, että sinun piti tavata Haruka”, Leo huokaisi päätään pidellen. ”Hän on…”
”Kihlattusi?” Minä arvasin, Leo nyökkäsi.
”No onneksi olkoon”, minä sanoin sarkastisesti.
”Hän oli ennen mukavampi”, Leo myönsi. ”Kun menimme kihloihin, äitini ja hänen äitinsä patistivat minua kosimaan, Rukasta tuli… omistushaluinen.”
”No tykkäätkö sinä hänestä?” Minä kysyin hyökkäävällä äänensävyllä.

Eikö tuo tyyppi älynnyt, etten ollut mikään parisuhdeterapeutti?

”Ennen tykkäsin, kai”, Leo huokaisi. ”Nyt, en ole niinkään varma.”
”No jätä se sitten!” Minä huudahdin äreästi. ”Miksi olet kihloissa tytön kanssa, josta et pidä? Joudut vielä naimisiinkin hänen kanssaan, siitä tulee varmasti kivaa. Onneksi olkoon, Romeo!”
Minä olin viimeinen henkilö, jolle tulisi asioistaan – erityisesti parisuhdeongelmistaan valittaa. Minulta ei sympatiaa herunut. Silmiäni kirveli, tahdoin pois tästä tilanteesta, ja äkkiä sittenkin.
”Tule, Rigel!” Minä komensin ja pinkaisin juoksuun Zorua yhä sylissäni. Rigel seurasi.
Kuulin Leon huutavan nimeäni, mutta en minä pysähtynyt.

Palattuani Kaya-mummelin talolle, soitin kohteliaasti ovikelloa, sillä en halunnut, että karppi purisi nenääni toistamiseen. Hetken odottelun jälkeen Miya-mummeli tuli avaamaan oven.
”Sinä näköjään löysit sen Zoruan”, mummeli totesi hyvän tuulisena. ”Ja sotkit samalla itsesi?”
”En käyttäisi aivan tuota termiä”, minä puolustauduin.
”Kaya antaa hierontaa Fletchlingillesi”, Miya sanoi päästettyään minut sisään. ”Se auttaa sitä rentoutumaan.”
”No sitä Splinter kyllä tarvitsee”, minä totesin. ”Onko hän yläkerrassa?”
”Samassa paikassa, kuin lähtiessäsi”, Miya vastasi.
”Okei”, Minä sanoin ja lähdin, jälleen kerran kiipeämään rappuja ylös. Kaya hieroi sormillaan Splinterin selkää saapuessani huoneeseen. Splinter päästeli suustaan kurisevaa ääntä ja näytti viihtyvän.
”Löysitkö Zoruan?” Kaya kysyi huomattuaan minut.
”Löysin”, minä vastasin.
”No mutta, olettepa te molemmat likaisia!” Kaya totesi. ”Mene tuonne käytävän päähän, kylvetä Zorua ja samalla itsesi.”
”Mutta vaatteeni”, minä vastustin. sillä eihän minulla ollut vaihtovaatteista tietoakaan.
”Saat lainata täältä”, Kaya lupasi. ”Et sinä voi likaisissa vaatteissa lähteä.” Huomasin heti, että tästä oli turha kinastella, sillä Kayalla oli silmissään samanlainen päättäväinen pilke, kuin eräällä tuntemallani isoäidillä. Joten painuin ulos huoneesta ja kävelin käytävän päähän. Siellä oli kylpyhuone, jonka kaakelit olivat vaaleansinisiä, amme oli puhdas ja valkoinen – suurikokoinen. Siellä oli myös pesukone, jonka päälle jätin likaiset ja märät vaatteeni.
Rigel tietenkin seurasi, mutta se oli koko ajan selin minuun. Mikä herrasmies siitäkin oli kehkeytymässä.
Avasin vesihanan, tietenkin laitettuani tulpan ensin kiinni ammeen pohjaan. Zorua koetti valuvaa vettä varovasti tassun kärjellään.
”Onko se sopivan lämmintä?” Minä kysyin.
”Zoruu!” Pikkuinen huudahti päätään nyökytellen.
”Hyvä on.” Minä sanoin. Zorua antoi minun kavuta ammeeseen ensin, sen jälkeen se itse hyppäsi ammeeseen, samalla kun molskautti vedet kasvoilleni.
”Senkin rontti!” Minä huudahdin ja pärskäytin puolestani vettä Zoruan päälle. Sen turkki olikin ihan märkä. Vedin polveni koukkuun ja painoin leukani polviani vasten, kiersin käteni polvieni ympärille, jotta Zorua mahtuisi polskimaan rauhassa.

Ikävät muistot täyttivät mieleni.

”Kihlaukset ovat tyhmiä”, minä totesin. ”Olen liian nuori miettimään moista, isoäitikin sanoo aina, että kolmekymppisenä pitää sellaista vasta pohtia, lapsiahan me parikymppisetkin vielä olemme, sanoi laki mitä hyvänsä.”
”Zoru?” Zorua katsoi minua uteliaana.
”Älä vaivaa sillä mieltäsi pikku… pikku… onko sinulla nimeä?” Kysyin typertyneenä. Zorua pudisti päätään.
”Pidätkö sinä tähdistä?” Minä kysyin.
”Zorua!” Pikkuinen hihkaisi.
”Hmm… no sitten.” Minä pohdin. ”Bellatrix, vahva nimi pienelle vintiölle.”
Zorua ei näyttänyt oikein pitävän nimestään, ja olihan se kieltämättä pitkä.
”Kavereiden kesken, Trix”, minä lisäsin. Pieni Zorua nyökytteli päätään innostuneena.
”Hyvä sitten, Trix”, minä hymyilin ja silitin Zoruan päätä. ”Kyllä jokaisella pitää nimi olla.”
”Nuori mies, sinuna minä en menisi sinne!” Kuulun Kayan huutavan käytävältä, sitten kuulin nopeita askelia, ja ennen kuin tajusinkaan, joku vetäisi oven auki. Ja se joku oli herra Del Rey, Leo – jos sallinette. Ja hän tuijotti suoraan minuun.
”Öäh…”
”Rigel!” Minä kiljaisin, sen sijaan kuin olisin kiljunut kuin mikäkin tyttö.
”Nidoo!” Rigel huusi, ja se tiesikin mitä oli tehtävä.
”Rigel ä-älä, en minä tarkoit- Auts!” Rigel oli jo varsin terhakka Nidoran, se nimittäin puski pojan ulos kylpyhuoneesta ja äänestä päätellen vielä pisti häntä.

Ihan oikein hänelle.

Nousin kylpyammeesta, mutta Trix pysyi vielä siellä. Otin naulakosta persikan värisen kylpytakin ja puin sen päälleni, ihan siltä varalta, että äskeinen herra yrittäisi samaa temppua uudelleen.
Vaihdoin ammeeseen puhtaat vedet ja aloin sitten tutkia ammeen reunalla olevia purnukoita, joiden sisällä oli erivärisiä aineita.
”Tuuheaturkkisten pokémonien hoitoon”, minä luin ääneen. ”Sehän sinä olet, vai mitä, Trix?”
”Zorua!” Zorua huudahti.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kaadoin ainetta hiukan veteen. Pärskytin hiukan vettä Zoruan päälle ja hieroin ainetta sen turkkiin, sen jälkeen laskin veden ammeesta ja avasin vesihanan uudelleen, huuhdellakseni aineen pois.
”Kas näin”, Minä sanoin tyytyväisenä. ”Puhdasta tuli.” Lopuksi kiedoin Zoruan hyllyltä löytämääni pastellin vihreään pyyhkeeseen. Sitten me tietenkin poistuimme kylpyhuoneesta, oven ulkopuolella Rigel piti yhä vahtia.
”Hyvin tehty, Rigel”, minä kehuin ja taputin Nidoranin päätä.
”Nidoo!” Se vastasi ylpeänä.
”Oletkin näköjään jo valmis”, Miya sanoi, hän tuli yhdestä yläkerran huoneesta ulos mukanaan teekannu. ”Jätin tuonne sinulle kuivat vaatteet.”
”Kiitän”, minä sanoin.
”Vaihda vaatteet vain kaikessa rauhassa”, Miya sanoi. ”Minä kyllä katson, ettei miespuolinen vieraamme häiritse sinua.”
Joo”, Minä mutisin. Menin huoneeseen, josta Miya oli juuri poistunut. Sen täytyi olla jonkin sortin olohuone, sillä siellä oli sohva, pari nojatuolia ja televisio. Vaatteet oli laitettu nojatuolin käsinojalle, myös laukkuni oli tuotu sinne, jos olisin tarvinnut sieltä jotain. Pukeuduin nopeasti mustiin vettä pitäviin housuihin ja pörröiseen villapuseroon, jossa oli mustia ja valkoisia raitoja. Sen jälkeen kuivasin pienen Zoruan turkin kuivaksi, mutta sen jälkeen se muistutti lähinnä pörröistä karvapalloa, ja näytti vähän hassulta, niin hassulta että kuulin Rigelin hörähtävän, se oli käpertynyt mukavaan asentoon sohvalle.
”Älä välitä, Trix”, minä lohdutin. Löysin erään kirjahyllyn päältä harjan ja aloin selvittää sillä Zoruan turkkia. Pian sen turkki olikin lähes takuton ja kiiltävä.
”Oletpas sinä nyt nätti”, minä kehuin. ”Mutta jotain vielä…” Nostin Zoruan sylistäni ja jätin sen istumaan tuolille, kun itse menin laukkuni luo. Pian löysinkin eräästä taskusta etsimäni, sen kauniin sinisen riipuksen. Palasin Trixin luo ja ripustin sen Zoruan kaulaan.
”Nyt näyttää paremmalta”, minä kehuin.
”Todellakin”, kuulin Kayan sanoman huoneen ovelta. ”Kylläpä Zoruan turkki näyttääkin hyvältä!”
”Zoruu!” Istuuduin Zoruan viereen ja se kapusi oitis syliini ja pökki tyytyväisenä rintaani.
”Se näyttää pitävän sinusta”, Kaya ilmoitti kuin asia olisi ollut sillä selvä.
”Sillä on varmaan ikävä kouluttajaansa”, minä puolestani pohdin.
”Ei sillä ole sellaista”, Kaya sanoi. ”Löysin sen muutama viikko sitten kanjonista kuumeessa, ja toin sen tänne toipumaan.”
”Ai”, minä totesin. ”No sitten…”
”Ottaisitko sinä sen?” Kaya paukautti. ”Vaikutat vastuuntuntoiselta nuorelta kouluttajalta.”
”Zoruu!” Zorua kannusti.
”No jos Bellatrix tahtoo, niin se saa kyllä tulla”, minä sanoin lopulta, pohdittuani asiaa hetken.
”Zorua!” Zorua huusi iloisesti.

Sitten tapahtui jotakin kummaa, jokin valkea valo sokaisi minut hetkeksi.
”Mitä ihm…” Minä päivittelin. Avasin varovasti silmäni ja huomasin valon tulevan Rigelistä, se hohti valkeaa valoa. Minä pelästyin ja nostin Zoruan sylistäni ja jätin sen tuolille, kun itse kiirehdin Nidoranini luo.
”Rigel!” Minä huudahdin. ”Mikä hätänä? Voitko huonosti?” Mutta en saanut vastausta. Olin aivan kauhuissani. Mitä ihmettä oli tekeillä? Miksi Rigel loisti kuin hehkulamppu? Oliko se sairas? Oliko se syönyt jotain sopimatonta? Tämäkö oli sen ennustajaeukon ruuan sivuvaikutuksia? Sitten se kasvoi, loisti ja kasvoi.
”Auta sitä!” Minä parkaisin. ”Rigel on varmasti sairas! Sen täytyy saada jotain lääkettä.”
”Ei se sairas ole”, Kaya hymyili.
”Mikä sillä sitten on?” Minä tivasin.
”Rinoo!” Se oli ihan varmasti Rigelin ääni, vain hiukkasen karheampi. Sitten huomasin makaavani selälläni maassa. Päälläni seisoi, jokin mikä näytti Rigeliltä, mutta sen iho oli tummempi ja se oli isompi kuin Rigel ja sen korvat sekä peräpään piikit olivat kasvaneet. Vain silmät olivat samanlaiset.
”Rigel?” Minä kysyin. ”Olethan sinä vielä sama Rigel?”
Pokémon pökkäisi minun poskeani omallaan hyvin hellästi.
”Rinoo!”
”Onneksi olkoon, Nidoranisi kehittyi juuri Nidorinoksi!” Kaya sanoi.
”Kehittyi?” Minä toistin. Tiesinhän minä, että pokémonit kehittyivät, mutta tämä… vastahan minä olin tavannut Rigelin! Ja kun Youko – Nobukon pokémon kehittyi, siinä kesti kauan.
”Mikset sanonut mitään?” Minä kysyin Rigeliltä pöllämystyneesti. ”Minä säikähdin, jestas sentään!”
”Rino!” Rigel huudahti vastaukseksi.
”No onpas sinusta tullut iso rötkäle.” Minä naurahdin. ”Onnea sitten vaan!”
”Nidorino!” Rigel huusi ylpeänä.

Kommentit:

Chidori

6>
Vai että suhdesotkut olivat syynä siihen, miksei Leo halunnut lähteä Miwan mukaan Mindaro Towniin! 😀 Ymmärrän, ymmärrän. Muuten kylä vaikuttaisi viihtyisältä paikalta, ihana tuo asusteputiikkikohtaus! n__n Kasvattajatehtävän toteutuksesta pidin myös kovasti, mummelin auttaminen tuli tuolla tavalla kaiken koheltamisen seuraamuksena. Vintiözoruan kylvetys ja turkinhoito oli hienosti kuvailtu, kyllä nyt Trixin kelpaa lähteä Miwan matkaan~ Leonin vahinkotirkistely muuten alkaa uhkaavasti muodostua jo tavaksi… :–D Ooh, Rigelistä kehittyi komea Nidorino~ 83 Sen piti itse asiassa kehittyä virallisesti jo viime tarinan jälkeen, unohdin nimittäin antaa pyydystysottelusta Karain kanssa Rigelille tasoja (paikkasin asian tämän tarinan palkkioon). ._. Olen törttöillyt kouluttajatietojesi kanssa viime aikoina ihan hirvittävästi, suurimmat anteeksipyyntöni jatkuvasta toilailustani. :'<

Tästä luvusta Rigelille 3 tasoa ja kiintyvyyspistettä, Splinterille taso ja neljä kiintyvyyspistettä sekä Karai-karppiselle kiintyvyyspiste. Zorua lähtee matkaasi tasolla 16, ilmoittelehan sen luonne vielä kouluttajakirjassa. Rahaa saat 80pd:tä.

Aurora #4 > Ennustuksen tiellä

Tarina kirjoitettiin alun perin Joulukuussa 2013.

Hypno, tai ainakin oletin sen olevan Hypno, sillä niin nainen lumimyrskyssä oli sanonut, tuijotti meitä tulijoita. Sen katse vaelsi hetken meissä kaikissa, pidemmän aikaa minussa ja Rigelissä. Sakura, Michi ja minä, istuimme takan ääressä, olimme saaneet naiselta lainaksi huovat, jotta tokenisimme lumimyräkän aiheuttamasta kylmyydestä nopeammin. Rigel oli myös sylissäni, puristin Nidorania syliäni vasten, jotta se lämpenisi nopeammin.
Myrskyssä kohtaamamme nainen hyöri hellan ympärillä, hän keitti jotain erikoista. Ilmassa tuoksui kolmen keiton tuoksu, pilkottuja kasviksia, kalaa ja chiliä.
Rigel haisteli ilmaa kiinnostuneena.
”Onko nälkä, Rigel?” Minä kysyin.
”Nidoo!” Nidoran hihkaisi.
”Tämä on pian valmista”, nainen sanoi. ”Mitä jos päästäisit uuden ystäväsi poképallosta, jonka tämä nuori herra sinulle antoi?”
”Uusi ystävä?” Minä toistin.
”Hypno sanoi minulle, että pyydystit uuden, hyvinkin uskollisen ystävän – tulevaisuudessa”, mainen sanoi, hän oli erikoisen näköinen, etten sanoisi, hän piti aurinkolaseja, vaikka olimme sisätiloissa, hänellä oli harmahtavan ruskeat nutturalle sidotut hiukset ja yllään kulunut helmasta repaleinen essumekko.
”Ai, Fletchling?” Minä muistin, voinhan yrittää tutustua siihen. ”Olet sitten kiltti Rigel.”
Niinpä minä kaivoin poképalloni laukusta.
”Miten saan sen ulos…?” Pohdin ääneen.
”Heitä se vain maahan”, Michi neuvoi. Kuulin miten Sakura naureskeli huopaansa. Hänestä taisikin olla hyvin hauskaa, kun Miwa ei tiennyt mistään mitään.
Heitin pallon maahan, tai lattiaa vasten, pallo aukeni, valkoisen valon saattelemana lattialle ilmestyi pieni lintu. Se katseli hämmentyneenä ympärilleen.
”Öh, hei”, minä mumisin, kun en tiennyt miten tuollaista tulisi tervehtiä.
”Fletch?” Pikkulintu katsoi minua silmät hehkuen, sitten se, mitenkään varoittamatta hyppäsi hartialleni ja painoi päänsä poskeani vasten.

”Se tykkää sinusta jo nyt”, Michi sanoi.
”Nähtävästi”, Minä mutisin. Ei sitä vielä tiennyt, ehkä tirppa oli vain hyvällä tuulella.
”Nidoo!” Rigel huudahti, se kuulosti ärtyneeltä.
”Nidoran taitaa olla mustasukkainen”, nainen naurahti.
”Älä viitsi, Rigel”, minä huokaisin.
”Fletch!” Lintu sirkutti.
”Hän on vähän huonotuulinen”, minä selitin pikkulinnulle. ”Hänen nimensä on Rigel.”
”Fletch?” Fletchling katsoi minua uteliaasti.
”Ai, nimi sinulle?” Minä arvasin. ”Mietitäänpä…”
Pieni punarinta… siitä kasvaisi vielä kunnon pokémon, vahva pokémon, joka ei olisi niin pois pilattu kuin Hiro. ”Splinter.” Syytä sille en keksinyt, mutta ainakin se kuulosti hiukan samalta kuin Rigel.
”Fleetch!” Lintupokémon sirkutti kovalla, iloisella äänellä. Ääni kävi ilmeisesti Rigelin korviin, siksi se alkoi mulkoilla uutta tulokasta ärtyneesti.
”Valmista tuli”, nainen sanoi.
”Tuoksuu hyvältä”, Michi sanoi.
”Se saattaa sitten aiheuttaa joitain sivuvaikutuksia pokémoneille”, nainen varoitti. ”Mutta ne häviävät kyllä.”
”Minä en syötä pikkuiselleni mitään, mistä koituu haittaa!” Sakura kiljui.
”Rigel kyllä syö”, minä mutisin. ”Sen vatsa pitää sen verran kovaa ääntä.” Rigel katsoi minua hiukan nolostuneena.
”Millaista keittoa Rigelille saisi olla?” Nainen kysyi.
”Tälle kuumapäälle jotain sen luonnetta vastaavaa”, minä vastasin.
”Selvä on”, nainen sanoi. ”Ottaako pikku Splinterkin jotain?”
”Fleetch!” Splinter sirkutti.
”Anna sille jotain kasvispitoista, en ole varma mitä se oikeastaan syö”, minä vastasin. Kasvisten ei pitäisi ainakaan haitata, olihan se lintu – tavallaan.
”Hanako haluaa kalakeittoa”, Michi ilmoitti.
”Älä syötä sitä sille”, Sakura varoitti. ”Ties mitä siitäkin seuraa!”
”Mutta sillä on nälkä”, Michi väitti vastaan. ”Enkä minä pidä pokémoniani nälässä.”
Saatuaan keiton eteensä Rigel hotki punaisen liemen ahnaasti suihinsa, Splinter taas hörppi oman keittonsa hitaasti, hienostuneemmalla tavalla kuin ahmatti Rigel. Keiton syötyään Rigel oli hetken hiljaa ja sitten se alkoi huutaa suu tulessa.
”Nidooo!”
”Mikä hätänä Rigel?” Minä kysyin. ”Oliko se vähän liian tulista sinulle?”
”Annetaan sille vettä”, Michi ehdotti. Hän otti Oddishin hörppimän vesiastian ja asetti sen väliimme.
”Hei, se on-!” Sakura kiljaisi.
”Rauhoitu draamamamma”, Minä pistin väliin. ”Ei Oddishisi janoon kuole hetkessä.”
Rigel joi vettä ahnaasti, mutta lopulta sen jano tyytyi ja se alkoi hikata.
”Olihan tuo varmasti vettä?” Kysyin varovasti.
”En minä mitään muutakaan juota pikkuiselleni”, Sakura puuskahti loukkaantuneena.
”No sori, että kysyin”, minä mutisin.

Kun olimme syöneet, Hanako oli käpertynyt Michin viereen ja nukahtanut. Oddish, jonka nimeä en nyt muista oli nukahtanut myös – kouluttajansa syliin, kuinkas muutenkaan. Splinter keikkui tyytyväisenä hartiallani ja visersi hiljaa, Rigel istui vieressäni ja mulkoili lintua ärtyneenä.
”Pikku Rigel taitaa olla vähän mustasukkainen”, Outo nainen naurahti toistamiseen. Hän tuli istumaan kanssamme takan ääreen, samalla hän toi mukanaan vadillisen pipareita. Otin kaksi piparia vadista, en itselleni vaan Rigelille, ja Splinterille nakerrettaviksi. Nainen hymyili minulle lämpimästi.
”Mikä tämä paikka edes on?” Sakura kysyi.
”Tämä nuori neiti, on minun kotini”, nainen sanoi terävästi. ”Minä olen vain yksinkertainen ennustaja, ja tässä on Hypnoni.”
Keltainen oudon näköinen pokémon tuli ulos selkäni takana olevasta kenkäkaapista, en ollut edes huomannut sen menevän sinne, mutta sieltä se tuli.
”Eikö sillä ole nimeä?” Michi kysyi.
”Oi, kyllä on. Kuten minullakin”, nainen sanoi arvoituksellisesti. ”Sen nimi on Hyperion, mutta se haluaa itseään kutsuttavan vain Hypnoksi.”
”Mistä sen tietää?” Sakura kysyi.
”Ajan kanssa sen oppii tietämään”, nainen vastasi salaperäisesti hymyillen.
”Entäs te?” Michi kysyi.
”Huomaavaista kysyä, nuori mies”, nainen sanoi. ”Minun nimeni on Hotaru Cologne.”
”Cologne?” Minä toistin. ”Kuulostaa ulkomaalaiselta.”
”Se onkin”, Hotaru-ennustaja sanoi topakasti. ”No aiotteko viimeinkin kysyä kysymyksen?”
”Minkä kysymyksen?” Michi kysyi hämillään.
”Omahyväinen kirsikankukka, eteen käyvä tie, kaunis harmonia”, Hotaru luetteli hitaasti.
”Omahyväinen?” Sakura toisti. Minä tirskahdin.
”Sanoit että olet ennustaja,” Minä aloitin, hiukan hämilläni. ”Osaisitko ennustaa minulle?”
”Nidoo!” Rigel huudahti.
”Ja Rigelille myös”, minä naurahdin.
Nainen sulki silmänsä ja puhisi hetken merkillisesti. ”Sinulla on vahvuuksia, joita et ole vielä löytänyt. Pystyt käyttämään niitä, kunhan vain hillitset itsesi. Oudot vieraat saapuvat pian. Tulevaisuutesi riippuu siitä, päästätkö heidät elämääsi vai et. ”
”Mitä tuo nyt tarkoitti?” Sakura kysyi.
”Ja mitä tulee pikku Rigeliin, sen tie on kytköksissä sinun tiesi kanssa, vahvistu ja rakasta sitä niin se vastaa sinulle samalla tavalla.” Ennustaja päätti ennustuksensa.

Lumimyrsky loppui tuntia myöhemmin. Kukaan muu ei uskaltautunut kysymään ennustusta, mikä ei tuntunut haittaavan Hotarua yhtään, hän keskusteli hyväntuulisesti Michin kanssa, joka yritti parhaansa mukaan hoivata serkkuaan, Sakura oli nimittäin tullut kipeäksi, kuinkas muutenkaan. Eikä se ollut ihme, kävellä nyt niissä vetimissä lumipyryssä, vähemmästäkin tulee kipeäksi, jos ei siis ole tottunut kylmään ilmastoon.
Nousin paikaltani ja otin pienen laukkuni maasta, ripustin sen lantiolleni.
”Joko sinä olet lähdössä?” Michi ihmetteli.
”Jo”, minä vastasin. Oli parempi jatkaa matkaa niin pian kuin suinkin, en ollut nimittäin kertonut kellekään tästä pienestä retkestäni, ja olin melko varma, ettei siihen suhtauduttaisi järin suopeasti.
”Suuntaatko seuraavaan kaupunkiin?” Michi kysyi.
”Se olisi tarkoitus”, minä myönsin.
”Jos menet itään päädyt Quartz Canyonille, jos menet länteen, pääset suoraan Tangerine Cityyn, ensimmäinen sali on siellä”, Michi huikkasi.
”Muista että tarvitset passin, jos haluat kulkea Quartz Canyonista”, Hotaru, tuo ennustaja huomautti.
”Okei, kiitos tiedosta”, minä sanoin. ”Me menemme nyt.”
Rigel seurasi minua, Splinter istui edelleen olallani viserrellen iloisesti. Vai että passi, ja pah! Kyllä tästä ilmankin selvittäisiin.

Olin suuntaamassa seuraavalle tielle, Route 102:lle, kun eräästä kylää – ei kun kaupunkia, tai mitä nyt lie, ympäröivästä pensaikosta kuului valittavaa ääntä.
”Rigel, ethän se ollut sinä?” Minä kysyin.
”Nidoo!” Pokémon pudisti päätään.
”Entäs sinä Splinter?” Minä katsahdin lintuun.
”Fleetch!” Lintu vain sirkutti.
”Mikä kumma se sitten oli?” Minä mutisin.
Uusi vinkaisu kuului. Se kuului jostakin pusikosta, selkäni takaa. Kumarruin työntämään lehtiä sivuun, katsoakseni mikä siellä vinkui. Pensaikossa makasi pieni ruskeaturkkinen peura.
”No mutta, kukas se siellä?” Minä totesin. ”Minkä kumman takia sinä siellä kökötät?”
”Deer!” Pieni peura vinkaisi onnettomana. Se yritti liikuttaa vasenta jalkaansa, mutta se ei onnistunut, sillä jalassa oli pitkä haava.
”Mihin sinä olet jalkasi satuttanut?” Minä kysyin.
”Hei tyttö, miksi ihmeessä sinä kyykistelet siinä keskellä tietä?” Miehen ääni äyskähti minulle. Käännyin katsomaan miestä, hän oli suoraan sanoen aika rujo, parrakas ja huonotuulisen näköinen vanha patu.
”No sori vaan”, minä murahdin. ”Mutta kun täällä pusikossa on…”
”Mitä siellä pusikossa on?” Mies äyskähti ja kurkisti katsomaan pensasaidan ylitse. ”No voihan, loukkaantunut Deerling.”
”Väistyhän tyttö!” Hän komensi minua. Mies nosti pokémonin syliinsä ja lähti lampsimaan tiehensä.
”No mitä sinä siellä hangessa istut hupakko?” Mies äyskäisi ja katsahti minua. ”Tule mukaan, äläkä vain istu siinä!”
Inhosin niitä vanhoja setiä, jotka puhuivat nuoremmalle polvelle tuolla tavalla. Nuori saatoin olla mutta en tyhmä, enkä minä edes olettanut kenenkään talsivan tiellä tähän aikaan. Loppujen lopuksi en voinut muuta kuin nousta, olihan typerää kököttää lumihangessa ja seurata ukkoa tämän talolle.

Se oli pieni vihreä omakotitalo, jonka pihalla oli pari hedelmäpuuta ja vihannesmaa, jolta lumi oli osittain ehtinyt jo sulaa.
”Pyyhi jalkasi, kun tulet sisään”, Mies komensi. ”Ja sama koskee tuota neulatyynyä!”
”Nidoo!” Rigel alkoi kaapia jalallaan maata kuin raivostunut härkä juuri ennen kuin se iskisi sarvensa viholliseensa.
”Rigel!” Minä murahdin ja laitoin jalkani sen eteen. ”Tiedän että tuo ottaa sinua päähän, kuten se ottaa minuakin, mutta yritä nyt kestää.”
Sisällä tuoksui ummehtuneelta, lattia oli päällystetty räsyisellä matolla, tuolien päällyskankaat oli nakerrettu paikoittain rikki, kaikkialla oli pölyistä ja tiskipöytä oli tupaten täynnä tiskejä. Isoäiti ei olisi katsonut hetkeäkään tätä siivoa, minulle sillä nyt ei ollut väliä.
”Vauhtia tyttö, tuo minulle lämmintä vettä ja huopia!” Ukko komensi.
”Mikä olen? Orjako?” Minun teki mieli kysyä, mutta annoin sen kuitenkin olla. Otin nurkassa makaavan vadin ja laskin siihen kraanasta käden lämpöistä vettä. Kiikutin vadin olohuoneeseen, tai ainakin se näytti olohuoneelta, siellä oli sohva pari nojatuolia ja televisio, kirjahylly, joka oli täynnä valokuvia, joita en sen kummemmin ehtinyt katsomaan.
”Missä pyyhkeet viipyvät?” Mies kysyi äreällä äänellä.

Olipa kohteliasta, päästää nyt ventovieras taloonsa ja komennella heti kuin itse olisi Cordovan Townin kruunaamaton kuningas…

Me säilytimme pyyhkeitä kylpyhuoneessa, niinpä etsin käsiini vessan. Vessa oli ulko-oven vieressä ja siellä haisi siltä, ettei pyttyä ollut vedetty vähintään kahteen viikkoon.
”Hyi, saakeli”, Minä sanoin. Onneksi Splinter oli sentään jäänyt olohuoneeseen kukkumaan eräälle orrelle, Rigel sen sijaan oli seurannut minua. Se yökkäsi.
”Mene ulos Rigel”, minä kehotin. ”Ennen kuin tukehdut.”
Rigel totteli – kerrankin. Se hönki ulkopuolella puhtaampaa ilmaa keuhkoihinsa ja yski. Nappasin nopeasti valkoisen pyyhkeen hyllytä ja kiirehdin sitten ulos huoneesta.
”Hyi, saakeli!” Minä sanoin yökkimisen ohella.
”Missä se pyyhe viipyy?” Ukko kärtti.
”Tulossa on!” Minä huusin. En voinut muutakaan kuin kiikuttaa pyyhkeen ukolle. Ukko kastoi pyyhkeen lämpimään veteen ja alkoi sivellä sillä Deerlingin koiven haavaa.
”Tuo minulle vessasta ensiapu laukku”, Ukko murahti.
”Eikä! Ei sinne!” Minä parkaisin, ukko nauroi pukin partaansa.

Hän taisi nauttia tästä…

”Jää tänne Rigel”, minä kehotin sitä. ”Oman turvallisuutesi tähden.” Sehän tästä vielä puuttuisi, että pokémonini tyhmentyisi oltuaan liian kauan alttiina tuolle löyhkälle. Ensiapulaukku oli ensiapukaapissa, joka oli kiinni seinässä, ja sen oveen oli maalattu punainen risti. Kaappi taisikin olla ainut siisti asia tässä talossa, punainen ensiapu laukku oli asetettu siististi alimmalle hyllylle, muilla hyllyillä oli siististi riviin asetettuja pulloja. Otin laukun ja palasin olohuoneeseen.

”Istu alas”, mies komensi. Niin minä istuin Deerlingin toiselle puolella.
”Pidä kiinni Deerlingistä”, ukko käski.
”Miksi?” Minä kysyin.
”Puhdistan haavan”, ukko selitti. ”Aine saattaa kirvellä Deerlingin jalkaa ja se saattaa aloittaa potkimisen.”
”Ai”, minä sanoin ja tartuin varovasti Deerlingiä sen alaruumiista.
”Ei noin!” Ukko ärähti. ”Tuo ote ei pitelisi edes Metapodia paikoillaan!”
Niinpä minun oli kiristettävä otettani, kuulosti se miten härskiltä tahansa. Pelkäsin satuttavani pientä peuraparkaa. Sitä paitsi pieni Deerling alkoikin potkia, tai ainakin yritti.
”Ihan rauhassa”, ukko rauhoitteli pokémonia lempeästi. ”Kohta se on ohi.” Ja totta joka sana. Pian ukko lopetti haavan puhdistuksen ja sitoi Deerlingin kipeän jalan sideharsolla.
”Pari päivää ja jalkasi on taas kunnossa”, ukko sanoi Deerlingille.
”Mihin ihmeeseen se on jalkansa tuikannut?” Minä pohdin.
”Salametsästäjän ansaan luultavimmin”, ukko murahti.
”Salametsästäjän?” Minä toistin ällistyneenä. ”Täällä kaupungissako?”
”Kunniattomia kakkiaiasia, joka ikinen niistä”, ukko kirosi. ”Harmi ettei giljotiinia enää käytetä rangaistuksena.”
”Oletko joku lääkäri?” Minä kysyin.
”Entinen kouluttaja”, Mies tähdensi. ”Pokémonit olen vapauttanut luontoon jo ajat sitten. Sinne ne kuuluvat, eivät palloihin.”
”Sinäkään et taida arvostaa poképalloja”, ukko totesi katsoessaan pokémonejani, jotka tosiaan olivat ulkona palloistaan.
”Minä olen vasta aloittelija”, minä vastasin. ”Ja minusta on hauskempaa, että Rigel kulkee perässäni, ilman palloa.”
”No sinä valitsit myöhäisen kohdan aloittaa matkasi”, okko totesi. ”Mikäs olet, koordinaattori vai kouluttaja?”
”Kouluttaja, minä kun en ole mikään kauneuden asiantuntija”, minä vastasin. Oikeasti en pitänyt koordinaattoreista tipan tippaa.
”Oletan että jatkat pian matkaasi?” Ukko totesi.
”Jatkan”, minä vastasin. ”Tahdon päästä pian pois täältä.”
”Tuo on hyvä asenne”, ukko sanoi. ”Tämä tuppukylä ei tarjoa paljoakaan mahdollisuuksia nuorille kouluttajille.”
”Aion mennä Quartz Canyonille”, minä sanoin.
”Aiotko käydä Mindaro Townissa vai menetkö suoraan Tangerine Cityyn suorinta tietä?” Ukko tahtoi tietää.
”Me tarvitsemme vielä harjoitusta”, minä vastasin. ”Joten emme mene suoraan.”
”Se on hyvä idea”, ukko hymähti. ”Olin itsekin kerran nuori – vaikka se on vaikea uskoa, minulla oli oma Espurr, sen nimi oli Mikoto, eikä se halunnut aluksi totella minua millään.”
”Vähän niin kuin Rigel”, minä mutisin. ”Saa nähdä miten saleilla käy.”
”Kyllä se siitä”, ukko patisti. ”Millaisia pokémoneja olet ajatellut hankkia?”
”Haluaisin Scorupin ja Lillipupin”, minä sanoin, vaikken juuri ollut ehättänyt miettiä millaisia pokémoneja halusin.
”Pidätkö sinä myrkkytyypeistä?” Ukko kysyi.
”Ei se siitä johdu”, minä sanoin. ”Kun olin pieni, me kävimme sukuloimassa Crimson Townissa, minä karkasin route 108:lle ja ystävystyin pienen Scorupin kanssa…”
”Vai niin”, Ukko sanoi.
”Mutta nyt minun on viisainta jatkaa matkaa”, katsahdin seinäkelloa, joka oli jo paljon.
”Seuraavalla Routella yöpyy usein kouluttajia”, ukko kertoi. ”Aiotko sinäkin yöpyä siellä?”
”Jotain sellaista”, minä sanoin. ”Splinter?”
Lintu lensi orrelta ja istuutui olalleni. Rigel joka oli siihen asti istunut lattialla, nousi ylös ja katsoi minua.
”Odota hetki”, ukko sanoi. Hän poistui huoneesta hetkeksi ja palasi sitten mukanaan kolme poképalloa.
”Nykyään en arvosta poképallojen käyttämistä, mutta miten muutenkaan sitä saa pyydystettyä pokémoneja,” ukko sanoi. ”Nämä jäivät minulta yli, kun olin vielä kouluttaja. Ota ne, ne tulevat vielä tarpeeseen.”
”Kiitos”, minä mumisin ja otin pallot vastaan, laitoin ne laukkuuni.

Ilta oli viileä, hiljalleen alkoi pimetä. Käännyin kohti seuraavaa tietä, Splinter sirkutti olallani, Rigel murahteli hiljaa jaloissani. Jääkylmä tuuli leikitteli hiuksillani.
”Mennään”, minä sanoin. En tiennyt mitä ajatella saamastani ennustuksesta. Tapahtuiko se? Kunhan siihen ei liittyisi mitään romanttista, olisin tyytyväinen, tai niin ajattelin silloin.

Kommentit:

Chidori

4>
Tämä luku oli tällainen mukava ”väliosa”, jossa juoni ei liikkunut kauheasti eteenpäin, mitä nyt tulevista tapahtumista annettiin vähän esimakua ennustuksessa sekä Miwan ja ukon välisessä keskustelussa. Ennemmin keskityttiin oleskeluun ja hahmoista kertomiseen, mikä on aina välillä paikallaan. Saas nähdä, kuinka kauan menee, ennen kuin Splinter saa Rigelin hyväksynnän tiimin jäsenenä. :’D Onnistuit tekemään Cordovan Townin valmishahmoista omaan tarinaasi persoonallisia ja mielenkiintoisia, heidän tapaamiseenhan luku oikeastaan keskittyihin. Äksy ukko oli hauska ärsyttävyydessään, mutta toisaalta sympatiapisteitäkin irtosi pokémonien arvostuksesta. Jäi mietittymään kyllä, johtuiko tuo äreys vanhuudesta vai onko ukko aina ollut luonteeltaan hieman kettumainen ihmisiä kohtaan, tiedä häntä. :–D Vähän tuo talon sotkuisuus viittaisi siihen, että vanhuus alkaa painamaan päälle. Kiva ja nerokas juttu oli muuten laittaa Hotaru valmistamaan ihmeelliset keitot, toi vähän lisää mystisyyttä tuohon ennustajanaiseen~ :3

Palkkioksi kolme poképalloa ja rahaa 60pd:tä. Pokémoneille juttuja seuraavanlaisesti: Rigel +2 tasoa ja +7 onnellisuutta, Splinter +2 tasoa ja +2 onnellisuutta (piparit huomioitu).

Oikotie 2 > Onnettomuusaltis tyttö

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2016.

Annabeth

Olen aina ollut altis erinäisille onnettomuuksille. Mutta tästä uusimmasta sain kyllä syyttää vain itseäni. Kukaan viisas ihminen ei olisi mennyt pelastamaan täysin vierasta pokémonia ansasta jonka joku hassahtanut ukko oli kyhännyt ties mistä syystä. Sain sitten myrkyt ja piikit niskaani siitä hyvästä, mutta ei se mitään. En usko, että sillä miehellä oli hyvät aikeet sen violetin Treeckon suhteen. Sillä oli ollut samanlainen katse kuin eräällä hullulla, jonka olen kohdannut jo pari kertaa.

Olin nyt sairaalassa, elimistööni päässyt myrkky oli saanut minut oksentamaan kaiken pihalle. Trystan oli mukamas hyvää hyvyyttään tuonut minulle omenoita ukin omenatarhasta, jos vaikka nälkä yllättäisi. Syö pääsi, olin sanonut. Vain sellainen possu kuin sinä, voisi jatkaa syömistä normaalisti oksennettuaan kaiken pihalle. Mutta minä en ollut sinä, vaikka me olimmekin kaksosia, katsoin olevani se järkevämpi. Sairaalassa oli tylsää, huoneessa oli tosin telkkari, mutta ei siitä ollut kauaa viihdyttäjäksi. Yhdeltä kanavalta tuli dokumentti fossiileista, toiselta jokin piirretty, jossa oli neon väreillä tehtyjä poneja, kolmannelta tuli jokin karjapaimen leffa ja neljänneltä jokin saippuasarja. Tylsää.
Kun tekemistä ei ollut, ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nukkua. Nukuin kauan, heräsin välillä. Poliisipäällikkö kävi luonani kyselemässä eilisillan tapahtumista.
Tunsinko miehen? En tuntenut.
Miksi olin siellä silloin? Meni hermot Trystaniin, joten lähdin kävelemään. Näin epäilyttävän ukon pähkinämaalla. En siitä mitään ajatellut, kunnes näin että sillä oli kaksi pokémonia, joista toinen hautasi jotain maahan ja toinen piilotteli lähistöllä. Jäin katsomaan tilannetta, piilosta käsin.
Missä olin piilossa?
Engbergien pähkinäpuskien takana. Ukkokin piiloutui jonnekin, varmaan sinne, missä sen ilkeä Jolteon oli.
Mitä sitten tapahtui?
Jännän värinen Treecko tuli.
Miten niin jännän värinen?
Sillä oli vihreän ihon sijasta violetti iho, maha oli vaaleamman punainen kuin normaaleilla Treeckoilla ja häntä oli tummanpunainen. Sen silmät olivat tumman meripihkan väriset.
Mitä Treeckolle oli tapahtunut?
Mitäköhän luulet? Siihen ei sattunut, koska minä nappasin sen syliini, ennen kuin mitään ehti tapahtua.
Miksi minä niin tein?
Koska se vaikutti mukavalta Treeckolta, enkä uskonut sen tehneen kenellekään mitään pahaa.
Niin, Ei Treecko kuulemma mitään ollut tehnyt. Mutta sille oli tehty juttuja, joista näkemäni ukko oli ollut päävastuussa. Ukko oli nyt vankilassa, eikä ollut pääsemässä ulos vähään aikaan.
Missä se Treecko nyt on?
En minä vaan tiedä. Poliisipäällikkö kertoi, että jos Treecko löytyy, Bayside Villagen rannikkokylässä asustava professori, johon oli oltu yhteydessä, haluaisi kernaasti katsastaa Treeckon. Selvittää etteivät kokeet, mitä sille tehtiin, vahingoittaneet sen hermostoa. Treecko aiottaisiin siis ottaa kiinni. hymyilin itsekseni, sillä en uskonut sen antautuvan kiinniotettavaksi kovin helposti.

Sitten nukuin taas. Ja kun heräsin oli Treecko istumassa puisella tuolilla.
”Huomenta.” Sanoin sille. ”Tulitko oikein mua katsomaan?”
”Treeh.” Treecko vastasi välinpitämättömästi, kädet puuskassa.
”Ehkä sun ei pitäisi olla täällä.” Sanoin sille. ”Ei sillä etten nauttisi käynnistäsi, mutta poliisit tahtovat napata sut ja lähettää tarkastettavaksi johonkin pokémon labraan.”
Hetken olin näkeväni varjon nousevan violetin Treeckon kasvoille, sitten se totesi.
”Treecko tree.” Ja virnisti. Että yrittäköön vaan!
”Sä taidatkin olla aika sisukas sissi.” Naurahdin. ”Se on hyvä.”
”Treecko.” Treecko sanoi välinpitämättömästi. Ei sitä ihmisten kehut kiinnostanut.
”Okei, miten vaan.” Sanoin. ”Teetkö palveluksen?”
”Treeh.” Tuo sulki silmänsä, ja oli kuin ei välittäisi mistään. Mutta kuulin sen vatsan kurisevan.
”Söisitkö nuo omenat pois mua kiusaamasta?” Kysyin. ”Erittäin ajattelevainen veljeni toi ne tänään, mutten pysty syömään niitä, kun mikään ei oikein pysy sisällä.”
”Treecko?” Pokémon katsoi minua kysyvästi.
”Myrkkyä on vielä elimistössä.” Sanoin sille. ”Mutta hengen hätää ei ole.”
Treecko nyökkäsi.
”Syö nuo omenat, ehtivät vielä pilaantua.” Maanittelin sitä. Treecko katsoi miettivästi kahta kellanvihreää omenaa, lopulta se kaiketi päätti, että sillä oli nälkä, ja sen oli syötävä. Treecko kiipesi hieman epäillen sängylleni, josta se hyppäsi mahdollisimman kiireesti pöydälle sänkyni vieressä, juuri sille, missä omenat olivat. Treecko alkoi järsiä ensimmäistä omenaa, sillä näytti olevan kova nälkä.

Pian käytävästä kuului kopinaa. Ovi avautui äkisti, ja sisään astui eräs ystävä.
”Kas, Hope.” Totesin nähdessäni luokkakaverini, joka aina riiteli Trystanin kanssa. Hope oli samaa ikäluokkaa kuin minäkin, hän oli muuttanut tähän kaupunkiin Heartfront Citystä jokunen vuosi sitten. Trystan sanoi usein, että Hopen olisi pitänyt sääliä muita Hazelholdin asukkaita ja jäädä sovinnolla Heartfrontiin, mistä kehkeytyi aina muhkea riita näiden kahden välille.
”Toin sulle läksyt.” Tyttö ilmoitti hyväntuulisesti. Hänellä oli sylissään kori, josta pilkisti Turtwigin pää.
”Eihän tuo kuulu läksyihin?” Kysyin hämilläni.
”Tuuurt!” Pokémon huudahti iloisena.
”Ei sentään.” Hope naurahti. ”Ajattelin vain tuoda Hillaryn katsomaan.”
”Ai, sairaita ihmisiä vai?” Minä kysyin. ”Tykkäätkö, Hill?”
”Tuurt!” Kilpikonna hihkui keltaiset silmät hehkuen. Sitten sen silmät osuivat, siihen johonkin, joka järsi omeinoita pöydällä. Turtwig loikkasi sängylleni, ja yritti keskustella jännän värisen Treeckon kanssa, mutta sai Treeckolta vain mulkaisun osakseen.
”Kukas se siinä?” Hope kysyi.
”Treecko.” Vastasin. ”Joku roisto yritti napata sen.”
”Tuonko takia loukkasit itsesi?” Hope kysyi. ”Trystan ei oikein kertonut mitään yksityiskohtia.”
”Varmaan koska hän ei tiennyt mitään niistä.” Mutisin. Hope nauroi.
”No veljesi ei nyt muutenkaan ole mikään järjen jättiläinen!” Oli outoa kuulla, miten ihmiset puhuivat Trystanista veljenäni. Vaikka asia nyt olisikin niin, olimme silti vieraita ihmisiä toisillemme. Me olimme kasvaneet erillämme, hän oli kotoisin täältä, ja minä meren takaa. Olin tuntenut hänet ja Horation vain vuoden päivät, ja se tuskin riitti kiintymykseen asti. Huokaisin. Olinpa päässyt ahdistavaan ympäristöön.
”Älä nyt, Beth.” Ystäväni yritti lohduttaa. ”Kyllä se siitä, olet sentään parempi koulussa kuin Trystan.”
”No kuka tahansa olisi.” Minä naurahdin. Velikulta kun ei ollut akateemisia ihmisiä. Naureskelimme vähän sille, miten tämä Treecko oli mätkähtänyt tuuletuskanavasta suoraan Trystanin takaraivoon kun poika veteli sikeitä. Treecko katsoi meitä vähän kummeksuen. Sitten Hope luetteli läksyt ja kaiken sen minkä olin missannut koulussa. Sitten hän otti Hillaryn mukaansa ja lähti. Treecko odotti kunnes Hope ja tämän Turtwig olivat varmasti menneet, sitten sekin lähti. Hiipi oven raosta ulos.

Nukahdin taas. Ei tässä paikassa ollut muutakaan tekemistä. Sängyllä oli vaikea tehdä läksyjä.
Sitten heräsin, enkä ollut yksin. Tuolilla sänkyni vieressä istui kalpeaihoinen mies, jolla oli asiallisesti kammatut tumman violetit hiukset, hänellä oli yllään musta puku, kuten aina silloin kuin tapasimme.
”Sä!” Minä sähähdin, sillä muistin miehen turhankin hyvin. Hän oli putkahtanut elämääni lähes samaan aikaan kuin veljenikin. Enkä voi sanoa että olisin pitänyt tästä hyypiöstä.
”Kuulin että sinulle oli sattunut pieni.. onnettomuus, Annabeth.” Mies sanoi rosoisella äänellään.
”Mitä sä tahdot?” Töksäytin. Tuo mies ilmaantui aina, kun tarvitsi jotain, tai kun hänellä oli mielessä jotain, jotain mikä liittyi jotenkin siihen ukkoon.
”Minulla on kana kynittävänä isäsi kanssa.” Mies sanoi.
”No jonon päähän vaan.” Murahdin.
”Valitettavasti minulla ei ole aikaa odottaa.” Mies sanoi lipevästi hymyillen. Hän nousi ja odotin tyypin vain lähtevän nostelemaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän nappasi minua kiinni käsivarrestani, ote oli niin luja, että pelkäsin hänen murtavan käsivarteni. Mutta sitten hän vain heilautti minut, sairaan teinitytön olalleen ja käveli ulos huoneesta.
”Hei! Mitä hemmettiä sä luulet tekeväsi?” Huusin miehelle. ”Mihin sä luulet vieväsi mua?”
Miksei ketään ollut käytävillä? Missä olivat sairaanhoitajat tai potilaat? Miksei ketään näkynyt missään? Olivatko ne kahvilla?
”Ei se musta mitään maksa!” Kiljuin. Sillä se oli totta, tutkija-arkeologi Ethan Winters oli sovinisti ja vihasi naisia, etenkin minua. Siksi minut oli alunalkaenkin lähetetty pois, kaiketi. Yritin potkia miestä, sillä tähänhän minä en suostuisi! Ei minua noin vain saatu siepata!
”Näpit irti, kuulitko!” Kiljuin täyttä kurkkua, samalla potkien ilmaa. Treecko oli siellä, se katsoi tapahtumia silmät pyöreinä. Se ei kai ymmärtänyt mistä oli kyse. Eikä se pystyisi tekemään mitään. Tämä ukkeli oli kookas ja potkaisisi pikkuisen Treeckon helposti kauemmas. Treecko katsoi tuolin alta minua, joka kiljui kuin hullu. Se on varmasti ihan sekaisin, se varmaan ajatteli.

Minut heitettiin rekkaan. Lattia oli kylmä, eikä täällä nähnyt lainkaan eteensä. Nousin varovasti huojuville jaloilleni. Hitto, ehkä olisi sittenkin pitänyt syödä edes yksi omena..
Minua heikotti, tämän siitä saa kun ei syö mitään. Mutta olihan täältä pakko päästä ulos! Auto ei liikkunut vielä mihinkään, joten ulos kömpimisen pitäisi olla turvallista. Kokeilin ovea, joka oli tietenkin lukossa. Ehkä lukko ei ollut kestävä, typerät aivoni miettivät. Jos käytän koko painoani, pääsen täältä varmasti pois. Peruutin vaunun perälle ja juoksin sitten kömpelösti kohti ovea. Mäjähdin sitä vasten koko painollani, mutta eihän tuo mitään auttanut. Sitten rekka jyrähti käyntiin. Täytyi yrittää uudelleen. Mutta kun peruutin ja lähdin juoksemaan kohti ovea, rekka teki yllättävän u-käännöksen ja lensin nokalleni, kolautin pääni maahan samassa rytäkässä.

”Auuh.” Valitin raottaessani silmiäni. Enää ei oltu rekassa. Olin jossakin huoneessa ja minun oli kylmä tässä sinisessä sairaalapyjamassa. Maa jalkojeni tuntui kylmältä ja kovalta. Ehkä se oli tehty betonista. Päätäni jomotti enkä aluksi oikein ymmärtänyt mitään. Mitä tein täällä? Miksen voinut liikkua? Kunnes pyörrytys helpotti, tajusin istuvani puisella tuolilla, syy miksen voinut liikkua, johtui siitä että minut oli köytetty tuoliin.
”Mitä hemm..”  Yritin kuunnella, mutta en kuullut mitään, satunnaista tuulen vihellystä lukuun ottamatta. On kylmä. Oli pimeää, lukuun ottamatta sitä kattoikkunasta tulevaa valoa.
”Tirr..”  Käheä äänähdys kuului jostain. Sitten:
”Treeckoh!” Jokin lensi syliini, jokin joka murisi.
”Treeh!”
”Treecko?” Kysyin. ”Violetti Treecko, säkö siinä olet?”
”Treeh!” Treecko äännähti, sitten jokin, sileä ja lämmin hipaisi nenääni.
”Miten sä tänne jouduit?” Kysyin. ”Muthan se hullu sieppasi.”
”Treeckoh!” Treecko totesi, jos olisin nähnyt sen ilmeen, se olisi varmaan ollut hämmentynyt. Sitten kuulin askelia. Ne lähestyivät.
”Mene piiloon.” Kuiskasin. Treecko totteli, sillä se ei halunnut muiden näkevän sitä. Sitä paitsi, jos se nähtäisiin, se heitettäisiin ulos, tai pahempaa.
Ovi avautui. Sisään astui violettitukkainen pukumies.
”Sergei Sevastian.” Murahdin.
”Ah, Annabeth.” Mies sanoi tavanomaisella miellyttävällä äänellään. ”Miten me tänään voimme?”
”Kiitos kysymästä, päähän koskee.” Murahdin.
”Sinun ei olisi pitänyt riehua sillä tavalla.” Mies sanoi muka isällisesti. ”Isäsi haluaa sinut ehjänä takaisin.”
”Tuskin haluaa.” Minä mutisin. ”Saitko sitä kiinni?”
”En vielä.” Mies sanoi lipevästi. ”Mitä luulet, paljonkohan hän pulittaa ainoasta tyttärestään?”
”Ei yhtään.” Murahdin. ”Olisit kidnapannut Trystanin, siitä se saattaisi maksaakin.”
”Sinun takiasi, toivon että se ei pidä paikkaansa.” Mies sanoi hieman uhkaavalla äänellä. Sitten hän otti jotain takkinsa sisältä. Ja tökkäsi minua sillä, sen kylmällä metallisella pinnalla. Eikä minun tarvinnut olla meedio, tietääkseni millä minua tökittiin.
”Toivo sinäkin.” Mies sanoi, ja sitten hän käveli ovelle. Ennen kuin hän lähti huoneesta, mies kompuroi, varmaan kynnykseen tai kivetykseen. Ase laukesi. Paukahdus sattui korviini.

Treecko

Tuolta aseen ääni siis kuulosti. Niillä vartioilla labrassa oli aseet, mutten ollut kuullut niiden ääntä.
”..Mä todella toivon, että toi oli ainut luoti.” Sinihiuksinen tyttö sanoi ääni väristen. Häntä varmaan pelotti. Olihan hän lapsi, kuten minäkin. Olin aina luullut, että ihmiset pitivät toistensa puolta, mutta tuo mies, oli vienyt sinihiuksisen tytön sairaalasta. Tyttö oli ollut siellä, koska pelasti minut. Eikä sinihiuksinen tyttö lähtenyt miehen mukaan vapaaehtoisesti. Olisiko minun pitänyt auttaa häntä silloin? Tyttö oli kuitenkin auttanut minua. Eikö minun kuuluisi auttaa häntä? Ei, ei, ei. Tyttö oli ihminen. Ihmiset satuttivat meitä.
”Mitäs pohdiskelet?” Käheä ääni kysyi. Säpsähdin. Puhuja oli muuan Tirtouga, jonka päälle olin tässä pimeydessä vahingossa loikannut. Tirtouga ei ollut tykännyt siitä, ja heitti minut selästään.
”Pitäisikö auttaa vai ei.” Sanoin hiljaa.
”No pitäisi, pitäisi!” Tirtouga murahti. ”Ukkohan pistää kuulan tytön kalloon!”
”Kyllä me ihmisetkin teemme pahaa toisillemme.” Tyttö kuului sanovan alakuloisena. ”Perkele! Jos toi ukko tappaa mut, jään kummittelemaan niin sanotulle isälleni!”
Katselin hetken sinihiuksisen tytön touhuja, hän yritti päästä irti vankilastaan, mutta turhaan, köydet olivat siinä ja pysyivät. Äiti oli aina sanonut, että ei saanut olla kiittämätön. Olinko minä kiittämätön, jos en auttaisi? Sinihiuksinen tyttö oli kuitenkin auttanut minua, vaikken ollut pyytänyt apua. Jos nyt antaisin olla ja jättäisin hänet tuon miehen kynsiin, olisinko yhtä paha kuin ne miehet, joiden takia äiti ja sisko kuolivat? Kertokaa se minulle, äiti, pikkusisko!
”Perhana, ovatpa ne tiukassa!” Tyttö murisi. Ei, ei tuosta mitään tulisi. Kiersin hiljaa tuolin taakse ja katsoin, minkä kanssa oli työskenneltävä. Köydet oli tehty aika paksusta materiaalista, mutta uskoin saavani ne poikki, jos purisin niitä katkeamispisteeseen asti. Hampaani eivät tykänneet köydestä, kesti kauan ennen kuin sain yhden köyden purtua poikki.
”Hyvää työtä, kaveri.” Sinihiuksinen tyttö kehui. Emme me olleet kavereita. Purin raivokkaasti jo toista köyttä, joka oli sidottu tytön vartalon ympärille. Tyttö oli paketoitu huolella, kädet oli sidottu tuolin selkänojan taakse, jalat oli sidottu yhteen, suun edessä ei ollut mitään, mutta siltikin..
Kohtelivatko ihmiset kanssa olentojaan näin? Jos kohtelivat, niin miksi? Tiesin meidän pokémonien olevan vain niitä, joilla ei ollut pahemmin merkitystä, että meitä voitiin käyttää hyväksi surutta, koska se miltä meistä tuntui, ei merkinnyt niille paskiaisille mitään.  Mutta mitä tämä sitten tarkoitti? Eikö sinihiuksinen tyttö ollut ihminen? Tekivätkö toiset ihmiset pahaa toisilleen? Toinen köysi napsahti poikki.
Aloin järsiä tytön käsi kurissa pitäviä köysiä poikki. Oli oltava nopea, ei nyt joutanut miettimään. Sinihiuksinen tyttö alkoi hermostumaan. Hetki vielä..
Noin. Köysi katkesi. Sinihiuksinen tyttö venytteli helpottuneena käsiään, ja minä puolestani järsin jalkoja pitävää köyttä poikki. Tämän jälkeen en enää auttaisi häntä. Sillä se olisi väärin. En voisi auttaa sen lajin edustajaa, joka oli vastuussa perheeni kuolemasta.

Mutta teinkö minä väärin päättäessäni näin? Hän oli sentään auttanut minua. Mutta miksi hän oli auttanut minua? En minä apua pyytänyt! Enkä saanut kunnon vastaustakaan. Vain siksi koska, oli hän sanonut. Mitä se tarkoitti? Noin, sinne meni viimeinenkin köysi ja tyttö nousi seisomaan huterilla jaloillaan.
”Kiitti, kaveri.” Hän sanoi. ”Nyt meidän täytyy häipyä täältä.” Sinihiuksinen tyttö käveli sinne mistä se ukko oli tullut. Hänen kätensä hapuili oven kahvaa, hetken kuluttua hän löysikin sen. Tyttö koetti työntää ovea auki, kun se ei onnistunut, hän yritti vetää ovea auki.
”Tietysti se on lukossa.” Tyttö huokaisi turhautuneesti. ”Mutta jotenkin täältä on päästävä.”
”Saanko mä?” Tirtouga näykki tytön lahjetta. Tyttö käänsi päätään ja katsoi kilpikonnaa kummeksuen.
”Mistäs sä siihen tupsahdit?” Tyttö kysyi.
”Mä asun täällä!” Tirtouga sanoi etujalkaansa kohottaen. ”Toi mäntti valtasi kotini!”
Vai niin. En ollut ennen nähnytkään Tirtougaa, olin kuullut, että ne olivat hyvin vanhoja pokémoneja, jotka elivät ennen muinoin meren syvyyksissä. Niiden fossiileja oli siellä labrassa, jossa minua pidettiin.
”Musta vähän näyttikin että äijä kompuroi ovella.” Sinihiuksinen tyttö naurahti. ”Säkö sen kamppasit?”
”Se ei kattonut eteensä!” Tirtouga puolustautui. ”Annas mä avaan oven!”
Katsoin muinaista kilpikonnaa hämmentyneenä, miten se muka saisi oven auki, kun se oli kerran lukossa? Tiesin entuudestaan, että lukitut ovet voitiin avata vain hassulla metalli esineellä, jota nimitettiin avaimeksi.
Mutta tämä Tirtouga luuli pystyvänsä avaamaan oven. Tästä tulisi hauskaa.
Kilpikonna köpötti huoneen perälle, sitten se veti päänsä kilpensä sisään ja pyöräytti itsensä liikkeelle. Tirtougan kilpi pyöri pitkin lattiaa kunnes se iskeytyi oveen, oveen ilmestyi pieni jälki. Hienoa. Ei tästä mitään tulisi. Sinihiuksinen tyttö asetti jalkansa eteeni, etten vain menisi tielle ja saisi osumaa. Mitä se häntä liikuttaisi?
Kilpikonnan pyörimisliike muistutti jyräämistä, tuon täytyi olla jokin liike, minkä se osasi. Liike näytti tulevan vahvemmaksi, ovi ei kuitenkaan antanut periksi, ennen kuin kolmannella yrityksellä.
”Hyvää työtä, kaveri!” Sinihiuksinen tyttö kehui Tirtougaa ja taputti sen mustaa kilpeä. ”Tulehan, lähdetään täältä.” Tyttö nosti kovin vaivalloisesti kilpikonnan syliinsä, se taisikin painaa enemmän kuin tyttö oletti.
”Tule, Treecko!” Tyttö huikkasi. ”Ei tänne voi jäädä.

Pako huoneesta, tai oikeastaan varastosta, mikä se paljastui olevan heti kun pääsimme ulos.
”Kas kummaa ollaan vielä Hazelhold Cityssä.” Tyttö totesi. ”Hitto, oletpa sä painava.”
”Hei, lihas painaa enemmän ku läski!” Tirtouga totesi. Sinihiuksinen tyttö liikkui kuin vaappuen, ikään kuin hän olisi voinut jotenkin huonosti. Siltikään hän ei pysähtynyt, hän harppoi eteenpäin kilpikonna sylissään, kilpikonna, jonka hän olisi voinut jättää varastoon. Miksi hän oli ottanut vieraan pokémonin mukaansa?
Sitten paukahti. Luoti osui tytön jalan viereen ja porautui maahan.
”Aijai Annabeth. Olisi vain kannattanut pysyä sisällä.” Ukko, jolla oli violetit sliipatut hiukset sanoi. Hän oli se, jolla oli ase.
Sinihiuksinen tyttö avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hänen äänensä peittyi toisen äänen alle.
”Fiona, Ice beam!”
Paukahti uudelleen. Ja ukko liukastui jäähän. Sinihiuksinen tyttö katsoi pelon ja huvituksen sekaisella ilmeellä tätä hetken, ja Glaceonia joka seisoi valmiina käymään miehen kimppuun, kun vain sen tummahiuksinen kouluttaja antaisi sille luvan.
”Mitä siinä seisot, typerä heitukka?” Tiuskaisin tytölle. ”Lähdetään nyt kun vielä voidaan!” Vaikka eihän hän ymmärtänyt mitä sanoin, mutta hän näytti ymmärtävän asian pointin. Tyttö juoksi puuskuttaen Tirtouga sylissään, minä niiden edellä. Vähän matkan kuluttua hän kuitenkin tuupertui ja hengitti raskaasti.
”Onko likka kipeä?” Tirtouga kysyi.
”Joo.. on se kai.” Vastasin välttelevästi. Minun syyni.
Jotain täytyi tehdä, se asemies päihittäisi Glaceonin kyllä alta aika yksikön. Sitten se ukko joko sieppaisi sinihiuksisen tytön uudelleen tai pahimmassa tilanteessa ampuisi hänet kuoliaaksi. Mutta mitä tässä voisi tehdä? Tytöllä oli tietenkin perhe, mutta mistä heidät nyt tähän hätään löytäisi?

Sitten ruma teräväkyntinen Sneasel tunki naamansa liian lähelle. Läimäisin sitä hännälläni.
”Älä tulekaan lähelle tai muuten..!” Uhkailin sitä.
”Älä nyt hiilly.” Tyttöpuolinen Sneasel huokaisi. ”Kouluttaja vaan käski tutkia maastoa.”
”Ihmisen orja!” Syytin Sneasel-tyttöä.
”Paraskin puhumaan.” Tyttö letkautti. ”Sinähän olet tuon tytön pokémon, kun kerran autat häntä. Kyllä minä kuulin.”
”Se ei kuulu tippaakaan sinulle!” Ärähdin Sneaselille.
”Inger, löytyykö mitään?” Sneaselin kouluttaja kutsui.
”Tule tänne!” Sneasel kutsui kouluttajaansa. Pian kouluttaja, se tummahiuksinen poika, harppoi luoksemme Glaceon ja Amaura – toinen outo muinaispokémon vierellään.
”Mitä se hullu tästä tytöstä haluaa?” Poika kysyi, kun kumartui sinihiuksisen tytön puoleen. Hän siirsi kädellään tytön hiuksia tämän kasvoilta. ”Tämä taitaa olla niitä Wintersejä. Mahtaako heillä olla sisko kadoksissa?” Sitten poika koppasi sinihiuksisen tytön syliinsä.
”Tulkaa, mennään.” Poika sanoi pokémoneilleen.
”Tule, kollega!” Amaura huikkasi Tirtougalle. ”Pääset kyydillä!” Ymmärsihän tuon, näin maalla ollessa ei Tirtougan tapainen vesipokémon juuri kyennyt liikkumaan kamalan tahdikkaasti. Minä puolestani sain kävellä omin jaloin, josta olin enemmän kuin iloinen. En ymmärtänyt, miksi vaivauduin seuraamaan tätä konkkaronkkaa. Mutta mikäs tässä.
Taivas oli jo oranssi, kun kävin katsomassa sinihiuksista tyttöä sairaalassa, oli vasta iltapäivä, tyttö oli ollut kauan kanttu vei. Olikohan hänen perheensä huolissaan? Vaikka mitäpä se minua kiinnostaa..

Sinihiuksisella tytöllä oli kuin olikin perhe. Harmaahiuksinen vanha mies, ja kaksi sinihiuksista veljeä, joista toinen oli ärsyttävän kovaääninen.
”Pidä ne likaiset näppisi irti siskostani!”
”Trystan suuta soukemmalle!” Vanha mies ärähti. ”Tämä nuori mies pelasti siskosi ja toi vielä kotiin asti, olisit kiitollinen.”
”Pidä jatkossa parempaa huolta siskostasi, niin minun ei tarvitse pelastaa häntä.” Tummahiuksinen poika totesi tylysti. Tämän jälkeen vanha mies otti tytön tummahiuksiselta pojalta.
”Kiitän, että toit lapsenlapseni takaisin kotiin.” Mies sanoi. Tummahiuksinen poika vain nyökkäsi lyhyesti ja lähti. Hän kuitenkin kääntyi ja sanoi:
”En mä mitään tehnyt, tyttö pakeni itse, omat pokémonit kai auttoivat.”
”Että mä inhoan tuota Lukaa!” Kovaääninen poika puuskahti. ”Saakeli, mikä snobi!”
”No tuo snobi toi meidän pikkusiskon takaisin kotiin.” Vanhemman näköinen sinihiuksinen poika sanoi. ”Isä ei olisi viitsinyt auttaa, ja tiedät sen itsekin.” Sitten huomio siirtyi minuun ja tuohon Tirtougaan.
”Eihän Anniella omia pokémoneja ole.” Kovaääninen poika totesi. ”Mistä nuo putkahtivat?”
”Tuo Treecko saattaa hyvinkin olla se sama Treecko, jota Annie auttoi eilen.” Vanhempi sinihiuksinen sanoi.
”Otetaan nyt pikku sankarit sisään.” Vanha mies sanoi.

En tykännyt tästä, en tykännyt tästä yhtään. Olin vaihtanut yhden vankilan toiseen. Koko talo haisi ihmisiltä. Hyi, hyi, hyi! Paikalla oli tosin monta pokémonia, oli Jolteon ja viisi taistelu-tyypin pokémonia. Tirtouga oli saanut eteensä kulhollisen kuivaa pöperöä ja ahmi sitä kuin seitsemännessä taivaassa, minä en koskenut omaani. Paikalla oli vain vanhempi sinihiuksinen poika, joka yritti maanitella minua syömään. En söisi tätä, en!
Hän huokaisi.
”Sinä olet ihan kuin Annie pahimpina päivinään.”
”Ei sitä sapuskaa ole myrkytetty.” Jolteon haukahti.
”Minne se tyttö vietiin?” Tirtouga uteli suu täynnä ruokaa.
”Isoisä Winters vei tytön omaan huoneeseensa.” Jolteon totesi. ”Suuttui sairaalan väelle kovasti, kun eivät huomanneet että joku oli vienyt tytön.”
Tylsää. Kun nuo kaksi juttelivat keskenään, päätin livahtaa karkuun. Mutta ovi oli kiinni, ikkunatkaan eivät olleet avoinna. Ainoa paikka minne saatoin mennä, oli yläkerta. Kiipesin ruskeat puiset portaat ylös ja pääsin huoneeseen, käytävään, joka oli täynnä ovia. Kaikki muut ovet olivat kiinni, paitsi yksi valkoinen ovi. Se, joka johti sinihiuksisen tytön huoneeseen. Sinihiuksinen tyttö makasi sängyssä, hyvin peiteltynä. Vanha mies oli hänen kanssaan, ja jutteli tytölle, vaikkei tämä edes ollut hereillä. Livahdin huoneeseen ja piilouduin auki olevan oven taakse. Vanha mies kuitenkin kääntyi ja katsahti piilooni. Sitten hän hymyili, ja nyökytti päätään. Näkiköhän hän että piilouduin tänne? Mitä hän tekisi minulle? Kävi ilmi, ettei mitään, hän vain otti ja lähti. Ryömin pois piilostani ja kävelin tytön sängyn luo. Hän nukkui rauhallisesti. Mutta minä en vieläkään ymmärtänyt, miksi hän oli silloin pelastanut minut ja miksi hän oli ottanut Tirtougan mukaansa. Oliko hän varastanut Tirtougan? Oli miten oli, täällä maassa ei olisi turvallista, oli pakko löytää jokin turvallisempi paikka. Pian se löytyikin, seinällä sängyn yläpuolella oli jonkinlainen hylly, joka oli täynnä kuvia toisesta ruskeasilmäisestä ja sinihiuksisesta tytöstä. Mutta se ei ollut sama tyttö, kyllä minä sen huomasin. Kuvien tyttö, ei ollut tuo nukkuva tyttö. Tarkkailin häntä sieltä korkealla. Hän nukkui kauan. Herätessään hän katsoi hetken ympärilleen, ja totesi sitten olevansa kotona. Ja hän huomasi minut.
”Mitä sä siellä kykit?” Tyttö kysyi.
”Se pelkää.” Tirtouga luikautti. En ollut edes huomannut kilpikonnan tulleen huoneeseen.
”Hei siellä.” Tyttö tervehti kilpikonnaa ja taputti sen kilpeä, josta Tirtouga näytti pitävän kovasti. Typerää. Niin typerää.
Tirtougalle järjestettiin oma nukkumapaikka, pehmustettu kori, jonne tuo käpertyi mielellään ja alkoi kuorsata. Tyttö puolestaan söi ihmisten ruokaa, välillä minua katsahtaen.
”Etkö tule alas? Täällä on varmasti mukavampi nukkua.”
En, pudistin päätäni. Täällä olisi turvallisempaa.

Mutta jos täällä kerran oli niin vaarallista, miksen vain lähtenyt? Kyllä tyttö olisi varmasti avannut ikkunan, jos vain olisin pyytänyt. Minun pitäisi pyytää, mutten pyytänyt. Ulkona satoi kaatamalla. Jäisinkö tänne? Olisiko se oikein? Teinkö minä oikein?

”Tulitko sä auttamaan mua silloin?” Tyttö kysyi.
En tiedä, en tiedä miksi tulin, en tiedä miksi autoin. En tiedä mitä vielä teen täällä.
”Kiitos kuitenkin.” Tyttö hymyili ennen nukahtamistaan.
Miksi sinä minua kiität? En tehnyt mitään.

Kommentit:

Nikibi

Tarina #2

Et tiedäkään kuinka hyvä mieli tuli kun näin että olit lähettänyt tarinailmoituksen. *__* Mutta tämä tarina oli kyllä vähintäänkin yhtä hyvä kuin edellinen. Tykkään Tirtougan (nimeä en nyt satu muistamaan köhköh…) luonteesta tosi paljon, varsinkin kun se ärsyttää samalla Ophiria. :’D Ja jotenkin tosi suloista kuinka Ophir alkaa kiintyä Annabethiin ja alkaa oikeasti miettimään juttuja, mikä on oikein mikä väärin. Tykkään niin paljon. Kirjoitahan pian kolmas luku. :—)

Saat 59p ja molemmille poksuttimille tasot. Vieläkin hämmentää kuinka pitkiä nää tarinat on ja siten saat noin paljon rahaa. ^^”

Vihellyksen vanhat tarinat: Joulukalenteri 2014 > Shiny Skiddo

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Joulukuussa 2014.

En pidä riitelystä. Tai ehkä pidän, toisinaan pidän.
”Kuulepas tiitiäinen, annas kun Harri-täti selvittää sinulle elämän tosiasioita, ennen kuin tulet sieltä.” Huokaisin hypistellessäni mustaa pokémonin munaa. Istuin keskellä golden forestia. Istumapaikakseni olin valinnut vanhan puun kannon. Inhosin veljeäni, olin kai inhonnut häntä jo tovin, sillä joskus tulin niin turhautuneeksi. Olin 22-vuotias, toisin sanoen aikuinen siis, no ainakin jossain määrin. Oliko väärin pyydetty, että saisin pikku hiljaa alkaa omaa elämääni? Troy tajusi sen, mutta nuo muut eivät. Mitäkö tässä on tapahtunut? Lyhyesti: Harri on loman tarpeessa. Tiedättekö tunteen, kun vanhat naamat alkavat kyllästyttää, mitä tahansa ne tekevät tai sanovat saa sinut hermoromahduksen partaalle, juuri näin.
”Torchic?” Renmei piipitti jalkani vieressä ja katsoi minuun nappisilmillään hieman huolestuneesti, eihän se ollut vielä koskaan nähnyt minua hermoromahduksen partaalla, itse asiassa kukaan ei ollut nähnyt, ei edes Kitty.
”Älä huoli, Mei.” Kitty sanoi samalla kun se puski päätään vasenta jalkaani vasten. ”Ei äidillä ole hätää, hän on vähän kyllästynyt poikiin.”
”Äiti?” Minä kysyin ällistyneellä äänellä.
”Pikku Mei sanoo sinua äidiksi.” Kitty tulkkasi.
”Mitä?” Minä älähdin. ”Ei. Ei, Ei tosiaankaan. Harri ei ole Renmein äiti.”
”Torchiic.” Olenko maininnut etten halua ikinä, en ikinä saada lapsia, sillä äiti on eräs asia mitä minusta ei ikinä saada. Pieni tipu hieroi päätään vapaata jalkaani vasten.
”Mei sanoo, ettei asiasta keskustella.” Kitty naurahti. ”Sinä olit ensimmäinen jonka se kuoriutuessaan näki, joten se tekee sinusta sen äidin.”
”Rosie, missä olet?” Minä kysyin ääntäni korottaen, se oli tässä hetki sitten, mutta en nähnyt sitä enää missään.
”Buneary?” Korkea äännähdys vastasi. Sitten vaaleanpunainen jänö loikki pusikosta hymyillen ujosti, sen syli oli täynnä eri värisiä marjoja, se laski ne Renmein eteen ja katsoi tipua odottavasti.
”Kävitkö poimimassa marjoja Renmeille?” Minä kysyin. ”Oletpa sinä kiltti.”
”Buneary.” Rosie vinkaisi ja peitti osan punehtuneista kasvoistaan eturaajoillaan. Tässä vaiheessa on hyvä ilmoittaa että meidän pikku tuhopolttajamme nukkui poképallossaan, samoin isoksi kasvanut Indigo, Prim oli vaipunut talvihorrokseen. Hamlet oli tietenkin lähettyvillä, ainahan se oli, kun Kittykin oli. Jill horrosti myös, vain siksi, etten jaksanut sen kiljumista. Aries uskalsi olla ulkona vain kun Jilliä ei ollut mailla eikä halmeilla.

”Minne Aries on joutunut?” Minä kysyin ihmeissäni, kaikki muut olivat täällä.
”Se voi olla missä vain.” Kitty totesi. ”Kun se on niin vihreäkin.”
”Totta.” Minä hymähdin. ”Joku voi vaikka astua sen päälle..”
”Spinaa!” Kuului hyvin korkea hädän huudahdus.
”Hmm..?”
”Mikä se on?” Kitty kysyi. En ehtinyt vastata siihen mitään, eikä minun edes tarvinnut sillä viereisestä pusikosta puski esiin erittäin äreän näköinen pieni kilipukki, jolla oli limetin värisistä lehdistä muotoutunut kaulus, sekä pikkuiset sarventyngät sen päässä.
”Skiddoo!” Pokémon huusi, ja kuulosti raivostuneelta. Sen kauluksesta – lehdistä siis piti kiinni myrkyn vihreä Spinarak, Aries, ja kaikin voimin vieläpä.
”Skiddoo!” Pokémon kiljaisi huomatessaan meidät, jotka jökötimme pusikkojen keskellä. Se rynnisti meitä kohti sarvet tietenkin ensimmäisinä.
”Jumalauta!” Minä huudahdin, nappasin munukan kainalooni ja Renmein toiseen, eikä tässä muuta voinut kuin väistää, tosin sekään ei onnistunut niin kuin mikään muukaan tänään, jos teini on sitä mieltä, että kompuroiminen ja nokalleen lentäminen on noloa, niin kuvitelkaa, miltä aikuisesta mahtoi tuntua, siis muutenkin kuin että selkää jomotti. Pikkuinen sarvikas piru huomasi tilaisuutensa tulleen, ja se suuntasikin seuraavan hyökkäyksensä minuun päin.
”Et saa!” Kitty huusi ja loikkasi jostain, varmaan sen kannon päältä, millä olin vain hetki sitten istunut. Kitty ei ollut vielä koskaan näyttänyt niin vihaiselta – oikeastaan se ei ollut ikinä näyttänyt vihaiselta, nyt kun tarkemmin ajattelin.
”On tuhmaa hyökätä toisten kimppuun, varsinkaan kun nämä eivät ole tehneet mitään väärää!” Kissa saarnasi kili-pokémonille. ”Häpeäisit!”
Mutta se ei hävennyt, Kittyn marmatus sai sen vain yhä pahemmalle tuulelle, sen nyt ymmärsi tyhmäkin. Kili päästi suustaan paha enteisiä korahduksia, sitten sen lehtikaulapannasta ilmaantui – kuin tyhjästä kaksi pitkää rihmaa, joilla kili yritti läiskiä Kittyä, mutta sitten joku puri kiliä takajalasta. Tuo joku oli joukkomme Romeo – tarkoitan Hamlet. Se köyristi selkäänsä ja pörhisti turkkiaan ja sähisi kilille uhkaavasti. Kili kääntyi kohti Meowthia, se olisi varmasti lähtenyt jahtaamaan Hamletia Kittyn sijasta, ellei jotain aivan onnetonta olisi sattunut – ja onnetontahan tänä päivänä tuppasikin sattumaan tavallista enemmän.  Juuri kun olin päässyt takaisin jaloilleni, X-Transceiverini pärähti soimaan, mikä ärsytti kiliä entistä enemmän, se kääntyi taas ympäri, mutta onnekseni Kitty ei alkanut taas saarnata vaan läimäytti otusta – itsepuolustukseksi tietenkin, hännällään sen tynkäiseen koipeen, mikä sai kilin suuttumaan entisestään.
”Haloo?” Vastasin videopuhelimeen, sen näytölle ilmestyi kuva Mimosasta.
”Harley? Veljesi soitti minulle ja sanoi, että olit lähtenyt tiehesi..” Mimosa sanoi ja kuulosti hiukan huolestuneelta.
”Skiddoo!” Elukka huusi ja rynnisti minua kohti sarvineen kaikkineen. Yritin juosta sitä karkuun, mutta se oli vähän vaikeaa kun yritti puhua puhelimessa samanaikaisesti.
”Mitä siellä tapahtuu?” Mimosa tiedusteli.
”En oikein voi puhua nyt!” Minä huusin, ja sitten jokin pukkaisi minut nurin. ”Ei noin saa tehdä, tuhma pässi!”
”Buneary!” Kilin selkään hyppäsi, jostain kolosta – en tiedä missä Rosie oli piileksinyt koko tämän ajan, mutta yhtäkkiä se oli päässyt tuon hullun kilin selkään ja sitten se löi kili-parkaa Thunderpunchilla selkään. Se varmaan tuntui luissa ja ytimissä, mutta kuitenkin se ravisti jänön selästään ja kaapi maata sorkillaan, kaipa se valmistautui puskemaan minua uudelleen. Silloin ilmestyi Aries salakavalasti hartialleni.
”Torchiic!” Renmei vinkaisi, se tärisi kauhusta, ja ymmärtäähän sen, eihän se ollut ennen joutunut kenenkään hyökkäyksen kohteeksi.
”Kiva nähdä Aries.” Minä huokaisin. ”Missä sinä olet ollut?”
Mutta Spinarak ei sanonut mitään, se sylki suustaan pari rihmaa, jotka tarrautuivat kilin etujalkoihin, tietenkin se huomasi hyökkäys yrityksen, ja tietenkin yritti saada rihman irrotettua jaloistaan, kuinkas muutenkaan kuin potkimalla, mikä taas aiheutti sen, että Aries meni mukana, se ei edes yrittänyt tehdä mitään pysyäkseen maan kamaralla, se meni rihmansa mukana, mutta sillä näkyi olevan suunnitelma. Ilmassa, sitten kun Spinarak oli lähes kilin jaloissa, se kiepautti itsensä – tarkemmin sanottuna rihmansa kilin jalkojen ympäri, sitten se kiristi niitä, poraten pienet hyönteisen jalkansa maahan, mutta siitä ei tullut mitään, tai ei ainakaan olisi tullut, ellei Rosie olisi tullut auttamaan. Se otti kiinni Spinarakin molemmilta ja veti sitä kauemmaksi kilistä. Pian kili kompuroikin Ariesin tekemien rihmojen takia, tuolloin parivaljakko nimeltä Kitty ja Hamlet päätti iskeä.
”Täältä pesee!” Kitty huusi voitonriemuisena, kun se läpsi sekä tassuntyngillään että hännällään kiliä kasvoihin, Hamlet taas keskittyi raapimaan parkaa Fury Swipesilla. Kili-parka.

”Harley, heitä sitä pallolla!” Kitty huikkasi.
”Että mitä?” Minä älähdin. ”En minä sitä halua.”
Mutta asiasta ei näemmä keskusteltu, sillä Renmei pienokainen tonki jos innoissaan taskuani – jonne se jotenkin oli onnistunut itsensä ahtamaan. Taskustani se potki ulos tipunkoivillaan valkoisen premier-pallon. Sitten Renmei mönki taskustani ulos ja alkoi potkia premier palloa, sen potkut olivat yllättävän vahvoja, se potkaisi Premier pallon ilmaan, pallo osui Torchikiani päähän, ja se pukkaisi premier-pallon kohti maassa makaavaa kiliä. Pallo avautui ilmassa, sen avautuessa valkean Premier-pallon sisältä purkautui punainen lasersäde joka imaisi pokémonin sisäänsä, kili imeytyi palloon, pallo tipahti ilmasta maahan ja jäi maahan pyörimään.

”Mistä te saitte päähänne että minä muka halusin tuon?” Minä tivasin.
”Koska sinä olet semmoinen pässi.” Kitty totesi.
”Mistä se muuten niin pillastui?” Minä kysyin, ja katsoin muita juonessa mukana olleita pokémonejani.
”Spinarak!” Aries vinkaisi ja piiloutui Rosien taakse.
”Mitä sinä teit, Aries?” Minä huokaisin.
”Aries taisi maistaa Skiddon lehtikaulusta.” Kitty veikkasi.
”No voi yhden kerran.” Minä huokaisin.

Kommentit:

Cinna

[Bonus]

Kävin alunperin lukemaan tuota viimeisintä vakinaista tarinaasi uusiksi ja sitten jossain puolessa välissä totesin, että miten perhanassa tämä vaikuttaa näin tutulta, ihan kuin olisin lukenut tämän joskus aiemminkin. Sitten iski vasta hetkinen-elämys, kun olin jo kirjoittanut jonkin pätkän tarinakommenttiakin. HMM.

Kylläpäs Skiddoparkaa röykkyytetään ihan kunnolla tässä, pokemoneja vilisee melkein niin paljon, että hyvä kun perässä pysyy. :’D Pokemonien tekemä nappausyritys on aikamoinen – ja onnistuukin tällä kertaa. Skiddo jää kiinni, ilmoittele tietoja! Nähtäväksi jää, sopeutuukohan mokoma kilipukki tähän värikkääseen joukkoon.

Örm, Aries, Hamlet ja Renmei 10 exp, Kitty 15 exp, sinulle §15 ja Itemfinderista Love Ball!

Vihellyksen vanhat tarinat 23 > Haikeat hyvästit

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2014.

Kaikki alkoi siitä, kun olin mukavasti käpertynyt nukkumaan sänkyyn, siinä huoneessa missä yövyimme. Tim oli valittanut, että hän haluaa päästä mahdollisimman pian pois tästä mahdottoman masentavasta kaupungista. Ei ollut minun vikani, että Celebi oli päättänyt tempaista minut, Jillin ja Rosien ajassa taaksepäin, olin väsynyt minkä minä sille mahdoin? Tämä on typerää, mutta nukuin se outo karnevaali pehmolelu kainalossani. Kun tunsin ensimmäisen liikehdinnän jossain kainaloni seutuvilla, olin varma että se oli Indy, jolla oli nälkä. Niinpä en viitsinyt edes raottaa silmiäni, mokoma saisi odottaa. Ja aikanaan liikehdintä loppuikin, ajattelin sen kyllästyneen ja painuneen muualle. Sitten joku painoi pahan hajuiset tassunsa naamalleni.
”Fennee!”
”Midä heggettiä!” Minun piti sanoa, ”Mitä helvettiä.” Mutta se kuulosti tuolta. Avasin silmäni ja näin että jokin keltaisen oranssi pörröinen nelijalkainen seisoi naamani päällä. Se katsoi minua, ilkeä hehku silmissään, ja jo silloin tiesin, ettei se pitänyt minusta, ja seisoisi siinä tasan niin kauan, kunnes minussa ei enää henki kulkisi.
”Gei! Bois daamabi bääldä!” Minä huusin. Mutta se ei siirtynyt, tuijotti vain.
”Swiiinuuub!” Indy kiljaisi, sitten se loikkasi jostakin päin tunkeilijaa ja kaatoi sen.
”Kiitos, Indy.” Minä huokaisin helpottuneena ja pörrötin Swinubin sinistä turkkia. Sitten katseeni osui tunkeilijaan. ”Hei sinä! Mitä oikein yritit? Murhata minut?”
”Fennekin!” Tunkeileva karvakasa nauroi.
”No nyt selvisi sekin asia.” Minä murahdin. ”Mikä otus sinä olet? Koskaan en ole nähnyt tuollaista.”
”Miau?”
”Hamlet, mitä teet sänkyni alla?” Minä kysyin Meowrhilta. ”Onko Kittykin siellä?”
Tähän Meowth vastasi tuttuun tapaansa sähinällä. Se inhosi minua, mutta toivottavasti ei tappaakseen, toisin kuin tämä yksilö.
”Nyaa?” Kitty naukui, se oli jostain ilmestynyt jalkojeni juureen ja tuijotti tulokasta uteliaana.
”Bun! Bun!” Ruskea Buneary juoksi paikalle, se roikotti jotakin punaista ja soivaa raajassaan. Prim loikki hysteerisesti minua kohti, se käytti uutta murhaaja pokémonia hyppy alustana ponkaistessaan syliini.
”Mikäs sinua risoo, Prim?” Minä ihmettelin. Buneary huitoi raajoillaan, sen kädessä oli Tivolista voittamani XTranceiver, joka soitti korvia vihlovaa sävelmää. ”Ai jaaha.”
Otin videopuhelimen Bunearylta ja painoin vastausnappulaa.
”Haloo?” Kyllä, mikä loistava tapa vastata.
”No vihdoinkin!” Professori Mimosa huikkasi. ”Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko aamun neitiseni, mitä olet puuhaillut?”
”Öh, nukkunut.” Minä vastasin. ”Sitten joku hullu pokémon hiipi huoneeseeni, kun nukuin ja yritti murhata minut.”
”Mikä pokémon?” Professori kysyi. ”Tuskin se minkä lähetit tänä aamuna.”
”Ei, Tao-Tao ei vain tykkää ihmisistä, mutta tämä yksilö inhoaa niitä.” Minä selitin. Katsoin pokémonia tarkemmin.
”Nyt tiedän että näköni menee, olisin voinut vannoa että se oli outo pehmolelu, jonka sain tivolista.” Minä mutisin.
”Voitko näyttää sitä?” Professori Mimosa kysyi.
”Juu, toki.” Minä mumisin. ”Tule tänne senkin pikku hirviö!”
Tarrasin karvakasaa niskasta ja nostin sen kuvaruudun eteen. Sitten karvakasa puri minua käteen.
”Auts!”
”Kas, oletkin pyydystänyt Fennekinin.” Professori Mimosa naurahti. ”Ja ilkeähkön sellaisen.”
”Sinä sen sanoit.” Minä huokaisin, ja annoin ketun pudota maahan. ”Hetkinen, Fenne.. minkä?”
”Se on uusi tuli-tyypin startteri.” Mimosa selitti innoissaan. ”Niitä on kolme, tästä kehittyy puoliksi meedio-tyypin pokémon.”
”Tuli-tyyppiä?” Minä toistin. ”Mutta tuo oli vielä eilen pehmolelu!”
”Tai sitten se vain näytti siltä.” Professori Mimosa heitti. ”Tivolistako sinä sen sait?”
”Joo.” Minä sanoin. ”Eräs hämärä heppu antoi sen.”
”Tämäpä sattui.” Mimosa totesi. ”Veljesi Timothy sai käsiinsä Chespinin – se on ruohotyyppiä.”
”Et sinä haluaisi ottaa tätä riesaksesi?” Minä kysyin. ”Minun tiimini on jo täynnä..”
”Harley Leroux, en olisi uskonut kuulevani tätä sinun suustasi nuori neiti.” Professori saarnasi. ”Tiedän että säikyt vieläkin tuli-tyyp..”
”En minä säiky.” Minä korjasin. ”En vain oikein pidä niistä.”
”No tässä on tilaisuus päästä siitä pelosta.” Professori Mimosa sanoi. ”Voisit lähettää Ozzyn ja sen uuden Eeveen tänne.”
”Miten sinä tiedät Aprilistä?” Minä kysyin.
”Timothy kertoi minulle.” Mimosa hymähti. ”No, lähettäisitkö sen?”
”Se on arka, kohtelethan sitä hyvin?” Minä varmistin. ”Ja käske Lilyn leikkiä sen kanssa.”
”Välitän viestin hetimiten.” Mimosa naurahti. ”Tahdotko jonkin pokémonin täältä Aprilin tilalle.”
”Nemon.” Minä vastasin heti. ”Minulla on vähän ikävä sitä.”
”Se sopii mainiosti.” Mimosa vastasi. ”Jään odottamaan lähetystäsi.” Sitten hän sulki yhteyden ja minä huokaisin, tästä ei tulisi helppoa.

Fennekin raapi huoneen ovea.
”Hetkonen, alokas.” Minä sanoin ja nostin ketun sen niskavilloista ylös. ”Me joudumme nyt kestämään toisiamme, joten tehdään tämä kunnolla. Harley – ja sinä saat olla vaikka Rafaello, Rafa. Joo, se on hyvä.”
”Fennee!” Kettu sähähti, se ei tykännyt joko nimestään tai minusta – veikkaan että molemmista.
”Turha yrittää, Rafa.” Minä murahdin takaisin. ”Valitettavasti yritit äsken murhata ihan väärän tytön, joten joudut nyt kestämään seuraukset.”
”Fennekin!” Kettu murisi ja puri minua uudestaan, niin lujaa että minun oli pakko päästää se irti.
Huonoa tuuria sinänsä, sillä juuri silloin ovi aukesi ja vajaa veljeni Tim astui sisään.
”Moi, Harri!” Hän huikkasi. ”Katso mitä repustani löytyi!” Hänellä oli sylissään, jokseenkin Ozzya muistuttava ruskeaturkkinen pokémon, jolla oli päässään jokin vihreä ja kypärän tapainen.
”Saakeli, Indy äkkiä, Mud Slap.” Minä komensin, kun huomasin Rafan yrittävän pakoa.
”Swi!” Swinub huudahti, se pomppasi alas sängyltä, se viiletti lähes olemattomilla jaloillaan kettupokémonin perään ja paukautti sitä päin mutaa, niin että se liukastui ja kaatui. Minä harpoin kiireesti Fennekin luo ja tartuin sitä niskasta.
”Turha luulo, senkin malli vanki.”
”Niin Fili, tuossa on minun ihastuttava pikkusiskoni.” Tim selitti pokémonilleen. ”Ei hän tosin ole niin pelottava, jahka häneen tottuu.”
”Joo, eikä tuo minun veljenikään tyhmyys enää parin kuukauden haittaa.” Minä heitin takaisin. ”Ai!”
Nyt riitti. Paiskasin Fennekinin lattialle ja tuijotin sitä raivoisasti.
”Nyt riittää senkin mutanttikilpikonnahybridi!” En tiedä miksi kutsuin sitä tuoksi, mutta silloin se tuntui sopivalta. Fennekin katsoi minua oranssinpunaiset silmät suurina, se makasi lattialla, eikä edes yrittänyt karkuun. Se varmaan ajatteli että tuolla hullulla naisella ei ole kaikki kotona.
Lopulta se nousi ylös ja kävi istumaan, siinä me sitten tuijotimme toisiamme, punnitsimme katseillamme toinen toisiamme. Tästä ei tulisi helppoa, sen minä tiesin ja tunsin että Rafaellokin tiesi sen.
”Sinulla ei ole oikein vaihtoehtoja, Rafa.” Minä lausuin. ”Me voimme tuijottaa toisiamme tässä vaikka maailman loppuun asti, minulla on kyllä aikaa – tai me voimme mennä huoneeseen ja saat tutustua tiimiläisiisi.”
Fennekin punnitsi tätä hetken. Lopulta se päätti taipua ja palasi huoneeseen.
Sillä välin kaikki pokémonini olivat kokoontuneet huoneeseeni, juoru uudesta tiimiläisestä oli näemmä kiirinyt, siksi ne kaikki olivat kokoontuneet yhteen riviin keskelle lattiaa.
”Kaikki – ignooratkaa Tim.” Minä letkautin.
”Hei!” Tim huudahti.
”Tässä on, Rafa.” Minä esittelin. ”Sen oikea nimi on Rafaello, mutta kutsukaa sitä Rafaksi.”
Rafa murisi uhkaavasti kaikille, Ozzy katsoi sitä otsa rypyssä, yritti kai pelotella. Rosie oli mennyt Ozzyn ja Aprilin taakse piiloon ja vilkuili sieltä hermostuneena. April ei katsonut Rafaa, vaan jalkojensa rajaa, ehkä Lilyn seura tekisi sille hyvää. Kitty Hamlet vanavedessään katsoi pokémonia uteliaana, Hamlet näytti aika suojelevalta – Kitty oli kyllä bongannut itselleen hyvän pojan klopin. Oli hassua nähdä Prim ja Rosie vierekkäin, ne näyttivät aivan kaksosilta, Jill pöyhkeili tapansa mukaan ja Aries oli kaukana siitä, se kyyristeli Hazelin vieressä, Pichu näytti innokkaalta tutustumaan uuteen pokémoniin, eikä minua yllätyttänyt yhtään kun se loikki ensimmäisenä tervehtimään uutta pokémonia. Ja se teki saman kuten minullekin, se halasi vastahakoista Fennekiniä ja täräytti sille sähköisen tervehdyksen, niin että Rafalta lähti hetkeksi taju.
”Tämä sähikäinen on Hazel.” Minä naurahdin. ”Tuo pieni ja pelokas on Aries, sininen on Indigo, mutta sano vain Indy, kissat ovat Hamlet ja Kitty, Eeveen nimi on April ja Bunearyt ovat Primrose ja Rosie, tuo mahtailija on Jill ja irvistelevä on Ozzy.”

Kun esittelyt oli hoidettu, huokaisin syvään. En millään raaskinut luopua Ozzystä. Vaikka kyse olikin vain väliaikaisesta erosta, me olimme olleet yhdessä niin kauan. Miten sille voisi tämän sanoa? Anteeksi Ozzy, mutta ryhmä on täynnä, painu Mimosan kiusaksi? Sittenhän minä olisin aivan kuin se hemmetin Avalonin heppu. Ozzy pahoittaisi mielensä, se oli varmaa. Mutta olin luvannut professorille, ja Harley Leroux oli sanansa mittainen nainen – ei kaksimielisessä mielessä tietenkään, ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
”Ozzy, April.” Minä sanoin. ”Tulkaa hetkeksi tähän.” Ozzy käveli rauhallisesti luokseni ja loikkasi heti syliini.
”Miten olisi jos lähettäisin teidät kaksi professori Mimosan luo?” Minä kysyin. April säpsähti ja Ozzy sai suoraan sanottuna viisi vuotiaskohtauksen. Se alkoi huutaa kovaan ääneen ja pudistella päätään.
”Ozzy.” Minä huokaisin. ”Vain vähäksi aikaa, professori tahtoo vain nähdä kuinka paljon olet voimistunut.”
”Osha!” Ozzy veti kädentynkänsä puuskaan ja suunsa mutruun. No nyt se sitten mököttää.
”Ozzy vain vähäksi aikaa, miksi sinä minua oikein luulet?” Rutistin Oshawottia rintaani vasten. ”Sano, olenko minä joku Fritz Avalon, joka luovuttaa heti kun tilanne ei mene niin kuin haluaisi?” Minä kysyin. Ozzy pudisti päätään.
”Minulla ei ole aikomustakaan hylätä teitä, kai te sen tajuatte?” Minä kysyin. Molemmat nyökkäsivät. ”Mutta vaikkei Rafa sitä myönnäkään, se tarvitsee nyt kouluttajaa, ja se on vaikeampi kuin Jill. Te taas pärjäätte hyvin, tahdon että käyttäydytte hyvin kun olette professorin luona.”
Pokémonit nyökkäsivät, Ozzy näytti vakavalta.
”Äläs nyt Ozzy.” Minä sanoin, ja sujautin etusormeni Oshawottin leuan alle ja nostin sitä, niin että katseemme kohtasivat. ”Mikäli et sitä tajunnut senkin mäntti, sinä kaikkine jekkuinesi olet ollut paras kaverini koko sen ajan kun olemme tunteneet. En minä tahdo sanoa hyvästejä, mutta nyt on pakko.” Silmiäni kirveli, kun ajattelinkin niitä hetkiä, joita olimme viettäneet yhdessä. Se kun tapasimme viime syksynä ja Ozzy pilasi piha työni, kun lähdimme yhdessä, kun kohtasimme ja nappasimme Kittyn, ensimmäinen ruusukkeeni ja arvomerkkini, jotka olin voittanut Ozzyn ansiosta.
”Mene nyt, pidä hyvää huolta Aprilistä ja muista.” Minä sanoin ja halasin pientä Oshawottia vielä viimeisen kerran, kunnes kutsuin sen ensimmäistä kertaa ikinä takaisin poképalloonsa. Niin en ollut ikinä pitänyt Ozzya siellä, se oli aina kulkenut rinnallani, alusta asti.
Lopuksi nostin Aprilin, pienen Aprilin syliini.
”Älä pelkää, Lily-niminen Furret pitää sinusta huolta ja professori Mimosa on oikein kiltti.” Minä sepitin, yrittäessäni pitää kyyneleeni kurissa. ”Ja katsothan Ozzyn perään?”
”Vee!” Eevee nyökkäsi innoissaan.
”No, hei sitten.” Minä sanoin ja kutsuin Eeveen takaisin palloonsa.

”Tässä on tasku pc:si.” Tim sanoi, olin unohtanut, että hän oli paikalla. ”Trev osti sen salivoittosi kunniaksi.”
”Kiitos.” Minä sanoin alakuloisesti.
”Haluatko olla hetken yksin?” Tim kysyi. Kappas, jopa häneltä löytyi aivot, kun tilanne oli oikea.
”Joo.” Minä vastasin.
”Okei.” Poika sanoi. ”Me mennään Granite Bridgelle, Trev haluaa kokeilla kalaonneaan.”
”Onkohan se viisasta?” Minä mumisin.
”Ken tietää?” Tim huokaisi. ”Vienkö pokémonisi sinne?”
”Vie.” Minä mutisin.
”Tulet sitten kun olosi on parempi.” Tim kehotti. Hän lähti mikä oli hyvä, sillä tällaisena en halunnut kenenkään itseäni näkevän.
Avasin tasku pc:n ja naputtelin paria näppäintä, Ozzyn ja Aprilin poképallot katosivat kuin taika-iskusta ja niiden tilalla oli yksi tavallinen poképallo. Se kuului Feebasilleni, Nemolle. Kurottauduin ottamaan reppuni, kaivoin sieltä esiin kuoriutumattomat munukat, ne tuntuivat lämpimiltä.
”Tekin pienet kuoriudutte pian – ainakin toivon niin.” Minä huokaisin ja laitoin ne sitten takaisin laukkuuni.
”Pichu?” En jäänytkään aivan yksin, pieni tummankeltainen Pichu katsoi minua kimaltavilla mustan ruskeilla silmillään.
”Voi, Hazel.” Minä huokaisin lopulta. Pichu hyppäsi syliini ja painoi lämpöisen poskensa omaani vasten. En saanut palkoikseni sähkötälliä, kuten yleensä vaan pienen tavallisen halin. Silloin päästin sen ulos, kaiken pahan ja haikean mitä mieltäni kalvoi. Tietämättä että eräs tietty murhaaja kettu katseli tapahtumia etäältä ja pohti näkemäänsä.

Kommentit:

Cinna

Rafael(lo). :3 Raphael tuli heti mieleen ekana, Turtlesit sanoo moi… Hörähtelin vähän tuolla Timin Chespinille, joka oli vaan maagisesti ilmestynyt reppuun (toisaalta taisi tämä Fennekinkin aika maagisesti ilmestyä). Voi ei, ei enää Ozzya? Onneksi tämä ero ei (luultavasti/toivottavasti) tule kestämään kauhean pitkään. Paitsi jäähän tähän tiimiin vielä muitakin söpöläisiä ja tämä antaa mahdollisuuden kertoa näistä muista jäsenistäsi, mitkä ovat jääneet kovin olemattomalle huomiolle (olin suoraan sanottuna unohtanut kokonaan, että edes omistat Feebasin). Ehkä vähän pidemmin ja kuvailevammin olisit kuitenkin voinut kertoa Fennekinistä, tarina jäi jotenkin aika tyngäksi jossa ei päässyt kauheasti tapahtumaan.

Rafaello saa 10 exp, vaikka vasta tässä tarinassa virallisesti tiimijäseneksi muodostuukin ja sen lisäksi saman verran myös Indigolle. En ihan kaikille esiintyneille sentään kehdannut expaa antamaan, kun tosiaan ne olivat mukana hyvin lyhykäisesti. Sinulle §15 ja Itemfinderista Dawn Stone.

Vihellyksen vanhat tarinat 22 > Uusia ystäviä vuodelta nakki

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2013.

Minun olisi pitänyt uskoa Treviä. Oikeasti. Celebillä oli näppinsä pelissä.
Sanohan, miten reagoit kun huomaat käveleväsi keskellä viidakkoa? Tulet aukealle ja muinainen pokémon syöksyy kimppuusi, nappaa sinua niskasta ja nousee siivilleen. Kuules, sanon vain – huonommin ei päivä voisi alkaa. No, josko aloitan alusta, siitä miten päädyin Tarzanin valtakuntaan. Nukuin yöni hyvin, Celebi ei tunkeutunut uniini sen enempää, enkä ollut edes varma, oliko se eilinen ääni pääni sisässä Celebi ollenkaan, se saattoi olla mielikuvitusta, tai sitten minä olin menettämässä järkeni. Ozzy kuorsasi vielä ja oikein kuuluvasti vieläpä, katsoin sitä ja muita pokémonejani hellästi. Aries tuhisi tuttuun tapaan tyynyliinassani. Nousin ylös hiljaa, etten herättäisi ketään, Tim ja Trevkin olivat täydessä unessa, vaihdoin kaikessa hiljaisuudessa vaatteet ja hipsin sitten vessaan, joka huoneessa oli vessa. Pesin kasvoni viileällä vedellä. Peilikuvani tuijotti minua väsyneen näköisesti. Sitten joki nyki minua housuistani.
”Bun?”
”Huomenta, ruusunnuppu, miten nukuit?” Minä kysyin.
”Buneary!” Se vinkaisi säikähtäneenä, sillä joku veti sitä hännästä.
”Skaar!” Jill huusi.
”Olisi pitänyt arvata.” Minä huokaisin. ”Huomenta sinullekin, Jill.” Sitten minä nostin Rosien syliini ja avasin vesihanan uudelleen, jotta pikkuinen voisi pestä kasvonsa. Mutta sitten alkoi maailmanlopun meininki. Maa alkoi täristä uhkaavasti, kuten viimekin kerralla, Rosie painautui hartiaani vasten ja Jill tapansa mukaan huusi ja sitten ei mitään.

Heräsin pöheikössä. Rapumainen pokémon tökki kasvojani valtavan kokoisilla saksillaan. Tunsin pokémonin, olin nähnyt sen fossiilin kerran professori Mimosan labrassa kun olin pieni, kun olin kysynyt siitä, professori oli näyttänyt minulle kuvan muinaisesta Anorith-pokémonista. Pokémon säpsähti kun se tajusi minun olevan hereillä ja perääntyi hieman.
”Mitä ihmettä sinä täällä teet?” Minä kysyin, mutta en saanut vastausta, Anorith katsoi parhaaksi lähteä muualle, enkä minä sitä estellyt. Vain yksi kysymys: Mistä tuo Anorith oli tänne tullut? Sikäli kun ymmärsin, sen kuuluisi olla jo ajat sitten fossiloitunut.
”Bun! Bun!” Rosie istui Jillin vieressä, Jill makasi tajuttomana vähän matkan päästä minusta. Rosie yritti tökkiä sen hereille.
”Rosie? Jill?” Minä kysyin. ”Kaikki, hyvin?”
Sitten jostain selkäni takaa kuului epämääräistä rapinaa, minä säpsähdin, tulisiko sieltä kenties vihainen Cranidos?
Ei sieltä Cranidosta ilmaantunut vain jonkinmoinen pandaa muistuttava pokémon, jolla oli jekkuilijan ilme kasvoillaan, sen turkki oli kerman värinen ja merkit ruskeat.
”Cham?”
Rosie säpsähti, se ryntäsi heti piiloon, minun selkäni taakse, josta se kurkisti uutta tuttavuutta.
”Chaam!” Pieni pandan näköinen pokémon marssi pois pöheiköstä, se käveli muina miehinä, lainkaan minusta välittämättä Rosien luo, Rosie säikähti ja piiloutui kokonaan selkäni taakse, se vei käpälänsä silmiensä peitoksi. Mutta se ei estänyt uutta pokémonia kiertämästä selkäni taakse.
”Cham!”
Katselin varovasti, mitä siellä tapahtui, en tietenkään nähnyt kaikkea, kun selässäni ei ollut silmiä. Kuulin miten surkeasti ja pelokkaasti Rosie äänteli. Pieni panda pökkäisi Rosieta hyväntahtoisesti.
”Älä yhtään pelkää, Rosie.” Minä naurahdin. ”Se taitaa vain tykätä sinusta.” Sitten panda katsahti minua epäluuloisesti.
”Skaar!” Tuttu terhakka huuto kuului aivan läheltä. Jill oli noussut seisomaan ja venytteli nyt itseään, Panda säpsähti huutoa ja katsahti varautuneesti lintuun.
”Ei hätää, Jill vain ilmoitti että on herännyt.” Minä selitin ja menin sen luo, taputin kevyesti Skarmoryn nokkaa. ”Miten menee?”
Jill vastasi siihen nokkaisemalla minua poskesta.
”Auts!” Kaikki oli siis hyvin. Oli vain yksi ongelma, missä hitossa me olimme.

Pieni pandan näköinen pokémon halusi leikkiä Rosien kanssa, mutta Rosie katseli tulokasta pelokkaana. Sain ihan typerän ajatuksen.
Menin ja kumarruin pienen pandan puoleen.
”Hei siellä.” Minä puhelin sille lempeästi. ”Asutko täällä?”
Pieni panda katsoi minua varautuneesti, mutta nyökkäsi kuitenkin.
”Tiedätkö miten pääsemme pois viidakosta?” Minä kysyin. Nyökkäys.
”Voisitko näyttää tien – myös tuolle Buneary-neidille tietenkin.” Minä lisäsin. Panda katsahti Rosieta kysyvästi. Onneksi Buneary päätti sysätä pelkonsa sivuun ja nyökkäsi pandalle.
”Cham!” Panda huikkasi ja lähti juoksemaan pitkin pientä polkua, palaten samaan pöheikköön josta oli tullutkin.
”Ei kai ole muutakaan vaihtoehtoa.” Minä mutisin. Otin Rosien syliini ja viittasin Jillin seuraamaan meitä, olin varma että se protestoisi, mutta sitä se ei kyllä tehnyt, se tepasteli kerrankin perässäni, kiltisti eikä edes nakellut nokkansa kanssa. Panda käveli nopeasti polun läpi, se ei pahemmin odotellut meitä, mutta ymmärsihän sen, se ei varmasti ollut tottunut ihmisiin. Yhtäkkiä pokémon hyppäsi nopeasti piiloon läheiseen lehtikasaan, suureen lehtikasaan, ja kun tarkoitan suurta, tarkoitan todella suurta, melkein palmun kokoista. En tiennyt mitä odottaa joten oli parasta seurata pandan esimerkkiä.
”Jill, sinä ensin!” Minä kehotin, Skarmory katsoi minua vähän aikaa mutta suostui sitten menemään piiloon lehtien sekaan. Seuraavaksi heitin lehtien sekaan Rosien, sen varalta, että se putoaisi kun itse joutuisin astumaan lehtikasaan. Astuin viimeisenä lehtikasaan ja silloin minua alkoi huvittaa eräs pikku juttu: en ollut tehnyt tällaista temppua sitten yhdennentoista ikävuoden. Mitta miksi me ylipäätään piileksimme? Näin lehtien seasta sen verran ulos että sain kyllä huomata syynkin sille. Maassa luikerteli helvetinmoisen iso Serperior. Panda oli melko pieni, totta kai se pelkäsi tuollaista jättiläistä. Kun olin pienempi näin kerran tuollaisen, mutta noin iso se ei takuulla ollut.
”Herranjumala.” Oli juuri sopiva ajatus tähän hätään.

Serperior luikersi kuitenkin matkoihinsa. Hyvä, en olisi halunnut joutua kahakkaan jätti käärmeen kanssa.
”Cham.” Panda sanoi sen merkiksi, että meidän oli turvallista jatkaa matkaa.
Nostin Rosien syliini ja nyökkäsin Jillille sen merkiksi, että nyt oli sopiva hetki lähteä, Jill seurasi pandaa, minä loikkasin lehtikasasta heidän jälkeensä. Minusta tuntui että kasa lehtiä oli päättäväisesti tarttunut hiuksiini.
”Mikä kumma tämä paikka on?” Minä kysyin kävellessäni. Unessani Celebi puhui muinaisesta Kuurasta, mutta oliko siellä tuon kokoisia pokémoneja?
Lopulta pieni panda johti meidät aukealle, sieltä pystyin näkemään tulivuoren.
”Tuo tulivuori..” Minä mutisin.
”Skaar!” Jill huudahti.
”Cham!” Panda pudisti päätään.
”Etkö tykkää käydä siellä.. tuota Tao-Tao?” Minä kysyin. ”Anteeksi, mutten tiedä mitä pokémon lajia sinä olet..”
Nimi ei näyttänyt pikkuista pandaa haittaavan, mutta se katsoi minua tuimasti. Se ei tykännyt tulivuoresta.
”Mikä siinä on vikana? Pelottaako se sinua?” Muuta en ehtinyt sanoa, kun joku, jolla oli pitkät, harmaat kynnet tarrasi minua niskasta. Minä rääkäisin, siksi koska iso Aerodactyl kantoi minua, minne lie, luultavasti ruuaksi.
”Hei rumilus, laske minut irti ja HETI!” Mutta ei huutoni sitä pelästyttänyt mokomaa häijyläistä, se vilkaisi minua voitonriemuisesti, kuin sanoakseen: ”Hähää! Minulle sinä outo kaksjalka et voi mitään!”
”Laske alas, peeveli!” Minä kiljuin, en uskonut sen tottelevan, mutta aioin ainakin osoittaa, ettei tämä järjestely sopinut minulle. ”Laske irti senkin ruma kivimöhkäle!”
Sitten se tosiaan päästi minut irti mutta vain heittääkseen minut päin kalliota.

En ole täysin varma, milloin menetin tajuntani, mutta joka tapauksessa niin kävi. En tiedä miksi tai miten olin päätynyt siihen luolaan, mutta oli selvää, ettei sitä Aerodactylin rumilusta näkynyt missään. Näin ollen minusta ei tullutkaan muinaispokémonin ruokaa, mutta missä olivat pikku panda Tao-Tao, Jill ja Rosie?
Sitten koin säikähdyksen, joka johtui puoliksi siitä, että muistin niiden jääneen sinne aukiolle, ja puoliksi siitä että jokin dinosaurusta, tarkemmin sanottuna apatosaurusta muistuttava pokémon istui vieressäni.
”Herran juma..”
”Amaa!”
”No ainakin sinä näytät kasvissyöjältä.” Minä huokaisin. ”Olethan sinä kasvissyöjä?”
”Amaa!”
”En olekaan ennen nähnyt kaltaistasi pokémonia.” Minä totesin. ”Mikähän sinä olet?”
”Amaura!” Pokémon vaikutti oikein iloiselta ja ainakaan se ei yrittänyt syödä minua. Olisikin ensimmäinen tänään.
Kun nousin istumaan, Amaura – tai mikä se nyt ikinä olikaan, pökkäisi minua hellästi päällään poskelle.
”Tyruuunt!”
”Mikä tuo oli?” Minä kysyin. ”Ehken tahdo tietää..” Mutta silloin luolan suulta juoksi pieni erehdyttävästi tyrannosaurus rexiä muistuttava pokémon. Se ei edes katsonut eteensä, sillä se juoksi pää kolmantena jalkana päin kivi seinää, iskien päänsä siihen.
”Tuon täytyi sattua.” Minä totesin. ”Miksi ihmeessä se tekee noin?” Ja mikä kumma se edes oli? Esihistoriallinen pokémonko? Pokémon ei tuntunut välittävän minusta, se vain hakkasi päätään seinään.
”Tekeekö se tuota aina?” Minä kysyin.
”Ama.” Pitkäkaulainen pokémon nyökkäsi.
”Skaar!” Se oli kaiku, kaiku joka kuului jostain kaukaa. Se sai tyrannosauruksenkin lopettamaan päänsä hakkaamisen seinään, se kallisti päätään ja tuijotti tulosuuntaansa.
”Skaar!”
”Jill?” Minä kysyin.
”Amaa?” Pitkäkaula äännähti ja katsoi minua kysyvästi.
”Jill on minun Skarmoryni, sen seurassa pitäisi olla Rosie, vaaleanpunainen Buneary ja outo pandan näköinen pokémon.” Minä selitin. ”Jouduin niistä eroon kun se saakelin ruma Aerodactyl..”
Aerodactyl oli taikasana, ainakin tyrannosauruksen korvissa, se katsoi minua ensimmäisen kerran, varautuneena, sen silmät kaventuivat ja se alkoi huutaa: ”Tyrunt! Tyrunt! Tyruuunt!”
”Sinäkään et taida pitää siitä?” Minä arvasin. ”Mikä ihme se on? Joku vuoren kuningasko?”
”Amaa.” Pitkäkaula nyökkäsi.
”Tyranni siis.” Minä mutisin. Tyranni oli näemmä yksi niistä sanoista, mistä tämä tyrannosauruksen näköinen ei tykännyt, se rynnisti minua kohti ja tyrmäsi minut – kirjaimellisesti. Sitten se keksi trampoliinin. Se alkoi loikkia päälläni kuin – mikäkin tyranni, joka tahtoi osoittaa alamaisilleen, että oli korkeammassa ja paremmassa arvossa kuin he itse. Sitten Jill tuli, ja Rosie ja Rosien uusi ystävä.

Jill kaarsi (se tosiaan lensi sisätiloissa), suoraan päin tyranni-liskoa, se nokkaisi sitä niin vahvasti, että pieni dinosaurus lennähti vatsani päältä, päin seinää.
”Voi kun kiva.” Minä mutisin. ”Nyt nuo kaksi alkavat tapella.” Mutta niin ei käynyt, tavallaan. Tyranni-dinosaurus iski päänsä vasten Jillin kovaa päänuppia, ja Jill teki saman sille. Rosie liukui nopeasti Tao-Taon kanssa pois Jillin selästä. Rosie loikki kiireesti luokseni, se pomppasi suoraan vatsani päälle, vatsani joka ei ollut vielä läheskään toipunut siitä, että sitä oli juuri käytetty hyppimisalustana.
”Auts!” Tuon lisäksi päästin suustani erittäin tuskallisen äännähdyksen. Ja sitten Rosie alkoi itkeä.
”Hei, älä itke, Rosie-pieni.” Minä sanoin lempeästi ja silitin Bunearyn pehmoista poskea. ”Ei tässä enää ole mitään hätää. Mutta miten te osasitte tulla tänne?”
Sitten Rosie pyyhki eturaajallaan kyyneleet kasvoiltaan ja viittasi Tao-Tao’hun. Pandakarhu punehtui ja suuntasi katseensa maahan. Lyönpä vetoa että Rosie oli pyytänyt sitä tuomaan heidät tänne.
”Kiitos vain, Tao-Tao.” Pieni pandakarhu höristi korviaan ja katsoi minua ärtyneesti, se ei tainnut yhtään pitää saamastaan nimestä. ”Tule tänne, en minä sinua syö.”
Panda astui varovasti lähemmäs ja jäi tuijottamaan minua. Minä ojensin käteni pikkuista kohti ja silitin sen päätä. Panda kavahti kosketustani ja perääntyi.
”Buneary!” Rosie huusi torjuvasti.
”Ei se mitään, Rosie.” Minä puutuin sen puheisiin. ”Ei se ole tottunut ihmisiin, älä siis toru poika parkaa suotta.”
”Amaa!” Pitkäkaula hihkui. Se katsoi kun nousin ylös, ja teki samoin perässäni.
”Ei Celebiä ole näkynyt?” Minä kysyin randomisti. Pitkäkaula pudisti päätään ja katsoi minua kysyvästi.
”Se on sellainen pieni pokémon jolla on siivet.” Minä selitin. ”Se toi minut tänne, se puhui jotain tulivuoresta.. että ehkä te osaisitte kertoa missä se on.”
”Tyrunt! Runt!” Tyranni oli viimein lopettanut nahistelunsa Jillin kanssa. Se katsoi minua kuin typertynyttä.
”Cham!” Panda nyökytteli kiivaasti päätään.
”Olemmeko me tulivuoren sisällä?” Minä kysyin. ”Okei, haluan pois.”
”Amaa?” Pitkäkaula katsoi minua kysyvästi.
”Uskokaa huviksenne, täällä ei ole turvallista.” Minä sanoin. ”Celebi sanoi että tämä paikka räjähtää pian taivaan tuuliin ja..”
”Tyrunt!” Tyrannosaurus pudisti kiivaana päätään.
”Et usko vai?” Minä arvasin. ”Miten te edes harkitsette asuvanne tällaisessa paikassa, tämähän on kuin sauna!”
Dinosaurukset katsoivat minua, kuin jotain sekopäätä.
”Se on meikäläisten keksintö – mutta ei sen väliä.” Minä selitin. ”Mutta tarkoitin vain, että täällä on hirveän kuuma. Eikö se haittaa teitä?”
Pitkäkaula ja Tyrannosaurus vaihtoivat katseita keskenään, sitten Amaura nyökkäsi.
”Amaa.” Se sanoi, jouduin väistämään sitä, kun se lähti kävelemään.
”Tulkaa.” Minä sanoin pokémoneilleni ja Tao-Taolle, joka ei oikeastaan ollut pokémonini, mutta ymmärrätte kai. Tyrannosaurus käveli pitkäkaulan rinnalla – tietenkin. Jill mutisi selkäni takana jotain, se oli tyytymätön johonkin, mutta tiedä nyt Jillistä, se oli aina tyytymätön johonkin. Panda seurasi minua myös ja Rosie, oli päättänyt pysytellä turvassa, joten se oli sylissäni.

Seurasimme dinosauruksia pois luolasta. Ne johdattivat meidät käytävään, se ei kuitenkaan ollut säkkipimeä, kuten odotin, seinät hehkuivat punaisina.
”Vau.” Minä ihastelin. ”Miten se tuon tekee?”
”Skaar!” Jill huusi. Dinosaurukset kävelivät eteenpäin, en tajua miten joku pystyi asumaan tulivuoressa. Käytävässä oli vielä kuumempi kuin äskeisessä luolassa, niin kaunis kuin käytävä olikin, se oli myös painostavan kuuma. Rosie pyyhki hikeä otsaltaan. Meidän täytyi olla lähellä, sitä osaa mikä suuttuisi ja pärskähtäisi ulos pian – mikäli Celebi puhui totta. Lopulta tulimme pois käytävästä. Dinosaurukset johdattivat meidät kalliosta muodostuneelle polulle, jonka alla suorastaan kiehui.
”Älkää katsoko alas.” Minä varoitin. Jill katsoi, sillä sen täytyi aina uhmata käskyjäni. Se ei edes värähtänyt, Rosie katsoi allamme kiehuvaa laavaa hetken, se alkoi täristä ja painoi kasvonsa hartiaani vasten. Tao-Tao oli säikähdyksestä pudota alas. Nappasin sitä äkkiä niskavilloista, mistä panda ei erityisemmin tykännyt siitä, että sitä roikotettiin niskasta.
”No ainakaan sinusta ei tullut käristettyä panda kebabia.” Minä yritin keventää tunnelmaa, lopulta laskin pandan syliini, Rosien viereen. ”On parasta että pysyt siinä.”
Tao-Tao taputti tassullaan Rosien selkää, Rosie lakkasi piilottelemasta kasvojaan ja painautui vasten pandaa, en voinut olla huomaamatta miten pandan kasvot punehtuivat.
”Amaa!” Pitkäkaula äännähti. Olimme tulleet tien päähän. Seinästä kasvoi outoja tulen punaisia marjoja. Pitkäkaula otti yhden marjan suuhunsa ja veti sen irti seinästä, sitten se laski sen maahan itsensä ja Tyrannosauruksen väliin. Tyrannosaurus halkaisi marjan kahtia eturaajallaan.
”Terve, Slash.” Minä mutisin. ”Te syötte noita.”
Pitkäkaula nyökkäsi.
”Ettekö te syö muuta?” Minä tiedustelin. Vastaukseksi Slash, tyrannosaurus pudisti päätään.
”Oletteko yrittäneet?” Minä kysyin, sain vastaukseksi vain pään pudistuksen. ”Käykää ulkona katsomassa mitä löydätte.”
Taas pään pudistus.
”Oletteko koskaan käyneet siellä?”
”Tyrunt.” Slash katsoi kattoa.
”Oletteko te käyneet vain huipulla?” Minä kysyin, siihen Slash nyökkäsi. ”Mutta miksi?”
”Amaa.” Pitkäkaula sanoi, katsoen itsekin kattomusta.
”Asuuko se hirvitys tuolla?” Minä kysyin, molemmat nyökkäsivät.
”Mutta teillä on toisenne.” Minä sanoin. ”Vaikka ulkona olisikin vaarallista, pärjäätte yhteisvoimin. Olen varma siitä.”
Dinosaurukset katsoivat hetken toisiaan. Ne näyttivät olevan yhteisymmärryksessä. Sitten alapuoleltamme alkoi kuulua jyrinää.
”Tuota, voimmeko poistua?” Minä ehdotin.

Me poistuimme takaisin käytävään josta olimme tulleet. Matkalla Slash löysi jonkin kiven murikan, jonka se sitten raahasi suussaan. Palasimme samaan luolaan, mistä olimme lähteneetkin. Päästin Rosien ja Tao-Taon sylistäni, ne alkoivat leikkiä yhdessä pukkihyppelyä. Pitkäkaula asettui mukavasti makaamaan heinäpedille ja katseli pienten leikkiä. Jill asettui tylsistyneenä makaamaan lähelle ovi-aukkoa josta olimme tulleet äsken. Slash juoksi luokseni ja pudotti kivenmurikan jalkojeni eteen. Sitten se katsoi minua odottavasti.
”Pitäisikö minun heittää tuota?” Minä naurahdin. ”Millainen esihistoriallinen koira sinä oletkaan.” Niin minä heitin kerran, ja Slash nouti. Heitin toisen kerran, ja Slash nouti taas kerran.  Kolmannella kerralla se juoksi innoissaan (ja häntä vielä heiluen) noutamaan kiveä, joka oli tippunut lähelle Jilliä, katossa riippui pari inhottavan näköistä tippukiveä. Maa alkoi yhtäkkiä järistä, Slash oli pahaksi onneksi juuri tippukivien alla, kuulin jyrisevän äänen, se yhdistettynä maan tärinään.. ei tiennyt hyvää. Kivet irtosivat katosta.
”Slash, pois alta!” Minä huusin. Se ei huomannut niitä, minä pinkaisin juoksuun ja nappasin Tyrannosauruksen syliini. Hyvällä tuurilla onnistuin juuri ja juuri hyppäämään kivien alta pois, ennen kuin minusta olisi tullut muinaista Harley hakkelusta, mutta römähdin sen sijaan Jillin selkään.
”Skaar!” Jill huudahti närkästyneenä.
”Sori Jill-” Puheeni keskeytyi, kuuluessani jotain. Kuulosti siltä kuin jokin kiehuisi, ja ihan lähellä. Kurkistin käytävään. Siellä virtasi ei tulikuuma maustekastike vaan oikeaa laavaa. Sitä ei ollut paljon, mutta tarpeeksi.
”Hyvä herras ja rouvasväki.” Minä sanoin. ”Poistutaan ja tehdään se heti, ellemme sitten halua palaa.”
Pitkäkaula katsoi minua epäröiden.
”Kuollako te tahdotte?” Minä tivasin. ”Kuulkaa asioilla on tapana järkkäytyä, mutta se ei tapahdu jos jäätte tulivuoreen joka räjähtää millä sekunnilla hyvänsä.” Ja se tepsi, Amaura nousi ylös ja lähti samaan käytävään josta Jill, Tao-Tao ja Rosie olivat tulleet. Ylhäällä seinämässä oli aukko, tunsin viileän ulkoilman tulevan sieltä.
”Jill, ota Rosie ja Tao-Tao, vie ne ulos tuolta.” Minä neuvoin. ”Me tulemme eri kautta.”
Jill nousi, kerrankin, se päätti tehdä kuten käskin, Rosie ja Tao-Tao kiirehtivät kiipeämään Skarmoryn selkään. Jill nousi siivilleen ja lehahti ulos aukosta.
Minä seurasin pitkäkaulaa, Tyrunt-Slash käveli vierelläni. Tunsin kylmän tuulen puhaltavan kasvoillani, ulos käynti oli lähellä. Näin miten pitkäkaula hivuttautui ulos luolaston aukosta.
”Hyvä.” Minä puhisin. ”Nyt vain me. Valmista, Slash?”
Slash nyökkäsi. Sanotaan kuitenkin, että kun asiat ovat menossa hyvin, tulee aina jokin ongelma. Juuri kun pitkäkaula oli päässyt ulos tulivuoresta, kiviä alkoi pudota meidän väliimme, meidän ja ulos käynnin.
”Mene vain!” Minä huusin Amauralle. ”Me keksimme jotain.” Ja paras keksiä äkkiä.
”Slash, onko lähellä toista ulos käyntiä?”
Slash pudisti päätään. Katsoin pudonneista kivistä muodostunutta kekoa, jos seisoisin sen päällä, saattaisin ehkä päästä kiipeämään luolan suun päällä olevalle ulokkeelle.
Nostin Tyruntin syliini. ”Olet tainnut syödä liikaa niitä marjoja!” Sillä se painoi kuin synti ja enemmänkin. Nousin kivi kasan päälle, ylsin juuri ja juuri nostamaan Tyruntin ulokkeelle.
”Slash, yritä tehdä seinään pieni aukko, ei liian suurta.” Minä selitin. ”Vain niin iso että pääset itse ulos.”
Slash katsahti minuun.
”Minä pärjään kyllä.” Lisäsin. ”Huolehdi vain itsestäsi.” Slash alkoi kaapia seinää kynsillään. Se puski seinää päällään, monta kertaa, kunnes viimein se sai pienen reiän aikaan.
”Mene nyt.” Minä käskin. Tyrunt epäröi.
”Mene.” Minä sanoin. ”Tulen perässä.” Sen se uskoi, vaikka se olikin vale. Tyrunt tunkeutui pienestä kolosta ihmisten ilmoille. Minä käänsin selkäni sille ja katsoi laavaa, joka oli tunkeutunut käytävää pitkin tänne. Osa laavasta oli kai eksynyt, sillä eikös sen pitänyt mennä ylös eikä alas?
”No niin, Celebi.” Minä kuiskasin. ”Se on tehty että..”

Sitten yks, kaks, olinkin ulkona Tyruntin kanssa.
”Selvisimme.” Minä huokaisin. ”No niin, nyt viidakkoon – siellä meidän pitäisi olla turvassa.” En tietenkään voinut tietää sitä, mutta oli siellä turvallisempaa kuin purkautuvan tulivuoren kupeessa. Amaura juoksi niin että maa tömähteli, minä ja Slash juoksimme minkä tömähdyksiltä pääsimme. Jill kaarsi alas Rosie ja Tao-Tao selässään. Se laskeutui.
”Vaihdetaan paikkoja.” Minä sanoin. Pudotin pikkuiset Amauran selkään ja nousin itse Jillin selkään Slashin kanssa. Pakenimme kaikki sille aukealle, josta se kammottava Aerodactyl oli minut siepannut. Olisimme menneet kauemmaksi ellei eräs tietty pieni pokémon olisi ilmaantunut sinne.
”Celebi!”
”Hyvin tehty” Se sanoi.
”Se olikin hiuskarvan varassa.” Minä huokaisin. ”Mitä Slashille ja Amauralle tapahtuu?
”Pidän huolen että he selviävät.” Celebi vakuutti. Sitten se kääntyi Slashin puoleen, Slash oli painanut raskaan päänsä rintaani vasten. ”Älä sure, te tapaatte vielä.”
”Pancham!” Tao-Tao huudahti. Sekin näytti maansa myyneeltä. Se tiesi, että meidän oli kai nyt sanottava hyvästit.
”Jos Harley haluaa, saat mennä minun puolestani mukaan.” Celebi sanoi.
”Haluatko tulla meidän kanssamme?” Minä kysyin. Panda nyökkäsi innokkaasti. Enempää ei sanottu. Tunsin nytkähdyksen vatsan pohjassa ja sitten rysähdin keskelle kylpyhuoneen märkää lattiaa. Joku oli suihkussa.
”Herran jesta, Harley.” Veljeni kurkisti suihkuverhon takaa. ”Onko pieni yksityisyys liikaa pyydetty?”
”Ethän sinä edes ikinä lukitse oveasi kun käyt vessassa.” Minä letkautin.

Painuin ulos kylpyhuoneesta. Kaikki olivat jo jalkeilla. Ozzy puristi kädentyngissään jotakin kiven murikkaa, se riensi tuomaan sen minulle.
”Osha!”
”Mikä tämä on?” Minä kysyin. Kuulin kylpyhuoneesta randomia, erittäin tyttömäistä kiljuntaa ja Skarmoryn raakuntaa.
”Se taitaa olla fossiili.” Trev pöllähti jostain selkäni taakse. ”Se tuli äsken, osoitettiin sinulle. Onkohan se professorilta?”
Minä kohautin hartioitani. Nappasin levällään olevista tavaroistani yhden poképallon, sellaisen joka näytti normaalilta poképallolta, muttei ollut aivan tavallinen, se oli koristettu keltaisin ja mustin merkein. Sitten kurkistin reppuuni, tarkistaakseni ettei munukoilla ollut hätää, sillä en osannut sanoa kuinka kauan olin ollut poissa. Mutta mitään ei ollut tapahtunut niiden suhteen, yhä kuoriutumattomia kumpainenkin.
”Minne sinä menet?”  Trev kysyi.
”Nappaan uuden pokémonin.” Minä ilmoitin ennen kuin poistuin huoneesta. Kävelin rappuset alas, Rosie seurasi ja Rosieta seurasi Tao-Tao.
”Hyvää huomenta.” Hoitaja Joy huikkasi tiskiltä.
”Hyvää tosiaan.” Minä vastasin ja painelin pienen seurueeni kanssa ulos. Menimme pokémon centerin taakse.
”No niin, Tao-Tao.” Minä sanoin. ”Nyt otellaan.”
Panda nyökkäsi innokkaasti.

Rosie ottelisi nyt ensimmäisen kerran. Se näytti hiukan hermostuneelta. Tao-Tao lähti liikkeelle potkulla.
”Väistä!” Minä käskin. Rosie pomppasi pandan yli ketterästi, kuten kuka tahansa Buneary. Panda katsoi hämilleen ympärilleen, se ei nähnyt että Rosie oli sen takana.
”Tee Pound!” Ja sitä yllättyneempi se oli kun Rosie löi sitä eriraajallaan selkään. Mutta pandakin oli kova vastus, se löi Rosieta takaisin – ja kovaa. Se vaikka kuinka pitikin vaaleanpunaisesta Bunearystä, tahtoi näyttää että osasi taistella. Hyvä. Sitä enemmän minulla olisikin käyttöä sille. Rosie kaatui iskun voimasta maahan, se hieroi poskeaan, johon pandan tassu oli osunut.
”Ei se mitään, Rosie.” Minä lohdutin. ”Nouse ylös.”
Ja Rosie nousi, mutta kaatui taas, saadessaan uuden nyrkin iskun vatsaansa. Seuraavan iskun tullessa jänö ei ollut ehtinyt edes seisomaan, se kaatui taas.
”Odota, Rosie.” Minä sanoin. ”Odota seuraavaa iskua.”
Kolmas isku osui Rosieta jälleen kasvoihin.
”Tee FirePunch!” Rosie nosti heikosti liekehtivän käpälänsä ja vuorostaan pamautti pandaa turpiin. Panda lensi iskun voimasta kauemmas, se piteli hetken palanutta poskeaan ja katsoi hämmästyneesti Rosieta.
Mutta ei se kauaa ihmetellyt, se oli pian taas potkimassa Rosieta, mutta tällä kertaa Rosie oli sentään pystyssä. Iskut tekivät kuitenkin pahaa, olihan Buneary normaali-tyyppiä ja iskuista päätellen Tao-Tao taistelu-tyyppiä.
Tao-Tao kaatoi Rosien taklaamalla sen, se valmistautui uudelleen käymään Bunearyn kimppuun nyrkein mutta oli minullakin idea.
”Tee ThunderPunch maahan ympärillesi.” Rosie loikkasi nopeasti ylös ja alkoi sen enempää miettimättä iskeä käpäläänsä sinne tänne, maahan se kuitenkin osui. Tao-Taon astuessa lähemmäksi se sai jalkojensa kautta pienen sähkötällin, joka oli pienuudestaan huolimatta niin suuri – sen mitta puulla, että panda kaatui nurin.
”Viimeistele Poundilla.” Minä sanoin. Rosie loikkasi tarmokkaasti pandan luo, joka oli noussut istumaan – kumma kyllä ei seisomaan asti, ja pamautti Tao-Tao’ta raajallaan kasvoihin, kuin rukkaset antaisi. Sitten minä heitin poképallon.

Kommentit:

Cinna

Pallo heiluu ja sitten lopettaa heilumisensa, Pancham jää kiinni. Ilmoittele tietoja.

Haha, Tao-Tao. Mahtaako tässä olla kyseisen Panchamin lempinimi? Saattaisi kyllä olla ehkä pienesti ristiriidassa kyseisen Pandan ja sinun Pandasi kanssa luonteeltaan, tai en tiedä. Kävin miettimään, että tämä tarina ei paikoittain ollut ihan kamalan looginen, monta kymmentä kiloa () painava Tyrunt hyppimässä Harleyn päällä ja Harley seisomassa sulan laavan vieressä eivät ikinä toteutuisi oikeassa maailmassa. :’D Toisaalta tämän kaiken ja paljon muuta voi pistää pokemonmaailman piikkiin, logiikka loistaa siellä kyllä poissaolollaan, jos käydään miettimään.

Mutta kokonaisuudessaan tämä oli tosi söpö (tiedä häntä sitten, onko tämä oikea sana kuvaamaan tätä) seikkailu menneisyydessä ja tykkäsin paljon tuosta, että Pancham tuli juurikin mukaan muinais-Kuurasta. Ja jätti-Serperior kuulostaa ihan äärimmäisen majesteettiselta. :3

Rosielle 15 exp, Jillille 10 exp, sinulle §30 ja palkkiot aikamatkailusta.