Vanhat Vihellyksen tarinat 12 > Ällöttävän pinkkiä menoa

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2013.

Huokaisin syvään. Ozzy keikkui hartiallani, kilpaa reppuni kanssa.
”Ole onnellinen siitä, ettei sinulla ole sisaruksia.” Minä mutisin ja katsoin ärtyneenä punahiuksista typerystä, joka roikkui sitkeästi perässäni.
”Osha?” Ozzy ei tietenkään ymmärtänyt, miksi sen kouluttaja oli tympääntynyt. Se tuijotti minua sinisillä nappisilmillään kysyvästi.
”Niin, ethän sinä voi ymmärtää, Oz.” Minä huokaisin. ”Mutta kun joutuu tuijottamaan tuota virnettä, melkein kaksikymmentä vuotta..”
”Kiitos.” Tim letkautti. ”Minäkin rakastan sinua, sisko pieni.”
”Kukaan ei pyytänyt sinua mukaan, Tim.” Minä murahdin.
”Mutta minä tulen silti, vain siksi etten halua jättää suloista sisartani oman onnensa ojaan.” Tim leperteli typerä ilme kasvoillaan. Hän näytti hölmöltä, punaisen kiharan hiuspehkonsa kanssa virne naamallaan.
”Oshawott.” Ozzy totesi.
”Eli minne mennään?” Poika rallatti.
”Tallgrass Cityyn.” Minä murisin. ”Rivier Caven läpi. Ja sinä et tule mukaan.”
”Miksen?”
”KOSKA minä olen jo iso tyttö, ja osaan pitää huolen itsestäni.”
Vai osaanko? Tämän seikkailun päätyttyä, sitä on toki hyvä kysyä. Vaikka mistä minä olisin tiennyt, että se luolan käytävä sortuu? Voisin jopa sanoa että se oli Terra Enterprisen munukka varkaan syytä, mutta osittain se oli myös omaa syytäni. Ette varmaan ymmärrä, mitä selitän? No tämä seikkailu selittäköön.

Kaikki alkoi sinä aamuna, kun heräsin yläkerran kylpyhuoneesta, kyllä kylpyhuoneesta. Nukuin makuupussissa, kylpyammeen vieressä. Miksikö? No siksi, että Nemo nukkui siellä. Pieni Feebas olisi kuivunut, jos se olisi nukkunut tyynnytetyssä korissa, siksi se nukkui vedellä täytetyssä ammeessa. Ei se yksin nukkunut, Sapphire halusi välttämättä pitää pikkuiselle seuraa. Heräsin sinä aamuna, kun sain splashin kasvoilleni.
”Feebas Fee!”
”Huomenta, Nemo.” Minä mutisin. ”Viisi minuuttia vielä..”
”Psy!”
Sitten Saphire roiskutti vettä naamalleni.
”Okei, okei!” Minä murahdin. ”Noustaan sitten ylös!”
Oli muuten hyvä että päätin juuri silloin nousta ylös, sillä isoveljeni Brett päätti könystellä vessaan juuri sillä hetkellä.
Hänen kasvonsa venähtivät, kun hän näki minut leiriytyneenä kylpyammeen eteen.
”Mitä hel..”
”Huomenta, Brett.” Minä mutisin.
”Mitä sä täällä teet?” Poika kysyi äimistyneenä. ”Ai, mä tajuan! Sä pakenit tänne sitä metalli-hirviötä!”
”Brett Elijah Leroux.” Lausuin hiljaa ja nousin ylös, jokseenkin kankena. Marssin veljeni eteen, ja tiesin näyttäväni kamalalta, sillä näytin sellaiselta joka armas aamu. Mutta tänä aamuna taisin näyttää erityisen pelottavalta, koska Brett näytti sen verran pelästyneeltä ja astui vielä askeleen taaksepäin.
”Öö.. mä..”
”MINUN Skarmoryni ei ole mikään hirviö ettäs tiedät!” Minä karjaisin. ”Jill on loistopokémon ettäs tiedät! Sitä paitsi, kuka tahansa tuon hajuinen, ansaitsee saada Skarmoryn kimppuunsa.”
”Mitäs toi tarkoitti?” Brett kysyi haastavasti ja laski toisen kätensä lanteilleen.
”Juuri mitä sanoin, rakas veljeni.” Minä sanoin jokseenkin sarkastisesti ja työnsin häntä ovesta ulos.
”Hei! Mun pitää..”
”Et pokémonieni nähden!” Minä julistin. ”Mene alakertaan!”
”Mut sittenhän mun pitää ohittaa sun huoneesi ja..” Brett takelteli.
”Jill nukkuu.” Minä murahdin, ja työnsin hänet pois huoneesta. ”Oletettavasti.” Sitten löin oven kiinni.
”Mitä tarkoitat ’oletettavasti’?!” Brett karjui ja paukutti puista kylpyhuoneen ovea.
”Tuota kun jatkat, herätät kuolleetkin.” Minä naurahdin.
”Voi, paska!” Brett kirosi ja vaimeasta pamauksesta päätellen hän potkaisi ovea. ”Auts!”
”Noin siinä käy.” Minä sanoin hyvilläni.
”Fee! Fee!” Nemo loiski iloisesti ammeessa.
”Kohta kuulette..” Minä naurahdin. Ja olin oikeassa.
”SKAAAAAAAAAAR!”
”UAAAAAAAAAGH Auts! Irti! Tuhma Skarmory! Hei, lopeta! Varo, kohta mä..UAAAAH”
Tömähdys ja epämääräistä kolinaa.
”Arvasin.”

”No niin kaverit.” Minä käännyin pokémonieni puoleen. ”Lähdetään täältä, sillä välin kun nuo toopet joko koisivat tai syövät aamupalaa.”
”Duck?”  Sapphire katsoi minua kysyvästi.
”Syödään LeafTownissa. Sinne ei ole pitkä matka.” Minä hymyilin.  ”Sieltä pääsee nopeasti TallGrass Cityyn, ja haluan päästä jatkamaan matkaani.”
”Fee!” Pikku Nemo loiski iloisena ammeessa. Taputin pikkuista pään laelle.
”Niin sitä pitää, Nemo. Taidatkin olla valmis seikkailuun. Ja Saph, pitää sinusta varmasti huolta.”
”Psy!” Saph hihkaisi, ja lensi ammeessa takamukselleen, mistä seurasi loiskaus – myös minun naamani kastui siinä rytäkässä. Saphire katsoi minua anteeksi pyytävästi.
”Ei haittaa, Saph.” Minä naurahdin ja taputin vuorostani kömpelön Psyduckini päätä. ”Minun pitikin pestä kasvoni.”
Sen jälkeen harjasin tummanpunaiset hiukseni, sain kirota sitä, että hiukseni olivat osittain kiharat, sillä takut koituisivat joskus vielä kaljuuntumisekseni.
”No niin, kaverit.” Minä mutisin. ”Palloihinne siitä, lähdetään ihan kohta.”
Niin minä sitten kutsuin ne takaisin palloihinsa, jotka olin illalla – tai totuuden mukaan keskiyöllä jättänyt kylpyammeen reunalle.
”Takaisin, Nemo. Takaisin, Saph.”
Oli hyvä, että tajusin tulla ulos kylpyhuoneesta, sillä huoneessani oli käynnissä sota. Ozzy tappeli Jillin, Skarmoryn kanssa. Ozzy paralla oli naarmuja kasvoissaan.
”Jill!” Minä huusin. ”Toivottavasti sinulla ei ole kynsiäsi tässä!”
”Skaar.” Skarmory äännähti ja naksautti niskojaan omahyväisesti.
”Pyydä anteeksi.” Minä vaadin. ”Ja sitä paitsi.”
Katsoin huonettani, joka näytti lähinnä siltä kuin siellä olisi räjähtänyt pätkä dynamiittia. Sänkyni esimerkiksi näytti siltä, kuin siinä olisi nukkunut lauma leijonan pentuja, pienen vastakuoriutuneen Skarmoryn sijaan. Lakanat oli revitty riekaleiksi, peitossa oli reikiä ja tyynyt oli revitty kahtia. Tästä tuli ihan mieleen yksi lapsena leikkimäni leikki, jota tapasin leikkiä äidin turhan raisun Pidoven kanssa. Leikin nimi oli ”sänkysota – eli sängyn möyhennys”. Äidillä meni usein hermot minuun ja Pidoveensa. Hän tapasi karjua meille naamapunaisena – kuten minä nyt Jillille.
Minua alkoi naurattaa, ei vain muisto siitä, vaan myös se että kuulostin ihan äidiltäni. Jill katsoi minua kuin kajahtanutta kun aloin nauraa kippurassa kesken saarnan.
”Anteeksi tuosta.” Minä rykäisin. ”Mutta Jill, pyydä anteeksi Ozzylta. Et saa käydä omiesi kimppuun.”
”Skaar.” Skarmory mutisi ja näytti punnitsevan sanojani, varmaankin miettien kannattaisiko minua totella vai ei.
”Jill.” Minä käskin vaativasti. ”Pyydä anteeksi. Nyt.”
Olin varma että kuulin Jillin tuhahtavan, sitten sen teräväkärkiset linnun kasvot punehtuivat hiukan ja se liimasi katseensa lattiaan.
”Skaar.” Se lopulta päästi suustaan, mutta mulkoili minua sitten ärtyneesti.
”Palaa, Jill.” Minä huokaisin ja kutsuin neidin takaisin palloonsa. ”Oletko ok, Ozzy?”
”Oshaik!” Ozzy hikkasi.
Kitty ryömi pois sänkyni alta ja pökki jalkojani helpottuneena.
”Ei hätiä, Kitty.” Minä hymähdin. ”Vaara on ohi. Palaa sinäkin palloosi.”
 Samaan aikaan Lily, Belle, Prim ja Ceres mönkivät pois vaatekaapistani, kaipa ne olivat evakuoineet itsensä sinne sodan ajaksi.
”Oletteko kunnossa?”
”Beautii!”
”Fuuuur~”
”Bun!”
Kaikilla kolmella näytti olevan kaikki hyvin mutta Ceres oli asia erikseen. Sen terälehti oli nuupahtanut, ja pikkuisen pää myös, se katsoi maahan ja sen ilme oli sellainen, kuin hyvin ahdistuneella ihmisellä joka yritti kaikin voimin pitää ahdistuksen sisällään.
”No niin, kaverit. Palatkaa palloihinne.” Minusta oli parasta kutsua Lily, Kitty ja Belle takaisin palloihinsa, sillä Ceres tuskin välitti itkeä kaikkien nähden.
Huokaisin syvään ja heitin muiden poképallot sivuun.
Kävelin pienen Chikoritan luo, huomasin heti miten se pidätteli kyyneliään.
”Mikä hätänä, Ceres?” Minä kysyin. ”Kaikki ok?”
Silloin Ceres alkoi parkua kovaan ääneen. Se oli hyvin ylpeä pieni pokémon, se ei pitänyt muiden seurasta tai ylipäätään tunteidensa näyttämisestä.
”Voi sinua, Ceres.” Minä kuiskasin ja nostin Chikoritan syliini varovasti. Yleensä se olisi potkinut ja sätkinyt, niin etten olisi millään saanut pideltyä sitä.
”Ei ole mitään hätää.” Minä yritin lohduttaa. ”Vaikka ei siltä näytä Jill on itse hyvin hämillään. Sehän kuoriutui vasta, ei se ole tottunut vielä muiden seuraan. Tiedän koska minä olen itse vähän samanlainen, siksi minä tahdon lähteä täältä pois pikimmiten.”
”Chiko?” Chikorita katsoi minua miettivästi.
”En minä pidä ihmisten seurasta.” Minä mutisin. ”Mutta sitä et kyllä kerro kellekään.”
”Chikorii.” Ceres pudisti päätään.
”Ja jos haluat, voin kantaa sinua sylissäni kunnes päästään Rivier Caven läpi.” Minä ehdotin. ”Pitäisitkö siitä?”
Ceresin kyyneleisille vaaleanvihertäville kasvoille kohosi hymy ja se nyökytti päätään.
”Ensin meidän pitää löytää Indy.” Minä totesin. ”Muistathan sen höpsön sinisen Swinubin?”
Toki Ceres sen muisti, se nyökkäsi heti. Mutta silloin Ozzy astui kuvaan, sänkyni jalkaan nojasi vanha kunnon kapsäkkini, herra tönäisi sen nurin. Sisältä kuului säikähtänyt huuto:
”Swiiiiinub!”
”Siellähän sinä olet, Indigo!” Minä huokaisin. ”Voit tulla ulos nyt, vaara on ohi.”
Repustani kömpi pieni pyöreä sikapokémon, jonka turkki oli sininen. Turkki oli aivan keksin muruissa – ilmeisesti Indy oli joko istunut keksipaketin päällä – ei, kyllä se oli syönyt kokonaisen paketin kaurakeksejä, sillä sen suuta kehysti hirvittävä muruvana.
”No ainakin joku meistä on syönyt aamiaisensa.” Minä naurahdin. ”Oletko lähtö valmis, Indy?”
”Swi!” Pikku Swinub hihkaisi.
”Hyvä, koska lähdemme heti kun olen saanut vaatteet kiskottua ylleni.” Minä julistin ja poimin jalkojeni juuresta tyhjän poképallon. ”Palaa.”
Punainen lasersäde imaisi Indigon mukanaan pallon sisään. Asetin Ceresin sänkyni päälle muodostuneen höyhen kasan päälle – höyhenet olivat kai tulleet Jillin repimistä tyynyistä, minun oli aika vetää vanhat vaatteeni, mustat sukkahousut sekä musta-valkoinen mekko päälleni.

Lähtemiseen tuntui tuhrautuvan yllättävän paljon aikaa, siksi säästän teidät yksityiskohdilta, sillä teitä tuskin kiinnostaa tietää miten Brett kirosi Jilliä ja urputti minulle mennessäni alakertaan. Tai siitä miten eräs tietty Axew oli piilottanut toisen saappaani, enkä meinannut löytää sitä mistään.
Kun lopulta pääsin ulos talosta, sain huomata että saisin uuden stalkkerin Qwillin tilalle.
”Hei, Harley!” Kuulin nuorimman isoveljeni huikkaavan, jostain selkäni takaa. ”Odota, minä tulen mukaan!”
”No, etkä tule!” Minä huusin. ”Ozzy, lakkaa keikkumasta reppuni päällä!”
”Osha!” Ozzy äänteli iloisena.
Paukautin oven kiinni nopeasti ja puristin käteni Chikoritan ympärille.
”Yrittäköön lähteä seuraamaan meitä.” Minä kuiskasin Ceresille.
No lopun voinette arvata. Juuri kun olin päässyt takaisin Route ykköselle takiainen alkaa jahtaamaan minua..
”Harleyliini, odotaaa~!”
”Enkä odota! Ozzy pidä kiinni, koska nyt mentiin!” Täytyy sanoa että se oli nopein koskaan juoksemani lenkki, tosin Route ykkönen ei ollut järin pitkä. Mutta lopulta minäkin väsähdin, ja minun oli aivan pakko hyväksyä Timin seura.

Päästessämme takaisin TallGrass Cityyn olin enemmän kuin mielissäni, siitä että sain taas tavata Trevin ja hänen kömpelön vihreän persoonansa.
Voin vaikka vannoa, että vihreähiuksinen poika oli lihonut viisi kiloa sitten jouluna. Tai ehkä se johtuu pokékokkeudesta.
”Olet lihonut, Trev.” Minä huomautin heti ensimmäisenä.
”Mukava nähdä sinuakin, Harley.” Poika naurahti. ”Minne sinä Qwillin jätit?”
”Kotiin.” Minä mutisin. ”Mutta minulla on uusi stalkkeri.” Tökkäsin Timin hartiaa.
”Moi.” Tim heilautti kättään. ”Timothy, kavereille Tim, olen tuon Harleyn isoveli.”
”Jälkeen jäänyt isoveli.” Minä mutisin.
”Oikeasti sä rakastat mua.” Tim naurahti.
”Niin paljon että yrjöttää.” Minä mutisin.
”Eli sä olet se pokékokki, jonka Harley pelasti?” Tim small talkasi. ”Qwill kertoi siitä, sanoi että käppänä tuossa..”
Huokaisin syvään. ”Olen Rivier Cavessa, jos kaipaatte. Mentiin, Ceres, Ozzy.”
”Chiko!”
”Oshawott!”
TallGrass City ei ollut pikku lomani aikana muuttunut yhtään. Kilpailuteltta oli yhä pystyssä, samaten myös Sali. Ainoa mikä oli muuttunut, oli ihmisten määrä kaupungissa. Kaikkialla parveili ihmisiä, mutta kukaan ei ollut yksin – tai ilman ihmisystäviä, kuten minä, kaikilla oli mukanaan poika tai tyttöystävä, minulla oli vain Ceres ja Ozzy. Tällaisina hetkinä todella toivoin olevani sosiaalinen – edes vähän enemmän sosiaalinen.
”Oshaik!” Ozzy hikkasi.
”Toivottavasti hikkasi paranee pian, Ozzy.” Minä sanoin alakuloisesti.
”Chikorii?” Ceres nosti päätään ja katsoi minua.
”Ei tässä mitään, Ceres.” Minä huokaisin. ”Sanoinhan etten pidä ihmisistä, eivätkä he minusta.”
”Oshawott!” Ozzy äännähti vihaisesti ja viittilöi kädentyngillään hermostuneesti.
”Älä viitsi, Ozzy.” Minä naurahdin, vaikkei asia ollut hauska, vaan pikemmin masentava. ”Me molemmat tiedämme että se on totta.”
”Osha!” Ozzy väitti hanakasti vastaan.
”Mennään nyt vain sille hiton luolalle.” Minä mutisin. Matkalla sinne kohtasimme vielä lisää ihmisiä, ja mikä pahinta yli puolet olivat joitain rakastavaisia tai vasta-ihastuneita.
”Tämä pistää ihan yrjöttämään.” Minä mutisin. Ozzykin katsoi vastaan tulevia, ja sen kasvot näyttivät muuttuvan väriltään yhtä vihreiksi kuin Ceresin kasvot.
”Älä huoli, Ozzy.” Minä sanoin. ”Kouluttajanne lupaa pyhästi olla rakastumatta eli muuttumatta hörhöksi.”
”Chikorii!” Ceres äännähti.
”Ei, Ceres. Se on lupaus jota..”
”Tuonne luolaan pitäisi kasata rakastavaisille tarkoitettu toivomuskaivo!” Kuulin jonkun naishörhön, jolla sivumennen katsoen oli ällöttävän pinkit hiukset ja punertavat silmät, erittäin kalpea iho ja yllään no räikeän pinkki napapaita ja siihen sopiva tuskin edes polviin asti yltävä fuschian värinen hame sekä paksupohjaiset kukka-sandaalit. Hän näytti aivan muotitalosta karanneelta aaveelta, joka oli altistunut turhan paljon pinkki säteilylle.
”Eikö se olisikin romanttista?” Tyttö jatkoi kimakalla äänellä.
”Ei.” Minä vastasin melko kovalla äänellä, joka ilmeisesti häiritsi puhujaa, niin että hän kääntyi katsomaan, kuka hänet julkesi keskeyttää.
”Se olisi ällöä.” Soin tytölle kornin hymyn.
Tyttö hymähti. ”Ja kuka antoi sinulle luvan puhua?”
”Minä itse.” Minä mutisin. ”Sitä paitsi pokémonithan kärsisivät rakastavaisten käynneistä, luolassa asuvat pokémonit haluavat rauhaa, eivät kikattelevia lempiväisiä sitä häiritsemään.”
Sen sanottuani astelin edessäni häämöttävään luolaan, Ozzy sen sijaan keskittyi esittelemään kaunista kieltään tytölle.
”Oshaplääh!”
Yritin peittää kikatukseni, sillä sehän oli epä-Harleymaista. ”Kuule, Ozzy. Juuri tuon takia minusta ei järin pidetä.”
Silloin Oshawott hyppäsi oikealle hartialleni ja kietoi käden tynkänsä sen verran kun saattoi, kaulani ympärille.
”Oshaa~”
”Kyllä minä tiedän, että rakastat minua, Ozzy.” Sanoin lempeästi. Silloin myös Chikorita lipaisi kielellään kättäni. ”Kiitos, Ceres. Mitä tekisinkään ilman teitä?”

Luola ei ollut muuttunut yhtään täällä oloni jälkeen. Kaikkialla oli yhä sinistä, kauniin sinistä ja kimmeltävää. Kuulin veden loiskeen, hiljaisia pokémonien ääntelyjä. Oli ihanan rauhallista, toista se oli luolan ulkopuolella.
”Mitähän tuo pariskunta ryysis tarkoitti?” Minä pohdin. ”Onko se joku uusi lookki?”
”Taitaa liittyä ystävänpäivään.” Kuulin selkäni takaa pehmeän pojan äänen sanovan. Ja minä myös tunsin tuon äänen, en ollut varma mistä.
Käännyin, katsoakseni tulijaa suoraan silmiin. Tunnistin hänet heti, vaikka hänellä oli erilaiset vaatteet yllään. Niityn vihreät pörröiset hiukset ja lämpimän siniharmaan väriset silmät, lempeä hymy – mitä helvettiä oikein ajattelen? Tämä ystävänpäivän romanttinen soopa on saanut aivoni sekoamaan.
”Harley Leroux.” Sanoi poika ja suoristi päässään olevaa mustavalkoista lippistä. ”Muistatko minut? Tapasimme taannoin pokémon fan clubilla. Koordinaattori-kisasi jälkeen.”
”Totta kai muistan!” Minä sähähdin. ”Sinä yritit varastaa Primin munan!”
”Niin, sen hyperaktiivisen Bunearyn.” Poika naurahti. ”Miten se voi?”
”Paremmin, kun pysyt kaukana siitä.” Minä murahdin.
”Älä käsitä minua väärin, neiti Leroux.” Poika nosti kätensä tyynnyttelevästi kasvojensa korkeudelle. ”En tarkoittanut pahaa. Enkä tee sitä nytkään.”
”Joo, et.” Minä naurahdin pisteliäästi. ”Terra Enterprisehan on hyvä järjestö! Auttelette joulupukkia antamaan pokémoneja kilteille lapsille.”
”Kuulehan neiti Leroux, minä en tullut tänne Terra Enterprisen agenttina.” Poika kiisti. ”Tulin tänne samoissa aikeissa kuin sinäkin.”
”Niin varmaan.” Minä mutisin. ”Mitä sinä tänne tulit, ei sinunlaisellasi pitäisi olla vaikeaa tyttöjen selättämisessä..”
Poika oli komea. Todella komea, jos totta puhutaan. Hänellä oli yllään tiukat vaaleanharmaat farkut ja valkoinen huppari, valkoinen puki häntä.
”Ehkä minäkään en pidä ihmisten seurasta.” Poika hymähti. ”Pidän enemmän pokémoneista, kuten sinä.”
”Mistä sinä sen muka tiedät?” Minä sähähdin. ”Minähän rakastan ihmisiä!”
”Et sinä niin tuolla ulkona sanonut.” Poika naurahti. ”Sanoit Oshawottillesi vihaavasi ihmisiä.”
”Entäs sitten?” Minä murahdin. ”Entä jos vihaan ihmisiä? Se ei sinulle kuulu.”
En tiedä miksi, mutta tuo jätkä alkoi ottaa minua pahasti pannuun. En tiedä yrittikö hän tahallaan ärsyttää minut äärirajoilleen, voidakseen helpommin viedä minulta pokémonini vai mitä, mutta juuri nyt en kaivannut häntä, tai ketään ihmistä kertomaan mitä tunsin ja mitä en.
Käänsin selkäni hänelle, mikä olisi ollut hemmetinmoisen typerä juttu, ellei Ozzy olisi toiminut selkäni silminä ja mulkoillut vierasta puolestani. Lähdin kävelemään kohti vasemman puoleista tunnelia. Ja ennen kuin poika ehtisi seuraamaan minua sanoin hänelle: ”Jos et kerran ole järjestösi hommissa, voit jättää minut rauhaan.”
Sen sanottuani juoksin syvemmälle tunneliin, ja toivoin ettei vieras muukalainen seuraisi minua. Mutta niin vain kävi.
Hän käveli rauhassa peränääni, kuulin vain meidän askeleemme tunnelissa – mikä olisi kai ollut ihan pirun romanttista JOS tämä olisi ollut typerä romanttinen komedia.
”Loukkasinko sinua jotenkin?” Poika kysyi ja minä pysähdyin.
En keksinyt mitä sanoa, osa minusta halusi käydä syvälliseksi ja pitää luennon siitä, miksi halusin olla yksin ja vihasin ihmisiä, mutta onnekseni viisaampi osa minusta, piti suuni supussa.
Tunsin pojan käden koskettavan toista hartiaani, sitä millä Ozzy ei seissyt. Hänen kätensä oli lämmin.
”Hei-” Poika yritti sanoa mutta minä käännyin nopeasti ympäri.
”Älä helvetti vie koske minuun!” Minä kiljaisin. Silloin katosta tipahti pari kiveä maahan.
”Täällä ei kannattaisi huutaa.” Poika viisasteli.
”Ehkä sinun ei kannattaisi lääppiä vieraita, niin säästymme kivivyörymiltä.” Minä mutisin.
”Anteeksi.” Poika sanoi. ”Kuule, en tarkoittanut..”
”Jätätkö minut rauhaan, jos päihitän sinut pokémon ottelussa?” Minä paukautin.
”Käyhän se mutta..” Poika sanoi.
”Hyvä!” Minä sanoin äreästi. ”Aloitetaan!”

Se oli tyhmää, ja minä tiedän sen. Nyt tiedän myös sen, ettei onnettomuutta olisi sattunut, jos minä en olisi menettänyt malttiani. Mutta viis siitä, parempi vain kertoa asiat, siinä järjestyksessä, jossa ne tapahtuivat.
”Miten on, Ceres?” Minä kysyin. ”Haluatko kokeilla ottelemista?”
Chikorita katsoi minua laskelmoivasti, kuin olisi yrittänyt päätellä, mitä tunsin tätä muukalaista kohtaan, mutta sitten se nyökkäsi.
Laskin Ceresin maahan ja hymyilin. ”Menehän sitten.”
Muukalainen laski pallostaan ulos pienen vaaleanpunainen luppakorvaisen Whismurin.
”Juokse sitä kohti ja tee Razor leaf!” Minä määräsin. Ceres teki kuten käskin, hieman epäröivästi tosin. Se juoksi kohti vaaleanpunaista täplää ja tähtäsi siihen lehdestään irronneet terävät terälehdet.
”Väistä ja tee Pound!” Poika huusi. Whismur väisti, se oli kai niin kevyt, että hyppäsi leikiten Ceresin yläpuolelle ja iski sitä sitten kasvoihin nyrkillään.
Ceres parkaisi mutta laskeutui onnellisesti maahan neljälle jalalleen – melkein.
”Nyt tee pound uudestaan ja sitten Uproar!” Poika käski Whismuriaan.
”PoisonPowder valmiiksi, Ceres!” Ceres alkoi erittää myrkyllisen violetin väristä jauhetta lehdestään,
Whismurin pound oli onnistunut, se löi niin lujaa, että Ceres lensi kaaressa ilman halki. Whismur karjaisi keuhkojensa täydeltä, ääni ikään kuin pahensi Ceresin ilmalentoa. Sain sen kiinni, mutta koska se tuli sellaisella vauhdilla, minäkin kaaduin ja luisun pitkin käytävää, kunnes osuin seinään. Eikä se ollut lainkaan pahinta. Pahinta oli se yläpuoleltani, katosta kantautuva särkyvien kivien ääni ja se että minua huippasi niin pahasti, etten tiennyt mitä oli tapahtumassa. Taju meni, niin siinä kävi.

Kommentit:

Cinna

Tajuton Harley sortuneessa luolassa epämääräisen miekkosen kanssa yhdistettynä ystävänpäivätarina-aiheeseen ja tuohon pariskuntahommaan; voin kyllä hyvin nähdä mielessäni, mihin suuntaan tämä tästä voisi kehittyä. 😉 Jill on aika tulinen tapaus, ja Ozzyn söpstelystä en varmaan koskaan tule saamaan tarpeekseni… Olet sen kuvannut jotenkin niin hyvin. Lisää vaan tulemaan. :>

Jäipäs tynkäkommentiksi.
Muistuttelisin muuten myös vielä tuosta keskeneräisestä safarikierroksestasi tässä näin~

* Ozzy/Ceres/Jill 20 exp
* Sinulle §35