Aurora #14 > Muuan kivikasa

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

En halua olla täällä. Haluan pois. Täällä on hirveää. Minua pelottaa. Tiedän ettei tuo oikeasti halua minua tänne, se pyydysti minut vain siksi koska satuin olemaan siinä. Tahdon ulos täältä. Tässä poképallossa on ahdasta. En saa henkeä. Pelottaa. Pelottaa! Tahdon juosta, paeta, kuka tahansa kävisi uudeksi kouluttajakseni, kuka tahansa. Oikeastaan minulla oli ollut jo kaksi kouluttajaa, mutta kun en pitänyt siitä edellisestä. En saanut juosta. Mutta halusin juosta, pois, kauas täältä. Jossain täytyi olla mukaviakin ihmisiä. Ensimmäinen kouluttajani ei antanut minun juosta, eikä antanut tämä nykyinenkään. Mikä minä olin hänelle? Arvoton pokémon, ja vain siksi etten ollut muuta kuin tylsän harmaa kivikasa. Joskus lohduttauduin ajattelemalla vanhoja hyviä aikoja, kotona route 107:llä, tai siksi se nainen pokémonhoitolassa oli sanonut kotiani. Olin niin hidas, että jäin heti kiinni. Ainoa toivoni oli saada hyväsydäminen kouluttaja, kärsivällinen kouluttaja, joka kestäisi kömpelyyteni. Ensimmäinen kouluttajani ei ollut järin kärsivällinen, mutta häneltä minä sain tämän sinisen huivin, jota kannan kaulassani, ja samoin tämän pienen kulkusen. Sen takia halusin uskoa, että hän välitti minusta edes vähäsen. Mutta sitten minä vain jäin poképallon vangiksi ikuisesti. Ruokaa saadessani pääsin ulos, ja kerran minä karkasin. En vain halunnut löhötä pallossa, vain siksi että olin heikko. Mutta ei siitä paosta mitään tullut, jäin pian kiinni uudelle kouluttajalle, tälle. En tiedä, miksi hän edes vaivautui ottamaan minut kiinni. Sillä hän ei pitänyt minusta. Hän väheksyi minua, koska olin tylsän harmaa kömpelys. Sain vain olla koristeena pallossa. Se ei ollut reilua. Hän kutsui minua vain kivikasaksi, vaikka oli minulla nimikin. Nimi, jonka ensimmäinen kouluttajani oli minulle antanut. Se oli Rhydo, ei järin omaperäinen nimi, mutta nimi kuitenkin. Huokaisin kuulumattomasti. Tämä vankila tukahdutti kaikki äänet.

Eilen oli tapahtunut jotain kauheaa. Se kummitteli vieläkin mielessäni, en saanut pyyhittyä sitä pois, vaikka kuinka yritin. Olin ollut aikeissa hiipiä ruokatauon turvin pois. En halunnut kuulua tälle roistolle, en halunnut olla osa hänen pakkomielteistä shinyjen pyydystysretkeään. Hänellä sitä paitsi oli jo kuusi shinya, mihin hän minua, täysin normaalia kiven harmaata Rhyhornia tarvitsisi? Hänellä oli Stark, shiny Machoke, hänen suosikkinsa, ja kasa muita, jotka joko pitivät hänestä, tai sitten palvelivat häntä pelon vallassa. Hän, Kaname oli kaiketi hänen nimensä, oli arvaamaton. Oli hän kerran potkinut minuakin, mutta se ei tuntunut juuri missään, kiitos kovan kivisen kuoreni, ihoni, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Poika-paran varvaskin oli tainnut murtua siinä rytäkässä. Se oli kuulemma minun vikani.

”No ei kukaan pakottanut häntä potkimaan sinua.” Oli muuan läpikulku matkalla oleva hattupäinen Fletchinder tokaissut.
”Minun kouluttajani ei potki ketään meistä.” Tuo oli vielä lisännyt keikkuessaan puun oksalla. ”Hänessä on ehkä hiukan roiston vikaa, mutta hän on kiltti.”
”Roistot ovat pahoja.” Minä tuumasin.
”Montako roistoa olet tavannut?” Fletchinder kysyi hieman nokkavasti.
”Vain tuon.” Minä sanoin hiljaa.
”Kaikki eivät ole samanlaisia.” Fletchinder huomautti. ”Meistä pidetään hyvää huolta, saamme ulkoilla päivittäin ja meidät ruokitaan.”
”Saatteko oikeasti ulkoilla päivittäin?” Minä kysyin.
”Joo. Hän ei tykkää pitää meitä palloissa, vaikka meitä onkin monta.” Fletchinder visersi.
”Kuinka monta?” Minä kysyin.
”Kuusi ja kaksi vauvaa.” Fletchinder sanoi. ”Tai oikeastaan vauvoja on kolme, jos Yoru lasketaan mukaan.”
”Onko shinyja?” Minä tiedustelin.
”Kaksi, Yoru ja Odile.” Fletchinder sanoi.
”Sitten teidän kannattaa lähteä viipymättä.” Minä varoitin. ”Kouluttajani on paha mies, joka metsästää shinyja, eikä välitä, jos ne kuuluvat toisille.”
”Onko se niitä Rothin tyyppejä?” Fletchinder kysyi.
”En minä vaan tiedä, mutta paha hän on.” Minä kerroin.
”Minun kouluttajani lähetti minut tarkastamaan, mitkä polut ovat turvallisia kulkea.” Fletchinder selitti. ”Kuulimme näet, että täällä hiiviskelee joitain hämäriä tyyppejä.”
Hämärä kyllä puki tuota kaveria, kuin nenä päähän. En itsekään tiennyt hänestä mitään, enkä usko että halusinkaan tietää. Höristin korviani, kuulin vaimeaa kahinaa. Se ei ollut mitenkään erikoista, olihan tämä metsä ötököiden pesä. Mutta tämä rapina ei kuulostanut pienten jalkojen tepsutukselta. Se kuulosti kavioiden kopseelta.
”Kuule sinun pitää lähteä nyt.” Sanoin nopeasti. ”Se tulee!”
”Kuka tulee?” Fletchinder kysyi.
Mutta vastaukseni hukkui kavion kopseeseen, paikalle rynnisti komea Gigafarig, eräänlainen psyykkistyypin pokémon, joka oli sen pojan valttikortti.
Kuten kaikki muutkin hänen tiiminsä arvoiset jäsenet, oli tämäkin yksilö shiny, sen kaviot, turpa sekä selän piikit olivat kirkkaansiniset, ja sillä oli häijy katse silmissään.
”Siinähän sinä olet, senkin hyödytön Rhyhorn.” Hän totesi mairealla äänellä. En voinut muuta kuin suunnata katseeni maahan. En tiennyt mitä voisin sanoa. Ei minun statukseni sillä kuitenkaan paranisi.
”En tajua miksi isäntä edes vaivautuu.” Girafarig sanoi. ”Ethän sinä osaa mitään.” Sen jälkeen Gigafarig teki tavanomaisen kutsuhuutonsa, sen millä pokémonit yleensä käyttivät lajitoverien tai kouluttajan kutsumiseen. Tuon huudon hattupäinen Flethinderkin tiesi, joten se lehahti korkeammalle oksalle tarkastelemaan tilannetta. Ole kiltti ja mene, ennen kuin se miekkonen tulee. Mutta ei hän minnekään mennyt. Sitten se miekkonen saapasteli pusikon poikki, rikostoveri Norio seurasi perässä. Se mies katsoi minua tuimasti harmailla silmillään, hän pelotti minua.
”Vai yritit sinä mokoma karkuun.” Mies puhisi. ”Eihän se vetele, vaikken minä sinulla mitään teekään.”
Hän katsahti Girafarigiin merkitsevästi.
”Psybeam.”
Ne vielä sanovat, etteivät psyykkistyypin iskut muka juuri satu, eivät ole varmaan koskaan saaneet tuta sellaista. Huusin tuskasta, sillä säde jonka tuo viheliäinen olento ampui minua kohti, järisytti koko kehoani, jos näissä lyhyissä koivissani olisi ollut polvet, olisin varmaan kaatunut niiden varaan.
Sitten Fletchinder liikahti, lintu oli istunut hiljaa tähän hetkeen asti, mutta jostain syystä hän liikahti. Ehkä hän säikähti niin, että aikoi lentää pois, ehkä hän halusi jotenkin olla avuksi, mutta liikkua sen ei olisi pitänyt.
”Kas vain.” Kaname sanoi lähes miellyttävällä, lipeällä äänellä. ”Ettei vain oltaisi saatu kyttiä peräämme.”
”Mistä sinä niin päättelet?” Norio kysyi.
”Tuossa puussa istuu Fletchinder.” Kaname sanoi, osoittaen sitten ylös oksalle.
”Katsos mokomaa.” Norio hymähti. ”Onkohan se villi?”
”Ei.” Kaname totesi. ”Se on jonkun. Sillä on hattu päässä. Eikä tuo laji viihdy tässä metsikössä.”
”Jos se on eksynyt.” Norio ehdotti, hän kun oli kaksikosta se naiivimpi.
”Joku kyttä sen on tänne lähettänyt.” Kaname irvisti. ”Anna mennä, Brutus.”
”Lennä pois, nopeasti!” Rääkäisin kipuni lomassa. En tiedä saiko hän puheestani selvää, mutta kun Fletchinder viimein nousi siivilleen, sai lintu tuta ehdan thunderboltin. Brutus, oli se Girafarig, sadistinen otus, hän olisi varmaan käyttänyt tuota temppua minuunkin, mutta sain kiittää olemustani siitä, ettei sähkö tehonnut minuun. Mutta Fletchinder sen sijaan otti iskun kovin raskaasti, hän ei ollut maa-tyyppiä, se sattui häneen kovasti. Voin yhä kuulla tuon ystävällisen linnun tuskan huudot korvissani. Mutta tuo ei ollut pahinta mitä ne tekivät hänelle. Pahin oli se, kun Kaname käski Starkia vääntämään linnun toisen siiven sijoiltaan, ettei lintu voisi lentää omistajansa luo. Ja minun piti kuunnella kun Fletchinder huusi kivusta, eikä pystynyt pakenemaan. Jokin niksahti, ja pian sen jälkeen Stark, muskelimassaa täynnä oleva vihreä Machoke rääkäisi kivusta, sillä Fletchinder oli nokkaissut häntä silmään. Se oli tarpeeksi, jotta lintu pääsi irti Starkin puristusotteesta. Jotenkin hän pääsi ilmaan, lentäen haparoiden, kömpelösti, jonnekin. Kouluttajansa luo kaiketi.
”Se karkasi.” Norio totesi.
”No ei se tuossa kunnossa kauas pötki.” Kaname toisti itsevarmasti, ennen kuin kääntyi katsomaan minua. ”Ja sinä rumilus saat pysyä pallossasi muutaman päivän, ilman ruokaa!” Silloin jouduin tänne.

 Minun kouluttajani ei potki ketään meistä. Kaikki eivät ole samanlaisia. Meistä pidetään hyvää huolta. Saamme ulkoilla päivittäin. Sen ystävällisen olennon sanat kaikuivat korvissani, hänen elämänsä kuulosti paratiisilta, taivaalta. Ehkä hän olikin jokin sanansaattaja, hyvä enkeli, jonka jumalamme Arceus oli lähettänyt. Huomasin itkeväni, kyyneleet putoilivat pallon, vankilan lattialle. Minäkin haluan hyvän kouluttajan, haluan että minua rakastetaan. Oliko se liikaa pyydetty? Oliko? Kertokaa se minulle, olkaa niin hyvät..

Sitten tapahtui ihme, jotenkin pallo aukesi.
”Mitä ihmett..”
”Ei mikään ihme, vain minä.” Vastasi vekkuli ääni, tytön ääni. Palloni lojui purppuraisen kissanpennun jalkojen juuressa ja tämä virnisti.
”Kuka sinä olet?” Minä kysyin.
”Niin, kukakohan?” Purrloin naurahti. ”No, en ainakaan yksi niistä tolloista, jolle sinä kuuluit.”
”Sinä olet tavallisen värinen.” Minä huomautin.
”Niin, eli sitä roskaa vain.” Sanoi kissanpentu. Sillä oli siniset silmät. ”En ole missään vaarassa, koska olen tavis.”
”Älä ole niin varma, jos isäntä näkee sinut..” Minä varoitin.
”Vai että isäntä!” Purrloin tuhahti. ”Kutsutko sinä sitä hirviötä isännäksesi?”
”No, hän omistaa minut..” Sanoin hiljaa.
”Joten se tekee hänestä isännän?” Kissa tuhahti. ”Minua ei omista kukaan ja olen ylpeä siitä.”
”Päästitkö minut ulos vain saadaksesi kehuskella tuolla?” Minä kysyin.
”Näytit vain tarvitsevan auttavaa tassua.” Kissa hymähti. ”Olisit kiitollinen.”  
”N-Niinhän minä olenkin.” Minä änkytin. ”Mutta minne minä menen? Isäntä nylkee minut..”
”Olet periaatteessa kiveä, vai mitä?” Purrloin keskeytti. ”Sinun nylkemisesi saattaa olla vaikeaa.”
”Mutta en voi palata isännän luo, minne minä menen?” Minä kysyin, äsken saatoin olla surullinen kohtelustani mutta, nyt aloin olla epätoivoinen. Minne minä nyt menisin?
”Mene minne huvittaa.” Purrloin vastasi yksinkertaisesti. Eipä tainnut villiä pokémonia paljon kesyyntyneen Rhyhornin huolet liikuttavat.
”Voisin mennä kotiin.” Minä tuumin. Mutta missä päin koti oli? Kuinka kauas minut oli tuotu rakkaasta kotimetsästäni?
”Missä sinä asut?” Purrloin kysyi. Jouduin kelaamaan muistiani taaksepäin, mikä sen paikan nimi olikaan? Miksi ihmiset sitä kutsuivat?
”Route 107 se taisi olla.”
”Sitten se on kaukana.” Purrloin sanoi. ”Olen nähnyt kartan olohuoneen seinällä, se on kauempana kuin Marble City.”
”Sittenhän sinäkin kuulut jollekin.” Minä sanoin.
”No en tasan kuulu, minun äitini kuuluu jollekin hämärä Hemmolle!” Purrloin suutahti. ”Minä vain asun siellä!”
”Selvä on.” Vastasin innottomasti. ”Kuinka kaukana minun kotini on?”
”Kaukana.” Purrloin vastasi epämääräisesti. ”Metsän takana on merenrantana kaupunki.”
Jos olisin voinut nyrpistää nenääni, olisin sen tehnyt, sillä en pitänyt vedestä yhtään sen enempää kuin tuo kissakaan – siis jos se yleistys piti paikkansa.
”On se alku.” Kissa sanoi. ”Tuletkos mukaan?”

Ei minulle jäänyt paljoakaan vaihtoehtoja. Tai no, olisinhan voinut jäädä seisomaan tähän aina siksi kunnes se miekkonen löytäisi minut, mutta sitten hän vain käskisi Brutuksen tappaa minut. Oli paljon järkevämpää seurata pientä Purrloinia, vaikken edes tiennyt sen aikeista. Pikku kissa käveli rivakasti ja tottuneesti apiloiden peittämällä maalla, mutta onnistuin jotenkin kompuroimaan sen perässä.
”Miksi sinä olet täällä?” Minä kysyin.
”Äitini pitää erästä kouluttajaa hyvin suuressa arvossa.” Pikku Purrloin kertoi. ”Hän puhuu aina vain tästä kouluttajasta, joten päätin tulla itse katsomaan.”
”Mistä tiedät, että hän on täällä?” Minä utelin, yrittäessäni nykäistä apilamättään vangiksi jäänyttä koipeani ylös.
”Tiedänpähän vain.” Purrloin vastasi nenäkkäästi, se ei kuitenkaan saanut minua vakuuttuneeksi. Kuljimme puiden lomasta, sain tuon tuostakin tapella noiden viheliäisten apilamättäiden kanssa, jalkani upposivat niin syvälle niihin, että jouduimme tuon tuostakin pysähtymään, koska minun oli revittävä jalkani irti mättäästä joka yritti viedä kaikki neljä lyhyttä koipeani mukanaan.
”Emmekö voisi kävellä polulla?” Minä ähkäisin, kyllästyttyäni tähän farssiin.
”Haluatko ottaa sen riskin, että entinen kouluttajasi näkee sinut?” Purrloin virnuili.
”En!” Muutin mieleni, mieluummin tämä kuin se. Kävelimme jonkin aikaa, kunnes eteemme tuli varsin leveä polku. Kissa hyppäsi muina miehinä, tai no tyttöinä pois apilaviidakosta. Pysähdyin niille sijoilleni.
”Tule nyt.” Kissa sanoi. ”Ei enää ole vaaraa.”
”Oletko varma?” Minä kysyin epäröiden.
”Olen, olen.” Purrloin vakuutti. ”Hän on ihan tässä lähellä.

Pian se kuultiinkin. Ei se mitään uutta minulle ollut. Kaname siellä huusi.
”Näin monta shinya! Pian ne ovat kaikki minun!”
”Kuka teistä mulkeroista pahoinpiteli pokémonini?” Topakka ja selvästi tytön ääni huusi.
”Tulimme ajoissa.” Kissa kehräsi. Se kiipesi läheiseen puuhun saadakseen paremman näköalan. Minä en halunnut nähdä mitään, päätin piiloutua edessä olevaan pusikkoon niin hyvin kuin suinkin kykenin. Eiväthän ne piikit minun kivikovaa ihoani läpäisseet.
”Älä anna niiden viedä minua!” Piipitti pieni turkoosinvärinen pallo sen tytön sylissä, joka oli tarpeeksi huono-onninen törmätäkseen Kanameen. Pahaksi onneksi tyttö oli vieläpä ihan yksin. Tai ei yksin. Tytöllä oli Nidorino vierellään. Nidorinolla oli samanlainen huivi kuin minullakin. Nyt kun katsoin tarkemmin, tytöllä oli monta pokémonia sylissään, ja yksi päässään. Päässä oleva oli harvinaisen pieni ja intoa puhkuva Shuppet, ei shiny. Mutta tytön vasemmalla hartialla istui pinkin violetti Murkrow, hyvin pieni muihin näkemiini Murkrowhin nähden, mutta shiny mikä shiny. Kaname tahtoisi sen itselleen. Samoin kuin tuon turkoosin pallon. Ja sen oikealla hartialla istuvan pörröisen valkean toukan, se oli ehta shiny. Maassa Nidorinon kanssa seisoi kaksi muuta pokémonia, toinen oli Purrloin ja toinen pörröinen tavallisen värinen Zorua.
”Olet aika söpö.” Kaname sanoi tytölle. ”Jos luovut noista shinyista, tarjoan sinulle sapuskat Peacock Cityssä.”
”Haista sinä jätkä paska!” Tyttö huudahti, saparot tuulessa hulmuten. ”Sinäkö olet se kusipää joka vahingoitti pokémoniani?”
”Kerron, jos annat nuo kauniit shinysi minulle.” Kaname virnuili. ”Ehkä.”
”Pysy sinä vaan omalla puolellasi, Lurkki!” Nidorino huusi ja alkoi kaapia apilaista maata. ”Tai teroitan sarveni sinuun!”
”Kuules pikku paskakasa..” Tyttö näkyi puristavan kätensä nyrkkiin ja astui uhkaavasti askeleen eteenpäin. Hänen ei pitäisi tehdä tuota. Kaname näytti ehkä vaarattomalta, mutta tiesin, että hän kyllä osasi olla julma, jopa lajitoveria kohtaan. Mutta hän hymyili tytölle. Pitiköhän Kaname tästä?

”Etkö aio luopua noista?” Kaname kysyi, muka pöyristyvällä äänellä.
”Hanki itse omat!” Tyttö tiuskaisi.
”Sääli.” Kaname totesi, hän otti vyöltään kaksi pokepalloa. ”Joudun ottamaan ne väkisin.”
”Yritä vain, jos voit!”
Ei, ei tuota. Et saa tehdä tuota, suututat hänet vain. Sitten hänestä tulee julma. Kaname heitti pallot kevyesti ilmaan, ne avautuivat osuessaan apiloiden peittämälle maalle. Stark, shiny Machoke pullisteli lihaksiaan kun Akai, Shiny Cranidos murahteli.
”Minä hoidan tämän!” Sanoi Nidorino astuen kouluttajansa eteen, tätä suojellakseen.
”Latua, Rinkeli!” Zorua huusi, juosten Nidorinon jalkojen alta.
”Trix, odota!” Tyttö huusi pokémonin perään, mutta eihän pieni kettu kuunnellut.
”Terve muskeli-Masa, pannaanko löyhkäämään?” Pieni Zorua heitti ilkikurisen katseen Machokeen ja vain tuhahti nenäänsä.
”Olen paljon sinua vahvempi, pentu. Kalpipas takaisin äitisi tykö, tai minun täytyy satuttaa sinua.”
”Pah, ikään kuin minä pelkäisin sinunlaistasi sittiäistä!” Zorua huudahti.
”Kunhan pidät huolen selkäkarvoistasi, Trix!” Nidorino huusi. ”Minulla ei ole aikaa pelastella sinua!”
”Kukaan ei pelasta sinua, könsikäs!” Akai mahtaili.
”Puhu vain omasta puolestasi!” Nidorino huusi takaisin. ”Sinut tässä löylytetään!” Nidorino käänsi hieman päätään, hän katsoi kouluttajaansa, hyökkäyskäskyä odottaen.
”Rigel, Peck! Trix, Omnius Wind!”
Katsoin kun Nidorino teki iskunsa, se juoksi ja upotti sarvensa Cranidoksen punertavaan, mutta kovaan ihoon. Kaname ei antanut väistymiskäskyä, sillä hän tiesi, että Nidorinon sarvi jäisi jumiin Cranidoksen ihoon, ja silloin Kaname käskisi Cranidoksen tehdä jotain häijyä.
Machoke sen sijaan sai käskyn siirtyä, mutta Zorua oli nopeampi kuin Kaname uskoi. Se kääntyi nopeasti kannoillaan, se loikkasi pienillä jaloillaan suoraan Machoken eteen ja löi sitä kovalla tuulenpuhurilla.
Machoke kirosi, sillä se oli lentänyt iskun voimasta maahan selälleen, sitä paitsi juuri tuon tyyppiset iskut tekivät siihen eniten vahinkoa. Yhdestä virheestä Kaname ei kuitenkaan hiiltyisi, sillä hän oli aikeissa tehdä jotain inhottavaa. Hän hymyili sitä hymyä, aina ajatellessaan sadistisuuksia.
”Akai, Stone Edge.” Äänessä ei ollut tunnetta, kuten tavallista. Se vain, oli. Akai iski Nidorinoa teroitetulla kivellä ohimoon, sellaisella voimalla, että se kyllä irrotti Nidorinon sarven sen ihosta, mutta samalla Nidorino lensi maahan selälleen. Hän ei oikein tahtonut päästä ylös asennosta, johon oli lentänyt, mikä antoi Akaille hyvän tilaisuuden käydä uudelleen vastustajansa kimppuun.
”Seuraavaksi Rock Slide.”
Tuskin kestin katsoa sitä. Olin melko varma, ettei tuo Nidorino ollut tehnyt kellekään mitään sellaista pahaa, että ansaitsi jäädä putoilevien kivien alle.
”Rigel!” Hänen kouluttajansa huusi. ”Rigel, oletko kunnossa?”
Nidorino puhisi kiukusta, hän nousi jalat täristen ylös, hän nosti etummaisen jalkansa yhdelle kivistä, saadakseen siitä tukea. Stone Edge oli repinyt hänen violettiin ihoonsa ikävän näköisiä repeämiä. Nidorino hengitti hengästyneesti, hitaasti.
”Jaksatko?” Hänen kouluttajansa kysyi.
”Ei tässä mitään.” Nidorino murahti. ”Tuollainen kivikasa ei tee muuta kuin hiukan kutittaa.” Nidorino kaapi jalallaan maata kuin Taurokset vauhkoontuessaan.
”Tee Toxic!”
”Juuri tuota vähän odotinkin.” Nidorino virnisti. Hän otti hitaan askeleen kohti Cranidosta, mikä merkitsi fossiilidinosaurukselle hyökkäyskutsua. Kaname ei kiinnittänyt paljon huomiota Akaihin, hän keskittyi nyt mukiloimaan pientä vikkelää Zoruaa.
”Tee Karate Chop!” Kaname määräsi. Stark tähtäsi iskun kohti Zoruaa, Zorua ei väistänyt. Hän iski hampaansa Starkin viuhuvaan nyrkkiin, eikä aikaakaan kun Machoke kiljahti tuskasta. Zorua päästi irti hänestä, puremajälki kipinöi pienistä salamoista. Tuo oli Thunder Fang.

”Rigel, tee Double Kick!” Pokémonien kouluttaja huusi.
“Selkis!” Nidorino vastasi, tehden u-käännöksen, hän juoksutti Akaita tarkoituksella edestakaisin myrkyttämällään maaperällä. Nidorino juoksi ympyrää, välillä hypähdellen pois maaperältä, ettei pyöriminen alkaisi pyörryttää häntä itseään. Mutta Akai oli Cranidoksena raskaampi, hitaampi kuin Nidorino oli, eikä se kyennyt ketteriin hyppyihin.
”Trix, Feint Attack!” Kouluttaja huusi. Stark ei ollut vielä päässyt jaloilleen, joten kun Zorua hyppäsi ilmaan ja laskeutui mahdollisimman raskaasti Machoken niskaan.
”Stark, älä anna sen isotella!” Kaname huusi. ”Se on pienempi, näytä mikä sen paikka on!”
Sen Machoke tekikin, se heitti Zoruan Vital Throwta käyttäen niskastaan.
”Tuon minä kostan!” Zorua sähähti. Hän nousi äkkiä, ja väisti seuraavan nyrkin iskun. Zorua iski takaisin tassun kärjillään, hän teki monta nopeaa iskua Machokeen, käyttäen Fury Swipesia oikein raivolla. Tällä välin Nidorino potki Cranidosta niin että tuntui.
”Frost Breath!”
Nidorino totteli kouluttajaansa, ja puhalsi suustaan hyistä, huuruista sumun näköistä ainetta, viimeistellen Starkin. Tässä vaiheessa voisi hyvin luulla, että Kaname olisi karjunut raivosta, mutta ei. Hän otti Akain poképallon esiin ja kutsui sen asukin takaisin. Saman hän joutui tekemään Starkille, joka pyörtyi kun Zorua oli saanut työnsä päätökseen. Zorua näytti ylpeältä. Mutta ei se ollut ohi. Ei voinut olla. Kaname kieltäytyi häviämästä, aina. Ja missä oli Norio? Ei hän ikinä poistunut parinsa rinnalta.
Sitten jostain lensi valkoinen Premier pallo, se tipahti suoraan Nidorinon eteen. Pallosta astui ulos ilkeän näköinen Sneasel. Hän oli Norion lempipokémon, Glacé nimeltään. Glacé virnisti häijysti, kun hänen kouluttajansa kompuroi läheisestä pusikosta esiin. Näkiköhän hän minut?
”Sori että kesti.” Norio pahoitteli. ”Vetääkö tämä likka sinua turpaan?”
”Vai tällaista roskasakkia täällä onkin.” Herkkä tytön ääni huusi jostain yläilmoista. Taivaalla leijaili värikäs Sigilyph selässään tyttö, jolla oli vaaleansiniset hiukset, joita tuuli tempoi minne sattui.
Tyttö loikkasi Sigilyphin selästä, ja jotenkin onnistui laskeutumaan suoraan jalkojensa varaan.
”Onneksi päätimme lentää metsän yli.” Tyttö huokaisi. ”Kuulimme ottelunne jo kaukaa.”
”Kuka hitto sinäkin olet?” Kaname kysyi.
”Ohi kulkija vain.” Tyttö virnisti. ”Calypso, tee Miracle Eye!”
”Ilomielin!” Sigilyph kujersi, ja loi terävän katseen Sneaseliin. Sigilyphin kouluttaja nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili pokémonille.
”Nyt, Psywave!”
”Sopii!” Sigilyph huudahti. Hän päästi silmistään violetin säteen, Sneasel yritti väistää iskun, mutta Sigilyph pystyi kääntämään sädettään ketterästi, niin että se osui suoraan Sneaselin selkään.
Sneaselin suusta karkasi korvia vihlova kivun huuto.
”Glacé!” Norio huusi Sneaselinsä nimeä. ”Sattuiko sinuun?”
”Alkakaa painua täältä.” Sinitukkainen tyttö sanoi.
”Ihan pian.” Kaname sanoi, samalla viekkaalla äänellä, kuten aina kun oli aikeissa ryhtyä varkaisiin. Hän oli jotenkin hiipinyt saparopäisen tytön taakse. Olisin voinut huutaa, että varo. Mutta minua pelotti. Jos Kaname saisi huomata minun karanneen, ja sitten minun kävisi köpelösti. Kaname oli pelottava. Hän nappasi saparopäistä tyttöä takaapäin kaulasta. Sellaista se on. Kaname näytti ihmisille hurmaavimman puolensa, paitsi silloin kun todella halusi jotain. Silloin hänestä tuli uhkaava. Hän nappasi tytön kuristusotteeseen, ja virnisti.
”Lähdemme heti kun saamme nämä shinyt.”
”Ei tule tapahtumaan!” Tyttö huusi. Mutta ei se Kanamea estänyt, kuten aina, hän näytti kiristävän otettaan. Hän yritti ottaa turkoosin pallon tytön sylistä vapaalla kädellään. Kun Kaname nosti pientä palloa, tajusin sen olevan pikkuinen Petilil.
”En tahdo lähteä minnekkään!” Petilil parkui.
”Jos olisin sinä, pitäisin ne rumat näppini itselläni.” Valkoinen karvainen ötökkä sanoi närkästyneenä ja iski pienet leukansa Kanamen käteen. Kaname päästi pienen Petililin otteestaan. Säikähtänyt Petilil tuikkasi vartalostaan, joko vahingossa tai ei Sleep Powderin itiöitä suoraan Kanamen kasvoille.
”Päästä mamma irti, ilkeä ihminen!” Pieni Shiny Murkrow raakkui. Pikkuinen räpytteli siipiään kömpelösti ja takoi Kanamen ohimoa korpin nokallaan. Normaalisti Kaname olisi hätistänyt moisen pois, yhdellä käden huitaisulla, mutta nyt näki selvästi että Sleep Powder teki tehtävänsä. Kaname alkoi hoippua, pieni Purrloin, paljon pienempi kuin tuo joka istui puussa raapi Kanamen käsiä. Ja pikkuinen Shuppet yritti tehdä Knock Off-liikettä Kanamen selkään.
”Hyvin menee, pikkusisko.” Puussa istuva Purrloin naurahti. Sitten Kaname päästi irti, ja kaatui tajuttomana maahan. Tyttö yski. Norio puolestaan oli lievästi sanottuna liemessä. Nidorino ja Zorua olivat saartaneet hänet.
”Calypso, hypnosis.” Sinihiuksinen tyttö sanoi. Sigilyph nyökkäsi ja lennähti kevyesti Norion luo. Kauhistunut poika katsoi eriskummallisen näköistä pokémonia. Sigilyph alkoi hehkua heikosti rauhoittavaa kalpean sinistä valoa. Norio kaatui polviensa varaan.
”Miwa, oletko kunnossa?” Sinitukkainen tyttö kysyi, kumartuen saparopäisen tytön puoleen.
”Joo, ei tässä mitään.” Saparopäinen tyttö köhi. ”Kiitos kaverit.” Hän silitti pienen Purrloinin päätä kiitokseksi. Kaname ei koskaan tehnyt meille noin.

Tyttö nousi takaisin jaloilleen, mutta vain kumartuakseen uudelleen. Näin miten hän putsasi Kanamen taskut perusteellisesti. Sitten hän siirtyi Nidorinon luo, Nidorino tarkkaili Noriota, mikäli tämä sattuisikin heräämään. Zorua puolestaan istui ottelupaikan keskellä röyhistäen ylpeänä rintaansa kun Shiny Murkrow, Shuppet ja Purrloin ympäröivät hänet kehuilla.
”Kai minusta on sittenkin tullut vahva.” Zorua totesi. Tyttö taputti Nidorinon päätä ja kehui tätä. Sitten hän teki saman minkä Kanamen taskuillekin.
”Mitä sinä teet?” Sinitukkainen tyttö kysyi ihmeissään.
”Eivät nämä roistot mitään kamoillaan tee.” Saparopäinen tyttö virnisti. ”Verotan vain saamistani traumista.”
Sinitukkainen tyttö nauroi tälle. ”Olethan sinä kunnossa?”
”Olen, olen.” Saparopäinen tyttö vakuutti. ”Mutta Odile ei taida olla.” Kouluttajan tulee aina tuntea pokémoninsa, ainakin niin minulle oli kerran sanottu. Tosin pieni Petilil parkui niin lujaa, pienestä koostaan huolimatta, että siinä kyllä ymmärsi että pienellä oli hätä.
”Ei hätää, Odile.” Petililin saparopäinen kouluttaja sanoi lempeästi, nostaessaan pienen pokémonin syliinsä.
”Kaikki on hyvin, pahalta sedältä on nyt kanttu vei.”
Tosiaan. Tämän jälkeen tyttö tunki kaiken sen, minkä oli kahden tajuttoman miehen taskuista kaivanut. Ja se olikin hyvä, sillä nyt paikalle juoksi uusi ihmisjoukko, Growlithe kärjessä. Nuo taisivat olla niitä poliiseja, poliiseillahan oli yleensä tuollainen oranssi pokémon kaverina.
”Miwa, et olisi saanut lähteä yksin!” Huusi poika, jolla oli tummansiniset kiiltävät hiukset.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Toinen poika huusi heti perään, sellainen jolla oli hassut violetit hiukset.
”Ei tässä mitään ihmeellistä.” Saparopäinen tyttö sanoi. ”Azuran pokémon nukutti nuo ääliöt.”
”Minäkin, minäkin!” Zorua huudahti juostessaan kouluttajansa luo. Karvapallo alkoi pomppia innoissaan.
”Miwa näitkö miten hyvä olin? Näitkö?” Nidorino puolestaan pyöritteli silmiään Zoruan innokkuudelle.
”Hyvä, Trix.” Zoruan kouluttaja kumartui pienen ketun puoleen ja silitti Zoruan päätä hellästi.
”Hyvin tehty.”
Sydäntäni puristi, kun katsoin miten tuo ihminen kääntyi Nidorinon puoleen ja silitti lihaksikasta pokémonia korvien välistä, kehuen. Ja sitten se kun pieni, haparoiden lentävä shiny Murkrow liihotti tytön olalle ja painoi poskensa vasten kouluttajansa poskea.
”Yoru ei anna mammalle sattua mitään, Yorusta tulee vahva! Yoru suojelee mammaa!” Murkrow julisti ujolla korkealla äänellä.
”Minäkin olin urhea äiti!” Pieni Purrloin sanoi puskiessaan itseään kouluttajansa jalkoja vasten. Karvainen ötökkä istui Purrloinin selässä ja pomppasi sitten kouluttajansa säärelle ja kipittää siitä sitten tytön hartialle. Ötökkä tervehti turkoosia Petililiä painamalla poskensa Petililin poskea varten. Pieni Shuppet liisi nopeasti, ilmestyen kuin tyhjästä muun joukon luo, pikkuinen asettui mukavasti kouluttajansa pään päälle.
”Mutta tuohan on Sigilyph!” Pinkkihiuksinen tyttö huudahti. ”Että ne ovat rumia!”
”Ei Calypso ole ruma!” Sinihiuksinen tyttö kivahti. ”Se on erikoinen!”
”Erikoisuus on hyvästä!” Pienempi tyttö, jolla oli tälläkin siniset – mutta tummemmat hiukset huusi. ”Etenkin koordinaattorikilpailuissa.”
”Totta.” Toinen sinihiuksinen tyttö hymyili pienemmälle.
”Minusta tuo pokémon on hyvännäköinen.” Totesi saparopäinen tyttö.

Katsoin vielä hetken, miten saparopäinen tyttö silitteli ja kehui kaikkia pokémonejaan, ja miten pokémonit osoittivat hellyyttään, ystävyyttään kouluttajalleen. Pieni Purrloin kehräsi kovaan ääneen, Murkrow raakkui iloisena. Ei, ei se ole koskaan ollut tuollaista, ei kellekään meistä. Minua itketti. Tuntui pahalta katsoa tuota.
”Auts!” Se isompi Purrloin oli hypännyt alas piilopaikastaan, ja laskeutunut kynsineen kaikkineen otsalleni. Ei se oikeastaan sattunut, yllätyin vain. Tämän jälkeen se vekkuli otus kiirehti jonnekin piiloon, minä taas jäin. En pystynyt liikuttamaan niveltäkään. Olin väsynyt ja joka paikkaa särki.
Sitten se saparopäinen tyttö tuli, Nidorino ja Zorua vieressään, sylissään Purrloinin pentu ja se turkoosi Petilil, olillaan shiny Murkrow ja valkoinen ötökkä ja päässä keikkui pieni Shuppet.
”Hei, kukas siinä on?” Saparopäinen tyttö hymyili minulle lempeästi tuota kysyessään. Se oli minulle liikaa. Purskahdin itkuun.
”Älä itke, ei äiti tee pahaa.” Purrloin miukui.
”Mamma on kiltti!” Raakkui Murkrow.
”Sehän käyttäytyy kuten Odile.” Zorua naureskeli.
”Onko sinut hylätty?” Se turkoosi Petilil kysyi. Pieni sipuli pomppasi kouluttajansa sylistä maahan. ”Älä itke, Miwa pitää huolta sinustakin. Hän on kiltti.”
”Se on Rhyhorn!” Huudahti pieni sinitukkainen tyttö, joka kurkisteli minua saparopäisen tytön takaa. ”Onpa hassua. Rhyhorn on kivi ja maa-tyyppiä, eikä niitä asu täällä.”
”Onkohan se eksynyt?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”En usko.” Sanoi poika, jolla oli violetit hiukset. ”Sillä on huivi kaulassa. Lienee hylätty.”
”Hylätty?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”Se on huonossa kunnossakin.” Se isompi sinihiuksinen tyttö totesi.
”Meidän pitäisi viedä se pokémon centeriin.” Sanoi poika jolla oli kiiltävät siniset hiukset.

”Mikä teillä kestää?” Pinkkihiuksinen tyttö huusi metsän rajalta. ”Lähdetään jo!”
”Pysy housuissasi, Sakura!” Violettitukkainen poika huusi tytölle.
”Jaksatko kävellä?” Saparopäinen tyttö kysyi. En oikein nähnyt eteeni, kyyneleet olivat sumentaneet näköni. Yritin nostaa jalkaani, mutta kompastuin ja löin naamani apiloiden peittämään maahan.
”Sehän kävelee kuten Rigel!” Zorua nauroi.
”Suus kiinni!” Nidorino ärähti.
”Rigel auta sitä kävelemään.” Saparopäinen tyttö käski, ei kuitenkaan kuten Kaname. Se oli ystävällinen käsky.
”Sinäkin, Orion.” Poika jolla oli tummansiniset hiukset käski Growlitheaan. Molemmat asettuivat kiinni kylkiini, minua tukeakseen. Minua pelotti, että saisin osuman Nidorinon piikeistä.
”Minun piikkini eivät pysty ihoosi.” Tuo totesi.
”Miksi sinä itket?” Growlithe tiedusteli. ”En minä pahaa tee, Rigelistä en tosin mene takuuseen.” Nidorino murahti moiselle kommentille.
Itkin koska en voinut muutakaan. Liikkuminen oli hidasta, mutta varmaa, ihmisetkin odottivat että pääsisimme siirtymään kohti metrien päässä häämöttävää metsän rajaa.
”Jaksatko?” Saparopäinen tyttö kysyi. Se sai minut itkemään enemmän. Hän kysyi että jaksanko minä, vain muuan kivikasa liikkua.
”Ei enää ole pitkälti.” Pieni sinitukkainen tyttö vakuutti. Kävelimme hitaasti, kuulin sen pinkkitukkaisen tytön marmattavan, hän halusi pois metsästä.
Sitten muistan lämmön, auringon harmaalla ihollani. Oli kirkasta. Aurinko paistoi. Katsoin näkymää, edessämme avautui näkymä kaupungista, rannasta jota ympäröi kullankeltainen hiekka, aina siihen asti kunnes sinistäkinsinisempi meri tuli vastaan. Oli todella..
”Kaunista.” Sanoi saparopäinen tyttö. Juuri niin, oli kaunista. Tunsin lämpimän kesätuulen kasvoillani, se tuntui ihanalta.

Kun heräsin seuraavan kerran, makasin punaisella pehmustetulla penkillä. Saparopäinen tyttö istui vierelläni. Hän hymyili minulle.
”Ei mitään hätää, täällä sinusta huolehditaan kunnes jaksat taas.” Hän silitteli otsaani, ja näytti hieman hämmentyneeltä.
”Vau, sinun ihosihan on lämmin! Vaikka olet kivi-tyypin pokémon.” Sitten tyttö naurahti. ”En ole kovin kokenut pokémonien kanssa. Siksi en osannut arvatakaan että kivi-pokémonien iho voisi olla lämmin.” Hän silitti kasvojani lempeästi. Silmäni alkoivat taas vuotaa. Minua väsytti. Silmäni eivät jaksaneet pysyä auki. Olin ihan poikki. Annoin niiden sulkeutua. Olin iloinen, edes hetken. Jos silmäni sulkeutuisivat nyt lopullisesti, olin sentään saanut kokea hetken sellaista hellyyttä, jota minulle ei aiemmin oltu suotu.

Kommentit:

Chidori

14 >
Ei jessus mikä tarina! Right in the feels. ;;;____;;; Älä itke Rhydo, ei mitään hätää enää! Rhydon tarina saattoi olla paikoin ehkä vähän ylidramaattinen ja klisee, mutta silti hirmu koskettava ja hienosti kuvattu. Sympatiat täysin muuan kivikasalle! Voisi melkeinpä sanoa, että tämä on tähänastisista tarinoistasi kokonaisuutena ehdottomasti vahvin. Hyvää työtä. o/

Ottelun sanailut olivat taas jälleen sitä tuttua ja taattua, hulvatonta Miwa-laatua. 😀 En ole varmaan ikinä nauranut hoitotarinassa millekään niin paljon kuin Trixin ”Latua, Rinkeli!”-huudahdukselle. Letkautuksien jalo taito! Mielenkiintoista muuten, että tarinan kuvioihin tuli mukaan toinenkin rikollisorganisaatio. 😮 En sitten tiedä, oliko tämä shinyjen pokémonien kaappaamiseen keskittynyt posse ainoastaan väliaikainen tapaus.

Tarinassa ilmeni muutamana sivuseikkana yllättävän mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kivipokémonien lämmin iho ja se, millaista pokémonien oleskelu palloissa on. Itse olen aina ajatellut, että pokémonit vaipuisivat jonkinlaiseen horrokseen, kun ne kutsutaan takaisin. Ajatus siitä, että pokémonit olisivat tietoisesti vangittuna palloissaan on aika karu. :< Ei ihme, että jotkut pyrkivät sieltä jatkuvasti ulos!


Rigel +2lvl +2op, Splinter +2lvl +1op, Trix +2lvl +2op, Yoru +1lvl +1op, Odile +5op, Ilse +1lvl +1op, Lolita +1op, Sora +1op, Rhydo +3lvl +2op, Winona +1lvl. Rahaa 85pd:tä.

Aurora #12 > Näytä kyntesi, Trix!

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Kesäkuussa 2015.

Sinne kaatui Roselia. Miwa varmaankin juoksi halaamaan Rigeliä, ja Odile sekä Yoru varmaan onnittelisivat mörökölliä. Mutta minua ei onnittelisi kukaan. Minä epäonnistuin, vaikka yritinkin parhaani. Annoin kaikkeni, mutta se ei riittänyt. Mikä minussa oli vikana? Mikseivät hyökkäykseni olleet yhtä tehokkaita kuin Splinterin tai Mörököllin? Miksen ollut yhtä nopea? Johtuiko se lyhyistä jaloista? Katsoin vihaisena poképallon seinää, tahdoin täältä pois, mutta kun sattui. Kaipa se lehti-isku oli tehnyt minuun pahempaa vahinkoa, kuin luulin. Olin aina kuullut kaikista sydämettömistä kouluttajista, jotka hylkäisivät pokémoninsa, kun nämä hävisivät jonkun tärkeän ottelun, mutta minä ainakin uskoin Miwan tykkäävän minusta. Minusta tuntui, ettei tämä poképallo ollut äänieristetty, sillä kuulin Miwan askeleet ruohikolla, hän keskusteli mukavia salipäällikön kanssa. Hän tiedusteli, olisiko salipäällikön joku pokémon kunnossa. Salipäällikkö vakuutti, että olisi.
Pitäisi kai olla iloinen siitä, että saatiin sentään se salimerkki, mutta pitikö juuri minun hävitä otteluni? Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Näin mielessäni Quartz Canyonin yöllä, se oli juuri se yö. Se yö, jolloin minut löydettiin. Oli kuumetta, ja mustelmia, joita ei näkynyt mustan turkin seasta. Mutta se mummeli, siellä hoitokodissa huomasi ne. Tahdoin pois sieltä, joten heittäydyin hankalaksi. Yritin karata ja ärsytin kaikkia, siellä näkemiäni pokémoneja. Ja jos niillä oli pokémoneja, ärsytin myös niitä, eikä minusta pitänyt kukaan. Enkä halunnut tulla pidetyksi, halusin vapauteni, vaikken tiennytkään, mitä sillä tekisin. Sitten tulivat Miwa, Rigel ja äänekäs Splinter. Miwa oli ensimmäinen, joka ei sivuuttanut kiusantekoani, tykkäsin Miwasta, kun hän alkoi jahdata minua ympäri Mindaro Townia, se oli hauskaa. Ihan kuin uusi leikki. Siksi minä kai lähdin niiden mukaan, jotta saisin leikkiä. Ja minulla onkin nyt monta leikkikaveria, mutta eniten tykkään leikkiä Miwan kanssa, kun hän ärsyyntyy niin helposti. Sitten siirryttiin vähän meluisempaan paikkaan, jossa oli lämmin. Taidettiin tulla pokémon keskukseen. Höristin korviani, kuullakseni paremmin, mitä ympärillä tapahtui.
”Vilkaisisitko pokémonejani?” Miwa kuului kysyvän.
”Minun myös.” Salijohtaja lisäsi.
”Teillä taisi olla rankka ottelu.” Kolmas ääni sanoi, oletin sen kuuluvan hoitajalle. Miwa nosti meidät kaikki yksitellen tiskille, olimme kaikki palloissa, enkä pitänyt siitä. Halusin ulos. Mutta siihen menisi vielä hetki, hyvin pitkä hetki. Takatassuni rummutti kärsimättömästi pallon lattiaa, ja kun ne viimein päästivät meidät pois, en turhia katsonut eteeni. Rynnistin kohti ovea, jos huutaisin tarpeeksi kovaa, kyllä joku tulisi avaamaan. Mutta kehoni ei sallinut minun jatkaa, yhtäkkiä alkoi vain sattua niin, etten edes pysynyt jaloillani.
”Äläs nyt intoile.” Hoitaja sanoi ja nosti minut kevyesti hoitopöydälle. ”Ei tässä kauan mene.” Hän vielä vakuutti. Hoitopöytä oli oikeastaan ihan mukava, tosi pehmeä ja lämmin. En tiedä, miten pöytä voi olla lämmin. Rigel röhnötti vasemmanpuoleisella pöydällä ja näytti kuolleelta. Splinter makasi siivet ojossa oikeanpuoleisella pöydällä. Olin meistä ainut, joka oli hereillä.
”Älä yhtään huolehdi, kaverisi tulevat kuntoon.” Hoitaja vakuutti. ”Lepää vain rauhassa, kun heräät, olet täysin kunnossa.”
No jaa. Ei kai tässä muutakaan voi. Laskin pääni tassujeni päälle ja suljin silmäni.

Heräsin siihen, kun Miwa silitti päätäni. Me olimme vieläkin valkoisessa huoneessa. Splinter oli hereillä ja venytteli siipiään. Rigelkin oli hereillä, mutta se ei tehnyt mitään, vain mulkoili, mutta näytti tyytyväiseltä itseensä. Miksei se olisi tyytyväinen? Sehän voitti sen vahvimman pokémonin. Minä katsoin lattiaan, sillä minulla ei ollut mitään syytä olla tyytyväinen. Miwa oli ihmiseksi aika tarkkasilmäinen otus, sillä hän pani sen merkille.
”Älähän nyt, Trix.” Hän yritti lohduttaa. ”Kyllä se siitä, meidän pitää vain harjoitella enemmän, seuraavalla kerralla voitat varmaan.”
Niin varmaan. En ollut vahva niin kuin Rigel tai Splinter, Miwa oli sanonut sen itsekin. Kunpa minä kehittyisin ja voisin näyttää sille Chikoritalle taivaan merkit! Mutta kun minä olin liian pieni kehittymään.
”Mitä helv..” Miwan lempeä äänensävy muuttui yllättyneeksi ja jotenkin korkeaksi. Höristin korviani ja nostin katseeni lattialta, Miwan reppu näytti jotenkin oudolta, sen sisällä loisti jokin. Miwa avasi reppunsa ja otti hohtavan esineen pois sieltä. Kaikkien huoneessa olijoiden katse oli nyt kiinnittynyt hohtavaan soikeaan esineeseen.

”Minähän sanoin, että tämä räjähtää vielä!” Miwa parkaisi, hän katsoi nopeasti ympärilleen, josko jossain olisi avonainen ikkunasta, silloin hän voisi viskata tuon ”pommin” ulos. Joo, varsinainen pommi tosiaan..
Joskus Miwan tietämättömyys meistä pokémoneista nauratti minua. Eikö hän tosiaan tiennyt, että me kuoriuduimme munista? Minun teki mieli nauraa ihan ääneen, mutten tehnyt sitä. Häviö masensi liikaa.
Hetken kuluttua Miwan käsivarsilla istui pieni ja pörröinen kissapokémon, jolla oli purppuran värinen turkki. Sitä lajia kutsuttiin Purloiniksi, mutta Miwa tuskin tiesi sitä.

”Purr.” Se sanoi uudemman kerran, ja tällä kertaa en voinut hillitä hihitystäni. Se nimittäin sanoi: ”Hei, äiti.” No ainakaan tulokas ei kutsunut Miwaa mammaksi, kuten Yoru teki.
”No onpas tutun näköinen karvapallo.” Miwa sanoi mietteliäästi katsoessaan Purloinia. Sitä jatkui hetken, kunnes hänen siniset silmänsä laajenivat.
”Se purppurapantterihan tonki laukkuani!” Miwa huudahti. En tiennyt mistä kummasta hän mahtoi puhua, mutta Rigel näytti tietävän. Purloin istui hetken kiltisti Miwan sylissä, mutta kyllästyi siihen nopeasti ja pomppasi pedilleni ja katsoi minua uteliaasti.
”Hei.” Se sanoi. ”Miksi tuo piikikäs setä näyttää niin vihaiselta?”
”Rigel on aina kiukkuinen.” Minä tokaisin.
”Mikä on Rigel?” Pieni kissapokémon tiedusteli.
”Se on tuon piikikkään sedän nimi.” Minä selitin.
”Ai.” Kissapokémon sanoi kallistaen päätään. ”Onko sinullakin sellainen nimi?”
”On tietysti, Miwa on antanut kaikille nimen.” Minä mutisin. ”Minut hän nimesi Trixiksi.”
”Se on hassun kuuluinen nimi.” Pikkuinen totesi. Meinasin lisätä, että sana jota pätkä tarkoitti, oli kuuloinen eikä kuuluinen, mutten viitsinyt.
”Onko minullakin nimi?” Purloin kysyi. ”Hei, onko?”
”Sitä sinun täytyy kysyä Miwalta. Hän päättää niistä asioista.”  Minä sanoin tylsästi. Sen pieni käppänä tekikin heti. Se alkoi tökkiä Miwan polvea tassullaan.
”Hei, äiti. Minulle nimi! Minäkin tahdon sellaisen!”
”Mitä siinä tökit?” Miwa kysyi.
”Minäkin tahdon oman nimen!” Pikkuinen huudahti.
”Olet hassu pieni otus, etkö olekin?” Miwa sanoi lempeästi ja silitti kissaa korvien välistä.
”Onko hassu pieni otus nimi?” Pikkuinen naukui.
”Ei, se on vain jokin ihmisten juttu.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. Tämä tapaus ei ollut mikään järjen jättiläinen.
”No et sinäkään sen parempi ollut.” Splinter visersi omalta paikaltaan.
”Ole hiljaa.” Minä mutisin. Tiesin kyllä, etten ollut noita kahta parempi sitten missään, mutta tuskin siitä tarvitsi kokoajan muistuttaa.

Miwa katsoi mietteliäänä kissanpoikaa, ja Purloin katsoi häntä takaisin tummanvihreillä silmillään.
”Ilse. Kyllä sinä olet aivan Ilsen näköinen, etkö olekin?” Miwa totesi.
”Nyt minulla on nimi!”  Kissanpentu iloitsi. ”Voiko sen syödä?”
Huokaisin syvään. Voi herranen aika sentään.  
Miwa siirtyi minun pediltäni Splinterin pedille. ”Miten sinä voit Splinter? Joko jaksat nousta ylös?”
Splinter visersi Miwalle sen merkiksi että oli jo kunnossa. Mutta Rigel ei missään nimessä halunnut jäädä tuolle tulilinnulle toiseksi, joten se loikkasi alas pediltään ennen kuin Miwa ehti edes kysyä sen vointia.
”Sinä näytät tarmokkaalta Rigel.” Miwa totesi. ”Oletko valmis treenaamaan hiukan?”
”Että mitä?” Rigel älähti, mikä oli uutta, sillä se harvoin sanoi yhtään mitään. Miwa näki varmasti hämmennyksen Nidornon kasvoilla, sillä hän selitti heti perään: ”Karistetaan Tangerine Cityn tomut jaloistamme ja siirrytään eteenpäin ja harjoitellaan hiukan Route 103:lla.”
”Sehän kuulostaa jo joltain.” Splinter visersi hyvillään ja lehahti alas pediltään Rigelin viereen. Tapojensa mukaan Rigel yritti näykkäistä sitä nokan kärjestä, mutta Splinter väisti iskun.
”Älkää nyt heti aloittako.” Miwa huokaisi. Kissanpentu Ilse katsoi Splinteriä ihaillen.
”Minäkin tahtoisin lentää, se on varmaan kivaa.”
”Purloinit eivät lennä.” Minä huomautin.
”Miksi eivät?” Ilse tahtoi tietää.
”Jos teidät olisi tarkoitettu lentämään, teillä olisi siivet.”
”Jaksatko sinä nousta Trix?” Miwa kysyi. Totta kai minä jaksan nousta! Se olikin kummaa näissä käynneissä täällä lekurilla, yhtäkkiä kaikki oli jälleen hyvin ja kaikki vaivat edellisestä ottelusta katosivat. Enkä halunnut olla ainut joka jäisi lepäämään siksi aikaa kuin muut harjoittelivat. Hyppäsin alas pediltäni ja venyttelin sen jälkeen raukeasti tassujani. Minun olisikin syytä harjoitella, ja lujaa, sillä olin joukon heikoin. Tai no oikeastaan tuo kissa oli heikoin, mutta sehän kuoriutui vasta. Yoru ja Odile olivat joukon heikoimmat, mutta he eivät olleetkaan kovin pitkäaikaisia jäseniä tiimissä. Yoru oli liian pieni ja pelokas ottelemaan ja Odile ei pitänyt otteluista. Mutta minä tykkäsin, ja tahdoin olla niissä paras, mutta se oli vaikeaa, jos en kehittyisi.

Kävi ilmi että Miwa oli jättänyt Odilen ja Yorun kahden sisaruksen huostaan odotustilaan, sillä ne molemmat olivat nukahtaneet odotellessaan.  Kissanpentu pienenä, vasta kuoriutuneena matkusti Miwan sylissä, ettei eksyisi tai jotain. Se tutkaili ympäristöään uteliaana.
”Ovatko kaikki kunnossa?” Sinihiuksinen tyttö tahtoi tietää.
”Ovat kyllä.” Miwa vakuutti.
”Mistä tuo Purloin ilmestyi?” Tyttö tahtoi tietää.
”No jotenkin se vain oli jossain esineessä, mikä räjähti reppuni sisällä.” Miwa selitti.
”Ai oliko sen muna jotenkin ilmestynyt reppuusi?” Tyttö kysyi.
”Joo, kai.” Miwa vastasi epävarmasti.
”Se on söpö.” Tyttö lisäsi ja rapsutti Purloinia korvan takaa, Purloin alkoi kehrätä. Paljon melua tuosta pienestä pokémonista näköjään syntyikin.
”Missä veljesi muuten on?” Miwa kysyi.
”Kyllä hän jostain kohta pelmahtaa.” Sinihiuksinen tyttö huokaisi. ”Sain pokémonini takaisin!”
”Oletko pyydystänyt uusia?” Miwa tiedusteli.
”Joo, sain Combeen kiinni hedelmätarhasta.” Tyttö kertoi innostuneena. ”Haluatko nähdä sen? Nyt se on ihan kunnossa!”
”Toki.” Miwa sanoi hymyillen. Tässä menisi ikuisuus, tahdoin ulos täältä ja harjoittelemaan!
Mutta Miwa tahtoi välttämättä nähdä ampiaispokémonin, lyönpä vetoa, ettei hän ollut ennen nähnyt Combeetä. Combee on pieni lentävä ötökkä joka surisee. Päästettyään Combeen ulos pallostaan, Miwa katseli hetken lempeästi pientä Combeeta. Sopi toivoa, ettei hän itse halunnut samanlaista. Riitti kun meillä oli Splinter ja Yoru.

Pokémon center-keskuksen ovet avautuivat kun sinihiuksinen poika saapasteli sisään.
”Vai täällä te olette.” Hän puuskahti. ”Lily, älä lähde omin päin mihinkään!”
”Mutta minä olen jo 13 vuotias!” Lily-niminen sinipää huudahti turhautuneena.
”Silti.” Hänen veljensä päsmäröi. ”Täällä liikkuu ties mitä roistoja.” Sitten hänen katseensa kääntyi Miwaan.
”Mihin sinä muuten hävisit?”
”Eksyin.” Miwa sanoi, mutta näin hänen silmistään, ettei se ihan totta ollut. ”Sitten kävin haastamassa salipäällikön.”
”Miten meni?” Poika kysyi.
”Tiukalle meni, mutta voitin.” Miwa sanoi ja kaivoi sitten povitaskustaan neliapilan muotoisen kimmeltävän vihreän merkin.
”Vau, onnea!” Poika onnitteli häntä.
”Sinun ei kyllä pitäisi säilyttää sitä taskussasi.” Lily-tyttö huomautti. ”Se voi pudota ja hukkua, tai joku voi varastaa sen.” Se vasta olisikin hupaisaa. Taskuvaras joutuu taskuvarkaan putsaamaksi. Sitten tyttö heivasi alas pienen reppunsa ja avasi sen sivutaskun, hän otti sieltä jotain. Se näytti epäilyttävästi joltain rasialta.
”Saat minun salimerkkikoteloni.” Tyttö sanoi ojentaen rasiaa Miwalle.
”Mutta sait tuon isältä.” Hänen veljensä protestoi.
”Mutta kun minä haluan vain kasvattaa pokémoneja ja käydä niiden kanssa contesteissa. En saliotteluissa.” Tyttö huomautti. ”Isä ymmärtää kyllä.”
Hänen veljensä pyöritteli silmiään. ”Hyvä on sitten.”
”Ole hyvä!” Tyttö sanoi pirteästi. Miwa otti lahjan vastaan hiukan epäröiden. Sitten hän laittoi merkin koteloon, mutta siloinkos tuo pieni onneton Purloin yritti näykätä salimerkkiä.
”Ei tämä ole ruokaa, senkin hassu.” Miwa naurahti.
”Se kiiltää kauniisti.” Purloin totesi silmät säihkyen.
”Mamma, mamma!” Yoru raakkui sohvalta, jossa oli nukkunut Odilen kanssa. Miwa naurahti kuullessaan sen raakunnan, mutta olisikohan nauranut, jos olisi tiennyt, mitä Yoru sanoi?

”Kukapa on viimein herännyt?” Miwa kumartui pienen korpin tasolle, käveltyään ensin punaiselle sohvalle, missä kaksi pokémonia oli vetämässä hirsiä.
”Katsopas, kuka täällä on.” Miwa lepersi korpille, esitellessään kissanpojan sille.
”Hei, sinulla on siivet!” Kissa naukui. ”Osaatko sinä lentää?”
”Yoru ei osaa paljon.” Yoru raakkui. ”Yoru on liian pieni.”
”Siipesi ovat aika lyhyet.” Kissa totesi katsoessaan Yorun siiven tynkiä.

”No Miwa, mikä on sotasuunnitelma?” Poika kysyi.
”Me menemme vähän harjoittelemaan Route 103:lle.” Miwa sanoi.
”Menettekö sen jälkeen Shamrock Forrestiin?” Poika tiedusteli uudelleen.
”Jos se on seuraava etappi kartalla, niin kyllä.” Miwa nyökytti päätään. ”Mutta nyt, me menemme ensisijaisesti harjoittelemaan vähän lisää. Saliottelu oli vähän turhan tiukka.”
Siinä Miwa oli oikeassa, enemmän kuin itse edes tiesi. Minä olin pitänyt meitä, jotka ottelimme, aika vahvoina, mutta voitto oli tiukka. Emme kai olleet niin vahvoja, kuin olin luullut. Huokaisin ääneen. Minun äitini oli ollut vahva, tosi vahva, ja vakuuttava.

Route 103 oli huomattavasti pienempi, kuin olin olettanut. Se koostui pienestä kellertävästä polusta, jota kehystivät sen varrella kasvavat koivut. Polku oli tyhjä, kaiketi kukaan ei vaivautunut jäämään sinne, kun siellä ei ollut yhtään mitään. Kaikki menivät vain suorinta tietä metsään. Ympärillämme oli puiden lisäksi pitkää ja tiheää ruohikkoa. Ehkä sieltä hyökkäisi jokin, jonka kanssa voisin tapella. Lähellämme makasi vanha, kaiketi jonkun myrskyn aikana kaatunut koivu, jota Miwa katseli mietteliäänä.
”Tuota voisi käyttää apuna.” Hän mumisi.
”Haluaisikohan Rigel otella Orionin kanssa?” Sinitukkainen poika tiedusteli. ”Se olisi molemmille hyvää harjoitusta.”
”Kyllä se käy.” Miwa sanoi hymyillen.
”Mitä otella tarkoittaa?” Purloin tiedusteli.
”No sen sinä näet kohta.” Minä mutisin. Ei ollut mitään järkeä selittää tästä mitään.

Rigel ja Orion, joka oli kovalla äänellä haukahteleva Growlithe, asettuivat vastakkain polulle ja katsoivat toisiaan. Rigel punnitsi sitä katseellaan.
”Tee ember!” Sinihiuksinen kaveri määräsi.
”Väistä!” Miwa neuvoi Rigeliä. Rigel oli aika kookas, mutta ketterä. Se väisti kevyesti hiillossuihkun, Growlithe ampui sen suustaan. Hiillossuihkun.
”Tee double kick!”
”Tee bite!”
”Miksi ne tappelevat?” Kysyi kissanpentu.
”Harjoituksen vuoksi.” Minä mutisin.
”Tullakseen vahvoiksi.” Odile tulkkasi.
”Mistä sinä siihen tulit?” Minä kysyin. Mutten saanut vastausta.
Rigelin ensimmäinen potku ei osunut, Growlithe oli loikannut, varmaankin napatakseen Rigeliä sarvesta. Mutta kun se laskeutui takaisin maahan, Rigel potkaisi sitä päähän. Growlithe voipui, eikä se voinut huimaukseltaan hyökätä. Silloin Rigel teki siirtonsa. Kieroa. Rigel potkaisi vastustajaa kahdesti double kickillä.
”Hyvä, Rigel!” Miwa kannusti.
”Vau, minäkin haluan!” Kissanpentu hihkui.
”Siihen sinä olet vielä liian pieni.” Odile sanoi lempeästi.

”Rigel on vahva.” Sinihiuksinen poika totesi. Niin, ei mikään ihme, että se vei voiton saliottelussa..
Ottelussa ei tapahtunut mitään, tämän jälkeen. Se oli vain leikkiottelu.
”Otteletko sinä?” Kissanpentu kysyi Odilelta.
”En. Minä en oikein pidä siitä.” Odile sanoi takellellen.
Pyöräytin silmiäni, Odile oli nyhverö. Se vain maleksi siellä, missä Miwan jalat sattuivat milloinkin olemaan.
Miwan katse kiersi meissä kaikissa. Kissanpentu käytti tätä hyväkseen, se alkoi naukua:
”Hei saanko minä otella?”
Mutta Miwa vain katsoi sitä hymyillen. ”Mitä jos harjoiteltaisiin kaikki vähän?”
Splinter raakkui innoissaan, kaiketi osoittaakseen, että se kävi sille.
”Mitä jos aloitettaisiin Rigelillä ja Splinterillä?” Miwa tuumi. ”Näyttäkää minulle iskuja.”
”Nyt minä kyllä voitan Rigelin!” Splinter intoili.
”Hah, sopii yrittää!” Rigel tuhahti. Se uskoi edelleen, että Miwan ensimmäisenä pokémonina se oli meistä vahvin. Ja niin se kai olikin.
”No niin Rigel, haluan että käytät Fury Attackia Splinteriin, ja Splinter käyttää agilityä ja yrittää sitten väistää iskusi.”
Molemmat nyökkäsivät, Splinter lehahti lentoon, ei kuitenkaan turhan korkealle.
Rigel katsoi vastustajaansa tuimasti. Sen ympäröi sinertävä aura, minkä jälkeen Rigel alkoi sohia Splinteriä sarvellaan. Mutta myös Splinteriä ympäröi eräänlainen aura. Sitten se pyrähti ympärilentoon, niin nopeasti etten edes nähnyt sitä.
”Vau!” Kissanpentu hihkui. Splinter oli tosi ketterä, ja se ärsytti Rigeliä. Yksikään Rigelin iskuista ei osunut siihen. Rigel murisi.
”Rauhoitu, piikkinen.” Miwa sanoi sille. ”Katso tarkkaan.”
Yleensä se ei kuunnellut ketään – Rigel siis. Minusta tuntuu, että se kuitenkin piti Miwasta.
Rigel hengähti syvään ja tuijotti hyvän hetken. Sitten se ampui yhden piikeistään, kohti ei mitään. Splinter huudahti, ihmeissään, nähtävästi Rigel oli osunut siihen.
”Meidän täytyy treenata tuota tähtäystä.” Miwa totesi. ”Mutta tämä on hyvä alku.”

Sitten Miwa katsoi meitä muita.
”Trix, miten on?” Hän kysyi. Ei mitenkään. Ei sitten mitenkään. Käänsin hänelle selkäni, ja painelin läheiseen pusikkoon.
”Odile?” Miwa kysyi.
”Ei minua, minä en ottele!” Petilil vinkaisi.
”Ottelut eivät taida olla sinun juttusi.” Miwa totesi. ”Mutta tahtoisin silti nähdä mitä osaat.”
”Mutta kun minä en osaa mitään.” Petilil mutisi. ”Miten luulet minun päätyneen pusikkoon?”
”Yrittäisit edes.” Miwa maanitteli. ”Ei se sinua tapa.”
Odilella ei ollut jalkoja, en tiedä miten se pystyi liikkumaan mutta se loikki kaatuneen puun luo. Se vain pönötti siellä, ja sitten sen ympärille ilmestyi kellanvihreitä kuplia, jotka se lähetti puunkaarnaan. Se käytti Absordia puuhun.
”Siinä näet, minä en osaa mitään.” Odile vinkui.
”Niin sitä pitää.” Miwa kannusti. ”Koeta vielä.”
Odile ei muuttanut taktiikkaansa, seuraavaksi se ampui pieniä siemeniä puuhun, se käytti Leech Seediä.
”Imetkö sinä energiaa puusta?” Miwa kysyi. Viimeinkin sitä tajuttiin, hyvä Miwa. Hyvä..
”Juu!” Odile huudahti. ”Katso tätä.” Sen jälkeen Odile näytti, varmaan vahvimman iskunsa. Se hehkui – oikeasti hehkui kun se imi viimeisetkin energiat puusta Mega Drainillaan.
”Trix, minä tuijotan sinua.” Miwa ilmoitti. ”Tule tänne.”
Enpäs.
”Sanoin, tule tänne.” Miwa jatkoi.
Enkä. Mikään mitä sinä teet, ei saa minua tulemaan ulos täältä.
”Auts!”
”Kun äiti pyytää sinua tulemaan, sinun täytyy totella.” Kissa naukui. Se oli purrut minua hännästä, vaikka kissa olikin pieni, sillä oli terävät hampaat. En odottanut kenenkään iskevän hampaitaan takapuoleeni, säikähdin sitä, ja pyrähdin juoksuun. Ja törmäsin Miwaan.
”Siinähän sinä.” Hän sanoi. ”Kuule, pystytköhän katkaisemaan tämän kahteen osaan?”
En tietenkään. En ollut tarpeeksi vahva, kyllähän sinä sen näit.

”Äläs nyt. Kyllähän noita sattuu, ei se silti tarkoita, että pitää antaa periksi.” Miwa, tuo ei lohduta. Sinä olet pelkkä kouluttaja, et joudu ottelemaan.
”Näytä kyntesi, Trix.” Miwa totesi. ”Olet tätä vahvempi, vai mitä?”
No enpäs.
”Auts! Lopeta häntäni syöminen!”
”Mikset sinä edes yritä?” Kissa naukui silmiään räpytellen. ”Näytät vahvalta, sinun pitäisi treenata, jotta vahvistuisit enemmän.”
”Sinä olet pentu, et tajua sitä.” Minä murahdin.
”No en tietenkään tajua.” Pikkuinen huomautti. ”Vastahan minä kuoriuduin!”
Totta.
”Näytä niille, Trix!” Yoru raakkui.
Pyöritin silmiäni, tuosta saa päänsäryn. En jaksanut kuunnella sitä. Olkoon, olkoon, jos nuo ovat sen jälkeen hiljaa.
”Aloitetaan Fury Swipesilla.” Miwa sanoi. ”Tee vain se mihin pystyt.”
Toki, mutta ei minun kynsilläni puuta hakattu kahtia. Kynsin puun kuorta, jätin siihen vain muutaman viillon.
”Tee Thunder Fang.” Miwa käski. Hän siis oletti minun jyrsivän puuta? No jaa..

Puu maistui puulta, mutta säpäleet lensivät, jotenkin. Puu savusi hieman, sitten jatkoin siihen muotoutuneen kuopan raapimista. Siinä meni kauan, että sain mitään aikaan.
”Riittää jo Trix.” Miwa sanoi. ”Teit jo tarpeeksi.”
Mutta, en ollut vielä saanut puuta kahtia!
”Kyllä se siitä.” Miwa sanoi ja taputti päätäni. ”Mene nyt lepäämään, katso vaikka, etteivät Splinter ja Rigel tapa toisiaan.

En mennyt mihinkään. Katsoin miten pikkuiset – Yoru ja tuo Ilse, alkoivat harjoitella. Ei se mitään ihmeellistä ollut, Yoru nokki tarmokkaasti puuta konkka nokallaan, siinä missä Ilse yritti raapia puun kuorta. Se ei kai osannut muita iskuja kuin Scratchin. Mutta sen kynnet jäivät kokoajan jumiin, ja Miwan piti aina auttaa se irti. Tassujani väsytti, kaipa moni Fury Swipes vaati sittenkin veronsa. En ollut vahva, en vaikka harjoittelin. Rigel taas oli voimakas siksi, että se oli kehittynyt. Mutta minä en ikinä kehittyisi, ehkä minussa oli jokin vikana.
”Miten sinun kyntesi ovat niin vahvat?” Kissanpentu kysyi.
”Eivät ne ole vahvat.” Minä mutisin, tuijottaessani maahan.
”Ovatpa!” Kissa julisti. ”Minun kynteni jäävät jumiin.”
”Siksi, koska ne ovat niin lyhyet.” Minä mutisin. ”Ne kasvavat.”
”Joo..” Kissa sanoi ja alkoi mussuttaa jotakin.
”Mikä tuo on?” Minä kysyin.
”En tiedä, mutta se maistuu hyvältä.” Kissa hyrisi. ”Se löytyi tuon sinitukkaisen pojan repusta.”
”Hyvä niin.” Minä virnistin. ”Ehkä me tulemme sittenkin toimeen.”
”Emmekö me jo tule?” Kissa kysyi. Mutta ennen kuin ehdin vastata, sen huomio herpaantui. Se laukkasi Miwan repulle, siellä oli nimittäin valoshow käynnissä.
”Äiti, äiti!” Kissa naukui. ”Tämä näyttää hauskalta!” Miwa kiirehti sen luo ja näytti hämmentyneeltä.
”Mitä hel..” Sitten repusta lennähti pieni pokémon. Voi ei. Taas uusi pikkuinen.
”Vau! Se on Shuppet!” Sinitukkainen tyttö huudahti.
”Mikä?” Niin, Miwa tulee aina olemaan Miwa, siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Kommentit:

Chidori

12>
Miwan tiimi saikin sitten kertaheitolla aikamoisesti lisäystä. :’D Tai no, kaksi pokémonvauvaa, mutta aika paljolta se tässä pokémontäyteisessä luvussa vaikutti! Kätevästi sait kuitenkin järjestettyä kaikille edes jonkin verran esiintymisaikaa.

Pokémonin näkökulma oli virkistävää vaihtelua ja Trixiin oli mukava tutustua paremmin! Enpä olisi uskonut, että häviö saliottelussa oli Zorualle noin paha paikka, mutta eipä tosiaan kaikki aina näy ulospäin. Ilse oli helkutin söpö tapaus, toit hyvin esiin vastakuoriutuneen viattomuuden ja uteliaisuuden. Kaiken kaikkiaan sympaattinen tarina, kirjoita ihmeessä pokémonin silmin aina silloin tällöin jatkossakin!

Trix +2lvl +3op, Ilse +2lvl +2op, Rigel +1lvl +2op, Odile +1lvl +5op, Yoru +3lvl. Rahaa 70pd:tä. Easter Eggistä saatu yllätys on punainen liekkisinetti!

Aurora #7 > Valtio perii velkansa

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

Iltapäivällä sain varsinaiset vaatteeni takaisin pestynä ja silitettynä. Trix jahtasi Rigeliä, joka oli ehkä pikkuisen hidastunut kehityksen myötä, mutta Rigel ei jaksanut välittää moisesta, se istui jalkojeni vieressä varsin tyytyväisenä itseensä. Se olikin hassu näky, kun pieni Zorua oli juoksevinaan Nidorinoa päin, muttei saanut toista lähtemään peräänsä. Splinter keikkui korkealla orrella, eikä se halunnutkaan tulla alas, sillä luultavasti pelkäsi, että Zorua hyökkäisi sen kimppuun.
”Tässä ovat vaatteesi”, Kaya-mummeli sanoi ja toi ne viikattuna minulle.
”Kiitos”, minä sanoin. ”Vaihdan ne heti, niin saatte nämä takaisin.”
”Ei missään nimessä”, Kaya-mummeli kieltäytyi. ”Saat pitää vaatteet, sinullahan ei ole mukana toista vaatekertaa?”
”No, ei ole”, minä myönsin. ”Lähtö tuli vähän spontaanisti.”
”Kai vanhempasi sentään tietävät, missä olet?” Kaya-mummeli kysyi.
”Tietävät toki”, minä valehtelin. Mutta eiväthän he tietäneet, missä olin.
”Hyvä niin”, Kaya-mummeli sanoi. ”Aiotko sinä jatkaa pian matkaasi?”
”Ihan pian”, minä sanoin. ”Pitää kaiketi palata route 102:lle, jotta pääsen Tangerine Cityyn.”
”No onneksi Route 102 ei ole kovin pitkä”, Kaya-mummeli rohkaisi. ”Jos lähdet pian, ennätät sinne illaksi.”
”Kiitos”, minä sanoin. ”Vaihdan vain vaatteet.”
”Etkö sinä halua pitää noita vaatteita?” Kaya-mummeli kysyi.
”Kyllä, mutta tunnen vain oloni kotoisammaksi vanhoissa vaatteissani”, mutta silloin en vielä tiennytkään, että pian niistä olisi minulle hyötyä.
”Ymmärrän”, Kaya-mummeli hymyili. ”No vaihdahan vaatteesi, sitten syömme alakerrassa.”
”Kiitos”, minä sanoin. Katsoin kun Kaya-mummeli lähti huoneesta. Kuulin miten hän puhui käytävällä.
”Nuori mies, koputa ensin. Hän vaihtaa vaatteitaan.”
”Ai, okei”, kuulin Leon sanovan. Vedin nopeasti mustan paidan ja mustat legginsit, ja mintun vihreät nilkkasukat, sitten vedin ylleni harmaan vihreän t-paidan, jossa oli violetilla painettu numero 13. Lopuksi vedin siniset farkkushortsit jalkaani.
”Öh, oletko jo pukeissa?” Leon ääni kysyi.
”Kutakuinkin”, minä vastasin. ”Tule sisään, jos haluat.”
”Okei”, Leo vastasi ja väänsi oven kahvaa. Sitten hän astui huoneeseen. ”Hei anteeksi se äskeinen…”
”Rinoo!” Rigel huusi äreästi.
”Hei, mitä Rigelille on käynyt?” Leo kysyi hämmentyneeltä.
”Se kehittyi”, minä selitin. ”Komea, eikö vain?”
”On”, Leo kehui. Vedin löysät punaiset saappaat jalkaani.
”Luulin, että kylvetit siellä pelkkää Zoruaa…” Poika selitti.
”Trixiä. Se on nyt sitten minun”, minä lisäsin.
”En arvannut, että kylvit myös itse niin…” Leon kasvot punehtuivat. ”Ja se aiempi, anteeksi – ei olisi pitänyt valittaa, olen minäkin mies, kun en osaa sanoa missään vastaan.”
”Sitäpä sitä” minä sanoin ja rapsutin jalkojeni taakse kömpineen Zoruan mustaa turkkia.
”Zoruu!” Trix äännähti pilkallisesti.
”Kiitos”, Leo sanoi masentuneena. ”Entäs sinä sitten? Odottaako joku sinua kotona?”
”Ei”, Vastasin välttelevästi.
”Palaatko sinä nyt Route 102:lle?” Hän kysyi.
”Se olisi tarkoitus”, Minä sanoin ja jatkoin Trixin turkin rapsutusta. ”Ja sieltä Tangerine Cityyn.”
”Minäkin olen menossa sinne”, Leo sanoi. ”Mentäisiinkö yhtä matkaa?”
”Jos jätät suhdesotkusi tänne”, minä sanoin. ”Auts! Trix, älä mutustele sormiani.”
Mutta Zorua nauroi näykkiessään leikkisästi sormen päitäni.
”Rino!” Rigel huudahti äreästi.

Sitten me söimme Kaya-mummelin viihtyisässä keittiössä muusattuja perunoita yrttikastikkeella sekä keitetyillä vihanneksilla. Splinter sai siemeniä nokittavakseen ja Trix sekä Rigel saivat omaa pokémon ruokaa syödäkseen.
”Miya on kaupalla”, Kaya-mummeli selitti. ”Vaikka tuskin siellä asiakkaita on.” Sitten ulko-ovi pamahti auki ja Miya-mummeli tuli hengästyneenä keittiöön.
”Mikäs nyt on siskoseni?” Kaya-mummeli kysyi hyväntahtoisesti.
”Joku oli käynyt puodissa poissa ollessani”, Miya-mummeli sanoi hengästyneesti. ”Kassakone oli rikottu, mutta mitään ei ollut viety – onneksi.”
”Tuohan on kamalaa!” Kaya-mummeli huudahti. ”Sinun on tilattava uusi kassakone, Miya.”
”Jättikö varas… tai no kriminaali mitään jälkeensä?” Leo kysyi.
”Vain tämän”, Miya-mummeli sanoi ja työnsi kätensä harmaan essunsa taskuun. Hän veti esiin kellastuneen kirjekuoren. ”Tämä kirje on osoitettu jollekin Saeki Miwalle.”
”Miksi joku murtautuisi kauppaan, ja jättäisi sinne sinulle osoitetun kirjeen, Miwa?” Leo kysyi hämmentyneellä ja katsoi minua. Minä kohautin olkapäitäni.
”Onko sinun nimesi Miwa?” Kaya-mummeli kysyi.
”On kyllä”, Minä vastasin. ”Miwa Saeki, Aurora Townista. Taisin unohtaa esitellä itseni.”
”Sitten tämä kirje on tarkoitettu sinulle”, Miya-mummeli totesi.  Hän ojensi kirjettä minua kohti. ”Miksi kukaan kävisi putiikissa ja hajottaisi paikkoja vain jättääkseen sinulle kirjeen?”
”En minä vain tiedä”, Minä vastasin.

Ellei kyse olisi siitä Ruka-muijasta…

”Onko sinulla salainen ihailija?” Leo kysyi.
”Toivottavasti ei”, minä murahdin ja revin kirjekuoren varovasti auki. Sitähän tässä viimeiseksi tarvittiinkin!

Hyvä Miwa Saeki – Siinä luki, en tietenkään lukenut kirjettä ääneen.
Odotamme sinua Tangerine Cityssä, tavatkaamme siis siellä. Joku henkilökunnasta – jos siksi haluat sitä kutsua, ilmaantuu luoksesi ja toimittaa sinut tutustumiskäynnille.
Ombra di Invisible

Jaahas.

”Mitä siinä lukee?” Leo luki ja kurottautui katsomaan kirjettä, mutta minä taitoin lapun kahtia, niin ettei Leo nähnyt mitä siinä luki.
”Soo, soo, nuori mies”, Kaya-mummeli torui. ”Toisten kirjeitä ei saa lukea, vaikka olisi sitten, kuinka kiintynytkin toiseen osapuoleen.”
”Hei, en minä ole…” Leo sanoi posket nolostuksen punasta helottaen.
”Siinä ei ollut yhtään mitään, mistä olisin ymmärtänyt mitään”, minä valehtelin. Oikeasti minä muistin sen selkäpiitä karmivan vaaleahiuksisen stalkkerin, jonka oli tavannut vain muutama päivä sitten Route 101:llä, ollessani siellä ensikertaa Rigelin kanssa.
Söimme ruokamme loppuun ja sitten tuli lähdön aika.
”Kiitos ruuasta”, minä kiitin. ”Kai sinä saat hankittua uuden kassakoneen?”
”Toki, toki, tyttökulta.” Miya-mummeli sanoi rauhallisesti. ”Älä sinä siitä huoli, saan sen kyllä järjestettyä.”
”Meidän pitää lähteä, jos aiomme ehtiä illaksi Tangerine Cityyn”, Leo sanoi.
”Toivotan onnea matkallesi”, Miya-mummeli sanoi. Tietämättäni juuri onnea minä juuri tarvitsinkin, enemmän kuin luulisin.
”Muista pitää Zoruasta hyvää huolta!” Kaya-mummeli muistutti.
”Sen minä lupaan”, minä lupasin. Niin me sitten lähdimme kasvattaja mummelin talosta. Olisi aika palata Route 102:lle. Splinter lauleli tyytyväisenä jotain Fletchling-sävelmää hartiallani, toisinaan Trix, jota kannoin sylissäni tökkäisi tassullaan leikkisästi Splinteriä, Rigel taas käveli tyytyväisenä vasemmalla puolellani, kun taas Leo käveli oikealla. Kun kävelimme pikkukylän halki, hän katsoi hermostuneesti olkansa yli tuon tuostakin. Mahtoi olla kamala nainen, kun poika oli koko ajan noin varpaillaan. Mutta onneksi epäonnekasta kihlattua ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Saavuimme pian kanjoniin, mahtoiko se pulska vartija vielä pällistellä siellä?
”Vartija ei ollut järin tyytyväinen, koska eräs Fletchling oli ärsyttänyt häntä”, Leo hörähti, saadakseen ajatuksensa muualle.
”Splinter on tosi nopea”, minä hymähdin. Splinter sirkutti iloisena.
”Tarvitseeko minun tehdä sama temppu uudelleen?” Minä virnistin.
”Eihän toki”, Leo vastasi. ”Lupa tarvitaan vain mentäessä.”
”Hyvä”, minä huokaisin.

Möhömahainen vartija näytti huonotuuliselta. Hän poltti tupakkaa ja tuijotti meitä vihaisena.
”No eipä sitä kauan kanjonissa viihdytty”, hän murahti.
”Ei”, Leo vastasi kohteliaasti. ”Me jatkamme tästä matkaa.”
Silloin Splinter alkoi sirkuttaa kovemmalla äänellä.
”Neiti on hyvä ja pitää lintunsa kurissa”, vartija murahti. ”Olen oppinut inhoamaan noita tirppoja.”
Minä naurahdin ja katsoin Splinteriä merkitsevästi. Pikku tirppa iski minulle silmää. Houndoom katsoi Rigeliä pitkään, mutta Rigel vain murahteli sille. Trix näytti Houndoomille lapsellisesti kieltään. Houndoom alkoi murista Zorualle, niin että pikkuinen taisi säikähtää vähän, ja painoi kasvonsa rintaani vasten.
”Älä pelkää, Trix”, minä lohdutin.
”Zoruu!” Zorua vinkaisi. Pelkäsiköhän se Houndoomia tai jotakin? Olivatko ne kenties vanhoja tuttuja?
”Jos sellainen brunette kysyy, minä en sitten mennyt tästä”, Leo sanoi vartijalle nopeasti. Vartija katsahti minuun. ”Ei hän, vaan vaaleampi yksilö.”
”Vai niin”, vartija totesi. ”Että sillä tavalla.”
”Ei millään sillä tavalla!” Leo huudahti. ”Tämä on ystäväni.”
”Kiitos vaan”, minä jupisin. ”Miksi kaikki ovat tänään luulleet, että meillä on suhde?”
”Rinoo!” Rigel huudahti.
”Niin juuri, Rigel”, minä naurahdin ja taputin sen päätä. ”Sinä olet ensimmäinen mies, josta olen oppinut pitämään.”
”Rino!” Rigel hieroi päätään hellästi jalkaani vasten.
”Fleetch!” Splinter sirkutti mustasukkaisena.
”Tietenkin, tykkään myös sinusta, hassu Fletchling”, minä naurahdin ja silitin sen päätä. ”Minä itse asiassa tiedän vastauksen.”
”Ai tiedätkö?” Leo kysyi ihmeissään.
”Joo”, minä huokaisin. ”Koska sinä tulit tirkistelemään kylpyhuoneeseen.”
”Hei!” Poika huudahti turhautuneena. ”Enkö sanonut, että olen pahoillani?”
”Sanoit”, minä virnistin.
”Mutta?” Leo kysyi.
”Ei muttaa”, Minä naurahdin. ”Kunhan vain kiusaan.”

Jatkoimme matkaamme route 102:lle, joka ei ollut kaukana. Kuulin jo pitkän matkan päästä, että siellä oli jälleen menossa ottelu.
”Täällä taidetaan käydä päivisin paljon otteluita”, minä totesin.
”Se on totta”, Leo sanoi.  ”Pokémonit saavat siitä hyvin kokemusta, siksi siskoni harjoittelee täällä päivittäin.”
”No sittenhän heistä tulee vahvoja”, minä totesin.
”Rattatat ovat vain vähän…” Leo mutisi.
”Heikkoja?” Minä arvasin. ”Mutta juuri siksihän pitää harjoitella.”
”Niin kai”, Leo vastasi. ”Mutta hän saa kyllä harjoitella paljon, sillä…”
Huomiomme keskittyi läheiseen otteluun. Lily oli vauhdissa pienen Rattatansa kanssa. Rattata otteli jonkin pienen myrkynvihreän hyönteisen kanssa. Eikä se näyttänyt menevän kovin hyvin. Rattata kompuroi ja lopulta sotkeentui tahmeaan rihmaan, eikä pystynyt enää liikkumaan.
”Yoshi tee Night Shade!” Häntä vastaan otteleva väriläikkä, anteeksi – poika käski. Väriläikkä siksi, että pojalla oli yllään neon keltainen paita, punaiset ulkoiluhousut, vihreät talvisaappaat, ja hänen hiuksensa olivat räikeän turkoosit ja silmät räikeän vihreät.
Rattata sai aika pahan osuman, se keikahti selilleen huurteen vaaleaksi värjäämälle nurmelle ja alkoi väristä.
”Minä taisin voittaa tämän erän”, poika julisti. ”Sopimus on sopimus, anna yksi pokémoneistasi tänne.”
”M-Mutta ei minulla ole kuin Aya…” Lily sanoi pelästyneenä.
”No sitten minä otan sen”, poika totesi kylmän rauhallisena. ”Vaikka se onkin hyödytön.” Poika otti repustaan tyhjän poképallon, ja kohotti kättään, varmaan heittääkseen sen kohti Rattataa, mutta siitä ei tullut mitään. Olin nimittäin hiipinyt pojan selän taakse, onnekseni hän oli minua lyhyempi. Tartuin pojan ranteeseen, ennen kuin tämä ehti heittää poképallon. Poika kääntyi katsomaan minua hämmentyneenä.
”Kuules, kloppi.”´, Minä aloitin hyvin vakavalla äänellä. ”Kai sinä tiedät, että pokémonien tuolla tavalla pyydystäminen on laitonta?” Kylläpäs olen tekopyhä, ja kerronpa miksi. Koska vapaa käteni oli salakavalasti luikahtanut pojan taskuun ja onkinut sieltä jotakin, eikä tuo edes huomannut mitään.
”Ja se määritellään myös varkaudeksi”, Leo lisäsi. Tällä välin nostin käteni pois pojan taskusta, puristin jotakin nyrkissäni, mutten tietenkään katsonut mitä, sillä sujautin kiireesti kähveltämäni taskuuni.
”Mitä se teille kuuluu?” Poika ärjäisi.
”Kuuluu, jos yrität varastaa pikkusiskoltani!” Leo totesi.
”Missäs sinun vanhempasi ovat, nuori mies?” Ääni oli minulle tuttu, ja miksei olisi – sehän kuului kaksikon äidille. Rouvalla oli tänään virallinen tummansininen univormu, jonka rinnuksissa oli neliskanttinen merkki, jossa luku: ”Tien valvoja.” Lisäksi hänen vierellään oli koiraa muistuttava valkoinen luppakorvainen pokémon.
”Ei kuulu sinulle, kääkkä!” Poika lausui.
Näin miten rouvan ilme kovettui, kuka nyt muutenkaan tykkäisi siitä, että kääkiteltäisiin.
”Kiitos vain neiti, Saeki”, hän sanoi. ”Minä jatkan tästä. Nuori mies, kutsu Spinarakisi takaisin poképalloon.”
”En halua sitä enää”, poika ärähti. Pieni myrkyn vihreä ötökkä vinkaisi surkeasti.
”Minä pidän siitä huolta”, Lily sanoi ja käveli pienen ötökän luo ja nosti sen varovasti kädelleen. ”Ei hätää, Midori, minä pidän sinusta hyvää huolta!”
Sen jälkeen rouva vei pojan kädestä pitäen pois, varmaankin etsimään naskalin vanhempia.

Me puolestamme jatkoimme matkaa, pitkin route 102:ta. Lily liittyi Ayan ja uuden pokémoninsa Midorin kanssa seuraamme. Midori istui väristen Lilyn hartialla, se kai pelkäsi viereisellä hartialla, toisin sanoen omallani keikkuvaa Splinteriä, mutta ei tirppa sille pahaa tahtonut, se sirkutti ötökälle hyväntahtoisesti.
”Onpas Rigelistä tullut komea”, Lily ihasteli. Rigel röyhisti ylpeänä rintaansa. ”Se siis kehittyi?”
”Ihan äsken”, minä myönsin hymyillen. ”Säikähdin kyllä vähän.”
”Ja sinä olet näköjään saanut Zoruankin!” Lily huomasi pienen mustan karvapallon sylissäni. ”Mikä sen nimi on?”
”Bellatrix, mutta kavereiden kesken pelkkä Trix”, minä selitin.
”Saanko minä silittää sitä?” Lily kysyi.
”Toki”, minä sanoin. ”Sillä on tosin huono tapa nakerrella muiden sormenpäitä.” Mutta Lily ei välittänyt siitä, vaan silitti Zoruan päätä vapaalla kädellään, sillä toisella kädellään hän kannatteli Aya-Rattataa.
Matka taittuikin mukavasti, päivä oli kaunis ja aurinkokin suvaitsi silloin tällöin lämmittää meitä säteillään. Lily kertoili hauskoja ja jokseenkin noloja juttuja Leosta, niin että sai pojan posket helottamaan tomaatin punaisina. Sitten lopulta jutut kääntyivät, siihen ei niin mukavaan kihlattuun.  
”Leo, aiotko sinä oikeasti naimisiin Harukan kanssa?” Lily kysyi.
”Aion minä”, Leo vastasi, mutta kuulin epäröinnin hänen äänestään ja niin kuuli Lilykin.
”Oletko nyt aivan varma?” Lily kysyi. ”Tykkäätkö sinä hänestä oikeasti?”
”Joo, välillä kun hän ei ole…” Leo takelteli.
”Kovaääninen ämmäkö?” Minä lopetin hänen lauseensa.
”Oletko sinä tavannut hänet, Miwa?” Lily kysyi.
”En kutsuisi sitä tapaamiseksi”, minä jupisin. ”Hän luuli, että veljesi pettää häntä tuota…”
”No onpa hänestä tullut vainoharhainen”, Lily mutisi. ”Leo, onko sinun pakko mennä naimisiin hänen kanssaan? Minä en halua olla hänenlaiselleen kammotukselle mitään sukua!”
”Asiaa ei voi auttaa”, Leo huokaisi. ”Vanhemmat toivovat sitä niin kamalasti.”
”Jos sinun on pakko mennä naimisiin, ota sitten Miwa!” Lily keksi.
”Anteeksi?” Minä kysyin. ”Hei, minä en mene naimisiin ikinä.”
”Mikset?” Lily kärtti.
”Se on typerää vapauden riistoa”, minä murahdin.

Olimme juuri tulleet tien päähän, edessämme häämötti Tangerine Cityn pusikoin ympäröity portti. Ja porttia vasten nojasi kuvan kaunis tyttö, jolla oli pinkit vetineet ja vaaleanruskeat hiukset.

Siinä paha missä mainitaan.

”Tiesin että tulisit tänne tyttöystäväsi kanssa”, tyttö sanoi syyttävästi.
”Ruka”, Leo huokaisi. ”Miwa on vain ystävä.”
”Jolla on sinun paitasi”, tyttö huomautti ja vilkaisi minua pistävästi.
”Mitä se tähän kuuluu?” Leo sanoi turhautuneena.
”Menikö hänen oma paitansa hukkaan, kun teitte – mitä nyt sitten satuitte tekemään?” Haruka vihjaili ja katsoi minua halveksivasti nenän varttansa pitkin.
”Sinä olet ällöttävä omistushaluinen noita”, Minä ilmoitin, sillä minua ärsytti kovin tuollainen käytös. ”Ja kai sinä tiedät, että voin halutessani haastaa sinut oikeuteen puheistasi?”
”Sitä kutsutaan kunnianloukkaussyytteeksi”, Leo lisäsi.
”Minä olen nyt saanut oman pokémonin”, tyttö ilmoitti, ikään kuin se olisi ollut suurikin uutinen. ”Aion todistaa, että olen kyllin vahva matkaamaan mukanasi, Leo.”
”Kuka hullu haluaisi antaa sinulle pokémonin?” Lily kysyi.
”Aion otella pokémonini kanssa tuota uutta tyttöystävääsi vastaan”, Haruka sanoi, jättäen Lilyn kommentin täysin omaan arvoonsa.
”Hei kuules nyt!” Leo huudahti. ”Miwa on ystävä, ei tyttöystävä.”
Mutta Haruka ei tuntunut välittävän siitä, hän näki minut vain kilpailijana. Olisi ikävää olla noissa housuissa. Zorua alkoi potkia vimmatusti, se halusi ilmeisesti otella. Mutta tämä oli liian aikaista sille.
”Pysy housuissasi, Trix”, minä toppuuttelin. ”Annetaan Splinterin hoitaa tämä.” Splinter nousikin iloisesti viserrellen siivilleen ja oli valmiina otteluun. Haruka veti esiin aivan tavallisen poképallon ja heitti sen maahan. Pian siinä mihin pallo oli pudonnut, seisoi vaaleankeltainen pokémon, jolla oli lyhyet jalat ja sen päästä kasvoi lehti.
”Chikorii!”
”Tässä, Miwa”, Lily sanoi ja ojensi minulle punaisen laitteen. ”Tästä on apua, näet siitä, mitä liikkeitä Splinter osaa.”
”Kiitän”, minä sanoin ja otin laitteen vastaan. Pian sen näytölle ilmestyi miniatyyri kuva Splinteristä. Huomasin tirpan oppineen jo aika lailla iskuja.

”Petal, tee razor leaf!” Haruka käski.
”Splinter, väistä ja tee agility.” En ollut uskoa silmiäni, mutta Splinter totteli. Se väisteli leikkisästi kaikki, sitä kohden ammutut vihreät teräväreunaiset lehdet, sitten sen kiihdytti vauhtiaan, niin lujaksi etten edes nähnyt missä se liihotteli.
”Nyt, tee peck!” Minä huusin, ja ennen kuin lehtipokémon edes tajusi, se oli saanut otsaansa linnun nokan muotoisen reiän, ja kaiken kukkuraksi Splinter oli kaatanut syöksyessään pokémonin kumoon.
”Hyppää ja tee poison powder!” Haruka käski, eikä aikaakaan kuin lehtipokémon oli jo jaloillaan, se hyppäsi kohti Splinteriä ja heilautti päässään kasvavaa lehteä, silloin lehdestä purkautui violettia pölyä, en ollut varma mitä se oli, mutta ei varmastikaan mitään hyvää.
”Splinter hajota puuteripilvi, yritä saada se kääntämään suuntaa. Räpyttele siipiäsi!” Minä neuvoin. En tiennyt, toimiko se vai ei, mutta oli se tyhjääkin parempi.
Splinter alkoi räpytellä siipiään minkä jaksoi, se saikin suurimman osan pölystä kääntymään tulosuuntaansa. Pöly viiletti kohti lehtipäätä, joka sai kaikki pölyt naamalleen, sen kasvojen väri muuttui hiukan violetiksi. Se puristi silmänsä kiinni, ja alkoi täristä. Jotain tuo pöly kuitenkin sai aikaan, ja olin entistä iloisempi, etten nähnyt siitä koituvia vaikutuksia omassa tirpassani. Lehtipää ei kyennyt näkemään eteensä, nyt olisi hyvä hetki käydä sen kimppuun.
”Tee quick attack!” Minä sanoin. Ja sen lintu tekikin. Se viiletti nopeasti ilmassa, ja syöksyi sitten kohti lehtipäätä, joka ei nähnyt sitä. Se tuuppasi iskulla lehtipään kumoon, samalla nokkaisten sen päälaen lehteä.
”Tee vielä tackle!” Minä sanoin. Sen pitäisi hoitaa loput. Splinter syöksyi uudelleen silmänsä kiinni puristaneen lehtipäisen pokémonin kimppuun, ja puski sitä koko pienellä kehollaan.
”Eiköhän tämä ollut tällä selvä”, Leo totesi. ”Ruka, vie Chikorita pokémon centeriin ja palaa Mindaro Towniin.”
”Enkä palaa!” Tyttö huudahti. ”Eikä tämä ollut tässä, minulla on vielä yksi pokémon jäljellä!”
”Et kai tarkoita…” Leo pelästyi.
”Kyllä, tarkoitan!” Haruka huusi suu vaahdossa ja veti esiin uuden poképallon.
”Ruka, se on tasolla yksi. Ei se pärjää”, Leo sanoi.
”Sanot sinä!” Tyttö sähähti. Sitten hän kutsui Chikoritan takaisin palloonsa ja heitti maahan uuden poképallon. Siitä astui ulos pieni väritykseltään vaaleanpunaista ja violettia oleva, korppia muistuttava lintu, jolla oli terävä keltainen nokka.
”Murkroow!” Se huudahti, joskin hieman epävarmasti. Splinter katsoi vastustajaa, eikä sitä huvittanut enää otella. Se lennähti takaisin olalleni ja katsoi minua vakavasti, ikään kuin jotain pahaa olisi tapahtumassa.  Trix sen sijaan oli innokas ottelemaan, se potki itsensä pois sylissäni ja jysäytti pientä korppipoloista tassullaan, pikkuinen ei osannut varmaan edes lentää, koska se pälyili eteensä, ja lensi kaaressa portilla kasvavaa puuta päin. Haruka olisi saanut sen kiinni, mutta hän väisti sitä ja antoi sen osua puuhun, pieni korppi makasi maassa täristen.
”Haruka, mene katsomaan onko se kunnossa!” Leo komensi.
”En varmasti mene!” Tyttö huusi. ”En halua sitä, se on ruma ja tuo huonoa onnea!” Minun kävi sääliksi pikkuista korppia, se nousi jaloilleen ja se itki. Pienet kyynelkarpalot tipahtelivat sen punaisista silmistä, se yritti peittää kasvonsa pienillä siivillään, sitten se kipitti läheiseen pusikkoon ja alkoi itkeä sydäntä särkevästi. En kestänyt kuulla korpin itkua, eikä kestänyt Zoruakaan, se nimittäin seurasi lintua pusikkoon.
”Selvä”, Leo mutisi happamasti.
”Voi pikku raukkaa”, minä ajattelin ja seurasin Trixiä. Polvistuin pensaikon eteen, Trix katsoi minua pitkään. Työnsin pari oksaa sivuun nähdäkseni korpin paremmin. Se itki kuin vesiputous. Näky sai sydämeni särkymään. Miten joku saattoi olla noin ilkeä omalle pokémonilleen? Se oli varmasti rakastanut Harukaa, mutta se ei riittänyt tälle neidille.

Tiesin hyvin, miltä siitä tuntui.

”Älä itke, pikkuinen”, minä sanoin sille lempeästi.
”Zorua!” Trix komppasi minua.
”Tule tänne, en tee sinulle pahaa”, Minä puhelin pikkuiselle. ”Tiedän kyllä, miltä tuo tuntuu. Eivät pokémonit saa aina kaikkea roskaa niskaansa, me ihmisetkin saamme. Eikä tuo äskeinen ollut sinun vikasi.”
”Zoruu!” Zorua puheli pikku korpille myös, en tiedä mitä se sanoi, mutta se tehosi. Pieni korppi tepasteli pää alas painettuna luokseni, niin että saatoin nostaa sen syliini. Korppi nyyhkytti ja painoi kyyneleiset pikku kasvonsa rintaani vasten. Silitin hellästi sen päätä.
”Tuo pikku Murkrow on nyt sinun”, Leo ilmoitti, hän oli hiippaillut selkäni taakse.
”Kuinka?” Minä kysyin.
”Se kuoriutui munasta, jonka sain lahjaksi.” Leo selitti. ”Annoin sen Rukalle, nähdäkseni osaisiko hän pitää siitä huolta, nähtävästi se ei kiinnostanut häntä.”

”Tämä pikkuinen on vietävä katsomaan lääkäriä”, minä totesin ja nousin maasta takaisin jaloilleni. Trix hyppäsi syliini, pikkuisen korpin viereen ja alkoi taputtaa sitä selkään tassullaan.
”Viedään se pokémon centeriin”, Leo sanoi.
”Tulkaahan, Rigel ja Splinter”, Minä sanoin. Huomasin Harukan kadonneen jonnekin.
”Missä Ruka on?” Leo kysyi.
Lily kohautti hartioitaan. ”Hän vain lähti jonnekin.”
”Toivottavasti hän palasi kotiin”, Leo murahti. Rigel palasi rinnalleni ja Splinter lensi vierelläni. Minua ei kiinnostanut minne se noita katosi. Pysyisikin poissa! Sitten me astuimme Tangerine Cityyn.

Epilogi

Kylmässä ja pimeässä huoneessa istui tumma hahmo, hän nojasi kädellään työpöytäänsä ja rapsutti vapaalla kädellään Liepardin päätä. Hän tutkiskeli samalla edessään olevan tietokoneen näyttöä, ja hymähti hyväksyvästi. Hän katsoi pitkään näytöllä olevaa kuvaa värvättävistä ja hänen kylmä katseensa oli osunut erääseen tyttöön, jolla oli Nidoran sylissään. Hän hymyili itsekseen, eikä kukaan – paitsi se Liepard, jolla tuntui olevan erityinen side isäntäänsä, tietänyt mitä tuo tummanpuhuva hahmo mahtoi miettiä. Hahmo nosti päänsä, kun hän kuuli toimistonsa ovelta vaimean koputuksen.
”Sisään”, mies sanoi syvällä ja kylmällä äänellä.
Oven avasi yksi hänen parhaista ja luotettavimmista agenteistaan, nuori mies, jolla oli likaisen vaaleat hiukset ja yllään Ombra di Invisiblen tummanpuhuva univormu. Hän ei tuhlannut aikaa turhiin kohteliaisuuksiin, vaan kävi heti asiaan.
”Miwa on saapunut Tangerine Cityyn.”
Tummanpuhuva hahmo hymähti ja lopulta hymyili niin, että hänen hampaansa näkyivät.
”Aloittakaa järjestelyt.”
”Mutta, hän ei tullut yksin.” Agentti sanoi. ”Hänellä on mukanaan Del Reyn sisarukset.”
”Sanoitko Del Reyn?” Tumma hahmo naurahti, Liepard katsahti smaragdin värisillä silmillään isäntäänsä, sen silmät hehkuivat ties mistä syystä.
”Tästä tulee mielenkiintoista”, mies naurahti. ”Eiji, sinä tiedät mitä tehdä.”
”Tiedän kyllä, eno”, Agentti sanoi. Hän sulki oven ja meni menojaan. Mutta tummanpuhuva henkilö, jäi vielä huoneeseensa, hän katsoi Liepardiaan ja hymyili.

”Olen odottanut tätä tapaamista, kauan, Miwa.”

Kommentti:

Chidori

7>
Voi Yoru-parka! ;___; Ei vastikään kuoriutuneita korppivauvoja saa kohdella noin! Tyhmä Haruka. >:I Reitti 102 on ilmiselvästi joku kieroutuneiden heppujen kämppimispaikka, Ayakalla riittää töitä. :’D En tosin ihmettele ilmiötä, aloittelevat kouluttajat kun ovat loistavia uhreja mielenvikaisille. Sait muuten näpistettyä väriläikkäpojan taskusta super potionin~ Miya-mummeli vannoo kyllä aikamoisesti kirjesalaisuuden nimeen, itse tuossa tilanteessa olisin jo repinyt kuoren auki tai ainakin hiillostaisin Miwaa oikein toden teolla, jotta saisin tietää mitä oikein on meneillään. Aika rohkea liike myös Ombra di Invinsibleltä, jonka tapaamista Tangerine Cityssä en muuten malttaisi odottaa! 83 Jänskättää hieman, mitä Leo ja Lily tulevat tuumamaan Miwan rikollisuudesta, kun tai jos asia ylipäätään heille selviää (vähän siltä tuntuisi!). 😮

Rigel +2 kiintyvyyspistettä
Splinter +2lvl ja 3 kiintyvyyspistettä, minkä myötä kehittyy Fletchinderiksi!
Trix +1lvl, 3 kiintyvyyspistettä
Yoru +3lvl, 3 kiintyvyyspistettä (nyt vihdoin muistin exp. sharen!)
Rahaa 75pd:tä.

Ps. Mihin jäi Karai? D:

Aurora #5 > Arpia itse kullekin

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Splinter, eikö sinua väsytä tippaakaan?” Minä kysyin, sillä tirppa jatkoi visertämistään. Rigel murisi ärtyneesti, sillä viserryksen täytyi käydä sen hermoille, sillä kun oli noinkin suuret korvat. Tuuli puhalsi viileänä kasvojamme vasten, tunsin Splinterin värähtävän.
”Kyllä se sitten helpottuu, kun pääsemme tuulen suojaan” minä puhelin sille. Mutta en ollut siitä niinkään varma, sillä missään ei näkynyt suojaa, vain kumpuilevaa niittyä, jonka varrella käytiin mitä ilmeisimmin pokémon otteluita.
”Yritetään ehtiä tämän tien päähän vielä tänä yönä”, minä sanoin, sillä tiesin yön olevan jo korvalla. En ollut yhtään varma siitä, mitä kotiin kuului, ja olisiko minua jo etsitty ja jos oltaisi, tulisiko joku juosten perääni? Jos tulisi, toivoin sen olevan Nobuko – hän ei sentään pakottaisi minua tulemaan kotiin. Himeko nyt viimeisenä minua etsisi, se oli varmaa. Tirskahdin ajatuksestakin hänestä rämpimästä Route 101:tä keskellä yötä. Rigel katsahti minuun uteliaana.
”Kunhan ajattelin”, minä sanoin sille. ”Väsyttääkö teitä?”
”Nidoo!” Rigel huusi ääni tarmoa uhkuen, mutta lyönpä vetoa, että päivä oli ollut sille pitkä. Ensin näemme sen hullun tai vähemmän hullun stalkkerin (mistä noistakaan tietää) Route 101:llä, karkasimme kotoa ja törmäsimme Sakuraan serkkuineen, joka yritti napata Rigelin itselleen, nappasimme yhteistuumin Splinterin osaksi tiimiämme ja eksyimme lumipyryyn. Onneksi kohtasimme sen ennustaja naisen, ja saimme jotain syödäksemme. Ja sitten tapasimme sen ukon, ja tässä sitä nyt ollaan. Kävelimme, tai oikeammin minä ja Rigel kävelimme, Splinter istui olallani, pitkin kumpuilevaa tietä. Vai pitäisi täällä olla kouluttajiakin, no eipä varmaan tähän aikaan. Mutta tietenkin kouluttajat olivat oikeita yökukkuoita, hetken kuluttua kuulimme erinäisiä huutoja, räminää ja solvauksia.

”Aya, tee Tail whip!”
”Utakata, tee pound!” Kiirehdimme äänten suuntaan, katsomaan mistä mahtoi olla kyse. Pian me näimmekin, miten kaksi pientä pokémonia otteli keskenään.
Toinen pokémoneista oli pieni hiiren näköinen ja sen turkki oli violetin vaaleanpunainen, se näytti aika pätevältä, tai ainakin sen itsetunto näytti olevan kohdillaan, jos ei muuta. Toinen pokémon oli suoraan sanottuna vaaleanpunainen pallo, jonka otsalla näkyi olevan vaaleanpunainen hiuskiehkura. Pienen hiiren kouluttaja oli noin 13-vuotias pienikokoinen tyttö, mutta tuon äärimmäisen tyttömäisen pokémonin kouluttaja oli poika. Kuinka itseään kunnioittava poika pitäisi jotain noin pinkkiä mukanaan? Sen kouluttaja oli ainakin parikymppinen nuori mies, jolla oli päässään huivi. Seisahduin niille sijoilleni, tämän täytyi olla sellainen pokémonottelu, mistä Nobuko aina oli kertonut.
Pieni hiiri heilautti häntäänsä, en ymmärtänyt, mitä se muka auttoi. Sitten se pinkaisi juoksuun ja lopulta löi palloa hännällään keskelle kasvoja, tai no pallon keskustaa.
Pallo tietenkin mäjäytti pienellä, melkein näkymättömällä raajallaan hiirtä kuonoon. Hiiri vavahti ja perääntyi, se katsoi kiivaasti vastustajaansa. Sitten pieni pallo lähti juoksemaan, en tiedä miten se juoksi niin olemattomilla jaloilla, mutta niin se vain teki. Sitten se kompastui, tai se näytti hetken siltä, että se heitti pallokuperkeikan ilmassa ja iski sitten hiirtä koko painollaan.
”Tee bite!” Hiiren kouluttaja huusi. Ihme kyllä se pikkuinen hiiri ei ollut kaatunut vielä, horjahtanut vain. Se iski pikaisesti hampaansa pallon pinkkiin hiuskiehkuraan.
”Tee Sing!” Pallon kouluttaja sanoi. Sitten pallo avasi pienen suunsa ja alkoi laulaa hiljaista mutta kaunista sävelmää. En ensin tajunnut, mitä virkaa moisella taisi olla, ennen kuin tajusin hiiren silmien menevän hiljalleen kiinni, se nukahti.
Sitten pallon kouluttaja veti poképallon esiin, pallosta lähti punainen lasersäde, se imaisi pallo pokémonin sisäänsä. Ottelu taisi olla tässä. Vaan kun ei. Pallon kouluttaja kutsui esiin noin Rigelin kokoisen piikikkään hiiren.
”Mikäs turkoosi hiiren näköinen Rigel rip off tuo on?” Minä ihmettelin.
”Nidoo!” Pokémon huusi.
”Tee double kick”, kouluttaja käski. Okei, onkos tämä vähän paksua? Tuo pokémonhan oli jo maassa, miksi tuo mäntti hyökkäsi vielä kerran sen kimppuun?
Onneksi pienen hiiri-pokémonin kouluttaja tajusi sen, hän juoksi kiireesti lähemmäs ja nappasi pokémoninsa ilmasta kiinni, tuon Rigel-hiiri-rip offin potkaistessa sen kiitoradalle.
”Rigel, jos minusta tulee tuollainen kusipää”, minä mutisin, Rigel käänsi katseensa minuun ja tuijotti minua tiiviisti punertavan ruskeilla silmillään. ”Pure minut järkiini, kiitos.”

En ole ikinä ollut mikään ihmisiä kestävä persoona, mutta juuri nyt minusta tuntui siltä, että kannattaisi kysyä juniorilta, oliko sillä ja sen pokémonilla kaikki kunnossa.
Tyttö katsahti minua pelokkaasti, ikään kuin olisi pelännyt minun vievän pokémoninsa. Hän puristi pientä hiirtään sylissään, tiukasti ja näytti siltä, kun olisi purskahtamaisillaan itkuun. Hiiri oli saanut pahan tällin, mutta ei se näyttänyt unta haittaavan.
”Miten pokémonisi jaksaa?” Minä kysyin.
”Se nukkuu”, tyttö vinkaisi. ”Annan sille Potionin myöhemmin, nyt se saa minun puolestani nukkua.”
”Mikä pokémon se on?” Minä kysyin.
”Se on Rattata, normaalityyppiä”, tyttö sanoi, hänen poskensa nykivät pientä hymyä. ”Mutta kaikki sanovat sitä heikoksi.”
”Sehän on”, Rigel rip offin kouluttaja huomautti – vaikka häneltä ei mitään kysyttykään.
”Sulje suusi, neiti”, minä murahdin.
”Nidoo!” Rigel yhtyi kommenttiini ja sai peräänsä Splinterin liverrykset. Pieni Rigel kopio höristi korviaan ja rynnisti luoksemme. Se alkoi heti haistella Rigeliä, joka ei ollut asiasta turhan iloisen näköinen. Se katsoi tulokasta ärtyneesti ja naksutteli hampaitaan.
”Nidoran!” Pienempi vinkaisi innostuneena, sitten se iski silmää Rigelille.
”Nidoran! Nido!” Rigel huusi ärtyneenä. En ollut kaksinen pokémonkielen tulkki, mutta tiesin kyllä mitä se nyt ärjyi. Ja se ärjyi: Suksi kuuseen nainen!
Mutta tuo rip off oli kyllä yksi päällekäyvä pokémon, se luuli saavansa Rigelin pitämään itsestään, jos se vain lähentelisi tuota tarpeeksi paljon. Rigel hermostui ja alkoi ravata ympärilläni, ja kyllä, se toinenkin alkoi pian ravata ympyrää Rigelin perässä. Lopulta oma Nidoranini sai tarpeekseen ja valitsi pienemmän pahan. Se loikkasi maasta suoraan syliini, ja irvisti maassa olevalla erittäin rumasti – tai koomisesti, miten sen nyt ottaa. No, tämä Doris – joo, Doris oli hyvä nimi päälle päsmärille, kuitenkin päätti tehdä saman kuin Rigel, eli hypätä syliini. Vahinko vain, että Rigel vei kaiken tilan sylistäni. Kun Doris yritti hypätä syliini, pistin jalkani sen eteen, ja painoin sen maahan.
”Sori Doris, minä en vieraita mänttien pokémoneja syliini ota”, minä murahdin.
”Nori, tuletkos sieltä!” Sen kouluttaja käski, pokémon höristi korviaan, se lähti, hieman vastustelen takaisin kouluttajansa luo.

Tervemenoa!

Mutta tämä ei tarkoittanut sitä, että pääsisimme eroon mänttipäästä, jolla tarkoitan Rigel rip-offin ja pallopokémonin kouluttajaa.

”Kuka antoi luvan astua Norini päälle?” Poika kysyi. Hänellä oli aurinkolasit silmiensä edessä, vaikka oli pimeää, ja yllään punaruskea baskeri ja pitkänahka takki.
”Kuka antoi Norillesi luvan käyvä päälle päsmäriksi?” Minä kysyin.
”Sinun Nynny-Nidoranisi lähti karkuun”, poika kommentoi.
”Ensinnäkään, minun Nidoranini ei ole nynny, ja toiseksi se inhoaa naisia – kuten olisit saattanut huomata, jos et olisi pitänyt ääliömäisiä aurinkolasejasi”, Minä puhua pulputin.
”Se näyttää silti pitävän sinusta”, poika huomautti terävästi.
”Se valitsi vain pienemmän pahan”, minä murahdin. Ja se oli totta, siis kyllä minä Rigelistä pidin, mutta pitikö se minusta, sitä oli paha mennä veikkaamaan. No ehkä se piti minusta ihan vähän.
”No jaa, Nori ja eräs toinen tarvitsevat vähän lämmittelyä”, poika totesi ja hymyili, muttei mitenkään kauniisti.
”Että mitenkä?” Minä kysyin.
”Se oli kiertoilmaus ottelulle”, poika sanoi ivallisesti. ”Sinulta ei kysytä otteletko vai et. Haaste on haaste.”
”Että minullako ei ole omaa tahtoa vai?” Minä ärähdin.
”Ei kun haastajana toimin minä”, poika sanoi itsevarmasti.
”Ja mikä sinä luulet olevasi?” Minä kysyin. ”Mänttien kuningasko?”
”Olenpahan vain”, poika virnuili. ”No aloitetaan!”

No ei kai tässä muutakaan voinut…

En ollut koskaan otellut, joten en osannut sanoa miten tässä kävisi, enkä voinut olla kieltäytymättä, sillä millaisen kuvan se antaisi minusta ja pokémoneistani? Hyvä on, hyvä on, otellaan sitten, jos mänttien kunkku sitä tahtoo.
”Ulos, Shogun!”
Asetuimme vastakkain, niin että välissämme oli paljon tilaa pokémonien väliselle ottelulle. Poika päästi uuden pokémonin ulos pallostaan, se muistutti lammasta, sen raajat ja kasvot olivat tummansiniset ja villa paksua sekä vaaleankeltaista.
En antanut Splinterille mitään lupaa, mutta se liihotteli omine lupineen ottelukehään. Se luuli tätä kai leikiksi.
”Etkö kykene käskemään pokémoniasi?” Poika ilkkui, mutta minä en vastannut hänelle mitään.
”No niin Shogun, aloita thunder wavellä.”
Pieni lammas ja sen turkki alkoi hehkua kellertävää sähköä (ja minä kun luulin sähkön olevan sinistä…), sitten lammas hyppäsi kohti Fletchlingiä, mutta tirppa taitolensi… ei kun siis väisti tyylikkäästi pienen lampaan. Lammas laskeutui vähän matkan päähän odottamaan, ja minun olisi kyllä pitänyt älytä, että kyseessä oli jokin juju, mutta en tiedä olenko jo todennut tämän kylmän tosiasian – en ollut pöytälaatikon terävin veitsi.
”Tee Razor leaf”, minä käskin, mutta se ei tehnyt. Splinter vain sooloili omiaan, se teki Quick Attackin suoraan päin lammasta ja sai jonkinmoisen halvaussähkötällin – miksi sitä nyt oikeasti kutsutaankaan. Se alkoi väristä, niin että hädin tuskin pysyi siivillään. Tietenkin tuo mäntti näki tilaisuutensa tulleen.
”Tee tackle”, ja lammas totteli kouluttajaansa korviaan notkauttamatta. Se loikkasi uudelleen ja tällä kertaa, se tyrmäsi Splinterin täysin. Mutta vielä se ei riittänyt.
”Tee Thunder shock!”
Vedin äkkiä tirpan poképallon esiin, kutsuakseni sen takaisin ja ehdin juuri ja juuri, ennen kuin ilkeän näköinen salama olisi käristänyt Splinterin.
”Oliko tuo nyt välttämätöntä?” Minä ärähdin. ”Voitit jo, eikö se riitä?”
”Tahdon näkyvän voiton”, poika virnuili.
”No siinäs tahdot”, minä jupisin. En ollut enää mikään pikku lapsi, ei häviö minua haitannut, sitä paitsi en ollut lainkaan valmistautunut tällaiseen. Mutta tuo käytös oli raivostuttavaa joka tapauksessa.

”Mene, Nori”, poika käski Rigel rip offia. Se astui areenalle, jos niin voi sanoa, pikemminkin se sipsutti tilaan, jossa kävimme otteluamme.
”Me emme kai voi muuta”, minä jupisin Rigelille.
”Nido”, Nidoran murahti, se hyppäsi alas sylistäni – mikä oli hyvä, sillä Rigel oli hiukkasen raskas. Se asteli areenalle, tai no ottelupaikalle.
Vieras Hiiri-Rigel, jota kutsuttiin Noriksi, iski sille silmää, Rigel näytti pahoin voivalta, sitten se sylkäisi maata kohti. Se ei todellakaan pitänyt tytöstä, ja miksi olisi? Karsea tyrkky, sitä tuo Nori ainakin oli.
”Aloita Leerillä”, minä käskin, mutta ei se aloittanut, vaan kävi suoraan asiaan, Rigel, jonka ei tietääkseni pitäisi osata tulityypin iskuja, sylki suustaan tulen lieskan ja suoraan päin neitiä. Rigel rip off kiljaisi, sillä se oli saanut palovamman oikeaan poskeensa, neiti näytti hyvin ärsyyntyneeltä – tosin kuka tahansa näyttäisi samalta saatuaan kasvoilleen tulimyrskyn. Se lähti oitis hyökkäämään.
”Tee tail whip ja double kick yhdistelmä”, sen kouluttaja käski. Tyttöpokémon totteli heti, toisin kuin omani, joka vain sooloili, miten nyt sattui miellyttämään. Kun tyttöpokémon pamautti Rigeliä hännällään kasvoihin, Rigel haukkasi sen hännästä niin lujaa että sai pokémonin jaloiltaan. Sitten se raahasi kopiota maata pitkin – juku Rigel oli kuin joku voimapesä. Kopio potki Rigeliä, mutta Nidoran vähät välitti siitä. Se raahasi päättäväisesti tyttöä päin puuta, joka kasvoi lähistöllä, sitten se heilautti pokémonin päin sitä ja päästi lopulta irti sen hännästä. Olin näkevinäni Rigel kopion päällä jotakin punertavaa, ei kai Rigel ollut sentään hakannut sitä verille?
”Antaa olla”, poika puhisi ja kutsui pokémonin takaisin palloonsa, mutta hän lähetti jo uuden tilalle. Se oli vihreä ja sen raajoina olivat terät, hyvin terävät terät. Eikä se turhia aikaillut, se ei kuunnellut ohjeita ja kouluttajan tyytyväisestä virnistyksestä päätellen, sen ei tarvinnutkaan. Pokémon oli niin nopea, etten edes nähnyt, kun se liikkui, sitten Rigel makasi maassa kivusta täristen, sen selkään oli tullut syvä verta vuotava haava. Pokémon oli palannut kouluttajansa luo, ja ai että se ääliö näytti tyytyväiseltä!
”Lopetus”, kouluttaja sanoi.

Okei, tämä tyyppi oli vähintään psykopaattinen, jokainenhan nyt näki, ettei Rigel tuollaisen haavan jäljiltä voinut kunnolla edes liikkua!

 Miksi hän siis pisti pokémoninsa hyökkäämään puolustuskyvyttömän kimppuun? En edes tajua miten, mutta tajuan kyllä miksi, olin yhtäkkiä jotenkin ehtinyt areenalle – jos sitä paikkaa voi areenaksi edes kutsua, puristin haavoittunutta Nidorania syliäni vasten, kun jotain hyvin terävää uppoutui toiseen käsivarteeni, se sattui ihan hemmetisti. En nyt keksi muutakaan keinoa sanoa sitä, minä kiljahdin kivusta ja tunsin, miten veri norui lämpimänä ihoani pitkin, aluspaitani oikea hiha oli vähintään mennyt rikki. Nyt sitä oltaisiin ruman sahakätisen pokémonin ruokaa, en minä nyt ihan tätä retkeltäni odottanut. Sitten pokémon lensi nurin ja haistoin palaneen käryn.
”Sinä”, pokémonin kouluttaja sähähti.
”Minä”, rento pojan ääni sanoi. ”Enkös minä ole kieltänyt muiden pokémonien rääkkäämisen Makoto Kouyama?”
”Sinä et täällä määrää, vaikka oletkin jonkun lain vartijan poika!” Ilmeisesti psykopaatin nimi oli Makoto.
”Jos äitini kuulisi, että tällä kertaa Scytherisi kävi ihmisen kimppuun, siitä seuraisi linnareissu”, poika ilmoitti.
”Vedä pitkät Reordo mikä nyt olitkaan!” Makoto haistatteli.
”Nimi on Leo, ei Reo”, vieras poika viisasteli.
”Miten vaan”, Makoto jupisi. ”Sitä paitsi tämä on ämmän omaa syytä, itse juoksi tulilinjalle!”

Vai että nyt minä olin yhtäkkiä ämmä, no mieluummin olin ämmä kuin se h-kirjaimella alkava…

”Kukaan pokémonejaan kunnioittava kouluttaja ei katso pokémonejaan hakattavan puuttumatta asiaan”, Vieras poika huomautti. ”Luulisi sinun tietävän sen.”
Makoto-niminen öykkäri ei sanonut enempää, hän pakkasi pokémoninsa ja lähti mutisten jonnekin muualle.

Takaisin mänttilään varmaankin…

”Rigel?” Minä kysyin.
Nidoran tuijotti minua punertavan ruskeilla silmillään kauan, epäuskoisena, se ei varmaan ollut käsittänyt tapahtunutta.
”Ni…doo..” Tai sitten se oli käsittänyt, muttei uskonut sitä todeksi, mistä minä tiedän? En ollut vielä päässyt perille tämän herran ajatus tavasta ja maailman katsomuksesta.
”Oletko kunnossa?” Poika, joka oli tullut väliin, kysyi, hän kumartui minua kohti katsomaan, oliko käynyt pahasti.
Hänen jaloissaan pyöri oranssi koira, jolla oli vaalea irokeesi ja paksu häntä sekä turkissa mustat raidat, se haukahti ystävällisesti. Sitten se alkoi nuolla haavaa jonka olin saanut, kuulin Rigelin murisevan mustasukkaisena.
”Rigel, tuossa kunnossa sinä et kyllä ala isotella”, minä huomautin huvittuneena. Ainakaan sen luonne ei ollut kärsinyt.
”Onko sen nimi Rigel?” Poika kysyi. Hänellä oli yötaivaan mustan siniset lyhyet hiukset, jotka kiilsivät kuin, tähdet tuolla taivaalla. Kaiken lisäksi pojalla oli tummansiniset silmät, eivät yhtä tummat kuin hänen hiuksensa kuitenkaan, pikemminkin kuin safiirit.
”Se tykkää tähdistä”, minä ähkäisin, haava tosiaan oli kipeä.
”Minä luulen, ettei se kuitenkaan pidä Orionista”, poika naurahti. Koirapokémon haukahti.
”Orionko sen nimi on?” Minä kysyin hiukan naurahtaen.
”Haava näyttää aika pahalta”, poika huomautti.
”Ei yhtä pahalta kuin Rigelin haava”, minä puolustauduin.
”Minulla on teltassani potioneita ja sidetarpeita, voimme hoitaa pokémonisi haavoja siellä, jos tahdot”, poika ehdotti. Normaalisti en olisi edes harkinnut menemistä jonkun vieraan telttaan, en ainakaan, jos teltan omistaisi joku, joka olisi vastakkaista sukupuolta. Mutta Rigel täytyi saada kuntoon.
”No hyvä on”, minä mutisin ja yritin nousta. Itse asiassa nousu sujui hyvin, ennen kuin horjahdin ja löysin itseni vieraan käsivarsilta, yih, miten romanttiselta saan tuon kuulostamaan, mutta oikeasti tilanne oli vain nolo.
”Öäh…”
”Olet saanut haavoja käsiisi”, muukalainen ilmoitti, ikään kuin en tuota olisi jo tiennyt.
”Ei olisi ensimmäinen kerta”, minä mutisin.
”Tulehan”, poika sanoi. Ja ei, hän ei kantanut minua, jos te niin luulette. Kävelin täysin omin jaloin.
”Lily, tule sinäkin, ruoka odottaa”, poika huikkasi ottelunsa hävinneelle tytölle.
”Kutsu minua Ririksi!” Tyttö vaati. ”Kaikki tekevät niin.”
”Et sinä ennen ole nimeäsi hävennyt”, poika huomautti kävellessämme.
”Mutta nyt häpeän!” Tyttö ilmoitti. ”Kaikki kiusaavat minua.”
”Eivät kaikki”, minä huomautin. ”Hiiresi ei tee niin.”
”Mutta Aya onkin fiksu!” Tyttö, Lily huomautti ylpeänä. ”Eikä lainkaan heikko, kunhan se vähän kasvaa.”
”Niin sitä pitää”, minä hymähdin. ”Toivon että seuraavassa ottelussa tämä jästipää osaa totella minua vähän paremmin.”
”Te tarvitsette vain aikaa”, poika sanoi. ”Milloin sait sen?”
”Tänään, tai siis eilen”, minä sanoin epämääräisesti. ”Jos nyt siis on yö.”
”Se selittääkin”, poika sanoi. ”Kyllä se siitä, teidän täytyy vain tottua toisiinne.”

Teltta, jossa nuo kaksi yöpyivät, oli nuhjuinen, hyvin kulunut ja vihreä. Sisällä oli lämmintä, ainakin olimme tuulen suojassa, ja jokseenkin tilavaa, siellä oli myös kamina, mikä selitti lämmön.
”Äiti ei ole tullut partiokierrokselta”, Lily huomautti.
”Hän palaa hetimiten”, poika ilmoitti. ”Paitasi on hajonnut.”
”Oi kun en sitä itse huomannut”, minä jupisin istuttuani niiden kahden seuraksi maahan.
”Ottaisitko paitasi pois?” Kyllä, noin hän kysyi.
”Anteeksi?” Minä älähdin.
”Leo, ettet häpeä!” Lily huudahti.
”E-En minä sitä!” Poika huudahti posket punaisena helottaen. ”Näen haavasi paremmin, side siihen on ainakin saatava, ettei se tulehdu.”
”Entä Rigel?” Minä kysyin.
”Rigel voi saada minulta yhden potionin!” Pikku Lily sanoi. ”Se palauttaa sen voimat.”
”Nido, Nidoo!” Nidoran murisi kohti muukalaista, Leoa, mikä hänen nimensä sitten olikin.
”Luulen että Rigel sanoo, että yksikin kurkistus, niin se pistää sinua piikillään takapuoleen, etkä istu viikkoon”, Minä tulkkasin, Lily nauroi.
”Ei hätää, minä katson, ettei hän tirkistele”, tyttö lupasi.
Tämän minä vain sanon, ettei tapani ole nakuilla sitten lainkaan, mutta ellen halunnut haavoineni päivineni luikkia häntä koipien välissä kotiin, oli tämä hoidettava näin. Riisuin molemmat paitani, Lily antoi minulle pyyhkeen suojaksi, eikä Leo ilmeisesti yrittänytkään tirkistellä, sillä muuten olisin kuullut selkäni takaa tuskan huudon, sillä Rigel olisi kyllä toteuttanut uhkauksensa.

Kamalan kiusallinen hetki, etten sanoisi.

Ja kiusallinen hetki sai vielä kiusallisemman käänteen, kun teltan ulkopuolelta kuului terhakas huudahdus.
”Anteeksi että meni myöhään! Onko teillä…” Sisään tuli keski-ikäinen nainen ja tietenkin hänen katseensa osui ensimmäisenä minuun, vieraaseen tyttöön ilman paitaa, pyyhe suojanaan.
”…Mitä täällä tapahtuu?”
”Hei, äiti!” Lily huudahti iloisena.
”Öh, äiti tässä on… tässä on…” Leo takelteli. ”Enhän minä edes tiedä nimeäsi.”
”Miwa Saeki”, minä sanoin.
”Makoton Scyther sai aika pahaa jälkeä aikaan, joten minä…” Leo selitti.
”Joko se kävi ihmisenkin kimppuun?” Nainen, ilmeisesti näiden kahden äiti ihmetteli.
”Minun vikani oikeastaan”, minä sanoin. ”Mutta kun se teki pahat haavat Rigelin selkään, ja aikoi satuttaa sitä vielä pahemmin, enkä minä voinut antaa sen koskea pokémoniini.”
”Vai niin siinä kävi”, nainen huokaisi. ”Olen aina ihmetellyt, miten jollekin niin epätasapainoiselle annettiin pokémon.”
Leo oli tällä välin puhdistanut haavani, ja nyt hän kietoi sideharsoa haavan ympärille.
”Tuo paita on entinen”, hän ilmoitti. ”Minulla taitaa kyllä olla samanlainen täällä jossain…”
”Se poika pitäisi saada oikeuden eteen!” Kaksikon äiti huokaisi.
”Käy vaan sääliksi niitä pokémoneja…” Lily huokaisi.
”Paitsi sitä päälle päsmäriä”, minä totesin.
”Mitä päälle päsmäriä?” Kaksikon äiti kysyi ihmeissään.
”Sen Nidoran taisi ihastua hänen Rigeliinsä”, Lily naurahti.
”Ja voin vakuuttaa, että tunne oli yksipuolinen”, minä puuskahdin.
”Tässä on se paita”, Leo sanoi ja ojensi minulle hartiani takaa mustan viikatun vaatteen.
”Leo, menehän ulos, siksi kunnes tyttö saa vaihdettua vaatteensa”, pojan äiti kehotti.
”Mutta enhän minä ole…” Poika vastusteli, mutta hänen äitinsä katsoi häntä tiukasti ruskeilla silmillään, että Leo katsoi parhaaksi totella.
Kun poika oli mennyt ulos teltasta, pukeuduin mustaan paitaan, se oli minulle hiukan iso. Vedin toisenkin paitani, T-paidan jota olin pitänyt mustan paitani päällä – onneksi se ei ollut mennyt rikki. Ilta sujui mukavasti, Leon ja Lilyn äiti – Hikaru kertoi kaikkea jännää, mitä oli milläkin katsastuskierroksellaan nähnyt, yhtäkään tylsää kierrosta ei kuulemma ollut. Sitten he söivät, ja niin söin minäkin ja Rigel sekä Splinter, koska he vaativat sitä. Splinter nukahti heti ruuan jälkeen, joten päätin jäädä yöksi telttaan, mitä turhia pientä oli enää herätellä.

Kun aamu valkeni, Splinter herätti meidät kaikki pirteällä liverryksellään. Oli aika jatkaa matkaa.
”Eikö sinun pitäisi syödä jotain?” Lily kysyi unenpöpperöisellä äänellä.
”Keksin kyllä jotain”, minä vakuuttelin.
”Minne olet menossa?” Leo tahtoi tietää.
”Ajattelin käydä Mindaro Townissa”, minä sanoin.
”Sinne en mene ikinä!” Leo huudahti.
”Me tulemme sieltä”, Lily selitti. ”Kun menet sinne, kannattaa käydä yhden kasvattajamummon luona, hän tietää yhtä sun toista pokémonien hoidosta.”
”Kiitos tiedosta”, minä kiitin. ”Mutta nyt minun on lähdettävä.”
”Syö nyt ensin jotain”, Hikaru kärtti. ”Sen jälkeen Leo saa saattaa sinut.”
”En minä halua sinne takaisin!” Leo huudahti hätäisesti, mutta sulki suunsa, kun äiti mulkaisi häntä paheksuvasti. Niin minä sitten jouduin syömään aamupalan, Hikaru pakkasi meille vielä evääksi voileipiä, että varmasti jaksaisimme – vaikka kuten hän sanoi, matka ei ollut enää pitkä.
”Sinä tarvitset kulkuluvan, että pääset Quartz Canyonin läpi”, Leo ilmoitti heti kun möngimme pois teltasta.
”Ja sehän nähdään”, minä virnistin.
”Nidoo!” Rigel lisäsi.
”Fleeetch!” Splinter sirkutti iloisena – se oli jälleen ottanut hartiani paikakseen.
”Mistä vetoa, että pääsen vartijan ohi ilman että hän huomaa mitään?” Minä heitin.
”Tuota minä en usko”, Leo sanoi suunnatessamme kanjonille. Mutta minä uskoin, että pystyisin siihen, ei vaan minä tiesin, että pystyisin siihen.
”Hyvä on”, poika huokaisi lopulta. ”Jos teet niin, saat minulta yhden TM-levykkeen.”
”Sovittu!” Minä julistin.

Ja totta se oli. Quartz Canyonilla vahtia piti pönäkkä mies vartija ja Houndoom. Tai jos kuvia oli uskominen. Se ainakin näytti siltä.
”Rigel ja Splinter”, minä kuiskasin. ”Härnätkää vähän pönäkästä ja sen pokémonia, niin kauan kunnes olen päässyt vartijan ohi, seuratkaa sitten.”
Rigel nyökkäsi ja Splinter liversi suostumuksen merkiksi. Rigel olikin mestari härnäämisessä, se vain käveli muina miehinä Houndoomin eteen ja alkoi pöllyttää hiekkaa ja likaa pokémonin päälle, mistä se ei tietenkään ilostunut, vaan lähti jahtaamaan Nidorania, mutta onneksi Rigel oli nopea pirulainen. Splinter keskittyi vartijaan. Ensin se syöksyi miestä päin korkealta taivaalta ja alkoi sitten nokkia miehen kaljua päälakea. Mies kirosi ja yritti hätistää tirpan kimpustaan, mutta siitäkös Splinter vasta riemastuikin, se alkoi heti leikkiä miehen kanssa hippaa, aina kun mies luuli saavansa linnun kiinni, se vaihtoi paikkaa, kiusatakseen miekkosta. Kun mies keskittyi Splinterin hätistelyyn ja hänen pokémoninsa Rigelin jahtaamiseen, sain minä livahdettua sinne, minne halusinkin. Viittasin pokémonit luokseni, Rigel ja Splinter kilpailivat siitä, kumpi ehtisi ensin. Kisan voitti Splinter.
”Älkääkä tulkokaan takaisin!” Vartija huusi näreissään, mutta ei huomannut minua.
”Tehtävä suoritettu”, minä naurahdin silittäessäni Splinterin sulkia ja taputtaessani Rigelin selkää hellästi.

Mindaro Town, täältä tullaan!

Kommentit:

Chidori

Olipas mukava heppu tuo mänttien kuningas aka Makoto. 🙂 Miwa sai oikein kunnolla pataan itsekin. Doris- siis Nori oli ihanan ärsyttävä neitihahmo, samanlaisia onkin ehtinyt olemaan tarinassasi jo jonkin verran, vaikkakin enemmän ihmispuolella. :’D Hirmu usein saa muuten lukea tarinoita, joissa päähenkilö tunnistaa kaikki kohtaamansa harvinaisemmatkin pokémonit, vaikka olisikin 10-vuotias aloitteleva kouluttaja. Siksi onkin hauskaa lukea Miwasta, joka ei tunnista edes Rattataa, nuo kuvaukset pokémoneista Miwan näkökulmasta on vaan niin mainioita! :–D Rigel-hiiri-rip off on varmaan omaperäisin tapa kuvailla naaraspuolista Nidorania ikinä. Tästä luvusta satuin bongaamaan tavallista enemmän kirjoitus- ja yhdyssanavirheitä, mutta eivät ne kuitenkaan lukukokemusta pilanneet. Huolellisuutta kuitenkin enemmän sitten jatkossa~ Kokonaisuutena tämä oli todella hauska luku, huumoria ei kyllä tarinoistasi pääse puuttumaan. :’D

Rigelille tasoja kolme ja onnellisuutta neljä pistettä, Splinterille taas tasoja kaksi ja onnellisuutta kahden pisteen verran. Rahaa saat tarinasta 75pd:tä ja kanjoniin livahtamisesta (jota ei muuten vielä olisi tarvinnut tehdä, reitille 108 päin mentäessä vasta :’>) ekstraa 15pd:n verran!

Vihellyksen vanhat tarinat 21 > Punapää laukoo totuuksia

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Marraskuussa 2013.

Menin suoraa päätä pokémon centeriin, sillä molemmat pokémonini olivat kärsineet vahinkoa – voitosta huolimatta.
”Hoitaja, katsoisitko näitä kahta?” Minä pyysin, heti astuttuani pokémon centeriin.
”Voi hyvä tavaton.” Pinkkihiuksinen hoitaja Joy päivitteli. ”Mitä ihmettä tuolla Eeveelle on sattunut?”
”Se sai osuman tuli-tyypin iskusta.” Minä selitin.
”Mutta sen väritys..” Hoitaja totesi.
”Se on aina ollut tuollainen.” Minä selitin. Laskin Ozzyn ja Aprilin tiskille.
”Mistäs te nyt näin aikaisin tulette?” Hoitaja kysyi arvioidessaan samalla pokémonieni kuntoa.
”Saliottelusta.” Minä huokaisin.
”No, miten kävi?” Hoitaja Joy kysyi hyväntahtoisesti. Niinpä näytin hänelle uutta salimerkkiäni.
”Onneksi olkoon.” Hän hymyili. ”Mahdat olla ylpeä nyt?”
”No jaa.” Minä vastasin. ”Ehken ylpeä, mutta tyytyväinen kuitenkin.”
”Pokémonisi taisivat rehkiä oikein olan takaa.” Hoitaja ilmoitti. ”Ne ovat ihan poikki.”
”Sopiiko jos jätän ne tänne lepäämään?” Minä kysyin.
”Toki.” Hoitaja hymyili. ”Tule hakemaan ne illalla.”
Minä nyökkäsin. ”Nähdään sitten.”  Sitten käännyin pokémonieni puoleen. ”Olen ylpeä teistä molemmista, erityisesti sinusta April. Levätkää nyt kunnolla, haen teidät sitten illalla.”

Kun palasin yöpymispaikkaamme, pokémon centerin yläkertaan, minua ei kohdannut mikään yllätys, sekä Tim että Trev olivat vielä täydessä unessa. Prim ja Rosie olivat käpertyneet reppuni vierelle nukkumaan kylki kyljessä, repun toisella puolella tuhisi Kitty, Hamlet oli käpertynyt sen viereen. Minä hymyilin, nyt oli Hamlet tainnut ihastua ja pahemman kerran, vaikka ymmärtäähän sen. Olihan Kitty kaunis Skitty-neiti. Mutta voi tuota Indyä, se makasi veljeni hikisten vaatteiden päällä ja kuorsasi, tuo haju ei tekisi sille hyvää. Mutta missä olivat Aries ja Hazel? Niitä ei näkynyt missään. Hipsin sängylleni ja vedin kengät jalastani, sitten peittoni alkoi elää, siellä liikkui jokin möykky. Möykky oli Hazel, joka oli käpertynyt peittoni alle nukkumaan. Pieni Pichu katseli minua väsyneenä, sen ruskeat silmät olivat aivan ristissä.
”Nuku sinä vain, Hazel.” Minä kuiskasin.
Olin juuri painamassa päätäni tyynyyn, kun jokin pikkuruinen kipitti ulos minun tyynyliinastani.
”Anteeksi Aries.” Minä kuiskasin. ”Nukutko siellä Jillin takia?”
”Spinaa!” Spinarak vinkaisi hiljaa. Minä katsahdin Trevin jalkoja unissaan nokkivaa Skarmoryä.
”Nuku vain siinä.” Minä kuiskasin. ”Ei se minua uskalla herättää, ja jos uskaltaa sen käy huonosti.”
Pieni Spinarak nyökkäsi, se kipitti uudelleen tyynyliinaan ja minä puolestani en aikonutkaan häiritä päineni sen unta, en käyttänyt tyynyä vaan käperryin epämääräiselle sykkyrälle, Hazel käpertyi kylkeäni vasten. Nukahdin melkein heti – kuorsauksesta huolimatta.

Näin mitä kummallisinta unta. Tai ainakin jos minun unieni kaavalla tämä uni laskettiin kummalliseksi, sillä yleensä nukuin unia näkemättä.
Kävelin jossain, en oikein tiedä missä, sillä en pahemmin nähnyt eteeni, kaikkialla näkyi vain valkeaa usvaa, kävelin eteenpäin, en tiedä miksi – mutta tuskinpa sillä oli väliä, tämähän oli vain uni. Äkkiä jokin lehahti yläpuolellani, jokin siellä oli, mutten nähnyt mikä. Sitten kuulin laulua, tarkemmin sanottuna hyräilyä, enkä vain kuullut sitä, ikään kuin se – hyräily, kuuluisi pääni sisältä. Hienoa, olenko sekoamassa? Ääni oli pehmeä, mutten tuntenut sitä. Sitten jokin lehahti taas, näin ensin sen varjon, ja sitten se, mikä se nyt olikin, lennähti maahan eteeni. Se oli pokémon, hyvin pieni vaaleanvihreä pokémon jolla oli pienet siivet selässä, mustat silmän ympärykset ja suuret jään siniset silmät. En ollut ennen nähnyt tuota pokémonia, mutta tiesin kyllä mikä – tai oikeastaan kuka se oli.
”Celebi?”
”Seuraa minua, haluan näyttää jotain!”
”Hei hetkinen, sinähän matkustat ajassa?” Minä kysyin, mutta Celebi lähti uudelleen lentoon. Pelkäsin että kadottaisin sen, mutta se ei lentänyt korkealla, se lensi itse asiassa maan tasolla, että pystyisin seuraamaan sitä. Pinkaisin juoksuun, sillä minusta tuntui, ettei Celebi jäänyt odottelemaan, sillä näytti olevan kiire.
”Aiheutitko sinä sen viimeisen aikamatkustusjutuin?” Minä kysyin. ”Miksi? Onnistuinko muuttamaan jotain? Onko minun äitini vielä..”
Sitten Celebi pysähtyi, ja sumu ympäriltämme hälveni. Seisoimme keskellä viidakkoa, oli hirmuisen lämmin ja ympärillä tuoksuivat lehtipuut.
”Celebi, mikä tämä paikka on?” Minä kysyin.
”Tämä on Kuura.” Ääni päässäni vastasi. Ääni kuului siis Celebille.
”Kuura? Tämäkö? Ei voi olla.” Minä vastasin. ”Tämähän on viidakko.”
”Tältä Kuura ennen muinoin näytti.” Celebi sanoi. ”Tuhansia vuosia sitten.”
”Miksi minä sitten olen täällä?” Minä kysyin.
”Haluan näyttää sinulle jotain.” Pokémon vastasi. ”Seuraa minua.”
Ja minä seurasin. Celebi johdatti minut viidakon halki, jostain kuului ryminää ja epämääräisiä kiljahduksia. Ne taisivat olla muinaisia pokémoneja. Jokin sisimmässäni sanoi, etten haluaisi tavata niistä yhtäkään, saattaisin jopa päätyä muinaispokémonin ruuaksi, jos hyvin kävisi.
”Näetkö tuon?” Celebi kysyi. Edessämme oli suuri tulivuori.
”Onko tuo se minkä luulen sen olevan?” Minä kysyin. ”Mitä tulivuori tekee tällaisessa paikassa? En muista onko Kuurassa yhtään tulivuorta.”
Ei kun olihan Kuurassa yksi mutta se on jo tätä nykyä..
”Sammunut vai?” Celebi arvasi. ”Mutta täällä se purkautuu pian.”
”Mistä niin päättelet?” Minä kysyin.
Typerä kysymys se olikin. Sillä juuri silloin tulivuori alkoi elämöidä, se piti kovaa jyrisevää ääntä ja sai koko tienoon tärisemään.
”Unohda tuo äskeinen kysymys.” Minä korjasin. ”Miten tämä liittyy minuun?”
”Vuoren sisällä elää kaksi tärkeää pokémonia, joita et ole tavannut.”  Celebi selitti. ”Ne ovat historialle hyvin tärkeitä ja jos ne tuhoutuvat..”
”Mitä sitten tapahtuu?” Minä kysyin.
”Ei läheskään mitään niin pahaa kuin tehtävässä epäonnistumisen yhteydessä.” Celebi selitti. ”Sillä jos nuo kaksi tuhoutuvat se aiheuttaa myös tuhoa sinun ajassasi. Siksi sinun täytyy auttaa.”

”Harley, senkin rontti!” Sellainen huuto herätti minut. Huuto kuului typerän veljeni suusta, enkä olisi millään halunnut herätä.
”Mene pois, mäntti!” Minä murisin.
”Onneksi olkoon, systeri!” Poika karjui korvaani. ”Me nähtiin juuri mökönaama Murasaki, sinä olit kuulemma saanut pahaa jälkeä aikaan salilla!”
”Entä sitten?” Minä haukottelin. ”Painu kuuseen, haluan nukkua!”
”Skaaar!” Nokkaisu.
”Auts!” Tim parahti.
”Kiitos, Jill.” Minä mutisin. Olipa ollut pahuksen mielenkiintoinen uni, mitenköhän se olisi jatkunut? No en varmaan saisi sitä koskaan selville, sillä en saanut tämän episodin jälkeen unta.  Ei sen puoleen, olinkin onnistunut nukkumaan puolet päivästä, mutta uni jäi kuitenkin vaivaamaan minua.
”Milloin me lähdemme?” Tim kärtti.
”Emme ennen iltaa.” Minä vastasin.
”Ja miksi ei?” Poika tahtoi tietää.
”Ozzy ja April lepäävät iltaan asti pokémon centerissä, siksi.” Minä tähdensin.
”Ai.” Tim sanoi. ”No sitten lähdetään vasta huomenna.”
”Mitä nyt Tim?” Minä naurahdin. ”Pelkäätkö pimeää?”
”En.” Poika sanoi terävästi. ”Mutta tässä kaupungissa ei kannata liikkua pimeän tultua.”
”Kuinka niin?” Minä vuorostani tahdoin tietää.
”Täällä liikkuu hämäriä tyyppejä.” Poika kommentoi. ”Joten siskoseni, saanko ehdottaa että pysyt kiltisti koko päivän sisätiloissa?”
”Et saa.” Minä paukautin. ”Minä en aio viettää koko päivää sisätiloissa.”

Halusin välttämättä katsella ympärilleni. Jill joka oli väsynyt, sai jäädä vahtimaan, ettei veljeni tehnyt typeryyksiä, tällä varjolla nappasin mukaani – hartialleni Ariesin, Hazel halusi tietenkin myös tulla.
”Heippa, Indy.” Minä sanoin. Possu venytteli itseään veljeni likaisten kuteiden päällä. ”Lähdetkös ulos?”
”Swi!” Swinub hihkaisi innoissaan.
”Tulet sitten takaisin ennen pimeää!” Tim huikkasi.
”No en varmasti tule.” Minä mutisin. ”Jill, Hamlet ja Kitty, olkaa sitten kiltisti. Ja te myös Prim ja Rosie.”
”Ehkä ne kiusaavat Timiä poissa ollessamme.” Minä ajattelin huvittuneena.

Siinä missä eilen tämä kaupunki oli ollut täynnä iloisia, nauravia ja hilpeitä ihmisiä oli tämä paikka nyt täysin kuollut. Kaupunki oli hiiren hiljainen, ja kaikki näkemämme ihmiset näyttivät jotenkin masentuneilta. Kukaan ei oikeastaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota, mikä oli toisaalta hyvä, sillä en ollut järin seurallinen, pokémonit olivat tietenkin asia erikseen, mutta sen te varmaan ymmärsittekin. Oli harmaa päivä harmaassa kaupungissa.. ehkä tuo tampio oli oikeassa siinä asiassa, että tämä paikka oli masentava.
”Hei, Indy!” Minä huusin, kun tajusin miten uteliaana pieni sininen possu tutki läheistä roska-astiaa. ”Älä sörki sitä, et tiedä mitä roskaa siellä on!”
”Swi!” Swinub huusi innoissaan, se loikkasi roska-astiaan kokonaan – ja kaatoi koko pöntön nurin siinä samalla.
”Swinub!” Huuto kuulosti vaimealta, koko sen ajan olin istunut rauhaisasti eräällä vähemmän likaisella penkillä, nyt minun oli noustava katsomaan mitä sattui. Myös Hazel halusi nähdä mitä kummaa Indigo puuhasi. Aries tutkaili tilannetta hartiani päältä, siinä se parhaiten viihtyi.
”Indy?” Minä kysyin ja kyykistyin roskapöntön eteen.
”Swi!” Taas vaimea äännähdys.
”Voi hyvä luoja, älä sano että jäit jumiin sinne.” Minä päivittelin.
”Chuu?” Hazel katsoi minua kysyvästi.
”Voi herran tähden.” Minä päivittelin, oli pakko kai ryhtyä roskisdyykkariksi. Työnsin käteni roskikseen ja aloin etsiä pientä ja pyöreää pokémonia. Missä olet?
”Olet siirtynyt sinulle paremmin sopivaan ammattiin näemmä.” Tuon tapaisen äänen olin kuullut vain kerran ja siitäkin tuntui olevan ikuisuus. Ääni kuului Fritz Avalon-nimiselle kouluttajalle, hän oli kuin kuka tahansa muukin hieman perusomahyväisempää luonnetta yläpuolella oleva tyyppi, jota en voinut sietää. Se ei johtunut pojan luonteesta vaikka se ottikin minua päähän niin pirusti, se johtui siitä että hän oli joskus ollut Ozzyn kouluttaja – eikä häävi sellainen. Poika katsoi minua nenän varttansa pitkin kylmillä tummansinisillä silmillään, huomasin että hänen jäänsiniset hiuksensa olivat kasvaneet viime kerrasta, hän oli sitonut ne päänsä taakse.
”Fritz Avalon, Leaf Townista” Sanoin kylmällä äänellä, tartuin löytämääni pieneen ja pyöreään otukseen ja vedin sen irti roskapöntöstä.
”Harley Leroux Charca Townista.” Poika vastasi viileällä äänen sävyllä.
”Mitä sinä haluat?” Minä kysyin asiallisesti tai sitten en.
”Kävin salilla, joudun odottamaan huomiseen. Tiedätkö mitä kuulin?” Poika selitti.
”En, minulla ei ole hajuakaan.” Minä mutisin ärtyneesti.
”Että eräs punapää hakkasi salipäällikön pokémonit oudon värisellä Eeveellä ja Oshawottilla.” Fritz tuhahti. ”Arvasin että se olisit sinä. No missä vanha Oshawottini on?”
”Pokémon centerissä Aprilin kanssa.” Minä vastasin. ”April on Eevee, eikä yhtään oudon värinen.”
”No nyt kun minulla on aikaa, saat toimia harjoitusvastustajani.” Poika sanoi.
”Sinusta on tullut entistä röyhkeämpi.” Minä huomautin noustessani ylös.
”Ja sinusta roskisdyykkari.” Poika paukautti. ”Uusia pokémoneja?”
”Joo, nämä kaikki.” Minä sanoin. ”Aries, Hazel, Indy – tavatkaa mäntti.”

Onpas hurmaava päivä, iltapäivä – mutta miten vain. Ottelu, pimeällä roskien hajuisella kujalla, mikä unelmien täyttymys.
”No niin, Aries. Sinä saat aloittaa.” Minä sanoin.
”Spinaa!” Pieni Spinarak katsahti minuun hiukan pelokkaasti. Se ei ollut ennen otellut.
”Älä yhtään huoli, Aries.” Minä lohdutin. ”Ole kuin April ja tee vain se mihin pystyt.”
Aries loikkasi hartialtani alas, se värisi. Ehkä olisi pitänyt käyttää aluksi Indyä, tai Hazeliä, mutta..
”Vihreä siis.” Fritz naurahti. ”Sitten minäkin teen samoin.”
Fritzin ensimmäisestä poképallosta astui esiin Treecko, juuri se sama, minkä Ozzy oli päihittänyt aikoinaan.
”Tee pound.”
Tähystin nopeasti ylös, seisoimme sopivasti jonkun katoksen alla. ”Aries tee String shot tuonne ylös.”
Treecko oli nopea, mutta niin oli Arieskin. Se sylkäisi suustaan tahmeaa rihmaa kohti kattoa, Treecko puolestaan juoksi Ariesta kohti, ja pamautti sitä vihreällä nyrkillään, mutta Aries ei lentänyt päin seinää, vaan ote rihmaan sai sen pysymään jotenkuten paikoillaan.
”Kiipeä ylös!” Sen Aries tekikin enemmän kuin mielellään, se eli kai siinä uskossa ettei Treecko päässyt niin ylös, mutta siinä Aries erehtyi.
”Hyppää ylös ja tee Quick Attack!” Fritz osasi totta vie käskyttää pokémoniaan ja se myös totteli, se hyppäsi tarmokkaasti kohti Ariesia – hirveällä vauhdilla vieläpä. Tuo hyökkäys kyllä rikkoisi rihman ellei..
”Aries kiepauta rihmaa!” Minä sanoin kun Treecko lähestyi Spinarakia uhkaavalla nopeudella. Viime hetkellä Aries onnistuikin heilauttamaan rihmaansa kauemmaksi Treekosta. Treecko katsoi hämmentyneenä ylös kohti Ariesta, ja mietti miksei se ollut osunut. Siinä oli tilaisuutemme.
”Aries, Poison Sting!”
Aries tulitti Treeckoa pienillä piikeillä, mutta Treecko väisti ne nopeasti.
”Tee pound!” Ja Treecko loikkasi, tällä kertaa se muksautti Ariesta sellaisella voimalla että siima katkesi ja Aries kellahti selin maahan. Sitten Treecko teki Quick Attackin. Aries huusi tuskissaan ja tällä kertaa Aries lensi päin seiniä, tai läheistä rakennusta, sama se, ymmärrätte varmaan pointtini.
”Hyvin tehty.” Fritz kehui Treeckoa. Minä puolestani juoksin Ariesin luo, se värisi kivusta.
”Sattuiko sinuun?” Minä kysyin, mutta sain vastauksekseni vain heikkoa piipitystä. ”Ei se mitään, Aries. Teit parhaasi, se riittää.” Sitten minä nostin pikkuisen hartialleni.

Ottelu jatkui. Seuraavaksi Fritz kutsui esiin Emolgansa. Hazel näytti innostuneelta, se olisi halunnut käydä jo kehään.
”Odotahan, Hazel.” Minä toppuuttelin. ”Annetaan Indyn hoitaa tämä.”
”Onko tuo sininen täplä olevinaan Swinub?” Fritz kysyi, mutta minä tiesin että hän yritti vain kiusata minua ja Indyä.
”Eikö olekin kaunis?” Minä virnistin.
”Tail Whip.” Kyllä, Fritzin täytyi tietää, ettei sähköhyökkäyksistä ollut paljon hyötyä, sillä Swinub oli osaksi maa-tyyppiä. Miten onnekasta, kun ottaa huomioon että viimeksi tuo Emolga käristi Ozzyn.
”Indy, tee Tackle.” Minä sanoin. Emolga liihotteli lähietäisyydelle, se teki ilmassa kuperkeikan, ja pamautti sitten Indigoa hännällään. Swinub katsoi Emolgaa hämmentyneenä, mitä tuon iskun oli tarkoitus tehdä – minusta Indyn ilme näytti juuri siltä. Indigo ei kuitenkaan ollut tyhmä, se teki pienen loikan lyhyillä Swinubin jaloillaan ja pamautti kehopuskin päin sähköpokémonia.
Emolga menetti osan tasapainostaan ja alkoi vaappua.
”Powder Snow!” Huusin äkkiä, ennen kuin liito-orava pokémon ehtisikään korjata tasapainoaan.
”Swi!” Swinub huudahti, se avasi suunsa ja sylki sieltä valkoista puuteri lunta, joka osui suoraan Emolgaan.
”Electra, palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin palloonsa.
”Mitä nyt yhtäkkiä?” Minä kysyin.
”Maa-tyyppi imee itseensä kaikki sähkötyypin hyökkäykset.” Fritz sanoi. ”Kai sinä sen tiedät?”
”Toki.” Minä vastasin. ”Mutta en minä sen takia luovuttaisi.”
Fritz käänsi minulle selkänsä, hän oli aikeissa lähteä, varmaan siksi että aion käyttää Hazeliä, ja Fritzillä itsellään oli lento-tyyppi jäljellä.
”Avalon.” Minä sanoin. ”Salipäälliköllä on lohikäärme ja pimeystyypin pokémon.”
”Neuvotko minua, punapää?” Poika kysyi.
”En.” Minä sanoin. ”Sanonpahan vain, ettei minulla ollut tyyppi-etua silloin, piti turvautua luovuuteen.”
”Eli?”
”Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta, en minä silti periksi antanut.”
”Väitätkö että meidän pitäisi käydä ottelu loppuun?”
”Sinähän siitä päätät.” Minä vastasin. ”Mutta käytöksesi on osoittautunut pelkurimaiseksi, sen vain sanon.”
Sitten Fritz kääntyi taas ympäri, tällä kertaa hän katsoi minua raivoisasti. ”Kutsutko sinä minua pelkuriksi?”
”Sinä hylkäsit Ozzyn, vaikket edes yrittänyt sen kanssa kunnolla.” Minä syytin.
”Se oli hermoja raastava.” Fritz sanoi.
”Ja tarvitsi vain ymmärrystä ja hiukan periesiantamattomuutta.” Minä sanoin. ”Minulla on vielä Ozzyakin vaikeampi pokémon, nuori Skarmory – Jill. Sen kanssa ei ole eikä tule olemaan helppoa, mutta saan siitä vielä luotettavan, sen verran tiedän. Ja Belle – Beautiflyni, ei sekään minuun luota, mutta muutan sen.”
”Muutat?” Nyt Fritzin ääni kuulosti jo huvittuneelta.
”Belle hylättiin, siksi se on tyly kaikille.” Minä selitin. ”Olen varma, että sinäkin tiedät, mitä sellainen tarvitsee.”
”Psykologista, punapää.” Fritz lausui. ”Mutta sinä voitit tämän kerran. Mutta vain tämän, tiedä se.”

Ottelumme jatkui. Hazel oli aivan täpinöissään päästessään ottelemaan. Fritzin Spearow oli kasvanut sitten viime näkemän, se kehittyisi pian.
”Tee peck!” Vai yritti se mokoma nokkaista minun Pichuani, nopeus oli huima, enkä ollut varma pystyisikö Hazel väistämään sen, joten päädyin seuraavaan.
”Puolusta Tail Whipillä.”
Hazel veti häntänsä kuin miekan itsensä ja Spearow’n terävän nokan väliin, mutta Spearow oli vahvempi kuin piskuinen Hazel, se työnsi Pichua taaksepäin.
”Tee Sweet kiss!”
Hazel suikkasi nopeasti suukon Spearow’n nokalle. Spearow’n nokka punehtui ja se päätti lentää etäämmäs Pichusta.
”Tee fury attack!”
”Tee bide!” Okei, kohta rysähtäisi. Fury Attack oli paha, en ollut aivan varma, miten pieni Hazel kestäisi sellaisen iskun, mutta jos se kestäisi, niin Bide pitäisi kyllä huolen muusta. Ensimmäinen tuli, eikä Hazel osannut väistää sitä, se osui Hazelin rinnuksiin ja teki kipeää, niin kipeää että Pichu huusi. Toinen ei osunut, eikä sen ollut tarkoituskaan osua, sen piti olla läheltä piti osuma, Hazelin jalat olivat lyhyet, se kaatui yrittäessään väistää iskua, jonka ei olisi edes pitänyt osua. Seuraava isku osui päähän. Hazel näytti pyörtyneeltä, se retkotti maassa ketarat ojossa. Näin tyytyväisen hymyn, hän oli voittanut. Mutta sitten Hazel nousi ylös ja se hehkui kullankeltaista valoa, voimaa, joka purkautui yhdessä rysäyksessä Spearow’hun.
”Palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin. Sitten hän katsoi minua. ”Et käyttänyt sähkötyypin iskuja.”
”En.” Sanoin nostaessani loukkaantunutta Hazeliä syliini. ”Mitä hauskaa ottelussa olisi sitten ollut?”
”Olisitko käyttänyt Electraan maa-tyypin iskuja?” Fritz tahtoi tietää.
”En luultavasti.” Minä myönsin.
”Vai niin.” Poika sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Hän lähti kävelemään toiseen suuntaan, mutta pysähtyi äkisti.
”Mitä sinä muuten puuhaat sen vihreähapsun kanssa?”
”Kenen?” Minä kysyin.
”Näin teidät yhdessä tivolissa.” Fritz tokaisi. ”Luulin että olet tuolla pärställä hankkinut itsellesi poikaystävän.”
”Se ällöttävä viherpiiperö ei ole minun poikaystäväni!” Minä huusin. ”Miksi edes kysyt?”
”Kysynpähän vain.” Ja siinä se. Sitten hän käveli tiehensä, mikä oli hyvä, tästä asiasta en nimittäin haluaisi jutella, en kenenkään kanssa.

Suljin muut pokémonit palloihinsa, paitsi Ariesin. Sitten minäkin lähdin pois, oli tullut jo pimeä.
”Älä ole surullinen Aries.” Minä lohdutin pientä Spinarakia. ”Meidän täytyy vain treenata yhdessä, sen verran minä teistä ötökkä-tyypeistä tiedän, että te kyllä vahvistutte, ajan kanssa.”
”Spinaa.” Spinarak vinkaisi alakuloisesti.
”Sitä paitsi pärjäsit hyvin, Fritz on aika vaikea tyyppi.” Minä selitin. ”En tykkää hänestä, Ozzyn takia.”
”Spinarak?” Pieni myrkyn vihreä pokémon katsoi minua kysyvästi.
”Hän hylkäsi Ozzyn, ja professori Mimosa otti sen huostaansa.” Minä kerroin. ”Viime syksynä se karkasi ja tuli naapurustoon leikkimään Tarzania.”
Se muisto liikutti minua, sillä olihan se aika koominen tapa tavata nykyinen paras ystäväni. ”Ozzy oli holtiton, mutta sen pienen hetken ansiosta, siitä tuli paras kaverini.”
Sitten tunsin värinän jalkojeni alla, samanlaisen kuin silloin. Kun tapasin äitini, ja pikkuisen minun.
”Harley, tarvitsen apuasi!” Pieni ääni pää kopassani huusi. ”Sinun täytyy auttaa niitä.”
”Celebi.” Minä lausuin. ”Minä autan, mutta selitä ensin mitä..”
Sitten joku tarttui minua käsivarresta.
”Herran tähden Harley.” Trev huudahti, hän näytti hieman pelottavalta näin pimeässä, tukka oli yön musta. ”Minä luulin että katoat!”
”Täällä ei ole muita, Trev.” Minä huomautin.
”Ei kun tarkoitan, että näin sinut, mutta sitten sinä aloit kadota.” Poika selitti. ”Ikään kuin sinun ruumiisi olisi hävinnyt jonnekin.”
”Näitkö varmasti oikein?” Minä kysyin. ”Ja mistä tuo onki ilmestyi?” Trevillä oli mukanaan vanhan näköinen onki.
”Aion kalastaa huomenna kun menemme Granite Bridgelle.” Trev selitti. ”Eikö Tim käskenyt palata ennen pimeän tuloa?”
”Enhän minä luvannut totella.” Minä letkautin.
”No mitä jos palaisimme?” Trev naurahti. ”Ettei veljesi revi pelihousujaan.”
”Se olisi kyllä näky.” Minä naurahdin perään. ”Mutta mennään vain, Ozzy ja Aprilkin odottavat taatusti paluutani.”  

Kommentit:

Cinna

Tarina [21]
Huu, tykkäsin tuosta ottelusta, vaikka lyhykäinen olikin. Mietin vaan, että eihän Fritzin Emolgaan olisi maatyypin iskut tehonneet muutenkaan, mokoma kun on puoliksi lentotyyppiä. x) Hymähtelin kyseisen pojan piikittelyille varsinkin tuosta roskisdyykkauskohtauksesta, mukavaa pientä huumoria joka toimii. Mahtaako seuraavana olla luvassa aikamatkailua?

Ps. Aww, tyynyliina nukkumapaikkana. 😀 Miksi nämä tarinat ovat niin söpöjä?

Aries, Hazel ja Indigo 15 exp ja sinulle §35.

Vanhat Vihellyksen tarinat 3 > Räminää Leaf Townissa

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Lokakuussa 2012.

Pallo pyörähti maassa kerran, ja toisenkin. Sitten se jäi makaamaan maahan, liikkumattomana.
”Ja siellä on.” Qwill hymähti.
Huuliltani pääsi pieni riemun kiljahdus. ”Jes! Ozzy, meillä on nyt uusi kaveri!”
”Oshawott!” Ozzy hypähti ilmaan. Sekin oli kai mielissään uudesta tuttavuudesta.
Nostin pallon maasta ja tuijotin sitä kiitettävän ajan, Qwillillä meinasivat jossain vaiheessa hermot katketa, sillä hän sanoi: ”Leaf Town on tien päässä. Juostaanko kilpaa?”
”Joo!” Minä hihkaisin ja sujautin poképallon nopeasti reppuuni.
Nostin Ozzyn syliini, sillä Ozzyn jalantyngillä, ei kyllä kovaa juostu.
”Valmiina, paikoilla, hep!”
Sitten minä otin varaslähdön.
”Hei!”  Qwill huusi perääni.
Pingoin minkä jaksoin, sillä tiesin Qwillin nopeaksi juoksijaksi. Hän tavoittikin minun pian, mutta ohitseni ei tänään kukaan päässyt!
Jalkani olivat kuin tulessa. Järki sanoisi, pysähdy nyt nainen! Mutta minä en pysähtynyt. Juoksin ja juoksin, kunnes näin sen, Route ykkösen takana olevan pienen kaupungin.
Ei se iso ollut, mutta hakkasi kyllä meidän kyläpahasen.  Siellä oli enemmän taloja kuin Charca Townissa, lisäksi silmiini pisti punakattoinen rakennus. Sen täytyi olla pokékeskus, sellainen paikka jossa pokémoneja hoidettiin, jotta ne jaksaisivat taistelujen ja pitkien matkojen jälkeen.
”Minä voitin!” Hihkaisin.
”Sinä otit varas lähdön.” Qwill läähätti.
”Eli..?” Minä kysyin haastavasti. ”Olet itsekin tehnyt niin.”
Qwill huokaisi. ”No hyvä on. Sinä voitit.”

”Osha?” Ozzy katseli ihmeissään ympärilleen. Se tuijotti suu auki ohi kulkijoita ja taloja, kuin ei olisi niitä ennen nähnyt.
”Jännittääkö uusi kaupunki sinua, Ozzy?” Minä kysyin.
”Osha..” Ozzy vastasi, ja katsoi edelleen kaikkea liikkuvaa suu auki.
”Leaf Town ei ole järin iso.” Qwill sanoi. ”Useimmat käyvät täällä vain pokékeskuksessa tai kaupassa ja jatkavat sitten matkaansa.”
”Sitten minäkin teen niin.” Minä päätin. ”Mennään sitten pokémon keskukseen.”
Pokémon keskus oli ehkäpä koko kaupungin pääkeskus, sillä siellä oli paljon ihmisiä. Muutama tiskin edessä, useimmat istuivat seinustalla mukavan näköisillä sohvilla, pokémonit sylissään.
”Vau..” Sanoin hiljaa. ”Näin paljon kouluttajia..”
”Tule, Harley.” Qwill huikkasi. ”Mennään istumaan hetkeksi, ennen kuin tiskillä on taas tilaa.”
Nyökkäsin hänelle. Itse asiassa pieni tauko voisi tehdä hyvää, olinhan juossut tänne kuntonikin edestä.

Istuimme tyhjälle sohvalle yhteen nurkkaan, Ozzy istuutui minun viereeni ja tuijotti minua uteliaasti, sillä olin juuri alkanut etsiä Skittyn poképalloa repustani.
”Pitäähän kaverille antaa nimi.” Minä naurahdin.
”Osha!” Ozzy piristyi.
”Tässä se on.” Minä hihkaisin ja nostin pallon repun pohjalta. ”No niin, Skitty. Tulehan ulos!”
Heitin pallon lattialle, valkean valon saattelemana lattialla seisoi Skitty.
”Nyaa?”
Kumarruin puhumaan Skittylle. ”No hei, Skitty.”
”Nya?”
Ojensin käteni sitä kohti ja jatkoin puhelua. ”Sinä kuulut tästä lähtien meidän tiimiimme.”
Skitty asteli varoen minua kohti, ja nosti etujalkansa käsieni varaan.
”Eihän sinuun sattunut liikaa?” Kyselin siltä. ”Kohta pääset hoitoon.”
”Nyaa!”
”Mutta sitä ennen sinulle on annettava nimi..” Minä mutisin. ”Hmm.. Skitty on kissanpentu pokémon.. ehkä.. Kitty?”
”Nyaa!” Skitty näytti hiukan piristyneen. Se taisi pitää nimestä.
”Se taitaa tykätä nimestä.” Qwill naurahti. ”Minulla oli sama juttu Daran kanssa.”
Dara oli Qwillin Deerling, se oli Qwillin ensimmäinen itse pyydystämä pokémon.
”Oshawott!” Ozzy hyppäsi alas sohvalta ja riensi oitis esittelemään itsensä. ”Osha!”
”Nya?”
”Ja tämä on Ozzy.” Minä selitin.
”Oshawott!” Ozzy nyökytteli päätään tyytyväisenä.

”Harley, tiskillä on nyt tilaa.” Qwill ilmoitti varoittamatta. ”Tule, mennään.”
Qwill nousi, minä seurasin perässä, sitten kun olin nostanut sekä Kittyn että Ozzyn syliini. Lampsin veljeni perässä vapaalle tiskille, jonka takana seisoi, valkoiseen mekkoon ja sairaanhoitajan lakkiin sonnustautunut nuori naishenkilö, jolla oli saparoille kiinnitetyt vaaleanpunaiset hiukset ja suuret siniset silmät.
”No mutta, Qwill.” Hoitaja sanoi iloisesti. ”Sinua ei olekaan näkynyt.”
”Olen ollut kotona siskoni kanssa.”  Qwill punasteli. ”Niin! Siskoni..”
”Eli minun.” Minä mutisin. ”Pokémonini pitäisi hoitaa kuntoon.”
Hoitaja katsahti minuun päin. ”Siinäpä on iloisen näköinen Oshawott!”
”Osha!” Ozzy vastasi ja nyökytteli päätään tärkeänä.
”Pyytäisitkö ne takaisin palloihinsa?” Hoitaja ehdotti.
”Toki.”
Kaivoin esiin Kittyn ja Ozzyn poképallot ja pyysin ne takaisin. ”Kitty, palaa. Ozzy, sinä myös.”
Ne tavallaan kutistuivat ja imeytyivät palloihinsa punaisen laser-valon mukana. Ojensin lopulta pallot hoitajalle.
”Kai ne ovat hyvissä käsissä?” Minä kysyin.
”Toki.” Hoitaja hymyili.
”Kyllä hoitaja Joy hoitaa Ozzya ja Kittyä hyvin.” Qwill sanoi. ”Mennään me odottamaan.”

Sanotaan että odottavan aika on pitkä, ja sitä se todella oli. Sillä minä olin ehtinyt jo tottua jaloissani hyörivään Ozzyyn, ja nyt kun se ei ollut siinä hyöriskelemässä, tuntui oudolta.
Odotellessa keskuksen ovi kävi, sisään kävi oudon näköinen poika. Pojalla oli lyhyt pottatukka, vaaleansininen ja kauttaaltaan valkoiset vaatteet. Pojan violeteissa silmissä paistoi määrätietoinen pilke.
Poika lampsi tiskille, juuri silloin kun hoitaja oli palauttamassa omia poképallojani – ai mistäkö tiesin poképallot omikseni?
No poképalloja oli kaksi. Ja toinen niistä avautui varoittamatta. Ja siitä pomppasi ulos Oshawott.
”Oshawott!” Oshawott huudahti minut nähdessään ja kirjaimellisesti pomppi luokseni.
”Heeei, Ozzy!” Minä nauroin. Ozzy ennätti luokseni nopeasti ja sitten alkoi halimaan jalkojani.
”Wooot~”
”Voitko jo paremmin?”
”Osha!”
”No niin, mennään hakemaan, Kitty.” Minä sanoin ja nostin Ozzyn syliini. Kävelin takaisin tiskille ja otin Kittyn poképallon talteen.
”Kiitos paljon.” Minä hymyilin.
”Onko tuo Oshawott saatu Charca Townissa?” Vieressäni seisova poika kysyi oikein ivallisella äänellä.
En pitänyt siitä. Joten vastasin uhmakkaasti: ”Mitä sitten?”
Ozzy vilkaisi puhujaa ja näytti vihaiselta. ”Osha!”
”Se sentään muistaa minut.” Poika mutisi.
”Oshawott!” Pokémon huudahti ja sen jälkeen sen suusta pulppusi vesisuihku joka osui suoraan pojan omahyväiselle naama-värkille.
”Water Gun?” Minä kysyin. ”Milloin sinä sen opit?”
”Wott.” Ozzy hymyili omahyväisesti.
Minä hymyilin ja madalsin ääntäni. ”Oikein tuolle, kuka ikinä olikaan.”

”Jos minä kuitenkin saatan sinut Tallgrass Cityyn.”  Qwill sanoi. ”Kun sitten voisin soittaa kavereille, jotka ovat siinä lähellä..”
Huokaisin raskaasti. ”No hyvä on. Mutta sitten jätät minut rauhaan!”
”Hyvä on, hyvä on.” Isoveli rallatti.
Kun kävelet iloisesti ja katse kohti seuraavaa kaupunkia, joku ääliö kehtaa huutaa ja..
”Hei, sinä! Punapää! Juuri sinä!”
Puna..pää?
Kiukku leimahti silmissäni, punaisena.
Punapää.
Käännyin ja katsoin huutajaa palavasti silmiin.
”Että.. punapää?”
”No en minä sinun nimeäsi tiedä!” Sanoi se sama juntti, joka oli kysellyt Ozzysta ja Ozzy oli antanut hänen maistaa Water guniaan.
”Mitä sinä haluat?” Minä töksäytin.
”Lyhyesti, haluan otella.” Poika virnisti. ”Haluan tietää miten vahva vanhasta pokémonistani on tullut.”
”Vanhasta?” Minä toistin.
”Tuosta.” Poika osoitti Ozzyani joka käveli vierelläni.
”Oletko sinä se kusipää joka kehtasi hylätä Ozzyn?!” Minä tiuskaisin. ”On sinulla otsaa tulla vaatimaan ottelua!”
Poika nosti kätensä pystyyn rauhoittelevasti. ”Se oli heikko. Sanoin jo, haluan nähdä miten vahva se on, vai onko edes.”
”Hetkinen.” Qwill huudahti. ”Olet aika epäilyttävä. Jos en olisi huomannut, voisin vaikka vannoa että seurasit meitä? Kuka hemmetti sinä edes olet?”
”Fritz Avalon.” Poika hymähti. ”Eli se ottelu?”
Vilkaisin Ozzya, se katsoi minua päättäväisesti ja nyökkäsi.
”Sopii.” Minä vastasin.

”Valitset kai tuon?” Fritz viittasi Ozzyyn.
Minä nyökkäsin.
”Hyvä.” Fritz hymähti. ”Minä otan tämän.”
Poika heitti taskustaan otetun poképallon maahan, valon saattelemana maahan ilmestyi puugekko pokémon, Treecko.
”Matkaan, Ozzy.” Minä huikkasin.
”Osha!” Ozzy huudahti ja asteli eteeni.
”No niin, Reaper!” Fritz huusi. ”Käytä Quick Attackiä!”
”Vastaa tacklella!” Minä määräsin. ”Äläkä aliarvioi sitä, se on nopeampi kuin miltä näyttää!”
Mutta Ozzy, ei sekään ollut hidas. Se väisti iskun ja Treecko, se jäi katselemaan hämmentyneenä ympärilleen.
Silloin Ozzy käytti tilaisuutta hyväkseen ja törmäsi täydellä teholla Treeckoon.
”Hyvä!” Minä huusin. ”Käytä nyt Water gunia ja sitten growlia!”
Ozzy laukaisi Water guninsa, ja se ryöppysi suoraan Treeckon niskaan.
”Ikään kuin tuo auttaisi.” Fritz naurahti. ”Reaper, hyppää!”
Ja se hyppäsi, suoraan Ozzyn taakse, ikään kuin vesi ryöppy ei olisi haitannut mitään.
”Käytä Poundia!”
Ja sen se teki, se pamautti Ozzya suoraan selkään, voimakkaalla nyrkin iskulla.
”Wott!” Ilman sitä huudahdustakin, tiesin kyllä Ozzyyn sattuvan.
”Älä luovuta, Ozzy!” Minä huusin. ”Pystyt kyllä. Hyökkää kun minä sanon!”
”Osha!” Ozzy vilkaisi minuun äkkiä, ja sen silmistä paistoi jokin..luottamusko?
Se kärsi toisen iskun heti perään. Mutta ennen kolmatta iskua minä päätin toimia!
”Ozzy, tee nyt Growl!”
”Oshawooooooot!” Ozzy huusi, ihan Treeckon korvan juuressa. Se värähti ja peitti äkkiä korvansa – näkymättömät vaikka ne olivatkin. Se kyyristyi typerällä hetkellä, luullakseni saadakseen kivun minimoitua.
”Ozzy tee Water Gun ja yhdistä se tackleen!”
Se pyrähti juoksuun ja tähtäsi Water Guniisa kyyristyneeseen Treeckoon. Näin että sitä sattui, ja sattui vielä enemmän kun Ozzy törmäsi siihen.
Se lensi kaaressa ilmaan ja mätkähti sitten maahan.

”Ei paha.” Fritz hymähti. ”Reaper, takaisin.” Ja niin omahyväinen poika kutsui Treeckonsa takaisin sen palloonsa.
Mutta heti sen jälkeen hän kutsui esiin seuraavan pokémoninsa. ”Mene, Electra!”
Ja valosuihkun saattelemana esiin astui Emolga, pieni oravaa muistuttava pokémon.
”Emoo!” Emolga hihkaisi.
”Electra, tee Thundershock!” Fritz määräsi. ”Jatka kunnes se osuu!”
”Väistä se!” Minä huusin Ozzylle. Ja kyllähän se yritti. Mutta tuo Emolga oli nopea.
Se osui ensimmäisellä iskulla.
Tiesin kyllä että sähkö oli voimakasta vesi-tyyppiä vastaan. Mutta en silti odottanut sen olevan noin nopea.
Otin äkkiä Ozzyn poképallon esiin ja päätin kutsua sen takaisin, niin äkkiä kuin mahdollista. Ettei siihen vain sattuisi enempää.
Ozzy katosi palloonsa punaisen laser-valon saattelemana. Heitin nopeasti Kittyn pallon maahan.
”Esiin, Kitty!”

”Nyaaah!” Kitty naukaisi.
”Kitty, varo sen Thundershockia!” Minä varoitin. ”Äläkä ala-arvioi sen nopeutta.
”Nyah!” Kitty nyökäytti päätään päättäväisenä.
”Electra, hoida se thundershockilla!” Fritz huusi. ”Syöksy ja näytä kuka määrää!”
”Odota, Kitty.” Minä käskin. ”Hyppää vasta kun minä sanon!”
”Nya!” Kitty naukui vastaukseksi.
”Emoooool!” Emolga rallatti kääntyessään ilmassa kohti Kittyä. Huomasin Kittyn värähtävän.
”Älä pelkää.” Minä sanoin. ”Kyllä minä huolehdin. Odota.”
Emolga lähestyi huimaa vauhtia. Juuri ennen kuin se osui Kittyyn, minä huusin: ”Hyppää ja pamauta sitä päähän Tail Whipillä!”
”Nya!”
”V-Väistä sitä Electra!” Fritz yritti. Mutta kyllä hänkin sen tiesi, liian myöhäistä.
Isku osui ja upposi.
Emolga vaappui tuulessa, aivan pökerryksissä Kittyn iskusta. Ei sellaista tilaisuutta voinut jättää käyttämättä!
”Fake Out! Mutta pyörähdä ja käytä jalkojasi ja häntääsi!”
”Nah!” Kitty äännähti ilmasta.  Se pyörähti ilmassa, tehden kiepin sitten se läimäisi ensin hännällään ja sitten lyhyillä eturaajoillaan Emolgaa, niin että pokémon teki pahan näköisen syöksyn maata kohti. Minä tiesin sen putoavan suoraa päätä maahan, joten komensin Kittyä: ”Kitty, ota Emolga kiinni, ennen kuin se putoaa maahan ja satuttaa itsensä!”
”Nyah!” Skitty äännähti ja loikkasi ilmasta suoraan maahan jalkojensa varaan.
Kitty juoksi kiireesti Emolgan alle, niin että lento-orava pokémon muksahti juuri sopivasti Kittyn pienen selän päälle.
”Nya!” Kitty naukaisi tyytyväisenä.
”Hyvin tehty, Kitty!” Minä kehuin.
”Hmph.” Fritz hymähti. ”Takaisin, Elektra.” Hän otti pokémoninsa poképallon esiin ja kutsui Emolgan takaisin palloonsa.
”En olisi kaivannut apua.” Poika totesi tylysti. ”Mutta et sinä huono ole.”
”Kiitos samoin.” Vastasin jäätävästi.
Fritz kääntyi selin meihin ja hymähti uudelleen. ”Nähdään taas, punapää!”

Hänen selkänsä kaikkosi meistä nopeasti, ja olin siitä iloinen, sillä minä todella vihasin tuota tyyppiä.
Kitty naukui jalkojeni juuressa hiljaa. Minä kumarruin sen puoleen ja nostin sen syliini.
”Tiedätkös, Kitty? Sinä olit tosi hyvä!”
”Nya?” Se naukaisi.
”Olet tosi vikkelä ja liikkeesi näyttävät upeilta!”
”Älä vähättele itseäsi, Harley.” Qwill naurahti. ”Ottelit hyvin, ainakin kun ottaa huomioon, että tuo oli ensimmäinen ottelusi.”
”No kiitos vain.” Minä mutisin. ”Mennään takaisin pokékeskukseen.”
Ozzy täytyi käydä parantamassa ja Kittykin kaipasi varmasti lepoa.
Kun palasimme keskukseen, ruuhka-aika oli ohi, eikä tiskille ollut enää tungosta. Pääsin heti antamaan hoitajalle pokémonini.
”Tulittepa te äkkiä takaisin.” Hoitaja Joy huomautti.
”Tuli mutkia matkaan.” Qwill takelteli punastellen.
”Kävin ottelun jonkun snobin kanssa.” Minä kerroin. ”Oshawottini sai sähköiskun ja Skittyni on vähän väsynyt..”
”No katsotaanpa niitä.” Hoitaja Joy hymyili, ja minä annoin poképalloni hänelle.
”Hetki vain.” Hän lirkutti. ”Niin, Qwill, minun pitikin kysyä..”
”Mi-Mitä?” Veljeni säpsähti, hän oli tosi tyhmän näköinen. Tässä taisikin olla jotain ihan muuta pelissä.
”Saimme tänne yhden munan, ja siltä puuttuu kouluttaja.” Hoitaja Joy kertoi. ”Joten ajattelin josko sinä – tai siskosi voisi ottaa sen mukaansa.”
”Mikä muna?” Minä kysyin hämilläni.
Hoitaja kääntyi hetkeksi selin meihin ja otti jotain tiskin takana olevalta pöydältä. Sitten hän kääntyi taas meihin päin kädessään soikea, melko suuri tummanruskea ja laikukas muna.
”Tässä tämä nyt olisi.”
”Vau.” Minä totesin. ”En ole ikinä nähnyt yhtäkään pokémonin munaa. Mikähän siitä kuoriutuu?”
”Se nähdään sitten.” Joy hymyili. ”Joten Qwill?”
”Minä lähden pian kavereideni kanssa matkalle.” Qwill huokaisi. ”Mutta josko siskoni?”
”Voin minä sen ottaa.” Minä mutisin. ”Mutta kauanko kuoriutuminen vie?”
”Sitä on vaikea sanoa.” Joy tunnusti. ”Mutta parisen viikkoa vielä.”
Minä nyökkäsin. ”Pidän siitä hyvää huolta.”
”Varmasti pidät.” Hoitaja Joy sanoi tyytyväisenä. ”Hetki vain, pokémoniesi hoito on ohitse.”
Hoitaja ojensi pallot minulle ja minä laitoin ne reppuun, mutta munan minä kannoin sylissäni, sellaisessa jännässä säiliössä, missä se pysyi lämpimänä.
”No niin, Qwill!” Minä huudahdin. ”Lähdetään Route kakkoselle!”

Kommentit:

Cinna

Ei pitäisi lukea tarinoita montaa tuntia aiemmin ennen kuin vastaa niihin, koska sitten unohtaa, mitä oli alunperin kommentoimassa… Mutta, mutta, mukava tarina tämä. Skittyn miukuminen on vaan jotain niin suloista. 😀 Kommentti jää nyt kyllä vähän tyngäksi, anteeksi. Mutta odotan kyllä mielenkiinnolla tulevia koordinaattoritarinoitasi~

Ozzy ja Kitty saavat 20 exp ja sinä §30. :>