Aurora #25 > Pahojen puolella

Tarina kirjoitettiin alun perin huhtitoukokuussa 2018.

Splinter

Meitä alkoi jo olla paljon, en ole varma mistä meitä oikein putkahtelee, mutta taas kerran Miwa tuli takaisin uuden pokémonin kanssa. Nyt meitä oli jo kolme uutta lyhyen ajan sisällä, oli tuo violetti Buizel, lumivalkea Pichu, Luna ja nyt vaaleanpunainen Magikarp, joka oli asetettu johonkin puhallettuun uima-altaaseen kehää uimaan.

Tiimin nuorimmat kävivät uteliaisuuttaan katsomassa uutta tulokasta, mutta sen ärhentely karkotti ne pian muualle, vain Lolita jäi lipumaan altaan ylle. Magikarp yritti toki osua kummitukseen, mutta luullakseni sen ainoa isku oli taklaus, joka ei normaalityypin iskuna vahingoittanut kummitustyypin pokémoneja. Illallinen oli hyvä, Miwa oli viettänyt puolet päivästä kalassa, ja puolet ruokaa valmistamassa ruokaa. Kaikki olivat saaneet kalaa, mutta suurimmat ja mehukkaimmat vonkaleet oli saanut tuo saukko, Ayame. Olin sanonut muille, etteivät ne saisi yrittää pihistää siltä sen ruokaa – erityisen tarkasti olin tällöin katsahtanut Winonaa, joka ei oikeastaan kuulunut tiimiimme, mutta majaili silti kanssamme. Se teki varsin hyvin selväksi, ettei kuulunut tähän tiimiin, sillä se oli melkein koko ajan – kunhan ei nukkunut, pahan teossa. Milloin se raapi kynnyksiä, milloin se ärsytti muita, milloin teki parhaansa kampatakseen Miwan.

En ymmärrä mitä se täällä teki.

Tuo saukko puolestaan ei koskenutkaan saamaansa kala-annokseen. Se murjotti ja toisinaan parkui itsepintaisesti. Odile pysytteli sen lähellä, ja yritti lohduttaa sitä, mutta saukko solvasi tuon tuostakin Odilea ja väitti ettei mokoma ruohon pätkä ymmärtänyt mistään mitään. Mutta jotenkin sain sellaisen kuvan, että Odile jos kuka ymmärsi.

Vaikka mistäs minä tietäisin? Minä ja Odile emme oikeastaan jutelleet. Se taisi vähän pelätäkin minua.

Kuitenkin, yön pimeydessä, silloin kuin kaikki muut nukkuivat, minä kuulin miten tuo saukko nousi varovasti istumaan, ja pisti poskeensa saamansa ruuat. Ne tekisivätkin sille hyvää. En ollut eläessäni nähnyt noin laihaa pokémonia. Mistä se lie tullutkin, täällä sen olisi varmasti parempi.

Seuraava päivä valkeni samanlaisena kuin edellinenkin. Miwa ei ollut järin tyytyväinen siitä, ettei hän saanut poistua tästä talosta.
”Sinun on nyt parempi olla herättämättä liikaa huomiota itseesi”, se vaaleahiuksinen poika sanoi.
”Ja kuinka kauan?” Miwa tiuskaisi. ”Se että minua ei näy missään muutamaan viikkoon herättää varmasti epäilyksiä!”
”Juurihan Kai näki sinut”, vaaleahiuksinen poika pisti väliin, kulmakarvojaan kohottaen. Miwa murahti tähän turhautuneena, enkä minä sitä yhtään ihmettelekään, ulkona oli kaunis auringon paiste, ja hän halusi päästä ulos tästä tunkkaisesta kellarista niin kuin me kaikki muutkin. Hän katsahti hieman epäilevästi Ilseen, joka oli ollut muuton jälkeen oudon ponneton.
”Uskaltaisinkohan viedä sinut pokémon centeriin?” Miwa mietti hiljaa, vaaleahiuksisen pojan mentyä ylempään kerrokseen. Miwa silitteli kissanpennun violettia turkkia, Ilse availi silmänsä laiskasti ja alkoi kehrätä.
”Pitää ainakin käydä siinä liikkeessä ostaa lisää niitä potioneita”, Miwa huokaisi. ”Ehkä alat sitten voida paremmin.”
”Minua ei sovi unohtaa”, Bellatrix sanoi raukeasti, eikä sekään ollut oma itsensä sitten tehtävän, josta Yoru oli kertoillut. Minä en ymmärtänyt ihan kaikkea, mutta ilmeisesti tuo huonosti hoidettu ja nälkiintynyt Buizel oli osa sitä ja siksi nyt täällä.

Miwa puhisi kiukusta, vaaleahiuksinen poika oli jättänyt hänelle läjän vanhoja vaatteitaan, joita käyttää, sillä Miwan oli nyt syystä tai toisesta pysyteltävä piilossa, tai ainakin naamioitava itsensä hyvin. Kuulemma kaiken varalta. Niin Miwa sitten pukeutui maastokuvioisiin capri-housuihin ja yli-isoon vihreään huppariin. Hiuksensa tyttö kätki lippiksen alle. Miwa odotti hetken ja katsoi, kuinka suuri osa meistä veteli yhä sikeitä. Hän silitteli hajamielisesti uneliaan Bellatrixin turkkia ja kettu näykki leikillään Miwan sormen päitä – kuten sen tapana toisinaan oli.

Kului muutama tunti, lopulta Winona, tuo epäilyttävä Liepard suvaitsi viimein avata silmänsä ja tassutella esiin kellarin varjoisimmasta paikasta, jossa se nukkui. Se tassutteli Miwan luo, ja tiesin heti, ettei katilla ollut hyviä aikomuksia, sillä jollain tapaa se halveksi Miwaa, mutta kukaan ei tiennyt miksi. Miwa ojensi kättään purppuran väristä kissapokémonia kohti, silittääkseen sitä, mutta Winonapa otti ja läiskäisi Miwan ojennettua kättä terävillä kynsillään – joita se aina teroitteli tämän kellarin erinäisiin esineisiin.
”No ole sitten”, Miwa sanoi varsin välinpitämättömästi, vaikka oli saanut käteensä kolme ohutta naarmua, joista vuoti verta.

Miten Miwa saattoi olla noin välinpitämätön? Hänen pitäisi komentaa Winona lopettamaan! Ei noin saa tehdä!

”Annahan olla!” Minä huudahdin ja syöksyin vanhalta vaatetelineeltä – jossa me pikku Yorun kanssa vietimme yömme, kohti tuota epämiellyttävää mirriä. Kukaan ei tekisi pahaa Miwalle kun minä olin paikalla! Pystyisin kyllä samaan kuin Rigelkin!
”Anna olla, Splinter”, Miwa huokaisi ja nousi seisomaan.
”Kylläpä sinä käyttäydyt huonosti, Dana ei ole voinut kasvattaa sinua noin!” Muuan Leafeon saarnasi. Siinä oli taas yksi pokémon jonka alkuperästä en ollut aivan selvillä. Se vain tuli jostain ja ilmoitti olevansa Miwan äidin pokémon. Se matkaisi kanssamme Marble Cityyn asti, jossa Miwan isä tätä nykyä asui.

Miwa ei ollut ikinä maininnut vanhempiaan.

”Hah, minuapa ei emoni komentele!” Winona julisti. ”Eikä sen puoleen kukaan muukaan!”, sen sanottuaan Liepard heittäytyi pitkäkseen lattialle, juuri sinne missä oli eniten tiellä. Pikkuinen hopeaturkkinen Eevee lähestyi sitä epäröivästi, se seisoi siinä hetken, kunnes viimein uskaltautui kysymään:
”Tuota, miksi olet niin ilkeä?”
Liepard avasi silmänsä ja katseli huvittuneena tuota pientä olentoa.
”Ilkeäkö? En minä ilkeä ole”, se naurahti. ”Minä en vain ymmärrä miksi kaikki pitävät tuota tyttöä niin suuressa arvossa, hänhän on kouluttajana täysi tohelo.”
Eevee-tyttö istahti lattialle ja kallisti päätään. ”Mitä tohelo tarkoittaa?”
”Sitä, ettei hän osaa yhtään mitään”, Liepard maukaisi.
”Tuo ei ole kamalan kiltisti sanottu”, pieni Candy kommentoi, mutta Liepard vain naurahti ja sulki silmänsä. Mutta kauaa sitä ei kestänyt, sillä Miwa nousi yllättäen.
”Nyt riittää”, hän sanoi.

No vihdoinkin!

Minä oletin, että Miwa aikoi viimein näyttää tuolle Liepardille mistä tuulee, mutta hän vain astui sen yli ja käveli yli-isoissa lenkkareissa ovelle.
”Käyn vähän ulkona”, tyttö sanoi poissaolevasti.
”Minäkin, minäkin!” Candy kiirehti sanomaan ja viiletti Miwan perään. Sanojensa päätteeksi se vielä otti kevyesti hampaillaan kiinni Miwan lahkeesta.
”Hui?” Pienen valkean Pichun pää kurkisti Miwan hupusta ja katsoi ympärilleen. ”Korkealla!”
”Luna, miten sinä sinne eksyit?” Miwa kysyi, kun huomasi pienen matkustavaisen.
”Pesä”, Luna sanoi hiljaa. ”Meillä oli joskus tällainen pesä.”
Miwa kumartui ja nosti Candyn syliinsä, hän hymyili mutta hymy ei näyttänyt iloiselta. Miwa ei ikinä ole ollut mikään suunnaton ilopilleri, mutta ei hän ikinä näin maassa ole ollut. Mikähän häntä vaivasi?
”Ihmisen murheet”, Leafeon sanoi, ikään kuin olisi lukenut ajatukseni. ”Mikazukilla oli niitä toisinaan.”
”Mitä silloin kävi?” Minä kyselin.
”Vaikeuksien kautta voittoon”, Leafeon hymyili.

Minä en ymmärtänyt mitä se tarkoitti, mutta halusin ulos joka tapauksessa. Niinpä minä seurasin Miwaa, olisipahan ainakin rauhallista, kun Rigel ei tunkisi mukaan. Ja oli se harvinaistakin.

Mutta kaikkea muuta siitä tuli.

”Lentele vähän, Splinter”, Miwa kehotti minua tekemään, kun olimme päässeet ulos tyhjästä talosta, johon tirkistelevä vaaleahiuksinen poika oli meidät jättänyt. Olimme ilmeisesti Shamrockin metsän läheisyydessä, sillä ilma tuoksui vahvasti kuusikolta.
”Kuka täälläkään asuu?” Miwa mutisi. Nousin siivilleni, mikä sai pikkuiset katsomaan menoani suut auki.
”Jos minä osaisin lentää, löytäisinköhän isän ja äidin?” Luna mietiskeli. En kehdannut sanoa lumihiirelle, että jos se ei muistanut vanhempiaan, kuinka ihmeessä se nämä löytäisi?
”Candy ei tunne vanhempiaan”, Candy sanoi pää kallellaan. ”Millaisiakohan nämä olivat?”

Niin vanhemmat… ovat vanhempia, kai oli luontaista, että pienet pokémonit halusivat tietää jotakin siitä mistä olivat tulleet. Minua se ei niinkään kiinnostanut, sillä minun vanhempani eivät olleet mukavia. Eivät ainakaan muille pokémoneille.

Miwa aloitti matkan kohti Peacock Cityä, kantaen kahta tulokasta, nämä sanailivat keskenään ja minä lensin. Oli mukavaa vaihteeksi päästä ulos veryttelemään siipiä. Aurinko paistoi ja tuuli pienesti, ilmassa tuoksui kesä. En tiedä, onko mitään parempaa kuin tuntea auringon lämpö siivillään.

Matka sujui varsin rattoisasti, kun Miwa päästi pikkuiset jaloittelemaan, nämä ihmettelivät kovasti kosteaa maata ja kaikkia sen tuoksuja. Ja sitä että näkivät oman kuvajaisensa vesilammikossa.
”Ei se ole toinen Luna, kuvajainen vain”, Candy kertoi Lunalle, joka ihmetteli, miksi vedestä pilkisti toinen Pichu. Miwa tuntui saavan pieniä iloja katsoessaan Eeveen ja Pichun temmellystä ja leikkiä kostealla tienpientareella, mutta suru oli yhä hänen silmissään. Enkä minä tiennyt mitä tehdä.

”Lennä vaan kauemmas”, Miwa sanoi, huomatessaan tuijotukseni. ”Kunhan et mene liian pitkälle, se tästä vielä puuttuisi, että sinä eksyisit.”

Minä olin liian iso eksymään.

Mutta tein kuten Miwa käski, lentämäänhän tänne oli tultu. Niin minä sitten lensin kohti edessäpäin häämöttävää rantakaupunkia. Näin kauniilla ilmalla ei uskoisi kenenkään olevan pahan teossa, mutta niin sitä erehtyy.

Lennettyäni tovin rannan tuntumassa näin ison Fearow’n sekä kahden pienemmän Spearow’n ajavan takaa jotakin toista pokémonia.
”Napataan se ja viedään pesään!” Kuului Fearow raakkuvan.
”Viedään, viedään!” Sen toverit raakkuivat. ”Otetaan kiinni, revitään ja raastetaan!”
En sietänyt kiusaajia, minusta oli naurettavaa, että noin iso pokémon kiusasi itseään paljon pienempää pokémonia ja vielä joukolla, kun se yksin olisi riittänyt. Minä vihasin kiusaajia sydämeni pohjasta. Jotainhan tuolle ole tehtävä! Ketään ei kiusattaisi, kun minä olin paikalla!

Pienempi lintupokémon nyyhki ja katsoi hädissään ympärilleen, löytääkseen jonkun paikan jonne piiloutua. Sen housuissa minä olisin syöksynyt alas rannalle ja kadonnut ihmisten joukkoon. Se kun vielä oli niin pieni, ettei herättäisi liikaa huomiota, vaikka törmäilisikin muihin, toisin kuin tuo Fearow. Pienempi lintunen katsoi niin kuumeisesti ympärilleen, ettei lainkaan huomannut miten Fearow’n terävät kynnet lähestyivät sen selkää. Kiihdytin vauhtiani ja taklasin tuota kiusaajaa voimieni takaa. En ehkä ollut täysin kehittynyt, mutta kyllä minä tuon päihittäisin, vaikka toinen siipi selän takana!
”Annahan olla!” Minä huusin Fearow’lle.
”Kouluttajan pokémon!” Fearow raakkui, kuin merkiksi seuraajilleen. ”Kouluttajan pokémon, sillä on asusteita!”
”Kouluttajan pokémon!” Pienemmän Spearow’t raakkuivat kuin lauma Chatoteja, jotka vain toistivat mitä niille sanottiin. ”Revitään ja raastetaan!”
”Voittehan te yrittää”, minä sanoin. ”Mutta helposti se ei käy!”

Tiesin olevani alakynnessä jo senkin takia, että heillä oli ylivoima, kolme yhtä vastaan, eikä vain yhden kehittyneen pokémonin etu. Nyt tarvittiin taktikkuutta. Nyt tarvittiin agilityä, nopeutta, sillä minulla oli sellainen tunne, etteivät nuo paljon hidastelisi hyökätessään kimppuuni. Ja oikeassa olin, ensimmäinen pienempi Spearow pamautti minua pursuit-liikkeellä päin näköä ja toinen nokki minua päälaelle nokallaan ja kolmas, Fearow yritti tähdätä minua fury attackillä, mutta eipä osunut. Kaksi Spearow’ta oli saatava ensin pois pelistä, sehän oli selvää.

Tai ainakin kauemmaksi, jotta voisin käydä niiden johtajan kimppuun. Jos johtaja olisi poissa pelistä, nuo mitä todennäköisemmin jättäisivät pienemmän lintusen rauhaan. Mutta sitä vastaan tarvitsisin lisää nopeutta, joten käytin vielä kerran agilityä. Se ei kuitenkaan kiinnostanut isoa pomoa, joka jälleen kerran lähestyi pienempää vaaleanpunaista pokémonia uhkaavasti.
”Ei minun vuorollani, ryökäle!” Huusin sille ja taioin siipieni seasta viiltolehti hyökkäyksen, razor leafin sitä kohti.
Fearow kääntyi katsomaan minua pöllämystyneenä.
”Et voi olla tosissasi”, se raakkui. ”Käytitkö sä kutale oikeasti muhun razor leafiä?”
Mutta minä en jäänyt kuuntelemaan vaan taklasin rumaa Fearow’ia päin näköä, toivoen että se saisi jonkin sortin palovamman erikoiskykyni flame bodyn takia. Samalla nuo kaksi yrittivät olla ovelia ja tähdätä minuun kummaltakin suunnalta tulevan pursuitin, mutta saivat vain törmäillä keskenään, väistettyäni ne.

Tuosta isosta linnusta täytyisi päästä.

Razor windistä saattaisi olla apua tässä. Ainoa ongelma kyseisen liikkeen kanssa oli se, että sen tekemiseen menisi aikaa, enkä ollut varma pystyinkö torjumaan sen iskuja. Olihan se täysin kehittynyt pokémon ja varmasti minua vahvempi. Pian se nokkaisikin minua kipeästi rintaan aerial ace-iskulla. Vaikka isku sattuikin, periksi en aikonut antaa! Olin sitä paitsi saanut hyvin tuulta kerättyä siipieni alle. Pian minä iskisin takaisin!

”Eivät ihmisten kouluttamat pokémonit ole yhtään meitä villejä parempia”, Fearow pilkkasi. ”Katsokaa nyt tätäkin! Eihän se edes osaa väistää kunnolla!”

Sanot sinä.

Silloin minä iskin razor windillä, terävillä tuulen puuskilla Fearow’ta päin näköä, tuuli viilsi sen suuria siipiä ja sai sen höyhenet pöllyämään. Hah, sitäs sai!
”Sinä senkin!” Fearow sadatteli, katsoessaan sen omien siipisulkien pöllyämistä, sen näytti ärsyyntyvän siitä, eikä aluksi edes huomannut miten minä liihotin sen taakse ja laukaisin parit emberit sitä kohti, tarkoituksenani suojata pienempää lintua. Kun Fearow viimein kääntyi ympäri, en antanut sille aikaa hyökkäykseen vaan täräytin sitä kohti quick attackin ja jatkoin vielä emberillä tulittamista. Tämä sai Fearow’n perääntymään, ja toteamaan ettei varmasti maksa vaivaa.
”Mentiin pojat”, se raakkui ja johti pökerryksissä olevat Spearow’t muille maisemille.
”Ja pysykääkin poissa!” Minä huusin niiden jälkeen.

Tällä välin pienikokoinen vaaleanpunainen lintu, jonka tunnistin Ducklettiksi oli lehahtanut läheisen katoksen päälle ja alkanut nyyhkiä. Lähestyin sitä varovasti, sillä en halunnut linnun säikähtävän minua, jotkut kun säikähtivät pelkästä Fletchinderin näkemisestä. Lähestyessäni sitä ymmärsin nyyhkimisen syyn, Spearow’t olivat repineet siltä pyrstösulkia ja raapineet verta vuotavia naarmuja sen rinnuksille.
”Hei oletko sinä kunnossa?” Kysyin Ducklettilta lähestyessäni sitä.
”Minä…” se aloitti niiskuttaen. Äänestä kuulin, että Ducklett oli tyttö, ja se suututti minua vielä enemmän. Ne roistot olivat käyneet tytön kimppuun! Niiden pitäisi hävetä! Mutta nyt ei saanut olla vihainen tai Ducklett säikähtäisi. Laskeuduin katoksen päälle sen vierelle ja silmäilin ankkalintua hetken. Sen täytyi olla niitä shinyja pokémoneja, joita meidänkin joukkoon oli ilmaantunut. Mutta mikä tärkeintä, Ducklett kuuluisi varmasti jollekin, sillä sen päähän oli sidottu sininen silkkirusetti, jonka se oli varmasti saanut kouluttajaltaan, kuten minäkin olin saanut fedorani.
”Onko sinulla kouluttajaa?” Kyselin varovasti. ”Oletko eksynyt?”
”M-Minun kouluttajani m-meni n-naimisiin”, Ducklett itki. ”H-Hän a-antoi m-meidät kaikki p-pois uusille k-kouluttajille, e-enkä m-minä enää i-ikinä n-näe ystäviäni!”

Vai sillä tavalla olivat asiat.

”S-Siksi m-minä k-k-karkasin”, Ducklett niiskutti. ”E-Ei minun u-uusi kouluttajani i-ilkeä ole m-mutta kun…”
Tein saman eleen, kuin useasti pikku Yorua käsitellessäni, vedin pienemmän linnun siipeni alle ja annoin sen itkeä itkunsa.
”Minä karkasin kotoa, kun olin pieni Fletchling”, minä sanoin. ”Minulla ei toki ollut vielä kouluttajaa, mutta perhe minulla oli. Oletko kuullut Talonflamestä?”
Silloin pieni Ducklett nosti päänsä siipeni alta ja nyökkäsi. ”Minun entinen kouluttajani kasvatti lintupokémoneja, meillä ei ikinä ollut yhtäkään Talonflameä mutta olen kuullut niistä.”
”Niin, Talonflamet syövät muita pienempiä lintupokémoneja”, minä huokaisin.  ”Minä en halunnut syödä kavereita, joten lähdin kotoa sellaiselle routelle, jolla tiesin monen pokémonkouluttajan aloittavan matkansa. Ei sillä ollut väliä millainen kouluttaja olisi, kunhan ei tarvinnut seurata vanhempien jalan jäljissä.”
”Kouluttajia on monenlaisia”, pieni Ducklett sanoi ja kaivautui esiin siipeni alta, itkustaan tointuneena.
”Miwa on kiltti, vähän ehkä kokematon, mutta pitää meistä kuitenkin hyvää huolta”, minä kerroin. ”Mukaan on mahtunut myös muiden kaltoin kohtelemia ja hylättyjä pokémoneja.”
”Kuinka vanha sinun kouluttajasi on?” Ducklett tahtoi tietää.
”Kai se on vähän päälle kahdenkymmenen”, minä veikkasin sillä, jos totta puhutaan, en ollut täysin selvillä Miwan iästä.
”Sitten hänkin menee lähivuosina naimisiin”, Ducklett sanoi alakuloisena.
”Jaa. Minä kun en usko, että Miwa tahtoo naimisiin”, minä sanoin, sillä olin muistavinani Miwan käyneen tällaista keskustelua joskus jonkun kanssa.

”Kukaan selväjärkinen ei kyllä naisi sitä”, tuttu ääni maukaisi maasta, katoksen alta. Sinisilmäinen Liepard siellä istui ja iski silmää.
”Miten sinä pääsit ulos?” Minä kysyin.
”Minulla on keinoni”, Winona sanoi kehräten.
”Ethän päästänyt muita ulos?” Minä kysyin, sillä jotkin tiimin pikkuisista saattaisivat ulos päästyään eksyä, ja olisi täysi työ löytää ne tämän kokoisessa kaupungissa. Sitten oli se Buizel, jos se pääsisi karkuun, olisimme kaikki liemessä. Onneksi Winona ei ollut yhtä tyhmä kuin töykeä, sillä se näytti lukevan ajatukseni.
”Eivät muut pääse sitä kautta ulos. Heidän jalkansa ovat kovin lyhyet”, pantteri totesi ja asettui katoksen alle makaamaan.
”On inhottavan valoisaa”, se totesi.
”Sinullahan on hattu päässä”, Ducklett huomautti.
”Minä en pimeystyypin pokémonina siitä huolimatta pidä liiasta valoisuudesta”, Winona huomautti laskien päänsä tassujensa varaan. Tämä kommentti kummastutti minua kovasti, sillä Ilse ja Trix eivät juuri piitanneet auringon valosta, ne telmivät oli valon määrä mikä hyvänsä.
”Onko tuokin teidän poppootanne?” Ducklett kysyi hiljaa.
”Minä en oikein tiedä, mitä tuo on”, minä myönsin. ”Tämän kaupungin salipäällikkö kaiketi löysi sen, ja se on siitä lähtien majaillut meidän kanssa.”
”Peacockin salipäällikkö on minun uusi kouluttajani”, Ducklett sanoi hieman ujosti, se katsahti minuun ja punastui. Sillä oli tosi kauniit merensiniset silmät ja pitkät silmän ripset.

Lopulta ilta alkoi hämärtyä ja Winona suvaitsi avata silmänsä, ja me päätimme, että oli aika lähteä etsimään Miwaa. Winona totesi, että oli parempi odottaa illempaan, sillä Miwa tulisi luultavasti rannalle maleksimaan, kunhan ihmiset olivat kaikonneet. Ja kerrankin tuo katti osui oikeaan.

Kun ihmiset olivat kaikonneet, näimme miten, pojan näköinen hiippari kulki paljain jaloin rantaviivalla, pienen valkean Pichun ja hopeaturkkisen Eeveen telmiessä rantahiekalla.
”Nyt sinä olet hippa, Candy!” Luna julisti, napattuaan Candyä tämän hännästä. ”Ota kiinni, jos saat!”
”Sehän sopii!” Eevee huudahti ja lähti oitis jahtaamaan Pichua pitkin hietikkoa. Pian nuo kaksi juoksivatkin hietikolla kehää, ajaen toisiaan takaa.
”Tuolla on minun kouluttajani”, minä sanoin. ”Ja tuossa tiimiin uusimmat jäsenet. Tuletko tervehtimään?”

Ducklett mietti hetken, kunnes se lopulta nyökäytti päätään.

Miwa

Minä en ymmärrä, miten minä aina päädyn tällaisiin tilanteisiin. On kai jonkinmoista kohtalon ivaa tai sitten puhtaasti karmaa.

Onko tämä karmaa? Minähän pöllin siltä koppavalta koordinaattorilta sen Buizelin, mutta eikö se, että joku, pöllii huonosti kohdellun pokémonin sitä kaltoin kohdellulta kouluttajalta, ole myös karmaa?

No niin. Siis, seuratessani lumivalkean Pichun ja hopeaturkkisen Eeveen iloista temmellystä hietikolla, joku yllättäen karjaisi:
”Pysähdy, voro!”
Arvatenkin erään Miwan sydän hyppäsi kurkkuun. Mutta säikähdys oli lyhyt aikaista, sillä minä en näköjään ollutkaan se jota jahdattiin. Keskustasta päin juoksi kaksi hahmoa, toinen heistä näytti kantavan jotakin ja toinen, tuo joka juoksi kanniskelijan jäljessä, huusi:
”Pysähdy, varas!”

Pian minäkin sain tästä osani, sillä tyyppi, joka näytti kanniskelevan jotakin, juoksi suoraan minua päin. Ei hän törmännyt minuun, mutta kaatoi mennessään suoraan rantaveteen.
”Karma sinut periköön, senkin kurluttava sammakkoeläin!” Kun en parempiakaan solvauksia keksinyt. Ja unohdin vielä kuulostaa pojalta, kuten piti. Mutta Luna vasta tulistui ja lähti ajamaan – lyhyillä jaloillaan juoksijaa takaa.
”Pichu pii!” Se huusi äreissään, mutta ei kuitenkaan juossut kauas. Candy kipitti Pichun luo ja katseli tuota kysyvästi. Kaipa Candyä ihmetytti sama kuin minuakin, mistäs moinen tunteiden purkaus mahtoi johtua.

”Ei taida olla minun päiväni”, minä mutisin noustessani vedestä. Stalkkerin antamat kuteet olivat mukavasti kastuneet takapuolelta. Asiahan ei minua juuri haitannut koska kyseessä eivät olleet omat vaatteeni, sitä paitsi oli varsin lämmin ilta.
”Veeh?” Candy äännähti astellessaan kohti vesirajaa, hopeaturkkinen Eevee katsahti minua kysyvästi.
”Ei tässä mitään, Candy”, sanoin tuolle. Luna käyskenteli ystävänsä takana, muttei tullut veden lähelle – vaikka silmäilikin sitä uteliaana. Candy puolestaan astui varovasti veteen, kokeillakseen miltä moinen tuntui.
”Eev!” Eevee kiljaisi, kun se tunnusteli tassuillaan kylmää merivettä, se astui kiireesti pois vedestä ja ravisteli tassujaan kuiviksi.
”Piichu?” Luna kyseli korviaan luimistaen. Sen jälkeen Candy nyrpisti nenäänsä ja minusta näytti siltä, kuin tyttö olisi kuvaillut ystävälleen, miten hyytävää merivesi oli.

”Oletko sinä kunnossa?” Joku kysyi. Katsoin hartiani yli ja kukas siinä hölkkäsikään, Peacockin ikioma salipäällikkö Kai.

Tämä taisi todellakin olla huono päivä…

”Vettä se vain on”, minä mutisin yrittäen pitää ääneni poikamaisena, poikaahan tässä oli tarkoitus esittääkin. Harmi vain, ettei Kai ollut lainkaan niin tyhmä kuin miltä ensi hätään näytti.
”Tuota, Miwahan sinä olit?” Poika kyseli hieman ujosti. Hyvin nyhverömäistä, hyvin.
”Sinäkö täällä huutelit varasta kiinni?” Minä kysyin välttyäkseni vastaamasta. Kai läimäytti kätensä keskelle otsaansa.
”Hän varasti liikkeestä kasan TM-levykkeitä, minun piti ottaa hänet kiinni, mutta hän pääsi näköjään livistämään…” Poika luetteli.
”Onko yhtään tietoa siitä, minne hän on menossa?” Minä kysyin kävellessäni pois rantavedestä. Kengät oli hyvä laittaa jalkaan. Candy ja Lunakin tulivat ja istuivat rantahietikolle kuuntelemaan suurehkot korvat höröllä.
”Kai hän on menossa myymään saaliinsa”, Kai arveli. ”On eräs paikka, josta turisteille ei saisi mainita, jossa tämänkaltaiset hyypiöt käyvät.”
”Hyypiöt?” Minä toistin.
”No siis, varkaat ja muut…”, Kai takelteli. ”Ei kyseessä ole mikään Icterine Cityn veroinen paikka, mutta siellä myydään toisinaan varastettua tavaraa.”
”Oletko käynyt siellä?” Kysyin hieman kiusoittelevasti, sillä tuosta Kaista ihan paistoi se, että hän oli kunnollinen kiltti poika, joka ei ikinä sortuisi varasteluun. Siksi minä osasin arvata vastauksen.
”En minä mitään sellaista”, Kai sanoi, katse rantahietikkoon painettuna. ”Mutta olen kyllä kuullut siitä ja miten sinne pääsee. Ihmiset puhuvat, tiedäthän.”
”Tiedänhän minä”, minä vastasin.

En minä edes tiedä, miksi viitsin vaivautua, eihän koko jutulla ollut mitään tekemistä minun kanssani.

”Mennäänkö sitten?” Minä kysyin.
”Tuletko mukaan?” Kai kysyi, ja näytti olevan hieman hämmentynyt kysymyksestäni.
”Yksinkö meinasit mennä?” Minä kiusoittelin. ”Ei millään pahalla, mutta koska sinä olet tämän mestan salipäällikkö, rikolliset tuskin tahtovat sinua pimeille markkinoilleen. Sinähän voisit vaikka laverrella heistä. Sitä paitsi ei kai tuollaiseen paikkaan voi yksin mennä?”

Minä kyllä voisin, mutta tuo Kai. Hänet tunnettiin tässä kaupungissa salipäällikkyytensä takia liian hyvin, ettei hänellä olisi mahdollisuuksiakaan päästä kovin pitkälle moisilla pimeillä kauppateillä.
”Sinut tunnetaan täällä liian hyvin”, minä lisäsin. ”Minä taas olen tuntematon, sillä olen pelkkä oravan pyörään jumittunut kouluttaja, enkä siis ole kotoisin Peacockista.”
”Tuo on kyllä totta”, Kai myönsi. ”Mutta kuinka sinä tiedät tästä noin paljon?”
”Käytän maalaisjärkeä”, minä huomautin. ”Kotona asuessani tuhlasin paljon aikaa poliisisarjojen parissa, et uskokaan mitä kaikkea niistä voi oppia.”

”Fleeetch!” Sieltä tuli Splinter seuranaan Liepard, joka ensitöikseen pöllytti – juostessaan, hiekat päällemme ja venytteli sitten laiskasti. Splinterin seurassa oli myös minulle tuntematon pieni vaaleanpunainen ankkapokémon.
”Siinähän sinä Milly olet”, Kai sanoi, ja tarjosi ankalle istumapaikkaa hartialtaan. Ankka katsahti epävarmasti Splinteriin, joka puolestaan nyökkäsi pienemmälle linnulle rohkaisevasti.
”Sinä näyt satuttaneen itseni”, Kai totesi, sillä huomasi oitis, miten muutama sulka linnun pyrstössä ja siivissä oli ottanut lopputilin, ja niiden paikalla oli kaljuja läiskiä. Kai ei turhia aikaillut vaan otti mukanaan kantamastaan lantiolle sidotusta laukusta muovisen violettia nestettä sisältävän pötikän, josta ruiskutti nestettä linnun naarmuille.
”Kohta helpottaa”, Kai puheli linnulle, kun taas Liepard tuli ja päätti että sen turkissa oleva hiekka sopisi paljon paremmin minun capreilleni kuin sen turkille, joten Liepard otti ja ravisti loput hiekasta päälleni, kuinkas muutenkaan.
”Chinder! Fletch!” Splinter torui leopardia, mutta itse Liepard ei lotkauttanut korvaansakaan moiselle vaan venytteli laiskasti tassujaan.
”Eevee vee?” Candy katseli tuota tutkivasti, Liepard vastasi tähän iskemällä hopeaturkkiselle karvapallolle silmää.

Tärkeimmät asiat ensin: Kai täytyi jotenkin naamioida, oli itsestään selvää, että meidät heitettäisiin heti ulos, jos joku vain näkisikin salipäällikön sellaisessa paikassa. Meidän oli siis talsittava Peacockin keskustaan ja lainattava vaatteita. Onneksemme liike josta nämä TM-levykkeet oli viety, suostui auttamaan meitä, sillä Kai oli luotettava asiakas ja aikoi palauttaa heiltä varastetut tavarat.

Uljasta. Kovin uljasta.

Niinpä tuo sai käyttöönsä maastokuvioisen takin ja mustan lippalakin, joka peitti pojan kasvot aika mukavasti. Kaipa tuo menettelisi. Juuri kun olimme poistumassa, liikkeen ovi kävi. Sisään astui se samainen ruskettunut tyttö, jolla oli kerroksittain stailatut hiukset ja jokin punainen kukan muotoinen hiuskoriste, joka oli parkunut televisiossa jokin aika sitten. Tämä oli Amber, Ayamen entinen omistaja, mukanaan vihreä pokémon, jolla näkyi olevan jonkin sortin lehdistä tehty hulahame.
”Me hankimme sinulle vielä entistä ehomman tiaran, Belle”, Amber lupaili. Hänen pokémoninsa oli ristinyt kätensä puuskaksi ja näytti mököttävän.
”Pitää myös hankkia uusia poképalloja pyydystysretkeä varten”, tyttö sanoi miettivästi ja purjehti ohitsemme, jättäen jälkeensä erittäin vahvan ja pistävän hajuveden katkun, joka sai sekä Lunan että Candyn aivastamaan yhtä aikaa. Koska Kailla tuntui menevän hetki kuteidensa vaihtamiseen – henkilökunnan pukuhuoneessa, päätin katsella ympärilleni.

Tosiaan Candyllä ja Lunalla ei ollut kummallakaan omaa poképalloa.

”Ei auta kuin ostaa muutama dive ball”, Amber kuului sanovan. ”Clementine saakin jäädä tuolle tielleen, napataan jostain parempi Buizel!”
Vai ollaan sitä tuota mieltä. Ensin esitetään itkuisena murheen murtamaa, välittävää kouluttajaa, ja nyt ei voisi kiinnostaa pätkääkään. No ei se mitään, kyllä Ayame mukaan mahtui. Candy ja Luna puolestaan nuuhkivat uteliaina saatavilla olevia palloja. Päädyin lopulta törsäämään kunnolla ja ostamaan noille sinikuorisen frost ballin ja hintavan luxury ballin, jotka – koska ne kuuluivat kaupan kalleimpiin palloihin, ne saivat kylkiäisinä mukaansa vapaavalintaiset sinetit, Candyn pallolle otin säihkysinetin ja Luna sai salamasinetin.

Ei liennyt kovin fiksua tuoda kahta jännän väristä pokémonia jonnekin hämäräkujalle, joka luultavasti kuhisi, jos minkäkin laista väkeä, Candy ja Luna olisivat siis haluttua kauraa ja aivan liian helposti tunnistettavissa. Siksipä ostettuani noille pallot, kutsuin pikkuiset oitis tutustumaan uusiin koteihinsa.
”Tuollaiset kouluttajat saavat minut voimaan pahoin”, kuulin Kain toteavan selkäni takaa. ”Hänen pokémoninsa varastettiin, ja hän on jo hankkimassa uutta.”
”Ehkä ne telkkarissa näkyneet kyyneleet taisivat olla krokotiilin kyyneliä”, minä huokaisin. Eipä sillä, että tuo olisi mitään uutta. Himeko harrasti tuota samaa toisinaan.
”Se Buizel-parka oli muutenkin kamalan näköinen”, Kai huokaisi. ”Teki ihan pahaa katsoa, miten hän treenasi pokémonia, jonka kylkiluut paistoivat turkin läpi.”
”Minä en tiedä paljoakaan koordinaattorikilpailuista, mutta eikös sellaisen pokémonin käyttö kisoissa pitäisi kieltää?” Minä kysyin.

Kävi ilmi, että Kai ei tirnnyt sen paremmin kisojen säännöksiä, mutta jäi silti pohtimaan niitä. Me lähdimme vähin äänin liikkeestä ja suuntasimme kohti sitä osaa Peacock Cityn keskustassa, joka oli tupaten täynnä ihmisiä. Se sai minut pohtimaan, olimmeko nyt varmasti siellä missä piti.
”Kyllä sinne täältä pääsee”, Kai vakuutteli. Katsahdin varmuuden vuoksi taakseni, eihän meitä kukaan seurannut – muu kuin se kelju Liepard, mutta oli syytä tarkistaa, että katti oli vielä tallessa. Liepard tassutteli takanamme, kuin uskollisin pokémon, ikään kuin se olisi ollut valmis seuraamaan meitä maailman ääriin, jos vain pyytäisimme. Mutta minä tiesin, ettei näin ollut. Tai ainakin luulisin niin. Tai no en minä tiedä. Tuosta pokémonista oli vaikea päästä selville.

”Tuota Miwa, miksi sinä oikeastaan olet pukeutuneena pojaksi?” Kai kysyi äkkiä. En tietenkään voinut sanoa, että stalkkerini/tekoserkkuni Eiji oli käskenyt minun pitää matalaa profiilia, sillä se herättäisi lisää kysymyksiä. Siksi minä vastasin asian, joka oli myös totta.
”Täälläpäin liikkuu eräitä ihmisiä joiden en halua tunnistavan minua.”
”Tarkoitatko sinä sitä Hirokia?” Niin, joskus ihmisten on kysyttävä typeriäkin kysymyksiä, sellaista se vain on. Minä en voinut tehdä muuta kuin tuijottaa Kaita pitkään.

Minä en halunnut puhua Hirokista. En yhtään kenenkään kanssa.

Kai tajusi onneksi pysytellä hiljaa, hän kaiketi ymmärsi kysyneensä jotakin tahditonta. Hyvä vain, että oli hiljaa, sain hyvin aika ajatella synkkiä ja sitä miten hölmön sinisilmäinen ihminen saattoi olla. Silloin joskus Hiroki oli unelma, hänessä ei ollut kerrassaan mitään vikaa. Hän oli täydellinen, niin minun höpertyneet aivoni uskoivat. Ne uskoivat myös sen, että minä viettäisin loppuelämäni hänen kanssaan. Jos joku edes kehtasi sanoa hänestä jotakin pahaa, minä puolustin häntä suu vaahdossa. En uskonut hänestä mitään pahaa, vaikka syitä olisi ollut.

Ajatusteni keskellä, sattui jotakin odottamatonta. Se Liepard nimittäin käveli yhtäkkiä vierelläni ja puski kehoaan jalkaani vasten, samoin kuin Ilse joskus teki, halutessaan huomiota. Mutta tämä Liepard oli asia erikseen, vasta aiemmin se oli kynsinyt minua paijattuani sitä. Nytkö se sitten halusi hiukan hellyyttä osakseen? Liepard katsoi minua odottavasti sinisillä silmillään.
”Sinä et sitten raavi minua”, minä murahdin. Olin melko varma, että se tekisi juuri niin, joten päätin olla varuillani. Asetin käteni varovasti katin korvien väliin ja silittelin sen päätä hetken, eikä se yrittänytkään teroittaa kynsiään minuun. Kummallinen otus.

”Sinne pääsee täältä”, Kai sanoi lopulta, kun olimme päässeet sen pahimman turistitungoksen läpi. Seisoimme lähellä pimeää kulmakujaa, josta tulvi viileää ilmaa.
”Oletko ihan varma?” Minä kysyin.
”Niin minä olen ainakin kuullut puhuttavan”, Kai vastasi epävarmasti.
”No se selviää vain katsomalla”, minä huomautin ja olin jo tunkemassa kujalle, kunnes Kai päätti laittaa kätensä olkapäälleni.
”Ehkä meidän ei pitäisi…” Poika aloitti.
”Olemme jo tulleet näin pitkälle”, minä huomautin. ”Mitä järkeä olisi vain kääntyä takaisin?” Sen sanottuani hivuttauduin kujalle ja Liepard seurasi jäljessäni. Splinter puolestaan lenteli yläpuolellani, kuten oli koko ajan tehnyt, sen seurana oli Kain vaaleanpunainen ankka.
”Ollaan kuitenkin varovaisia”, Kain ääni kuiskasi, tuon viimein uskaltauduttua seuraamaan minua kujalle. ”Yritetään olla herättämättä liikaa huomiota.”
”Miksi oikein luulet minun hankkineen Candylle ja Lunalle omat pallot?” Minä kysyin. ”Oletan, että vastaan kävelee muutamakin roisto, jota voisi kiinnostaa shiny pokémon.”
”Minun pitäisi varmaan kutsua Milly takaisin palloonsa”, Kai sanoi mietteliäästi. Hän otti laukustaan sinikuorisen poképallon, mutta kun ankka näki sen, se lennähti oitis pallon ulottumattomiin, Splinterin taakse.
”Kyllä Splinter pienemmistään huolehtii”, minä vakuutin. ”Etkös pidäkin, Splinter?”
”Fleeetch!” Lintu äännähti tomerasti, kuten aina. Siinä vasta kunnon isovelipokémon.

Matkamme päättyi kuitenkin lyhyeen, kujan päähän. Siellä oli vain ruostunut vanha portti, joka oli sidottu kiinni vähintäänkin yhtä ruostuneella kettingillä.
”Luuletko että…”, Kai kysyi.
”Mahdollisesti”, minä vastasin. ”Mutta ongelmana lienee se, miten pääsemme portista. Minä en ainakaan ala kiipeämään.”
Eikä minun tarvinnutkaan, sillä Liepard astui edemmäksi varsin määrätietoisesti ja alkoi oitis kasvattaa kynsiään. Sen kynnet hehkuivat pimeässä, ja todellakin kasvoivat jonkin verran pituutta. Tämän jälkeen katti alkoi kynsiä kettinkiä. Minä olin melko varma, ettei se onnistuisi, sillä kyseessä olivat vain kissan kynnet, mutta erehdyin. Jo muutaman sivalluksen jälkeen kettingit makaavat rikkinäisinä maassa.
”Minä en enää koskaan aliarvioi fury swipesin voimaa”, Kai sanoi minulle.
”Enpä tiennyt, että sinussa on noin paljon ytyä, katti”, sanoin Liepardille ihmeissäni. Liepard katsoi minua viekkaasti, silmiään kaventaen, voisi melkein luulla, että se hymyilisi omahyväisesti sanoessaan:
”No etpä sinä paljon minusta tiedäkään!”

Ja siinä tuo mirri saattoi olla oikeassa.

 Liepard kohotti vasenta etutassuaan auennutta porttia kohti, kuin sanoakseen:
”Käykää sisään.”

Ja mehän kävimme. Kaista pystyi kyllä vaistoamaan epävarmuuden. Poika-polo taisi olla läpeensä kiltti, eikä ollut koskaan tehnyt mitään tällaista. Minäkin olin joskus ollut kiltti tyttö, enkä minäkään ollut pahemmin käynyt tällaisissa paikoissa. Mutta minut ja Kain erotti ainakin yksi tekijä.

Minä en halunnut olla kiltti tyttö. En enää.

”Kuules Kai”, minä sanoin, kävellessämme portista tuon Liepardin johdattaessa meitä. Splinter oli asettunut hartialleni, ja se toi minulle jonkinmoisen turvallisuuden tunteen. Milly-niminen ankka puolestaan istui – hieman vastahakoisesti tosin, Kain olalle.
”Minä kuulin, että sen Amberin pokémon varastettiin kesken kisojen, siitä oli uutisissa”, minä puhelin, kuin en tietäisi koko asiasta mitään, vaikka tiesinhän minä.
”Niin se”, Kai huokaisi. ”Minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä, mutta oli ehkä parempi, että niin kävi.”
”Siellä kaupalla se tyttö julisti nappaavansa jostain paremman Buizelin”, minä kerroin.
”No se ei ole yllätys”, Kai huokaisi. ”Amber ei ole kovin kärsivällinen kouluttamaan otuksiaan. Jos pokémon tekee jotain väärin, hän ei anna sille ruokaa. Rangaistukseksi.”
”Mutta eihän se ole reilua”, minä kommentoin asiaa.
”No ei olekaan. Ei ollut sen Buizelin vika, jos kouluttaja on kykenemätön”, Kai huokaisi. ”Jotkut pokémonit ovat vaikeita ja niitä pitää käsitellä eri tavalla. Eivät ne kaikki ole ihmisystävällisiä. Tuo Liepard on hyvä esimerkki.”
”Äläpä muuta sano”, minä huokaisin. ”En ymmärrä mitä sen päässä liikkuu. Yleensä se vain kettuilee.”
”No mutta antoihan se sinun äsken silittää itseään”, Kai huomautti. ”Se on edistystä.”
”Jos niin sanot”, minä sanoin.

Edessämme aukeni himmeästi valaistu vanha parkkihalli – tai niin minä ainakin oletin. Mutta eivätkö parkkihallit yleensä ole maan alla? Me emme ole maan alla. Halli on täynnä erilaisia myyntipöytiä, kunkin takana istuu joku myymässä mitäkin. Yksi kaupittelee poképalloja, yksi jotakin jauhetta – huumeita kenties?
”Yrttijauheita”, Kai selitti kuiskaten. ”Ne poistavat pokémonin ottelussa saamat statusvauriot, mutta maistuvat kitkeriltä.”
Ja sitten yhden pöydän ääressä näin varsin tutun punahiuksisen hahmon, joka istui pöytänsä ääressä, kinaten asiakkaansa kanssa myymiensä kivien hinnasta.
”Minä en myy Gengaritea alle parin sadan hintaan”, tyttö sanoi määrätietoisesti.
”Maksanko luonnossa, kaunokainen?” Asiakkaana ollut mies kysyi. Yäääk. Ilmeisesti punahiuksinen tyttö oli kanssani samaa mieltä, sillä hän nousi ja läimäytti miestä päin näköä.
”Minua ei tuollaiset kiinnosta!” Tyttö kajautti. Ennen kuin mies ehti tehdä mitään, pöydän alta esiin luikahti suuri musta lisko, joka lyö miestä rinnuksille pitkällä mustalla hännällään, niin että patu lensi hyvän matkan asvaltilla.
”Salan!” Pokémon murahtaa uhkaavasti ja asettuu kouluttajansa eteen, suojatakseen tätä.

”Hän myy megakiviä”, Kai selitti hiljaa. ”Osa on hyvin vaikeasti saatavilla, joten ei ihme, että niitä on saatavilla tällaisissa paikoissa.”
Minä muistin, että joitakin megakiviä sai kaupasta, ja että myyjä oli maininnut Lolitan kykenevän megakehittymään, kunhan se kehittyisi seuraavaan muotoonsa. Mutta emme me siksi täällä olleet. Enkä minä tahtonut asioida Shiina Akagin kanssa.

”Parrrd”, Liepard äännähti ja katsahti meitä varsin käskevästi.  Oli aika jatkaa matkaa ja etsiä ne varastetut esineet. Minä olisin toki halunnut tutkia paikkaa enemmän, mutta Kai, tuo reppana ei näyttänyt viihtyvän. Kuljimme hallia pitkin, kuin olisimme katselemassa apajia, kuin kuka tahansa muukin, mutta oikeasti etsimme varasta. Minä niin toivoin, että Kai tietäisi miltä tämä näytti.

”Täällä ei näytä sentään olevan myynnissä yhtään pokémoneja”, minä huomautin.
”Niille taitaa olla omat markkinansa”, Kai mutisi. ”Täällä myydään vain sekatavaraa.”
”Mutta luuletko että se Buizel päätyi tällaiseen paikkaan?” Minä kysyin varovasti.
”Saattoi ehkä joutuakin, mutta ei siitä hyvää hintaa saa”, Kai sanoi. ”Shinyt ovat hinnoissa, mutta tavalliset pokémonit kiinnostavat harvoja, lisäksi se Buizel oli huonossa kunnossa, joten en usko, että se myisi.”
Niin, Ayame oli todella laiha, mutta sillä oli temperamenttia. Kuinkahan kauan menisi, että se unohtaisi Amberin? Amber ei sen uskollisuutta ansainnut.

”Hei, tuolla!” Kai sanoi yhtäkkiä, osoittaen ihan hallin päässä olevaa pöytää, jonka ääressä istui poika, jolla oli sotkuinen harakan pesä tukkana ja vihertävän ruskeat silmät. Hän näytti jotenkin tutulta, minä en juurikaan nähnyt hänen kasvojaan, kun hän minuun törmäsi, mutta tuon naaman olin nähnyt joskus aiemmin…

”Chinder!” Splinter murahti ja katsoi minua merkitsevästi.
”Sinäkin muistat tuon, etkö muistakin?” Minä tiedustelin Splinteriltä. ”Hän on sen Kanamen kaveri.”
”Tunnetko sinä hänet?” Kai kysyi.
”Tapasin hänet Shamrockin metsässä. Hän kavereineen satutti Splinteriä ja yritti vohkia Odilen, minun Petililini”, minä kerroin. ”Nimeä en kyllä muista.”

Minä en pitänyt Kaita kovin kovaäänisenä tapauksena. Hän ei vaikuttanut suoran toiminnan mieheltä, jos suoraan sanon. Hän oli enemmänkin sellainen nyhverö, vähän ujon oloinen. Eihän hän olisi tännekään uskaltautunut. Mutta se että hän marssi suorinta pöydän luo ja totesi:
”Hei. Palauta pöllimäsi kamat.”

No okei, ei tuota kukaan tottelisi, mutta ainakin hän yritti.

Harakan pesä katseli Kaita pitkään, ihan kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa. Sitten hän naurahti:
”No onkos salipäällikkö naamiaisiin lähdössä, vai mistä moiset vetimet?”
”Ole hyvä ja palauta varastamasi TM-levykkeet”, Kai sanoi kylmän rauhallisesti.
”Tuota mitä sinä aiot tehdä, jos kieltäydyn?” Myyjä kyseli. ”Siis kai sinä ymmärrät, että olet eksynyt väärälle puolelle?”
”Entäs sitten?” Minä pistin väliin. En uskonut tuon tyypin tunnistavan minua, mutta katsoin silti parhaaksi puhua vähän matalammalla äänellä, oli järkevää edes yrittää esiintyä sinä, miksi olin pukeutunutkin.
”Otit sitten oikein poikaystävän mukaasi”, tyyppi ilkkui. ”Eipä se sinua auta, sen minkä olen ottanut, on minun ja pysyy.”

Ja sehän nähdään!

”Paitsi jos voitamme ne sinulta”, pistin väliin – kun en muutakaan keksinyt.
”Että kuinka?” Tyyppi kysyi, ikään kuin hänen kuulossaan olisi ollut jotain vikaa.
”Pokémonottelulla”, minä ehdotin. ”Mitä mieltä olet, Kai?”
”Kyllä se minulle käy”, Kai sanoi, vaikka katsoikin hieman epäilevästi ankka Millyä.

Tämä ottelu oli jonkinmoinen pariottelu, sillä meitä oli kaksi ja tyypillä puolestaan oli mukanaan kaksi pokémonia. Minulla oli Splinter ja Kailla Milly. Tuolla roistolla oli Sneasel ja jokin ankkuria muistuttava pokémon. Kaikkea kanssa.

Minä en tosin luottanut tuohon voroon, vaikka tässä ottelussa kävisikin hyvin, meillä ei ollut mitään takeita siitä, että tuo tyyppi pitäisi lupauksensa ja antaisi varastamansa kamat takaisin. Sillä saattoi vielä olla jokin jekku hihassaan.

Onneksemme tämä paikka, koko hallin perälle jäävä nurkkaus, ei tuntunut kiinnostavan muita, ihmisiä, joten kukaan tuskin huomasikaan sanailuamme. Tai sitä että olimme pian levittäytyneet tyhjäksi jääneeseen tilaan neljän pokémonin turvin.

”Milly, aqua ring!” Kai huudahti kuin paraskin tekijä. Hänen pokémonsa loikin ylleen jonkin sortin vesimäisen rinkulan, mutta ei näyttänyt siltä, että aikoisi käyttää sitä hyökkäämiseen.
”Glacé, hone claws! Nemo, rapid spin Fletchinderiin!” Voro huudahti.
”Splinter väistä ja tee peck tuohon ankkuriin!”

Splinter väistikin tulevan iskun varsin taidokkaasti, mutta ei osunut ankkuriin, sillä tuo kiirehti parinsa, jonkin sortin kärpän taakse piiloon, eikä nokkaisu tehnyt mitään kärpälle. Kärppä kuitenkin katsoi ottelupariaan varsin ärtyneesti moisesta kolttosesta.
”Milly, aerial ace!” Kai käski ankkaansa varsin tarmokkaasti. Ankan kohteena olisi tuo kummallinen ankkuri, mutta se ei suostunut tulemaan kunnolla esiin parinsa selän takaa. Pari alkoi jo kyllästyä temppuiluun ja työnsi ankkurin selkänsä takaa. Sitä näytti kiinnostavan enemmän parinsa hätistely kuin ottelu itse, joten päätin käyttää sitä edukseni.
”Splinter, tee ember!” Komensin lintua tulihyökkäykseen. Splinter totteli ja sylki nokastaan liudan hehkuvia kipinöitä kohti näätäpokémonia. Milly sen sijaan teki ilmassa siron kaaren, ennen kuin kiersi ankkurin taakse ja läimäytti tätä jotenkin nokallaan.
”Hyvä, Milly!” Kai kannusti pokémoniaan. ”Seuraavaksi Icy wind!”
”Ei parane jäädä toiseksi!” Huusin Splinterille. ”Splinter, quick attack!”
Mutta siitä ei tullut mitään, sillä hyypiö komensi pokémoninsa iskuun nimeltä protect, joka suojasi käyttäjää yhden hyökkäysvuoron ajan, niin Kai selitti. Splinter osui hyökätessään eräänlaiseen kilpeen, joka lähetti linnun takaisin hyökkäyssuuntaan, kuitenkaan menettämättä tasapainoaan.
”Nemo, astonish Ducklettiin, Glacé, feint attack Fletchinderiin!” Noiden kouluttaja käskytti. Ankkuri lähti hitaaseen hyökkäykseen, kohti Milly-ankkaa, sitten mokoma kääntyi ympäri, ja yllättäen rääkäisi.

Tuota hökkäystä oli Yorukin käyttänyt!

Näätäpokémon puolestaan pamautti Splinteriä kovalla kokovartalo puskulla keskelle linnun rintaa, mikä sai Splinterin menettämään tasapainonsa ja vaappumaan.
”Hyvin tehty, Glacé!” Näädän kouluttaja kehui. ”Nyt metal claw! Sinä myös, Nemo, käytä wrapia ettei se pääse karkuun!”
En ehtinyt edes reagoida, kun tuo ankkurin rumilus veti, jostakin merilevän peittämän ankkurinsa takataskusta vihreää ohutta siimaa, jonka se onnistui kiertämään Splinterin linnun koiven ympäri. Heti sen jälkeen ruma näätäpokémon loikkasi kohti Splinteriä kynnet ojossa.
”Splinter, väistä!” Mutta eihän tuollaisessa tilanteessa juuri voi väistellä, kun joku ankkuri on ankkuroinut itsensä kiinni koipeesi. Ei sillä, etteikö Splinter olisi yrittänyt, se yritti raahautua ylös noiden tavoittamattomiin, muttei pystynyt, sillä ankkurin rihma repi sen jalkaa alaspäin. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Voisin kutsua Splinterin takaisin palloonsa, mutta minulla ei ollut ketään, jota käyttää sen tilalla. Tuo katti ei minua tottelisi, se oli varmaa. Eivätkä Luna ja Candy olleet edes nähneet ensimmäistäkään ottelua, joten olisi väärin minulta sotkea ne tähän.
Onneksi Kain aivot toimivat nopeasti.
”Milly, air slash!” Poika komensi vaaleanpunaista ankkaa. Ankka totteli, se läimäytti siipiään kerran aiheuttaen napakan ilmavirran, joka sai siiman katkeamaan Splinterin jalasta, mutta ankka ei suinkaan lopettanut tätä vaan lehahti sulavaliikkeisesti kohti ankkuria.
”Duck let let!” Se vaakkui äkäisesti ja nokki ankkuria.
”Dheeeel!” Ankkuri parkaisi, ikään kuin ei kestäisi kuulla enempää, jos sillä olisi ollut kädet tai edes jonkinmoiset raajat, se olisi takuulla tukkinut niillä korvansa – jos sillä olisi ollut korvat. Näätäpokémon puolestaan yritti puolustaa toveriaan sohaisemalla Milly-ankkaa terävillä kynsillään, mutta yritykseksi se jäi, sillä Splinter iski väliin tulittaen näätää liudalla hehkuvia kipinöitä, jotka osuivat mukavasti keskelle näädän pärstää, jonka takia se kavahti kauemmas ja alkoi vaikertaa.
”Glacé, sattuiko?” Sen kouluttaja kysyi. Voin vastata, että luultavasti sattui.

Ankkuri ei voinut sen paremmin, kun komensi pokémoninsa Aerial Aceen, eikä sitä ollut pakeneminen. Ankkurin leväkerros oli reikiä täynnä, eikä näätäkään näyttänyt voivan hyvin, Splinterin emberin jäljiltä, käskin lintua viimeistelemään vielä nopealla quick attackillä.

Tämä ottelu oli tässä. Ja me kaikki – jopa tuo rikollinen, tiesimme että näin oli asian laita. Minä en kuitenkaan luottanut siihen, että hän pitäisi sanansa, kaipa se oli sitä rikollisen omaa vaistoa tai jotakin. Se saattoi tietysti myös johtua siitä, että kun hän oli kutsunut pokémoninsa takaisin palloihinsa, hän seisoi hetkisen siinä hiljaa ja odotti kun Kai keräsi jäljellä olevat TM-levykkeet. Kun pojan selkä oli käännettynä, tyyppi tunki kätensä oliivin värisen liivinsä alle ja oli ottavinaan sieltä jotain.
”Lieparrrrrd!” Liepard sähähti ja loikkasi kohti tuota tyyppiä. Sulava linjainen Liepard ei ollut ehkä kaikkein painavin pokémon, mutta se sai rosmon kaadettua ja painoi tassunsa tämän rintakehää vasten.
”Hyvä siirto, Matikainen!” Kehuin kattia, mutta se suvaitsi vain antaa minulle omahyväisen katseen, kuin todetakseen: ”Tietenkin se oli hyvä siirto. Mitä sinä oikein odotit?”

Kain kerättyä levykkeet, ja sullottua ne laukkuunsa, me lähdimme vähin äänin. Liepard sähisi rosmolle varoittavasti ja Splinter laukaisi tämän jalkojen juureen muutaman kipinän varoitukseksi. Oli kovin kummallista, ettei pikku ottelumme ollut herättänyt juuri kenenkään mielenkiintoa – mikä toki saattoi johtua siitä, että megakiviä myyvän pöydän luona oli käynnissä käsirysy, johon oli osallistunut ainakin viisi heppua, ja moni oli kerääntynyt katsomaan kuinka siinä kävisi.

”Minä en enää ikinä halua mennä tuonne”, Kai huokaisi päästessään takaisin ihmisten ilmoille. Hänen pokémoninsa näytti olevan samaa mieltä, sillä painautui varovasti kouluttajaansa vasten.
”Voisi olla hauskaakin”, minä naureskelin ja silmäilin Splinteriä, joka lenteli auringon laskuisella taivaalla ylväänä kuin mikä. Sen enempää ei asiasta puhuttu. Kävelimme kaikessa hiljaisuudessa kohti Peacockin keskustaa ja ostoskeskusta, josta nuo TM-levykkeet oli varastettu. Liikkeessä myyjä ottikin meidät ystävällisesti vastaan.
”Osa näistä oli jo ehditty myydä”, Kai pahoitteli.
”Pääasia, että saitte edes osan takaisin”, myyjä hymyili. ”Ottakaa täältä kiitokseksi jotain, mitä tarvitsette.”
Ei tietenkään mitään liian kallista, sehän oli selvää. Kai tyytyi ottamaan water stonenakin tunnetun vesikiven, joka kehitti tiettyjä pokémoneja ja vesityypin liikkeitä vahvistavan mystic water-esineen. Minä puolestani laskin Candyn ja Lunan palloistaan, sillä noilla ei ollut omia esineitä – ellei lasketa kummankin omimia pehmoleluja. Vein kaksikon asustehyllykön  luo, ja sanoin niille, että ne saisivat valita itselleen jotakin mieleistä. Kumpainenkin katsoi minua kysyvästi, nyökkäilin niille rohkaisevasti. Pikkuiset alkoivat oitis tutkia hyllyä uteliaina. Splinter istui olallani ja katseli touhua hyvillään. Luna löysi jostakin sinisen muovikukan ja asetti sen Candyn vasemman korvan taakse.
”Pii! Pichu!” Lumivalkoinen hiiri äänteli ja hymyili Candylle.
”Veeeh”, Candy vastasi, punastuen. Hetkeä myöhemmin kumpikin tuli takaisin, Candy kantaen suussaan punaista silkkirusettia ja Luna hypistellen sinistä silkkirusettia. Olin itse katsellut hyllyä ja napannut mukaani sinisen hiuspantaa muistuttavan pannan.

Ehkä Ayame ilostuisi tästä… tai sitten ei.

”Voi miten soma Eevee!” Myyjä ihasteli, mennessämme kassalle. Hän halusi välttämättä silittää Candyä päälaelta, josta Candy ei näyttänyt olevan erityisen riemuissaan. Luna, jonka olin asettanut Candyn seuraksi myyntitiskille näyttääkseni valitsemiani tuotteita, siirtyi vaistomaisesti kauemmas, kun myyjä katsahti sitä.
”Miten kauniit siniset silmät Pichullasi on”, myyjä kehui. ”Snow white shinyko se on? Nuo ovat melko harvinaisia…”

Myyjä olisi varmasti jatkanut jaaritteluaan, ellei liikkeeseen olisi tullut uusia asiakkaita. Minä en kiinnittänyt heihin paljoakaan huomiota vaan siirsin ostokseni ja pokémonini pois heidän tieltään ja menin sivummalle laittamaan asusteet pokémonien ylle. Luna oli vuorossa ensimmäisenä, sidoin sinisen rusetin Lunan oikeaan korvaan ja rusetin Candyn kaulaan. Katselin kaveruksia hetken, enkä voinut olla miettimättä miten suloisia nuo kaksi olivat.
”Voi miten söpö shiny Eevee!” Tuo tekopirteä, kimakka ääni. Sellainen oli vain yhdellä tapaamallani henkilöllä. Ja tämä pistävän hajuveden tuoksu, joka pisti nenän kutiamaan. Ja sitten se, että hän vain tuli ja poimi Candyn syliinsä lattialta.
”Veeh!” Candy parkaisi.
”Voi miten lutuinen sinä olet!” Hän lepersi pienelle Eevee-paralleni.

No niin Miwa, tässä sitä viimein ollaan. Sakiko Maehara tupsahti silmiesi eteen, mitä sinä aiot sille tehdä? Vastaus olisi varsin helppo, jos muita ei olisi paikalla. Nyrkkiäni kutkutti päästä lähietäisyydelle tuon ämmän kanssa.

Hiroki jätti minut sinun takiasi. Sinä aina mollasit minua, sait minut tuntemaan itseni rinnallasi vaivaiseksi roskakasaksi… niin, sinähän nimititkin minua Trubbishiksi Aurora Townista. Sinä myös hylkäsit Odilen kuin vanhan lapasen, se on varmasti nähnyt sinut täällä, siksi se on ollut masentunut. Sinä senkin…. sinä tässä olet se roskakasa!

…Ja nyt vielä kopeloit Eeveetäni ilman lupaa! Mitäs sanotte nyrkit? Pistetäänkö haisemaan?

Vaan kun ei. Sakikolla oli mukanaan pokémon, hyvin hänen tyylilleen sopiva ylimielisen oloinen vihreä pokémon, jonka päähän muotoutui valkoinen ruusunkukka, ruusuja sillä oli myös käsissään, viuhkamaisia ruusuja, sininen ja punainen. Se kyllä puolustaisi emäntäänsä, jos päättäisin iskeä häntä nyrkillä keskelle naamaa.
”Raaade”, se murahti ja katsoi Lunaa kuin turhan päiväistä sittiäistä. No ainakin Sakiko oli onnistunut hankkimaan varsin sopivan pokémonin itselleen. Sitä paitsi, minun oli hyvä muistaa, että olin poikavalepuvussa, Sakiko ei siis voinut tuntea minua – ja jos olisikin tuntenut, olisi hän varmasti pudottanut Candyn lattialle. Nyt piti vain muistaa pitää valepuvusta kiinni.
”Näpit irti, Eeveestäni”, sanoin pistävällä mutta jokseenkin matalalla äänellä. Ajattelin vieläpä kutsua Sakikoa luuskaksi, mutta sitä hän ei varmaan olisi arvostanut.
”Onko tämä söpöläinen sinun?” Sakiko kysyi mukamas viattomalla äänellä. Ja vaikea sitä on uskoa, hän maalasi kasvoilleen tavanomaisen keimailuilmeensä. Yök.

No ainakin tämä valeasu meni häneen täydestä.

”Mikä sen nimi on?” Sakiko kyseli. ”Miksi sinä aiot kehittää sen?”
”Ja sehän ei kuulu sinulle pätkääkään”, minä mutisin.
”Suutuitko kun otin Eeveesi syliin?” Tyttö kyseli tällä kertaa, hyvin Sakikolle tavanomaisella söpöilyäänellä, jota hän käytti, kun muut ärsyyntyivät häneen.
”Veeh”, Candy valitti, mutta ei uskaltanut pyristellä. Onneksi Luna päätti puuttua asiaan.
”Pichu pichu!” Se murahti, loikkasi kohti Sakikoa ja puraisi tätä käsivarresta.
”Aih!” Tyttö parkaisi ja pudotti Candyn lattialle. Luna riensi ystävänsä luo ja astui tomerasti tämän eteen suojatakseen tätä. Sakikon ruusupokémon ei pitänyt Lunan teosta yhtään, joten se otti ja tulitti Lunaa – joka oli sitä puolet pienempi, terävillä piikeillä, joista yksi osui Pichua vasempaan tassuun.
”Hei!” Minä murahdin kopealle ruusulle. ”Oliko tuo nyt tarpeellista?”
”Tuo Pichu puri minua!” Sakiko kimitti. ”Se on varmasti mielenvikainen!”

Itse olet.

”Se ei tykännyt siitä, miten kohtelit sen ystävää”, minä huomautin. ”Pitääkö sitä mennä koskemaan muiden pokémoneja?”
Sakiko oli ehtä blondi, hän kun ei keksinyt sukkelaa vastausta tähän, eikä hän edes ehtinyt.
”Anna olla, Sakiko”, ällöttävän siirappinen ääni sanoi.

Voi paska.

Tämä ei todellakaan ollut minun päiväni. Hiroki tepasteli tyttöystävänsä luo hyllyjen välistä ja virnuili typerästi, vierellään hänellä oli kukapa muukaan kuin Yuki, albino Persian.
”Mitä jos odottaisit kahvilassa?” Poika maanitteli.
”Pistäydyn samalla apteekissa hakemassa jotain tähän”, Sakiko sanoi, pidelleen ylidramaattisesti rannettaan. ”Mennään, Rosanna!”

Ja sinnehän he menivät, ulos ovesta – mikä oli huomattavasti parempi. Nyt piti vain hiihtää pois täältä, sillä minä en todellakaan halunnut joutua vastakkain Hirokin kanssa. Polvistuin lattialle Lunan eteen, ja olin kuin en olisi huomannutkaan tuota mänttiä.
”Tulehan tänne, Luna”, sanoin Pichulle, jonka jalasta törrötti piikki. Luna katseli minua kysyvästi, ikään kuin se ei olisi ymmärtänyt minne piti tulla. Nostin Pichun varovasti syliini ja aloin irrottaa tuota inhottavaa piikkiä. Candy katsoi koko farssia kyyneleet silmissään. Luna vaikeroi hiukan, mutta toisin kuin Sakiko, se ei alkanut ylidramaattiseksi, joten minun oli helppo saada piikki irti sen tassusta.
”Onko nyt parempi?” Minä kyselin.
”Pii”, Luna vastasi.
”Tuo poikapuku sopii sinulle oikein hyvin, Miwanen”, Hiroki sanoi yllättäen. ”Vaikka olet kyllä söpömpi ilmankin.”

Voi vittu.

En tiedä, mitä Hiroki yritti tehdä, mutta mitä se sitten olikin, Splinter ei arvostanut. Fletchinder naksautti nokkaansa ja lehahti lentoon, se syöksyi kohti Hirokia – muttei kuitenkaan käynyt pojan kimppuun, säikäytti vain.
”Mikäs tuon ongelma on?” Hiroki kyseli.
”Splinterillä ei ole ongelmaa”, minä sanoin ja nousin ylös lattialta. Splinter kaarsi muutaman kerran ilmassa, sitten se laskeutui olalleni, röyhistäen rintaansa ylpeänä.
”Se ei vain pidä sinusta”, minä huomautin kuivasti.
”Pöty puhetta”, Hiroki hymähti. ”Kaikki pitävät minusta!”
”Riippuu keneltä kysyy”, minä mumisin. Nostin Lunan ja Candyn syliini, sillä se tuntui nyt jotenkin siltä, että tarvitsin niitä siihen.
”Onkos sinusta tullut minkkityttö, Miwanen?” Hiroki naureskeli.
”Ei”, vastasin lyhyesti ja otin askeleen tehdäkseni sen, minkä Kai oli aiemmin tehnyt.
”Mistä sinä sitten olet onkinut snow white shinyn?” Poika naureskeli. ”Noita kun ei juuri luonnosta löydy. Syntyvät nimittäin kasvattajien hoteissa mutta yleensä… no, tarhoissa.”
Hiroki oli aina rakastanut omaa ääntään, niin ja luennoimista. En tiedä miksi, mutta se tuntui jotenkin ärsyttävältä.
”Kai sinä sentään tiesit, että noista tehdään lapasia paremmalle väelle? Niitä myydään ainakin Marble Cityn isoissa turkisliikkeissä ja…”

Luna oli alkanut vapista. Se katsoi Hirokia järkyttyneenä, kun taas minä katsoin häntä vihaisesti. Minä en puhunut pokémonia, mutta eihän kukaan halua kuulla, että sen lajitovereista tehdään jossakin päin Soidaa lapasia ja ties mitä muuta. Oli kyllä totta, että Lunalla oli kaunis ja pörheä valkoinen turkki, joka oli samettiakin pehmeämpi, mutta kuka haluaisi ikinä tehdä pahaa näin suloiselle pokémonille? Myös Candystä tuntui samalta, sillä se yritti kovasti jutella Pichulle, saamatta vastauksia yrityksiinsä.

Myyjä ei ollut kassalla, ehtisinköhän minä lyödä Hiroakia turpaan, ennen kuin kukaan huomaisi mitään?

”Älä huoli, Luna”, lohduttelin Pichua. ”Hiroki on mäntti, hän osaa vain hylätä muita, ei hän muusta mitään tiedä.”
”Älä vain sano, että kannat yhä kaunaa siitä, Miwanen”, Hiroki naureskeli ja yritti tarttua minua leuasta, mutta Splinter lähti syöksyyn ja nokkaisi Hirokia poskesta. Yuki astui askeleen edemmäs ja päästi suustaan kimeämaisen sähähdyksen. Splinter ei piitannut valkeasta kissasta tuon taivaallista, vaan asettui paikallensa, minun hartialleni. Mutta joku toinen välitti tuosta sähinästä ja se oli Liepard, joka puikahti esiin hyllyjen välistä ja tassutteli luoksemme määrätietoisesti ja sähähti Persianille.
”Kannan minä kaunaa”, sanoin. ”Monestakin asiasta.”
”Älä nyt viitsi, se ei sovi kaltaisellesi söpölle tytölle”, Hiroki maanitteli, mutta ei uskaltanut tunkea sormiaan lähellekään minua, sillä pelkäsi varmaan Splinterin nokkaisevan häntä uudelleen.

”Jos ette aio ostaa mitään, pyydän teitä poistumaan”, myyjä tokaisi tullessaan hyllykön välistä ja katsoi Hirokia pitkään. Hiroki oletti usein olevansa muita paljon älykkäämpi, oli ehkä hyvä, että nyt hän oletti, että on otollinen aika kalppia tiehensä. Oikeastaan hän juoksi, sillä Splinter halusi kaiketi pitää huolen, ettei mokoma hyypiö tulisi takaisin, sillä lintu seurasi poikaa kynnet ojossa ulos asti. Saipahan Hiroki maistaa omaa lääkettään!
”Siinä vasta epämiellyttävä kouluttaja”, myyjä huokaisi. ”On täällä lomilla toisinaan ja aina eri tytön kanssa.”
”Sen minä voin uskoa”, minä jupisin.
”Minun tyttäreni muuten harrastaa ristipukeutumista”, myyjä kertoi. ”Siinä ei ole mitään pahaa.”
”En minä sitä harrasta, tarkoitus oli vain pitää tuo hyypiö loitolla”, minä jupisin. ”Eikä se edes onnistunut.”
Myyjä hymyili minulle osaa ottavasti ja tarjoutui katsomaan Lunan tassua, johon Sakikon ruusupokémon oli iskenyt piikillä. Hän kertoi olevansa toisinaan kiireapulaisena Peacockin pokémon centerissä, joten hän tiesi mitä tällaisissa tuli tehdä. Hän antoi minulle kaiken varalta ilmaisen purkillisen antidoottia, keltaista litkua muovipullossa ja sanoi, että sitä tulisi käyttää, jos Lunalla ilmenisi myrkytyksen aikaan saamaa heikotusta, huimausta tai kuumeilua.
”Ota vielä tämä hämäräkivi”, myyjä sanoi, kaivaen kassan laatikosta tummanpuhuvan kiven. ”Sinulla kun oli viimeksi mukana se suloinen Murkrow, tällä siitä saa Honchkrow’n.”
Minä en olisi moisesta välittänyt, mutta myyjä vaatimalla vaati, että ottaisin kiven vastaan lahjana, olinhan ollut mukana palauttamassa varastettuja TM-levyjä.

En voinut muuta kuin huokaista ja ottaa kiven vastaan, vaikka Yoru tuskin halusikaan kehittyä, enkä minä halunnut, että korppivauvani kasvaisi vielä isoksi. Kiitin kuitenkin myyjää, ennen kuin lähdin liikkeestä. Sitten ostoskeskuksen ulkopuolella näin, että Kai ja Hiroki sanailivat jotakin, mitä se sitten olikin, Splinter ei näyttänyt olevan lainkaan tyytyväinen, sillä se pyöri Hirokin kimpussa ja rääkyi uhkaavasti.

”Jaa, minä kyllä luulen hänen ansainneen tuon”, sanoin vieressäni pönöttävälle Liepardille.
”Parrrrd”, Liepard tokaisi ja katsahti minua sinisillä silmillään. Minusta tuntui, että olimme kerrankin samaa mieltä jostakin.

Kommentit:

Chidori

Luku 25
Tässä sitten heti perään toista tapahtumatarinaa! Pidän itsekin paljon Kaunotar ja kulkuri -elokuvasta, vaikkei se ihan top-listani kärkeen Disney-leffoissa pääsekään. Lapsesta asti on ärsyttänyt, kun Disneyllä on taipumus tehdä kissoista elokuviensa pahiksia Aristokatteja lukuunottamatta! :’D Luettelemasi kriteerit löytyivät tarinasta, mutta osa niistä liittyi aika löyhästi elokuvaan. Kriteerejä tietämättä olisin tunnistanut tarinasta parhaiten Kaunotar ja kulkuri -aiheiseksi kohtauksen, jossa Splinter pelasti Milly-Ducklettin Fearoweilta. Kuonokopasta inspiroitunut kohtaus oli taas kauimpaa haettu, mutta toisaalta siinä ilmeni hyvin se, millä tavoin Miwa on tarinan kulkuri ja Kai kaunotar. Molemmilla on lähtökohtaisesti hyvät aikeet, mutta vain toinen on yhteiskunnan näkökulmasta kunnollisena. Elokuvan teema oli siis läsnä! Siistiä, miten olet ottanut Kain niin isoksi osaksi tarinaasi! Rikollismarkkinoilla vierailusta oli mielenkiintoista lukea.

Luku pääsi näköjään hieman venähtämään, minkä vuoksi tyylilaji vaihteli toiminnasta trillerimäisiin kohtauksiin ja viimein draamantäytteiseen loppuun. Tosin olihan Kaunotar ja kulkuri -elokuvassakin runsaasti vauhdikkaita kohtauksia! Pienimuotoinen ähky kuitenkin tuli ja kaiken tapahtuneen jäsentelemiseksi pitää vielä vähän jäädä pureskelmaan asioita. Tapahtumatarinana tämä on kuitenkin varsin mukiin menevä suoritus!

Splinter +3lvl +6op, Winona +2lvl +4op, Candy +1,25lvl +6op, Luna +2lvl +10op. Rahaa 3x115pd:tä, eli yhteensä 345pd:tä. Muina genrepalkkioina Splinter, Winona ja Candy oppivat satunnaisen normaali- tai myrkkytyypin iskun, tyyppi valintasi mukaan. Lisäksi saat 5 valitsemaasi karkkia. Luna löytää apicot-marjan!

Aurora #21 > Se siitä tavallisesta aamusta

Tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2016.

En käsittänyt miten yhtään kukaan pystyi nukkumaan, kun hyperaktiivinen Shuppet käkätti Miwan sylissä.
”Ihihihihiii! Negatiivisia tunteita! Iii-iii-iha-na-naa!”
Miwa nukkui autuaan tietämättömänä tästä kaikesta. Tai no, en tiedä siitä autuaasta, sillä tyttö vaikutti mumisevan ja voivottelevan tuskissaan – vaikka nukkuikin.
”Hui!” Pikkuinen Eevee vinkaisi. ”Pelottaa!”
Pikkuinen Eevee, jolla oli hopeinen kimaltava turkki, katsoi hihittävään Shuppettiin hieman pelästyneen näköisenä
”Miksi se noin hihittää?” Eevee kyseli, ei kaiketi keneltäkään. ”Onko se sairas, onko?”
”Shuppetit tykkäävät katkerista ja negatiivisista tunteista”, mumisi se, jota minä en tuntenut. Se oli solakka, sinisilmäinen Liepard. Se oli tullut tänne ihan muina miehinä ja käynyt nukkumaan juuri sinne, missä se oli kaikkein eniten tiellä – eli keskelle lattiaa. Ilse nukkui kiinni sen selässä, noita kahta olisi melkein voinut luulla emoksi ja pennuksi, tai sitten sisaruksiksi, hmm…

Odile ei nukkunut. Se oli jotenkin saanut kiivettyä ikkunalle ja katseli murheellisena ulos. Mikähän sitä vaivasi? Voisin yrittää jutella sen kanssa, mutta kun se alkoi aina parkua, kun olin lähellä. Ymmärsihän sen, Odile oli ruoho-tyyppiä ja minä tuli tyyppiä. Pikku Yoru nukkui hattutelineellä vieressäni, kuinkas muutenkaan. Lolita tosin näytti nauttivan pimeydestä, sillä Miwa oli vetänyt ikkunaverhot niin tiiviisti kiinni, ettei aamuaurinko päässyt paistamaan huoneeseen. Mutta minä tiesin, että oli aamu.
”Ole nyt jo hiljaa!” Bellatrix rääkäisi kummitukselle. ”Olet käkättänyt koko aamun, muut täällä yrittävät nukkua!”
”Ehehehee, enpäs ole!” Lolita naureskeli, ihan puhtaasti vain siksi että se halusi ärsyttää Zoruaa. Mietin pitäisikö mennä väliin ja sanoa jotakin, mutta päätinkin odottaa Miwan heräämistä.

”Masuun sattuu”, pikku Eevee vikisi. ”Aijaijai!”
Hopeaturkkinen Eevee jatkoi vikinäänsä tovin, Odile käänsi katseensa pikku Eeveeseen, joka voivotteli kipujaan. Liekö tuo syönyt jotain sopimatonta. Pian Miwa kuitenkin raotti silmiään ja loi huomattavan ärsyyntyneen katseen yläpuolellaan leijuvaan Lolitaan.
”Mitä ihmettä sinä siinä hirnut, Lolita?” Miwalla oli päällään sininen mekko, jonka huomatessaan tyttö katsahti itseään inhoavasti. Olihan tuo mennyt kenkineen päivineen sänkyyn nukkumaan. Tyttö katsoi itseään hetken epäuskoisena, sitten hänen huomionsa kääntyi parkuvaan Eeveehen.
”Mikä hätänä Candy?” Miwa kysyi siltä.
”Maha on pipi! Pyörryttää! Itkettää! Oksettaa!” Eevee luetteli. Miwa otti pienen karvapallon syliinsä ja alkoi silitellä sitä rauhoittavasti, mikä tuntui vain pahentavan asiaa. Jopa Yoru heräsi pikkuisen itkuun säpsähtäen.
”Mitä kuka häh?” Se raakkui.
”Eevee se tuolla vain itkeä tihrustaa”, selitin korpille kärsivällisesti. ”Ei hätää.”
”Mikä kimalle Candyllä on?” Yoru kysyi.
”Mahaansa tuo valittelee”, vastasin. Miwa nousi ylös sängystä ja melkein kompastui keskellä lattiaa löhöävään Liepardiin.
”Perhana, mistä tuokin tänne ilmestyi?” Tyttö murahteli mennessään kirjoituspöydän luo. Sinne hän oli jättänyt laukkunsa.
”Huomenta vaan”, Liepard sanoi, varsin tyytyväisenä siitä, mitä oli tehnyt. Se piti toista silmäänsä laiskasti auki, kun toinen oli vielä kiinni. Odile katsahti uteliaasti räjähtäneen näköistä kouluttajaansa, kun tuo laski Candyn pöydälle, sillä välin kun keskittyi kaivamaan laukustaan jotain. Se jotakin osoittautui pulloksi potion-nimistä ainetta, jolla hoidettiin pokémoneja.

Miwa kaatoi violettia ainetta pullon korkkiin ja ojensi sitä Candylle. Eevee nuuhki ainetta hetken ja lipitti sitä sitten muutaman kulauksen verran korkista käsin, mutta sitten se nyrpisti nenäänsä.
Sitten Miwa suihkutti Eeveetä suihkeella ja kyseli sen oloa.
”Hyi, olen ihan märkä!” Eevee valitti, ravistaessaan turkkiaan, parahiksi Miwan kasvoille.
”No suihkuun tässä oltiinkin menossa”, tyttö huokaisi. ”Ole kiltisti, Candy.” Miwa pörrötti Eeveen jo ennestään pörheää turkkia, ennen kuin meni kohti suihkuhuonetta. Ja mitä vielä, mennessään Miwa otti ja kompastui keskellä lattiaa köllivään Liepardiin.
”Miksi hitossa makoilet siellä missä olet eniten tiellä?” Miwa murahti.
”Moi vaan sullekin”, leopardi kihersi. Miwa katsoi Liepardia hetken, näytti siltä kuin hän olisi halunnut sanoa sille jotain, muttei sitten sanonut mitään. Miwa meni suihkuhuoneeseen. Hetken päästä kuulin, miten vesi valui lattialle. Sain kylmiä väreitä veden äänistä, luultavasti siksi, että olin tuli-tyypin pokémon. Me tuli-tyypilliset emme liiemmin pitäneet vedestä.

Miwa kuului hyräilevän jotakin suihkussa. Jotakin surullista. Olikohan tyttö murheissaan jostakin?
”Vaivaako tyttöä jokin?” Pohdin ääneen.
”Oi, kyllä”, Liepard vastasi kuulostaen vähän turhankin tyytyväiseltä. ”Nuori mies nimeltä Hiroki.”
”Sillä oli ilkeä iso kissa”, Ilse miukui. ”Raapi minua, mutta Winona pelasti ja siitä kasvoi iso!”

Winona oli kaiketi tuon Liepardin nimi.

Pian kuulin, miten joku koputti ovea.
”Olisikohan se kyseinen herrasmies”, leopardi pohti haukotellessaan. Ilse katsoi sitä ihaillen. Sitten Liepard nousi pitkien tassujensa varaan ja venytteli, ensin etutassut ja sitten takatassut. Sitten se asteli ovelle ja virnisti.
”Kohtahan se nähdään.”
”Et voi avata ovea”, Odile sanoi hiljaisella äänellä. ”Et tiedä kuka sieltä tulee!”
”Sehän tässä jännää onkin”, leopardi virnuili.
”Eihän se saa ovea auki, eihän, isoveli Splinter?” Yoru raakkui hieman pelästyneenä.
”Ei tietenkään”, minä vakuuttelin korpin pojalle.
”Minäpä teille temput näytän!” Liepard naurahti. Se hyppäsi kepeillä jaloillaan oven kahvaa vasten ja onnistui jotenkin vääntämään sen auki. Se katsoi minua, omahyväinen pilke silmäkulmassaan.
”Hah”, se naukaisi ja katsahti ulos ovesta, nähdäkseen kuka tulija oikein oli. ”Kappas, Nakamuran poika!”

Nakamuran poika?

”Winonako sinä olet?” Pojan ääni kysyi.
”Tietenkin se olen minä, hölmö!” Liepard letkautti.
”Nukkuuko Miwa vielä?” Pojan ääni tiedusteli.
”Ei”, leopardi vastasi ja palasi huoneeseen. ”Sen kun tulet sisään!”
Poika jolla oli lyhyet keskiverto vaaleaa tummemmat hiukset, kurkisti huoneeseen. Pojalla oli sylissään Cubone.

En tiedä kuka tuo on, mutta sen ei pitäisi olla täällä.

Lähdin syöksyyn kohti tuntematonta herrashenkilöä, en tiennyt mitä hän täältä haki, mutta sen tiesin, ettei hänellä ollut asiaa kouluttajani kämppään niin kauan, kun minussa henki pihisi!
”Ulos täältä senkin korsto!” Huusin syöksyessäni pojan klopin kimppuun.
”H-Hei, rauhoitu!” Vaaleahiuksinen poika huusi.
”Miksi olet noin äreä?” Tyttöpuolinen Cubone kysyi. ”Nousitko väärällä jalalla ylös? Missä kouluttajasi on? Meillä on asiaa!”
Ei minulla ollut aikaa vastailla tyhmiin kysymyksiin. Minun piti suojella pikkuisia!

Sitten tippuvan veden ääni lakkasi. Kuulin paljaiden ihmisjalkojen tepsutusta suihkuhuoneesta. Miwa hyräili yhä, mutta hänen astuessaan ulos suihkuhuoneesta pelkkä mintun värinen pyyhe ympärillään, hyräily lakkasi.
”Mitä vittua sinä täällä teet?” Miwa melkein huusi.
”Ulos, ulos, ulos!” Minä huusin ja yritin kaikin voimin saada tämän harvinaisen ruman ihmisotuksen ulos huoneesta. Kyllä minäkin nämä jutut osasin, ei ainoastaan Rigel. Minä olin yhtä vahva kuin se Nidorino!

”S-S-Sinulleh on t-t-t-thöitä!” Poika sanoi, tai pikemminkin huusi yrittäessään saada minut kimpustaan, mutta eipä onnistunut!
”Käske tätä Fletchinderiä lopettamaan!” Poika huudahti.
”Splinter, tule tänne”, Miwa sanoi, muttei lainkaan vihaisena – pikemminkin huvittuneena. Mutta tein, kuten Miwa käski, hyökkäisin heti, jos tuo yrittäisi jotain. Pitäisin silmäni tarkasti tuossa korstossa.

Korsto sulki oven varovasti ja katsoi vaivaantuneena Miwaan – joka oli edelleen pyyhkeisillään.
”Hyvin tehty, Splinter”, Miwa kehui minua ja silitti kaulaani. ”Hyvin tehty.”
”Tekisin sen uudelleen!” Minä vahvistin ja nokkaisin Miwaa hellästi poskelle. En oikein tiedä miksi, mutta olin aina tykännyt hänestä. Hän oli jotenkin niin hauskan näköinen, jopa aloittelevaksi kouluttajaksi – ja Rigel puolestaan näytti niin nyreältä, että kaipasi hieman piristystä. Kaipa minä olin vain utelias ja päädyin siksi tähän sakkiin.

”Ensiksi, tahtoisin kiittää sinua”, poika sanoi tuijottaen käsiinsä. ”Kun pelastit Koemin.”
”Miwa oli tosi fiksu!” Cubone, kaiketi nimeltään Koemi vahvisti. ”Ja rohkeakin!”
En tiennyt mitä Miwa oli tehnyt, ja se häiritsi minua. Sen oli täytynyt tapahtua silloin kun olin joutunut sairaalaan siipeni vuoksi.
”Tässä”, poika kaivoi taskustaan tölkillisen jotain violettia töhnää, ja heitti sen Miwalle.
”Mitä se on?” Tyttö kysyi. ”Myrkkyäkö?”
”Sehän on shinysuihke!” Odile, joka oli huomaamattani tullut lähemmäksi, huudahti.
”Yyyyh, tuo väri on outo!” Candy niiskutti. Se asteli arasti tassuillaan kohti Miwaa.
”Tätä sanotaan shinysuihkeeksi, sillä värjätään pokémoneja”, poika selitti. ”Etenkin koordinaattorit suosivat näitä.”
”Noinko shinyja tehdään?” Miwa kysyi.
”No joo, mutta ne ovat silti keinotekoisia shinyja, väri ei näet periydy jälkeläisiin, vaikka pokémon olisikin värjätty”, poika selitti. ”Saatat tarvita sitä yhdessä jutussa.”
”Missä jutussa?” Miwa kysyi.
”Selitän pian”, poika lupasi. ”Mutta sitä ennen sinun on pukeuduttava.”
”No sitä sinä et jää todistamaan!” Miwa sanoi.
”Luonnollisesti, odottelen ulkona”, poika sanoi. ”Tule ulos, kun olet valmis.” Sen sanottuaan poika häipyi.

Miwa huokaisi. Hän katsahti minua ja totesi:
”Ei kai voi muutakaan.”
Ja niin Miwa pukeutui beigeen housuhameeseen ja turkoosiin kukalliseen toppiin. Tämän täytyi olla hänen kesäasunsa. Ilse ja Liepard olivat näemmä menneet takaisin nukkumaan, myös Lolita veteli sikeitä Miwan sängyllä. Trix puolestaan odotti jo innoissaan, että pääsisi lähtemään. Mukaan tulivat tietenkin myös nyyhkivä Candy ja Odile, jotka matkasivat Miwan sylissä ja sitten Yoru, joka matkusti tapansa mukaan Miwan hartialla.
”Tule sinäkin, Splinter”, Miwa sanoi. ”Ulkoilma tekee sinulle hyvää!”
Niin, viime kerrasta oli aikaa. Olisi ihanaa päästä pitkästä aikaa lentämään. Vaikka pitäisin silmällä Miwaakin, jos se häiskä olisi siellä.
”Minäkin tulen!” Huikkasi muuan Leafeon, jonka tiesin tottelevan nimeä Demetria.  Se käyttäytyi mielestäni vähän oudosti. Se esimerkiksi väitti tunteneensa Miwan kun tämä oli vielä pieni, koska oli tämän – siis Miwan äidin pokémon.
”No mikäs Miwan äiti sitten oli naisiaan?” Trix kyseli vähän sarkastisesti – niin kuin Zoruan tapana oli.
”Mikazuki oli oikein taitava koordinaattori”, Leafeon sanoi ylpeänä. ”Voitimme monet kisat yhdessä ja pääsimme aina suurjuhlaan asti!”

Minua eivät sen jutut juuri kiinnostaneet. Pyrähdin lentoon heti ulos päästyämme, ja Yoru seurasi, kuinkas muutenkaan.
”Isoveli Splinter, odota!” Korppi raakkui. Ja minä odotin, eihän se toki pienen Murkrow’n vika ollut, että sen siivet olivat jääneet lyhyiksi.
”Uskotko sinä, että tuo Leafeon on oikeasti kuulunut Miwan äidille?” Minä kysyin pikkuiselta, samalla aikaa kuin tarkastelin Miwaa yläilmoista. Hän kulki kohti rantaa, vanavedessään tuo hämäräperäinen vaaleahiuksinen poika.
”Uskon!” Yoru raakkui. ”Yoru on tavannutkin mamman mamman!”
”Missä muka?” Minä kysyin, sillä en ollut koskaan kuullut Miwan mainitsevan äitiään saatikka sitten perhettään. Mahtoiko tytöllä sellaista ollakaan?
Sitten Yoru kertoi, se kertoi, miten Miwa oli mennyt viettämään yön saapastehtaaseen, jossa kummitteli, ja sai siitä palkinnoksi kasan kahisevaa. Tehtaalla tosiaan oli kummitellut. Yksi kummituksista ei ollut kummitus vaan jonkun Mikazuki-nimisen naisen tajunta. Mikazuki-niminen nainen oli kuulemma näyttänyt ihan Miwalta. Demetria oli myös kuulunut tälle Mikazuki-naiselle ja luvannut viedä Miwan Mikazukin omaisten luo, jahka saavuttaisiin Marble Cityyn. Miwa oli kuulemma luvannut tehdä sen ja Demetria lähtisi oppaaksi.

”Mennään minun luokseni juttelemaan”, vaaleahiuksinen poika sanoi. Hänellä oli auto, vanha jeeppi jonka oven hän avasi Miwalle. Miwa kuitenkin katsoi poikaa pitkään.
”Junailetko jotain pääni menoksi?” Miwa kysyi varsin epäilevästi.
”Emme voi jutella siitä asiasta täällä”, poika sanoi painokkaasti. ”Mennään minun luokseni.”
”Yritäkin jotain hassua niin käsken Splinterin nokkaista sinua niskaan!” Miwa sanoi uhkaavasti, ennen kuin istui autoon pelkääjän paikalle. Minä tietenkin suhahdin heti Miwan perään ja asetuin mukavasti juuri kuskin paikan taakse.
”Odotaaaa!” Yoru raakkui, se lensi hitaammin kuin minä, mutta onnekseen se ei jäänyt matkasta. Se istuutui mielipaikalleen, Miwan hartialle nimittäin.

”Lentäminen näyttää hauskalta”, tyttömäinen ääni vierestäni totesi. Katsahdin nopeasti viereeni penkille. Penkillä makasi pieni ja solakka Vulpix. Mutta en ollut eläessäni nähnyt tuollaista Vulpixia. Se oli aivan lumen valkoinen ja sen tassut sinertävät kuin jää, ja silmät olivat aivan jäänsiniset. Katsoin ilmestystä kummissani, en ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Sitten Vulpix hyppäsi alas penkiltä ja ryömi jotakin hassua kautta auton etuosaan.
”Heippa, Eiji!” Se tervehti autoon kuskin paikalle istunutta vaaleahiuksista poikaa.
”Miten menee Fubuki?” Poika naurahti ja silitteli Vulpixin hattaramaista turkista. ”Eihän autossa ole sinulle liian kuuma?”
”Ei!” Valkoinen Vulpix hihkaisi, sitten sen huomio kääntyi Miwaan ja tytön sylissä oleileviin Odileen ja Candyyn. Trix puolestaan mönki seurakseni takapenkille.
”Phaah, että tuolla edessä on täyttä!” Zorua huokaisi.
”Kimallatpa sinä nätisti!” Fubuki, Vulpix kuului toteavan Candylle.
”En tahdo kimaltaa”, Candy nyyhki.
”Ei siinä mitään pahaa ole!” Fubuki kiisti. ”Lupaatko piristyä, jos kerron sinulle tarinan?”
”Minkä tarinan?” Candy kysyi.
”Minun tarinani!” Vulpix vastasi iloisesti.

No voi jestas, tästä tulee pitkä matka…

”Minä en ole oikeasti Soidasta kotoisin!” Fubuki julisti. ”Tulin tänne kouluttajani mukana eräiltä saarilta. Hän halusi osallistua koordinaattorikisoihin täällä!”
Auto oli lähtenyt käyntiin ja nyt huristeltiin pitkin tietä. Ikkunasta näkyi ranta, rannalla oli paljon ihmisiä ja pokémoneja ottamassa rennosti.
”Tuonne minäkin tahdon”, Trix mutisi.
”Minun kouluttajallani oli eräs pakkomielle”, Vulpix jatkoi tarinaansa. ”Aina oli pakko voittaa, ei saanut tehdä virheitä.”
”Mitä sitten, jos teki?” Yoru raakkui hieman pelokkaana.
”Jäi ilman sapuskaa”, Vulpix selitti. ”Minulle kävi niin usein, koska virheiden teko pelotti, niin että tein lisää virheitä koko ajan. Lopulta minusta tuli iiihan laiha, enkä jaksanut tehdä enää mitään.” Sitten Vulpix katsoi Eijiksi kutsumaansa häiskää kiitollisena.
”Eiji pelasti, vei pois ja piti sen jälkeen huolta”, Vulpix sanoi. ”Teidänkin kouluttaja pelastaa jonkun pian.”
”Toistapa tuo”, minä sanoin.
”Miwa on jo pelastanut”, piipitti Odile. ”Otti minut Tangerinesta kun Sakiko hylkäsi, löysi ja otti Rhydonkin Shamrockista omakseen.”
”Näin ne testaavat tulokkaita”, Vulpix sanoi. ”Pitää viedä joltakin kaltoin kohdeltu pokémon.”
”Invisible ei ole paha”, lisäsi Koemi etupenkiltä.

Mikä ihmeen Invisible?

Sitten pysähdyimme paikkaan, josta näki suoraan rannalle.
”Tuolla oikealla on ruskettunut tyttö, joka harjoittelee Buizelin kanssa”, Eiji sanoi.
”Se baletti Buizel”, Miwa mutisi. ”Olen nähnyt sen aiemmin.”
”Se on sinun kohteesi”, Eiji sanoi tyynesti.
”Että mikä?” Miwa kysyi.
”Sinä varastat tuon Buizelin koordinaattorikisojen aikana tänä iltapäivänä”, Eiji täsmensi. ”Niin on pomo määrännyt.”
”Mitä hän tuolla Buizelilla tekee?” Miwa kysyi.
”Se ei kuulu meille”, Eiji sanoi. ”Me teemme vain sen mitä käsketään. Sinun tulee saada napattua tuo Buizel jäämättä itse kiinni.”
”Ja sitten?” Miwa kysyi.
”Et voi pyydystää sitä palloon”, Eiji neuvoi. ”Jos onnistut tehtävässä pomo ottaa kyllä yhteyttä.”
”Okei”, Miwa sanoi, hän näytti vähän siltä, ettei hän osannut sanoa mitään muutakaan.
”Nyt menemme minun luokseni ja laitamme sinut valmiiksi”, Eiji ilmoitti. ”Ethän sinä voi mennä paikalle sulautumatta joukkoon.”

Miwa oli liemessä. Tosi pahassa liemessä.

Ajoimme pitkään. Ajoimme niinkin pitkään, ettei rantoja enää oltu nähtävissä, metsikköä vain.
”Isoveli Splinter?” Yoru kysyi arasti.
”No mitä?” Kysyin takaisin.
”Osaankohan Yorukin joskus lentää yhtä nopeasti kuin isoveli Splinter?” Korppi kysyi, tapittaen minua punaisilla silmillään.
”Osaa varmasti, kunhan siivet kasvavat”, sanoin rohkaisevasti.
”Tuleeko Yorusta yhtä vahva?” Korppi kysyi.
”Kunhan harjoittelee”, minä totesin. ”Kyllä se siitä, kunhan kasvat!”
”Kasvaisipa Yoru jo pian!” Korppi hihkaisi.

Se talo oli iso ja valkoinen. Siinä oli punainen katto. Piha oli jokseenkin sotkuinen, näytti hiukan siltä, ettei kukaan juuri asunut täällä.
”Äiti-vainaani talo”, sanoi Eiji. ”Asun täällä aina silloin kuin käyn Peacockissa.”
”Eli et kovin usein”, Miwa totesi.
”Menen sinne, minne pomo määrää”, poika sanoi epämääräisesti.
”Olet siis juoksupoika”, Miwa härnäsi.
”Sellainen sinustakin tulee”, vieras ääni totesi. Ylhäällä parvekkeella seisoi tyttö, jolla oli tummanpunaiset lyhyet hiukset. Hän katsoi meihin jotenkin alentavasti tumman harmailla silmillään. ”Kylläpä se kestikin.”
Candy nyyhkäisi ja painautui kiireesti vasten Miwan syliä, mokoma oli kaiketi peloissaan.
”Valitan myöhästyneisyyttä, Shiina”, Eiji pahoitteli.
”Akagi sinulle”, tyttö vastasi painokkaasti. ”Ja samoin sinulle, keltanokka.”

Keltanokka varmaan tarkoitti Miwaa.

”Minä en tykkää Shiinasta”, Vulpix totesi. ”Hän on turhan vaativa.”
”Hän näyttää pelottavalta!” Candy vinkui.

Vaativa hän tosiaan oli. Heti sisälle päästyämme hän arvioi Miwan päästä varpaisiin ja tiivisti mielipiteensä yhdellä kommentilla.
”Mistä pomo oikein onkii näitä?”
Sitten hän katsoi meitä – kriittisesti kuinkas muutenkaan. Yoru värisi ja Candy alkoi taas vaihteeksi itkeä. Odile tuijotti kerrankin takaisin.
”Oletko joku koordinaattori?” Tyttö kysyi. Kuulosti siltä kuin hän puhuisi nenäänsä.
”En, miten niin?” Miwa kysyi terävästi.
”Sinulla on kolme shinya”, tyttö huomautti. ”Ja nähtävästi kolme tavallista siinä rinnalla.”
”Saanko minä purra häntä?” Trix kysyi ilkikurisesti. ”Saanhan?”
”Ehkä se johtuu pimeystyypeistä”, tyttö huokaisi. ”Rikolliset yleistetään niiden takia…vaikka eihän tuollaista pikku tyttöä nyt rikolliseksi voisi luulla…”
”Anteeksi?” Miwa kysyi hieman ärtyneesti.
”Kuinka vanha olet?” Punatukka kysyi. ”Kuudentoistako?”
”Olen kaksikymmentäyksi”, Miwa sanoi.
”No omapa on vikasi, kun käytät tuollaista koulutyttöjen kampausta”, punatukka viittasi Miwan saparoihin. ”Näytät aivan pikkulapselta.”
”Se siitä, minä puren!” Trix virnisti ja lähti juoksuun. Sen oli kaiketi aikomus puraista punapäätä nilkkaan, mutta ei ehtinyt. Punapää nimittäin näki tämän yrityksen ja väisti juoksevan Zoruan, joka puolestaan juoksikin päin seinää.
”Auuuuh…” Trix valitti.
”Sattuikohan sitä?” Odile pohti. Miwa käveli Trixin luo, ja päästi Candyn sylistään hetkeksi. Candy tassutteli varovasti valkean Vulpixin luo ja istui tämän viereen lattialle.
”Huonosti koulutettujakin vielä”, punapää tuhahti.
Miwa poimi Trixin lattialta ja silitteli sen tummaa turkkia hetken. Kuulin hänen mutisevan itsekseen:
”Olisin minäkin puremaan ryhtynyt, jos olisin pokémon…” Trix virnisti Miwan kommentille.

”Ryhdytäänpä töihin sitten!” Punapää julisti kovaan ääneen ja heitti Miwan eteen kasan vaatteita. ”Vaihda nuo rytkyt noihin.”
Miwa katsoi vaatteita ällistyneenä. Siinä oli valkoinen kauluspaita, musta tiukan näköinen hame sekä mustat sukkahousut.
”Kai tämä on vitsi?”
”Kai ymmärrät, että sinun on sulauduttava muuhun henkilökuntaan?” Punapää sanoi koppavasti. ”Tuollaista asua henkilökunta käyttää.”
”Voi elämän kevät”, Miwa huokaisi. Hän ei näyttänyt pitävän ajatuksesta itsestään pitämässä tiukkaa hametta ja kauluspaitaa, mutta uskokaapa pois – se ei ollut sen loppu. Me emme nähneet mitä hänelle oikeastaan tapahtui. Punatukkainen tyttö vain vei hänet johonkin huoneeseen, missä Miwan oli määrä vaihtaa vaatteet, me emme seuranneet. Vain Odile ja Trix menivät mukaan. Tuon tuostakin huoneesta kuului tuskallisia älähdyksiä ja kiroilua.
”Ai saamari, yritätkö sinä repiä hiukseni irti?” Miwa kuului tivaavan. Ja sitten kun se loppui, kuulimme Miwan hätäiset huudot:
”Ei! Ei! Noita et tunge silmiini, et ikinä! Vie ne pois!”
”Pysy paikallasi, nämä voivat tehdä kipeää, jos liikut koko ajan, etkä anna minun asettaa niitä silmiisi.” Punapää kuului hykertävän.
”Kidutetaanko mammaa?” Yoru kysyi itku kurkussaan. Mutta ei Miwaa kidutettu, luulisin. Kun hän tuli ulos, hän oli aivan eri näköinen. Meidän Miwallamme oli tummanruskeat pitkät purppuralla raidoitetut hiukset ja siniset silmät. Miwa pukeutui rennosti T-paitoihin ja pitkähihaisiin ja shortseihin, joiden alla piti legginseiksi kutsuttuja vaatteita. Miwalla oli aina jalassaan kuluneet punaiset saapikkaat. Tytöllä, joka oli tullut ulos siitä huoneesta, johon Miwa oli mennyt, oli kiharat kullan keltaiset lyhyet hiukset ja kellan vihreät silmät. Hänellä oli yllään huolellisesti asetettu valkea kauluspaita ja musta hame, mustat sukkahousut ja kulumattomat lenkkarit jalassa.
Katsoimme tulijaa hieman epäröiden.
”Arvasinhan minä!” Tulija huokaisi Miwan äänellä. ”Edes omat pokémonit eivät tunnista, kuten ei tunnistaisi isoäitinikään!”
”Nytpä sovellut joukkoon”, punapää sanoi varsin tyytyväisenä. ”Emme voi antaa sinun jäädä kiinni heti alussa ja siten paljastaa koko organisaatiota, emmehän?”

Sitten ne menivät jonnekin. Me jäimme tänne odottamaan. Vain Trix ja Yoru otettiin mukaan. Siinä kesti kauan, kauan. Enkä ymmärtänyt mihin ne menivät, mutta menivät. Ja kun ne tulivat mukaan, oli punapää häipynyt, mutta hänen tilallaan olivat Sora, Ilse, Rhydo ja Rigel.

”Yorua pelottaa”, Yoru mutisi. ”Loppu on kiinni Yorusta. Mitä jos Yoru mokaa?”
”Äh hyvin se menee!” Trix kannusti korppia. ”Kai haluat suojella mammaasi?”
”Totta kai Yoru haluaa!” Yoru huudahti.
”Usko sitten itseesi, korppi-kaveri!” Trix sanoi kovaan ääneen. ”Eihän sun muuta tarvitse kuin tehdä haze…”
”Mutta jos Yoru ei osaa…” Yoru pisti vastaan.
”Kyllä Yoru osaa!” Ilse maukui.
”M-Mitä täällä tapahtuu?” Kysyin, sillä en ymmärtänyt mistään mitään.
”Meillä on näköjään eka keikka”, Rigel tuumasi. ”Ja meidän Miwa on niin kusessa, ellei me auteta.”

Joskus luulin Miwan todella ymmärtävän meitä, sillä se mitä hän seuraavaksi sanoi, mukaili täysin Rigelin kommenttia:
”Kaverit, tulen olemaan tosi kusessa ilman teitä”, hän sanoi. ”Meidän on nyt tehtävä jotakin, muuten iso paha pomo vaatii siitä pääni pantiksi. Ja tässä jossakin tarvitsen teidän apua.” Sitten Miwa kertoi meille.

Miwalla oli tehtävä, rikollistehtävä. Hänen olisi pakko pölliä eräs pokémon, pokémon joka kuului eräälle koordinaattorille, jonka nimi oli Amber. Pokémon oli Buizel, naaras jonka nimi oli syystä tai toisesta Clementine. Pomo halusi sen, eikä Miwa tiennyt miksi. Miwan oli nyt toimittava. Hänen olisi varastettava pokémon kisojen aikana, kun Amber olisi lavalla muiden kanssa.
”En usko Buizelin tulevan vieraan ihmisen kanssa sovinnolla”, Miwa sanoi. ”Siksipä Trix ja Ilse saavat vähän huijata sitä.”
”Huijata?” Ilse miukui ja veti kissan kasvonsa jännään virneeseen. ”En tiedä miksi, mutta kuulostaa jännältä!”
”Teidän on saatava se mukaanne. Mutta ette saa hyökätä sen kimppuun”, Miwa painotti. ”Tuokaa se varastohuoneeseen. Trix tuntee tien.”
”Jo vain!” Zorua kihersi.
”Käytävillä, joista kuljette, on kummallakin kaksi kameraa. Varmistan että niihin tulee vikaa, kun kuljette niiden ohi”, Miwa sanoi. ”Odile ja Sora odottavat teitä varastohuoneessa.”
”En tykkää tästä!” Odile vinkaisi.
”Odile käyttää Sleep Powderia Buizeliin”, Miwa sanoi. ”Jos jokin menee vikaan Sora auttaa.”
”Toki”, Sora sanoi, se katsahti Odilea ja punastui.
”Myös minä, Rhydo ja Rigel olemme huoneessa. Mutta niin ettei meitä nähdä”, Miwa sanoi. ”Teidän ei tarvitse huolehtia mistään, kunhan teette osanne.”

”Kun työ on tehty, Yoru auttaa minua pääsemään vartijan ohi huomaamatta”, Miwa sanoi ja kuulosti varsin itsevarmalta.
”Jos Yoru mokaa…” Korppi raakkui.
”Se menee hyvin, Yoru!” Miwa sanoi, kuin aavistaen korpin aatteet. ”Teet vain parhaasi, saat nähdä, että kaikki käy hyvin.”

Yoru oli pieni. Mutta Candy oli vielä pienempi. En luota tuohon Eiji-tyyppiin, eikä luottanut Miwakaan. Siksi minä sain jäädä tänne ja huolehtia Candystä. Ehkä se olisi hyvä, Rigel ja minä tappelimme aina. Se oli Rigelin vika, koska Rigel väheksyi.

Nuo kaksi, kouluttaja ja hänen ensimmäinen pokémoninsa katsoivat toisiaan merkitsevästi. Luottavasti. Miwaa mahtoi pelottaa, mutta Rigel – Rigel ei pelännyt koskaan.

”Näytös alkaa”, Miwa totesi

Kommentit:

Chidori

21 >
Tämä oli tämmöinen ”pitkästä aikaa”-luku. Pitkästä aikaa Splinter pääsi olemaan ihan kunnolla mukana tarinassa, paraneminen tosiaan otti aikansa. Toisaalta hyvä niin, ettei kaikkia vammoja voi ihmeparantaa nopealla vierailulla pokémonkeskuksessa. Mutta mutta, ehdinkin jo kaipailemaan tuota tirppaa! Yorun ja Splinterin isoveli-pikkuveli-suhde on jotain niin suloista, sydänhän tässä pakahtuu. Kuinka Splinter aina kärsivällisesti odotti hitaampaa Yorua, voih. ;__;

Myös Invisiblen toiminta on viime aikoina jäänyt vähän sivuun tai ollut ainakin vaivihkaista. Välillä meinaa ihan unohtaa Miwan olevan itse asiassa rikollinen, mikä tosin taitaa johtua ennemmin siitä, että tuo päätyy aina auttamaan kaikkia. :’D Tosi kivaa siis saada tietää pitkästä aikaa lisää Invisiblesta, mielenkiintoista sakkia tuntuu ainakin olevan sen palveluksessa. Shiinan tapaaminen ja pukeutumiskohtaus oli hauska, tykkäsin myös Alolan Vulpixin esiintymisestä. :’3 Kohta homma vissiin starttaa ihan kunnolla, kun Miwa pääsee suorittamaan ensimmäistä virallista keikkaansa. Tarkkaan on ainakin jo työnjako suunniteltu, vaan mahtaako homma käytännössä toimia aiotulla tavalla, kun kyseessä on Miwan värikäs tiimi? En malta odottaa!

Splinter +2lvl +1op, Bellatrix +1lvl +4op, Yoru +1lvl +1op, Lolita +2lvl +1op, Candy +3op. Rahaa 80pd:tä. Candy oppii mansikkamacaronin vaikutuksesta iskun Flower Shield. Lolita on saavuttanut Miwan tiimin keskitason, joten Exp.Share kannattaa siirtää jollekin toiselle pokémonille.

Aurora #14 > Muuan kivikasa

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

En halua olla täällä. Haluan pois. Täällä on hirveää. Minua pelottaa. Tiedän ettei tuo oikeasti halua minua tänne, se pyydysti minut vain siksi koska satuin olemaan siinä. Tahdon ulos täältä. Tässä poképallossa on ahdasta. En saa henkeä. Pelottaa. Pelottaa! Tahdon juosta, paeta, kuka tahansa kävisi uudeksi kouluttajakseni, kuka tahansa. Oikeastaan minulla oli ollut jo kaksi kouluttajaa, mutta kun en pitänyt siitä edellisestä. En saanut juosta. Mutta halusin juosta, pois, kauas täältä. Jossain täytyi olla mukaviakin ihmisiä. Ensimmäinen kouluttajani ei antanut minun juosta, eikä antanut tämä nykyinenkään. Mikä minä olin hänelle? Arvoton pokémon, ja vain siksi etten ollut muuta kuin tylsän harmaa kivikasa. Joskus lohduttauduin ajattelemalla vanhoja hyviä aikoja, kotona route 107:llä, tai siksi se nainen pokémonhoitolassa oli sanonut kotiani. Olin niin hidas, että jäin heti kiinni. Ainoa toivoni oli saada hyväsydäminen kouluttaja, kärsivällinen kouluttaja, joka kestäisi kömpelyyteni. Ensimmäinen kouluttajani ei ollut järin kärsivällinen, mutta häneltä minä sain tämän sinisen huivin, jota kannan kaulassani, ja samoin tämän pienen kulkusen. Sen takia halusin uskoa, että hän välitti minusta edes vähäsen. Mutta sitten minä vain jäin poképallon vangiksi ikuisesti. Ruokaa saadessani pääsin ulos, ja kerran minä karkasin. En vain halunnut löhötä pallossa, vain siksi että olin heikko. Mutta ei siitä paosta mitään tullut, jäin pian kiinni uudelle kouluttajalle, tälle. En tiedä, miksi hän edes vaivautui ottamaan minut kiinni. Sillä hän ei pitänyt minusta. Hän väheksyi minua, koska olin tylsän harmaa kömpelys. Sain vain olla koristeena pallossa. Se ei ollut reilua. Hän kutsui minua vain kivikasaksi, vaikka oli minulla nimikin. Nimi, jonka ensimmäinen kouluttajani oli minulle antanut. Se oli Rhydo, ei järin omaperäinen nimi, mutta nimi kuitenkin. Huokaisin kuulumattomasti. Tämä vankila tukahdutti kaikki äänet.

Eilen oli tapahtunut jotain kauheaa. Se kummitteli vieläkin mielessäni, en saanut pyyhittyä sitä pois, vaikka kuinka yritin. Olin ollut aikeissa hiipiä ruokatauon turvin pois. En halunnut kuulua tälle roistolle, en halunnut olla osa hänen pakkomielteistä shinyjen pyydystysretkeään. Hänellä sitä paitsi oli jo kuusi shinya, mihin hän minua, täysin normaalia kiven harmaata Rhyhornia tarvitsisi? Hänellä oli Stark, shiny Machoke, hänen suosikkinsa, ja kasa muita, jotka joko pitivät hänestä, tai sitten palvelivat häntä pelon vallassa. Hän, Kaname oli kaiketi hänen nimensä, oli arvaamaton. Oli hän kerran potkinut minuakin, mutta se ei tuntunut juuri missään, kiitos kovan kivisen kuoreni, ihoni, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Poika-paran varvaskin oli tainnut murtua siinä rytäkässä. Se oli kuulemma minun vikani.

”No ei kukaan pakottanut häntä potkimaan sinua.” Oli muuan läpikulku matkalla oleva hattupäinen Fletchinder tokaissut.
”Minun kouluttajani ei potki ketään meistä.” Tuo oli vielä lisännyt keikkuessaan puun oksalla. ”Hänessä on ehkä hiukan roiston vikaa, mutta hän on kiltti.”
”Roistot ovat pahoja.” Minä tuumasin.
”Montako roistoa olet tavannut?” Fletchinder kysyi hieman nokkavasti.
”Vain tuon.” Minä sanoin hiljaa.
”Kaikki eivät ole samanlaisia.” Fletchinder huomautti. ”Meistä pidetään hyvää huolta, saamme ulkoilla päivittäin ja meidät ruokitaan.”
”Saatteko oikeasti ulkoilla päivittäin?” Minä kysyin.
”Joo. Hän ei tykkää pitää meitä palloissa, vaikka meitä onkin monta.” Fletchinder visersi.
”Kuinka monta?” Minä kysyin.
”Kuusi ja kaksi vauvaa.” Fletchinder sanoi. ”Tai oikeastaan vauvoja on kolme, jos Yoru lasketaan mukaan.”
”Onko shinyja?” Minä tiedustelin.
”Kaksi, Yoru ja Odile.” Fletchinder sanoi.
”Sitten teidän kannattaa lähteä viipymättä.” Minä varoitin. ”Kouluttajani on paha mies, joka metsästää shinyja, eikä välitä, jos ne kuuluvat toisille.”
”Onko se niitä Rothin tyyppejä?” Fletchinder kysyi.
”En minä vaan tiedä, mutta paha hän on.” Minä kerroin.
”Minun kouluttajani lähetti minut tarkastamaan, mitkä polut ovat turvallisia kulkea.” Fletchinder selitti. ”Kuulimme näet, että täällä hiiviskelee joitain hämäriä tyyppejä.”
Hämärä kyllä puki tuota kaveria, kuin nenä päähän. En itsekään tiennyt hänestä mitään, enkä usko että halusinkaan tietää. Höristin korviani, kuulin vaimeaa kahinaa. Se ei ollut mitenkään erikoista, olihan tämä metsä ötököiden pesä. Mutta tämä rapina ei kuulostanut pienten jalkojen tepsutukselta. Se kuulosti kavioiden kopseelta.
”Kuule sinun pitää lähteä nyt.” Sanoin nopeasti. ”Se tulee!”
”Kuka tulee?” Fletchinder kysyi.
Mutta vastaukseni hukkui kavion kopseeseen, paikalle rynnisti komea Gigafarig, eräänlainen psyykkistyypin pokémon, joka oli sen pojan valttikortti.
Kuten kaikki muutkin hänen tiiminsä arvoiset jäsenet, oli tämäkin yksilö shiny, sen kaviot, turpa sekä selän piikit olivat kirkkaansiniset, ja sillä oli häijy katse silmissään.
”Siinähän sinä olet, senkin hyödytön Rhyhorn.” Hän totesi mairealla äänellä. En voinut muuta kuin suunnata katseeni maahan. En tiennyt mitä voisin sanoa. Ei minun statukseni sillä kuitenkaan paranisi.
”En tajua miksi isäntä edes vaivautuu.” Girafarig sanoi. ”Ethän sinä osaa mitään.” Sen jälkeen Gigafarig teki tavanomaisen kutsuhuutonsa, sen millä pokémonit yleensä käyttivät lajitoverien tai kouluttajan kutsumiseen. Tuon huudon hattupäinen Flethinderkin tiesi, joten se lehahti korkeammalle oksalle tarkastelemaan tilannetta. Ole kiltti ja mene, ennen kuin se miekkonen tulee. Mutta ei hän minnekään mennyt. Sitten se miekkonen saapasteli pusikon poikki, rikostoveri Norio seurasi perässä. Se mies katsoi minua tuimasti harmailla silmillään, hän pelotti minua.
”Vai yritit sinä mokoma karkuun.” Mies puhisi. ”Eihän se vetele, vaikken minä sinulla mitään teekään.”
Hän katsahti Girafarigiin merkitsevästi.
”Psybeam.”
Ne vielä sanovat, etteivät psyykkistyypin iskut muka juuri satu, eivät ole varmaan koskaan saaneet tuta sellaista. Huusin tuskasta, sillä säde jonka tuo viheliäinen olento ampui minua kohti, järisytti koko kehoani, jos näissä lyhyissä koivissani olisi ollut polvet, olisin varmaan kaatunut niiden varaan.
Sitten Fletchinder liikahti, lintu oli istunut hiljaa tähän hetkeen asti, mutta jostain syystä hän liikahti. Ehkä hän säikähti niin, että aikoi lentää pois, ehkä hän halusi jotenkin olla avuksi, mutta liikkua sen ei olisi pitänyt.
”Kas vain.” Kaname sanoi lähes miellyttävällä, lipeällä äänellä. ”Ettei vain oltaisi saatu kyttiä peräämme.”
”Mistä sinä niin päättelet?” Norio kysyi.
”Tuossa puussa istuu Fletchinder.” Kaname sanoi, osoittaen sitten ylös oksalle.
”Katsos mokomaa.” Norio hymähti. ”Onkohan se villi?”
”Ei.” Kaname totesi. ”Se on jonkun. Sillä on hattu päässä. Eikä tuo laji viihdy tässä metsikössä.”
”Jos se on eksynyt.” Norio ehdotti, hän kun oli kaksikosta se naiivimpi.
”Joku kyttä sen on tänne lähettänyt.” Kaname irvisti. ”Anna mennä, Brutus.”
”Lennä pois, nopeasti!” Rääkäisin kipuni lomassa. En tiedä saiko hän puheestani selvää, mutta kun Fletchinder viimein nousi siivilleen, sai lintu tuta ehdan thunderboltin. Brutus, oli se Girafarig, sadistinen otus, hän olisi varmaan käyttänyt tuota temppua minuunkin, mutta sain kiittää olemustani siitä, ettei sähkö tehonnut minuun. Mutta Fletchinder sen sijaan otti iskun kovin raskaasti, hän ei ollut maa-tyyppiä, se sattui häneen kovasti. Voin yhä kuulla tuon ystävällisen linnun tuskan huudot korvissani. Mutta tuo ei ollut pahinta mitä ne tekivät hänelle. Pahin oli se, kun Kaname käski Starkia vääntämään linnun toisen siiven sijoiltaan, ettei lintu voisi lentää omistajansa luo. Ja minun piti kuunnella kun Fletchinder huusi kivusta, eikä pystynyt pakenemaan. Jokin niksahti, ja pian sen jälkeen Stark, muskelimassaa täynnä oleva vihreä Machoke rääkäisi kivusta, sillä Fletchinder oli nokkaissut häntä silmään. Se oli tarpeeksi, jotta lintu pääsi irti Starkin puristusotteesta. Jotenkin hän pääsi ilmaan, lentäen haparoiden, kömpelösti, jonnekin. Kouluttajansa luo kaiketi.
”Se karkasi.” Norio totesi.
”No ei se tuossa kunnossa kauas pötki.” Kaname toisti itsevarmasti, ennen kuin kääntyi katsomaan minua. ”Ja sinä rumilus saat pysyä pallossasi muutaman päivän, ilman ruokaa!” Silloin jouduin tänne.

 Minun kouluttajani ei potki ketään meistä. Kaikki eivät ole samanlaisia. Meistä pidetään hyvää huolta. Saamme ulkoilla päivittäin. Sen ystävällisen olennon sanat kaikuivat korvissani, hänen elämänsä kuulosti paratiisilta, taivaalta. Ehkä hän olikin jokin sanansaattaja, hyvä enkeli, jonka jumalamme Arceus oli lähettänyt. Huomasin itkeväni, kyyneleet putoilivat pallon, vankilan lattialle. Minäkin haluan hyvän kouluttajan, haluan että minua rakastetaan. Oliko se liikaa pyydetty? Oliko? Kertokaa se minulle, olkaa niin hyvät..

Sitten tapahtui ihme, jotenkin pallo aukesi.
”Mitä ihmett..”
”Ei mikään ihme, vain minä.” Vastasi vekkuli ääni, tytön ääni. Palloni lojui purppuraisen kissanpennun jalkojen juuressa ja tämä virnisti.
”Kuka sinä olet?” Minä kysyin.
”Niin, kukakohan?” Purrloin naurahti. ”No, en ainakaan yksi niistä tolloista, jolle sinä kuuluit.”
”Sinä olet tavallisen värinen.” Minä huomautin.
”Niin, eli sitä roskaa vain.” Sanoi kissanpentu. Sillä oli siniset silmät. ”En ole missään vaarassa, koska olen tavis.”
”Älä ole niin varma, jos isäntä näkee sinut..” Minä varoitin.
”Vai että isäntä!” Purrloin tuhahti. ”Kutsutko sinä sitä hirviötä isännäksesi?”
”No, hän omistaa minut..” Sanoin hiljaa.
”Joten se tekee hänestä isännän?” Kissa tuhahti. ”Minua ei omista kukaan ja olen ylpeä siitä.”
”Päästitkö minut ulos vain saadaksesi kehuskella tuolla?” Minä kysyin.
”Näytit vain tarvitsevan auttavaa tassua.” Kissa hymähti. ”Olisit kiitollinen.”  
”N-Niinhän minä olenkin.” Minä änkytin. ”Mutta minne minä menen? Isäntä nylkee minut..”
”Olet periaatteessa kiveä, vai mitä?” Purrloin keskeytti. ”Sinun nylkemisesi saattaa olla vaikeaa.”
”Mutta en voi palata isännän luo, minne minä menen?” Minä kysyin, äsken saatoin olla surullinen kohtelustani mutta, nyt aloin olla epätoivoinen. Minne minä nyt menisin?
”Mene minne huvittaa.” Purrloin vastasi yksinkertaisesti. Eipä tainnut villiä pokémonia paljon kesyyntyneen Rhyhornin huolet liikuttavat.
”Voisin mennä kotiin.” Minä tuumin. Mutta missä päin koti oli? Kuinka kauas minut oli tuotu rakkaasta kotimetsästäni?
”Missä sinä asut?” Purrloin kysyi. Jouduin kelaamaan muistiani taaksepäin, mikä sen paikan nimi olikaan? Miksi ihmiset sitä kutsuivat?
”Route 107 se taisi olla.”
”Sitten se on kaukana.” Purrloin sanoi. ”Olen nähnyt kartan olohuoneen seinällä, se on kauempana kuin Marble City.”
”Sittenhän sinäkin kuulut jollekin.” Minä sanoin.
”No en tasan kuulu, minun äitini kuuluu jollekin hämärä Hemmolle!” Purrloin suutahti. ”Minä vain asun siellä!”
”Selvä on.” Vastasin innottomasti. ”Kuinka kaukana minun kotini on?”
”Kaukana.” Purrloin vastasi epämääräisesti. ”Metsän takana on merenrantana kaupunki.”
Jos olisin voinut nyrpistää nenääni, olisin sen tehnyt, sillä en pitänyt vedestä yhtään sen enempää kuin tuo kissakaan – siis jos se yleistys piti paikkansa.
”On se alku.” Kissa sanoi. ”Tuletkos mukaan?”

Ei minulle jäänyt paljoakaan vaihtoehtoja. Tai no, olisinhan voinut jäädä seisomaan tähän aina siksi kunnes se miekkonen löytäisi minut, mutta sitten hän vain käskisi Brutuksen tappaa minut. Oli paljon järkevämpää seurata pientä Purrloinia, vaikken edes tiennyt sen aikeista. Pikku kissa käveli rivakasti ja tottuneesti apiloiden peittämällä maalla, mutta onnistuin jotenkin kompuroimaan sen perässä.
”Miksi sinä olet täällä?” Minä kysyin.
”Äitini pitää erästä kouluttajaa hyvin suuressa arvossa.” Pikku Purrloin kertoi. ”Hän puhuu aina vain tästä kouluttajasta, joten päätin tulla itse katsomaan.”
”Mistä tiedät, että hän on täällä?” Minä utelin, yrittäessäni nykäistä apilamättään vangiksi jäänyttä koipeani ylös.
”Tiedänpähän vain.” Purrloin vastasi nenäkkäästi, se ei kuitenkaan saanut minua vakuuttuneeksi. Kuljimme puiden lomasta, sain tuon tuostakin tapella noiden viheliäisten apilamättäiden kanssa, jalkani upposivat niin syvälle niihin, että jouduimme tuon tuostakin pysähtymään, koska minun oli revittävä jalkani irti mättäästä joka yritti viedä kaikki neljä lyhyttä koipeani mukanaan.
”Emmekö voisi kävellä polulla?” Minä ähkäisin, kyllästyttyäni tähän farssiin.
”Haluatko ottaa sen riskin, että entinen kouluttajasi näkee sinut?” Purrloin virnuili.
”En!” Muutin mieleni, mieluummin tämä kuin se. Kävelimme jonkin aikaa, kunnes eteemme tuli varsin leveä polku. Kissa hyppäsi muina miehinä, tai no tyttöinä pois apilaviidakosta. Pysähdyin niille sijoilleni.
”Tule nyt.” Kissa sanoi. ”Ei enää ole vaaraa.”
”Oletko varma?” Minä kysyin epäröiden.
”Olen, olen.” Purrloin vakuutti. ”Hän on ihan tässä lähellä.

Pian se kuultiinkin. Ei se mitään uutta minulle ollut. Kaname siellä huusi.
”Näin monta shinya! Pian ne ovat kaikki minun!”
”Kuka teistä mulkeroista pahoinpiteli pokémonini?” Topakka ja selvästi tytön ääni huusi.
”Tulimme ajoissa.” Kissa kehräsi. Se kiipesi läheiseen puuhun saadakseen paremman näköalan. Minä en halunnut nähdä mitään, päätin piiloutua edessä olevaan pusikkoon niin hyvin kuin suinkin kykenin. Eiväthän ne piikit minun kivikovaa ihoani läpäisseet.
”Älä anna niiden viedä minua!” Piipitti pieni turkoosinvärinen pallo sen tytön sylissä, joka oli tarpeeksi huono-onninen törmätäkseen Kanameen. Pahaksi onneksi tyttö oli vieläpä ihan yksin. Tai ei yksin. Tytöllä oli Nidorino vierellään. Nidorinolla oli samanlainen huivi kuin minullakin. Nyt kun katsoin tarkemmin, tytöllä oli monta pokémonia sylissään, ja yksi päässään. Päässä oleva oli harvinaisen pieni ja intoa puhkuva Shuppet, ei shiny. Mutta tytön vasemmalla hartialla istui pinkin violetti Murkrow, hyvin pieni muihin näkemiini Murkrowhin nähden, mutta shiny mikä shiny. Kaname tahtoisi sen itselleen. Samoin kuin tuon turkoosin pallon. Ja sen oikealla hartialla istuvan pörröisen valkean toukan, se oli ehta shiny. Maassa Nidorinon kanssa seisoi kaksi muuta pokémonia, toinen oli Purrloin ja toinen pörröinen tavallisen värinen Zorua.
”Olet aika söpö.” Kaname sanoi tytölle. ”Jos luovut noista shinyista, tarjoan sinulle sapuskat Peacock Cityssä.”
”Haista sinä jätkä paska!” Tyttö huudahti, saparot tuulessa hulmuten. ”Sinäkö olet se kusipää joka vahingoitti pokémoniani?”
”Kerron, jos annat nuo kauniit shinysi minulle.” Kaname virnuili. ”Ehkä.”
”Pysy sinä vaan omalla puolellasi, Lurkki!” Nidorino huusi ja alkoi kaapia apilaista maata. ”Tai teroitan sarveni sinuun!”
”Kuules pikku paskakasa..” Tyttö näkyi puristavan kätensä nyrkkiin ja astui uhkaavasti askeleen eteenpäin. Hänen ei pitäisi tehdä tuota. Kaname näytti ehkä vaarattomalta, mutta tiesin, että hän kyllä osasi olla julma, jopa lajitoveria kohtaan. Mutta hän hymyili tytölle. Pitiköhän Kaname tästä?

”Etkö aio luopua noista?” Kaname kysyi, muka pöyristyvällä äänellä.
”Hanki itse omat!” Tyttö tiuskaisi.
”Sääli.” Kaname totesi, hän otti vyöltään kaksi pokepalloa. ”Joudun ottamaan ne väkisin.”
”Yritä vain, jos voit!”
Ei, ei tuota. Et saa tehdä tuota, suututat hänet vain. Sitten hänestä tulee julma. Kaname heitti pallot kevyesti ilmaan, ne avautuivat osuessaan apiloiden peittämälle maalle. Stark, shiny Machoke pullisteli lihaksiaan kun Akai, Shiny Cranidos murahteli.
”Minä hoidan tämän!” Sanoi Nidorino astuen kouluttajansa eteen, tätä suojellakseen.
”Latua, Rinkeli!” Zorua huusi, juosten Nidorinon jalkojen alta.
”Trix, odota!” Tyttö huusi pokémonin perään, mutta eihän pieni kettu kuunnellut.
”Terve muskeli-Masa, pannaanko löyhkäämään?” Pieni Zorua heitti ilkikurisen katseen Machokeen ja vain tuhahti nenäänsä.
”Olen paljon sinua vahvempi, pentu. Kalpipas takaisin äitisi tykö, tai minun täytyy satuttaa sinua.”
”Pah, ikään kuin minä pelkäisin sinunlaistasi sittiäistä!” Zorua huudahti.
”Kunhan pidät huolen selkäkarvoistasi, Trix!” Nidorino huusi. ”Minulla ei ole aikaa pelastella sinua!”
”Kukaan ei pelasta sinua, könsikäs!” Akai mahtaili.
”Puhu vain omasta puolestasi!” Nidorino huusi takaisin. ”Sinut tässä löylytetään!” Nidorino käänsi hieman päätään, hän katsoi kouluttajaansa, hyökkäyskäskyä odottaen.
”Rigel, Peck! Trix, Omnius Wind!”
Katsoin kun Nidorino teki iskunsa, se juoksi ja upotti sarvensa Cranidoksen punertavaan, mutta kovaan ihoon. Kaname ei antanut väistymiskäskyä, sillä hän tiesi, että Nidorinon sarvi jäisi jumiin Cranidoksen ihoon, ja silloin Kaname käskisi Cranidoksen tehdä jotain häijyä.
Machoke sen sijaan sai käskyn siirtyä, mutta Zorua oli nopeampi kuin Kaname uskoi. Se kääntyi nopeasti kannoillaan, se loikkasi pienillä jaloillaan suoraan Machoken eteen ja löi sitä kovalla tuulenpuhurilla.
Machoke kirosi, sillä se oli lentänyt iskun voimasta maahan selälleen, sitä paitsi juuri tuon tyyppiset iskut tekivät siihen eniten vahinkoa. Yhdestä virheestä Kaname ei kuitenkaan hiiltyisi, sillä hän oli aikeissa tehdä jotain inhottavaa. Hän hymyili sitä hymyä, aina ajatellessaan sadistisuuksia.
”Akai, Stone Edge.” Äänessä ei ollut tunnetta, kuten tavallista. Se vain, oli. Akai iski Nidorinoa teroitetulla kivellä ohimoon, sellaisella voimalla, että se kyllä irrotti Nidorinon sarven sen ihosta, mutta samalla Nidorino lensi maahan selälleen. Hän ei oikein tahtonut päästä ylös asennosta, johon oli lentänyt, mikä antoi Akaille hyvän tilaisuuden käydä uudelleen vastustajansa kimppuun.
”Seuraavaksi Rock Slide.”
Tuskin kestin katsoa sitä. Olin melko varma, ettei tuo Nidorino ollut tehnyt kellekään mitään sellaista pahaa, että ansaitsi jäädä putoilevien kivien alle.
”Rigel!” Hänen kouluttajansa huusi. ”Rigel, oletko kunnossa?”
Nidorino puhisi kiukusta, hän nousi jalat täristen ylös, hän nosti etummaisen jalkansa yhdelle kivistä, saadakseen siitä tukea. Stone Edge oli repinyt hänen violettiin ihoonsa ikävän näköisiä repeämiä. Nidorino hengitti hengästyneesti, hitaasti.
”Jaksatko?” Hänen kouluttajansa kysyi.
”Ei tässä mitään.” Nidorino murahti. ”Tuollainen kivikasa ei tee muuta kuin hiukan kutittaa.” Nidorino kaapi jalallaan maata kuin Taurokset vauhkoontuessaan.
”Tee Toxic!”
”Juuri tuota vähän odotinkin.” Nidorino virnisti. Hän otti hitaan askeleen kohti Cranidosta, mikä merkitsi fossiilidinosaurukselle hyökkäyskutsua. Kaname ei kiinnittänyt paljon huomiota Akaihin, hän keskittyi nyt mukiloimaan pientä vikkelää Zoruaa.
”Tee Karate Chop!” Kaname määräsi. Stark tähtäsi iskun kohti Zoruaa, Zorua ei väistänyt. Hän iski hampaansa Starkin viuhuvaan nyrkkiin, eikä aikaakaan kun Machoke kiljahti tuskasta. Zorua päästi irti hänestä, puremajälki kipinöi pienistä salamoista. Tuo oli Thunder Fang.

”Rigel, tee Double Kick!” Pokémonien kouluttaja huusi.
“Selkis!” Nidorino vastasi, tehden u-käännöksen, hän juoksutti Akaita tarkoituksella edestakaisin myrkyttämällään maaperällä. Nidorino juoksi ympyrää, välillä hypähdellen pois maaperältä, ettei pyöriminen alkaisi pyörryttää häntä itseään. Mutta Akai oli Cranidoksena raskaampi, hitaampi kuin Nidorino oli, eikä se kyennyt ketteriin hyppyihin.
”Trix, Feint Attack!” Kouluttaja huusi. Stark ei ollut vielä päässyt jaloilleen, joten kun Zorua hyppäsi ilmaan ja laskeutui mahdollisimman raskaasti Machoken niskaan.
”Stark, älä anna sen isotella!” Kaname huusi. ”Se on pienempi, näytä mikä sen paikka on!”
Sen Machoke tekikin, se heitti Zoruan Vital Throwta käyttäen niskastaan.
”Tuon minä kostan!” Zorua sähähti. Hän nousi äkkiä, ja väisti seuraavan nyrkin iskun. Zorua iski takaisin tassun kärjillään, hän teki monta nopeaa iskua Machokeen, käyttäen Fury Swipesia oikein raivolla. Tällä välin Nidorino potki Cranidosta niin että tuntui.
”Frost Breath!”
Nidorino totteli kouluttajaansa, ja puhalsi suustaan hyistä, huuruista sumun näköistä ainetta, viimeistellen Starkin. Tässä vaiheessa voisi hyvin luulla, että Kaname olisi karjunut raivosta, mutta ei. Hän otti Akain poképallon esiin ja kutsui sen asukin takaisin. Saman hän joutui tekemään Starkille, joka pyörtyi kun Zorua oli saanut työnsä päätökseen. Zorua näytti ylpeältä. Mutta ei se ollut ohi. Ei voinut olla. Kaname kieltäytyi häviämästä, aina. Ja missä oli Norio? Ei hän ikinä poistunut parinsa rinnalta.
Sitten jostain lensi valkoinen Premier pallo, se tipahti suoraan Nidorinon eteen. Pallosta astui ulos ilkeän näköinen Sneasel. Hän oli Norion lempipokémon, Glacé nimeltään. Glacé virnisti häijysti, kun hänen kouluttajansa kompuroi läheisestä pusikosta esiin. Näkiköhän hän minut?
”Sori että kesti.” Norio pahoitteli. ”Vetääkö tämä likka sinua turpaan?”
”Vai tällaista roskasakkia täällä onkin.” Herkkä tytön ääni huusi jostain yläilmoista. Taivaalla leijaili värikäs Sigilyph selässään tyttö, jolla oli vaaleansiniset hiukset, joita tuuli tempoi minne sattui.
Tyttö loikkasi Sigilyphin selästä, ja jotenkin onnistui laskeutumaan suoraan jalkojensa varaan.
”Onneksi päätimme lentää metsän yli.” Tyttö huokaisi. ”Kuulimme ottelunne jo kaukaa.”
”Kuka hitto sinäkin olet?” Kaname kysyi.
”Ohi kulkija vain.” Tyttö virnisti. ”Calypso, tee Miracle Eye!”
”Ilomielin!” Sigilyph kujersi, ja loi terävän katseen Sneaseliin. Sigilyphin kouluttaja nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili pokémonille.
”Nyt, Psywave!”
”Sopii!” Sigilyph huudahti. Hän päästi silmistään violetin säteen, Sneasel yritti väistää iskun, mutta Sigilyph pystyi kääntämään sädettään ketterästi, niin että se osui suoraan Sneaselin selkään.
Sneaselin suusta karkasi korvia vihlova kivun huuto.
”Glacé!” Norio huusi Sneaselinsä nimeä. ”Sattuiko sinuun?”
”Alkakaa painua täältä.” Sinitukkainen tyttö sanoi.
”Ihan pian.” Kaname sanoi, samalla viekkaalla äänellä, kuten aina kun oli aikeissa ryhtyä varkaisiin. Hän oli jotenkin hiipinyt saparopäisen tytön taakse. Olisin voinut huutaa, että varo. Mutta minua pelotti. Jos Kaname saisi huomata minun karanneen, ja sitten minun kävisi köpelösti. Kaname oli pelottava. Hän nappasi saparopäistä tyttöä takaapäin kaulasta. Sellaista se on. Kaname näytti ihmisille hurmaavimman puolensa, paitsi silloin kun todella halusi jotain. Silloin hänestä tuli uhkaava. Hän nappasi tytön kuristusotteeseen, ja virnisti.
”Lähdemme heti kun saamme nämä shinyt.”
”Ei tule tapahtumaan!” Tyttö huusi. Mutta ei se Kanamea estänyt, kuten aina, hän näytti kiristävän otettaan. Hän yritti ottaa turkoosin pallon tytön sylistä vapaalla kädellään. Kun Kaname nosti pientä palloa, tajusin sen olevan pikkuinen Petilil.
”En tahdo lähteä minnekkään!” Petilil parkui.
”Jos olisin sinä, pitäisin ne rumat näppini itselläni.” Valkoinen karvainen ötökkä sanoi närkästyneenä ja iski pienet leukansa Kanamen käteen. Kaname päästi pienen Petililin otteestaan. Säikähtänyt Petilil tuikkasi vartalostaan, joko vahingossa tai ei Sleep Powderin itiöitä suoraan Kanamen kasvoille.
”Päästä mamma irti, ilkeä ihminen!” Pieni Shiny Murkrow raakkui. Pikkuinen räpytteli siipiään kömpelösti ja takoi Kanamen ohimoa korpin nokallaan. Normaalisti Kaname olisi hätistänyt moisen pois, yhdellä käden huitaisulla, mutta nyt näki selvästi että Sleep Powder teki tehtävänsä. Kaname alkoi hoippua, pieni Purrloin, paljon pienempi kuin tuo joka istui puussa raapi Kanamen käsiä. Ja pikkuinen Shuppet yritti tehdä Knock Off-liikettä Kanamen selkään.
”Hyvin menee, pikkusisko.” Puussa istuva Purrloin naurahti. Sitten Kaname päästi irti, ja kaatui tajuttomana maahan. Tyttö yski. Norio puolestaan oli lievästi sanottuna liemessä. Nidorino ja Zorua olivat saartaneet hänet.
”Calypso, hypnosis.” Sinihiuksinen tyttö sanoi. Sigilyph nyökkäsi ja lennähti kevyesti Norion luo. Kauhistunut poika katsoi eriskummallisen näköistä pokémonia. Sigilyph alkoi hehkua heikosti rauhoittavaa kalpean sinistä valoa. Norio kaatui polviensa varaan.
”Miwa, oletko kunnossa?” Sinitukkainen tyttö kysyi, kumartuen saparopäisen tytön puoleen.
”Joo, ei tässä mitään.” Saparopäinen tyttö köhi. ”Kiitos kaverit.” Hän silitti pienen Purrloinin päätä kiitokseksi. Kaname ei koskaan tehnyt meille noin.

Tyttö nousi takaisin jaloilleen, mutta vain kumartuakseen uudelleen. Näin miten hän putsasi Kanamen taskut perusteellisesti. Sitten hän siirtyi Nidorinon luo, Nidorino tarkkaili Noriota, mikäli tämä sattuisikin heräämään. Zorua puolestaan istui ottelupaikan keskellä röyhistäen ylpeänä rintaansa kun Shiny Murkrow, Shuppet ja Purrloin ympäröivät hänet kehuilla.
”Kai minusta on sittenkin tullut vahva.” Zorua totesi. Tyttö taputti Nidorinon päätä ja kehui tätä. Sitten hän teki saman minkä Kanamen taskuillekin.
”Mitä sinä teet?” Sinitukkainen tyttö kysyi ihmeissään.
”Eivät nämä roistot mitään kamoillaan tee.” Saparopäinen tyttö virnisti. ”Verotan vain saamistani traumista.”
Sinitukkainen tyttö nauroi tälle. ”Olethan sinä kunnossa?”
”Olen, olen.” Saparopäinen tyttö vakuutti. ”Mutta Odile ei taida olla.” Kouluttajan tulee aina tuntea pokémoninsa, ainakin niin minulle oli kerran sanottu. Tosin pieni Petilil parkui niin lujaa, pienestä koostaan huolimatta, että siinä kyllä ymmärsi että pienellä oli hätä.
”Ei hätää, Odile.” Petililin saparopäinen kouluttaja sanoi lempeästi, nostaessaan pienen pokémonin syliinsä.
”Kaikki on hyvin, pahalta sedältä on nyt kanttu vei.”
Tosiaan. Tämän jälkeen tyttö tunki kaiken sen, minkä oli kahden tajuttoman miehen taskuista kaivanut. Ja se olikin hyvä, sillä nyt paikalle juoksi uusi ihmisjoukko, Growlithe kärjessä. Nuo taisivat olla niitä poliiseja, poliiseillahan oli yleensä tuollainen oranssi pokémon kaverina.
”Miwa, et olisi saanut lähteä yksin!” Huusi poika, jolla oli tummansiniset kiiltävät hiukset.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Toinen poika huusi heti perään, sellainen jolla oli hassut violetit hiukset.
”Ei tässä mitään ihmeellistä.” Saparopäinen tyttö sanoi. ”Azuran pokémon nukutti nuo ääliöt.”
”Minäkin, minäkin!” Zorua huudahti juostessaan kouluttajansa luo. Karvapallo alkoi pomppia innoissaan.
”Miwa näitkö miten hyvä olin? Näitkö?” Nidorino puolestaan pyöritteli silmiään Zoruan innokkuudelle.
”Hyvä, Trix.” Zoruan kouluttaja kumartui pienen ketun puoleen ja silitti Zoruan päätä hellästi.
”Hyvin tehty.”
Sydäntäni puristi, kun katsoin miten tuo ihminen kääntyi Nidorinon puoleen ja silitti lihaksikasta pokémonia korvien välistä, kehuen. Ja sitten se kun pieni, haparoiden lentävä shiny Murkrow liihotti tytön olalle ja painoi poskensa vasten kouluttajansa poskea.
”Yoru ei anna mammalle sattua mitään, Yorusta tulee vahva! Yoru suojelee mammaa!” Murkrow julisti ujolla korkealla äänellä.
”Minäkin olin urhea äiti!” Pieni Purrloin sanoi puskiessaan itseään kouluttajansa jalkoja vasten. Karvainen ötökkä istui Purrloinin selässä ja pomppasi sitten kouluttajansa säärelle ja kipittää siitä sitten tytön hartialle. Ötökkä tervehti turkoosia Petililiä painamalla poskensa Petililin poskea varten. Pieni Shuppet liisi nopeasti, ilmestyen kuin tyhjästä muun joukon luo, pikkuinen asettui mukavasti kouluttajansa pään päälle.
”Mutta tuohan on Sigilyph!” Pinkkihiuksinen tyttö huudahti. ”Että ne ovat rumia!”
”Ei Calypso ole ruma!” Sinihiuksinen tyttö kivahti. ”Se on erikoinen!”
”Erikoisuus on hyvästä!” Pienempi tyttö, jolla oli tälläkin siniset – mutta tummemmat hiukset huusi. ”Etenkin koordinaattorikilpailuissa.”
”Totta.” Toinen sinihiuksinen tyttö hymyili pienemmälle.
”Minusta tuo pokémon on hyvännäköinen.” Totesi saparopäinen tyttö.

Katsoin vielä hetken, miten saparopäinen tyttö silitteli ja kehui kaikkia pokémonejaan, ja miten pokémonit osoittivat hellyyttään, ystävyyttään kouluttajalleen. Pieni Purrloin kehräsi kovaan ääneen, Murkrow raakkui iloisena. Ei, ei se ole koskaan ollut tuollaista, ei kellekään meistä. Minua itketti. Tuntui pahalta katsoa tuota.
”Auts!” Se isompi Purrloin oli hypännyt alas piilopaikastaan, ja laskeutunut kynsineen kaikkineen otsalleni. Ei se oikeastaan sattunut, yllätyin vain. Tämän jälkeen se vekkuli otus kiirehti jonnekin piiloon, minä taas jäin. En pystynyt liikuttamaan niveltäkään. Olin väsynyt ja joka paikkaa särki.
Sitten se saparopäinen tyttö tuli, Nidorino ja Zorua vieressään, sylissään Purrloinin pentu ja se turkoosi Petilil, olillaan shiny Murkrow ja valkoinen ötökkä ja päässä keikkui pieni Shuppet.
”Hei, kukas siinä on?” Saparopäinen tyttö hymyili minulle lempeästi tuota kysyessään. Se oli minulle liikaa. Purskahdin itkuun.
”Älä itke, ei äiti tee pahaa.” Purrloin miukui.
”Mamma on kiltti!” Raakkui Murkrow.
”Sehän käyttäytyy kuten Odile.” Zorua naureskeli.
”Onko sinut hylätty?” Se turkoosi Petilil kysyi. Pieni sipuli pomppasi kouluttajansa sylistä maahan. ”Älä itke, Miwa pitää huolta sinustakin. Hän on kiltti.”
”Se on Rhyhorn!” Huudahti pieni sinitukkainen tyttö, joka kurkisteli minua saparopäisen tytön takaa. ”Onpa hassua. Rhyhorn on kivi ja maa-tyyppiä, eikä niitä asu täällä.”
”Onkohan se eksynyt?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”En usko.” Sanoi poika, jolla oli violetit hiukset. ”Sillä on huivi kaulassa. Lienee hylätty.”
”Hylätty?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”Se on huonossa kunnossakin.” Se isompi sinihiuksinen tyttö totesi.
”Meidän pitäisi viedä se pokémon centeriin.” Sanoi poika jolla oli kiiltävät siniset hiukset.

”Mikä teillä kestää?” Pinkkihiuksinen tyttö huusi metsän rajalta. ”Lähdetään jo!”
”Pysy housuissasi, Sakura!” Violettitukkainen poika huusi tytölle.
”Jaksatko kävellä?” Saparopäinen tyttö kysyi. En oikein nähnyt eteeni, kyyneleet olivat sumentaneet näköni. Yritin nostaa jalkaani, mutta kompastuin ja löin naamani apiloiden peittämään maahan.
”Sehän kävelee kuten Rigel!” Zorua nauroi.
”Suus kiinni!” Nidorino ärähti.
”Rigel auta sitä kävelemään.” Saparopäinen tyttö käski, ei kuitenkaan kuten Kaname. Se oli ystävällinen käsky.
”Sinäkin, Orion.” Poika jolla oli tummansiniset hiukset käski Growlitheaan. Molemmat asettuivat kiinni kylkiini, minua tukeakseen. Minua pelotti, että saisin osuman Nidorinon piikeistä.
”Minun piikkini eivät pysty ihoosi.” Tuo totesi.
”Miksi sinä itket?” Growlithe tiedusteli. ”En minä pahaa tee, Rigelistä en tosin mene takuuseen.” Nidorino murahti moiselle kommentille.
Itkin koska en voinut muutakaan. Liikkuminen oli hidasta, mutta varmaa, ihmisetkin odottivat että pääsisimme siirtymään kohti metrien päässä häämöttävää metsän rajaa.
”Jaksatko?” Saparopäinen tyttö kysyi. Se sai minut itkemään enemmän. Hän kysyi että jaksanko minä, vain muuan kivikasa liikkua.
”Ei enää ole pitkälti.” Pieni sinitukkainen tyttö vakuutti. Kävelimme hitaasti, kuulin sen pinkkitukkaisen tytön marmattavan, hän halusi pois metsästä.
Sitten muistan lämmön, auringon harmaalla ihollani. Oli kirkasta. Aurinko paistoi. Katsoin näkymää, edessämme avautui näkymä kaupungista, rannasta jota ympäröi kullankeltainen hiekka, aina siihen asti kunnes sinistäkinsinisempi meri tuli vastaan. Oli todella..
”Kaunista.” Sanoi saparopäinen tyttö. Juuri niin, oli kaunista. Tunsin lämpimän kesätuulen kasvoillani, se tuntui ihanalta.

Kun heräsin seuraavan kerran, makasin punaisella pehmustetulla penkillä. Saparopäinen tyttö istui vierelläni. Hän hymyili minulle.
”Ei mitään hätää, täällä sinusta huolehditaan kunnes jaksat taas.” Hän silitteli otsaani, ja näytti hieman hämmentyneeltä.
”Vau, sinun ihosihan on lämmin! Vaikka olet kivi-tyypin pokémon.” Sitten tyttö naurahti. ”En ole kovin kokenut pokémonien kanssa. Siksi en osannut arvatakaan että kivi-pokémonien iho voisi olla lämmin.” Hän silitti kasvojani lempeästi. Silmäni alkoivat taas vuotaa. Minua väsytti. Silmäni eivät jaksaneet pysyä auki. Olin ihan poikki. Annoin niiden sulkeutua. Olin iloinen, edes hetken. Jos silmäni sulkeutuisivat nyt lopullisesti, olin sentään saanut kokea hetken sellaista hellyyttä, jota minulle ei aiemmin oltu suotu.

Kommentit:

Chidori

14 >
Ei jessus mikä tarina! Right in the feels. ;;;____;;; Älä itke Rhydo, ei mitään hätää enää! Rhydon tarina saattoi olla paikoin ehkä vähän ylidramaattinen ja klisee, mutta silti hirmu koskettava ja hienosti kuvattu. Sympatiat täysin muuan kivikasalle! Voisi melkeinpä sanoa, että tämä on tähänastisista tarinoistasi kokonaisuutena ehdottomasti vahvin. Hyvää työtä. o/

Ottelun sanailut olivat taas jälleen sitä tuttua ja taattua, hulvatonta Miwa-laatua. 😀 En ole varmaan ikinä nauranut hoitotarinassa millekään niin paljon kuin Trixin ”Latua, Rinkeli!”-huudahdukselle. Letkautuksien jalo taito! Mielenkiintoista muuten, että tarinan kuvioihin tuli mukaan toinenkin rikollisorganisaatio. 😮 En sitten tiedä, oliko tämä shinyjen pokémonien kaappaamiseen keskittynyt posse ainoastaan väliaikainen tapaus.

Tarinassa ilmeni muutamana sivuseikkana yllättävän mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kivipokémonien lämmin iho ja se, millaista pokémonien oleskelu palloissa on. Itse olen aina ajatellut, että pokémonit vaipuisivat jonkinlaiseen horrokseen, kun ne kutsutaan takaisin. Ajatus siitä, että pokémonit olisivat tietoisesti vangittuna palloissaan on aika karu. :< Ei ihme, että jotkut pyrkivät sieltä jatkuvasti ulos!


Rigel +2lvl +2op, Splinter +2lvl +1op, Trix +2lvl +2op, Yoru +1lvl +1op, Odile +5op, Ilse +1lvl +1op, Lolita +1op, Sora +1op, Rhydo +3lvl +2op, Winona +1lvl. Rahaa 85pd:tä.

Aurora #13 > Kuunnellaan me taivasta

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

Pidin tästä tuoksusta, ja nähtävästi Odilekin piti, sillä se oli sulkenut pienet silmänsä ja keskittyi nuuhkimaan lempeää apiloiden tuoksua. Ympärillämme oli vihreää silmän kantamattomiin, puut tuntuivat kehystävän kaikkea mihin katseeni käänsin ja maa puolestaan oli vihreiden apiloiden peitossa.
”Shuppeeet!” Pieni pää-pokémon, jolla oli otsassaan jonkinlainen sarvi, huudahti. Shuppet astui ulos poképallostaan, ilman mitään varoitusta.
”Lolita.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin! Eksyt vielä.”
”Shuppeet!” Pikkuinen Lolita huhuili. Sitten se teki tempun, josta se eniten piti. Se oli katoamistemppu, en tiedä miten se sen teki, mutta sitä se oli tehnyt vielä hetki sitten, ilmestyttyään tyhjästä repustani. Se tykkäsi kadota varoittamatta. Minä huokaisin turhautuneena.
”Ei nyt taas.”
”Ehkä se haluaa leikkiä.” Lily edotti.
”Sehän eksyy.” Leo huomautti. ”Meidän pitäisi etsiä se.”
”Helppo se on sanoa.” Minä huokaisin.
”Älä sure Miwa, kyllä se siitä.” Leo lohdutti. ”Sinun täytyy vain asettaa sille rajat.”
”Miten?” Minä kysyin.
”Kouluttamalla sitä.” Lily selitti. ”Mutta se täytyy löytää ensin.” Se oli totta, miten koulutat jotakin, joka oli kadoksissa? Kertokaahan se.
Otin esiin muutaman poképallon esiin ja huokaisin. Kutsuin esiin Splinterin, joka voisi tähystää sarvipäistä kaveria ilmasta käsin, Rigel ja Trix saisivat etsiä karkulaista maasta käsin ja mitä tulee Ilseen ja Yoruun.. hei, hetkinen. Enhän minä niitä ollut palloista ulos kutsunut, Ilse se tuossa hyppeli onnessaan apilapedillä, ja Yoru verytteli siiven tynkiään. Nekin olivat tulleet palloistaan omine nokkineen.
”Purr!” Ilse purisi, se juoksi innoissaan luokseni, kuin mikäkin raketti ja upotti kyntensä mustiin legginseihini ja alkoi kiivetä jalkaani pitkin ylös.
”Auts! Ilse, lopeta!” Minä huusin sille, mutta eihän pentu mitään kuullut, se kiipesi haparoiden säärtäni pitkin ylös, kohti syliäni.
”Murkroow!” Yoru raakkui siipiään ylöspäin kohottaen.
”Auts! Ilse, ei!” Minä yritin ojentaa pientä purppurakattia, mutta pikkuinen oli tyytyväinen itseensä, päästessään haluamaansa paikkaan – Odilen vierelle, syliini. Se kehräsi tyytyväisenä.
”Murkroow!” Yoru raakkui. Se kohotteli lyhyitä siipiään minua kohti.
”Ai, että sinäkin?” Minä puhisin. Nostin purppuran värisen korpin toiselle hartialleni. ”Eihän se tietenkään ole reilua, että jättäisin teidät ulkopuolelle, kun etsimme Lolitaa.” Se oli varmaan niiden pointti, nekin halusivat olla osana seikkailua – jos se nyt seikkailu oli.

”Splinter tähystä sinä ylhäältä käsin.” Minä neuvoin tulilintua.
”Fletchinder!” Splinter nyökkäsi. Se levitti siipensä, mikä sai Ilsen villiintymään. Se heilutteli etutassujaan ja maukui.
”Purrloin purr!”
”Mikä sinua vaivaa?” Minä kysyin. Ilse loikkasi sylistäni siinä silmän räpäyksessä, Ilse yritti hypätä Splinterin selkään.
”Fletchinder?” Splinter älähti hämmästyneenä.
”Purrloin!” Ilse hihkui yrittäessään hyppiä linnun selkään.
”Ilse, rauhoitu.” Minä huokaisin ja nappasin sitä niskavilloista. ”Anna Splinterin tehdä hommansa.” Asetin sen takaisin Odilen viereen.
”Petilil.” Odile sanoi lempeästi ja kutitti sitten pikkuista päässään kasvavilla ruohoilla, mikä sai kissanpennun nauramaan. Tällä välin Splinter nousi siivilleen ja lähti tähystämään kadonnutta sarvipäätä.
”Rigel, etsitään me maasta käsin. Trix auttaa myös.” Minä sanoin Rigelille, joka nyökäytti päätään, Trix hihitteli omiaan, silloin kun se oli tyytyväinen johonkin, ja nyt se selvästi oli.  Lähdimme kävelemään pitkin kapeaa apilapolkua. Ympäriltämme kuului toisinaan epämääräistä rapinaa, jota Ilse jäi kuuntelemaan korvat höröllä.
”Pienet ötökkä pokémonit ne siellä vain vipeltävät.” Lily selitti sille.
”Purr!” Ilse vastasi innostuneena.
”Murkrow!” Yoru raakkui, ilmeisesti osoittaakseen että oli vielä tallessa.

”Zoru!” Trix murahti hetken kuluttua ja loikkasi polulta suoraan inhottavia piikkejä kuhisevaan pusikkoon.
”Rino!” Rigel murahti, ikään kuin Trixin teko olisi osoitettu sille herjana – olihan Rigelin takalisto piikkejä täynnä.
”Trix, älä poikkea polulta!” Minä huusin Zoruan perään, mutta eihän Trix huudoistani piitannut vaan jatkoi matkaansa pusikon halki.
”Äh.” Minä murahdin, sillä tiesin, ettei tässä muu auttanut, kuin lähteä hakemaan tuo jukuripää takaisin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pusikko oli tiheästi piikittynyt, sen seassa on myös ilkeästi ja salakavalasti esiin pistäviä juuria, jotka yrittivät aina tilaisuuden tullen kampata minut. Rigel kävelee urheasti vierelläni, tuskinpa piikkipersusta muutama uusi piikki haittaa sen enempää kuin ne vanhatkaan.
”Hui!” Huudahdin äkisti, sillä olin kompastua erääseen, erittäin salakavalaan juureen.
”Liil!” Odile huudahti säikähtäneenä. Sen vierustoveri vain kehräsi.
”Ei hätää, Odile.” Minä henkäisin, saatuani tasapainon takaisin.
”Murkroow.” Yoru raakkui.
”Kaikki hyvin.” Minä vakuutin niille. Ei tässä hätää, Miwahan oli vielä jaloillaan. Rigel päästeli suustaan outoja korahduksia, se kalskahtaa niin oudolta, että on pakko kääntyä katsomaan. Mitä vanhat silmäni näkivätkään, tuo Nidorinon lurjushan nauroi, hihitti äskeiselle kommellukselleni. Nyt kun sitä oikein miettii, tämä taisikin olla ensimmäinen kerta, kun Rigel on nauranut yhtään millekään. Yoru raakkuu epämääräisesti hartiallani, mutta se ei ainakaan naura.
”Hei, Miwa!” Leo huusi takanani. ”Meidän ei pitäisi poiketa polulta!”
”Saatamme vielä eksyä!” Lily komppasi veljeään.
”No siinä tapauksessa Trix on eksynyt jo!” Huusin takaisin. ”Eihän sitä tänne voi jättää.” Millainen kouluttaja olisin, jos jättäisin siltä kasvattajamummelilta saamani pokémonin tänne eksyksiin, kun me vain jatkaisimme matkaamme?
Sitten ilmaa halkoi kimeä kiljaisu, joka kuului jostain pusikon takaa. Juoksin ääntä kohti, mikä tahansa, tai kuka tahansa kiljuja olikin, oli hyvin mahdollista että Lolita oli kiljaisun takana. Mutta ehkäpä kiljuja kiljuikin jostain muusta syystä, mutta ainakin kiljujalta voisi kysyä, oliko hän kenties nähnyt ovelaa pientä Zoruaa yhtään missään.

”Mikä sinulla nyt taas on Sakura?” Kyllästynyt pojan ääni huokaisi. ”Taasko joku ötökkä jahtaa sääriäsi?”
”Ei kun tuo!” Kimakka ääni kiljui täyttä kurkkua.
”Shuppet!” Shuppet huudahti leikkisästi.
”No mutta, eihän täällä pitäisi kummitus-tyyppejä olla.” Pojan ääni ihmetteli. En voinut muuta kuin hymyillä, totta kai minä nyt nuo kaksi muistin.
”Muistatko, Rigel?” Minä virnistin.
”Nidorino!” Nidorino nyökkäsi. Miten Rigel voisikaan unohtaa, miten eräs nokkava kouluttajan alku oli erehtynyt luulemaan sitä vapaaksi riistaksi ja täten yrittänyt pyydystää Rigelin, joka tuolloin oli ollut Nidoran?
Kömmin hitaasti pusikosta sen verran kun saatoin, jotta näkisin nuo tutut naamat. Oli Michi, poika jolla oli ollut Hana-niminen Tangela, ja sitten Sakura, Oddisheineen.
”Hetkinen!” Sakuran kirkas ääni huudahti. ”Sittenhän se on harvinainen!”
”Niin kai.” Tytön serkku mutisi.
”Sitten minä nappaan sen!” Sakura julisti. Katsahdin Rigeliin silmiäni pyöritellen. Tässä sitä taas mentiin.
”Emmekö me jo kertaalleen käyneet tämän läpi?” Minä kysyin astuessani pois pusikosta.
”Shuppeeet!” Lolita kiljaisi, riemusta kai, se näytti liitelevän luokseni, mutta neiti päättikin sitten jatkaa matkaansa. Se liihotteli Rigelin tasolle, ja hiippaili Nidorinon taakse.
”Shuppeet!” Lolita kiljaisi aavemmaisella äänellä. Rigel käänsi tylsistyneenä päänsä sitä kohti ja katsoi sitä pitkään.
”Nidorino.” Varmaan Rigel sanoi että, et voi olla tosissasi. Sitten jokin musta karvapallo, iski hampaansa Shuppetin helmaan.
”Zoruu!”
”Hyvä, Trix!”

”No siitähän onkin aikaa.” Michi totesi. ”Kuvittelin aina, että saisimme sinut Mindaro Townissa kiinni.”
”Minä olin ehtinyt jo lähteä.” Sanoin kömpiessäni pois ryteiköstä, Rigel tietenkin perässäni, ja sitten Trix raahaten Shuppetia mukanaan.
”Vau, onko tuo Rigel?” Sakura kiljaisi, ihastuksissaan kaiketi. ”Onpa se kasvanut! Ja se on kehittynytkin!”
”Joo, se kävi äkkiä.” Minä sopersin. Fletchingerkin päättyi liittyä joukkoon, se lehahti äkkiarvaamatta Sakuran taakse, tyttö avasi suunsa kirkaistaakseen, mutta minä ehdin ensin.
”Se on vain Splinter.”
”Onpa siitä kasvanut iso.” Michi huomautti. ”Se on oikein vakuuttavan näköinen!”
”Fletchinder!” Splinter sanoi ja kumarsi hieman kömpelösti. Nolottikohan sitä hiukan?
”Miten teidän pokémoninne jaksavat?” Minä kysyin.
”Hei, Miwa!” Kuulin Leon huutavan takanani. ”Odota meitä!” Leo rämpi ryteikössä, Orion Growlithe etunenässä, ja toisessa käsikynkässä pikkusisko Lily.
”Grow!” Orion haukahti nähdessään vieraita.
”Ihan rauhassa, Orion.” Leo kiirehti sanomaan. Kaikki olivat hetken hiljaa, ja tuijottivat toisiaan.
”Nämä ovat Del Reyn sisarukset.” Minä esittelin sinihiuksiset sisarukset serkuksille.
”Päivää!” Leo sanoi kohteliaasti.
”Moi vaan!” Lily jatkoi veljensä hyvää esimerkkiä.
”Hei!” Sakura luikautti herttaisesti. ”Minä olen Sakura Honeydew Townista! Tässä on serkkuni Michi, Mindaro Townista!”
”Moi.” Michi tervehti. ”Vai että olet sinäkin Mindaro Townista?”
”Joo. On vaan pitänyt kiirettä, poliisi koulussa.” Leo takelteli.
”Leo on kihlattuaan paossa.” Lily möläytti.
”Lily!” Leo murahti. ”Onko nimi Haruka Shidou tuttu?”
Ilmeestä päätellen Michi tiesi oikein hyvin, mistä ja kenestä oli kysymys, hän astuikin askeleen lähemmäs ja taputti Leoa selkään.
”Saat kaiken sympatiani.”
”Kiitos.” Leo huokaisi. ”Se onkin tarpeen, uskotko että hän luuli Miwaa joksikin yhden yön jutuksi?”
”Joo, uskon minä.” Michi virnisti. ”Mitä minä Harukaa lapsuudesta muistan, niin hän on aina ollut vähän vainoharhainen.”
”Ai, vähän?” Leo naurahti.

”Oletteko matkalla Peacock Cityyn?” Lily kysyi.
”Se oli tarkoitus.” Sakura vastasi. ”Mutta sitten me poikkesimme polulta ja eksyimme.”
”Miksi ihmeessä te poikkesitte polulta?” Michi kysyi.
”No, tuota.” Michi sanoi varovasti. ”Oletteko kuulleet Rothista?”
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Organization Roth on jokin uusi rikollisryhmä.” Sakura tokaisi. ”Ne jahtaavat erityisesti Shinyja pokémoneja.”
”Joo, niistä saa kuulemma hyvät rahat.” Michi lisäsi. ”Meillä ei pitäisi olla hätää kun kaikki pokémonimme ovat tavallisia, mutta ne tyypit tykkäävät tapella ihan muuten vaan.”
”Ja ne väijyvät polkuja.” Sakura lisäsi. ”Vaikka Nobara on kehittynyt, ei sekään kaikkea kestä.”
”Miwa, sinun on syytä pitää varasi.” Michi lisäsi.
”Kuinka niin?” Minä kysyin.
”Sinulla on kolme Shinya.” Michi huomautti. ”Ne ovat haluttua kauppa tavaraa.”
”Haluaisiko joku ensin kertoa, mikä on shiny?” Minä kysyin varsin kyynisesti.
”Shiny on sellainen kuin Yoru, eri värityksen omaava pokémon.” Leo selitti. ”Niitä on vaikea kohdata luonnossa, ei siis mikään ihme, että monet kouluttajat tekisivät mitä vain saadakseen edes yhden shinyn, vaikka sitten joutuisivatkin käyttämään rikollisia keinoja saadakseen sellaisen.”
”Erityisesti meidän koordinaattorien piireissä Shinyt ovat suosiossa.” Sakura sanoi. ”Ja sinulla on niitä kolme.”
”Kolme?” Minä toistin. Eihän minulla ollut kuin Yoru, toki Odilekin näytti jotenkin erikoisvärittyneeltä, mutta muut olivat normaalin värisiä – sikäli kun minä asiasta tiesin.
”Murkrow!” Yoru raakkui. Sitten huomasin jonkin pienen ja valkoisen liikkuvan olkapäätäni pitkin. Se luikersi niskaani pitkin kohti vapaata hartiaani. Sinne päästyään otus kurkisti hartiani yli.
”Scatter?” Se oli pieni, isopäinen valkea toukka, jolla oli kellertävät silmät.
”No hei siellä.” Minä tervehdin sitä. En tiedä kauanko kaveri oli majaillut niskassani, mutta se ainakin selitti miksi Yoru oli raakkunut taukoamatta. Se varmaan jutteli toukalle koko ajan.
”Tulitko mukaan ryteiköstä?” Minä kysyin. ”Sori, ei ollut tarkoitus pölliä sinua matkaan.” Mutta toukkaa se vähät liikutti, se haukotteli ja kiertyi pienelle kerälle hartialleni, näin ollen se alkoi vetää sikeitä.
”Okei?”

Näin ollen päätin antaa kaverin vain nukkua, ainakaan se ei yrittänyt pistää tai purra minua kuten eräät täällä. Tuijotin haluamanikin Rigeliä, mitä jässikkä ei kuitenkaan huomannut.
”Se on Scatterbug!” Lily sanoi ihailevaan sävyyn. ”Kylläpä shiny Scatterbug on hienon näköinen.”
”Minkä tyyppinen pokémon se on?” Minä kysyin, typeränä kuten aina.
”Se on hyönteistyyppiä.” Leo valisti. ”Se ei ole järin toimiva ratkaisu tuli tai lento-tyypin pokémoneja vastaan, myös myrkky ja kivi-tyypin pokémonit pärjäävät niille hyvin.”
”Ja tässä metsässä on siis ihmisiä, jotka jahtaavat tällaisia pokémoneja.” Minä varmistin.
”Joo. Siksi pää polkuja kannattaa välttää.” Sakura huokaisi. ”Sen takia me olemme olleet täällä jo viikon.”
”Pokémonit ovat ihan loppu, eikä meillä ole varaa käydä enää yhtään ottelua.” Michi totesi. Serkukset istuivat apilamättäälle, ja täytyy kyllä myöntää, että he näyttivät uupuneilta. Sakuran vaaleankeltainen hame ja vaaleanpunainen toppi olivat vaihtuneet beigen väriseen takkiin ja farkkuihin, ja ballerinat olivat vaihtuneet kunnon vaelluskenkiin. Michi taas pysyi samana kuin ennenkin, järkevästi vaatetettuna. Istuin serkusten viereen ja päästin hetkeksi konkkaronkan sylistäni. Ilse lähti heti tekemään tuttavuutta Sakuran kanssa, kiiveten tytön syliin ja maukuen. Pelkäsin, että Sakura aloittaisi huudon, kuten silloin aiemmin nähtyään Wurmplen. Mutta Sakura istui siinä täysin rauhallisesti ja silitteli kissanpennun purppuraista turkkia. Trix tuli luokseni, raahaten Lolitaa sen helmasta, kun Trix oli päässyt luokseni, se laski karkulaisen irti, Lolita tietenkin karkasi heti uudestaan, mutta en ehtinyt suutanikaan kunnolla avata, kun se jo ilmestyi uudelleen näkyville – pikku neiti Shuppet nimittäin asettui mukavasti pääni päälle lepämään.
”Shuppeeet.” Se haukotteli, ja hetken päästä alkoi siltä suunnalta kuulua tuhinaa. Naurahdin hiljaa, olihan kyseessä vasta hetki sitten kuoriutunut pikkuinen.

”Kuule Miwa, olen pahoillani siitä miten käyttäydyin sinua kohtaan kun tapasimme viimeksi.” Sakura sanoi. ”Sain huomata, ettei minun kannata olla niin valikoiva ystävien – tai pokémonien suhteen.”
”Eipä tuo mitään.” Minä vastasin hiljaa. ”En itsekään ollut järin ystävällinen.”
”Se Wurmple sieltä routelta lähti seuraamaan minua.” Sakura kertoi. ”Se kai tykkäsi minusta, vaikka olinkin turhan kova ääninen.”
”Pokémonit osaavat yllättää.” Michi totesi. ”Niitä sinulla onkin jo pieni armeija, vai mitä, Miwa?”
”Niin taitaa olla.” Minä naurahdin. ”Tuo musta karvapallo on nimeltään Trix.”
”Zorua.” Trix mutisi ärtyneenä, sitä ei kaiketi saanut sanoa karvapalloksi.
”Saitko sen Mindaro Townista?” Michi kysyi.
”Joo, sain.” Minä myönsin.
”Ja Yorun sinä sait minulta.” Sanoi Leo, joka oli tullut istumaan kanssamme. ”Ruka ei vaan osannut käsitellä pientä pokémonia.”
”Murkrow!” Pieni korppi hihkui ja painoi höyhenisen poskensa vasten omaani.
”Ja se näyttääkin tykkäävän Miwasta.” Lisäsi Lily, joka oli tähän asti ollut hiljaa.
”Liil! Liil!” Odile hihkui, se oli yhä sylissäni, se ei kai uskaltanut lähteä mihinkään, koska pelkäsi että joku roisto sieppaa sen.
”Odile löytyi Tangerine Cityn liepeiltä.” Minä muistelin.
”Mistä sinä tämän ongit?” Sakura kysyi, Ilsen napatessa häntä sormen päästä. ”Auts!”
”Ilse kuoriutui vasta.” Minä huomautin. ”Sama pätee Lolitaan.”
”Kuoriudutitko sinä ne?” Michi kysyi.
”Joo. En oikein tiedä, mistä Ilsen muna ilmestyi, löysin sen vain repustani.” Mutta jätin kertomatta minkä jälkeen ja miksi minä sitä munaa oikeastaan luulin. ”Lolitan munan sain Tangerine Cityn pokémon centeristä.”

Ennen pitkää päätimme yhteistuumin, ettei tästä istuskelusta tullut yhtään mitään, jos siis halusimme päästä ulos tästä metsästä. Minua eivät mitkään roistot jaksaneet edes pelottaa, kukaan ei takuulla yrittäisikään pölliä yhtäkään pokémoniani, jos tyyppi tietäisi mikä on hyväksi hänelle itselleen! Odile pysytteli kuitenkin tiiviisti sylissäni, myös Yoru oli laskeutunut hartialtani syliini Lilyn tutustuessa paremmin Ilseen. Lolita veti yhä sikeitä pääni päällä, samaten uusi tulokas. Lyön vaikka pääni pantiksi että se oli pakoillut noita tyyppejä ties kuinka kauan, uupumiseen asti. Antoi tuon nyt nukkua.
”Liil!” Odile vinkui surkeasti.
”Älä pelkää, Odile.” Minä rauhoittelin pientä ruohoa. ”Lähetin Splinterin tähystämään niitä tyyppejä.”
”Mahtoiko se olla fiksua?” Michi kysyi. ”Fletchinder ei kuulu tämän metsän lajeihin, jos joku huomaa sen..”
”No liikeneekö herralta sitten parempia ideoita?” Minä luikautin. ”Teistä lienee ehkä kiva eksyä metsään, mutta minä tahdon päästä täältä mahdollisimman pian pois.”
”Niin, Peacock Cityssä on koordinaattori kilpailut, joihin minä aion osallistua.” Sakura ilmoitti. ”En pärjännyt kovin hyvin viime kisoissa.”
”Mutta pääsit jatkoon.” Michi huomautti hilpeästi.
”Mutta pisteeni olivat surkeat!” Sakura huokaisi. ”Vaivaiset kymmenen pistettä!”
”Kyllä sinä siitä toivut.” Michi toppuutteli.
”Oletko sinä koordinaattori?” Lily uteli. ”Minäkin tahdon koordinaattoriksi, mutta pokémonieni liikkeet ovat vielä heikonlaisia, joten minä tulen vain katsomaan kisoja.”
”Millaisia pokémoneja sinulla on?” Sakura tiedusteli.
”Nyt hän paasaa laumastaan koko yön.” Leo huokaisi.
”Mitenkäs sinä, Miwa?” Michi kyseli. ”Oletko jo saanut haalittua salimerkin?”
”En olisi täällä, jos en olisi.” Minä virnistin. Kaivoin taskustani Lilyn antaman merkkikotelon ja avasin sen. Sieltä paljastui pieni, mutta kiiltävä vihreä apilan muotoinen merkki.

”Scatter?” Pieni valkoinen toukka oli herännyt, ja se tiiraili nyt kiinnostuneesti merkkiä.
”Hei, siellä. Nukuitko hyvin?” Minä kysyin vieraalta.
”Scatter.” Se vastasi.
”Petilil!” Odile tervehti tulokasta. Se ilmeisesti teki asiansa niin hyvin, että toukka päätti mennä istumaan Odilen ja Yorun väliin. Sen jälkeen nämä kaksi alkoivat haastella hiljaa keskenään.
”Entäs sinä, Michi?” Minä kysyin. ”Joko sinulla on merkki?”
”En minä niistä perusta.” Michi sanoi. ”Haluan vain kasvattaa ruoho-tyyppejä.”
”Onko niitä kertynyt?” Minä kysyin.
”Muutama.” Michi myönsi. ”Näytän niitä myöhemmin.”
Sitten me kävelimme. Ja vaihteen vuoksi kävelimme vähän lisää. Illan tuloa ei juuri huomannut, sillä metsä oli kovin varjoisa, ja puut kasvoivat niin tiheään, että taivasta tuskin näki. Katselin taivaalle vähän väliä, sillä Splinteriä ei näkynyt missään, aloin jo olla huolissani siitä. Mitä jos se oli karannut omille teilleen? Mitä jos joku roisto oli ampunut sen alas? Rigel taisi arvata, mitä mielessäni liikkui, joten se pökkäisi päällään hellästi jalkaani. Taputin mokoman päätä ja sanoin sille:
”Pidä korvat auki, Rigel.”
”Nidoo!” Se vastasi.
”Zorua!” Trix komppasi sitä ja halusi esiintyä kykyineen loikkaamalla Rigelin perän yli, missä se muuten onnistuikin. Yoru läpytti siiven tynkiään yhteen, osoittaen ihailuaan Trixin temppua kohtaan. Trix oli huomiostaan mielissään, sen silmät ihan hehkuivat. Rigel taas mulkaisi Zoruaa häijysti, Odile katsahti uutta vierustoveriaan, ja puhkesi puhumaan – mitä se ei kyllä usein tehnyt. Myös toukka osoitti kiinnostusta ruohon juttuja kohtaan, välillä jotain sanoen ja välillä päätään nyökyttäen.
”Shup?” Lolita heräili ja totesi.
”Purr!” Ilse naukui, jutellen Lolitalle.
”No sinua ei ainakaan väsytä.” Minä huokaisin, samoihin aikoihin kun sekä Lily että Sakura haukottelivat.
”Minun on nälkä.” Lily totesi.
”Minullakin!” Sakura komppasi. ”Mutta meillä ei ole yhtään ruokaa. Söimme kaiken jo ajat sitten.”
”Meillä on ruokaa mukanamme.” Leo sanoi.
”Ja paljon!” Lily naurahti. ”Äiti pakkasi.”
”Zoruu!” Trix ulvaisi valittavalla äänellä, mikä aiheutti ketju reaktion muissa pokémoneissani.
”Purrloin!” Ilse valitti.
”Shuppet!” Lolita valitti.
”Täälläkin taidetaan olla nälkäisiä.” Minä totesin.
”Hyvä. Etsitään joku suojainen paikka, jonne voidaan leiriytyä.” Leo totesi.

Tämä metsä oli kuin sokkelo. Se joka väittää muuta, on pahasti erehtynyt, kaikki nämä pienet sivupolut olivat ihan solmussa. Ilma oli suhteellisen lämmin.
”Se johtuu siitä, että olemme suhteellisen lähellä Peacock Cityä.” Sakura valisti. ”Siellä on lämmin.”
”Ja valkoista hiekkaa silmän kantamattomiin!” Michi lisäsi.
”Eikö siellä ole lunta?” Minä ihmettelin.
”Ei. Se lieneekin syy, siihen miksi Peacock City on suosittu lomakaupunki.” Michi naurahti.
”Juhlia pidetään rannalla melkein joka ilta.” Sakura sanoi unelmoivasti.
”Paistaako siellä aurinko useinkin?” Minä kyselin, etsiskellessämme sopivaa leiriytymispaikkaa.
”Joo, paistaa!” Lily hihkui. ”Kävimme siellä lomalla isän kanssa vuosi sitten!”
”Vau.” Totesin. Kun on kasvanut Aurora Townissa, lämmin sää on todella, todella harvinaista, lunta on suurimman osan vuodesta, ja kun kaupungin asukas määrä on 21, tuo suurkaupunki kuulosti mielessäni paratiisilta.   
”Salipäällikkö käyttää kuulemma vesityyppejä.” Leo huomautti.
”Vesityyppejä?” Minä toistin.
”Voisit käyttää Petililiä.” Michi ehdotti. Odile värähti sylissäni.
”En voisi. Odile ei tykkää otteluista.” Minä sanoin.
”Osaako kukaan pokémoneistasi sähkötyypin iskuja?” Leo kysyi.
”En minä vaan tiedä.” Kohautin hartioitani.
”Katsotaan.” Lily sanoi aurinkoisesti, väsymyksestään huolimatta ja kaivoi esiin punaisen pokédexinsä. ”Trix osaa Thunder Fangin ja Parabolic Chargen.”
”Sinuna minä en käyttäisi Splinteriä.” Leo neuvoi. ”Tulityypin pääheikkous on vesi.” Enpä olisi arvannut..
Kun tuli puhe Splinteristä, aloin tähyillä taivaalle. Missä se oikein oli? Ehkä se oli eksynyt. Ehkä se ei löytänyt meitä, koska tässä pirun metsässä kasvoi puita niin tiuhaan, ettei se ehkä nähnyt meitä taivaalta. Lopulta tulimme pienelle puiden ympäröimälle aukealle. Paikka oli itsessään aika hauskan näköinen, sillä aukea oli lähes ympyrän muotoinen, puut kehystivät ympyrämäisesti aukeaa.
”Hienon näköinen paikka.” Michi totesi.
”Leo, minulla on nälkä.” Lily valitti.
”Kyllä, kyllä.” Leo huokaisi. ”Mutta et sitten ala laiskottelemaan. Jos ruokaa haluat, saat luvan auttaa.”
”Joo, joo.” Lily vastasi.

Täytyy myöntää, että rouva Del Rey oli kyllä pakannut sisaruksille oikeat selviytymisvälineet. Heillä oli teltta mukanaan, jonka Leo sai isompana kantaa repussaan. Lisäksi oli vielä kokkausvälineet, nekin isoveli-parka sai osakseen. Minut määrättiin Lilyn kaveriksi, polttopuita etsimään. Mutta onneksemme, seurassamme oli joku, joka asui tässä metsässä. Valkoinen toukka aloitti uransa polttopuiden metsästäjänä, iskien hampaansa shortseihini.
”Mikäs sinua risoo?” Minä kysyin.
”Scatter!” Toukka murahti ja päästi shortsini puntista irti. Se lähti matelemaan puiden välistä.
”Petilil!” Odile kiljahti ja yritti jotenkin puskea rintaani.
”Ehkä meidän pitää seurata sitä.” Lily keksi. Pyöräytin silmiäni, mikäpä siinä. Pieni valkoinen toukka luikerteli puiden välistä sillä vauhdilla, että me ehdimme seurata sitä, se johdatti meidät sellaisten puiden luo, jotka olivat pudottaneet kuivuuttaan – tai vanhuuttaan, oksiaan.
”Vau, hyvää työtä, kamu!” Kehuin sitä.
”Scatter!” Toukka sanoi tyytyväisyyttä huokuen. Saimme kaksi sylillistä polttopuita mukaamme, eivätpähän voisi sanoa että me laiskottelimme.
”No siinä on paljon puita.” Leo mutisi palatessamme.
”Eikö se ole hyvä?” Lily kysyi.
”Tietty. Päästään laittamaan ruokaa.” Leo sanoi. Sanan ruoka kuullessaan eräs tietty purppuran värinen kissa kiisi luokseni ja alkoi maukua.
”Tuota..” Miten sanot pikkuiselle, ettet ostanut kaupasta ruokaa sille tai muille. Myös Trix katseli minua ankarasti, varmaan se luuli, että tarkoituksenani oli näännyttää pokémonini nälkään. Mutta sitten kaikkien huomio siirtyi pusikkoon. Siksi että joku tai jokin putosi sinne kamalaa ääntä pitäen, Ilse säikähti sitä niin, että piiloutui Trixin taakse, että vain Ilsen purppurainen häntä jäi näkyviin.
”Mikä se oli?” Michi kysyi. No sitä meidän ei tarvinnut kauan odottaa, sillä ryteiköstä raahautui hyvin nuutuneen ja kärsineen näköinen Fletchinder.
”Splinter!”
”Herran jumala, mikä sitä vaivaa?” Sakura kysyi, eikä kysymys ollut täysin tarpeeton, sillä sen lisäksi että Fletchinder-parka oli mustelmilla, se piti vasenta siipeään jotenkin kummasti, jäykästi.
”Mikä sen siipeä vaivaa?” Lily kysyi. Riensin paran luokse ja polvistuin sen eteen.
”Fleetch..” Splinter sirkutti heikosti, ja sitten sen jalat alta.
”Minusta näyttää siltä, että sen siipi on mennyt sijoiltaan.” Leo totesi, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Mitä sille on voinut tapahtua?” Ihmettelin ääneen.
”Varmaan ne Rothin tyypit.” Michi sanoi. ”Ne tykkäävät antaa pokémoniensa hakata muita lajeja, joiden ulkonäkö ei miellytä.”
Kiukku kuohahti sisälläni, kukaan, ei kukaan tee tällaista yhdellekään minun pokémoneistani! Nousin äkisti ylös ja katsoin tiukasti jo pimenneeseen metsään.
”Miwa, mitä sinä aiot?” Leo kysyi.
”Menen vetämään niitä turpiin!” Minä huusin kiukuissani.
”Et ikinä löydä niitä, on jo pimeää!” Michi varoitteli. Mutta sillä ei ollut väliä, ne saisivat maksaa!
”Nidoo!” Rigel huudahti ja harppoi luokseni. Nälkäinen Nidorino oli vartioinut tyhjää kattilaa, varmaan sen täyttymistä odottaen.
”Rauhoitu nyt, nainen!” Leo huusi. ”Et sinä voi tuossa mielentilassa saisi aikaan muuta kuin vahinkoa itsellesi.”
”Lyödäänkö vetoa?!” Minä sähähdin.
”Lopettakaa tuo!” Michi huudahti. ”Miwa ei mene mihinkään. On niin pimeää, sinä ja Rigel vain eksyisitte tuonne, sitä paitsi, Rigelillä on nälkä, ei se kauaa jaksa rämpiä tuolla.”
”Nidorino!” Rigel protestoi.
”Sinun täytyy nyt keskittyä Splinterin hoivaamiseen.” Sakura huomautti. Miten vain. Ihan sama.
Istuuduin uudelleen, ja nostin Splinterin syliini. Fletchinder päästeli suustaan tuskallisia ääniä, siihen varmaan sattui. Mutta minä en osannut sitä auttaa. Leo oli keskittynyt ruuan laittoon, Michi ja Sakura olivat pystyttäneet kaksi telttaa, sillä välin kun minä ja Lily keräsimme polttopuita, nyt Michi istahti viereeni, ja katseli Splinteriä. Yorukin oli paikalla, ja se nyyhki, olihan sen sankari henkihieverissä. Splinter kohotti päätään ja painoi kapean nokkansa vasten korppi-vauvan poskea.
”Voi, Splinter.” Minä huokaisin. ”Sinulla on varmaan tuskia. Anteeksi, en taida osata auttaa.” Splinter kuitenkin ymmärsi. Tai ainakin oletan että se ymmärsi. Se nimittäin nokkaisi minua hellästi poskesta.
”Huomenna viedään sinut pokémon centeriin.” Minä lupasin, enkä rikkoisi lupaustani vaikka mitä kävisi.
”Voisimme laittaa sille kantositeen. Se saattaa auttaa.” Michi ehdotti. ”Jaksaakohan Splinter seistä hetken.”
”Jaksatko Splinter?” Minä kysyin. Splinterin jalat tärisivät sen noustessa, mutta kyllä se pystyssä pysyi. Sitkeä tulilintu.

Ruokana oli lämmintä, mausteista tomaattikeittoa ja papuja. Pokémonit hörppivät ruokaa innokkaasti, myös Rigel. Splinter ei jaksanut nousta ylös syödäkseen, joten minä syötin sitä. Fletchinder hörppi keittoa hitaasti.
”Eihän se ole liian tulista?” Minä kysyin.
”Fletch.” Splinter vastasi päätään pudistaen. Toisaalta olihan Splinter tuli-tyypin pokémon, eihän se palaisi helposti. Silittelin Fletchinderin pehmoista höyhenpeitettä samalla kun syötin sitä, ehkä se lohduttaisi lintua – edes vähän.
Ennen pitkää Splinter nukahti kun oli syönnyt keittonsa. Muut vetäytyivät telttoihin, paitsi minä – niin ja Rigel. Rigel tuijotti korkealla taivaalla kumottavaa kuuta.
”Rigel, sanoivat nuo, mitä sanoivat.” Minä mutisin. ”Me etsimme ne kusiaiset huomenna, ja pistämme ne katumaan syntymäänsä!”
”Nidorino!” Nidorino murahti, päätään nyökytellen.
”Kas, Rigel.” Minä virnistin. ”En tiennyt, että välität Splinteristä.” Minä kiusasin Nidorinoa tahallani, ja se myös tiesi sen. Se vain pudisti päätään. Ehkä Rigel kaipasi kunnon tappelua tai halusi puolustaa ryhmänsä kunniaa, mistä sitä tietää.
Otin esiin Splinterin poképallon.
”Sinun on parasta nukkua tämä yö pallossa, ettet vilustu.” Minä totesin, ja kutsuin Fletchinderin takaisin poképalloon. Kaipa sen kohtalo oli omaa syytäni, ei olisi pitänyt käskeä sitä tähystämään. En voinut arvatakaan, että joku voisi hyökätä sen kimppuun ja satuttaa Splinteriä noin pahasti.

”Liil?”
”Scatter?”
”Ai, tekö siinä, kaverit.” Minä huokaisin. Kaksi pikku mönkiäistä oli mönkinyt ulos teltasta. Odile katseli minua huolestuneesti.
”Splinter nukkuu nyt palossa, ettei se vilustu.” Minä selitin ja taputin Petililin päätä. ”Älä sinä minusta huoli, Odile.”
”Scatteeer!” Toukka hihkui. Se katsoi silmät hehkuen kuuta, jonka yllä lenteli jokin, se ei ainakaan ollut lintu, se oli liian siro ollakseen lintu. Ehkä se oli perhonen.
”Scatteeer!” Toukka hihkui ja pomppi paikallaan, en tiedä miten se sen teki, mutta se oli ilmeisesti kovin innoissaan. Ehkä se piti lentämisestä, kuten Ilse, jota ei ollut tarkoitettu lentämään.
”Taidat sinäkin unelmoida lentämisestä?” Minä totesin.
”Scatter!” Sitä seurasi innokas hyökkäys.
”Liil! Liil!” Odile hihkui. Se helli toukkaa, painaen valkean poskensa toukan kasvoja vasten.
”Vai, että näin ovat asiat, Odile.” Minä virnistin. ”Neiti haluaa sinun jäävän, lumikki.”
”Scatter!” Toukka hihkaisi.
”Sitä sinäkin taidat toivoa.” Minä naurahdin. ”Hartiani taisi olla mukava lepo paikka.”
”Mutta, nimi sinulle on keksittävä, jokaisella on nimi, eikä lumikki sovi sinulle.” Minä mutisin. ”Sinä kun taidat olla poika..” Toukka tuijotti taas innoissaan taivaalle. Kuunnellaan me taivasta, se vaikkei vastaakaan..
”Sora.” On taivasta merkitsevä sana, nimi, miten sen nyt ottaa. ”Haluatko olla Sora? Se tarkoittaa taivasta.”
”Scatter!” Toukka nimeltä Sora pomppi iloissaan paikoillaan. Nyt sillä oli nimi ja se oli siihen tyytyväinen ja se.. oli jopa siinä määrin iloinen, että se aloitti oman valo-shown.
Valkoinen kirkas valo peitti lumivalkean toukan kauttaaltaan hetkeksi, ja kun valo show oli ohi, siinä ei enää ollutkaan mitään toukkaa, se oli kaiketi jonkinlainen harmaa kotilo, joka oli melkein kokonaan tumman karvan peitossa.
”Spewpa.” Se äännähti.
”Enpä olisi uskonut, että joku ilahtuisi nimestä niin paljon että kehitys pamahtaisi päälle.” Minä huokaisin. ”No niin, mennään nukkumaan, Rigel, Odile, Sora.”

Kommentit:

Chidori

13 >

Tästä tarinasta ei väkeä puuttunut. :’D On arvostettavaa, kuinka hyvin jokainen pokémonisi pääsee olemaan mukana tarinassa! Miwan tiimi on selvästi tiimi, jossa pokémonit kommunikoivat myös toistensa kanssa (joskus nimittäin tapaa tarinoita, missä pokémon vuorovaikuttaa vain omistajansa kanssa). Tulevaisuudessa voisi kuitenkin harkita tarinoiden tasapainottamista hahmojen suhteen – tässä luvussa nimittäin esiintyi pokémonien lisäksi lukuisia ihmisiä, ja välillä meni väkisinkin hahmoissa sekaisin (lähinnä ihmisissä, tosin). Onneksi harrastat sivuhahmojen kirjaamista ylös, tämä helpottaa hahmojen muistamisessa rutkasti!
Arvostelun osalta kymmenpäisen katraan tasojen arviointi tuottaa joskus hieman hankaluuksia, sillä jokainen pokémon ei välttämättä ehdi olla tarpeeksi esillä saadakseen tasoa. ”Vajaa” taso täytyy sitten muistaa seuraavan luvun arvioinissa. Tasosysteemi on tältä osin heikko expaan verrattuna.

Hienoisesta sekavuudesta huolimatta tämä oli kuitenkin mukava tarina. :> Soran haaveet lentämisestä toivat nostalgisesti mieleen animen ensimmäisen kauden jakson, jossa Caterpie keskustelee Pikachun kanssa muistaakseni aivan samasta aiheesta. :’D Yoru oli myös jotenkin hirmu lutuinen tässä luvussa, aaw. ❤

Rigel +1op, Splinter +3op, Trix +1op, Yoru +2op, Odile +1lvl +5op, Ilse +2lvl +1op, Lolita +2lvl +1op, Sora +1lvl +2op. Rahaa 75p:tä.

Aurora #11 > Näen jotain vihreää

Tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2015.

”No niin, sitten”, minä sanoin katsoessani sekalaista konkkaronkkaani. ”Käydään tämä vielä läpi: Me menemme nyt ensimmäiseen saliotteluumme, joten älkää odottako liikoja.”
”Nido”, Rigel sanoi päättäväisesti. Sen silmissä paloi oudohkolta kalskahtava välke, ikään kuin se olisi jo päättänyt, ettei eilinen häviö toistuisi. Ei ainakaan, jos tällä piikkipersuksella oli siihen sanomista.
”Tehkää vain parhaanne”, minä kehotin. ”Ei se haittaa, jos me häviämme tämän, yritetään sitten uudelleen.”
”Fleetch!” Splinter raakkui, se näytti aivan siltä, kuin ei aikoisi hävitä ilman taistelua.
”Petilil!” Odile vinkaisi, se oli tähän asti pönöttänyt jokseenkin hermostuneen näköisesti muiden vierellä, mutta nyt se livahti jalkojeni taakse piiloon.
”Ei sinun tarvitse otella, Odile”, minä vakuutin. ”Vahdi sen sijaan ottelun aikana Yorua.” Silloin pienen ruohon ilme kirkastui ja se hieroi kalpeaa poskeaan säärtäni vasten tyytyväisenä.
”Yoru, sinä puolestaan olet liian pieni ottelemaan”, minä totesin. ”Mutta saat katsoa ottelua ja kannustaa muita.”

”No niin sitten, Trix, sinä ottelet ensimmäisenä”, minä sanoin Zorualle. ”Splinter ottelee toisena, ja koska oletan salipäällikön jättävän voimakkaimman pokémoninsa viimeiseksi, Rigel saa hoitaa viimeisen vuoron, koska se on teistä vahvin.”
”Zorua!” Trix murahti.
”Katkera totuus Trix, kestä se”, minä huokaisin. Ruohopokémonit… mitä Nobuko olikaan niistä maininnut… sitä sopikin miettiä. Vesi-tyypin iskuista ei tainnut olla niitä vastaan mitään hyötyä, mutta kun loogisesti ajattelee, kasvit eivät kestä kylmää ja tulestakaan ei olisi niille hyötyä.
”Osaako joku teistä kenties jäätyypin iskuja?” Minä tiedustelin.
”Nidorino!” Rigel röyhisti ylpeänä rintaansa, se avasi hiukan suutaan ja puhalsi ilmoille huurteista hengitystä, minkä seurauksena Odile alkoi väristä kylmästä.
”Selväksi tuli”, minä sanoin. ”Mutta älä sentään ylpisty liikaa.” En oikeastaan tiennyt mitään saliotteluista, joten en tiennyt, oliko sopivaa, että ottelemaan tulleet pokémonit löntystivät vapaana, joten päätin kutsua kaikki kolme takaisin poképalloihinsa, eritoten Trix ja Rigel mulkaisivat minua pahansisuisesti, sillä en ollut vielä koskaan pitänyt niitä suljettuina poképalloihin.
”Petilil?” Odile tiedusteli ja katsoi minuun kysyvästi.
”Ei, ei teidän tarvitse”, minä sanoin kahdelle jäljelle jääneelle pokémonille lempeästi. ”Tehän vain katselette. Hei, Yoru pää pois laukustani!”
Sillä ei tuo pikkuinen korppivauva oikein jaksanut kuunnella, se oli työntänyt päänsä uteliaana laukkuuni, varmaankin sitä kiinnosti se muuan vakoilulaite ja se pokémon centeristä saamani potkupallo, Yoru sitten oli tavattoman utelias! Huokaisin syvään ja kävin poimimassa Yorun päineen kaikkineen repustani, jotta saisin repun kiinni ja heitettyä selkääni. Sitten keräsin poképallot ja asetin ne vyölleni, Yoru olikin jo valmis jännitykseen, se loikki innoissaan äännellen jaloissani, niin että meinasin kompastua mokomaan korppiin.
”Pysy nyt paikallasi”, minä huokaisin, yrittäessäni saada pikkuista kiinni. ”No niin.”
Yoru sai nyt pysytellä hartiallani, kun taas Odile matkustaisi sylissäni.

No niin, Miwa, otetaan rauhallisesti, kyllä tästä selvitään.

Suuntasin jälleen kerran hedelmätarhaan, hermostus kouri vatsapohjaani, saa nähdä, hoin itselleni, saa nähdä. Ensiksi pitäisi löytää se pirun salinjohtaja, olin kuullut, että salijohtajat tykkäsivät oleilla saleillaan, mutta salia ei näkynyt mailla eikä halmeilla, joten päätin lähteä katsomaan kaupungin vihreimmästä kolkasta, ehkä joku siellä osaisi sanoa, missä salin johtaja päivänsä vietti. Mutta loppujen lopuksi, minun ei edes tarvinnut etsiä salipäällikköä, sillä ilmeisesti näytin joltain eksyneeltä tollolta, sillä pyörittyäni samassa ympäristössä hetken, eräs nuorehko nainen – joka ei voinut olla paljoa itseäni vanhempi, hänellä oli lyhyet vihreät hiukset ja suuret siniset silmät, kuin orvokit, toisin kuin minä, hän oli pukeutunut varsin tyttömäisesti, valkoiseen pitkähihaiseen paitaan, vaaleanvihreään liiviin sekä karmiiniin punaiseen polviin asti yltävään hameeseen, tuli kysymään minulta hyvinkin klassisen kysymyksen:
”Oletko eksynyt? Olet kulkenut tästä pari kertaa.”
”En. Minä etsin salipäällikköä”, minä sopersin ja tunsin itseni typeräksi.
”Oletko haastaja?” Hän tiedusteli, ja katsoi minua kiirestä kantapäähän, hänen katseensa pysähtyi Odileen.
”Petilil!” Odile vinkaisi ja pyrki peittämään pienet valkoiset kasvonsa peittämällä ne paitaani.
”Onpa suloinen Petilil!” Vihreähiuksinen nainen kehui ystävällisesti hymyillen.
”Odile on vähän ujo”, minä totesin.
”Odile on kaunis nimi”, Vihreähiuksinen nainen kehui. ”Olet siis hankkimassa ensimmäistä salimerkkiäsi?”
”Näkyykö se noin selvästi?” Minä kysyin.
”Hiukan vain”, Nainen naurahti. ”Tulehan, vien sinut ottelupaikalle.” Minä nyökkäsin, sillä ei tämä paikallaan ravaaminen erityisesti huvittanut, parasta vain hoitaa homma, että päästään joskus täältä poiskin.

Minut johdatettiin hedelmätarhan aukealle, jota tammet ja pihlajat reunustivat.
”Ottelut käydään täällä”, Vihreähiuksinen nainen selitti, hän käveli ruohoisan kentän toiseen päähän, minä puolestani jäin toiselle puolelle. Minulla meni hetki ennen kuin edes tajusin sitä, sitten mieleni teki läimäistä itseäni otsaan, hän oli se salijohtaja, hyvä Miwa, todella hyvä…

”Käytämme kukin kolmea pokémonia”, salipäällikkö kertoi. ”Kaikki pokémonit saavat käyttää neljää oppimaansa iskua. Oletko valmis… mikä onkaan nimesi?”
”Miwa”, vastasin lyhyesti. ”Entäs siellä?”
”Abelle”, vihreähiuksinen nainen esittäytyi, odotin hänen vielä heittävän niiauksetkin, hän kun vaikutti hyvin tyttömäiseltä niin ulkonäön kuin nimenkin perusteella. ”Onnea otteluun Miwa, tehdään molemmat parhaamme!”
Minä nyökkäsin, ja laskin molemmat sekä Odilen että Yorun maan kamaralle. ”Älkääkä sekaantuko otteluun, etenkään sinä Yoru, olet liian pieni. Pidä pientä silmällä, Odile.”
”Petilil!” Odile hihkaisi korkealla äänellä.
Oli aika aloittaa, hiukanhan se nolottaa myöntää, mutta olin hiukan peloissani – enhän tiennyt, mitä tuleman piti.

”No niin, Trix!” Minä huusin viskatessani poképallon ilmaan, josta se tipahti maahan, vapauttaen pallon sisällä olevan pokémonin valkoisen valosuihkun saattelemana. ”Näytä kyntesi!”
”Zoruu!” Trix huudahti innoissaan.
”Matkaan, Percy!” Abelle huusi, heittäessään poképallon niin sanotulle areenalle. Pallosta astui ulos, jokin nelijalkainen otus, jolla oli pieni töpöhäntä ja sen päästä kasvoi lehti, se oli takuulla ruohotyyppiä.
”Chikorii!” Se huusi. Trix alkoi kiertää varovasti kehää omalla puolellaan, hyvä ettei se pyrkinyt heti hyökkäämään, Percy-niminen lehtipää päätyi tekemään samaa kuin Trix.
”Percy tee tackle!” Abelle määräsi.
”Trix, tee pursuit!” Minä sanoin. Näin alkoi elämäni ensimmäinen saliottelu, molemmat pokémonit pinkaisivat juoksuun, ne törmäsivät toisiinsa, sellaisella voimalla, että molemmat paiskautuivat tönäisyjen voimasta vastakkaisille puolille, Trix aloitti taas saman kiertelyn, millä se oli ottelun aloittanutkin.
 ”Razor Leaf!” Abelle huusi käskyksi, Percy-otus heilautti lehteä päänsä päällä, lehdestä irtautui pieniä teräviä lehden palasia, jotka se lähetti Trixin suuntaan.
”Trix, tee omnious wind!” En ajatellut sitä tarkemmin, panikoin, en tiedä miten muutenkaan asian esittäisin.
Trix näytti vetävän syvään henkeä, minkä jälkeen se puuskahti, sen hengitys oli muuttunut purppuranväriseksi, henkäyksestä muotoutui eräänlainen tuulenpuuska, joka murensi lehdet, jotka uhkasivat viiltää Trixin täyteen naarmuja, mutta tällä välin lehtipää oli kadonnut jonnekin. Se kuitenkin ilmestyi salakavalasti Trixin eteen ja huiskautti lehteään Zoruan kasvoille, Trix väisti lyöntiyrityksen, mutta sai sen sijaan kasvoihin purppuran väristä jauhetta. Trix-parka yritti ravistaa jauhetta pois kasvoiltaan, mutta ei onnistunut siinä, sen sijaan lehtipää hyökkäsi uudelleen Trixin kimppuun tacklea käyttäen. Se oli nopea, ollakseen noinkin lyhytjalkainen tapaus, edes minä en kiinnittänyt siihen huomiota, minua kun huolestutti Trix ja tuo jauhe. Pian Trix lensi kuin leppäkeihäs, ja läjähti keskelle kenttää pitkin pienehköä pituuttaan, mutta Trix ei aikonut luovuttaa, se pyrki heti takaisin jaloilleen, mutta jokin sai sen käyttäytymään oudosti, tai ainakin se näytti hiukan oudolta, Zorua tärisi kauttaaltaan, sen kasvot näyttivät pahoinvoivilta.
”Pärjäätkö, Trix?” Minä kysyin.
”Zoruu!” Zorua sanoi hammasta purren. Se odotti seuraavaa iskua, ikään kuin se olisi tiennyt, mitä suunnittelin. Ja seuraava isku myös tuli.
”Tee Razor Leaf uudestaan”, Abelle käski, ja pokémon myös totteli.
Trix ei väistänyt, se kesti terävät lehdet, jotka raapivat sen turkin haavoille asti, hammasta purren se kesti kaiken, odottaen.
”Nyt, Payback!” Minä huusin, pilke Trixin jäänsinisiin silmiin palasi, se pinkaisi juoksuun, samalla kuin se yritti juosta, tosin sen askeleet olivat aika töksähteleviä. Sen ympärille oli kehkeytynyt purppurainen aura, osuessaan lehtipäähän, aura näytti katoavan ja aiheuttavan vastustajalle kipua.
Vaikka lehtipää nyt huusikin kivusta, ei se auttanut Trixiä sen enempää, sillä parka kaatui uupuneena, tärisevänä maahan. Tiesin kysymättäkin, että tämän erän hävisin minä.
”Trix, palaa”, minä sanoin ja kutsuin Zoruan takaisin palloonsa. ”Ottelit hienosti.”
”Palaa, Percy”, Abelle sanoi, kutsuen lehtipäänsä takaisin. ”Hyvää työtä.”

”Matkaan, Jim!” Abellen seuraava pokémon oli pieni apina, jonka päässä kasvoi, jokin mikä näytti erehdyttävästi parsalta.
”Pansage!” Se huusi astuessaan areenalle.
”Mene, Splinter!” Minä huusin heittäessäni pahislinnun poképallon areenalle.
”Fletchinder!” Sen huudettuaan tulilintu lehahti ilmaan, ei kuitenkaan kamalan korkealle, samalla tavalla kuten Trixkin, Splinter päätti tarkkailla vastustajaansa kauempaa.
”Älä aliarvioi sitä, pysyttele kauempana”, minä neuvoin, sillä toivoin että sillä olisi paremmat mahdollisuudet voittaa, jos Splinter vain pysyisi tavoittamattomissa, ainakaan mikään iljettävä pulveri ei siihen yltäisi – tai sitä ainakin sopi toivoa.
”Jim, yritä saada se alas Vine Whipin avulla”, Abelle neuvoi, viekas hymy huulillaan. Splinter kallisti päätään, kuultuaan käskyn, se liihotti varmuuden vuoksi ylemmäs, siltä varalta, että joku yrittäisi saada sen napattua kiinni. Ja se jokuhan yritti, parsa-apina kasvatti jollakin ilveellä jonkin mikä muistutti liaania, joka pyrki nappaamaan Splinteriä koivesta, mutta Splinter väisti sen leikiten, mutta apina yritti saamaa uudelleen, mitä Splinter ei huomioinut, ja se jäi nalkkiin.
”Splinter katkaise se emberillä”, minä neuvoin, liaanihan oli kasvi, eikö vain? Tulen pitäisi kyllä riittää siitä eroon pääsemiseen.
Splinter ei epäröinyt totella, se sylki suustaan pari kipinää, ne eivät katkaisseet liaania, mutta polttivat liaania sen verran että vastustaja päästi otteensa lipsumaan, ja Splinter oli jälleen vapaa.
”Hyppää ja tee leer!” Abelle käski. Olin melko varma, ettei apina yltäisi Splinteriin millään hypyllä, mutta hyppy ei ollutkaan mikään tavallinen, se apina nimittäin käytti liaani-iskuaan apuna, se iski liaanit maahan ja käytti niitä seiväshyppääjän tavoin apunaan, jotta se pääsisi korkealle – Splinterin tasolle hyökätäkseen.
”Varo sitä, Splinter!” Minä huusin.
”Pansaaage!” Apina huusi aivan Splinterin pään vieressä tuijottaen lintua vakaasti, Splinter säpsähti ja alkoi täristä menettäen tasapainonsa.
”Hyvin tehty Jim!” Abelle kehui apinaansa. ”Nyt Fury Swipes!”
”Pansage!” Otus huusi ja suoritti uuden melkein seiväshypyn, jonka aikana se iski Splinteriä – minkä nyt ylsi, raajoillaan, kerran alavatsaan ja toisen kerran jopa kasvoihin, mikä aiheutti lisää tasapaino-ongelmia, Splinter vaappui minkä kerkesi, eikä näyttänyt yhtään pitävän siitä, se näytti ärsyyntyvän, ja päästyään jälleen tasapainoonsa Splinter näytti siltä, että halusi repiä mokoman Tarzanin kappaleiksi, tai ainakin käräyttää siltä hännän. Se avasi jo nokkaansa, sylkeäkseen vastustajan niskaan kekälesuihkun.
”Odota, Splinter.” Minä toppuuttelin. ”Tee agility!”
Agility ainakin viittasi siihen, että isku lisäisi pokémonin nopeutta, tai vaihtoehtoisesti sitä, että pokémon alkaisi esitellä agility taitojaan, kummin vain, kannatti sitä ainakin yrittää. Eipä tuo nopeuskaan pahasta olisi.
”Fletchindeer!” Splinter huudahti, sen jälkeen se näytti pyörähtävän ilmassa, hetken ajan olin näkeväni, miten eräänlainen oranssi aura ympäröi sen, sen jälkeen Splinter lehahti korkeuksiin. En oikein edes nähnyt sitä, mutta tiesin, ettei tuollainen taistelija livahtaisi taistelusta omille teilleen.
”Anna palaa!” Minä huusin.
”Jim, varo!” Abelle varoitti apinaansa, joka katsoi tiuhasti yläilmoille. Sitten alkoi sataa kipinöitä, kipinöitä kirkkaalta taivaalta. Apina yritti väistellä tulisadetta, mutta aina kun se väisteli kipinöitä, jotenkin Splinter joko tiesi taikka näki, minne apina pomppi, sitä mukaan lintu jatkoi tulitustaan. Ilmassa tuoksuivat poltetut lehdet.
”Saaageee!” Apina huudahti, ja niin se alkoi juosta paniikissa edestakaisin areenan keskiosassa, sen häntä nimittäin paloi.
”Rauhoitu, Jim!” Abelle yritti rauhoitella pokémoniaan ja saada sen keskittymään otteluun, mutta siitä ei nyt tullut mitään, eikä mikään ihme – kuvitelkaa nyt itsenne siinä tilanteessa, että persuspuoli on tulessa.
”Nyt, peck!” Minä huusin.
”Väistä!” Abelle puolestaan käski. Mutta tänään Splinter oli salaman nopea, väistäminen ei tullut kysymykseenkään, vaikka kyllä apina yritti, mutta Splinter liihotti nopeasti maan tasolle, nopeasti se syöksyi kohti apinaa ja kaatoi sen nopealla nokkimissyöksyllään.
Apina ei kuitenkaan luovuttanut se loikkasi nopeasti jaloilleen, siitä kyllä näki, että pokémoniin sattui, sillä olihan se saanut palovammoja – no ainakin häntäänsä ja nyt sitä vielä nokittiin.
”Nyt on tilaisuutesi, Jim!” Abelle huudahti. ”Tee lick!”
Tee mikä? Pistääkö se tuon apinansa nuolemaan Splinteriä? Apina käyttikin tilaisuutta hyväkseen, kun Splinter oli kyllin alhaalla jotta apina voisi suorittaa onnistuneen hyökkäyksen.
Niinpä apina hyppäsi Splinterin selkään ja nuolaisi linnun niskaa, Splinter ei selvästikkään pitänyt tästä, se näkyi hiukan värähtävän ja sitten se huusi vähintään ärtyneenä: ”Fleeetch!”
Tämän jälkeen lintu lehahti jälleen taivaalle, sekä minä että salijohtaja Abelle tähyilimme taivaalle, me molemmat näimme miten apina kiersi liaaninsa Splinterin kehon ympärille, mutta jokin ei näyttänyt menevän oikein, sillä apina veti äkkiä liaaninsa takaisin ja näytti itsekin oudolta – tarkoitan siis, se vain yhtäkkiä päästi irti otteensa Splinteristä ja tietenkin se putosi maahan.
”Jim!” Abelle huusi, olin kuulevinani paniikin hänen äänestään. Säikähdin itsekin, ei kai se apina nyt kupsahtanut. Apina vaikeroi sammaltaneella äänellä, hyvä. Se sentään eli.
”Flame body, olisi pitänyt muistaa”, Abelle huokaisi kaivaessaan apinan poképallon esiin.
”Mikä?” Minä kysyin.
”Fletchinderin kyky”, Abelle selitti. ”Sillä on mahdotus aiheuttaa vastustajille palovammoja kosketuksesta.”
”Eihän se kuole?” Minä kysyin.
”Ei, Jim on hyvin sisukas sissi”, Abelle vakuutti. ”Vien sen pokémon centeriin myöhemmin.”
Sitten Splinter lehahti alas taivaan kaarelta, jonne se oli mennyt vetämään voitto liitonsa, se näytti hyvin ylpeältä tekoonsa. Tullessaan se nokkaisi minua poskesta.
”Teit hyvin”, minä kehuin ja silitin Fletchinderin punaista höyhenpeitteistä poskea. ”Palaa ja lepää hyvin.”

Oli viimeisen erän aika.

”No niin Rigel, luotan sinuun, että teekin parhaasi”, minä sanoin ennen kuin heitin sen poképallon kentälle.
Rigel katsahti minua varsin närkästyneesti ikään kuin se olisi sanonut, ei kun häviän tahallani, vain siksi, etten pidä sinusta. Hei kuule on minullakin ylpeyteni! Tai ehkä se oli kärttyinen, vain siksi että olin sulkenut sen poképalloon ensimmäistä kertaa yhdessä olomme aikana.
”On aika loistaa, Rosa!” Abelle totesi heittäessään viimeisen poképallonsa kentälle, pallosta astui ulos jotain vihreää, se oli jokin äärimmäisen tyttömäinen olento, jonka päätä koristivat kolme piikkiä, sillä näytti olevan jonkin sortin tekoripset ja ruusut käsinä.
”Roselia!” Otus sanoi ja silmäili Rigeliä vähän turhankin kiinnostuneena. Sitten mokoma meni ja iski silmää Nidorinolle, Rigel katsoi vastustajaansa tylsästi ja pyöritteli silmiään, varmaankin se ajatteli: anna mun kaikki kestää.
”Äläs flirttaile Rosa”, Abelle toppuutteli. ”Olet täällä ottelemassa.”
Ruusukäsi tyytyi vain nyökkäämään tyynesti, ilmeisesti ottelu ei sitä haitannut.
”Aloitetaan Growthilla”, Abelle sanoi, niinpä ruusukäsi sulki silmänsä ja kohotti ruusuiset raajansa ilmaan ja sen ympäristö alkoi hohtaa vaaleanvihreää valoa.
”Ole varuillasi, Rigel”, minä sanoin, sillä tuon täytyi olla Abellen vahvin pokémon, eikä tässä vaiheessa ollut varaa virheisiin, tämä ratkaisisi koko ottelun. Rigel tuijotti vastustajaansa, se odotti vastustajan tekevän ensimmäisen siirron.

”Tee magical leaf!” Olin saanut tarpeekseni kaiken näköisistä lehdistä ja ylipäätään vihreästä, eikä minua suuremmin miellyttänyt toinen hyökkäys missä pokémonini olisi terävien lehtien neulatyynyksi, Ruusukoura ojensi kätensä eteensä, ne ruusut alkoivat hehkua ja niistä ilmestyi teräviä terälehtiä, jotka pokémon lähetti Rigelin kimppuun. Lehdet viiltelivät inhottavasti Rigelin ihoa, mutta Nidorino ei liikkunut, vaikka lehdet raapivat sen ihon verille. Kun lehtisade lakkasi, Rigel lähti liikkeelle, se juoksi ruusukouraa kohti ja sohaisi sarvellaan vastustajaansa, ilmeisesti Abelle odotti tätä, sillä hän hymyili viekkaasti.
”Nyt Stun Spore!” Mutta ennen kuin mitään uutta jauhetta ehtikään ilmestyä, pistin minäkin suunnitelmani täytäntöön.
”Incinerate, nopeasti!” Ja nopea Rigel olikin, salaman nopeasti se sylki suustaan tulilieskan suoraan vastustajan kasvoihin, kaipa se oli kosto äskeisestä hyökkäyksestä. Iskun voimasta ruusukoura lensi taaksepäin, mutta pysyi silti pystyssä jalan tyngillään.
Rigel ei tuhlannut aikaa, sillä se tiesi, että hitaus voisi koitua sen kohtaloksi. Se ryntäsi kohti vastustajaansa kuin raivokas härkä.
”Tee peck!” Ja sen Rigel myös teki, se tökkäisi sarvellaan ruusukouran vatsaan.
”Stun Spore!” Abelle huusi, ja kun Rigel oli keskittynyt hyökkäykseensä, sai Nidorino päälleen keltaista pulveria, mikä jähmetti sen paikalleen, siksi kunnes ruusukoura ehtisi hyökätä uudestaan.
”Mega Drain!”
Taas alkoi ruusukoura hehkua kalpean vihreää valoa, mutta niin alkoi Rigelkin, näytti aivan siltä kuin se olisi imenyt jotain Rigeliltä, mutta mitä? Energiaako? Tätä ei Rigel kuitenkaan sulattanut, se käänsi kankeasti päätään ja katsoi minuun, kuin kysyen. Minä nyökkäsin. Käytä äskeistä yhdistelmää, jos suinkin pystyt.
Vaikka Rigelin liikkuminen olikin sen ihmepulverin jäljiltä jokseenkin jäykkää, se oli yhä suhteellisen nopea ja sitkeä kaveri, se ryntäsi vastustajan luo ja tyrkkäsi sitä ensin ja tökkäisi sitten ruusukouraa sarvellaan, sitten se sylki toistuvasti suustaan tulta, mikä osui suoraan ruusukouran kasvoihin.
Sitten Rigel jäi taas kerran paikoilleen, ikään kuin se ei olisi kyennyt liikkumaan.
”Magical leaf!”
Mutta Rigel oli niin omapäinen otus että se pakotti itsensä liikkeelle, se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt oli lopetus käsillä:
”Tee Focus Energy!” En tiennyt mitä se teki, mutta täytyi toivoa, että se tehostaisi jotenkin viimeistä hyökkäystä.
”Nyt Frost Breath!”

Nyt täytyi vain toivoa, että tämä päättyisi hyvin…

Kommentit:

Chidori

11>
Jäinen henkäys osui kuin osuikin piikkipokémoniin ja sai aikaan kriittistä vahinkoa. Roselia ei voi enää jatkaa. Onneksi olkoon, Miwa voitti juuri ensimmäisen salimerkkinsä!

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, Focus Energyn käyttö ennen Frost Breathia oli periaatteessa aika turhaa – kyseinen jäätyypin hyökkäys nimittäin iskee aina kriittisesti osuessaan. Tosin eihän Miwa omin sanojensa mukaan tätä näköjään tiennytkään.

Kokonaisuutena tämä oli erittäin viihdyttävä ja vauhdikas saliottelu. Tekstin perusteella on kyllä vaikea uskoa, ettet pidä saliottelujen kirjoittamisesta! Pidin etenkin Splinterin ja Jim-pansagen välisestä mittelöstä, Vine Whipin hyödyntäminen oli siinä uskomattoman nerokasta!
Jälleen kerran sain myös hykerrellä Miwan sanavalinnoille, etenkin mitä tuli pokémonien kuvailuun: parsa-apina, ruusukoura…oivoi. :’D Ylipitkiä virkkeitä oli muuten taas aika paljon, esimerkiksi ”Mutta loppujen lopuksi”-sanoilla alkavan sellaisen olisi voinut jakaa ainakin kahteen osaan.

Bellatrix +1lvl +2op, Splinter +2lvl +3op, Rigel +1lvl +2op, Yoru +2lvl, Odile +3op. Palkkioksi salihaasteen voitosta 100pd:tä, Growth-merkki ja lupa käyttää Cut-iskua.

Aurora #9 > Korppivauva eksyksissä

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Marraskuussa 2014.

”Leikkikää nyt sitten”, minä puuskahdin.
”Liil!” Petilil parkui, sillä Splinter lensi pikkuisen yläpuolella. Odile pelkäsi Splinteriä, en yhtään ihmettele sitä, sillä olihan Splinter aika ilkeän näköinen. Odile kipitti taas jalkojeni taakse piiloon, ja alkoi nyyhkiä.
”Odile, äläs nyt”, minä huokaisin. ”Splinter kiusaa vain Rigeliä.” Ja se oli totta, sillä juuri sillä hetkellä pahislintu vaani ärripurri Nidorinoa, sillä välin kun Rigel oli käpertynyt puun alle nokosille. Splinter teki salakavalan syöksyn ja nokkaisi Nidorinoa korvaan. Rigel pillastui siitä, kuin hullu sonni, se nousi hetkeksi takajaloilleen ja yritti pukata Splinteriä, mutta Splinter lirkutti omahyväisesti ja lehahti taivaan sineen, eikä Rigelin onnistunut saada sitä kiinni.
”Mitä ihmettä sinä teet siellä?” Minä kysyin. ”Auts!”
Zorua tässä päättikin, että hei! Minähän puraisen Miwan nilkkaa, koska se on kivaa!
”Hei, nyt oikeasti”, minä puuskahdin. ”Sanoin ’leikkikää’, en purkaa Miwan nilkkaa!”
”Zoruu!” Zorua nauroi ilkikurisesti.
”Mitä jos kiusaisit isoveli Rigeliä?” Minä ehdotin. Kuulin Rigelin murahtavan, olihan sillä jo liekkilintu vaivanaan.
”Liil!” Odile vinkaisi, se oli jostakin syystä alkanut penkoa maassa makaavaa laukkuani.
”Herran jesta, mikä siellä nyt noin kiinnostaa?” Minä huokaisin, sillä Petilil näytti olevan varsin kiinnostunut laukustani ja sen sisällöstä.
”Liil!” Petilil hihkui. Otin pienen lehtikasan pois laukustani, tiedä nyt vaikka se onnistuisi tukehduttamaan itsensä sinne.
”Mikä siellä on?” Minä kysyin. ”Pitääkö minun muka penkoa omaa reppuani?”
”Petilil!” Odile hihkui.
”Hyvä on, hyvä on”, minä sanoin pyöritellen silmiäni. ”Kunhan ymmärrät, ettei sinun tarvitse pelätä Splinteriä, se on ehkä ilkeän näköinen mutta oikeasti se on ihan kiltti.” Mutta Odile ei sanonut mitään, asetin sen maahan, jotta saatoin penkoa laukkuani, toisin sanoen levittääkseni omaisuuteni ruohikkoon – kyllä, olimme vieläkin hedelmäpuutarhassa.

”Liiil! Liil! Liiil!” Petilil hihkui innoissaan, nostaessani sen purppuraisen soikean esineen repustani, ensimmäinen asia jonka otin siinä huomioon, oli se, että se oli yllättävän lämmin, kuuma oikeastaan, enkä uskonut sen johtuvan laukustani – ei siellä niin kuuma sentään ollut. Toinen asia oli se, että olin tuntevinani pientä liikettä, joka tuli esineen sisältä. Voi luoja, älä vain räjähdä.
”Tämänkö sinä halusit nähdä?” Minä kysyin. Petilil hihkui innoissaan – ja loikki, en minä tiedä miten se sen teki, sillä en ole ikinä nähnytkään sen jalkoja.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kyykistyin sen puoleen, niin että pikkuinen ruoho näkisi esineen paremmin. Se painoi valkoisen pienen poskensa esineen lämmintä pintaa vasten, sulki pienet silmänsä ja hymyili – pienesti tietenkin. Kuulin Zoruan hihittävän ja Rigelin murahtelevan varoittelevasti. Sitten se juoksi luoksemme, Trix katseli soikeaa esinettä utelias pilke jäänsinisissä silmissään. Se nuuhki esinettä ja teki sitten saman kuin Odilekin. Trix painoi karvaisen poskensa (ja korvansa) esinettä vasten.
”Ai sinäkin?” Minä huokaisin. ”Varokaa ettei se räjähdä kasvoillenne.” Tästä puuttui vielä Yoru, niin kaikki pikkuiset jumaloisivat vakoiluvehjettä. Katsahdin Splinteriä joka leikki vaikeasti tavoiteltavaa, aina kun Rigel luuli napanneensa sen. Mutta Yorua vain ei näkynyt missään. Missähän se korppivauva piileksi? Katselin ympärillemme, Yorua ei vain näkynyt.
”Hei, rakastavaiset!” Minä huusin Rigelille ja Splinterille. ”Oletteko nähneet Yorua?”  Molemmat lopettivat leikin ja katsoivat ympärilleen. Ne näkivät saman kuin minä, ei Yorua missään. Oliko se lähtenyt yksikseen harhailemaan jonnekin?

Voi hyvä luoja, sen kanssa! Keräsin tavarani takaisin reppuun, myös sen räjähdysalttiin esineen, ja nostin repun selkääni.
”Etsitään Yoru, tiedä minne se on nokkansa työntänyt”, minä sanoin. ”Splinter, viitsisitkö tähystää ylhäältä käsin, jos näkisit sitä?”
”Fleetch!” Splinter vastasi, se lehahti heti lentoon – toivoin vain, ettei se karkaisi.
”Etsitään me täältä kukkatarhasta”, minä sanoin. Oli parempi katsoa kivienkin alta, ei sitä tiennyt minne se pieni korppivauva oli itsensä ahtanut.
Rigel marssi edestakaisin pusikoissa, kaipa se oletti Yorun piileskelevän siellä. Odile etsi pikkuista kivien alta, toisin sanoen se teki samaa kuin minä. Trix nuuhki paikkoja, en tiedä yrittikö se jäljittää Yorun jälkiä tai jotain. En uskonut Zoruan nenän olevan niin tarkka, että se pystyisi jäljittämään pienen korpin.
”Et sitten harhaile kauas”, minä muistutin. ”Se tästä puuttuisi, että sinäkin eksyisit.”
”Zoruu!” Trix vastasi.
”Niin, niin, Trix”, minä mumisin. ”Auts!”
Kyllä, Zorua oli jälleen iskenyt hampaansa – tällä kertaa sormiini, sillä uskokaa tai älkää, olin maassa polvieni varassa etsimässä karkuria, sillä ehkäpä näkisin pienen korpin paremmin, jos se oli maan tasalla piilossa.
”Mikä on ongelma?” Minä puuskahdin. ”Kai sinä nyt näet, etten ole mikään purulelu?”
”Zorua!” Kyllästynyt musta kettu huudahti, mutta hampaitaan se ei minuun tällä kertaa upottanut. Se vain puski päätään – tai pikemminkin hakkasi sitä polveani vasten.
”Auts!”
”Zoruu!” Zorua murisi, se katsoi minuun itsepäisesti ja juoksi sitten kohti jotakin naurettavaa värikästä telttaan, joka sekin oli puutarhassa.
”Pitääkö meidän seurata?” Minä huokaisin. ”Hyvä on, leikitään hippaa Trixin kanssa.”

Trix johdatti meidät hedelmätarhan poikki, jonkin suuren rakennuksen luo, minkä pihalle oli pystytetty jokin sirkusteltan tapainen kyhäelmä.
”Mikä paikka tämä on?” Minä kysyin. ”Sirkusko?” Kyllä se saattoi hyvinkin olla sirkus, tai ainakin jotenkin liittyä sirkukseen.  Rakennukseen virtasi ihmisiä, kuin siellä olisi ollut jotain maailman laajuisesti tärkeää, nyt kun oikein ajattelen, Yoru joka oli vielä niin pieni ja utelias kaiken lisäksi se oli korppivauva, ja piti kimaltavasta. Ja sitähän täällä oli vaikka millä mitalla. Oikeasti joka paikka kimalsi, ikään kuin täällä olisi juuri tehty kevätsiivous, ja kaikki nämä kouluttajatkin, olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, niin että minä puolestani näytin viherharmaassa t-paidassani, mustassa aluspaidassani, mustissa legginseissäni, kuluneissa sinisissä farkkushortseissani sekä mutaisissa punaisissa saappaissani joltain ryysyläiseltä.
”Tulitko osallistumaan kilpailuun?” Tyttö, joka näytti heti ensimmäisellä ilmeellään, että oli samaa mieltä kanssani, siitä että olin kuin mikäkin ryysyläinen, kysyi. Hänellä itsellään oli kiiltävät hellakan punaiset hiukset, jotka oli siististi sidottu pään taakse ranskan letille, hänellä oli itsevarmat sammalen vihreät silmät.
”En, etsin…” Minä aloitin.
”Tule sitten, näytän missä harjoitustilat pidetään”, tyttö töksäytti edes kuuntelematta minua. No mikäpä tässä, ehkä Yoru pomppisi jossain vaiheessa vastaan. Tyttö johdatti minut rakennuksen sisään, siellä oli suurempi tungos kuin rakennuksen ulkopuolella. Kaikki vaikuttivat odottavan jotakin, suurin osa kouluttajista oli tyttöjä, heillä oli kaiken näköisiä söpöjä pokémoneja, kuten sinivalkeaa palloa muistuttava hiiri, tai liito-oravaa muistuttava olento jolla oli keltaiset posket tai nelijalkainen monihäntäinen kettu. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, siltä varalta, että näkisin Yorun jossain, sitä vain ei näkynyt.

Kävelimme huoneen poikki pienelle ovelle, tyttö avasi.
”Se on täällä”, hän sanoi. Ei minua kiinnostanut, mitä huoneessa oli, olisin mieluummin etsinyt Yorua, no ehkä hän vastaisi kysymykseeni Yorusta, kun oli saanut kierroksen päätökseen. Huoneessa oli jokin mikä näytti areenalta, sellaiselta jonka olin joskus nähnyt television välityksellä.
”Mitä noista aiot käyttää?” Tyttö tiedusteli ja katsoi nenäänsä pitkin konkkaronkkaani, joka ei ehkä ollut kaikkein viehättävin sakki, mutta ei sillä ollut väliä, olivatko ne suloisia ja pörröisiä vai eivät. En sentään ollut mikään Himeko, enhän? Kuulin Rigelin tuhahtavan, ehkäpä sille tuli mieleen sama henkilö kuin minullekin.
”Käyttää missä?” Minä tiedustelin.
”Ottelussa tietenkin!” Tyttö huokaisi ja katsoi minua kuin pohtien, montako aivosolua mahdoinkaan omistaa.
”Kuule etsin vain Murkrowiani”, yritin selittää, mutta aloin jo epäillä, että tällä tapauksella oli vikaa korvissa. Hän nimittäin asettui kentän toiselle puolelle ja kutsui esiin jonkin mikä näytti aivan vaaleanpunaiselta vaahtokarkilta. Oliko tämä nyt sitten olevinaan haaste? No ihan sama, ajattelin silmiäni pyöritellen, ehkä tuo tämän jälkeen suostuisi kuuntelemaan, mitä minulla oli sanottavani. Mutta kenet valitsisin otteluun? No sitähän minun ei tarvinnut paljoa miettiä, sillä Trix astui määrätietoisena areenalle.

”Caramel iske sitä returnilla!” Tyttö määräsi vaahtokarkkiaan, oli muuten aika ironista että mokoman vaahtokarkin nimi oli Caramel.
Otuksen hyökätessä Trix hyppäsi oitis pallon ylitse ja kääntyi sitten katsomaan minua, se odotti, että kertoisin sille, mitä sen tulisi nyt tehdä, mutta se oli Trixin virhe, sillä silloinkos vaahtokarkki tuli ja pamautti sen kylkeen kovan kehopuskun, minkä voimasta pieni Zorua läjähti nurin, sen pieni pörröinen keho tärisi kivusta, mutta sinnikkäästi Trix nousi jaloilleen ja katsoi vastustajaansa.
”Tee pursuit!” Minä käskin, en ollut varma, mitä kyseinen hyökkäys teki, mutta se nähtäisiin pian. Trix juoksi kohti vastustajaansa, se puolestaan tönäisi sen kumoon, mikä ei ollut vaikeaa, sillä kyseisellä pokémonilla tuskin oli jalkoja ollenkaan. Mutta jotenkin se iski takaisin, en osaa sanoa miten se sen teki, mutta kun Trix käänsi päätään toiseen suuntaan, ja yhtäkkiä vaahtokarkki iski ilmasta takaisin, jos sisällä olisi voinut tuulla, olisin pistänyt syyn tuulen piikkiin, mutta kun ei, niin ei. Trix ravisti päätään ja tuijotti vastustajaansa raivoisasti, sen enempiä miettimättä, se alkoi kynsiä – tai ainakin se yritti kynsiä vaahtokarkkia suutuspäissään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pieni vaahtokarkki väisti kaikki iskujen yritykset.
”Tee Echoed voice!” Tyttö määräsi. En tiennyt, mitä mokoma isku, teki, mutta sain sen pian selville, sillä näin sen omin silmin – tai sanotaanko kuulin sen omin korvin, ja uskokaa kun sanon, en olisi halunnut, sillä minusta tuntuu, etteivät korvani tule ikinä toipumaan. Vaahtokarkkipokémon avasi suunsa ja huusi kovalla ja ennen kaikkea kimeällä äänellä:
”Igglypuuuuuuf!” Ääni kaikui kaikumistaan, aiheuttaen erinäisiä ääniaaltoja, jos Trix olisi ollut kuuro, ei sillä olisi ollut siihen mitään vaikutusta, mutta Trix ei ollut kuuro, ja ääni sai mitä ilmeisimmin sen korvat soimaan, ja aiheutti kettuparalle samanlaisen migreenikohtauksen kuin Himeko tapasi aiheuttaa minulle, mäkättäessään ties mistä. Trix yritti kaikin voimin pysyä jaloillaan, mutta sitä huimasi, ja se alkoi vaappua, ikään kuin olisi juonut jotain kirkkaampaa. Vastustaja huomasi tämän, ja antoi viimeisen iskun, ei se ollut läheskään yhtä paha isku kuin edellinen, vain pelkkä lyönti, mutta koska Trix ei ollut ehtinyt toipua edellisestäkään iskusta, ei muuta enää tarvittu. Kauttaaltaan tärisevä Zorua kaatui maahan, se yritti päästä jaloilleen, mutta ei jaksanut.

Splinter päätti puuttua asiaan, ilman että minun piti edes sanoa mitään, se liihotti areenalle ja laskeutui tiimitoverinsa eteen ja kohotti siipensä ikään kuin suojaavaksi kilveksi toisen eteen, se katsoi vaahtokarkkia uhkaavasti, varmaan sen varalta, jos mokoma yrittäisi jotain muuta, mutta kouluttaja kutsuikin sen takaisin, ja lähetti sen tilalle vaaleanpunaisen piikkipallon.
Poimin nopeasti Trixin turvaan, ettei se jäisi tappelevien jalkoihin. Silitin sen turkkia lempeästi, yritin lohduttaa sitä sanomalla:
”Ei se mitään, yritit parhaasi.”
”Coral tee tackle!” Sen kouluttaja määräsi, piikkipallo tönäisi koko piikkisellä kehollaan Splinteriä, joka vastasi iskuun epäonnistuneella nokkaisulla piikkipallon ihoon.
”Corsolan iho on kovaa, ei tuollaisesta ole apua”, piikkipallon kouluttaja huomautti.
”Kiitos kun huomautit…” Minä mutisin. Splinter nousi siivilleen, sillä se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että ylhäällä se ei olisi niin helppo saalis tuolle piikkipallolle.
”Tee quick attack!” Minä sanoin hajamielisesti, sillä en yhtään muistanut, mitä iskuja Splinter osasi. Splinter teki työtä käskettyä, se otti ilmasta kovan vauhdin ja syöksyi sitten kohti vaaleanpunaista piikkipalloa, mutta piikkipallo olikin oletettua nopeampi, se väisti Splinterin iskun, mutta ei Splinterkään toimettomaksi jäänyt, se nimittäin teki nopean käännöksen, mutta ei se asiaa oikeastaan auttanut, sillä kun tappajatipu viimein osui kohteeseensa, se löi päänsä päätä pahkaa Corsola-pokémonin kovaan päähän, ja juuri sitä Corsola odottikin, sitten se iski lintuani kuplilla, kyllä kuplilla. Se sylki niitä pienestä suustaan, pienen hehkuvan kuplasäteen, Splinter lenteli miten sattui, enkä yhtään ihmettele, olin joskus kakarana itsekin lyönyt pääni kallioon, ja kyllä se silloin huimasikin! Ei Splinter mitenkään voinut väistää kuplasädettä, sen osuessa se rääkäisi kovalla äänellä ja menetti tasapainonsa kokonaan.
”Tee explosion!” Okei, tuo ei kuulostanut hyvältä, kohta täällä leviäisi verisiä Corsolan ja Fletchinderin palasia. Ei tullut verisiä paloja, korvia huumaava räjähdys, ja voitte varmasti arvata mitä kävi, molemmat pyörtyivät.
”Splinter!” Minä huusin. Lintu-parkani makasi maassa, edessäni, täristen sekin. Kumarruin poimimaan lintuni maasta. Se oli vielä tajuissaan, hilkusti tosin, se nosti hiukan päätään ja nokkaisi hellästi poskeani.
”Tuo oli tarpeetonta!” Terhakka tytön ääni totesi, huoneeseen oli astunut tyttö, jolla oli yllään valkoinen talvitakki, hänellä oli olkapäitä hipovat siniset hiukset ja sinivihreät läpitunkevat ja varsin ärsyyntyneet silmät.
”No mutta itsepähän hän tuli-” Toinen tyttö aloitti.
”Halusin vain kysyä oletko nähnyt Murkrowtani”, minä murahdin, sillä tämä alkoi jo pahasti ärsyttää minua. Koko tämän ajan olisin voinut viettää Yoru-parkaa etsien, mutta ei!
”Onko pokémonisi hukassa?” Sinihiuksinen tyttö kysyi eikä kuulostanut yhtään niin ärtyneeltä kuin aikaisemmin.
”Se katosi, kun olimme hedelmätarhassa”, minä huokaisin. ”Se on voinut ryömiä, vaikka kiven alle…” Mutta ei se sentään kiven alle ollut eksynyt, sillä pian pieni korppivauvani työnsi päänsä ulos sinitukkaisen tytön valkean talvitakin hupusta.
”Murkrow!” Se hihkaisi.
”Yoru!” Minä huudahdin. ”Missä sinä olet ollut?”
”Se harhaili kaupungin reunustalla”, tyttö selitti. ”Se parkui niin kovaan ääneen, ettei sitä voinut siihen jättää, ajattelin sen kuuluvan jollekin, joten olin viemässä sitä pokémon centerille.”
”No sinne minun on joka tapauksessa mentävä.” Minä huokaisin, nähdessään tajuttoman Splinterin sylissäni Yoru alkoi parkua kovaan ääneen.
”Ei hätää, Yoru”, minä yritin lohduttaa pikkuista. ”Kyllä Splinter tulee kuntoon.”

Ainakin niin sopi toivoa.

Pian löysinkin itseni istumasta pokémon centerin odotustilasta, hoitaja oli ottanut kaikki pokémonini hoidettavaksi, paitsi pikku Yorun, joka oli alkanut parkua niin sydäntä särkevästi hoitajan yrittäessä viedä sitä mukanaan, että katsoin parhaaksi antaa Yorun jäädä seurakseni. Pian se nukahti syliini, johon se oli käpertynyt heti kun olin istunut. Silittelin pikkuisen purppuranpunaisia höyheniä, se nukkui sikeästi.
”Pinku tykkää yli lyödä otteluitaan”, sen saman tytön ääni totesi.
”Pinku?” Minä toistin. ”Onko sen tytön nimi Pinku?” Olisin nauranut, mutta tilanne oli liian vakava sille.
”Joo”, tyttö naurahti. ”Onhan se ironista, kun ajattelee, miten paljon hän pitää vaaleanpunaisista pokémoneista.”
”Oletko kouluttaja?” Minä kysyin, en ollut mikään small talkin ystävä, mutta juuri nyt minun oli saatava muuta ajateltavaa.
”En, olen koordinaattori”, tyttö hymähti. ”Olen Azura Peacock Citystä.”
”Miwa Aurora Townista”, minä mutisin. ”Mitä jos sen kallo meni rikki?”
”Eikä mennyt”, Azura vakuutti. ”Sinun Fletchinderisi sai korkeintaan aivotärähdyksen, jos sitäkään. Oliko tämä ensimmäinen ottelusi?”
”Toinen”, minä vastasin ja katsoin murheellisena purppuranpunaista höyhenkasaa, joka nukkui sylissäni. ”En taida olla kovin hyvä.”
”Älä nyt noin sano”, Azura lohdutti. ”Ei kaikkea opi heti, tarvitsee vain harjoitella ja kerätä kokemusta.”
”En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut pokémoneista”, minä tunnustin. ”Sitten tapasin Rigelin, ja sain sen hoitolasta omakseni, mutta eräs perheenjäseneni ei tykännyt siitä, joten ne määräsivät minut viemään sen takaisin. Matkalle lähtöäni voisi ehkä kutsua karkaamiseksi, jos olisin alaikäinen, mutta senkin tein spontaanisti.”
”Minä taas tulen perheestä, jossa kaikki ovat olleet kouluttajia tai koordinaattoreita”, Azura kertoi. ”Siksi tiedän kaiken, mitä pokémonien hoidosta tulee tietää.”
”Siinä tapauksessa olet onnekas”, minä huokaisin. ”Minä en tiedä edes mitään tyypityksestä.”
”Olet kai menossa haastamaan Abellen?” Azura tiedusteli.
”Niin kai”, minä vastasin.
”Hän käyttää ruohotyyppejä”, Azura kertoi. ”Sinulla on lentotyyppi ja myrkkytyyppi, ne toimivat ruohotyyppejä vastaan.”
”Mitkä sitten eivät toimi?” Minä tiedustelin.
”Ruoho-tyypit ovat vahvoilla, kivi, maa, vesi ja kummitustyypille. Sähkökään ei toimi niitä vastaan hyvin”, Azura selitti. ”Hei, mikä tuo on?”
Hän katsoi vastaanotto tiskille, siellä oli pieni kori, jossa oli lappu, jossa luki: Löytötavarat. Hmm… löytyisiköhän sieltä jotain pöllittävää? Nousin hitaasti, nostin ensin varovasti Yorun käsivarrelleni, ja varoin visusti herättämättä sitä.

Laatikossa oli kaikenlaisia kamoja, mutta vain niistä suurin kiinnitti huomioni. Se oli soikean muotoinen, väriltään siniharmaa ja siinä oli sinikeltaisia läikkiä. Ehkä se oli vanha potkupallo.
”Murkrow!” Yoru hihkaisi, se katsoi potkupalloa silmät kiiluen.
”Sori, ei ollut tarkoitus herättää sinua”, minä pahoittelin. Yoru ei kuitenkaan ollut millänsäkään, se räpytti innostuneena siipiään katsellessaan potkupalloa.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
”Krow!” Pikkuinen hihkui. Katsahdin potkupalloa, huomaisiko kukaan, jos vain ottaisin sen ja sujauttaisin reppuuni.
”Se ei vain ota kuoriutuakseen”, sanoi hoitaja joka palasi takahuoneesta. ”En tiedä mikä siinä on vikana, se ei liiku lainkaan, ehkä se ei vain ole tarpeeksi kehittynyt kuoriutuakseen.”
Katsoin hoitajaa pitkään. Tuohan oli potkupallo, ei se ollut elävä. Otin potkapallon käteeni – Yoru oli kiivennyt hartialleni, kaipa sillä oli tylsää tai jotain. Sitten potkupallon – sisäinen hälytin kai alkoi pöristä, sillä yhtäkkiä pallo alkoi täristä hullun lailla.
”Tai sitten ei”, hoitaja totesi. ”Josko ottaisit sen mukaasi, ja katsoisit mitä siitä tulee?”
”Samapa tuo”, minä vastasin. ”Saanpahan ainakin ilmaisen potkupallon noille, jos niille tulee tylsää.”
Hoitaja nauroi, kaipa hän luuli sitä vitsiksi. ”Menen nyt hakemaan pokémonisi, ne ovat nyt kunnossa.”
”Niinkö?” Minä kysyin. ”Splinterkin?”
”Sillä on kova pää”, Hoitaja hymyili ja poistui taas. Tyytyväinen hymy levisi huulilleni, hyvä että ne olivat kunnossa. Tätä voisi juhlia jotenkin, voisi tehdä jotain kivaa. Vilkaisin salakavalasti löytötavaralaatikkoa  ja nappasin sieltä jotain randomia, pistin sen taskuuni.

Hyvä.

Kommentit:

Chidori

10>
Huh, Miwan pokémonkatras vaikuttaa kyllä melko kaoottiselta tapaukselta. :’D On siinä kestämistä kun joku on aina puremassa tai mottaamassa, toiset nahistelevat keskenään jatkuvasti ja yksi päättää lähteä itsekseen karkuteille. Pakko muuten myöntää, että luulin aluksi Pinkun Caramelin olevan Slurpuff, johtunee vaahtokarkiksi kuvailusta. Olinkin sitten hyvin hämmentynyt, kun tuo päästi suustaan aivan toisen keijukaispuhvin kiljahduksen. :d Hyvä minä!

Aiempiin tarinoihisi nähden tämän luvun teksti tuntui jostain syystä jotenkin takkuilevalta? Ei kuitenkaan juonen tai tapahtumien osalta, vaan jotkut lauseet olivat ehkä turhan ylipitkiä – niitä olisi suosiolla voinut jakaa omiksi virkkeiksi tai lyhentää jollain tapaa. Muuten todella viihdyttävä väliluku sinulta, odotan mielenkiinnolla saliottelua! :>

Rigel +1op, Splinter +2lvl +3op, Bellatrix +2lvl +2op, Odile +1lvl +2op, Yoru +2lvl +2op. Rahaa 60pd:tä. Löytötavarakorista Miwan käteen sattui Dusk Ball!

Aurora #8 > Yksinäinen ruoho

Tarina on alun perin kirjoitettu Maaliskuussa 2014.

Jos ei pikku Yorun kohtalo ollut minulle liikaa, niin odottakaas kun tulemme käännekohtaan – jos tätä voi siksi sanoa. Ehkäpä kaikki onnettomat pokémonit tuntuivat jääneet Tangerine Cityyn, ja piiloutuvan puskiin, juuri silloin kuin minä ja sekalainen konkkaronkkani astuimme kaupungin kynnyksen yli. Splinter tuntui oudolta, se istui hartiani päällä ja tuntui oudon lämpimältä. Sitten se lennähti pois olaltani, ja seisahtui eteeni.
”Mikäs nyt on Splinter?” Minä kysyin.
Pieni tirppa katsoi minua tiiviisti ja sitten se sytytti valot. Oikeasti, tirppa alkoi hehkua kirkasta valoa, valo oli niin kirkas, että minun oli pakko laittaa käteni silmilleni, etten sokeutuisi turhaan.
”Fletchinder!”
”No, joko taas!” Minä huokaisin. ”Mikäs nyt on, kun kaikki päättävät kehittyä?”
Uusi Splinter röyhisti rintaansa ylpeänä. Uskomatonta, sen vain sanon. Oikeasti, ensin Rigel ja sitten tämä! Saman päivän aikana!
”Vau!” Lily huokaisi. ”Splinteristä tuli Fletchinder, ja komea yksilö vielä!”
”Fletchinder?” Minä toistin.
”Tässä, katso!” Lily tyrkytti minulle saman tien punaista laitettaan. Laitteen kuvaruudussa oli kuva kasvaneesta punamustasta linnusta, jolla oli kellertävät siiven aluset. Ruudussa luki, liekkipokémon, tuli ja lentotyypin pokémon.
”Ethän sinä kehity vielä, ethän Yoru?” Minä kysyin sylissäni oleilevalta pieneltä korpilta. Se katsoi minua hämmentyneesti, kuin olisi pohtinut aionko minä syödä sen vai mitä.
”Nämä pokémonit kehittyvät Dusk Stonen avulla”, Leo selitti. ”Ajankohdan saat päättää itse, mutta suositeltavaa on kehittää nämä vasta tasolla 21.”
”Selvä on”, minä sanoin. ”Missä se Pokémon Center on?”
”Minä näytän”, Leo sanoi. ”Mennään.” Mutta juuri kun olimme aikeissa lähteä kohti pokémonien sairaalaa, tai mikä se nyt sitten olikaan, kuljimme erään pusikon ohi, porteille oli pystytetty, tai oikeastaan kasvatettu muita pusikkoja, koristeiksi, kai. Kun kuljin konkkaronkkani kanssa viimeisen koristepusikon ohi, kuulin sieltä surkean ja hyvin kimeän äänen.
”Liil!”
”Mikäs tuo nyt sitten oli?” Minä kysyin.
”Mikä?” Leo kysyi.
”Liil!”
”No tuo”, minä sanoin. ”Etkö kuullut sitä?”
”En”, poika sanoi ymmällään.
”Oletko kuuro?” Minä kysyin.
”Liil!” Se siitä, minä kuulin sen, miksi kukaan muu ei kuullut sitä? Rigel kuuli, se höristi korviaan, ja kömpi sitten pusikkoon.
”Mitä Rigel tekee?” Lily kysyi.
Vastaus tulikin pian, sillä Rigel tuli pian takaisin, sillä oli jotain itkevää ja kiljuvaa suussaan, jota se roikotti suussaan. Se oli pienen pieni, turkoosi pokémon jonka päässä kasvoi ruohoa, sen kasvot olivat kalpeat ja märät kyynelistä, se sätki kuin syötävä, kunnes Rigel toi pienen olennon luokseni. Kumarruin ja otin sen syliini, silloin tajusin, että pokémonin pieni ruumis oli täynnä pikkuruisia naarmuja, lisäksi sen päässä kasvavat lehdet olivat repaleisia.
”Voi, raukkaa”, Lily huokaisi. ”Mitä sille on tapahtunut?”
”Viedään se pokémon centeriin?” Minä kysyin. Ja ennen kuin kukaan edes ehti vastata, astuin kaupunkiin. Yoru yritti omalla tavallaan lohduttaa pientä ruohoa, se hieroi höyhenpeitteistä poskeaan vasten ruohon kalpeaa poskea.

Pokémon Center oli kaupungin keskustassa, lähellä jotakin puutarhaa. Se oli suuri, punainen rakennus, jossa oli liikkuvat neon siniset ovet. Sisäosa oli pastellin, hempeän keltainen, seinät olivat täynnä pokémonien kuvia, seinien vieressä oli punaisia sohvia, niillä tietenkin istui ihmisiä, muita kouluttajia pokémoneineen. Toisella puolella huonetta oli tiski. Tiskin takana seisoi valkoiseen sairaanhoitajan pukuun pukeutunut nuori nainen, jolla oli pinkit hiukset. Tuonne siis pitäisi mennä. Jonoa ei ollut paljoa, joten kutsuin muut pokémonini paitsi Yorun takaisin palloihinsa, sillä huomasin, että minua tuijotettiin irrallaan olevien pokémonieni takia. Painuin jonon jatkoksi. Hetken kuluttua olikin vuoroni, joten iskin poképallot tiskille, sitten Yorun ja pienen ruohon.
”Mitä ihmettä tälle Petililille on sattunut?” Hoitaja kysyi.
”Jaa-a”, minä kohautin hartioitani. ”Se oli pusikossa tuossa rajalla, minun kävi sitä sääliksi.”
”Onpa se kamalassa kunnossa”, hoitaja totesi mietteliäästi. ”Ei mutta! Tämähän on Mary!”
”Mary?” Minä toistin.

Olipas kamalan teennäinen nimi!

”Se kuului kouluttajalle nimeltä Sakiko Maehara” hoitaja kertoi. Tunsin kaunan piston sydämessäni. Se ämmäkö oli tämän takana?
”Hän on kotoisin Aurora Townista”, hoitaja sanoi.
”Ei ole”, minä tiuskaisin. ”Se on kotoisin jostain kaukaa, se pöllähti Aurora Towniin, jostain, en tiedä mistä, eikä minua edes kiinnosta.”
”Oletteko entuudestaan tuttuja?” Hoitaja tiedusteli.
”Niinkin voisi sanoa”, minä mutisin. Muttemme olleet ystäviä, emme ikinä, se ämmähän… – Mutta ei tuollaista ääneen sanota. Sitten katsoin pientä ruohoa, ja tosiaan sitä oli kamalaa katsoa, tunsin silmiäni kirveltävän. Voi parkaa. Pikku ruoho katsoi minua, sillä oli pikkuiset rubiinin punaiset silmät. Katsoin sitä takaisin, ehkä se tajuaisi, että ymmärsin, vaikkei kukaan muu tajunnut, miltä hylkääminen tuntui, minä tajusin. Jätin pokémonit hoidettavaksi ja menin istumaan yksinäiselle sohvalle.

Miksi sen ämmän oli aina ilmaannuttava jossain muodossa, kun häntä vähiten kaivattiin?

Huokaisin, minä muistin sen päivän, ne päivät, vaikka halusinkin unohtaa. Vaikka sormus olikin poissa, muistot jäivät, vaikka niistä haluaisikin eroon. Ne eivät kadonneet, ne olivat aina mukana, eikä minulla ollut siihen mitään sanomista.
”Sanoisit nyt jotain”, Lily kuului kuiskivan jossain lähellä. En nostanut päätäni, katsoakseni missä päin hän oli. Sitä paitsi kukaan ei voisi sanoa tähän mitään, mistä olisi hyötyä.
”Mitä?” Hänen veljensä kysyi.
 En koskaan pitänyt Sakikosta. Hän oli karsea, kopea ja häpeilemätön luuska. Ja tietenkin hän oli minun täydellinen vastakohtani, siinä missä minä pukeuduin hillitysti, hän pukeutui kuin miss universumin halpa kilpailija. Voitte varmasti kuvitella, miten hän pukeutui, en halua mennä yksityiskohtiin. Sakiko vaikutti aina hilpeältä, flirttailevalta, ja täydelliseltä. Ja typerältä. Minusta hänessä oli aina jotain, mitä ymmärtänyt, jotain teeskentelevää. En ikinä pitänyt hänestä siksi. Hänen mielestään minä olin se tumma ja Sakiko se vaalea, se ihastuttava, jota kaikki rakastivat, joten voitte arvata, miten siinä kävi. Se ei ollut reilua, mutta nytpähän tiesin, etten ollut ainoa, joka tiesi hänen todellisen luontonsa. Myös tuo ruoho oli saanut kärsiä hänen takiaan.

”Pokémonisi ovat täysin kunnossa”, hoitaja informoi, tuodessaan tuon sekalaisen seurakunnan luokseni, hoidettuaan ne kuntoon.
”Entäs se ruoho?” Minä kysyin.
”Se tulee kuntoon”, hoitaja kertoi. ”Mutta se ei voi jäädä tänne odottamaan kouluttajaansa turhaan.”
”Hän ei palaa”, minä mutisin. Hän vain tulee, ottaa ja rikkoo ja sitten lähtee katsomatta taakseen, pohtimatta kaikkea rikkomaansa.
”Siksi minun pitikin kysyä, mahtuisiko se sinun konkkaronkkaasi?” Hoitaja kysyi.
”No tuota…” Minä mietin. ”Minulla on mukana jo viisi pokémonia. Mutta ei minulla ole sydäntä jättää sitä tänne…”

Ei niin kuin minut oli jätetty. Kylmästi, taakseen katsomatta.

Niin siinä sitten kävi. Pieni ruoho näytti masentuneelta, sen päässä kasvava ruoho oli nuupahtaneen näköistä ja valahteli osin sen kasvoille.
”Vie se hedelmäpuutarhaan, ehkä se piristyy siitä”, hoitaja ehdotti.
”No miksikäs ei?” Minä totesin. Ilma oli ihana, ulkoilu tekisi hyvää. ”Mutta ensin me keksimme ruoholle uuden nimen.”
Otin pienen ruohopään syliini ja katsoin sitä pitkään. Sen pienet rubiinisilmät tapittivat takaisin, mutta kiinnostumatta mistään kuitenkaan.
”Ei millään pahalla, mutta minusta Mary on kamala nimi”, minä sanoin. ”Sehän on kuin Bloody Mary!”
”Petilil?” Pikkuinen katsoi minua kysyvästi, kuin ei olisi tiennyt, mistä minä höpötin.
”Se ei ole tärkeää”, minä sanoin. ”Mutta nimi ei pue sinua, ruoho.”
Mietin hetken, mikä sopisi pienelle ruoholle nimeksi. Minun tiimiini ei kyllä tulisi mitään Sakikon nimeämää se on varma. Sitä paitsi näin suloinen pokémon ansaitsisi paljon kauniimman nimen kuin joku Mary. Hetken pohdittuani, sellainen tulikin mieleeni.
”Odile”, siksi minä kutsuisin sitä.

Se olisi hyvä nimi.

Kävelin ulos pokémon sairaalasta, muut pokémonini olivat palloissaan, kunnes pääsin ulos asti, paitsi Rigel, joka päätti hypätä ulos pallostaan.
”Rinoo!” Rigel huusi, niin että pieni ruoho värähti.
”Älä pelkää Odile”, minä lohdutin. ”Rigel on oikeasti ihan kiltti.”
Rigel katsoi minua ärtyneenä.
”Älä viitsi”, minä huokaisin. ”Sehän on totta.”
”Nidorino…” Nidorino murahti ja lähti seuraamaan minua. Odile katseli pokémonia varovasti.
”Missä hitossa se puutarha on?” Minä kysyin itseltäni. Eksyimme lopulta jonnekin, ihmisiä täynnä olevalle torille, ryysis oli niin valtava, että pelkäsin Rigelin eksyvän minusta – ja jos se olisi vielä pikkuinen Nidoran, sen se olisi varmastikin tehnyt, mutta nyt kun herra oli kasvanut isommaksi, ihmiset välttivät sen tallaamista. Katsoin ympärilleni, tori oli – kuten arvata saattaa, täynnä erilaisia kojuja, jotka olivat täynnä joitain pikkuisia pehmoleluja, maskotteja, vihanneksia, vitamiineja ja marjoja. Pysähdyin erään kojun eteen ja pään piston saattelemana, otin laihan rahapussini ja ostin koko rahalla kasan kivannäköisiä marjoja, jotka oli tarkoitettu pokémoneille. Olisihan niille jotain naposteltavaa. Aurinko paistoi, sillä oli kummallinen vaikutus Odileen – sen iho alkoi kimmeltää herkästi. Pikkuinen sulki silmänsä ja näytti hymyilevän silmillään – sillä suuta ei ollut, se nautti auringosta, mokoma käytös sai Rigelin tuijottamaan sitä.
”Hyi sinua Rigel!” Minä toruin leikilläni. ”Hyväkäytöksiset miehet eivät saa tuijotella muita tuolla tavalla.”
Rigel murahti.
”Vaikka mehän tietenkin tiedämme, ettet ole mikään hyväkäytöksinen nuorimies”, minä kiusasin.  Kävelimme suoraan torin poikki, ja siellä häämöttikin hedelmätarha kaikessa komeudessaan.

Puut olivat alkaneet kasvattaa lehtiään, ja niityillä, jotka ympäröivät hedelmätarhaa, kasvoi kevään ensimmäisiä kukkia, moni kouluttaja olikin valinnut tämän aurinkoisen päivän pokémonien ulkoilutukselle, sillä moni kouluttaja antoi pokémoniensa juosta niityillä sydämensä kyllyydestä. Hedelmätarhassa oli meneillään jotakin muuta. Ihmiset olivat kerääntyneet katsomaan, mistä oli kysymys, päätin itsekin mennä katsomaan, mistä oli kysymys, mahdutin itseni jonnekin, mistä minä ja pokémonit näkisimme kunnolla mistä oli kyse.
Vihreähiuksinen nainen ja pienikokoinen siniseen pukeutunut poika ottelivat. Pojalla oli ruskea lintupokémon ja naisella vihreäkasvipokémon jonka käsissä kasvoi ruusuja.
”Tuo on kaupungin salipäällikkö, Abelle”, Leon ääni sanoi vierestäni. En kyllä ollut huomannut häntä siinä.
”Salipäällikkö?” Minä toistin.
”Häntä vastaan täytyy otella, jos tahtoo salimerkin”, Leo selitti. ”Niitä on kerättävä kahdeksan, jos tahtoo kohdata eliittinelikon.”
”Eliittinelikon?” Minä kysyin.
”He ovat parhaita, voimakkaimpia kouluttajia koko Soidassa”, Leo selitti. ”Jos heidät voittaa, pääsee kohtaamaan Championin.”
”Ja jos Championin voittaa, pääsee itse sille valtaistuimelle, vai?” Minä veikkasin.
”Suunnilleen niin”, Leo sanoi. ”Se on suuri kunnia.” Ottelu kävi nopeasti, arvelinkin, ettei pienestä ruskeasta linnusta olisi mitään vastusta vihreälle alienille. Mutta sain kokea yllätyksen, sillä kaikki kouluttajat, vastustajat, tarkoitan – olivat olleet enemmän tai vähemmän mänttejä, sitä kohtaan joka oli hävinnyt ottelun, mutta tämä nainen – joka ei voinut olla paljon itseäni vanhempi, oli oikein ystävällinen nuorelle kouluttajalle, ja käski tätä harjoitella hiukan ennen kuin tulisi uudelleen haastamaan hänet.
”Abelle on kunniallinen nainen”, Leo sanoi hymyissä suin.
”Joku vanha heilasiko?” Minä piruilin.
”No ei ole”, Leo puuskahti.
Sen jälkeen erkanin pojasta, en tiedä miksi, mutta tuntui vain siltä. Kävelin yhdessä Rigelin kanssa hedelmätarhassa, Odile tietenkin sylissäni. Erään puun alta kävellessämme, satuin saamaan jonkun pitkäkorvaista ja ruskean väristä putosi niskaani. Se oli jonkinmoinen säikähtänyt jänis.
”Petilil!” Odile hihkaisi innoissaan ja heilutteli iloisesti päätään. Mutta jäniksellä oli kiire, eikä se jäänyt ihmettelemään meitä.

Vähän kauempana, kukkien keskellä istui toinen jänis, jolla oli pörröisemmät korvat ja se oli väriltään lämpimän ruskea. Toinen jänis loikki kukkien joukossa istuvaa pitkäkorvaa kohti, se näytti innostuneelta, mutta kun se tavoitti lämpimänruskean jäniksen, se ei saanut vastaansa yhtään mitään. Toinen jänis oli kuin sitä toista ei olisikaan. Jäniksen korvat lurpahtivat masennuksesta kokonaan alas, kun toinen, ilmeisesti tyttöjänis lähti loikkimaan tiehensä niin kuin tätä toista ei olisikaan, pitkäkorva lysähti maahan istualleen.
”Pupu-parka, ei se ole helppoa noillakaan”, minä huokaisin. Sitten Odile karkasi sylissäni, en tiedä miten se edes pystyi liikkumaan, mutta jotenkin se pomppi jänön luo ja yritti jotenkin taputtaa sen selkään.
”Hei, Odile!” Minä huusin ja juoksin ruohon perään. Rigel tietenkin perässäni.
Jänis katsoi meitä säikähtäneenä, ja näytti hetken harkitsevan lähtisikö se karkuun vai ei. Odile kuitenkin sanoi sille jotain, ja niin se jäi.

”Tyttö-ongelmia, vai?” Minä huokaisin istuessani jänön viereen. ”Naiset osaavat sitten olla vaikeita.”
”Nido”, Rigel oikealta puoleltani totesi ja katsahti minuun.
”Ja mitäs tuo tarkoitti?” Minä kysyin.
”Rino”, Rigel vastasi ja käänsi katseensa minusta pois.
”Jaahas”, minä mumisin. ”Sama koskee sinua, Rigel.”
”Tätä tilannetta pitäisi oikeastaan pohtia hiukan”, sanoin jänölle. ”Tytöt ovat yleensä sellaisia, joihin pitää tehdä vaikutus. Mitä sinä osaat tehdä?”
Jänö kohautti harteitaan.
”Tai mistä tuo pupu pitää?” Minä kysyin.
Jänö viittasi pitkillä korvillaan ympärillä kasvaviin kukkiin.
”Oletko yrittänyt poimia sille kukkia?” Minä kysyin.
”Bunelby”, pokémon nyökkäsi ja katsoi kukkia masentuneena.
”Se ei toiminut?” Minä arvasin. ”No annahan, kun mietin, kyllä me vielä jotain keksimme.” Ja kyllähän päähäni tuli erinäinen suunnitelma, ei ehkä maailman luovin, mutta se saattaisi toimia. Kutsuin avuksemme Splinterin, joka sopisi siihen rooliin kuin valettu, sillä se näytti pahikselta kehityttyään. Selitin tehtävän sille, lintu nyökkäsi innokkaana ja lähti suorittamaan sitä. Jänö tietäisi mitä tehdä.

Pian Splinter liihottelikin yläilmoissa, jahdaten lämpimänruskeaa pupua, välillä tulittaen sitä kipinöillä, mutta koskaan se ei osunut kohteeseensa, sillä sen minä olin kieltänyt. Pupu juoksi hätäisesti kohti meitä, silloin pitkäkorvainen jänö astui kuvaan. Se meni heti puolustamaan pupua ja ajoi hyvin ilkeän Fletchinderin tiehensä – aika koomisesti vieläpä, heristämällä mokomalle nyrkkiään, olisin nauranut, ellei tässä olisi ollut jotain muutakin pelissä. Splinter lehahti olalleni ja visersi vaimealla äänellä. Rykäisin, ihan vain muodollisuuden vuoksi.
”Hyi sinua Splinter”, minä mukamas toruin lintua. ”Ei saa karata ja jahdata viattomia karvaturreja. Häpeätkös!”
Pupu katsoi rusakkoa, sitten se katsoi Splinteriä, eikä pitänyt näkemästään, se pamautti kaniini poloista tassullaan ja pinkaisi juoksuun.
”Mene nyt ihmeessä perään!” Minä hoputin jänöä.
Jänö otti neuvosta vaarin ja lähti loikkimaan tytön perään. Tyttö oli tyhmä, kuka idiootti loikkisi ylös epätasaista kalliota, kyllä tässä oli kallio, aivan tässä likellä, koristeena kaiketi. Kun pupu oli päässyt sen huipulle, oli kaniparkakin pomppinut sen perään, se varmaan yritti selittää sille, että piti mokomasta tytöstä, mutta pupunen ei tahtonut kuunnella, se peruutti lähes kallion reunalle ja mulkoili rusakkoa vihaisesti.
Sitten se otti yhden vika askeleen, se meni reunalle asti ja reuna, ei sitten ollut sitä kestävintä materiaalia. Se murtui pupun alta ja se oli pudota alas, mutta jänöparka loikkasi oitis sen luo, pupu piti kaikin voimin kiinni kallion reunasta tassuillaan, huutaen hädästä. Rusakko nappasi kiinni tytön käpälästä ja veti sen takaisin kalliolle. Tyttö tärisi kauhusta, mutta oli se sen arvoista, sillä nyt tyttöpupu oli tullut järkiinsä. Se halasi kiitollisena rusakkoa, joka näytti sen seurauksena olevan viidennessä taivaassa.
”Hyvä”, Minä hymähdin. ”Niin sitä pitää.”

En minä mitenkään olisi voinut tietää, että joku hiippaili selkäni takana juuri silloin. Joku pähkähullu, joka kävi muuten vain pistämässä ihmisiä neuloilla. Neuloilla jossa oli turruttavaa myrkkyä. Kuulin miten Rigel murisi, Splinter nokki ja kuinkas muutenkaan – Odile parkui. Hetken kuluttua nekin äänet vaimenivat, kuulin vain ne sanat:

”Tehtävä suoritettu.”

Kommentit:

Chidori

8>
Waah, en kestä kuinka paljon söpöilyä tämä tarina oli pullollaan. ;__; ♥ Tahdon paijata Yorua, Rigelia, Odilea ja Bunnelbyta(?)…okei, kaikkia yhtä paljon. Ystävänpäiväaihe oli toteuttu mukavan simppelisti, vaikka tarinan loppussa oli kiirehditty kenties hivenen liikaa tapahtumien kanssa. Miwan tietämättömyys pokémonmaailmasta jaksaa kyllä viihdyttää kerta toisensa jälkeen. :’) Täytyy silti todeta, että ikäisekseen nainen on aika tynnyrissä kasvaneen oloinen, kerta eivät liigajututkaan olleet entuudestaan edes hämärästi tuttuja. :’D Sakikosta ei ole taidettu aiemmin mainita mitään, mutta nyt kun muistelen, on viittauksia johonkin synkkään asiaan Miwan menneisyydessä ollut paljon. Mielenkiintoista. Melkein sekoitin Sakikon Miwan siskoon, Himekoon, sen verran samankaltaisuuksia kun kummankin ulkonäköön ja luonteeseen kuuluu. Jatkoa ja asioiden selkiytymistä jään taas innolla odottelemaan~

Rigel +2lvl ja +2op, Splinter +2lvl +3op, Odile +2lvl ja +7op sekä Yoru +4lvl (exp.share huomioitu) ja +1op(=onnellisuuspiste). Rahaa 60pd:tä. Tulehan luettelemaan tapahtumapalkintoja kouluttajakirjaan. :3

Aurora #7 > Valtio perii velkansa

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

Iltapäivällä sain varsinaiset vaatteeni takaisin pestynä ja silitettynä. Trix jahtasi Rigeliä, joka oli ehkä pikkuisen hidastunut kehityksen myötä, mutta Rigel ei jaksanut välittää moisesta, se istui jalkojeni vieressä varsin tyytyväisenä itseensä. Se olikin hassu näky, kun pieni Zorua oli juoksevinaan Nidorinoa päin, muttei saanut toista lähtemään peräänsä. Splinter keikkui korkealla orrella, eikä se halunnutkaan tulla alas, sillä luultavasti pelkäsi, että Zorua hyökkäisi sen kimppuun.
”Tässä ovat vaatteesi”, Kaya-mummeli sanoi ja toi ne viikattuna minulle.
”Kiitos”, minä sanoin. ”Vaihdan ne heti, niin saatte nämä takaisin.”
”Ei missään nimessä”, Kaya-mummeli kieltäytyi. ”Saat pitää vaatteet, sinullahan ei ole mukana toista vaatekertaa?”
”No, ei ole”, minä myönsin. ”Lähtö tuli vähän spontaanisti.”
”Kai vanhempasi sentään tietävät, missä olet?” Kaya-mummeli kysyi.
”Tietävät toki”, minä valehtelin. Mutta eiväthän he tietäneet, missä olin.
”Hyvä niin”, Kaya-mummeli sanoi. ”Aiotko sinä jatkaa pian matkaasi?”
”Ihan pian”, minä sanoin. ”Pitää kaiketi palata route 102:lle, jotta pääsen Tangerine Cityyn.”
”No onneksi Route 102 ei ole kovin pitkä”, Kaya-mummeli rohkaisi. ”Jos lähdet pian, ennätät sinne illaksi.”
”Kiitos”, minä sanoin. ”Vaihdan vain vaatteet.”
”Etkö sinä halua pitää noita vaatteita?” Kaya-mummeli kysyi.
”Kyllä, mutta tunnen vain oloni kotoisammaksi vanhoissa vaatteissani”, mutta silloin en vielä tiennytkään, että pian niistä olisi minulle hyötyä.
”Ymmärrän”, Kaya-mummeli hymyili. ”No vaihdahan vaatteesi, sitten syömme alakerrassa.”
”Kiitos”, minä sanoin. Katsoin kun Kaya-mummeli lähti huoneesta. Kuulin miten hän puhui käytävällä.
”Nuori mies, koputa ensin. Hän vaihtaa vaatteitaan.”
”Ai, okei”, kuulin Leon sanovan. Vedin nopeasti mustan paidan ja mustat legginsit, ja mintun vihreät nilkkasukat, sitten vedin ylleni harmaan vihreän t-paidan, jossa oli violetilla painettu numero 13. Lopuksi vedin siniset farkkushortsit jalkaani.
”Öh, oletko jo pukeissa?” Leon ääni kysyi.
”Kutakuinkin”, minä vastasin. ”Tule sisään, jos haluat.”
”Okei”, Leo vastasi ja väänsi oven kahvaa. Sitten hän astui huoneeseen. ”Hei anteeksi se äskeinen…”
”Rinoo!” Rigel huusi äreästi.
”Hei, mitä Rigelille on käynyt?” Leo kysyi hämmentyneeltä.
”Se kehittyi”, minä selitin. ”Komea, eikö vain?”
”On”, Leo kehui. Vedin löysät punaiset saappaat jalkaani.
”Luulin, että kylvetit siellä pelkkää Zoruaa…” Poika selitti.
”Trixiä. Se on nyt sitten minun”, minä lisäsin.
”En arvannut, että kylvit myös itse niin…” Leon kasvot punehtuivat. ”Ja se aiempi, anteeksi – ei olisi pitänyt valittaa, olen minäkin mies, kun en osaa sanoa missään vastaan.”
”Sitäpä sitä” minä sanoin ja rapsutin jalkojeni taakse kömpineen Zoruan mustaa turkkia.
”Zoruu!” Trix äännähti pilkallisesti.
”Kiitos”, Leo sanoi masentuneena. ”Entäs sinä sitten? Odottaako joku sinua kotona?”
”Ei”, Vastasin välttelevästi.
”Palaatko sinä nyt Route 102:lle?” Hän kysyi.
”Se olisi tarkoitus”, Minä sanoin ja jatkoin Trixin turkin rapsutusta. ”Ja sieltä Tangerine Cityyn.”
”Minäkin olen menossa sinne”, Leo sanoi. ”Mentäisiinkö yhtä matkaa?”
”Jos jätät suhdesotkusi tänne”, minä sanoin. ”Auts! Trix, älä mutustele sormiani.”
Mutta Zorua nauroi näykkiessään leikkisästi sormen päitäni.
”Rino!” Rigel huudahti äreästi.

Sitten me söimme Kaya-mummelin viihtyisässä keittiössä muusattuja perunoita yrttikastikkeella sekä keitetyillä vihanneksilla. Splinter sai siemeniä nokittavakseen ja Trix sekä Rigel saivat omaa pokémon ruokaa syödäkseen.
”Miya on kaupalla”, Kaya-mummeli selitti. ”Vaikka tuskin siellä asiakkaita on.” Sitten ulko-ovi pamahti auki ja Miya-mummeli tuli hengästyneenä keittiöön.
”Mikäs nyt on siskoseni?” Kaya-mummeli kysyi hyväntahtoisesti.
”Joku oli käynyt puodissa poissa ollessani”, Miya-mummeli sanoi hengästyneesti. ”Kassakone oli rikottu, mutta mitään ei ollut viety – onneksi.”
”Tuohan on kamalaa!” Kaya-mummeli huudahti. ”Sinun on tilattava uusi kassakone, Miya.”
”Jättikö varas… tai no kriminaali mitään jälkeensä?” Leo kysyi.
”Vain tämän”, Miya-mummeli sanoi ja työnsi kätensä harmaan essunsa taskuun. Hän veti esiin kellastuneen kirjekuoren. ”Tämä kirje on osoitettu jollekin Saeki Miwalle.”
”Miksi joku murtautuisi kauppaan, ja jättäisi sinne sinulle osoitetun kirjeen, Miwa?” Leo kysyi hämmentyneellä ja katsoi minua. Minä kohautin olkapäitäni.
”Onko sinun nimesi Miwa?” Kaya-mummeli kysyi.
”On kyllä”, Minä vastasin. ”Miwa Saeki, Aurora Townista. Taisin unohtaa esitellä itseni.”
”Sitten tämä kirje on tarkoitettu sinulle”, Miya-mummeli totesi.  Hän ojensi kirjettä minua kohti. ”Miksi kukaan kävisi putiikissa ja hajottaisi paikkoja vain jättääkseen sinulle kirjeen?”
”En minä vain tiedä”, Minä vastasin.

Ellei kyse olisi siitä Ruka-muijasta…

”Onko sinulla salainen ihailija?” Leo kysyi.
”Toivottavasti ei”, minä murahdin ja revin kirjekuoren varovasti auki. Sitähän tässä viimeiseksi tarvittiinkin!

Hyvä Miwa Saeki – Siinä luki, en tietenkään lukenut kirjettä ääneen.
Odotamme sinua Tangerine Cityssä, tavatkaamme siis siellä. Joku henkilökunnasta – jos siksi haluat sitä kutsua, ilmaantuu luoksesi ja toimittaa sinut tutustumiskäynnille.
Ombra di Invisible

Jaahas.

”Mitä siinä lukee?” Leo luki ja kurottautui katsomaan kirjettä, mutta minä taitoin lapun kahtia, niin ettei Leo nähnyt mitä siinä luki.
”Soo, soo, nuori mies”, Kaya-mummeli torui. ”Toisten kirjeitä ei saa lukea, vaikka olisi sitten, kuinka kiintynytkin toiseen osapuoleen.”
”Hei, en minä ole…” Leo sanoi posket nolostuksen punasta helottaen.
”Siinä ei ollut yhtään mitään, mistä olisin ymmärtänyt mitään”, minä valehtelin. Oikeasti minä muistin sen selkäpiitä karmivan vaaleahiuksisen stalkkerin, jonka oli tavannut vain muutama päivä sitten Route 101:llä, ollessani siellä ensikertaa Rigelin kanssa.
Söimme ruokamme loppuun ja sitten tuli lähdön aika.
”Kiitos ruuasta”, minä kiitin. ”Kai sinä saat hankittua uuden kassakoneen?”
”Toki, toki, tyttökulta.” Miya-mummeli sanoi rauhallisesti. ”Älä sinä siitä huoli, saan sen kyllä järjestettyä.”
”Meidän pitää lähteä, jos aiomme ehtiä illaksi Tangerine Cityyn”, Leo sanoi.
”Toivotan onnea matkallesi”, Miya-mummeli sanoi. Tietämättäni juuri onnea minä juuri tarvitsinkin, enemmän kuin luulisin.
”Muista pitää Zoruasta hyvää huolta!” Kaya-mummeli muistutti.
”Sen minä lupaan”, minä lupasin. Niin me sitten lähdimme kasvattaja mummelin talosta. Olisi aika palata Route 102:lle. Splinter lauleli tyytyväisenä jotain Fletchling-sävelmää hartiallani, toisinaan Trix, jota kannoin sylissäni tökkäisi tassullaan leikkisästi Splinteriä, Rigel taas käveli tyytyväisenä vasemmalla puolellani, kun taas Leo käveli oikealla. Kun kävelimme pikkukylän halki, hän katsoi hermostuneesti olkansa yli tuon tuostakin. Mahtoi olla kamala nainen, kun poika oli koko ajan noin varpaillaan. Mutta onneksi epäonnekasta kihlattua ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Saavuimme pian kanjoniin, mahtoiko se pulska vartija vielä pällistellä siellä?
”Vartija ei ollut järin tyytyväinen, koska eräs Fletchling oli ärsyttänyt häntä”, Leo hörähti, saadakseen ajatuksensa muualle.
”Splinter on tosi nopea”, minä hymähdin. Splinter sirkutti iloisena.
”Tarvitseeko minun tehdä sama temppu uudelleen?” Minä virnistin.
”Eihän toki”, Leo vastasi. ”Lupa tarvitaan vain mentäessä.”
”Hyvä”, minä huokaisin.

Möhömahainen vartija näytti huonotuuliselta. Hän poltti tupakkaa ja tuijotti meitä vihaisena.
”No eipä sitä kauan kanjonissa viihdytty”, hän murahti.
”Ei”, Leo vastasi kohteliaasti. ”Me jatkamme tästä matkaa.”
Silloin Splinter alkoi sirkuttaa kovemmalla äänellä.
”Neiti on hyvä ja pitää lintunsa kurissa”, vartija murahti. ”Olen oppinut inhoamaan noita tirppoja.”
Minä naurahdin ja katsoin Splinteriä merkitsevästi. Pikku tirppa iski minulle silmää. Houndoom katsoi Rigeliä pitkään, mutta Rigel vain murahteli sille. Trix näytti Houndoomille lapsellisesti kieltään. Houndoom alkoi murista Zorualle, niin että pikkuinen taisi säikähtää vähän, ja painoi kasvonsa rintaani vasten.
”Älä pelkää, Trix”, minä lohdutin.
”Zoruu!” Zorua vinkaisi. Pelkäsiköhän se Houndoomia tai jotakin? Olivatko ne kenties vanhoja tuttuja?
”Jos sellainen brunette kysyy, minä en sitten mennyt tästä”, Leo sanoi vartijalle nopeasti. Vartija katsahti minuun. ”Ei hän, vaan vaaleampi yksilö.”
”Vai niin”, vartija totesi. ”Että sillä tavalla.”
”Ei millään sillä tavalla!” Leo huudahti. ”Tämä on ystäväni.”
”Kiitos vaan”, minä jupisin. ”Miksi kaikki ovat tänään luulleet, että meillä on suhde?”
”Rinoo!” Rigel huudahti.
”Niin juuri, Rigel”, minä naurahdin ja taputin sen päätä. ”Sinä olet ensimmäinen mies, josta olen oppinut pitämään.”
”Rino!” Rigel hieroi päätään hellästi jalkaani vasten.
”Fleetch!” Splinter sirkutti mustasukkaisena.
”Tietenkin, tykkään myös sinusta, hassu Fletchling”, minä naurahdin ja silitin sen päätä. ”Minä itse asiassa tiedän vastauksen.”
”Ai tiedätkö?” Leo kysyi ihmeissään.
”Joo”, minä huokaisin. ”Koska sinä tulit tirkistelemään kylpyhuoneeseen.”
”Hei!” Poika huudahti turhautuneena. ”Enkö sanonut, että olen pahoillani?”
”Sanoit”, minä virnistin.
”Mutta?” Leo kysyi.
”Ei muttaa”, Minä naurahdin. ”Kunhan vain kiusaan.”

Jatkoimme matkaamme route 102:lle, joka ei ollut kaukana. Kuulin jo pitkän matkan päästä, että siellä oli jälleen menossa ottelu.
”Täällä taidetaan käydä päivisin paljon otteluita”, minä totesin.
”Se on totta”, Leo sanoi.  ”Pokémonit saavat siitä hyvin kokemusta, siksi siskoni harjoittelee täällä päivittäin.”
”No sittenhän heistä tulee vahvoja”, minä totesin.
”Rattatat ovat vain vähän…” Leo mutisi.
”Heikkoja?” Minä arvasin. ”Mutta juuri siksihän pitää harjoitella.”
”Niin kai”, Leo vastasi. ”Mutta hän saa kyllä harjoitella paljon, sillä…”
Huomiomme keskittyi läheiseen otteluun. Lily oli vauhdissa pienen Rattatansa kanssa. Rattata otteli jonkin pienen myrkynvihreän hyönteisen kanssa. Eikä se näyttänyt menevän kovin hyvin. Rattata kompuroi ja lopulta sotkeentui tahmeaan rihmaan, eikä pystynyt enää liikkumaan.
”Yoshi tee Night Shade!” Häntä vastaan otteleva väriläikkä, anteeksi – poika käski. Väriläikkä siksi, että pojalla oli yllään neon keltainen paita, punaiset ulkoiluhousut, vihreät talvisaappaat, ja hänen hiuksensa olivat räikeän turkoosit ja silmät räikeän vihreät.
Rattata sai aika pahan osuman, se keikahti selilleen huurteen vaaleaksi värjäämälle nurmelle ja alkoi väristä.
”Minä taisin voittaa tämän erän”, poika julisti. ”Sopimus on sopimus, anna yksi pokémoneistasi tänne.”
”M-Mutta ei minulla ole kuin Aya…” Lily sanoi pelästyneenä.
”No sitten minä otan sen”, poika totesi kylmän rauhallisena. ”Vaikka se onkin hyödytön.” Poika otti repustaan tyhjän poképallon, ja kohotti kättään, varmaan heittääkseen sen kohti Rattataa, mutta siitä ei tullut mitään. Olin nimittäin hiipinyt pojan selän taakse, onnekseni hän oli minua lyhyempi. Tartuin pojan ranteeseen, ennen kuin tämä ehti heittää poképallon. Poika kääntyi katsomaan minua hämmentyneenä.
”Kuules, kloppi.”´, Minä aloitin hyvin vakavalla äänellä. ”Kai sinä tiedät, että pokémonien tuolla tavalla pyydystäminen on laitonta?” Kylläpäs olen tekopyhä, ja kerronpa miksi. Koska vapaa käteni oli salakavalasti luikahtanut pojan taskuun ja onkinut sieltä jotakin, eikä tuo edes huomannut mitään.
”Ja se määritellään myös varkaudeksi”, Leo lisäsi. Tällä välin nostin käteni pois pojan taskusta, puristin jotakin nyrkissäni, mutten tietenkään katsonut mitä, sillä sujautin kiireesti kähveltämäni taskuuni.
”Mitä se teille kuuluu?” Poika ärjäisi.
”Kuuluu, jos yrität varastaa pikkusiskoltani!” Leo totesi.
”Missäs sinun vanhempasi ovat, nuori mies?” Ääni oli minulle tuttu, ja miksei olisi – sehän kuului kaksikon äidille. Rouvalla oli tänään virallinen tummansininen univormu, jonka rinnuksissa oli neliskanttinen merkki, jossa luku: ”Tien valvoja.” Lisäksi hänen vierellään oli koiraa muistuttava valkoinen luppakorvainen pokémon.
”Ei kuulu sinulle, kääkkä!” Poika lausui.
Näin miten rouvan ilme kovettui, kuka nyt muutenkaan tykkäisi siitä, että kääkiteltäisiin.
”Kiitos vain neiti, Saeki”, hän sanoi. ”Minä jatkan tästä. Nuori mies, kutsu Spinarakisi takaisin poképalloon.”
”En halua sitä enää”, poika ärähti. Pieni myrkyn vihreä ötökkä vinkaisi surkeasti.
”Minä pidän siitä huolta”, Lily sanoi ja käveli pienen ötökän luo ja nosti sen varovasti kädelleen. ”Ei hätää, Midori, minä pidän sinusta hyvää huolta!”
Sen jälkeen rouva vei pojan kädestä pitäen pois, varmaankin etsimään naskalin vanhempia.

Me puolestamme jatkoimme matkaa, pitkin route 102:ta. Lily liittyi Ayan ja uuden pokémoninsa Midorin kanssa seuraamme. Midori istui väristen Lilyn hartialla, se kai pelkäsi viereisellä hartialla, toisin sanoen omallani keikkuvaa Splinteriä, mutta ei tirppa sille pahaa tahtonut, se sirkutti ötökälle hyväntahtoisesti.
”Onpas Rigelistä tullut komea”, Lily ihasteli. Rigel röyhisti ylpeänä rintaansa. ”Se siis kehittyi?”
”Ihan äsken”, minä myönsin hymyillen. ”Säikähdin kyllä vähän.”
”Ja sinä olet näköjään saanut Zoruankin!” Lily huomasi pienen mustan karvapallon sylissäni. ”Mikä sen nimi on?”
”Bellatrix, mutta kavereiden kesken pelkkä Trix”, minä selitin.
”Saanko minä silittää sitä?” Lily kysyi.
”Toki”, minä sanoin. ”Sillä on tosin huono tapa nakerrella muiden sormenpäitä.” Mutta Lily ei välittänyt siitä, vaan silitti Zoruan päätä vapaalla kädellään, sillä toisella kädellään hän kannatteli Aya-Rattataa.
Matka taittuikin mukavasti, päivä oli kaunis ja aurinkokin suvaitsi silloin tällöin lämmittää meitä säteillään. Lily kertoili hauskoja ja jokseenkin noloja juttuja Leosta, niin että sai pojan posket helottamaan tomaatin punaisina. Sitten lopulta jutut kääntyivät, siihen ei niin mukavaan kihlattuun.  
”Leo, aiotko sinä oikeasti naimisiin Harukan kanssa?” Lily kysyi.
”Aion minä”, Leo vastasi, mutta kuulin epäröinnin hänen äänestään ja niin kuuli Lilykin.
”Oletko nyt aivan varma?” Lily kysyi. ”Tykkäätkö sinä hänestä oikeasti?”
”Joo, välillä kun hän ei ole…” Leo takelteli.
”Kovaääninen ämmäkö?” Minä lopetin hänen lauseensa.
”Oletko sinä tavannut hänet, Miwa?” Lily kysyi.
”En kutsuisi sitä tapaamiseksi”, minä jupisin. ”Hän luuli, että veljesi pettää häntä tuota…”
”No onpa hänestä tullut vainoharhainen”, Lily mutisi. ”Leo, onko sinun pakko mennä naimisiin hänen kanssaan? Minä en halua olla hänenlaiselleen kammotukselle mitään sukua!”
”Asiaa ei voi auttaa”, Leo huokaisi. ”Vanhemmat toivovat sitä niin kamalasti.”
”Jos sinun on pakko mennä naimisiin, ota sitten Miwa!” Lily keksi.
”Anteeksi?” Minä kysyin. ”Hei, minä en mene naimisiin ikinä.”
”Mikset?” Lily kärtti.
”Se on typerää vapauden riistoa”, minä murahdin.

Olimme juuri tulleet tien päähän, edessämme häämötti Tangerine Cityn pusikoin ympäröity portti. Ja porttia vasten nojasi kuvan kaunis tyttö, jolla oli pinkit vetineet ja vaaleanruskeat hiukset.

Siinä paha missä mainitaan.

”Tiesin että tulisit tänne tyttöystäväsi kanssa”, tyttö sanoi syyttävästi.
”Ruka”, Leo huokaisi. ”Miwa on vain ystävä.”
”Jolla on sinun paitasi”, tyttö huomautti ja vilkaisi minua pistävästi.
”Mitä se tähän kuuluu?” Leo sanoi turhautuneena.
”Menikö hänen oma paitansa hukkaan, kun teitte – mitä nyt sitten satuitte tekemään?” Haruka vihjaili ja katsoi minua halveksivasti nenän varttansa pitkin.
”Sinä olet ällöttävä omistushaluinen noita”, Minä ilmoitin, sillä minua ärsytti kovin tuollainen käytös. ”Ja kai sinä tiedät, että voin halutessani haastaa sinut oikeuteen puheistasi?”
”Sitä kutsutaan kunnianloukkaussyytteeksi”, Leo lisäsi.
”Minä olen nyt saanut oman pokémonin”, tyttö ilmoitti, ikään kuin se olisi ollut suurikin uutinen. ”Aion todistaa, että olen kyllin vahva matkaamaan mukanasi, Leo.”
”Kuka hullu haluaisi antaa sinulle pokémonin?” Lily kysyi.
”Aion otella pokémonini kanssa tuota uutta tyttöystävääsi vastaan”, Haruka sanoi, jättäen Lilyn kommentin täysin omaan arvoonsa.
”Hei kuules nyt!” Leo huudahti. ”Miwa on ystävä, ei tyttöystävä.”
Mutta Haruka ei tuntunut välittävän siitä, hän näki minut vain kilpailijana. Olisi ikävää olla noissa housuissa. Zorua alkoi potkia vimmatusti, se halusi ilmeisesti otella. Mutta tämä oli liian aikaista sille.
”Pysy housuissasi, Trix”, minä toppuuttelin. ”Annetaan Splinterin hoitaa tämä.” Splinter nousikin iloisesti viserrellen siivilleen ja oli valmiina otteluun. Haruka veti esiin aivan tavallisen poképallon ja heitti sen maahan. Pian siinä mihin pallo oli pudonnut, seisoi vaaleankeltainen pokémon, jolla oli lyhyet jalat ja sen päästä kasvoi lehti.
”Chikorii!”
”Tässä, Miwa”, Lily sanoi ja ojensi minulle punaisen laitteen. ”Tästä on apua, näet siitä, mitä liikkeitä Splinter osaa.”
”Kiitän”, minä sanoin ja otin laitteen vastaan. Pian sen näytölle ilmestyi miniatyyri kuva Splinteristä. Huomasin tirpan oppineen jo aika lailla iskuja.

”Petal, tee razor leaf!” Haruka käski.
”Splinter, väistä ja tee agility.” En ollut uskoa silmiäni, mutta Splinter totteli. Se väisteli leikkisästi kaikki, sitä kohden ammutut vihreät teräväreunaiset lehdet, sitten sen kiihdytti vauhtiaan, niin lujaksi etten edes nähnyt missä se liihotteli.
”Nyt, tee peck!” Minä huusin, ja ennen kuin lehtipokémon edes tajusi, se oli saanut otsaansa linnun nokan muotoisen reiän, ja kaiken kukkuraksi Splinter oli kaatanut syöksyessään pokémonin kumoon.
”Hyppää ja tee poison powder!” Haruka käski, eikä aikaakaan kuin lehtipokémon oli jo jaloillaan, se hyppäsi kohti Splinteriä ja heilautti päässään kasvavaa lehteä, silloin lehdestä purkautui violettia pölyä, en ollut varma mitä se oli, mutta ei varmastikaan mitään hyvää.
”Splinter hajota puuteripilvi, yritä saada se kääntämään suuntaa. Räpyttele siipiäsi!” Minä neuvoin. En tiennyt, toimiko se vai ei, mutta oli se tyhjääkin parempi.
Splinter alkoi räpytellä siipiään minkä jaksoi, se saikin suurimman osan pölystä kääntymään tulosuuntaansa. Pöly viiletti kohti lehtipäätä, joka sai kaikki pölyt naamalleen, sen kasvojen väri muuttui hiukan violetiksi. Se puristi silmänsä kiinni, ja alkoi täristä. Jotain tuo pöly kuitenkin sai aikaan, ja olin entistä iloisempi, etten nähnyt siitä koituvia vaikutuksia omassa tirpassani. Lehtipää ei kyennyt näkemään eteensä, nyt olisi hyvä hetki käydä sen kimppuun.
”Tee quick attack!” Minä sanoin. Ja sen lintu tekikin. Se viiletti nopeasti ilmassa, ja syöksyi sitten kohti lehtipäätä, joka ei nähnyt sitä. Se tuuppasi iskulla lehtipään kumoon, samalla nokkaisten sen päälaen lehteä.
”Tee vielä tackle!” Minä sanoin. Sen pitäisi hoitaa loput. Splinter syöksyi uudelleen silmänsä kiinni puristaneen lehtipäisen pokémonin kimppuun, ja puski sitä koko pienellä kehollaan.
”Eiköhän tämä ollut tällä selvä”, Leo totesi. ”Ruka, vie Chikorita pokémon centeriin ja palaa Mindaro Towniin.”
”Enkä palaa!” Tyttö huudahti. ”Eikä tämä ollut tässä, minulla on vielä yksi pokémon jäljellä!”
”Et kai tarkoita…” Leo pelästyi.
”Kyllä, tarkoitan!” Haruka huusi suu vaahdossa ja veti esiin uuden poképallon.
”Ruka, se on tasolla yksi. Ei se pärjää”, Leo sanoi.
”Sanot sinä!” Tyttö sähähti. Sitten hän kutsui Chikoritan takaisin palloonsa ja heitti maahan uuden poképallon. Siitä astui ulos pieni väritykseltään vaaleanpunaista ja violettia oleva, korppia muistuttava lintu, jolla oli terävä keltainen nokka.
”Murkroow!” Se huudahti, joskin hieman epävarmasti. Splinter katsoi vastustajaa, eikä sitä huvittanut enää otella. Se lennähti takaisin olalleni ja katsoi minua vakavasti, ikään kuin jotain pahaa olisi tapahtumassa.  Trix sen sijaan oli innokas ottelemaan, se potki itsensä pois sylissäni ja jysäytti pientä korppipoloista tassullaan, pikkuinen ei osannut varmaan edes lentää, koska se pälyili eteensä, ja lensi kaaressa portilla kasvavaa puuta päin. Haruka olisi saanut sen kiinni, mutta hän väisti sitä ja antoi sen osua puuhun, pieni korppi makasi maassa täristen.
”Haruka, mene katsomaan onko se kunnossa!” Leo komensi.
”En varmasti mene!” Tyttö huusi. ”En halua sitä, se on ruma ja tuo huonoa onnea!” Minun kävi sääliksi pikkuista korppia, se nousi jaloilleen ja se itki. Pienet kyynelkarpalot tipahtelivat sen punaisista silmistä, se yritti peittää kasvonsa pienillä siivillään, sitten se kipitti läheiseen pusikkoon ja alkoi itkeä sydäntä särkevästi. En kestänyt kuulla korpin itkua, eikä kestänyt Zoruakaan, se nimittäin seurasi lintua pusikkoon.
”Selvä”, Leo mutisi happamasti.
”Voi pikku raukkaa”, minä ajattelin ja seurasin Trixiä. Polvistuin pensaikon eteen, Trix katsoi minua pitkään. Työnsin pari oksaa sivuun nähdäkseni korpin paremmin. Se itki kuin vesiputous. Näky sai sydämeni särkymään. Miten joku saattoi olla noin ilkeä omalle pokémonilleen? Se oli varmasti rakastanut Harukaa, mutta se ei riittänyt tälle neidille.

Tiesin hyvin, miltä siitä tuntui.

”Älä itke, pikkuinen”, minä sanoin sille lempeästi.
”Zorua!” Trix komppasi minua.
”Tule tänne, en tee sinulle pahaa”, Minä puhelin pikkuiselle. ”Tiedän kyllä, miltä tuo tuntuu. Eivät pokémonit saa aina kaikkea roskaa niskaansa, me ihmisetkin saamme. Eikä tuo äskeinen ollut sinun vikasi.”
”Zoruu!” Zorua puheli pikku korpille myös, en tiedä mitä se sanoi, mutta se tehosi. Pieni korppi tepasteli pää alas painettuna luokseni, niin että saatoin nostaa sen syliini. Korppi nyyhkytti ja painoi kyyneleiset pikku kasvonsa rintaani vasten. Silitin hellästi sen päätä.
”Tuo pikku Murkrow on nyt sinun”, Leo ilmoitti, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Kuinka?” Minä kysyin.
”Se kuoriutui munasta, jonka sain lahjaksi.” Leo selitti. ”Annoin sen Rukalle, nähdäkseni osaisiko hän pitää siitä huolta, nähtävästi se ei kiinnostanut häntä.”

”Tämä pikkuinen on vietävä katsomaan lääkäriä”, minä totesin ja nousin maasta takaisin jaloilleni. Trix hyppäsi syliini, pikkuisen korpin viereen ja alkoi taputtaa sitä selkään tassullaan.
”Viedään se pokémon centeriin”, Leo sanoi.
”Tulkaahan, Rigel ja Splinter”, Minä sanoin. Huomasin Harukan kadonneen jonnekin.
”Missä Ruka on?” Leo kysyi.
Lily kohautti hartioitaan. ”Hän vain lähti jonnekin.”
”Toivottavasti hän palasi kotiin”, Leo murahti. Rigel palasi rinnalleni ja Splinter lensi vierelläni. Minua ei kiinnostanut minne se noita katosi. Pysyisikin poissa! Sitten me astuimme Tangerine Cityyn.

Epilogi

Kylmässä ja pimeässä huoneessa istui tumma hahmo, hän nojasi kädellään työpöytäänsä ja rapsutti vapaalla kädellään Liepardin päätä. Hän tutkiskeli samalla edessään olevan tietokoneen näyttöä, ja hymähti hyväksyvästi. Hän katsoi pitkään näytöllä olevaa kuvaa värvättävistä ja hänen kylmä katseensa oli osunut erääseen tyttöön, jolla oli Nidoran sylissään. Hän hymyili itsekseen, eikä kukaan – paitsi se Liepard, jolla tuntui olevan erityinen side isäntäänsä, tietänyt mitä tuo tummanpuhuva hahmo mahtoi miettiä. Hahmo nosti päänsä, kun hän kuuli toimistonsa ovelta vaimean koputuksen.
”Sisään”, mies sanoi syvällä ja kylmällä äänellä.
Oven avasi yksi hänen parhaista ja luotettavimmista agenteistaan, nuori mies, jolla oli likaisen vaaleat hiukset ja yllään Ombra di Invisiblen tummanpuhuva univormu. Hän ei tuhlannut aikaa turhiin kohteliaisuuksiin, vaan kävi heti asiaan.
”Miwa on saapunut Tangerine Cityyn.”
Tummanpuhuva hahmo hymähti ja lopulta hymyili niin, että hänen hampaansa näkyivät.
”Aloittakaa järjestelyt.”
”Mutta, hän ei tullut yksin.” Agentti sanoi. ”Hänellä on mukanaan Del Reyn sisarukset.”
”Sanoitko Del Reyn?” Tumma hahmo naurahti, Liepard katsahti smaragdin värisillä silmillään isäntäänsä, sen silmät hehkuivat ties mistä syystä.
”Tästä tulee mielenkiintoista”, mies naurahti. ”Eiji, sinä tiedät mitä tehdä.”
”Tiedän kyllä, eno”, Agentti sanoi. Hän sulki oven ja meni menojaan. Mutta tummanpuhuva henkilö, jäi vielä huoneeseensa, hän katsoi Liepardiaan ja hymyili.

”Olen odottanut tätä tapaamista, kauan, Miwa.”

Kommentti:

Chidori

7>
Voi Yoru-parka! ;___; Ei vastikään kuoriutuneita korppivauvoja saa kohdella noin! Tyhmä Haruka. >:I Reitti 102 on ilmiselvästi joku kieroutuneiden heppujen kämppimispaikka, Ayakalla riittää töitä. :’D En tosin ihmettele ilmiötä, aloittelevat kouluttajat kun ovat loistavia uhreja mielenvikaisille. Sait muuten näpistettyä väriläikkäpojan taskusta super potionin~ Miya-mummeli vannoo kyllä aikamoisesti kirjesalaisuuden nimeen, itse tuossa tilanteessa olisin jo repinyt kuoren auki tai ainakin hiillostaisin Miwaa oikein toden teolla, jotta saisin tietää mitä oikein on meneillään. Aika rohkea liike myös Ombra di Invinsibleltä, jonka tapaamista Tangerine Cityssä en muuten malttaisi odottaa! 83 Jänskättää hieman, mitä Leo ja Lily tulevat tuumamaan Miwan rikollisuudesta, kun tai jos asia ylipäätään heille selviää (vähän siltä tuntuisi!). 😮

Rigel +2 kiintyvyyspistettä
Splinter +2lvl ja 3 kiintyvyyspistettä, minkä myötä kehittyy Fletchinderiksi!
Trix +1lvl, 3 kiintyvyyspistettä
Yoru +3lvl, 3 kiintyvyyspistettä (nyt vihdoin muistin exp. sharen!)
Rahaa 75pd:tä.

Ps. Mihin jäi Karai? D:

Aurora #6 > Vintiöiden vintiö

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Täällä ollaan”, minä huokaisin. ”Vihdoinkin sivistystä.” Splinter, Rigel ja minä tuijotimme kulunutta puusta tehtyä kylttiä, johon oli maalattu punaisella maalilla teksti: ”Tervetuloa Mindaro Towniin!” Tämän rivin alapuolella oli lisää huomattavasti pienempää mustalla maalattua tekstiä.
”Huomautus”, minä luin ääneen. ”Koska kylämme on rakennettu kanjonin laaksoon, täällä ei suvaita pokémon otteluita, välttääksemme maan järistykset ja vyörymät.”
”Fleetch!” Splinter liversi.
”No sehän sopii meille paremmin kuin hyvin” minä sanoin, sillä muistissani oli vielä paremmin kuin hyvin, äskettäin käymämme ottelu. ”Varsinkin kun muistaa millainen psyko meidät viimeksi pisti ottelemaan…”
”Nidoo!” Rigel huudahti. Sen selässä oleva haava oli sidottu, mutta epäilin paranisiko se ikinä kokonaan, samaa saattoi ajatella omasta haavastani, joka oli sidottu sekin. Kylä näytti oikein viihtyisältä, lunta oli edelleen maassa, muttei sellaisina jättimäisinä kinoksina kuin Aurora Townissa tai Cordovan Townissa, ehkäpä suurin osa kinoksista koristi nyt kanjonin seinämiä. Kylä näytti oikeastaan aika hiljaiselta, ympärillämme oli paljon kodikkaan oloisia pieniä taloja, mutta kukaan ei käyskennellyt talonsa pihalla, olin helpottunut, huomatessani ettei kylässä juoksut pieniä mukuloita lumisota aikeissa, mitä voin sanoa? En pitänyt kamalasti pienistä lapsista.
”No onpas tyhjää”, minä mutisin, Splinter sirkutti minulle vastaukseksi, niin kovaa kuin suinkin sai ääntä kurkustaan. Rigel murahti ja katsoi äreästi pikkulintua, äänen täytyi käydä kovasti sen korviin.
”Riittää jo, Splinter”, minä naurahdin ja silitin tirpan punaista päätä, lintu piti siitä niin paljon, että se alkoi hyristä – luuli kai olevansa kissa. Rigel mulkaisi sitä häijysti ja tönäisi sitten päällään jalkaani. Kumarruin hiukan ja taputin sen päätä.
Sitten me kuljimme kylän halki, missään ei näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä.
”Kunnon aavekaupunki”, minä huomautin. ”Nukkuvatkohan kaikki talviunta?”
”Nidoo”, Rigel vastasi. Paikka oli varsin pikkuinen, ei sillä, että olisin odottanut mitään isoa, täällä oli vain rähjäisen näköinen pieni sairaalarakennus ja pieni kyläpuoti. Päätin suunnata kyläpuotiin, ihan muuten vain, ei ollut mitään järkeä pällistellä ulkona, täällä kun oli melko viileä sää. Putiikki oli ruskeassa vanhassa talossa, jonka ovi narahti ikävästi, kun avasin sen, lisäksi katossa oleva kello kilahti, kun astuin sisään. Puoti näytti olevan tyhjä.

Aika huolimatonta, kuka tahansa voisi vain tulla sisään ja pölliä mitä halusi.

Kaikki oli sitä paitsi pölyn peitossa, pölyä oli niin paljon, että Rigel alkoi aivastella. Se kuulosti oikeastaan aika hassulta.

Takahuoneesta astui esiin vanha mummeli, jonka hiukset näyttivät harmaantuneen jo aika päiviä sitten.
”Hyvää huomenta”, hän toivotti. ”En odottanut asiakkaita näin aikaisin, mutta sinä et näytä olevan täältä päin.”
”En olekaan”, minä myönsin. ”Me tulimme vasta.”
”Luithan sinä varoituskyltin?” Mummeli kysyi varovasti.
”Joo, otteluita me tulimmekin karkuun”, minä sanoin. ”Minulle ja Rigelille kävi pikkuinen vahinko viime ottelussa.”
Mummeli nosti lasit silmilleen ja siristi vanhoja silmiään. ”No voihan, mitäs hänelle on sattunut?”
”Joku psyko-kouluttaja ja hänen ilkeä Scytherinsa”, Minä huokaisin. ”Olisi saanut aikaan paljon pahempaakin jälkeä, ellen olisi mennyt väliin ja…”
”Sinäkin näytät satuttaneen itsesi”, Mummeli totesi, huomatessaan osin siteillä paketoidun oikean käsivarteni.
”Ei tämä mitään”, minä vähättelin. ”Mutta Rigel sai kyllä pysyvän arven selkäänsä.”
”Siskoni on kasvattaja, ja osaa hoitaa haavat kuin haavat”, Mummeli sanoi avuliaasti. ”Sinun kannattaa käydä hänen luonaan.”
”Teen sen, kiitos vain”, minä sanoin ja käännyin katsomaan ympärilleni.
”Hihkaise, jos löydät jotain kivaa”, mummeli sanoi ja alkoi luutia takahuonetta, niin että se aiheutti huoneeseen huikean kokoisen pölypilven. Liikkeessä oli vaikka ja mitä, hyllyt olivat täynnä vaikka minkälaisia purnukoita ja esineitä, siellä oli pienen pieniä esineitä ja vaatteita, ne eivät mitenkään voineet olla ihmisille tarkoitettuja, ne olivat liian pieniä ihmisten päälle puettavaksi. Splinter innostui ja lennähti eräälle hattuhyllylle katselemaan mitä sieltä löytyisi.
”Hei, Splinter. Älä ala riehua!” Minä varoitin, mutta lintu halusi välttämättä kokeilla erästä purppuran väristä hattua – fedoraa itse asiassa. Splinter lensi pian takaisin hartialleni hattu päässään.
”Mutta Splinter, sehän pukee sinua!” Minä naurahdin, sitten katsoin hintalappua, mikä roikkui hatusta, eikä se ollut lainkaan kallis, maksoi vaivaiset 15 lanttia.
”Nidoo!” Rigel huudahti ja tökki jalallaan omaani.
”Kyllä, kyllä Rigel”, minä rauhoittelin. ”Etsitään jotain sinullekin.” Ja sen me teimme. Tarjolla oli vaikka mitä, silintereitä, baskereita ja muita hattuja, mitkä eivät kuitenkaan näyttäneet hyviltä Rigelin suurien korvien välissä. Sitten oli kaikenlaisia naamioita, silmälaseja ja monokkeleita, mutta koska Splinter repesi sirkuttavaan nauruun nähtyään Rigelin tummat lasit päässä, ja minun on myönnettävä, että Nidoran näytti kyllä aika hassulta ne päässään, joten ei, emme tyytyneet niihinkään.
Seuraavassa hyllyssä oli kaikkia söpöjä koristeita, kukkia, solmioita ja rusetteja. Käteeni osui kaunis vaaleanpunainen huivi, joka maksoi vain viitisen kolikkoa.
”Taidan ostaa tämän”, minä totesin. ”En tietenkään sinua varten, Rigel.”
”Nidoo!” Rigel huudahti löydettyään jotain mieleistään. Se löysi kasan muita huiveja, nekään eivät olleet kovin kalliita värejä oli vaikka mitä, mutta tyydyimme siniseen, sillä siitä Rigel näytti tykkäävän eniten. Otin myös erään kauniin sinisen riipuksen ja punaisen viitan – ties mitä minä niistä keksisin.
”Löysitkin paljon kaikkea”, mummeli totesi hyvillään. ”Näin hyvin kauppa ei olekaan käynyt aikoihin.”
”Täällä ei taida käydä paljoa turisteja”, minä arvelin.
”Ei käykään”, mummeli myönsi. ”Mutta hyvä niin.”
Niin minä sitten maksoin mummelille, sen jälkeen hän laittoi luutansa sivuun. ”Taidan pitää hiukan taukoa. Voin viedä sinut sisareni vastaanotolle, jos tahdot.”
”Mikäs siinä”, minä vastasin.

Panin merkille, että liikkeestä lähtiessämme, hän ei lukinnut ovea.

No jos täällä ei paljoa porukkaa käynyt, se oli kai turvallista mutta silti…

Mummelin sisko asui aivan sisäänkäynnin liepeillä, viehättävässä omakotitalossa, jonka ympärillä kasvoi puinen aita, se oikeasti kasvoi eikä ollut sellainen tekoaita, joita joskus näki, en tiedä mitä laatua se oli, mutta se tuoksui etäisesti katajalta. Pihalla kasvoi muutama puu, siellä oli myös hiekkalaatikko ja kiikkulauta, jollaista en ollut nähnyt sitten lapsuusvuosien.
”Nuo ovat kaikki pokémoneja varten”, mummeli selitti huomatessaan tuijotukseni. ”Siskoni hoitaa niitä mielellään. Tuolla pitäisi olla myös tekojärvi, mutta nyt se on tietenkin jäässä.”
Sitten mummeli avasi oven muina miehinä ja astui sisään.
”Kaarp!”
”Auts!” Minä murahdin. ”Mitä hel…”
”Kas siskollani on uusi hoidokki”, mummeli totesi ja katsoi oranssia karppia, joka oli iskenyt hampaansa nenääni.
”Fleetch!” Splinter sirkutti huomattavasti ärtyneemmän kuuloisena, se lensi kohti karppia ja tyrkkäsi sitä sen verran kovaa, että karpin ote nenästäni kirposi ja se lässähti lattialle. Kuivalla maalla, oli kala mikä hyvänsä, ei pärjäisi ja Splinter myös tiesi sen, ja laskeutui maahan karpin lähelle ja alkoi sirkuttaa kiihtyneenä.
”Fletch! Fletch! Fleetch!” Se kuulosti aivan saarnaamiselta, karppi yritti näykätä Splinteriä koivesta, mutta minä nappasin nopeasti Fletchlingiä sen pyrstösulista ja vedin sen karpin ulottumattomiin. Tungin karpin suuhun jotain, mitä satuin löytämään, jonkinmoisen leivoksen läheiseltä tuolilta. Ja siihen se sitten jäi maiskuttamaan suupalaansa.
”Jos on pakko pureskella jotain, niin pure tuota!” Minä ärähdin. Karppi ei voinut sanoa mitään, sillä sen suu oli täynnä leivosta, sen sijaan se tuijotti minua vihaisesti.
”Miya? Sinäkö siellä?” Vanhahko naisen ääni alkoi huhuilla. Kuulin töminää, hetken päästä rappusia pitkin asteli alas vanha, muttei niin vanha kuin tämä toinen mummeli, hänellä oli juuri harmaantumassa olevat ruskeat kiharat ja viisaat harmaat silmät – ihan kuin oikealla isoäiti-ihmisellä.
”Sisko-hyvä, soittaisit ovikelloa ennen kuin tulet”, nainen päivitteli. ”No mutta mitenkäs tuo Magikarp tuohon loikkasi?”
”Se puri tätä nuorta naista nenästä”, mummeli, joka oli ilmeisesti nimeltään Miya, sanoi. Nenästäni oli alkanut vuotaa verta. Splinter vislasi ylpeästi.
”Se on vähän arvaamaton”, Miyan sisar sanoi, hän kumartui ottamaan Magikarpin syliinsä. ”Se toimitettiin tänne viime yönä, en tiedä mistä on kyse, mutta tämä neiti on aika huonokuntoinen.”
”Kaya, tällä tytölläkin on asiaa” Miya sanoi viitaten minuun.
”Minun Nidoranini, Rigel sai aika pahan haavan selkäänsä viime ottelun aikana”, minä selitin. ”Voisitko ehkä vilkaista sitä?”
”Hetki vain”, Kaya sanoi. Hän lähti viemään karppia jonnekin, ja poistui huoneesta vähäksi aikaa, sitten hetken kuluttua kuulin veden tippuvan ja sitten loiskahduksen.
”Pysy sinä nyt siinä, tulen kohta takaisin”, kuulin Kayan sanovan pokémonille lempeästi. Sitten hän palasi luoksemme nopein harppauksin.
”Katsotaanpas sitten”, hän sanoi ja astui askeleen lähemmäs Rigeliä. Nidoran alkoi murista.
”Ehkä minä kannan Rigelin sinne, missä nyt haluat sitä katsoakaan”, minä ehdotin.
”Sopii”, Kaya sanoi ja viittasi minut seuraamaan, Miya puolestaan meni johonkin toiseen huoneeseen. Kaya johdatti minut portaita ylös, yläkertaan, joka oli hyvin avara ja valoisa, siellä oli paljon tilaa ja monia ikkunoita, joista näki ulos. Yläkerrassa oli monia huoneita, en kiinnittänyt niihin paljoakaan huomiota, kunnes seurasin Kayaa erääseen huoneeseen, jossa oli hoitopöytä ja lattialla vesiastia, seinät olivat rauhoittavan vedensiniset.
”Laskisitko Nidoranin hoitopöydälle?” Kaya kysyi, sillä välin kuin hän desinfioi käsiään ja laittoi lopuksi käsiinsä valkoiset suojakäsineet.
Minä nostin Rigelin syliini ja nostin sen hoitopöydälle.
”Ihan rauhassa, Rigel”, minä rauhoittelin. ”Älä hermostu.”

”No niin”, Kaya sanoi ja avasi Rigelin siteet. ”No voihan…”
”Onko se jotain vaarallista?” Minä kysyin säpsähtäen.
”Haava näyttää aika syvältä”, Kaya totesi.
”No, paraneeko se?” Minä kysyin.
”Kyllä se paranee”, Kaya sanoi, kuulin kuitenkin epäröinnin hänen äänessään.
”Mutta?” Minä kysyin.
”Arpi siitä jää”, Kaya sanoi.
”Mutta muuten se paranee?” Minä kysyin.
”Kyllä”, Kaya nyökkäsi. ”Laitan haavaan desinfiointiainetta ja salvaa, niin se paranee nopeammin.”  Niin Kaya sitten suihkutti Rigelin haavaan läpinäkyvää nestettä, joka tuoksui steriililtä, siltä kuin sairaaloissa yleensä tuoksui. Se näytti kirvelevän, sillä Rigel murahti ja värähteli hetken. Sen jälkeen Kaya siveli haavan päälle kellertävää voidetta.
”Vaihdetaan vielä puhdas side, niin se on siinä”, hän hymähti. Kaya otti eräästä laatikosta selkänsä takaa puhdasta sideharsoa ja sitoi sen Rigelin vatsan ja selän ympäri.
”Siteen voi ottaa pois parin päivän kuluessa”, Kaya sanoi minulle. ”Raikas ilma hoitaa parantumisen sitten. Mutta nyt se saattaa hyvin aueta uudelleen, joten sidettä on pidettävä varmuuden vuoksi.”
”Ymmärrän”, minä vastasin. ”Kiitos avusta.”
”Fleetch!” Fletchling lensi hätäisesti oviaukosta sisään, väistäen jotain, mikä yritti napata sen. Splinter lennähti nopeasti hartialleni, se oli aivan hengästynyt ja tärisi.
”Mikä hätänä, Splinter?” Minä kysyin. Silloin huoneeseen rynnisti varjo, tai siltä se ainakin näytti aluksi, se oli pieni pokémon, musta nelijalkainen karvapallo, jolla oli vekkulit jäänsiniset silmät ja pään päällä punamusta töyhtö.
”Zoruu!” Pokémon huudahti ja lähti juoksemaan minua kohti, se loikkasi kohti Splinteriä, joka lennähti oikopäätä karkuun, mutta ennen tätä pokémon hyppäsi minua vasten, niin että kaatua rysähdin lattialle. Splinter lennähti hätääntyneenä eräälle orrelle ja jäi sinne istumaan, mutta vieras pokémonpa jäikin vahtimaan sitä orren alle.
”No, mutta Zorua!” Kaya torui. ”Ei noin hieno neiti jahtaa vieraita.”
”Zoruu!” Pokémon, Zorua – ilmeisesti huusi.
”Hei, vintiö”, minä sanoin ja tartuin otusta hännästä. Nostin pokémonin ylös ja katsoin sitä. ”Jätä Splinter heti rauhaan.”
”Zorua!” Zorua huusi, mutta luulin sen tarkoittavan: enpäs varmasti jätä.
Sitten se potkaisi minun kättäni takajaloillaan niin voimakkaasti, että otteeni siitä irtosi. Sitten se hyppäsi hoitopöydälle ja katsoi uhkaavasti Rigeliä. Rigel nousi seisomaan, ja katsoi tuntematonta pokémonia takaisin. Ja siitäkös vasta hippasleikki alkoikin! Zorua ja Rigel alkoivat juosta toistensa perässä ympäri huonetta sotkien kaikki paikat likaisiin tassun jälkiin.
”Rigel, nyt riittää!” Minä karjaisin sille. Pysäytin Rigelin kun se seuraavan kerran juoksi ohitseni, työntämällä jalkani sen naaman eteen.
”Katso nyt tätä sotkua!” Minä saarnasin. ”Mitäs nyt tulisi sanoa? Oletko pahoillasi?” Sitten Rigel painoi katseensa maahan ja se riitti minulle.
”Hyvä. Et olekaan niin vaikea, kuin aluksi luulin”, taputin Nidoranin päätä.
”Zorua, ei!” Kaya huudahti, käänsin nopeasti katseeni pikkutuholaisesta toiseen. Pieni mustaturkkinen Zorua oli kiivennyt ikkunalaudalle ja oli juuri hyppäämässä ulos ikkunasta.
”Hei, hölmö! Alas sieltä!” Minä huusin, mutta siitäkös Zorua innostui, sen silmät alkoivat kiilua ja se loikkasi ulos avonaisesta ikkunasta.
”Voi, voi!” Kaya päivitteli.
”Ei hätää, minä haen sen!” Minä lupasin. ”Pitäkää silmällä Splinteriä sen aikaa. Tule Rigel.”
Rigel olikin heti vierelläni, kun olin ensin noussut ylös lattialta. Lähdimme kiireellä huoneesta ja kiirehdimme portaat alas.
”Joko sinä menet?” Kuulin Miyan kysyvän.
”Menen etsimään Zoruaa!” Minä huikkasin mennessäni ulos ovesta. Näin miten Zorua, märkä ja jotenkin myös kurainen sellainen viiletti meitä karkuun. Minä ja Rigel lähdimme tietenkin juoksemaan sen perään, sitähän mokoma vintiö halusi.

Rigel oli kokoonsa nähden varsin nopea. Se jaksoi viilettää mukanani, kun juoksin, yhdessä me pikku hiljaa saavutimme mokomaa vintiötä.
”Odotahan!” Minä huusin. Silloin Zorua katsoi meitä, jäänsiniset silmät hehkuen ja lisäsi vauhtiaan.
”Rigel, käänny tuon mutkan takaa!” Minä neuvoin, kun huomasin erään tien vievän juuri sinne, minne riiviö oli juoksemassa. Rigel tajusi mitä ajoin takaa, joten se teki niin kuin käskin. Se kaarsi toiselle polulle ja katosi hetkeksi, pian näin sen uudelleen ja niin näki riiviökin. Sitten sattui yhteen törmäys, riiviö törmäsi päistikkaa päin Nidorania, ne löivät päänsä yhteen. Silloin minä nappasin pienen riiviön kouriini.
”Kiinni jäit, senkin vintiö”, Minä sanoin voiton varmana, mutta sitten kompuroin omiin jalkoihini, ja paitani kastui kuinkas muutenkaan – nuoskalumen takia.
”No jäit kuitenkin”, Minä lisäsin tyytyväisenä.
”Miksi et sano mitään?” Kärkäs korkea tytön ääni kuului jostain läheltä. ”Miksen saa tulla mukaasi? Olemmehan me kihloissakin!”
”Ehkä juuri siksi, Ruka”, Toinen ääni, Leon ääni sanoi kyllästyneesti.
”Mitä hyötyä kihlauksesta on, jos en koskaan näe sinua, Leo?” Tyttö kärtti. ”Hei! Kuunteletko sinä minua? Minne sinä menet?”
”Miwa!” Leo tuli kulman takaa ja huokaisi helpotuksesta. ”Olen etsinyt sinua joka paikasta! Mitä on tapahtunut? Satutitko itsesi?”
”Ääh, en”, minä huokaisin. Leo tarjosi minulle avuliaana kättään, ja minä, hetken mielijohteesta tartuin siihen, ajattelematta seurauksia. Hän veti minut hymyillen ylös.
”Onneksi löysin sinut”, poika hymyili helpottuneena.
”Onneksi?” Minä toistin ja virnistin.
”Sinähän voitit vedon”, poika hymähti. ”Olen sinulle jotain velkaa.”
”Ai niin!” Minä muistin. ”Olin unohtanut.”
”Annan sinulle kaksi TM-liikettä, jotka voit opettaa pokémoneillesi”, Leo sanoi, sitten hän keikautti reppunsa selästä ja avasi sen sivutaskun. Sain käteeni pari outoa levyn näköistä esinettä. ”Toxic, sopii vaikka Rigelille. Ja tämä TM Payback, sopii vaikkapa tuolle Zorualle.”
”Se ei ole minun”, Mutta ennen kuin ehdin selittää tarkemmin, kimakka ääni keskeytti minut.
”Siinähän sinä olet, enää et pakene!” Paikalle tuli kaunis tyttö, ei mikään meikkipelle, niin kuin Himeko vaan luonnon kaunis tyttö, kuin malli, hänellä oli tasaisen ruskettunut iho, lyhyet, silkkiset vaaleanruskeat hiukset ja oliivin vihreät kimmeltävät suuret silmät. ”Kuka tuo tyttö on?”
”Öäh, Ruka. Hän on Miwa”, Leo sanoi epäröiden. ”Hän on ystävä.”
”Vai ystävä”, Rukaksi kutsuttu tyttö toisti ja katsoi minua nenäänsä pitkin.
”En sinun ystäväsi”, Sanoin varsin pisteliäästi.
”Leopold Thorin Del Rey!” Tyttö kilahti. ”Petätkö sinä minua?!”
”Älä ole hölmö, Ruka”, Poika puuskahti. ”Sanoinhan että Miwa on ystävä. Ystävä.”
”Juoksit hänen luokseen niin kiireellä!” Tyttö syytti.
”Ruka-kiltti”, Leo sanoi pyytävästi. Hänen hermonsa näyttivät olevan lähes riekaleina. ”Voisitko mennä kotiin?”
”Että voisit kuherrella tyttösi kanssa vai?” Tyttö huusi. ”Oletpas mennyt alas, ennen sinä sentään pidit näteistä.”
”RUKA!” Leo karjaisi niin että koko kylä kaikui. ”Oikeasti, mene!”
”Hyvä on sitten!” Tyttö kiljahti, hän katsahti minua vielä kerran ja nosti sitten nenänsä pystyyn ja lähti.
”Olen tosi pahoillani, että sinun piti tavata Haruka”, Leo huokaisi päätään pidellen. ”Hän on…”
”Kihlattusi?” Minä arvasin, Leo nyökkäsi.
”No onneksi olkoon”, minä sanoin sarkastisesti.
”Hän oli ennen mukavampi”, Leo myönsi. ”Kun menimme kihloihin, äitini ja hänen äitinsä patistivat minua kosimaan, Rukasta tuli… omistushaluinen.”
”No tykkäätkö sinä hänestä?” Minä kysyin hyökkäävällä äänensävyllä.

Eikö tuo tyyppi älynnyt, etten ollut mikään parisuhdeterapeutti?

”Ennen tykkäsin, kai”, Leo huokaisi. ”Nyt, en ole niinkään varma.”
”No jätä se sitten!” Minä huudahdin äreästi. ”Miksi olet kihloissa tytön kanssa, josta et pidä? Joudut vielä naimisiinkin hänen kanssaan, siitä tulee varmasti kivaa. Onneksi olkoon, Romeo!”
Minä olin viimeinen henkilö, jolle tulisi asioistaan – erityisesti parisuhdeongelmistaan valittaa. Minulta ei sympatiaa herunut. Silmiäni kirveli, tahdoin pois tästä tilanteesta, ja äkkiä sittenkin.
”Tule, Rigel!” Minä komensin ja pinkaisin juoksuun Zorua yhä sylissäni. Rigel seurasi.
Kuulin Leon huutavan nimeäni, mutta en minä pysähtynyt.

Palattuani Kaya-mummelin talolle, soitin kohteliaasti ovikelloa, sillä en halunnut, että karppi purisi nenääni toistamiseen. Hetken odottelun jälkeen Miya-mummeli tuli avaamaan oven.
”Sinä näköjään löysit sen Zoruan”, mummeli totesi hyvän tuulisena. ”Ja sotkit samalla itsesi?”
”En käyttäisi aivan tuota termiä”, minä puolustauduin.
”Kaya antaa hierontaa Fletchlingillesi”, Miya sanoi päästettyään minut sisään. ”Se auttaa sitä rentoutumaan.”
”No sitä Splinter kyllä tarvitsee”, minä totesin. ”Onko hän yläkerrassa?”
”Samassa paikassa, kuin lähtiessäsi”, Miya vastasi.
”Okei”, Minä sanoin ja lähdin, jälleen kerran kiipeämään rappuja ylös. Kaya hieroi sormillaan Splinterin selkää saapuessani huoneeseen. Splinter päästeli suustaan kurisevaa ääntä ja näytti viihtyvän.
”Löysitkö Zoruan?” Kaya kysyi huomattuaan minut.
”Löysin”, minä vastasin.
”No mutta, olettepa te molemmat likaisia!” Kaya totesi. ”Mene tuonne käytävän päähän, kylvetä Zorua ja samalla itsesi.”
”Mutta vaatteeni”, minä vastustin. sillä eihän minulla ollut vaihtovaatteista tietoakaan.
”Saat lainata täältä”, Kaya lupasi. ”Et sinä voi likaisissa vaatteissa lähteä.” Huomasin heti, että tästä oli turha kinastella, sillä Kayalla oli silmissään samanlainen päättäväinen pilke, kuin eräällä tuntemallani isoäidillä. Joten painuin ulos huoneesta ja kävelin käytävän päähän. Siellä oli kylpyhuone, jonka kaakelit olivat vaaleansinisiä, amme oli puhdas ja valkoinen – suurikokoinen. Siellä oli myös pesukone, jonka päälle jätin likaiset ja märät vaatteeni.
Rigel tietenkin seurasi, mutta se oli koko ajan selin minuun. Mikä herrasmies siitäkin oli kehkeytymässä.
Avasin vesihanan, tietenkin laitettuani tulpan ensin kiinni ammeen pohjaan. Zorua koetti valuvaa vettä varovasti tassun kärjellään.
”Onko se sopivan lämmintä?” Minä kysyin.
”Zoruu!” Pikkuinen huudahti päätään nyökytellen.
”Hyvä on.” Minä sanoin. Zorua antoi minun kavuta ammeeseen ensin, sen jälkeen se itse hyppäsi ammeeseen, samalla kun molskautti vedet kasvoilleni.
”Senkin rontti!” Minä huudahdin ja pärskäytin puolestani vettä Zoruan päälle. Sen turkki olikin ihan märkä. Vedin polveni koukkuun ja painoin leukani polviani vasten, kiersin käteni polvieni ympärille, jotta Zorua mahtuisi polskimaan rauhassa.

Ikävät muistot täyttivät mieleni.

”Kihlaukset ovat tyhmiä”, minä totesin. ”Olen liian nuori miettimään moista, isoäitikin sanoo aina, että kolmekymppisenä pitää sellaista vasta pohtia, lapsiahan me parikymppisetkin vielä olemme, sanoi laki mitä hyvänsä.”
”Zoru?” Zorua katsoi minua uteliaana.
”Älä vaivaa sillä mieltäsi pikku… pikku… onko sinulla nimeä?” Kysyin typertyneenä. Zorua pudisti päätään.
”Pidätkö sinä tähdistä?” Minä kysyin.
”Zorua!” Pikkuinen hihkaisi.
”Hmm… no sitten.” Minä pohdin. ”Bellatrix, vahva nimi pienelle vintiölle.”
Zorua ei näyttänyt oikein pitävän nimestään, ja olihan se kieltämättä pitkä.
”Kavereiden kesken, Trix”, minä lisäsin. Pieni Zorua nyökytteli päätään innostuneena.
”Hyvä sitten, Trix”, minä hymyilin ja silitin Zoruan päätä. ”Kyllä jokaisella pitää nimi olla.”
”Nuori mies, sinuna minä en menisi sinne!” Kuulun Kayan huutavan käytävältä, sitten kuulin nopeita askelia, ja ennen kuin tajusinkaan, joku vetäisi oven auki. Ja se joku oli herra Del Rey, Leo – jos sallinette. Ja hän tuijotti suoraan minuun.
”Öäh…”
”Rigel!” Minä kiljaisin, sen sijaan kuin olisin kiljunut kuin mikäkin tyttö.
”Nidoo!” Rigel huusi, ja se tiesikin mitä oli tehtävä.
”Rigel ä-älä, en minä tarkoit- Auts!” Rigel oli jo varsin terhakka Nidoran, se nimittäin puski pojan ulos kylpyhuoneesta ja äänestä päätellen vielä pisti häntä.

Ihan oikein hänelle.

Nousin kylpyammeesta, mutta Trix pysyi vielä siellä. Otin naulakosta persikan värisen kylpytakin ja puin sen päälleni, ihan siltä varalta, että äskeinen herra yrittäisi samaa temppua uudelleen.
Vaihdoin ammeeseen puhtaat vedet ja aloin sitten tutkia ammeen reunalla olevia purnukoita, joiden sisällä oli erivärisiä aineita.
”Tuuheaturkkisten pokémonien hoitoon”, minä luin ääneen. ”Sehän sinä olet, vai mitä, Trix?”
”Zorua!” Zorua huudahti.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kaadoin ainetta hiukan veteen. Pärskytin hiukan vettä Zoruan päälle ja hieroin ainetta sen turkkiin, sen jälkeen laskin veden ammeesta ja avasin vesihanan uudelleen, huuhdellakseni aineen pois.
”Kas näin”, Minä sanoin tyytyväisenä. ”Puhdasta tuli.” Lopuksi kiedoin Zoruan hyllyltä löytämääni pastellin vihreään pyyhkeeseen. Sitten me tietenkin poistuimme kylpyhuoneesta, oven ulkopuolella Rigel piti yhä vahtia.
”Hyvin tehty, Rigel”, minä kehuin ja taputin Nidoranin päätä.
”Nidoo!” Se vastasi ylpeänä.
”Oletkin näköjään jo valmis”, Miya sanoi, hän tuli yhdestä yläkerran huoneesta ulos mukanaan teekannu. ”Jätin tuonne sinulle kuivat vaatteet.”
”Kiitän”, minä sanoin.
”Vaihda vaatteet vain kaikessa rauhassa”, Miya sanoi. ”Minä kyllä katson, ettei miespuolinen vieraamme häiritse sinua.”
Joo”, Minä mutisin. Menin huoneeseen, josta Miya oli juuri poistunut. Sen täytyi olla jonkin sortin olohuone, sillä siellä oli sohva, pari nojatuolia ja televisio. Vaatteet oli laitettu nojatuolin käsinojalle, myös laukkuni oli tuotu sinne, jos olisin tarvinnut sieltä jotain. Pukeuduin nopeasti mustiin vettä pitäviin housuihin ja pörröiseen villapuseroon, jossa oli mustia ja valkoisia raitoja. Sen jälkeen kuivasin pienen Zoruan turkin kuivaksi, mutta sen jälkeen se muistutti lähinnä pörröistä karvapalloa, ja näytti vähän hassulta, niin hassulta että kuulin Rigelin hörähtävän, se oli käpertynyt mukavaan asentoon sohvalle.
”Älä välitä, Trix”, minä lohdutin. Löysin erään kirjahyllyn päältä harjan ja aloin selvittää sillä Zoruan turkkia. Pian sen turkki olikin lähes takuton ja kiiltävä.
”Oletpas sinä nyt nätti”, minä kehuin. ”Mutta jotain vielä…” Nostin Zoruan sylistäni ja jätin sen istumaan tuolille, kun itse menin laukkuni luo. Pian löysinkin eräästä taskusta etsimäni, sen kauniin sinisen riipuksen. Palasin Trixin luo ja ripustin sen Zoruan kaulaan.
”Nyt näyttää paremmalta”, minä kehuin.
”Todellakin”, kuulin Kayan sanoman huoneen ovelta. ”Kylläpä Zoruan turkki näyttääkin hyvältä!”
”Zoruu!” Istuuduin Zoruan viereen ja se kapusi oitis syliini ja pökki tyytyväisenä rintaani.
”Se näyttää pitävän sinusta”, Kaya ilmoitti kuin asia olisi ollut sillä selvä.
”Sillä on varmaan ikävä kouluttajaansa”, minä puolestani pohdin.
”Ei sillä ole sellaista”, Kaya sanoi. ”Löysin sen muutama viikko sitten kanjonista kuumeessa, ja toin sen tänne toipumaan.”
”Ai”, minä totesin. ”No sitten…”
”Ottaisitko sinä sen?” Kaya paukautti. ”Vaikutat vastuuntuntoiselta nuorelta kouluttajalta.”
”Zoruu!” Zorua kannusti.
”No jos Bellatrix tahtoo, niin se saa kyllä tulla”, minä sanoin lopulta, pohdittuani asiaa hetken.
”Zorua!” Zorua huusi iloisesti.

Sitten tapahtui jotakin kummaa, jokin valkea valo sokaisi minut hetkeksi.
”Mitä ihm…” Minä päivittelin. Avasin varovasti silmäni ja huomasin valon tulevan Rigelistä, se hohti valkeaa valoa. Minä pelästyin ja nostin Zoruan sylistäni ja jätin sen tuolille, kun itse kiirehdin Nidoranini luo.
”Rigel!” Minä huudahdin. ”Mikä hätänä? Voitko huonosti?” Mutta en saanut vastausta. Olin aivan kauhuissani. Mitä ihmettä oli tekeillä? Miksi Rigel loisti kuin hehkulamppu? Oliko se sairas? Oliko se syönyt jotain sopimatonta? Tämäkö oli sen ennustajaeukon ruuan sivuvaikutuksia? Sitten se kasvoi, loisti ja kasvoi.
”Auta sitä!” Minä parkaisin. ”Rigel on varmasti sairas! Sen täytyy saada jotain lääkettä.”
”Ei se sairas ole”, Kaya hymyili.
”Mikä sillä sitten on?” Minä tivasin.
”Rinoo!” Se oli ihan varmasti Rigelin ääni, vain hiukkasen karheampi. Sitten huomasin makaavani selälläni maassa. Päälläni seisoi, jokin mikä näytti Rigeliltä, mutta sen iho oli tummempi ja se oli isompi kuin Rigel ja sen korvat sekä peräpään piikit olivat kasvaneet. Vain silmät olivat samanlaiset.
”Rigel?” Minä kysyin. ”Olethan sinä vielä sama Rigel?”
Pokémon pökkäisi minun poskeani omallaan hyvin hellästi.
”Rinoo!”
”Onneksi olkoon, Nidoranisi kehittyi juuri Nidorinoksi!” Kaya sanoi.
”Kehittyi?” Minä toistin. Tiesinhän minä, että pokémonit kehittyivät, mutta tämä… vastahan minä olin tavannut Rigelin! Ja kun Youko – Nobukon pokémon kehittyi, siinä kesti kauan.
”Mikset sanonut mitään?” Minä kysyin Rigeliltä pöllämystyneesti. ”Minä säikähdin, jestas sentään!”
”Rino!” Rigel huudahti vastaukseksi.
”No onpas sinusta tullut iso rötkäle.” Minä naurahdin. ”Onnea sitten vaan!”
”Nidorino!” Rigel huusi ylpeänä.

Kommentit:

Chidori

6>
Vai että suhdesotkut olivat syynä siihen, miksei Leo halunnut lähteä Miwan mukaan Mindaro Towniin! 😀 Ymmärrän, ymmärrän. Muuten kylä vaikuttaisi viihtyisältä paikalta, ihana tuo asusteputiikkikohtaus! n__n Kasvattajatehtävän toteutuksesta pidin myös kovasti, mummelin auttaminen tuli tuolla tavalla kaiken koheltamisen seuraamuksena. Vintiözoruan kylvetys ja turkinhoito oli hienosti kuvailtu, kyllä nyt Trixin kelpaa lähteä Miwan matkaan~ Leonin vahinkotirkistely muuten alkaa uhkaavasti muodostua jo tavaksi… :–D Ooh, Rigelistä kehittyi komea Nidorino~ 83 Sen piti itse asiassa kehittyä virallisesti jo viime tarinan jälkeen, unohdin nimittäin antaa pyydystysottelusta Karain kanssa Rigelille tasoja (paikkasin asian tämän tarinan palkkioon). ._. Olen törttöillyt kouluttajatietojesi kanssa viime aikoina ihan hirvittävästi, suurimmat anteeksipyyntöni jatkuvasta toilailustani. :'<

Tästä luvusta Rigelille 3 tasoa ja kiintyvyyspistettä, Splinterille taso ja neljä kiintyvyyspistettä sekä Karai-karppiselle kiintyvyyspiste. Zorua lähtee matkaasi tasolla 16, ilmoittelehan sen luonne vielä kouluttajakirjassa. Rahaa saat 80pd:tä.

Aurora #5 > Arpia itse kullekin

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Splinter, eikö sinua väsytä tippaakaan?” Minä kysyin, sillä tirppa jatkoi visertämistään. Rigel murisi ärtyneesti, sillä viserryksen täytyi käydä sen hermoille, sillä kun oli noinkin suuret korvat. Tuuli puhalsi viileänä kasvojamme vasten, tunsin Splinterin värähtävän.
”Kyllä se sitten helpottuu, kun pääsemme tuulen suojaan” minä puhelin sille. Mutta en ollut siitä niinkään varma, sillä missään ei näkynyt suojaa, vain kumpuilevaa niittyä, jonka varrella käytiin mitä ilmeisimmin pokémon otteluita.
”Yritetään ehtiä tämän tien päähän vielä tänä yönä”, minä sanoin, sillä tiesin yön olevan jo korvalla. En ollut yhtään varma siitä, mitä kotiin kuului, ja olisiko minua jo etsitty ja jos oltaisi, tulisiko joku juosten perääni? Jos tulisi, toivoin sen olevan Nobuko – hän ei sentään pakottaisi minua tulemaan kotiin. Himeko nyt viimeisenä minua etsisi, se oli varmaa. Tirskahdin ajatuksestakin hänestä rämpimästä Route 101:tä keskellä yötä. Rigel katsahti minuun uteliaana.
”Kunhan ajattelin”, minä sanoin sille. ”Väsyttääkö teitä?”
”Nidoo!” Rigel huusi ääni tarmoa uhkuen, mutta lyönpä vetoa, että päivä oli ollut sille pitkä. Ensin näemme sen hullun tai vähemmän hullun stalkkerin (mistä noistakaan tietää) Route 101:llä, karkasimme kotoa ja törmäsimme Sakuraan serkkuineen, joka yritti napata Rigelin itselleen, nappasimme yhteistuumin Splinterin osaksi tiimiämme ja eksyimme lumipyryyn. Onneksi kohtasimme sen ennustaja naisen, ja saimme jotain syödäksemme. Ja sitten tapasimme sen ukon, ja tässä sitä nyt ollaan. Kävelimme, tai oikeammin minä ja Rigel kävelimme, Splinter istui olallani, pitkin kumpuilevaa tietä. Vai pitäisi täällä olla kouluttajiakin, no eipä varmaan tähän aikaan. Mutta tietenkin kouluttajat olivat oikeita yökukkuoita, hetken kuluttua kuulimme erinäisiä huutoja, räminää ja solvauksia.

”Aya, tee Tail whip!”
”Utakata, tee pound!” Kiirehdimme äänten suuntaan, katsomaan mistä mahtoi olla kyse. Pian me näimmekin, miten kaksi pientä pokémonia otteli keskenään.
Toinen pokémoneista oli pieni hiiren näköinen ja sen turkki oli violetin vaaleanpunainen, se näytti aika pätevältä, tai ainakin sen itsetunto näytti olevan kohdillaan, jos ei muuta. Toinen pokémon oli suoraan sanottuna vaaleanpunainen pallo, jonka otsalla näkyi olevan vaaleanpunainen hiuskiehkura. Pienen hiiren kouluttaja oli noin 13-vuotias pienikokoinen tyttö, mutta tuon äärimmäisen tyttömäisen pokémonin kouluttaja oli poika. Kuinka itseään kunnioittava poika pitäisi jotain noin pinkkiä mukanaan? Sen kouluttaja oli ainakin parikymppinen nuori mies, jolla oli päässään huivi. Seisahduin niille sijoilleni, tämän täytyi olla sellainen pokémonottelu, mistä Nobuko aina oli kertonut.
Pieni hiiri heilautti häntäänsä, en ymmärtänyt, mitä se muka auttoi. Sitten se pinkaisi juoksuun ja lopulta löi palloa hännällään keskelle kasvoja, tai no pallon keskustaa.
Pallo tietenkin mäjäytti pienellä, melkein näkymättömällä raajallaan hiirtä kuonoon. Hiiri vavahti ja perääntyi, se katsoi kiivaasti vastustajaansa. Sitten pieni pallo lähti juoksemaan, en tiedä miten se juoksi niin olemattomilla jaloilla, mutta niin se vain teki. Sitten se kompastui, tai se näytti hetken siltä, että se heitti pallokuperkeikan ilmassa ja iski sitten hiirtä koko painollaan.
”Tee bite!” Hiiren kouluttaja huusi. Ihme kyllä se pikkuinen hiiri ei ollut kaatunut vielä, horjahtanut vain. Se iski pikaisesti hampaansa pallon pinkkiin hiuskiehkuraan.
”Tee Sing!” Pallon kouluttaja sanoi. Sitten pallo avasi pienen suunsa ja alkoi laulaa hiljaista mutta kaunista sävelmää. En ensin tajunnut, mitä virkaa moisella taisi olla, ennen kuin tajusin hiiren silmien menevän hiljalleen kiinni, se nukahti.
Sitten pallon kouluttaja veti poképallon esiin, pallosta lähti punainen lasersäde, se imaisi pallo pokémonin sisäänsä. Ottelu taisi olla tässä. Vaan kun ei. Pallon kouluttaja kutsui esiin noin Rigelin kokoisen piikikkään hiiren.
”Mikäs turkoosi hiiren näköinen Rigel rip off tuo on?” Minä ihmettelin.
”Nidoo!” Pokémon huusi.
”Tee double kick”, kouluttaja käski. Okei, onkos tämä vähän paksua? Tuo pokémonhan oli jo maassa, miksi tuo mäntti hyökkäsi vielä kerran sen kimppuun?
Onneksi pienen hiiri-pokémonin kouluttaja tajusi sen, hän juoksi kiireesti lähemmäs ja nappasi pokémoninsa ilmasta kiinni, tuon Rigel-hiiri-rip offin potkaistessa sen kiitoradalle.
”Rigel, jos minusta tulee tuollainen kusipää”, minä mutisin, Rigel käänsi katseensa minuun ja tuijotti minua tiiviisti punertavan ruskeilla silmillään. ”Pure minut järkiini, kiitos.”

En ole ikinä ollut mikään ihmisiä kestävä persoona, mutta juuri nyt minusta tuntui siltä, että kannattaisi kysyä juniorilta, oliko sillä ja sen pokémonilla kaikki kunnossa.
Tyttö katsahti minua pelokkaasti, ikään kuin olisi pelännyt minun vievän pokémoninsa. Hän puristi pientä hiirtään sylissään, tiukasti ja näytti siltä, kun olisi purskahtamaisillaan itkuun. Hiiri oli saanut pahan tällin, mutta ei se näyttänyt unta haittaavan.
”Miten pokémonisi jaksaa?” Minä kysyin.
”Se nukkuu”, tyttö vinkaisi. ”Annan sille Potionin myöhemmin, nyt se saa minun puolestani nukkua.”
”Mikä pokémon se on?” Minä kysyin.
”Se on Rattata, normaalityyppiä”, tyttö sanoi, hänen poskensa nykivät pientä hymyä. ”Mutta kaikki sanovat sitä heikoksi.”
”Sehän on”, Rigel rip offin kouluttaja huomautti – vaikka häneltä ei mitään kysyttykään.
”Sulje suusi, neiti”, minä murahdin.
”Nidoo!” Rigel yhtyi kommenttiini ja sai peräänsä Splinterin liverrykset. Pieni Rigel kopio höristi korviaan ja rynnisti luoksemme. Se alkoi heti haistella Rigeliä, joka ei ollut asiasta turhan iloisen näköinen. Se katsoi tulokasta ärtyneesti ja naksutteli hampaitaan.
”Nidoran!” Pienempi vinkaisi innostuneena, sitten se iski silmää Rigelille.
”Nidoran! Nido!” Rigel huusi ärtyneenä. En ollut kaksinen pokémonkielen tulkki, mutta tiesin kyllä mitä se nyt ärjyi. Ja se ärjyi: Suksi kuuseen nainen!
Mutta tuo rip off oli kyllä yksi päällekäyvä pokémon, se luuli saavansa Rigelin pitämään itsestään, jos se vain lähentelisi tuota tarpeeksi paljon. Rigel hermostui ja alkoi ravata ympärilläni, ja kyllä, se toinenkin alkoi pian ravata ympyrää Rigelin perässä. Lopulta oma Nidoranini sai tarpeekseen ja valitsi pienemmän pahan. Se loikkasi maasta suoraan syliini, ja irvisti maassa olevalla erittäin rumasti – tai koomisesti, miten sen nyt ottaa. No, tämä Doris – joo, Doris oli hyvä nimi päälle päsmärille, kuitenkin päätti tehdä saman kuin Rigel, eli hypätä syliini. Vahinko vain, että Rigel vei kaiken tilan sylistäni. Kun Doris yritti hypätä syliini, pistin jalkani sen eteen, ja painoin sen maahan.
”Sori Doris, minä en vieraita mänttien pokémoneja syliini ota”, minä murahdin.
”Nori, tuletkos sieltä!” Sen kouluttaja käski, pokémon höristi korviaan, se lähti, hieman vastustelen takaisin kouluttajansa luo.

Tervemenoa!

Mutta tämä ei tarkoittanut sitä, että pääsisimme eroon mänttipäästä, jolla tarkoitan Rigel rip-offin ja pallopokémonin kouluttajaa.

”Kuka antoi luvan astua Norini päälle?” Poika kysyi. Hänellä oli aurinkolasit silmiensä edessä, vaikka oli pimeää, ja yllään punaruskea baskeri ja pitkänahka takki.
”Kuka antoi Norillesi luvan käyvä päälle päsmäriksi?” Minä kysyin.
”Sinun Nynny-Nidoranisi lähti karkuun”, poika kommentoi.
”Ensinnäkään, minun Nidoranini ei ole nynny, ja toiseksi se inhoaa naisia – kuten olisit saattanut huomata, jos et olisi pitänyt ääliömäisiä aurinkolasejasi”, Minä puhua pulputin.
”Se näyttää silti pitävän sinusta”, poika huomautti terävästi.
”Se valitsi vain pienemmän pahan”, minä murahdin. Ja se oli totta, siis kyllä minä Rigelistä pidin, mutta pitikö se minusta, sitä oli paha mennä veikkaamaan. No ehkä se piti minusta ihan vähän.
”No jaa, Nori ja eräs toinen tarvitsevat vähän lämmittelyä”, poika totesi ja hymyili, muttei mitenkään kauniisti.
”Että mitenkä?” Minä kysyin.
”Se oli kiertoilmaus ottelulle”, poika sanoi ivallisesti. ”Sinulta ei kysytä otteletko vai et. Haaste on haaste.”
”Että minullako ei ole omaa tahtoa vai?” Minä ärähdin.
”Ei kun haastajana toimin minä”, poika sanoi itsevarmasti.
”Ja mikä sinä luulet olevasi?” Minä kysyin. ”Mänttien kuningasko?”
”Olenpahan vain”, poika virnuili. ”No aloitetaan!”

No ei kai tässä muutakaan voinut…

En ollut koskaan otellut, joten en osannut sanoa miten tässä kävisi, enkä voinut olla kieltäytymättä, sillä millaisen kuvan se antaisi minusta ja pokémoneistani? Hyvä on, hyvä on, otellaan sitten, jos mänttien kunkku sitä tahtoo.
”Ulos, Shogun!”
Asetuimme vastakkain, niin että välissämme oli paljon tilaa pokémonien väliselle ottelulle. Poika päästi uuden pokémonin ulos pallostaan, se muistutti lammasta, sen raajat ja kasvot olivat tummansiniset ja villa paksua sekä vaaleankeltaista.
En antanut Splinterille mitään lupaa, mutta se liihotteli omine lupineen ottelukehään. Se luuli tätä kai leikiksi.
”Etkö kykene käskemään pokémoniasi?” Poika ilkkui, mutta minä en vastannut hänelle mitään.
”No niin Shogun, aloita thunder wavellä.”
Pieni lammas ja sen turkki alkoi hehkua kellertävää sähköä (ja minä kun luulin sähkön olevan sinistä…), sitten lammas hyppäsi kohti Fletchlingiä, mutta tirppa taitolensi… ei kun siis väisti tyylikkäästi pienen lampaan. Lammas laskeutui vähän matkan päähän odottamaan, ja minun olisi kyllä pitänyt älytä, että kyseessä oli jokin juju, mutta en tiedä olenko jo todennut tämän kylmän tosiasian – en ollut pöytälaatikon terävin veitsi.
”Tee Razor leaf”, minä käskin, mutta se ei tehnyt. Splinter vain sooloili omiaan, se teki Quick Attackin suoraan päin lammasta ja sai jonkinmoisen halvaussähkötällin – miksi sitä nyt oikeasti kutsutaankaan. Se alkoi väristä, niin että hädin tuskin pysyi siivillään. Tietenkin tuo mäntti näki tilaisuutensa tulleen.
”Tee tackle”, ja lammas totteli kouluttajaansa korviaan notkauttamatta. Se loikkasi uudelleen ja tällä kertaa, se tyrmäsi Splinterin täysin. Mutta vielä se ei riittänyt.
”Tee Thunder shock!”
Vedin äkkiä tirpan poképallon esiin, kutsuakseni sen takaisin ja ehdin juuri ja juuri, ennen kuin ilkeän näköinen salama olisi käristänyt Splinterin.
”Oliko tuo nyt välttämätöntä?” Minä ärähdin. ”Voitit jo, eikö se riitä?”
”Tahdon näkyvän voiton”, poika virnuili.
”No siinäs tahdot”, minä jupisin. En ollut enää mikään pikku lapsi, ei häviö minua haitannut, sitä paitsi en ollut lainkaan valmistautunut tällaiseen. Mutta tuo käytös oli raivostuttavaa joka tapauksessa.

”Mene, Nori”, poika käski Rigel rip offia. Se astui areenalle, jos niin voi sanoa, pikemminkin se sipsutti tilaan, jossa kävimme otteluamme.
”Me emme kai voi muuta”, minä jupisin Rigelille.
”Nido”, Nidoran murahti, se hyppäsi alas sylistäni – mikä oli hyvä, sillä Rigel oli hiukkasen raskas. Se asteli areenalle, tai no ottelupaikalle.
Vieras Hiiri-Rigel, jota kutsuttiin Noriksi, iski sille silmää, Rigel näytti pahoin voivalta, sitten se sylkäisi maata kohti. Se ei todellakaan pitänyt tytöstä, ja miksi olisi? Karsea tyrkky, sitä tuo Nori ainakin oli.
”Aloita Leerillä”, minä käskin, mutta ei se aloittanut, vaan kävi suoraan asiaan, Rigel, jonka ei tietääkseni pitäisi osata tulityypin iskuja, sylki suustaan tulen lieskan ja suoraan päin neitiä. Rigel rip off kiljaisi, sillä se oli saanut palovamman oikeaan poskeensa, neiti näytti hyvin ärsyyntyneeltä – tosin kuka tahansa näyttäisi samalta saatuaan kasvoilleen tulimyrskyn. Se lähti oitis hyökkäämään.
”Tee tail whip ja double kick yhdistelmä”, sen kouluttaja käski. Tyttöpokémon totteli heti, toisin kuin omani, joka vain sooloili, miten nyt sattui miellyttämään. Kun tyttöpokémon pamautti Rigeliä hännällään kasvoihin, Rigel haukkasi sen hännästä niin lujaa että sai pokémonin jaloiltaan. Sitten se raahasi kopiota maata pitkin – juku Rigel oli kuin joku voimapesä. Kopio potki Rigeliä, mutta Nidoran vähät välitti siitä. Se raahasi päättäväisesti tyttöä päin puuta, joka kasvoi lähistöllä, sitten se heilautti pokémonin päin sitä ja päästi lopulta irti sen hännästä. Olin näkevinäni Rigel kopion päällä jotakin punertavaa, ei kai Rigel ollut sentään hakannut sitä verille?
”Antaa olla”, poika puhisi ja kutsui pokémonin takaisin palloonsa, mutta hän lähetti jo uuden tilalle. Se oli vihreä ja sen raajoina olivat terät, hyvin terävät terät. Eikä se turhia aikaillut, se ei kuunnellut ohjeita ja kouluttajan tyytyväisestä virnistyksestä päätellen, sen ei tarvinnutkaan. Pokémon oli niin nopea, etten edes nähnyt, kun se liikkui, sitten Rigel makasi maassa kivusta täristen, sen selkään oli tullut syvä verta vuotava haava. Pokémon oli palannut kouluttajansa luo, ja ai että se ääliö näytti tyytyväiseltä!
”Lopetus”, kouluttaja sanoi.

Okei, tämä tyyppi oli vähintään psykopaattinen, jokainenhan nyt näki, ettei Rigel tuollaisen haavan jäljiltä voinut kunnolla edes liikkua!

 Miksi hän siis pisti pokémoninsa hyökkäämään puolustuskyvyttömän kimppuun? En edes tajua miten, mutta tajuan kyllä miksi, olin yhtäkkiä jotenkin ehtinyt areenalle – jos sitä paikkaa voi areenaksi edes kutsua, puristin haavoittunutta Nidorania syliäni vasten, kun jotain hyvin terävää uppoutui toiseen käsivarteeni, se sattui ihan hemmetisti. En nyt keksi muutakaan keinoa sanoa sitä, minä kiljahdin kivusta ja tunsin, miten veri norui lämpimänä ihoani pitkin, aluspaitani oikea hiha oli vähintään mennyt rikki. Nyt sitä oltaisiin ruman sahakätisen pokémonin ruokaa, en minä nyt ihan tätä retkeltäni odottanut. Sitten pokémon lensi nurin ja haistoin palaneen käryn.
”Sinä”, pokémonin kouluttaja sähähti.
”Minä”, rento pojan ääni sanoi. ”Enkös minä ole kieltänyt muiden pokémonien rääkkäämisen Makoto Kouyama?”
”Sinä et täällä määrää, vaikka oletkin jonkun lain vartijan poika!” Ilmeisesti psykopaatin nimi oli Makoto.
”Jos äitini kuulisi, että tällä kertaa Scytherisi kävi ihmisen kimppuun, siitä seuraisi linnareissu”, poika ilmoitti.
”Vedä pitkät Reordo mikä nyt olitkaan!” Makoto haistatteli.
”Nimi on Leo, ei Reo”, vieras poika viisasteli.
”Miten vaan”, Makoto jupisi. ”Sitä paitsi tämä on ämmän omaa syytä, itse juoksi tulilinjalle!”

Vai että nyt minä olin yhtäkkiä ämmä, no mieluummin olin ämmä kuin se h-kirjaimella alkava…

”Kukaan pokémonejaan kunnioittava kouluttaja ei katso pokémonejaan hakattavan puuttumatta asiaan”, Vieras poika huomautti. ”Luulisi sinun tietävän sen.”
Makoto-niminen öykkäri ei sanonut enempää, hän pakkasi pokémoninsa ja lähti mutisten jonnekin muualle.

Takaisin mänttilään varmaankin…

”Rigel?” Minä kysyin.
Nidoran tuijotti minua punertavan ruskeilla silmillään kauan, epäuskoisena, se ei varmaan ollut käsittänyt tapahtunutta.
”Ni…doo..” Tai sitten se oli käsittänyt, muttei uskonut sitä todeksi, mistä minä tiedän? En ollut vielä päässyt perille tämän herran ajatus tavasta ja maailman katsomuksesta.
”Oletko kunnossa?” Poika, joka oli tullut väliin, kysyi, hän kumartui minua kohti katsomaan, oliko käynyt pahasti.
Hänen jaloissaan pyöri oranssi koira, jolla oli vaalea irokeesi ja paksu häntä sekä turkissa mustat raidat, se haukahti ystävällisesti. Sitten se alkoi nuolla haavaa jonka olin saanut, kuulin Rigelin murisevan mustasukkaisena.
”Rigel, tuossa kunnossa sinä et kyllä ala isotella”, minä huomautin huvittuneena. Ainakaan sen luonne ei ollut kärsinyt.
”Onko sen nimi Rigel?” Poika kysyi. Hänellä oli yötaivaan mustan siniset lyhyet hiukset, jotka kiilsivät kuin, tähdet tuolla taivaalla. Kaiken lisäksi pojalla oli tummansiniset silmät, eivät yhtä tummat kuin hänen hiuksensa kuitenkaan, pikemminkin kuin safiirit.
”Se tykkää tähdistä”, minä ähkäisin, haava tosiaan oli kipeä.
”Minä luulen, ettei se kuitenkaan pidä Orionista”, poika naurahti. Koirapokémon haukahti.
”Orionko sen nimi on?” Minä kysyin hiukan naurahtaen.
”Haava näyttää aika pahalta”, poika huomautti.
”Ei yhtä pahalta kuin Rigelin haava”, minä puolustauduin.
”Minulla on teltassani potioneita ja sidetarpeita, voimme hoitaa pokémonisi haavoja siellä, jos tahdot”, poika ehdotti. Normaalisti en olisi edes harkinnut menemistä jonkun vieraan telttaan, en ainakaan, jos teltan omistaisi joku, joka olisi vastakkaista sukupuolta. Mutta Rigel täytyi saada kuntoon.
”No hyvä on”, minä mutisin ja yritin nousta. Itse asiassa nousu sujui hyvin, ennen kuin horjahdin ja löysin itseni vieraan käsivarsilta, yih, miten romanttiselta saan tuon kuulostamaan, mutta oikeasti tilanne oli vain nolo.
”Öäh…”
”Olet saanut haavoja käsiisi”, muukalainen ilmoitti, ikään kuin en tuota olisi jo tiennyt.
”Ei olisi ensimmäinen kerta”, minä mutisin.
”Tulehan”, poika sanoi. Ja ei, hän ei kantanut minua, jos te niin luulette. Kävelin täysin omin jaloin.
”Lily, tule sinäkin, ruoka odottaa”, poika huikkasi ottelunsa hävinneelle tytölle.
”Kutsu minua Ririksi!” Tyttö vaati. ”Kaikki tekevät niin.”
”Et sinä ennen ole nimeäsi hävennyt”, poika huomautti kävellessämme.
”Mutta nyt häpeän!” Tyttö ilmoitti. ”Kaikki kiusaavat minua.”
”Eivät kaikki”, minä huomautin. ”Hiiresi ei tee niin.”
”Mutta Aya onkin fiksu!” Tyttö, Lily huomautti ylpeänä. ”Eikä lainkaan heikko, kunhan se vähän kasvaa.”
”Niin sitä pitää”, minä hymähdin. ”Toivon että seuraavassa ottelussa tämä jästipää osaa totella minua vähän paremmin.”
”Te tarvitsette vain aikaa”, poika sanoi. ”Milloin sait sen?”
”Tänään, tai siis eilen”, minä sanoin epämääräisesti. ”Jos nyt siis on yö.”
”Se selittääkin”, poika sanoi. ”Kyllä se siitä, teidän täytyy vain tottua toisiinne.”

Teltta, jossa nuo kaksi yöpyivät, oli nuhjuinen, hyvin kulunut ja vihreä. Sisällä oli lämmintä, ainakin olimme tuulen suojassa, ja jokseenkin tilavaa, siellä oli myös kamina, mikä selitti lämmön.
”Äiti ei ole tullut partiokierrokselta”, Lily huomautti.
”Hän palaa hetimiten”, poika ilmoitti. ”Paitasi on hajonnut.”
”Oi kun en sitä itse huomannut”, minä jupisin istuttuani niiden kahden seuraksi maahan.
”Ottaisitko paitasi pois?” Kyllä, noin hän kysyi.
”Anteeksi?” Minä älähdin.
”Leo, ettet häpeä!” Lily huudahti.
”E-En minä sitä!” Poika huudahti posket punaisena helottaen. ”Näen haavasi paremmin, side siihen on ainakin saatava, ettei se tulehdu.”
”Entä Rigel?” Minä kysyin.
”Rigel voi saada minulta yhden potionin!” Pikku Lily sanoi. ”Se palauttaa sen voimat.”
”Nido, Nidoo!” Nidoran murisi kohti muukalaista, Leoa, mikä hänen nimensä sitten olikin.
”Luulen että Rigel sanoo, että yksikin kurkistus, niin se pistää sinua piikillään takapuoleen, etkä istu viikkoon”, Minä tulkkasin, Lily nauroi.
”Ei hätää, minä katson, ettei hän tirkistele”, tyttö lupasi.
Tämän minä vain sanon, ettei tapani ole nakuilla sitten lainkaan, mutta ellen halunnut haavoineni päivineni luikkia häntä koipien välissä kotiin, oli tämä hoidettava näin. Riisuin molemmat paitani, Lily antoi minulle pyyhkeen suojaksi, eikä Leo ilmeisesti yrittänytkään tirkistellä, sillä muuten olisin kuullut selkäni takaa tuskan huudon, sillä Rigel olisi kyllä toteuttanut uhkauksensa.

Kamalan kiusallinen hetki, etten sanoisi.

Ja kiusallinen hetki sai vielä kiusallisemman käänteen, kun teltan ulkopuolelta kuului terhakas huudahdus.
”Anteeksi että meni myöhään! Onko teillä…” Sisään tuli keski-ikäinen nainen ja tietenkin hänen katseensa osui ensimmäisenä minuun, vieraaseen tyttöön ilman paitaa, pyyhe suojanaan.
”…Mitä täällä tapahtuu?”
”Hei, äiti!” Lily huudahti iloisena.
”Öh, äiti tässä on… tässä on…” Leo takelteli. ”Enhän minä edes tiedä nimeäsi.”
”Miwa Saeki”, minä sanoin.
”Makoton Scyther sai aika pahaa jälkeä aikaan, joten minä…” Leo selitti.
”Joko se kävi ihmisenkin kimppuun?” Nainen, ilmeisesti näiden kahden äiti ihmetteli.
”Minun vikani oikeastaan”, minä sanoin. ”Mutta kun se teki pahat haavat Rigelin selkään, ja aikoi satuttaa sitä vielä pahemmin, enkä minä voinut antaa sen koskea pokémoniini.”
”Vai niin siinä kävi”, nainen huokaisi. ”Olen aina ihmetellyt, miten jollekin niin epätasapainoiselle annettiin pokémon.”
Leo oli tällä välin puhdistanut haavani, ja nyt hän kietoi sideharsoa haavan ympärille.
”Tuo paita on entinen”, hän ilmoitti. ”Minulla taitaa kyllä olla samanlainen täällä jossain…”
”Se poika pitäisi saada oikeuden eteen!” Kaksikon äiti huokaisi.
”Käy vaan sääliksi niitä pokémoneja…” Lily huokaisi.
”Paitsi sitä päälle päsmäriä”, minä totesin.
”Mitä päälle päsmäriä?” Kaksikon äiti kysyi ihmeissään.
”Sen Nidoran taisi ihastua hänen Rigeliinsä”, Lily naurahti.
”Ja voin vakuuttaa, että tunne oli yksipuolinen”, minä puuskahdin.
”Tässä on se paita”, Leo sanoi ja ojensi minulle hartiani takaa mustan viikatun vaatteen.
”Leo, menehän ulos, siksi kunnes tyttö saa vaihdettua vaatteensa”, pojan äiti kehotti.
”Mutta enhän minä ole…” Poika vastusteli, mutta hänen äitinsä katsoi häntä tiukasti ruskeilla silmillään, että Leo katsoi parhaaksi totella.
Kun poika oli mennyt ulos teltasta, pukeuduin mustaan paitaan, se oli minulle hiukan iso. Vedin toisenkin paitani, T-paidan jota olin pitänyt mustan paitani päällä – onneksi se ei ollut mennyt rikki. Ilta sujui mukavasti, Leon ja Lilyn äiti – Hikaru kertoi kaikkea jännää, mitä oli milläkin katsastuskierroksellaan nähnyt, yhtäkään tylsää kierrosta ei kuulemma ollut. Sitten he söivät, ja niin söin minäkin ja Rigel sekä Splinter, koska he vaativat sitä. Splinter nukahti heti ruuan jälkeen, joten päätin jäädä yöksi telttaan, mitä turhia pientä oli enää herätellä.

Kun aamu valkeni, Splinter herätti meidät kaikki pirteällä liverryksellään. Oli aika jatkaa matkaa.
”Eikö sinun pitäisi syödä jotain?” Lily kysyi unenpöpperöisellä äänellä.
”Keksin kyllä jotain”, minä vakuuttelin.
”Minne olet menossa?” Leo tahtoi tietää.
”Ajattelin käydä Mindaro Townissa”, minä sanoin.
”Sinne en mene ikinä!” Leo huudahti.
”Me tulemme sieltä”, Lily selitti. ”Kun menet sinne, kannattaa käydä yhden kasvattajamummon luona, hän tietää yhtä sun toista pokémonien hoidosta.”
”Kiitos tiedosta”, minä kiitin. ”Mutta nyt minun on lähdettävä.”
”Syö nyt ensin jotain”, Hikaru kärtti. ”Sen jälkeen Leo saa saattaa sinut.”
”En minä halua sinne takaisin!” Leo huudahti hätäisesti, mutta sulki suunsa, kun äiti mulkaisi häntä paheksuvasti. Niin minä sitten jouduin syömään aamupalan, Hikaru pakkasi meille vielä evääksi voileipiä, että varmasti jaksaisimme – vaikka kuten hän sanoi, matka ei ollut enää pitkä.
”Sinä tarvitset kulkuluvan, että pääset Quartz Canyonin läpi”, Leo ilmoitti heti kun möngimme pois teltasta.
”Ja sehän nähdään”, minä virnistin.
”Nidoo!” Rigel lisäsi.
”Fleeetch!” Splinter sirkutti iloisena – se oli jälleen ottanut hartiani paikakseen.
”Mistä vetoa, että pääsen vartijan ohi ilman että hän huomaa mitään?” Minä heitin.
”Tuota minä en usko”, Leo sanoi suunnatessamme kanjonille. Mutta minä uskoin, että pystyisin siihen, ei vaan minä tiesin, että pystyisin siihen.
”Hyvä on”, poika huokaisi lopulta. ”Jos teet niin, saat minulta yhden TM-levykkeen.”
”Sovittu!” Minä julistin.

Ja totta se oli. Quartz Canyonilla vahtia piti pönäkkä mies vartija ja Houndoom. Tai jos kuvia oli uskominen. Se ainakin näytti siltä.
”Rigel ja Splinter”, minä kuiskasin. ”Härnätkää vähän pönäkästä ja sen pokémonia, niin kauan kunnes olen päässyt vartijan ohi, seuratkaa sitten.”
Rigel nyökkäsi ja Splinter liversi suostumuksen merkiksi. Rigel olikin mestari härnäämisessä, se vain käveli muina miehinä Houndoomin eteen ja alkoi pöllyttää hiekkaa ja likaa pokémonin päälle, mistä se ei tietenkään ilostunut, vaan lähti jahtaamaan Nidorania, mutta onneksi Rigel oli nopea pirulainen. Splinter keskittyi vartijaan. Ensin se syöksyi miestä päin korkealta taivaalta ja alkoi sitten nokkia miehen kaljua päälakea. Mies kirosi ja yritti hätistää tirpan kimpustaan, mutta siitäkös Splinter vasta riemastuikin, se alkoi heti leikkiä miehen kanssa hippaa, aina kun mies luuli saavansa linnun kiinni, se vaihtoi paikkaa, kiusatakseen miekkosta. Kun mies keskittyi Splinterin hätistelyyn ja hänen pokémoninsa Rigelin jahtaamiseen, sain minä livahdettua sinne, minne halusinkin. Viittasin pokémonit luokseni, Rigel ja Splinter kilpailivat siitä, kumpi ehtisi ensin. Kisan voitti Splinter.
”Älkääkä tulkokaan takaisin!” Vartija huusi näreissään, mutta ei huomannut minua.
”Tehtävä suoritettu”, minä naurahdin silittäessäni Splinterin sulkia ja taputtaessani Rigelin selkää hellästi.

Mindaro Town, täältä tullaan!

Kommentit:

Chidori

Olipas mukava heppu tuo mänttien kuningas aka Makoto. 🙂 Miwa sai oikein kunnolla pataan itsekin. Doris- siis Nori oli ihanan ärsyttävä neitihahmo, samanlaisia onkin ehtinyt olemaan tarinassasi jo jonkin verran, vaikkakin enemmän ihmispuolella. :’D Hirmu usein saa muuten lukea tarinoita, joissa päähenkilö tunnistaa kaikki kohtaamansa harvinaisemmatkin pokémonit, vaikka olisikin 10-vuotias aloitteleva kouluttaja. Siksi onkin hauskaa lukea Miwasta, joka ei tunnista edes Rattataa, nuo kuvaukset pokémoneista Miwan näkökulmasta on vaan niin mainioita! :–D Rigel-hiiri-rip off on varmaan omaperäisin tapa kuvailla naaraspuolista Nidorania ikinä. Tästä luvusta satuin bongaamaan tavallista enemmän kirjoitus- ja yhdyssanavirheitä, mutta eivät ne kuitenkaan lukukokemusta pilanneet. Huolellisuutta kuitenkin enemmän sitten jatkossa~ Kokonaisuutena tämä oli todella hauska luku, huumoria ei kyllä tarinoistasi pääse puuttumaan. :’D

Rigelille tasoja kolme ja onnellisuutta neljä pistettä, Splinterille taas tasoja kaksi ja onnellisuutta kahden pisteen verran. Rahaa saat tarinasta 75pd:tä ja kanjoniin livahtamisesta (jota ei muuten vielä olisi tarvinnut tehdä, reitille 108 päin mentäessä vasta :’>) ekstraa 15pd:n verran!