Vihellyksen vanhat tarinat 11 > Pojat ovat poikia

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2013.

”Prim, älä juokse!” Minä kiljaisin. ”Voit loukata itsesi!”
”Buneary!” Pikku pupu hihkui innoissaan juostessaan taivaan luomalla valkoisella lumipeitteellä, joka oli haudannut maan alleen. Prim oli innoissaan lumesta, eihän se ollut sitä ennen nähnyt, mutta lumen seassa saattoi olla myös jäätä ja se..
”Buuuun!” Pikkuinen parahti ja luisui lumessa eteenpäin pari metriä eteenpäin, ja luiskahti sitten takamukselleen.
Minä naurahdin. ”Minähän sanoin.”
”Oshaaaaaaaaaa!” Ozzy kiljaisi takanani ja luisui räpylöineen alas puisia (ja tähän vuoden aikaan jäisiä) portaita alas, ja törmäsi sitten jalkoihini.
”Sinäkin Ozzy..” Minä huokaisin. Sitten tulin katsomaan terassin kaiteelle, en tiedä miten Saphire – Psyduckini oli onnistunut kiipeämään lumen peittämälle kaiteelle, mutta sen verran tiesin, ettei Saphiresta ikinä tulisi nuoralla kävelijää, koska sen tasapaino…
”Duuuuck!” Psyduck parkaisi ja tipahti kaiteelta suoraan lumipenkkaan.
Huokaisin syvään ja kiiruhdin kurkkaamaan kulman taakse, oliko Saphire kunnossa.
Ja siellä se kökötti lumipenkassa, pää juuttuneena lumen alle kinokseen.
”Saph, sattuiko?” Minä kysyin.
”Duck.” Vastaus kuului lumikinoksen alta.  
”Odotahan, autan sinut ylös.” Minä naurahdin ja astuin lumiseen penkkaan. Vedin Psyduckin ylös hangesta, se katsoi minua pää kallellaan.
Tiedättekö, minä ja lumi emme ole koskaan pitäneet toisistamme. Lumen takia oli vaikea liikkua ja liukastakin – ja märkää, joko mainitsin sen?
Nytkään en edes kompastunut, pyllähdin vain hankeen nostaessani Saphirea hangesta.
”Näin siinä käy.” Minä totesin.
”Psy.” Päänsärkyinen ankka totesi.
Talon kulmalla Ceres rakensi lumilyhtyjä yhdessä Jimin, veljeni Qwillin Chimcharin kanssa. Oli vaikea uskoa että vajaa viikko sitten Ceres vielä pelkäsi Jimiä. Nyt ne olivat erottamattomat ystävykset, ja menivät joka paikkaan yhdessä.
”Psyduck.” Saphire äännähti murheellisesti.
”Älä huoli, Saph.” Minä lohdutin. ”Kyllä sinäkin vielä ystävän saat.”

”Miksi mun pitää tehdä lumityöt tänään?” Kuulin valitusta ovelta.
”Älä jaksa, ei siinä kauan mene.” Kuulin Qwillin äänen huomauttavan.
Brett oli patalaiska, mitä tuli lumitöihin. Hän laahusti portaita alas ja karjaisi sitten jotain kummaa, kuului tömähdys ja pahaenteinen murahdus.
”Ai, PERKELE!”
”Buuuuuuun!” Kuulin Primin parkaisevan.
”Furret!” Se oli Lilyn vihainen huudahdus.
”Iääääägh!” Brett karjaisi. ”Missä helvetissä olet Harley?!”
”No en ainakaan siellä.” Minä julistin kovalla äänellä. ”Mitä ihmettä sinä karjut siellä, Brett?”
”Bunearyyyy!” Kuulin Primin huutavan ja sitten se pomppi sitten terassin kautta lumipenkkaan – toisin sanoen suoraan syliini.
”Buneary!” Pikkuinen Buneary parkui nappi silmät kyynelissä.
”Mikä hätänä, Prim?” Minä kysyi.
”Psy-y?” Saphire kysyi.
”Buuuuun!” Prim parkui.
”Mitä sä siinä istut?” Brett sanoi harppoessaan kulman takaa varsin äkäisen näköisenä.
”Autoin Saphin pois nietoksesta, se oli jäänyt kiinni päästään.” Minä selitin. ”Et satu tietämään, miksi Prim parkuu tuolla tavalla?”
”Pitäisit huolta katraastasi.” Brett murahti. ”Kompastuin pupuusi eikä se..”
”Olisit itse katsonut eteesi!” Minä sanoin pistävästi. ”Prim ei vielä ymmärrä, se kuoriutui vasta!”
”Furreeeeeet!” Kuulin Lilyn huudon, sitten se törmäsi suoraan ääliö-veljeni jalkoihin ja näytti vihaiselta.
”Lilykin on samaa mieltä.” Minä huomautin ja nousin penkasta.
”Pidä pokémonisi kurissa.” Brett mutisi.
”Samat sanat sinulle.” Minä suutahdin.
Kyllä Brett oli viimeinen ihminen kertomaan MINULLE, pokémonien kurissa pidosta, kun hänen oma konkkaronkkansa hiihteli ties missä päin Charca Townia täysin vapaasti.
”Älkää te välittäkö tuosta.” Minä sanoin hiljaa Primille, Saphille ja Lilylle.
Furret hyrähti, ikään kuin se olisi ollut samaa mieltä kanssani, sitten se hyppäsi maasta hartialleni ja kietoutui tuttuun tapaansa muhviksi kaulani ympärille.
”Kiitos kauniista eleestäsi, Lily.” Minä naurahdin.
”Furr~” Lily purisi hyväntahtoisesti.

Ruosteinen porttimme kolahti auki. Käännyin heti katsomaan kuka porttia narisutti, sillä joskus pikku pokémon-fanit kävivät tahallaan narisumassa porttiamme, koska se oli heistä hauskaa. Mutta tällä kertaa portilla seisoikin itse professori Mimosa.
”Psy?” Saphire kysyi ja tuijotti minua suurilla silmillään.
”Ai, hän on Professori Mimosa.” Minä selitin. ”Häneltä sain Ozzyn, kolmisen kuukautta sitten.”
”Moi, proffa.” Brett moikkasi professori Mimosaa.
”Mukava nähdä sinuakin vaihteeksi täällä, Brett.” Professori Mimosa vastasi tervehdykseen hymyssä suin. ”Miten Tyro voi?” Tiesin professorin tarkoittavan Brettin startteria, joka oli juuri kehittynyt Shelgoniksi.
”Hyvinhän tuo.” Brett vastasi lyhyesti. ”Juuri nyt se..”
”On lenkillä, jossain täällä kaupungissa.” Minä lisäsin.
”Harley!” Brett ärjäisi.
”Mitä?” Minä kyyin silmiäni räpytellen. ”Sehän on totta.”
”Hei, Harley.” Professori tervehti ystävällisesti hymyillen. ”Miten Ozzy voi?”
Juuri silloin Ozzy liukasteli talon kulmalta portille.
”Oshaaaaa-aaaaa-aaaaaa!”
”Liukkaasti.” Minä vastasin, sitten kuului tömähdys. Ozzy oli lyönyt päänsä vasten porttia. Juokain heti sen luo ja yritin nostaa syliini, mutta Primin ja Saphin takia sylini oli täyteen pakattu.
”Ozzy, sattuiko?”
”Oshaaaaa—woooot.” Pokémon mumisi pökerryksissä.
”Annahan kun katson.” Professori sanoi ja kääntyi pökertyneen Ozzyn puoleen. ”Se taisi vain kolauttaa päänsä.”
Huokaisin helpotuksesta. ”Parasta viedä se sisään.”
”Minä tulen myös.” Professori Mimosa ilmoitti. ”Tahtoisin nähdä pokémonejasi.”
Minä nyökkäsin. ”Jim ja Ceres, tulkaa tekin hetkeksi sisään, ettette ole Brettin urakan tiellä.”
Kuulin Brettin murisevan jotain, mutta se murina peittyi nauruni alle.

Talon sisällä, keittiössä istui kolme miehen puolikasta. Ja Qwill norkoili lieden äärellä, mikä ei koskaan voinut merkitä hyvää. Sillä yleensä, minä sain riekkua keittiössä kauhan varressa, paitsi aina kun koitti uusi vuosi. Silloin veljeni..
”Ei kai taas.” Minä parahdin.
”Mitä?” troy kysyi muka viattomasti. ”Mehän vain keitetään glögiä.”
”Terästettyä glögiä.” Minä murahdin.
”Pojat ovat aina poikia, Harley.” Professori Mimosa huomautti. ”Vanhenevat he sitten miten psljon tahansa – sama pätee myös pokémoneihin.”
”Pidetään mielessä.” Minä mutisin.  Lily nuuhki ilmaa ja nyrpisti nenäänsä.
”Furr!”
”Ihan niin, Lily.” Minä mutisin.
”Buuuun.” Prim valitti niin että sen pieni pää alkoi vaappua puolelta toiselle.
”Tuoksuuko hyvältä, Saph?”
”Psy-yy-yy!” Psyduck pudisti terhakasti päätään.
”Minun pokémonini ovat olkkarissa.” Minä selitin. ”Odotan siellä.”
Minä tiesin että professori Mimosalla oli asiaa veli-kullilleni, enkä minä viihtynyt terästetyn glögin tuoksussa, enkä minä välttämättä halunnut sekoittaa päätäni.
”OZZY, EI!” Minä kiljaisin yhtäkkiä. Huimaustilassa oleva Oshawott oli kiivennyt keittiön puupöydälle, ja se hörppi – tai ainakin yritti, terästettyä tummanpunaista glögiä suoraan pöydällä olevasta kattilasta. Olin aivan varma että sen pää oli juuttunut astiaan.
Riensin äkkiä pöydän luo ja kahmaisin Oshawottin pois astian luota. Se tästä vielä puuttui että pokémonini rupeaisi juopottelemaan!
”Kas kas.” Troy totesi. ”Tervetuloa perheeseen, veijari.”
”Troy jos sinä annat pokémonisi juoda itsensä täysiksi käiksi, se ei tarkoita että MINÄ tekisin saman!” Minä tiuskaisin, nostin Ozzyn harteilleni ja mulkoilin veli-kultiani vihaisesti. Sitähän ne sanovat että pojat ovat poikia, ja nämä olivat sieltä pahimmasta päästä.

Mutta arvatkaapa mikä minua odotti olohuoneessa. Kitty oli löytänyt jostain punaisen, hiusteni sävyisen lankakerän, jonka kanssa Skitty-neiti oli ilmeisesti leikkinyt ja pyörinyt ympäri olohuonetta. Se ilostui nähdessään minut, sillä kissa kun oli, Kitty ei välittänyt märästä lumesta tai kylmyydestä. Se tuli pökkimään jalkojani ja naukui.
”Kitty.” Minä huokaisin. ”No, nuo kolme miehen puolikasta saavat siivota tämän, jos kerran aikoivat illalla – ja tulevana yönä juopotella.”
”Nyaah!” Kitty naukui.
”Mitenkäs munukat?” Minä kysyin. Ne oli asetettu joulukuusen alle, siihen koriin, missä Lily oli tuotu.
Belle istui kirjahyllyn ylähyllyllä ja hyrisi.
”Mistäs nyt tuulee?” Minä kysyin. ”Oletpas hyvällä tuulella, Belle.”
”Beauuuuuu!” Belle äännähti.
”Mikäs nyt on?” Minä kysyin.
Asetin muut sylissäni olleet pokémonit lattialle, Lilykin hyppäsi pois harteiltani. Kitty katsoi kaunista Furretia ihaillen.
”Lily, olet saanut idolin.” Minä naurahdin.
”Furret~” Furret vastasi iloisena. Samaan aikaan tunsin pökkäyksen jalkaani vasten.
”Chikorii!” Ceres hihkui.
”Sinähän olet hyvällä tuulella!” Minä totesin. ”Jimin seura on tehnyt sinulle hyvää!”
Pieni Chikorita punehtui kasvoistaan. ”Chiko..”
Taputin Chikoritan päätä hyvillä mielin, minusta oli helpottunut että Ceresillä oli jo parempi mieli.
Silloin se tapahtui, korissa olevat munukat alkoivat hohtaa himmeää valoa.
”Heeei!” Oli minun vuoroni hihkua. ”Tätä sinä yritit sanoa Belle! Munukat kuoriutuvat pian!”
”Beau!” Belle nyökkäsi kirjahyllyn päältä.
Istahdin korin viereen, ihan vain siksi, että jos, vain jos munukat kuoriutuisivat pian. Lily oli yhä kaulalleni käpertyneenä, sekin katseli niitä mielenkiinnolla. Saphirekin odotti jo kovasti munukoiden kuoriutumista.
Kosketin teräksen harmaata munukkaa, ja sain huomata että se oli hyvin lämmin.
”Kuoriuduhattehan pian? Täällä jo odotellaan.”
”Kas vain, olet haalinut itsellesi pokémon munia.” Kuulin professori Mimosan äänen olohuoneen oviaukosta.
”Joo.” Minä naurahdin. ”Ne vähän niin kuin etsiytyvät luokseni.”
”Nya?” Kitty naukui ja tökki tassuillaan polveani.
”Älä ole ujo, Kitty.” Minä patistin. ”Hän on vain tämän kaupungin pokémon professori, häneltä sain Ozzyn.”
”Nya?” Nyt Kitty kääntyi puhumaan Lilylle.
”Furret!” Lily rohkaisi.
”Kiitti, Lily.” Minä kiitin ja silitin hellästi Furretin päätä.
”Ryhmässäsi näyttää jo olevan aikalailla porukkaa, Harley.” Professori sanoi. ”Psyduck ei olekaan kovin suosittu valinta.”
”Minä pidän siitä.” Minä sanoin. Saph kompastui juuri silloin maton reunaan ja mätkähti suoraan eteeni. ”Saphire on minusta tosi söpö!”
”Nyaa!”
”Kyllä minä tykkään sinustakin, Kitty.” Minä naurahdin ja pörrötin Skityn päätä, se kehräsi.
”Chikorii!”
”Kyllä myös sinusta, Ceres!”
”Ne näyttävät onnellisilta.” Professori ilmoitti.
”Se on mukava kuulla.” Minä huokaisin. ”Olen yrittänyt parhaani.”
”Kuulin veljiltäsi että olet jo osallistunut kilpailuihin. Voititkin yhden.” Professori Mimosa mainitsi. ”Aiot siis koordinaattoriksi, kuten äitisikin?”
”En tiedä vielä.” Minä tunnustin. ”Tässä vaiheessa kai pitäisi jo tietää, mutta en osaa sanoa, minä kun pidän sekä kilpailuista että saliotteluista.”
”Teet sitä minkä katsot parhaaksi Harley.” Professori rohkaisi. ”Jos pidät sekä otteluista että kilpailuista, osallistu niihin! Olen varma että menestyt.”
”K-Kiitos, professori Mimosa.” Minä änkytin. ”T-Teen parhaani.”
”Niin varmasti teetkin.” Professori hymyili. ”Minun pitää nyt jatkaa matkaa. Pidä hyvä huoli pokémoneistasi ja ilmoittele ihmeessä itsestäsi tietyin väliajoin, haluan tietää miten sinulla sujuu pokémoniesi kanssa!”
”Teen sen!” Minä lupasin.

Professorin lähdettyä huomasin yhden asian. Ozzy oli tipotiessään. Ozzy ei ollut muiden kanssa olohuoneessa.
”Ozzy?” Minä kutsuin. ”Missä olet?”
Enkä saanut vastausta.
”Mihin ihmeeseen se on taas luikkinut?”
Kävin keittiössä katsomassa olisiko Ozzy siellä, mutta teidän sopii kysyä mitä löysin Ozzyn sijaan. Muistanette sen astian, jossa oli ollut veljieni sekoittamaa terästettyä glögi-juomaa? No nyt oli käynyt niin että koko se kattila, missä oli valmiiksi terästettyä lämmintä glögiä oli typö tyhjä.
”POJAT!” Minä karjaisin, niin että koko talo raikui. ”TE SENKIN KÄNNIPOSSUT, HETI TÄNNE!”
”Oho.” Kuulin Troyn äänen portaikossa. ”Meidän neidille iski känkkäränkkä.”
”Harley on aika usein pahalla päällä, vai mitä?” Tim kuului kysyvän.
”Yritä nyt olla hyvällä tuulella kun asut tuollaisten heittiöiden kanssa.” Minä mutisin.
Tim oli ensimmäinen joka tuli alakertaan. Hänen punaiset hiuksensa olivat sekaisin, mutta ainakaan hän ei ollut ottanut pisaraakaan, sen minä olisin haistanut.
”Mikäs nyt on, pikkusisko?” Tim kysyi huolettomasti.
Osoitin tyhjää kattilaa ja annoin veljelleni kuoleman katseen.
”No mitä?” Hän ihmetteli ja ilmeisesti ymmärsi vasta tyhjän kattilan nähtyään. ”Mitäs himputtia?”
”Sitä minä sinulta kysynkin!” Minä huudahdin. ”Joko te kännipossut olette juoneet tuon tyhjäksi?!”
”Troy maistoi yhden mukillisen mutta ei me..”
”No miksi se on tyhjä?!”
Tim kohautti hartioitaan. ”Jätkät, oletteko te ryystäneet koko kattilan minulle kertomatta?”
”No ei olla!” Kuulin Troyn huutavan yläkerrasta.
”No se nyt on tyhjä!” Minä ärjäisin.
”Ettet vaan ole itse juonut sitä, Harley?” Troy letkautti.
”Minä en teidän myrkkyihinne koske!” Kiljaisin.
”No jos Ozzy tyhjensi sen?” Qwill kuului nauravan.
”O-Onko Ozzy siellä?” Minä kysyin.
”Ei ole näkynyt.” Troy vastasi.
”Hitto!” Minä murahdin.

Tiesin että nyt oli pakko kaluta piha ja Charca Town  läpikotaisin. Kerrankin olin tyytyväinen, ettemme asuneet suurkaupungissa.
Vedin heti paksun mustan takin niskaani ja valkoiset talvisaappaat jalkoihini.
”Futtet!” Lily äännähti, se oli yhä tekeytynyt muhviksi kaulani ympärille.
”Lily, jää sinä kotiin.” Minä sanoin ja nostin Furretin kaulaltani. ”Sinä saat luvan läksyttää noita hulttioita, pure vaikka! Sen he ovat ansainneet!”
”Furret!” Lily nyökkäsi tomerana.
Jokin nykäisi housujeni punttia.
”Psy?”
Saphire katsoi minua pää kallellaan.
”Saph, pidä sinä huoli muista, kun olen poissa. En viivy kauan, mutta sano muille että etsin Ozzyn ja tuon sen takaisin, älkää olko huolissanne.”
”Psyduck!” Saphire nyökkäsi ja heilutti minulle toista kättään.
”Nähdään pian!”

Astuessani ovesta ulos, ilmasta tipahti jotain villaista ja mustaa kasvoilleni.
”Beau!” Tuntisin Bellen äänen missä vain. Se liihotteli pääni yläpuolella. Ja oli pudottanut mustan villapipon päälleni, ajatteli minun kai jäätyvän ilman sitä.
”Belle, sinähän inhoat pakkasta.” Minä huomautin. ”Miksi..”
”Beauti!” Belle julisti.
”Haluat auttaa?” Beautifly nyökkäsi kiivaasti.
”Beau!”
”Hyvä on.” Minä myönnyin. ”Mutta älä lennä liian korkealla, siipesi jäätyvät.”
Belle nyökkäsi ja lähti liihottelemaan yläiloimoihin.
Minä taasen lähdin koluamaan katuja. Taisin näyttää aika hölmöltä juostessani ympäri kaupunkia, mitään löytämättä. Minne ihmeeseen Ozzy oli voinut mennä? Ja jos se tosiaan olisi siinä tilassa, mistä tiesin että raukka olisi edes tajuissaan.
Pikku hiljaa aloin vaipua epätoivoon. Mitä jos en enää näkisi Ozzyä?
Juuri silloin, Belle liihotteli taivaalta suoraan pääni päälle.
”Belle, löysitkö mitään?”
”Beau!” Beautifly nyökkäsi ja nousi jälleen siivilleen. Se ei noussut päätäni korkeammalle, se johdatti minut Charca Townin perimmäiselle alueelle, ei siellä ollut mitään merkittävää, vain pimeä kuja, jossa oli liuta roskapönttöjä rivissä.
”OOOOOooooooosssssHHHHHaaaAAAA—WOooootwOOOOOt!” Sieltä kuului epämääräistä, korvia vihlovaa hoilotusta. Hoilaaja kuulosti tutulta, kenelläkään muulla ei ollut tuollaista ääntä.. kuin Ozzyllani.
Ja siellähän pieni herra Oshawott seisoi, serenaadia hoilaamassa roskapöntön päällä.
”OZZY!” Minä kiljaisin.
”Oshaik!” Pokémon päästi kimeän hikkauksen tapaisen äänen ja lensi persuksilleen.
”Olipas hauska temppu!” Minä päivittelin. ”Tajuatko yhtään, miten huolissani..”
”Oshaik!” Se hikkasi uudelleen ja hyppäsi kömpelösti roskiksen päältä, niin että lopulta liukastui ja lensi maahan nokalleen.
”Sen siitä saa.” Minä huomautin. ”Oliko pakko mennä juopottelemaan?”
”Oshaik!” Ozzy hikkasi ja nousi ylös, mutta kaatui persuksilleen heti sen jälkeen. Sitten se ojensi käsiään minua kohti, kuin olisi halunnut minun ottavan itsensä syliin.
Pyöräytin silmiäni ja huokaisin syvään. ”Anna mun kaikki kestää!”
”Beau!”Belle nyrpisti nenäänsä, sekin varmasti haisti terästetyn glögin karsean löyhkän, mikä Ozzysta lähti.
Kävin poimimassa hirveän hajuisen Oshawottin syliini, jonka jälkeen Ozzy painoi tyytyväisenä päänsä rintaani vasten ja huokaisi.
”Oshaah~”
”Älä vielä iloitse.” Minä mutisin. ”Kun päästään kotiin, laitan sinut kylpyyn. Haiset hirveälle.”
Mutta loppujen lopuksi, kotiin saavuttuani, tyydyin pistämään, matkalla nukahtaneen Ozzyn olohuoneen sohvalle nukkumaan, minähän en kännipäistä pokémonia alkaisi kylvettää!
Belle meni heti takan eteen lämmittelemään itseään, Lily, Kitty ja Prim istuivat sen seuraksi. Minä ja Saph taas menimme istumaan kuusen viereen, tai oikeastaan Saph istui joulukuusen alla, munukka kori oli meidän välissämme.
”Tiedättekös, joskus tuo Ozzy on ihan hölmö.” Minä sanoin munukoille. ”Tänään se keksi juoda itsensä huppeliin. Ei ollut kaunis näky.”
Kolme munukkaa alkoivat samanaikaisesti hohtaa hiukan.

Ozzy nukkui tyytyväisenä iltaan saakka. Ainakin siihen asti kunnes ensimmäinen uuden vuoden raketti oli pamahtanut ilmaan. Istuin silloin sohvalla, Kitty oli näet pelästynyt pamausta ja rynnännyt heti syliini turvaan.
Ozzy hypähti ylös säikähtäneenä kuultuaan ensimmäisen pamauksen. Se pakeni oitis syliini ja ahtoi itsensä Kittyn viereen.
”Osha!”
”Nya?” Kitty haisteli hetken Ozzya ja nyrpisti sitten nenäänsä.
”No, Ozzy?” Minä kysyin. ”Oliko se sen arvoista?”
Oshawott pudista päätään ja irvisti.
”Hyvä että opit jotain.” Minä naurahdin. ”Menkäähän nyt katsomaan raketteja keittiön ikkunasta.”
Saphire johti koko konkkaronkan heikko kuntoisen Ozzyn puolesta keittiöön, jossa Ceres jo istui pyödällä ikkunan edessä Jimin kanssa, raketteja ihaillen. Minä taasen jäin hetkeksi vielä olohuoneeseen. Kävin ottamassa munukat korista, nostin ne syliini. Olivat jo kovin lämpimiä.
”Kyllä se Ozzy nyt oppi.” Minä ilmoitin. ”Toivottavasti te ette järjestä minulle samanlaisia yllätyksiä!”
Yhtäkkiä sylissäni olijat kuumenivat entisestään. Tapahtui kirkas valo-effekti, enkä pidellyt enää sylissäni kolmea pokémonin munaa, pitelin sylissäni kolmea pokémonia!
Ne nostivat päänsä ja katsoivat ylös, minuun päin samaan aikaan, silmät uteliaisuutta hehkuen.
”Hei vain, kolmoset. Mukava viimein nähdä teidät.” Minä kuiskasin. ”Ja hyvää uutta vuotta teille.”

Kommentit:

Cinna

Suloinen tarina tämä. 8)
Toivottavasti ei Ozzy ota juopottelua tavaksi, siitä voisi koitua ongelmia. Tuota loppua ehkä haluat muuttaa pikkaisen, kun näet, mikä sieltä yhdestä munasta kuoriutuukaan. :’D Oshawottit ovat kyllä harvinaisen suloisia tapauksia sellaisenaan… Vaikka ehkä henkilökohtaisesti tykkään loppupeleissä vieläkin enemmän Samurottista. Ehkä.

* Sinulle tästä §30
* Sap(p)hire/Ozzy/Prim/Lily 20 exp
* Uudenvuoden bonukset, saavutus/New Year’s Charm/Soothe Bell