Aurora #18 > Aavenaisen kutsu

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2016.

Miwa nukkui sairaalasängyssä, Rhydo-setä sanoi, että tämä oli sairaala, semmoinen paikka kuin pokémon center, mutta täällä hoidettiin ihmisiä. Eikä tänne saanut tuoda pokémoneja, mutta vaaleahiuksinen poika ei kiellosta piitannut, hän toi meidät tänne siitä huolimatta, kun oli ensin käyttänyt meidät pokémon centerissä, ja meitä oli tullut monta. Rigel-setä käyskenteli Miwan sängyn luona, välillä se kurkottautui katsomaan, josko ihminen olisi herännyt. Mutta Miwa vain nukkui. Sairaanhoitaja-täti tykkäsi kovasti Ilsestä, ja kävi aina välillä paijaamassa ystävääni. Täti selitti, että Miwa oli kipeä, koska hänen elimistöönsä oli päässyt Nidorinon myrkkyä, mistä Rigel tuli vihaiseksi.
”Kyllä täällä kaikki tietää, ettet sinä myrkkyäsi jaellut, Rinkeli”, Trix-täti yritti toppuutella, mutta sai sedän vain vihaisemmaksi, niin että se alkoi murista.
”Minä kun yritin sanoa Miwalle, että hänen ei pitäisi työntää kättään siihen veteen!” Odile-täti vinkaisi.
”Asiaa ei voi auttaa”, Sora-setä haukotteli. ”Eivät ihmiset ymmärrä meitä.”
”Mikseivät?” Ilse kysyi silmiään räpytellen.
”Koska ne ovat tyhmiä”, Toinen Purrloin murahti pestessään turkkiaan.
”Miksi edes olet täällä?” Trix-täti kysyi. ”Kukaan ei pakottanut sinua jäämään.”
”Jäinpä ihan vain teidän kiusaksenne!” Purrloin luikautti.

Miwan sängyllä käyskenteli porukkaa. Jalkopäässä lepäsi siipensä niksauttanut Splinter-setä, seuranaan Yoru, joka oli niin säikky, että oli alkanut parkua kun säikäytin sen. Enkä minä sen takia saanut ilmestyä sängylle, kun Splinter-setä oli suuttunut, vaikka eihän sillä väliä ollut, Miwahan täällä määräsi, ei Splinter. Ilse oli juuri kiivennyt sängylle ja asettunut Miwan kyljen viereen kehräämään.
”Hei, mitä teet?” Kysyin kissalta.
”Kehrään!” Ilse vastasi iloisena.
”Miten osaat tehdä tuota ääntä?” Kysyin uudestaan.
”Kaikki kissat osaavat kehrätä”, Purrloin nurkasta tuhahti.
”En kysynyt sinulta”, Mutisin hiljaa. Milloinkohan Miwa tuosta heräisi? Täällä oli tylsää. Meitä oli kielletty pitämästä meteliä, kun olimme sairaalassa. Huokaisin, paranisipa Miwa jo!
”Hei Lita, arvaa mitä!” Ilse naukui innokkaasti. ”Äidillä on aarre piilossa peiton alla!”
”Aarre?” Kysyin hieman innostuen. ”Mikä se on?”
”Aarre on semmoinen kallisarvoinen asia”, Odile-täti vinkaisi.
”Niin, mutta millainen aarre siellä on?” Kysyin. Sitten Ilse sukelsi peiton alle aarretta katsomaan.
”En oikein tiedä”, Purrloin maukaisi. ”Mutta se on aika iso ja pyöreä ja se kimaltelee kauniisti!”
Heh, Ilse tykkäsi kaikesta mikä kimalsi, tyttö antoi sen sairaanhoitajankin silittää itseään, koska hänellä oli kaulassaan kimalteleva riipus, josta Ilse tykkäsi. Yoru nousi huterille korpin jaloilleen ja kipitti myös katsomaan, mikä kiilsi. Yorukin sukelsi peiton alle, Ilsen seuraksi.
”Mutta sehän on muna!” Lintu raakkui. ”Tuollaisesta Yorukin tuli, ja Ilse ja ilkiö-Shuppet.”
”En minä ole ilkiö..” Mutisin. Mistä olisin voinut tietää että tuo säikkyy niin helposti? Ei se minusta ilkiötä tehnyt. Tyhmä Yoru! Minä en tykkää sinusta, itse olet ilkiö!
”Älä välitä”, Odile-täti piipitti äidillisesti. ”Yoru on vain herkkä.”
”Ihan sama”, Ajattelin, en tule ikinä tykkäämään tuollaisesta nyhveröstä. Millainen uros alkaa parkua kun vähän säikkyy? Ihan tyhmää!

”Kuoriutuuko tästä uusi vauva?” Ilse miukui.
”Kuoriutuu”, Yoru kuului sanovan, pyh – tyhmä Yoru.
”Kuinka pian?” Ilse uteli.
”Ei Yoru tiedä”, Korppi vastasi. No et sinä paljon muutakaan tiedä, pönttöpää. Huokaisin uudestaan.
”Odile-täti, paraneehan Miwa pian?” Kysyin pieneltä sipulinpäältä.
”En osaa sanoa”, Odile sanoi. ”Mutta kyllä ihmiset tietävät mitä tekevät.” No toivottavasti tietävät. On tylsää kun Miwa vain nukkuu, saisi herätä jo!
”Mikäs farssi täällä on menossa?” Käheä ääni, jonka tajusin kuuluvan Miwalle, kysyi. Tyttö oli raottanut silmiään ja hymyili hiukan. Hän nosti hiukan peittoa ja katsoi sen alle. Yoru raakkui iloisesti ja tuli peiton alta halaamaan Miwaa.
”Mammaaaa!” Tuo parkui. Miwa köhisi.
”Yoru, tuo sattuu”, Sitten tyttö otti soikean jutun esiin peittonsa alta. Se oli kaunis ja kimaltava, hopeisen värinen muna, jossa oli vaaleanpunaisia pilkkuja. Rigel käyskenteli tietenkin sängyn vieressä ja kurkki räjähtäneen näköistä Miwaa.
”Terve, piikkipersus”, Miwa moikkasi ensimmäistä pokémoniaan. ”Kuinkas jaksat?”
”Paremmin kuin sä!” Rigel sanoi. Sitten Miwa paijasi Splinterin selkää ja sen jälkeen Ilsen selkää. Ilse kehräsi.  Niin, Miwa kuulosti vielä kipeältä. Ja Miwa olikin kipeä, sillä Miwa ei päässyt sängystä ylös, aina kun hän yritti, häntä alkoi huipata.
”Et sä vielä saa nousta”, Rigel murahti. ”Menes takaisin sänkyyn siitä!” Miwa ei varmaan ymmärtänyt, mutta totteli silti. Ilse piti hänelle seuraa, istui Miwan vatsan päällä ja kehräsi.
”Ehkä äidille tulee parempi olo”, Ilse sanoi. En tiedä auttoiko se. Miwa makasi pitkään sängyssä, joskus hoitaja kävi katsomassa häntä ja antoi pahan hajuista litkua, joka Miwan piti juoda. Sen jälkeen Miwa nukkui.

Näin kului kolme päivää. Kolmantena päivänä Miwa sai tarpeekseen. Oli aikainen aamu, enkä minä tykännyt siitä, olin piilossa sängyn alla, kun siellä oli pimeää. Näin miten Miwa laski paljaat jalkansa lattialle ja tepsutti huoneessa olevalle kaapille. Sieltä Miwa löysi vaatteensa. Miwa pukeutui, hiuksia hän ei laittanut kiinni. Sairaalapyjama lensi nukkuvan Yorun päälle. Pelkuri säikähti niin, että kiljaisi.
”Apuaa!”
”Naama kiinni, Miwa se vain on”, Minä murahdin. Sitten heräsivät muutkin, Rigel, Rhydo-setä ja Odile. Splinter, vieras Purrloin ja Ilse, Sora ja Trix-täti.
”Huomenta, kaikki”, Miwa hymyili. ”Mitäs sanoisitte, jos jätettäisiin tämä ankea sairaala, ja mentäisiin vaikka rannalle?”
”Joo!” Trix-täti hihkaisi.
”Oletko sä nyt varmasti terve?” Rigel kyseli. Miwa laittoi kimmeltävän munan reppuunsa, villalegginsit hän kiersi munan ympärille, että vauvalla olisi lämmin. Sitten Miwa pisti meidät poképalloihin. Ja sen jälkeen oltiinkin jo pokémon centerissä. Miwa antoi meidät hoitajalle, sillä nyt kun hän oli terve, meidänkin pitäisi olla. Eihän Miwa tiennyt, että mekin olimme. Hoitaja sanoi, että Rhydo-sedän, Soran ja Splinterin pitäisi ainakin jäädä lepäämään, nuo olivat tuskin nukkuneet yhtään, tai Sora oli, mutta näytti muuten rähjäiseltä. Miwa jätti myös Trix-tädin ja Rigelin pitämään huolta muista. Jäljellä oli vain minä, Odile ja Ilse ja itkupilli Yoru.

”Siis se oli niiiin hirveetä!” Kuulin jonkun tytön huutavan odotustilasta. ”Se paikka on oikeesti kirottu!” Miwa hymyili huvittuneesti. ”Vai että kirottu.”
”Kukaan ei pysty olemaan siellä yön yli, se on varmaa!” Toinen ääni vaahtosi. Miwa hymyili ja katsoi kahta nuorta tyttöä. Minä oleilin Miwan pään päällä, kuten minulla oli tapana.
”Tästä tulee kivaa”, Miwa virnisti Yorulle. Sitten hän käveli tyttöjen luo.
”Mikä nyt on niin hirveää?”
”Vanha kumisaapastehdas”, Tytöistä vanhempi, vihreätukkainen sanoi. ”Se on kuulemma riivattu!”
”Ai jaa”, Miwa ei ollut vakuuttunut. ”Mikäs sitä vaivaa?”
”Siellä näkee hirveitä asioita kun sinne menee!” Yksi tytöistä vaahtosi. ”Hirtettyjä ukkoja ja verisiä ruumiita!” Odile vinkaisi, jos se olisi voinut näyttää yhtään kalpeammalta, se varmaan näyttäisi.
”Kuulostaa pelottavalta!” Turkoosi Petilil kiljaisi.
”Ei vaan hauskalta!” Minä puolestani virnistin. ”Miwa, Miwa! Mennään käymään siellä! Mennäänhän?”
”Ei Loli voi oikeasti sinne haluta..” Yoru raakkui.
”Haluanpas!” Minä vakuutin. ”Minä en ole mikään mamman poika!”
”Ei Yoru ole mamman poika!” Yoru rääkäisi.
”Oletpas!” Minä huusin sille äkeissäni. ”Aina sinä turvaudut Miwaan tai Splinteriin etkä tee mitään itse!”
”Lopettakaa riitely!” Odile komensi. Hyvä on, miten vaan. Näytin kieltä korpille, joka varmaan pidätteli jo itkua.
”Mitä maksatte jos menen sinne?” Miwa kysyi virnistäen.
”Mutta kaikki kumma tapahtuu yöllä!” Toinen tytöistä huomautti.
”No siinä tapauksessa, minä ja nämä tyypit pidämme siellä pyjamabileet”, Miwa naurahti.
”Jee!” Päästin suustani.
”Mitkä ne pyjamabileet ovat?” Ilse miukui.
”En tiedä, mutta hauskaa ainakin tulee!” Minä riemuitsin. Kuuntelimme, miten tytöt sopivat maksavansa Miwalle vähän päälle satasen, jos tytön onnistui viettää yö hylätyllä kumisaapastehtaalla. Miwan piti ottaa kuvia kaikista häiritsevistä jutuista ja näyttää ne aamun tullen tytöille. Miwalla oli littana puhelin, jossa oli kai kamera.
”Enpä ole pitänyt tätä päällä moneen kuukauteen”, Tyttö naurahti. ”Saa nähdä miten kauniita viestejä porukka on lähetellyt.”

Kumisaapastehdas oli syrjässä. Se oli kaukana rannasta ja ostoskeskuksesta, uskaltaisinpa väittää, että se oli tungettu tämän rantakaupungin synkimpään nurkkaan. Tunsin heti vetoa siihen ränsistyneeseen tiilirakennukseen, en tiedä miksi, mutta ikään kuin jokin olisi kutsunut minua. Joku halusi että tulen sisälle, ja menen tapaamaan sitä.
Minä tulen! Ihan varmasti tulen!
”Täällä on pelottavaa..” Yoru raakkui. Se varmaan laskisi alleen jo ennen keskiyötä.
”Tavataan täällä sitten huomenna kahdentoista jälkeen”, Tytöt sopivat Miwan kanssa. ”Toivottavasti olet vielä järjissäsi!”

Me ja Miwa menimme vanhan rakennuksen sisään. Ilma sisällä oli tunkkaista ja haisi pahalta. Lattia oli peittynyt pölypilveen, mikä sai Ilsen aivastelemaan. Tämän täytyi olla jonkin sortin aula, sillä täällä oli vanha ruosteinen naulakko ja kenkäteline. Ja rikkoutunut peili. Ilse naureskeli kovasti kuvajaiselleen, joka näytti kissan heijastuksen hassusti, kun peili oli rikki
”Katso, Lita!” Kissa nauroi. ”Eikö olekin hassu?”
”On!” Naureskelin itsekin sille. Näytin tosi pelottavalta! Odile ei tykännyt heijastuksestaan, ja Yoru tietenkin mamoili ja pysytteli Miwan hartialla. Miwa naureskeli meidän leikeillemme. Sitten hän otti repusta sen kimaltelevan munan, jota niin Yoru kuin Ilsekin kävivät ihailemassa sitä. Miwa ei oikein jaksanut seistä vaan istui kylmälle lattialle ja nojasi seinään. ”Tulehan sieltä pian, kokkeli.”
”Miwa on vielä kipeä”, Odile sanoi ja siirtyi tytön luo. ”Ei meidän olisi vielä pitänyt lähteä.”
”Ei minulla hätää ole, Odile”, Miwa sanoi. ”On vain vähän huono olo.”
”Enkö minä sanonutkin”, Odile puuskahti. ”Olet vielä kipeä, sinun olisi pitänyt pysyä sairaalassa!”
”Mamma, parka”, Yoru raakkui. ”Yoru pitää mammasta huolta.” Siinäs pidät, kun et osaa pitää huolta edes itsestäsi. Me leikimme hippaa Ilsen kanssa, Ilse oli tosi nopea, mutta minä osasinkin haihtua ilmaan ja ilmestyä kivasti Ilsen taakse. Mutta Ilse ei ollut säikky niin kuin Yoru, Ilse vain nauroi.
”Olet tosi hyvä, pikkusisko!” Niin, Ilse kutsui minua välillä pikkusiskoksi, hän oli oppinut sen sanan siltä ilkeämmältä Purrloinilta. Ilse luuli että se tarkoitti pienempää kuin itse on, minä olin kuoriutunut Ilsen jälkeen, joten olin hänen pikkusiskonsa.

Sitten ilta hämärtyi, en tosin huomasivatko muut sitä, tässä pimeässä huoneessa, mutta minä jotenkin aina tiesin, milloin oli ilta – jopa ilman ikkunoita. Miwa oli nukahtanut, hän piteli unissaankin munaa sylissään. Odile vahti Miwaa koko ajan ja kuului mutisevan jotain.
”Mitä minä teen, jos Miwa pyörtyy? En minä pysty häntä kantamaan..” Mutta Miwa ei pyörtynyt, hän heräsi silloin kuin tuli pimeää.
”Mamma, mamma!” Yoru raakkui ja painoi poskensa vasten Miwan poskea. ”Voitko jo paremmin?”
”Onpas täällä pimeää”, Miwa haukotteli. ”Mitähän kello on?” Miwa katsoi valkoista kännykkäänsä. ”Ehkä kohta alkaa tapahtua jotain!”
Sitä minäkin toivoin. Ehkä se, joka kutsui minua, tulisi pian esiin!

Kuului ontto kopsahdus, ihan sen oviaukon vierestä, minkä lähellä minä ja Ilse olimme vielä hetki sitten telmineet. Nyt oviaukolle oli ilmestynyt jotain, tai pikemminkin joku. Se oli selvästi ihminen, jolla oli niin valkea iho, että se suorastaan hehkui pimeässä. Ihminen roikkui oviaukosta, hänellä oli köysi kaulassaan ja niska jotenkin oudosti.
”H-Hirttäytynyt mies!” Odile parahti. Miwa haukotteli uudemman kerran ja hieroi silmiään. Hän katsoi näkyä pitkään, tietämättä pitäisikö tässä kiljua vai mitä. Sitten hän otti puhelimensa lattialta ja tähtäsi sen kohti köydestä roikkuvaa miestä. Minun tuli kiire kuvaan, riensin miehen vierelle, aistin ettei se mikään ihmisolento ollut.
”Heippa! Kutsuitko sinä minua tuolta pihalta?” Kysyin reippaasti. Silloin miehen pää nousi minua katsomaan, sen silmät avautuivat ja hehkuivat punaisina. Miwa hätkähti ja Yoru alkoi kiljua.
”Mamma, mamma! Älä anna sen syödä Yorua!” Miwa katsoi näkyä hetken peloissaan, mutta muisti sitten mitä hänen piti tehdä. Hän nappasi kuvan ruumiista. Ruumis haihtui ilmaan.
”Kyllä se kameraan tallentui”, Miwa sanoi katsoessaan kännykkäänsä. Minne se kaveri oli mennyt? Minne? Katsoin ympärilleni hämmentyneenä.
”Lita, tule pois!” Ilse miukui. Sitten tuli tuuli, kylmä, navakka tuuli joka puhalsi minut leikiten kauemmas, sinne missä Miwa ja muut seisoivat. Miwa oli kumartunut niin, ettei tuuli veisi arvokasta munaa.
”Auh!” Kuulin Miwan parkaisevan. Kun avasin silmäni, makasin lattialla, mutta Ilse ei, Ilse teki jotain outoa hyökkäystä, se yritti heittää lattian tomuja tuulen kimppuun. Miksi ihmeessä Ilse niin teki?  Sitten minäkin tajusin sen, tuuli ei ollut oikeasti tuuli, vaan jotain muuta. Tomu tarttui tuuleen ja maalasi siihen jonkin ääriviivat. En tiedä mikä se oli, mutta sen täytyi olla pokémon, ja iso sellainen. Sitten tuuli lakkasi, se oli kai ymmärtänyt, että Ilse oli äkännyt sen todellisen muodon.
”Mikä tuo on?” Yoru raakkui, se tuijotti lattiaa, Miwan jalan viereen oli ilmestynyt valkea paperi. Miwakin huomasi paperin, ja poimi sen ylös.
”Perhana, eihän tässä pimeydessä näe mitään!” Tyttö kirosi. Hän otti kännykän avukseen, sen näytöstä sentään tihkui hieman valoa.
”Ha..sa..ki..” Miwa tavasi. ”Mi..ka..zu..ki?” Miwa katsoi paperia ymmällään ja taittoi sen sitten kahtia, tyttö pisti sen taskuunsa ja huokaisi:
”Jatketaanpa matkaa.”
”M-Minusta meidän ei pitäisi..” Odile vastusteli. Mutta kyllä meidän pitäisi. Jokin oli kutsunut minua, ja minä tahdoin tietää kuka se oli.

Seuraavassa huoneessa oli kasa laatikoita ja vanha kulkuhihna. Tämän täytyi olla se tehdas.
”Ei mitään erikoista”, Miwa sanoi astellessaan natisevalla lattialta. Täällä haisi pahalta!
Katsoin kun Miwa käveli kulkuhihnan luo ja alkoi tarkastella sitä. Silloin se tuli taas. Tai ei se ollut se, ei se ollut pokémon vaan tyttö, valkoiseen pukeutunut tyttö, joka oli kauttaaltaan valkoinen. Se seisoi Miwan takana, muttei tehnyt mitään, eikä Miwa huomannut sitä.
”K-K-Kummitus!” Odile parahti.
”Ä-Äidin takana!” Ilse miukui. ”M-Mitä se aikoo?”
”Siistiä!” Minä henkäisin. ”Oikea ihmisaave!” Mutta minä olinkin ainoa, joka oli innoissaan. Miwa ei tosin huomannut mitään, sillä oli siirtynyt tutkimaan laatikoita. Ihmisaave silitti Miwan päälakea. Miwa ei huomannut mitään.
”E-E-Et ko-ko-koske mammaan!” Yoru rääkäisi ja sylki samassa purppuran väristä savua kummituksen päälle, en tiedä miten se luuli savun auttavan, mutta ainakin se sai näin Miwan huomion.
”Mitä oikein rääyt? Ai!” Tyttö tuntui syttyvän ja otti nopeasti kuvan savupommista. Savuun oli näet piirtynyt kummitustytön hahmo.
”Olisitte heti sanoneet!” Miwa totesi.
”Se oli pelottavaa!” Ilse miukui.
”Ei kun siistiä!” Minä hehkutin. Ajatella, ihmisaave!
”Mehän yritimme..” Odile piipitti.
”Yoru suojeli mammaa!” Yoru raakkui. ”Yoru ei anna minkään satuttaa mammaa! Pysy poissa aave!”
No just. En usko, että Yoru onnistuisi suojelemaan Miwaa, sehän miltei laski alleen, mokoma pelkuri!
”Iäääh!” Se huusi. Käännyimme kaikki katsomaan mikä nyt oli vikana. Aavetyttö oli ilmestynyt taas huoneeseen ja tällä kertaa näimme sen kunnolla. Sillä oli noin puoleen selkään asti ulottuvat hiukset ja Miwan kasvot. Kyllä ne olivat Miwan kasvot, ihan varmasti olivat!
”Ei tuo ole mikään tyttö”, Odile kuiskasi. ”Se on aikuinen.”
”Minua pelottaa!” Ilse miukui. ”Mitä jos se syö meidät!”
”Se on aave, Ilse”, Minä huokaisin. ”Eivät aaveet mitään syö.”
”Syöthän sinäkin”, Ilse huomautti.
”Minä olenkin pokémon!”

Miwan suu oli loksahtanut hämmästyksestä ammolleen, hän näki varmasti sen mitä mekin näimme. Naisen, joka näytti aivan meidän kouluttajaltamme. Miwa katsoi aavetta hetken, ja aave katsoi takaisin. Sitten Miwa lähestyi aavetta, hitaasti ja varovasti. Odile seurasi Miwan jäljessä epäröiden.
”Äiti, ole varovainen”, Ilse miukui.
”Yoru suojelee mammaa!” Yoru uhitteli. Kylläpä sitä nyt oltiin..
Yoru nousi siiven tynkiensä varaan ja katsoi aavetta vihaisesti, mutta ennen kuin sillä oli tilaisuus hyökätä, se sama puhuri yllätti meidät, ja se oli kovempi kuin ennen. Yoru meni menojaan, ja Miwakin kaatui, eikä kuulunut kuin räsäys, sillä lattia oli mennyt rikki Miwan kaatuessa.
”No voi hattivatti!” Miwa kuului huutavan. Hän sai onnekseen kiinni, jostain.
”Autetaan äitiä!” Ilse miukui ja juoksi ammottavan reiän luo.
”Jaa, mutta miten?” Minä kysyin, eihän meistä ollut Miwaa nostamaan, olimme liian pieniä. Isoin meistä oli Odile, jolla ei edes ollut raajoja. Keräännyimme kaikki reiän ympärille, pohtimaan miten saisimme kouluttajamme nostetuksi ylös. Miwa piti kiinni vain yhdellä kädellä, sillä toisessa kainalossa hän piti arvokasta munaa.
”Eääh!” Yoru rääkyi. Se oli tullut perässä, mutta ei suinkaan omin jaloin. Aavenainen ja jokin muu, kaiketi se iso pokémon, jonka siluetin näimme aiemmin, olivat liittyneet seuraamme. Aavenainen piti Yorua sylissä, Yoru rimpuili, muttei päässyt mihinkään. Iso pokémon teki uudelleen pahan puhurin ja me kaikki putosimme.

”Ovatko kaikki kunnossa?” Odile kuului kysyvän.
”Äiti kuoli!” Ilse parkaisi.
”Ei kuollut, sehän hengittää!” Minä totesin. Miwa oli pudonnut suoraan selälleen. Minuun ei ollut sattunut, koska minä osasin leijua, en pudonnut kuin kivi, kuten Ilse ja Odile olivat tehneet. Munankin olin pelastanut, se olisi kai särkynyt, ellen olisi leijunut sen alle, ja estänyt sitä putoamasta. Se oli aika raskas. Mikäköhän siitä kuoriutuisi? Päätin leijua takaisin ylös katsomaan, näkyisikö Yorua jossain.
”Älä mene, se voi olla vaarallista!” Ilse varoitti.
”Juuri siksihän täällä ollaan!” Virnistin sille. ”Älä huoli, en ole poissa kauaa.” Enkä ollutkaan. Matka ei ollut pitkä, enkä nähnyt aavenaista enkä isoa, hirviömäistä pokémoniakaan. Mutta Miwan kännykkä löytyi lattialta, kamerakin oli jäänyt päälle, sikäli kun näin. Se näytti kuvaa lattiasta, nappasin kännykän suuhuni ja kuljetin sen takaisin.
”Ei näkynyt mitään”, Laskin kännykän Miwan viereen.
”Aaaah!” Ilse kiljaisi. Aavenainen kavereineen oli palannut.
”Minne te veitte Yorun?” Odile huusi ääni täristen. ”Antakaa Yoru takaisin ja heti!” Sen jälkeen Petilil hyökkäsi, ja käytti jotain jännää lehti-iskua aaveeseen. Mutta isku meni ohi.
”Ilse, auta!” Käskin Purrloinia. ”Minä vien tämän hilavitkuttimen tarpeeksi korkealle, sinun pitää hypätä ja painaa tassulla ruutua, että saamme kuvan noista!”
”Minä yritän!” Ilse lupasi. Panimme tuumasta toimeen, Odile saisi pitää aaveen kiireisenä. Sen koko sipulin keho vapisi kauttaaltaan, mutta se jatkoi hyökkäilyä, vaikka varmasti tiesi, ettei tehnyt noihin mitään vahinkoa. Ilse loikkasi ensimmäisen kerran, eikä osunut.
”Etkö voisi tulla alemmas?” Kissa kysyi.
”En voi!” Sanoin. ”Yritä vielä!” Ja Ilse yritti, se joutui loikkaamaan kolmasti, kunnes ylsi ja kuulimme naksahduksen, mikä tarkoitti että kuva oli otettu.

”Lopettakaa!” Yoru raakkui. Se oli ilmestynyt aavenaisen syliin. Aavenainen päästi korpin lentämään ja purppuran pinkki korppi laskeutui meidän eteemme.
”Neiti Mikazuki ei tee pahaa!” Yoru raakkui. ”Neiti Mikazuki on mamman mamma!”
”Anteeksi?” Kysyin ymmälläni. Mitä Yoru oikein sekoili?
”Neiti Mikazuki ei ole aave!” Yoru raakkui. ”Neiti Mikazuki haluaa kertoa mammalle jotain, mitä mamma ei tiedä!”
”Yoru, mistä sinä sen voit tietää?” Odile kysyi.
”No kun Darkrai-setä kertoi sen Yorulle!” Yoru puhisi. Sen jälkeen, valkoinen kummitusnainen käveli, käveli ei lipunut luoksemme, ja polvistui Miwan eteen. Se yritti koskettaa Miwan kasvoja, mutta ei pystynyt, koska meni kaikesta läpi.  Miten se oli äsken pitänyt Yorua otteessaan, jos ei kerran voinut koskettaa Miwaa?

Kului tunteja. Miwa nukkui, tiesin että hän nukkui, koska hengitti. Aavenainen yritti kokoajan koskettaa Miwan kasvoja, mutta kun hän meni kaikesta läpi, ei siitä tullut mitään. Ilse sähisi naiselle varoittavasti.
”Ei neiti Mikazuki tarkoita pahaa”, Yoru raakkui.
”Minä en silti tykkää siitä”, Ilse sähähti. ”Miksei äiti jo herää? Herää, äiti!” Ilse loikkasi Miwan päälle ja alkoi kävellä tämän päällä. Pian Miwa heräsikin ja kiljaisi, sillä näki aavenaisen aivan yläpuolellaan.
”Mitä helvettiä? Missä Yoru on? Anna se takaisin!” Miwa raivosi.
”Mamma, Yoru on tässä!” Yoru raakkui. Aavenainen katosi.
”Mitä ihm..” Miwan suusta pääsi. ”No onneksi Yoru on kunnossa”, Miwa nosti Yorun syliinsä ja halasi sitä.

Takaamme kuului korinaa. Me kaikki käännyimme katsomaan, mikä ääntä teki. Ei se ollut aavenainen, eikä pelottava pokémon, vaan mies, joka oli tervehtinyt meitä ensimmäisenä. Veren peittämä mies, jolla oli köysi kaulassaan. Miwa katsoi näkyä hieman yllättyneenä.
”Aaaah, mikä tuo on?” Ilse huusi.
”M-Miwa mennään pois!” Odilekin kiljui.
”Se on se paha setä!” Yoru raakkui.
”Mikä?” Minä kysyin.
”Ilkeä setä joka piti tätä tehdasta, mutta se ei ollut oikeasti saapastehdas!” Yoru raakkui. ”Setä oli ahne ja teki tutkimusta Darkrai-sedästä, joka oli mamman mamman pokémon!”
”M-M-Mene pooooois!” Ilse huusi itkuisesti. Miwa ei itkenyt, eikä huutanut, hän vain katsoi olentoa unen pöpperössä ja nappasi kännykän lattialta. Naps vain, ja Miwa oli napannut siitä kuvan. Tästä ei Yorun paha setä pitänyt, me emme edes nähneet miten se liikkui, yhtäkkiä se vain oli siinä Miwan vieressä. Se tarttui Miwaa tämän kaulasta ja korisi:
”Teillä-lä-lä ei ole-le-le lupaa olla täällä-lä-lä!” Se kiristi otettaan Miwan kaulasta, niin ettei tyttö saanut kunnolla henkeä.
”Jätä mamma rauhaan!” Yoru raakkui, niin kovaa en ollut kuullut sen ikinä raakkuvan. ”Yoru näyttää pursuitin!” Ja sen Yoru myös teki, se liisi korkealle ja sitten syöksyi, nokkaisten pahaa setää päähän ja sitten vatsaan.
”Minäkin!” Minä huusin. ”Tule Ilse!” Hyökkäsin ukkoa kohti Knock offilla ja Ilse puolestaan raapi sen kättä, sitä kättä, joka piteli Miwan kurkkua. Tämä oli hassua, kaikki Odilen liikkeet olivat menneet aavenaisesta läpi, mutta miten me pystyimme hyökkäämään tätä miestä vastaan? Eikö hän ollut aave? Oliko hän jokin muu?

Sitten puhuri tuli taas. Ja mustuus. Hassu pokémon, josta me olimme aiemmin nähneet vain ääriviivat, oli nyt näkyvä, se oli melkein kokonaan musta ja sillä oli hassu valkoinen hattu. Se leijui ilmassa niin kuin minäkin.
”Päästä pikkuinen irti.” Se sanoi kurkkuäänellä, sellaisella oikein käheällä. ”Heti!” Zombimies katsoi pokémonia pelokkaana. Se oli niin peloissaan, että päästi Miwan heti irti, niin että Miwa tipahti lattialle. Hän perääntyi äkkiä ottaakseen kuvan, mutta ehti kuvaamaan sen kun tuo outo pokémon tarrasi zombiukkoa kurkusta ja muutti tämän tomuksi.

”Olet kasvanut kovasti sitten viime näkemän, pikkuinen”, Outo pokémon sanoi Miwalle.
”Älä turhaan, ei Miwa ymmärrä”, Minä sanoin. Mutta sitten huomasin miten Miwan ilme muuttui hölmistyneeksi.
”Kyllä Miwa ymmärtää, on ymmärtänyt ennenkin”, Kurkkuääninen pokémon sanoi.
”Hetkinen”, Miwa sanoi. ”Puhutko sinä?”
”Siitä on kauan, kun viimeksi nähtiin”, Pokémon jatkoi. ”Sinusta onkin kasvanut oikea pokémon kouluttaja, niin kuin isästäsi.”
”Olenko tullut hulluksi?” Miwa kysyi. ”Kuulen pokémonin puhetta ja ymmärrän sitä!”
”Ei, et ole tullut hulluksi, pikkuinen”, Pokémon sanoi. ”Minä osaan keskustella ihmisten kanssa, niin että nämä ymmärtävät, jos tahdon.”
”Miksi?” Miwa kysyi.
”Asia vain on niin”, Pokémon sanoi. ”Mutta kuten jo selitin tälle Murkrow-poikaselle, kouluttajani haluaa sinun tietävän jotain, pikkuinen. Ja sinun on vietävä tieto eteenpäin.”
”Mikä tieto?” Miwa kysyi ymmällään.
”Tule niin näet”, Pokémon sanoi. Miwa keräsi kamppeensa, lähinnä arvokkaan munan ja me lähdimme seuraamaan mystistä pokémonia.

Tajusin, että meidän täytyi olla tehtaan alla. Ehkä tämä oli kellari, sellainen missä säilytettiin kaikkea romua, niin Rhydo-setä oli ainakin sanonut. Rhydo-setä tiesi kaikkea. Mutta jos tämä oli kellari, niin aika hyvin sisustettu sellainen.
”Seinät on kaakeloitu”, Odile totesi. ”Miksiköhän? Jos tämä kerran on kumisaapastehdas..”
”Ei, se missä te ensin olitte, oli kumisaapastehdas”, Kurkkuääninen pokémon sanoi. ”Tämä oli sivubisnes.”
”Mitä täällä tehtiin?” Ilse kysyi.
”Ne tutkivat pimeystyypin pokémoneja, sellaisia kuin sinä ja tuo Murkrow”, Kurkkuääni kertoi. ”Minun kouluttajani oli yksi tutkijoista.”
”Oliko se tämä Mikazuki?” Miwa kysyi. En ymmärtänyt, miten Miwa ymmärsi tuon puhetta, muttei meidän.
”Mikazukilla oli kyky saada meidät pimeystyypin pokémonit pitämään itsestään”, Kurkkuääni kertoi. ”Siksi häntä tarvittiin. Niin ne sanoivat.”
”Mitä hän sitten teki?” Miwa kysyi. ”Kun sai pimeystyypit tykkäämään itsestään.”
”Ei mitään kummallista”, Kurkkuääni sanoi. ”Hän vain osasi sen, mutta se oli peitesyy sille, miksi ne halusivat hänet tänne.”
”Mikä oikea syy oli?” Odile kysyi.
”Ne tahtoivat minut tänne, koska olin mitä ne kutsuivat tarupokémoniksi”, Kurkkuääni sanoi. ”Ne tiesivät että elelin Mikazukin luona Icterinessä. Ne halusivat minut tänne.”
”Mitä varten?” Ilse kysyi.
”Ne tekivät pahoja”, Yoru sanoi. ”Ne valehtelivat neiti Mikazukille, eikö vain?”
”Valehtelivat”, Kurkkuääni sanoi. ”Mikazuki ei antanut niille lupaa tehdä kokeita minulle.”
”Siitä ne eivät taineet tykätä”, Miwa sanoi.

Olimme kävelleet tomuisen käytävän päähän, ovettomaan huoneeseen. Siellä oli pimeää, mutta jokin vihreä antoi huoneeseen hehkua. Ulkopuolella meitä odotti kummitusnainen.
”Sinäkö se olit, joka kutsui minua?” Minä kysyin. Aavenainen nyökkäsi ja hymyili. Sitten hän katsoi Miwaa. Miwa katsoi naista ymmällään. Nainen viittasi meitä tulemaan huoneeseen kanssaan, Miwa epäröi hetken.
”Mene sisälle Miwa!” Minä hoputin tyttöä, mutta hän ei mennyt. ”Mene nyt!” Minä päätin alkaa työntää tyttöä, jotta tämä liikkuisi. Ilse alkoi auttaa heti ja Odilekin – tavallaan.
”Mene nyt Miwa!” Se patisti.
”Ei mamman mamma tee mammalle pahaa!” Yorukin sanoi.
”Mene vain”, Kurkkuääni sanoi.
”Onko varma ettei hän telo kurkkuani?” Miwa kysyi.
”Ei hän aikonut tehdä sinulle mitään, pikkuinen. Meidän oli saatava sinut tänne”, Kurkkuääni selitti.
”Miksi?” Miwa tivasi.
”Sen sinä tiedät, kun menet huoneeseen”, Kurkkuääni sanoi täysin rauhallisena.
”Olkaa tarkkoina”, Miwa sanoi meille muille ja astui huoneeseen. Me muut menimme perässä. Huoneessa ei ollut paljon mitään, lattialla lojui papereita ja seinustalla oli vähän sitä pokémon centerin pömpeliä muistuttava laite. Ja sitten oli säiliö, säiliö jossa oli hohtavaa vihreää ainetta. Aineessa kellui nainen, joka näytti aivan Miwalta, aivan siltä aavenaisella.
”Oletko sinä.. kuollut?” Miwa kysyi säiliön vieressä seisovalta aaveelta. Aavenainen pudisti päätään.
”Tämä on eräänlainen kehosta irtautumiskokemus”, Kurkkuääni sanoi. ”En osaa sanoa miten, mutta Mikazukin tajunta on tässä huoneessa kanssamme, kun taas hänen kehonsa on tuon säiliön sisällä.”
”Mutta..” Miwa sanoi epäröiden. ”Eikö hänen pitäisi olla..”
”Hän on elossa, vain kooman kaltaisessa tilassa, ystävämme Demetria on valvonut häntä, kun minä olen yrittänyt pitää sen miehen poissa”, Kurkkuääni kertoi.
”Demetria?” Miwa toisti. ”Kuka se on?” Ilmeisesti Demetria-niminen otus oli kuullut keskustelumme ja tullut esiin säiliön takaa. Demetria oli kasvikissa.
”No mutta, sehän on pikku Miwa!” Se huudahti, mutta Miwa ei ymmärtänyt sen puhetta. Lehtikissa tuli Miwan luo ja puski itseään tämän jalkoja vasten.
”Kun viimeksi nähtiin, olit vain polvenkorkuinen!”
”Kuka se mies oli?” Miwa kysyi. ”Mikä hän oli?”
”Vain mies, joka on parasta aikaa koomassa Peacockin sairaalassa.” Kurkkuääni kertoi. ”Minä pistin hänet itse siihen tilaan, mutta jotenkin hänen tietoisuutensa jäi tänne, vahtimaan, ettei kukaan löytäisi hänen syntiensä pesää.”
”Perhana, Notos!” Demetria sätti kurkkuääntä. ”Olisit sanonut, että Miwa se täällä seikkailee! Olisin tuonut hänet tänne!”
”Ja te tarvitsitte minun näkevän tämän?” Miwa kysyi. ”Miksi?”
”Jätin sinulle sen paperin pikkuinen, sieltä löydät Mikazukin tiedot, osoitteen ja lähimmät omaiset”, Notos-kurkkuääni kertoi. ”Ota tästä paikasta valokuva, todiste että Mikazuki on täällä, näytä se omaisille, jotta he tietävät tulla etsimään häntä täältä.”
”Mutta mehän tiedetään, että Mikazukin puoliso asuu nykyään Marblessa!” Demetria sanoi. ”Miwa menee sinne jossain vaiheessa, minä voin lähteä mukaan ja tuoda ukon tänne!” Notos naurahti.
”Nähtävästi Demetria tahtoo mukaasi, Miwa. Se auttaa sinua löytämään Mikazukin omaiset.”

”Eli siis?” Miwa kysyi. ”Kun Icterineä ei enää ole..”
”Kyllä he löytyvät”, Notos sanoi. ”Mikazukilla ei periaatteessa ole mitään hätää täällä, varsinkaan niiden kummitushuhujen takia.”
”Täällähän kummittelee”, Miwa totesi.
”Ja aion jatkaa sitä kuviota, jos se mies joka pisti tämän alulle, sattuu heräämään..” Notos vihjasi. ”Voisit ehkä pitää Peacockin sairaalaa silmällä. Mutta vain sen aikaa kun olet täällä.”
”Olen täällä jonkun aikaa”, Miwa sanoi. ”Muut tiimiläiset kaipaavat lepoa, eivätkä ole vielä kyllin vahvoja salia haastamaan.”
”Kun lähdette, Demetria ohjaa teidät perille”, Notos sanoi. Katsahdin aavenaista joka hymyili minulle. Miwa nappasi kuvan säiliöstä ja katsoi siellä uinuvaa naista epäröiden.
”Demetria tietää minne mennä”, Notos sanoi. ”Se myös ohjaa teidät pois täältä turvallisesti.”
”Kyllä kai täti selviää?” Yoru kysyi.
”Selviää, Mikazuki on vahva”, Notos vakuutti. ”Pitäkää te puolestanne pikkuisesta.”

Demetria oli lehtikissa, isompi kuin Ilse. Ilse katsoi sitä ihaillen.
”Oletkos sinä Danan pentu?” Demetria kysyi. ”Kovin olet äitisi näköinen.”
”En minä mielestäni näytä äidiltä”, Ilse miukui.
”Ilse pitää mammaa mammanaan”, Yoru selitti, kun sai suun vuoron. ”Ilsen muna löytyi mamman repusta.”
”Oliko Dana sellainen iso pantteri?” Odile kysyi niin hiljaa, ettei Ilse kuullut – vaikka olikin kissa.
”Oli, oli,” Demetria sanoi. ”Tapasitte siis sen. Miten Miwan isä mahtaa voida?”
”Miwan isä?” Odile toisti. ”Minä en ole ikinä nähnyt Miwan isää.”
”Olet varmasti nähnyt, jos kerran olet nähnyt Danan”, Demetria sanoi. ”Hän on semmoinen iso tummahiuksinen mies”, En minä vaan muista isoa pantteria tavanneeni, mutta minäpä kuoriuduinkin Ilsen jälkeen. Miwa haukotteli. Kello taisi olla ties mitä. Demetria halusi kulkea Miwan vieressä. Se katsoi Miwaa koko ajan ja hoki: ”Kylläpä pikku Miwasta on tullut iso!” tai ”Kylläpä pikku Miwa onkin äitinsä näköinen! Vain silmät ovat isän!”
Sitten se kyseli meiltä, kuka meistä oli Miwan ensimmäinen pokémon.
”Rigel-setä ei ole täällä”, Ilse vastasi. ”Rigel-setä jäi pokémon centeriin.”
”Sitten minä tapaan sen aamulla!” Demetria päätti.
”Tuletko meidän mukaan?” Kysyin siltä.
”Tulen, tulen!” Demetria vakuutti iloisena. ”Minä en yhtään tiedä, miten paljon pikku Miwa tulee muistamaan tästä yöstä, Notos ei tykkää kun ihmiset näkevät sen.”
”Miksei?” Ilse kysyi.
”No koska se on tarupokémon, jos muut saisivat tietää, että se oleilee täällä, täällähän ramppaisi yhtenään tutkijoita ja kouluttajia,” Demetria selitti. ”Toisinaan se pyyhkii ihmisten muistin.”

Minä en paljosta hätkähdä, mutta se että joku veisi muistin, tuntui pahalta. Kävellessämme takaisin Demetria vakuutti, ettei Notos meidän muisteihimme koske, mutta Miwa, ihmisenä on asia erikseen, kun tuon muistissa oli kuulemma reikiä kuin emmental juustossa jo ennestään. En tiennyt mitä se tarkoitti. Demetria vei meidät siihen huoneeseen, jossa olimme nähneet sen hirttäytyneen miehen ensimmäisen kerran.
”Eihän se tule enää?” Ilse kysyi.
”Ei”, Demetria vakuutti. ”Käykää rauhassa nukkumaan”, Miwa nukahti ensin, hän meni siihen samaan paikkaan kuin päivälläkin ja sammui siihen. Demetria katsoi tyttöä hyvillään.
”Niin nopeasti ne kasvavat”, Sitten lehtikissa otti ja käpertyi Miwan viereen, Ilse katsoi isompaa kissaa hieman arasti.
”Tule sinäkin tänne, pikku Purrloin ja sinä samaten myös Shuppet”, Kissa sanoi.
”Minun nimeni on Ilse..”, Ilse sanoi hiljaa.
”Ja minun Lolita!” Sanoin tomerasti.
”Yoru on Yoru”, Yoru haukotteli, se oli käpertynyt Miwan hartialle nukkumaan.
”Minusta Odile on paljon nätimpi nimi kuin Mary..” Lolita mutisi puoliunessa. Minä käperryin Miwan pään päälle, kuten tavallista ja Ilse meni, kuinkas muutenkaan uuden kissakaverin viereen nukkumaan.

Muutama tunti siinä kai meni, sitten kuulin rasahduksen. Pikkuisen äänen, joka kuului Miwan sylistä.
”Ilse, hei Ilse!” Kutsuin ystävääni. ”Minä luulen, että se kuoriutuu! Herää!” Ilse haukotteli ja katsoi minua tuimasti vihreillä silmillään, kunnes kuului toinen rasahdus. Se sai kissan valppaaksi. Ilse nousi nopeasti ja kipitti sitten Miwan syliin. Kuului kolmas rasahdus.
”Hei, tule ulos!” Ilse kannusti tulokasta. ”Tule ulos, niin voidaan leikkiä yhdessä!”

Kommentit:

Chidori

18>
Huh, tässä luvussa tuli sellainen määrä uutta (ja osin myös vanhaa) tietoa että sai hetken aikaa ynnäillä juttuja yhteen menneiden tapahtumien kanssa. Hienosti olet kyllä käyttänyt tapahtuman mysteerejä hyväksesi isompien juonikuvioiden setvimisessä. Miwan vanhemmat eivät edustakaan ihan tavallisia tallaajia, haha. :’D
Mysteerin kriteerit täyttyivät erinomaisesti. Tunnelmaltaan tarina ei ollut erityisen pelottava, mikä on tietysti ymmärrettävää – kirjoitettiinhan tämä kummituspokémonin näkökulmasta. Miwallakaan ei nähtävästi ollut ymmärrystä karmivuuksien päälle, ei tullut yllätyksenä. :’D Pelottavat tapahtumat kävivät kaikesta huolimatta hyvin ilmi. Hyvää työtä siis!

Trix +3op, Yoru +2lvl +3op, Odile +1lvl, Ilse +2lvl +2op, Lolita +4lvl +2op. Rahaa 115pd:tä, mikä sisältää tarina- ja mysteeripalkkion. Muna tosiaan kuoriutui, ilmoittelehan luonnetta sitten kouluttajakirjassa. :>

Aurora #12 > Näytä kyntesi, Trix!

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Kesäkuussa 2015.

Sinne kaatui Roselia. Miwa varmaankin juoksi halaamaan Rigeliä, ja Odile sekä Yoru varmaan onnittelisivat mörökölliä. Mutta minua ei onnittelisi kukaan. Minä epäonnistuin, vaikka yritinkin parhaani. Annoin kaikkeni, mutta se ei riittänyt. Mikä minussa oli vikana? Mikseivät hyökkäykseni olleet yhtä tehokkaita kuin Splinterin tai Mörököllin? Miksen ollut yhtä nopea? Johtuiko se lyhyistä jaloista? Katsoin vihaisena poképallon seinää, tahdoin täältä pois, mutta kun sattui. Kaipa se lehti-isku oli tehnyt minuun pahempaa vahinkoa, kuin luulin. Olin aina kuullut kaikista sydämettömistä kouluttajista, jotka hylkäisivät pokémoninsa, kun nämä hävisivät jonkun tärkeän ottelun, mutta minä ainakin uskoin Miwan tykkäävän minusta. Minusta tuntui, ettei tämä poképallo ollut äänieristetty, sillä kuulin Miwan askeleet ruohikolla, hän keskusteli mukavia salipäällikön kanssa. Hän tiedusteli, olisiko salipäällikön joku pokémon kunnossa. Salipäällikkö vakuutti, että olisi.
Pitäisi kai olla iloinen siitä, että saatiin sentään se salimerkki, mutta pitikö juuri minun hävitä otteluni? Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Näin mielessäni Quartz Canyonin yöllä, se oli juuri se yö. Se yö, jolloin minut löydettiin. Oli kuumetta, ja mustelmia, joita ei näkynyt mustan turkin seasta. Mutta se mummeli, siellä hoitokodissa huomasi ne. Tahdoin pois sieltä, joten heittäydyin hankalaksi. Yritin karata ja ärsytin kaikkia, siellä näkemiäni pokémoneja. Ja jos niillä oli pokémoneja, ärsytin myös niitä, eikä minusta pitänyt kukaan. Enkä halunnut tulla pidetyksi, halusin vapauteni, vaikken tiennytkään, mitä sillä tekisin. Sitten tulivat Miwa, Rigel ja äänekäs Splinter. Miwa oli ensimmäinen, joka ei sivuuttanut kiusantekoani, tykkäsin Miwasta, kun hän alkoi jahdata minua ympäri Mindaro Townia, se oli hauskaa. Ihan kuin uusi leikki. Siksi minä kai lähdin niiden mukaan, jotta saisin leikkiä. Ja minulla onkin nyt monta leikkikaveria, mutta eniten tykkään leikkiä Miwan kanssa, kun hän ärsyyntyy niin helposti. Sitten siirryttiin vähän meluisempaan paikkaan, jossa oli lämmin. Taidettiin tulla pokémon keskukseen. Höristin korviani, kuullakseni paremmin, mitä ympärillä tapahtui.
”Vilkaisisitko pokémonejani?” Miwa kuului kysyvän.
”Minun myös.” Salijohtaja lisäsi.
”Teillä taisi olla rankka ottelu.” Kolmas ääni sanoi, oletin sen kuuluvan hoitajalle. Miwa nosti meidät kaikki yksitellen tiskille, olimme kaikki palloissa, enkä pitänyt siitä. Halusin ulos. Mutta siihen menisi vielä hetki, hyvin pitkä hetki. Takatassuni rummutti kärsimättömästi pallon lattiaa, ja kun ne viimein päästivät meidät pois, en turhia katsonut eteeni. Rynnistin kohti ovea, jos huutaisin tarpeeksi kovaa, kyllä joku tulisi avaamaan. Mutta kehoni ei sallinut minun jatkaa, yhtäkkiä alkoi vain sattua niin, etten edes pysynyt jaloillani.
”Äläs nyt intoile.” Hoitaja sanoi ja nosti minut kevyesti hoitopöydälle. ”Ei tässä kauan mene.” Hän vielä vakuutti. Hoitopöytä oli oikeastaan ihan mukava, tosi pehmeä ja lämmin. En tiedä, miten pöytä voi olla lämmin. Rigel röhnötti vasemmanpuoleisella pöydällä ja näytti kuolleelta. Splinter makasi siivet ojossa oikeanpuoleisella pöydällä. Olin meistä ainut, joka oli hereillä.
”Älä yhtään huolehdi, kaverisi tulevat kuntoon.” Hoitaja vakuutti. ”Lepää vain rauhassa, kun heräät, olet täysin kunnossa.”
No jaa. Ei kai tässä muutakaan voi. Laskin pääni tassujeni päälle ja suljin silmäni.

Heräsin siihen, kun Miwa silitti päätäni. Me olimme vieläkin valkoisessa huoneessa. Splinter oli hereillä ja venytteli siipiään. Rigelkin oli hereillä, mutta se ei tehnyt mitään, vain mulkoili, mutta näytti tyytyväiseltä itseensä. Miksei se olisi tyytyväinen? Sehän voitti sen vahvimman pokémonin. Minä katsoin lattiaan, sillä minulla ei ollut mitään syytä olla tyytyväinen. Miwa oli ihmiseksi aika tarkkasilmäinen otus, sillä hän pani sen merkille.
”Älähän nyt, Trix.” Hän yritti lohduttaa. ”Kyllä se siitä, meidän pitää vain harjoitella enemmän, seuraavalla kerralla voitat varmaan.”
Niin varmaan. En ollut vahva niin kuin Rigel tai Splinter, Miwa oli sanonut sen itsekin. Kunpa minä kehittyisin ja voisin näyttää sille Chikoritalle taivaan merkit! Mutta kun minä olin liian pieni kehittymään.
”Mitä helv..” Miwan lempeä äänensävy muuttui yllättyneeksi ja jotenkin korkeaksi. Höristin korviani ja nostin katseeni lattialta, Miwan reppu näytti jotenkin oudolta, sen sisällä loisti jokin. Miwa avasi reppunsa ja otti hohtavan esineen pois sieltä. Kaikkien huoneessa olijoiden katse oli nyt kiinnittynyt hohtavaan soikeaan esineeseen.

”Minähän sanoin, että tämä räjähtää vielä!” Miwa parkaisi, hän katsoi nopeasti ympärilleen, josko jossain olisi avonainen ikkunasta, silloin hän voisi viskata tuon ”pommin” ulos. Joo, varsinainen pommi tosiaan..
Joskus Miwan tietämättömyys meistä pokémoneista nauratti minua. Eikö hän tosiaan tiennyt, että me kuoriuduimme munista? Minun teki mieli nauraa ihan ääneen, mutten tehnyt sitä. Häviö masensi liikaa.
Hetken kuluttua Miwan käsivarsilla istui pieni ja pörröinen kissapokémon, jolla oli purppuran värinen turkki. Sitä lajia kutsuttiin Purloiniksi, mutta Miwa tuskin tiesi sitä.

”Purr.” Se sanoi uudemman kerran, ja tällä kertaa en voinut hillitä hihitystäni. Se nimittäin sanoi: ”Hei, äiti.” No ainakaan tulokas ei kutsunut Miwaa mammaksi, kuten Yoru teki.
”No onpas tutun näköinen karvapallo.” Miwa sanoi mietteliäästi katsoessaan Purloinia. Sitä jatkui hetken, kunnes hänen siniset silmänsä laajenivat.
”Se purppurapantterihan tonki laukkuani!” Miwa huudahti. En tiennyt mistä kummasta hän mahtoi puhua, mutta Rigel näytti tietävän. Purloin istui hetken kiltisti Miwan sylissä, mutta kyllästyi siihen nopeasti ja pomppasi pedilleni ja katsoi minua uteliaasti.
”Hei.” Se sanoi. ”Miksi tuo piikikäs setä näyttää niin vihaiselta?”
”Rigel on aina kiukkuinen.” Minä tokaisin.
”Mikä on Rigel?” Pieni kissapokémon tiedusteli.
”Se on tuon piikikkään sedän nimi.” Minä selitin.
”Ai.” Kissapokémon sanoi kallistaen päätään. ”Onko sinullakin sellainen nimi?”
”On tietysti, Miwa on antanut kaikille nimen.” Minä mutisin. ”Minut hän nimesi Trixiksi.”
”Se on hassun kuuluinen nimi.” Pikkuinen totesi. Meinasin lisätä, että sana jota pätkä tarkoitti, oli kuuloinen eikä kuuluinen, mutten viitsinyt.
”Onko minullakin nimi?” Purloin kysyi. ”Hei, onko?”
”Sitä sinun täytyy kysyä Miwalta. Hän päättää niistä asioista.”  Minä sanoin tylsästi. Sen pieni käppänä tekikin heti. Se alkoi tökkiä Miwan polvea tassullaan.
”Hei, äiti. Minulle nimi! Minäkin tahdon sellaisen!”
”Mitä siinä tökit?” Miwa kysyi.
”Minäkin tahdon oman nimen!” Pikkuinen huudahti.
”Olet hassu pieni otus, etkö olekin?” Miwa sanoi lempeästi ja silitti kissaa korvien välistä.
”Onko hassu pieni otus nimi?” Pikkuinen naukui.
”Ei, se on vain jokin ihmisten juttu.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. Tämä tapaus ei ollut mikään järjen jättiläinen.
”No et sinäkään sen parempi ollut.” Splinter visersi omalta paikaltaan.
”Ole hiljaa.” Minä mutisin. Tiesin kyllä, etten ollut noita kahta parempi sitten missään, mutta tuskin siitä tarvitsi kokoajan muistuttaa.

Miwa katsoi mietteliäänä kissanpoikaa, ja Purloin katsoi häntä takaisin tummanvihreillä silmillään.
”Ilse. Kyllä sinä olet aivan Ilsen näköinen, etkö olekin?” Miwa totesi.
”Nyt minulla on nimi!”  Kissanpentu iloitsi. ”Voiko sen syödä?”
Huokaisin syvään. Voi herranen aika sentään.  
Miwa siirtyi minun pediltäni Splinterin pedille. ”Miten sinä voit Splinter? Joko jaksat nousta ylös?”
Splinter visersi Miwalle sen merkiksi että oli jo kunnossa. Mutta Rigel ei missään nimessä halunnut jäädä tuolle tulilinnulle toiseksi, joten se loikkasi alas pediltään ennen kuin Miwa ehti edes kysyä sen vointia.
”Sinä näytät tarmokkaalta Rigel.” Miwa totesi. ”Oletko valmis treenaamaan hiukan?”
”Että mitä?” Rigel älähti, mikä oli uutta, sillä se harvoin sanoi yhtään mitään. Miwa näki varmasti hämmennyksen Nidornon kasvoilla, sillä hän selitti heti perään: ”Karistetaan Tangerine Cityn tomut jaloistamme ja siirrytään eteenpäin ja harjoitellaan hiukan Route 103:lla.”
”Sehän kuulostaa jo joltain.” Splinter visersi hyvillään ja lehahti alas pediltään Rigelin viereen. Tapojensa mukaan Rigel yritti näykkäistä sitä nokan kärjestä, mutta Splinter väisti iskun.
”Älkää nyt heti aloittako.” Miwa huokaisi. Kissanpentu Ilse katsoi Splinteriä ihaillen.
”Minäkin tahtoisin lentää, se on varmaan kivaa.”
”Purloinit eivät lennä.” Minä huomautin.
”Miksi eivät?” Ilse tahtoi tietää.
”Jos teidät olisi tarkoitettu lentämään, teillä olisi siivet.”
”Jaksatko sinä nousta Trix?” Miwa kysyi. Totta kai minä jaksan nousta! Se olikin kummaa näissä käynneissä täällä lekurilla, yhtäkkiä kaikki oli jälleen hyvin ja kaikki vaivat edellisestä ottelusta katosivat. Enkä halunnut olla ainut joka jäisi lepäämään siksi aikaa kuin muut harjoittelivat. Hyppäsin alas pediltäni ja venyttelin sen jälkeen raukeasti tassujani. Minun olisikin syytä harjoitella, ja lujaa, sillä olin joukon heikoin. Tai no oikeastaan tuo kissa oli heikoin, mutta sehän kuoriutui vasta. Yoru ja Odile olivat joukon heikoimmat, mutta he eivät olleetkaan kovin pitkäaikaisia jäseniä tiimissä. Yoru oli liian pieni ja pelokas ottelemaan ja Odile ei pitänyt otteluista. Mutta minä tykkäsin, ja tahdoin olla niissä paras, mutta se oli vaikeaa, jos en kehittyisi.

Kävi ilmi että Miwa oli jättänyt Odilen ja Yorun kahden sisaruksen huostaan odotustilaan, sillä ne molemmat olivat nukahtaneet odotellessaan.  Kissanpentu pienenä, vasta kuoriutuneena matkusti Miwan sylissä, ettei eksyisi tai jotain. Se tutkaili ympäristöään uteliaana.
”Ovatko kaikki kunnossa?” Sinihiuksinen tyttö tahtoi tietää.
”Ovat kyllä.” Miwa vakuutti.
”Mistä tuo Purloin ilmestyi?” Tyttö tahtoi tietää.
”No jotenkin se vain oli jossain esineessä, mikä räjähti reppuni sisällä.” Miwa selitti.
”Ai oliko sen muna jotenkin ilmestynyt reppuusi?” Tyttö kysyi.
”Joo, kai.” Miwa vastasi epävarmasti.
”Se on söpö.” Tyttö lisäsi ja rapsutti Purloinia korvan takaa, Purloin alkoi kehrätä. Paljon melua tuosta pienestä pokémonista näköjään syntyikin.
”Missä veljesi muuten on?” Miwa kysyi.
”Kyllä hän jostain kohta pelmahtaa.” Sinihiuksinen tyttö huokaisi. ”Sain pokémonini takaisin!”
”Oletko pyydystänyt uusia?” Miwa tiedusteli.
”Joo, sain Combeen kiinni hedelmätarhasta.” Tyttö kertoi innostuneena. ”Haluatko nähdä sen? Nyt se on ihan kunnossa!”
”Toki.” Miwa sanoi hymyillen. Tässä menisi ikuisuus, tahdoin ulos täältä ja harjoittelemaan!
Mutta Miwa tahtoi välttämättä nähdä ampiaispokémonin, lyönpä vetoa, ettei hän ollut ennen nähnyt Combeetä. Combee on pieni lentävä ötökkä joka surisee. Päästettyään Combeen ulos pallostaan, Miwa katseli hetken lempeästi pientä Combeeta. Sopi toivoa, ettei hän itse halunnut samanlaista. Riitti kun meillä oli Splinter ja Yoru.

Pokémon center-keskuksen ovet avautuivat kun sinihiuksinen poika saapasteli sisään.
”Vai täällä te olette.” Hän puuskahti. ”Lily, älä lähde omin päin mihinkään!”
”Mutta minä olen jo 13 vuotias!” Lily-niminen sinipää huudahti turhautuneena.
”Silti.” Hänen veljensä päsmäröi. ”Täällä liikkuu ties mitä roistoja.” Sitten hänen katseensa kääntyi Miwaan.
”Mihin sinä muuten hävisit?”
”Eksyin.” Miwa sanoi, mutta näin hänen silmistään, ettei se ihan totta ollut. ”Sitten kävin haastamassa salipäällikön.”
”Miten meni?” Poika kysyi.
”Tiukalle meni, mutta voitin.” Miwa sanoi ja kaivoi sitten povitaskustaan neliapilan muotoisen kimmeltävän vihreän merkin.
”Vau, onnea!” Poika onnitteli häntä.
”Sinun ei kyllä pitäisi säilyttää sitä taskussasi.” Lily-tyttö huomautti. ”Se voi pudota ja hukkua, tai joku voi varastaa sen.” Se vasta olisikin hupaisaa. Taskuvaras joutuu taskuvarkaan putsaamaksi. Sitten tyttö heivasi alas pienen reppunsa ja avasi sen sivutaskun, hän otti sieltä jotain. Se näytti epäilyttävästi joltain rasialta.
”Saat minun salimerkkikoteloni.” Tyttö sanoi ojentaen rasiaa Miwalle.
”Mutta sait tuon isältä.” Hänen veljensä protestoi.
”Mutta kun minä haluan vain kasvattaa pokémoneja ja käydä niiden kanssa contesteissa. En saliotteluissa.” Tyttö huomautti. ”Isä ymmärtää kyllä.”
Hänen veljensä pyöritteli silmiään. ”Hyvä on sitten.”
”Ole hyvä!” Tyttö sanoi pirteästi. Miwa otti lahjan vastaan hiukan epäröiden. Sitten hän laittoi merkin koteloon, mutta siloinkos tuo pieni onneton Purloin yritti näykätä salimerkkiä.
”Ei tämä ole ruokaa, senkin hassu.” Miwa naurahti.
”Se kiiltää kauniisti.” Purloin totesi silmät säihkyen.
”Mamma, mamma!” Yoru raakkui sohvalta, jossa oli nukkunut Odilen kanssa. Miwa naurahti kuullessaan sen raakunnan, mutta olisikohan nauranut, jos olisi tiennyt, mitä Yoru sanoi?

”Kukapa on viimein herännyt?” Miwa kumartui pienen korpin tasolle, käveltyään ensin punaiselle sohvalle, missä kaksi pokémonia oli vetämässä hirsiä.
”Katsopas, kuka täällä on.” Miwa lepersi korpille, esitellessään kissanpojan sille.
”Hei, sinulla on siivet!” Kissa naukui. ”Osaatko sinä lentää?”
”Yoru ei osaa paljon.” Yoru raakkui. ”Yoru on liian pieni.”
”Siipesi ovat aika lyhyet.” Kissa totesi katsoessaan Yorun siiven tynkiä.

”No Miwa, mikä on sotasuunnitelma?” Poika kysyi.
”Me menemme vähän harjoittelemaan Route 103:lle.” Miwa sanoi.
”Menettekö sen jälkeen Shamrock Forrestiin?” Poika tiedusteli uudelleen.
”Jos se on seuraava etappi kartalla, niin kyllä.” Miwa nyökytti päätään. ”Mutta nyt, me menemme ensisijaisesti harjoittelemaan vähän lisää. Saliottelu oli vähän turhan tiukka.”
Siinä Miwa oli oikeassa, enemmän kuin itse edes tiesi. Minä olin pitänyt meitä, jotka ottelimme, aika vahvoina, mutta voitto oli tiukka. Emme kai olleet niin vahvoja, kuin olin luullut. Huokaisin ääneen. Minun äitini oli ollut vahva, tosi vahva, ja vakuuttava.

Route 103 oli huomattavasti pienempi, kuin olin olettanut. Se koostui pienestä kellertävästä polusta, jota kehystivät sen varrella kasvavat koivut. Polku oli tyhjä, kaiketi kukaan ei vaivautunut jäämään sinne, kun siellä ei ollut yhtään mitään. Kaikki menivät vain suorinta tietä metsään. Ympärillämme oli puiden lisäksi pitkää ja tiheää ruohikkoa. Ehkä sieltä hyökkäisi jokin, jonka kanssa voisin tapella. Lähellämme makasi vanha, kaiketi jonkun myrskyn aikana kaatunut koivu, jota Miwa katseli mietteliäänä.
”Tuota voisi käyttää apuna.” Hän mumisi.
”Haluaisikohan Rigel otella Orionin kanssa?” Sinitukkainen poika tiedusteli. ”Se olisi molemmille hyvää harjoitusta.”
”Kyllä se käy.” Miwa sanoi hymyillen.
”Mitä otella tarkoittaa?” Purloin tiedusteli.
”No sen sinä näet kohta.” Minä mutisin. Ei ollut mitään järkeä selittää tästä mitään.

Rigel ja Orion, joka oli kovalla äänellä haukahteleva Growlithe, asettuivat vastakkain polulle ja katsoivat toisiaan. Rigel punnitsi sitä katseellaan.
”Tee ember!” Sinihiuksinen kaveri määräsi.
”Väistä!” Miwa neuvoi Rigeliä. Rigel oli aika kookas, mutta ketterä. Se väisti kevyesti hiillossuihkun, Growlithe ampui sen suustaan. Hiillossuihkun.
”Tee double kick!”
”Tee bite!”
”Miksi ne tappelevat?” Kysyi kissanpentu.
”Harjoituksen vuoksi.” Minä mutisin.
”Tullakseen vahvoiksi.” Odile tulkkasi.
”Mistä sinä siihen tulit?” Minä kysyin. Mutten saanut vastausta.
Rigelin ensimmäinen potku ei osunut, Growlithe oli loikannut, varmaankin napatakseen Rigeliä sarvesta. Mutta kun se laskeutui takaisin maahan, Rigel potkaisi sitä päähän. Growlithe voipui, eikä se voinut huimaukseltaan hyökätä. Silloin Rigel teki siirtonsa. Kieroa. Rigel potkaisi vastustajaa kahdesti double kickillä.
”Hyvä, Rigel!” Miwa kannusti.
”Vau, minäkin haluan!” Kissanpentu hihkui.
”Siihen sinä olet vielä liian pieni.” Odile sanoi lempeästi.

”Rigel on vahva.” Sinihiuksinen poika totesi. Niin, ei mikään ihme, että se vei voiton saliottelussa..
Ottelussa ei tapahtunut mitään, tämän jälkeen. Se oli vain leikkiottelu.
”Otteletko sinä?” Kissanpentu kysyi Odilelta.
”En. Minä en oikein pidä siitä.” Odile sanoi takellellen.
Pyöräytin silmiäni, Odile oli nyhverö. Se vain maleksi siellä, missä Miwan jalat sattuivat milloinkin olemaan.
Miwan katse kiersi meissä kaikissa. Kissanpentu käytti tätä hyväkseen, se alkoi naukua:
”Hei saanko minä otella?”
Mutta Miwa vain katsoi sitä hymyillen. ”Mitä jos harjoiteltaisiin kaikki vähän?”
Splinter raakkui innoissaan, kaiketi osoittaakseen, että se kävi sille.
”Mitä jos aloitettaisiin Rigelillä ja Splinterillä?” Miwa tuumi. ”Näyttäkää minulle iskuja.”
”Nyt minä kyllä voitan Rigelin!” Splinter intoili.
”Hah, sopii yrittää!” Rigel tuhahti. Se uskoi edelleen, että Miwan ensimmäisenä pokémonina se oli meistä vahvin. Ja niin se kai olikin.
”No niin Rigel, haluan että käytät Fury Attackia Splinteriin, ja Splinter käyttää agilityä ja yrittää sitten väistää iskusi.”
Molemmat nyökkäsivät, Splinter lehahti lentoon, ei kuitenkaan turhan korkealle.
Rigel katsoi vastustajaansa tuimasti. Sen ympäröi sinertävä aura, minkä jälkeen Rigel alkoi sohia Splinteriä sarvellaan. Mutta myös Splinteriä ympäröi eräänlainen aura. Sitten se pyrähti ympärilentoon, niin nopeasti etten edes nähnyt sitä.
”Vau!” Kissanpentu hihkui. Splinter oli tosi ketterä, ja se ärsytti Rigeliä. Yksikään Rigelin iskuista ei osunut siihen. Rigel murisi.
”Rauhoitu, piikkinen.” Miwa sanoi sille. ”Katso tarkkaan.”
Yleensä se ei kuunnellut ketään – Rigel siis. Minusta tuntuu, että se kuitenkin piti Miwasta.
Rigel hengähti syvään ja tuijotti hyvän hetken. Sitten se ampui yhden piikeistään, kohti ei mitään. Splinter huudahti, ihmeissään, nähtävästi Rigel oli osunut siihen.
”Meidän täytyy treenata tuota tähtäystä.” Miwa totesi. ”Mutta tämä on hyvä alku.”

Sitten Miwa katsoi meitä muita.
”Trix, miten on?” Hän kysyi. Ei mitenkään. Ei sitten mitenkään. Käänsin hänelle selkäni, ja painelin läheiseen pusikkoon.
”Odile?” Miwa kysyi.
”Ei minua, minä en ottele!” Petilil vinkaisi.
”Ottelut eivät taida olla sinun juttusi.” Miwa totesi. ”Mutta tahtoisin silti nähdä mitä osaat.”
”Mutta kun minä en osaa mitään.” Petilil mutisi. ”Miten luulet minun päätyneen pusikkoon?”
”Yrittäisit edes.” Miwa maanitteli. ”Ei se sinua tapa.”
Odilella ei ollut jalkoja, en tiedä miten se pystyi liikkumaan mutta se loikki kaatuneen puun luo. Se vain pönötti siellä, ja sitten sen ympärille ilmestyi kellanvihreitä kuplia, jotka se lähetti puunkaarnaan. Se käytti Absordia puuhun.
”Siinä näet, minä en osaa mitään.” Odile vinkui.
”Niin sitä pitää.” Miwa kannusti. ”Koeta vielä.”
Odile ei muuttanut taktiikkaansa, seuraavaksi se ampui pieniä siemeniä puuhun, se käytti Leech Seediä.
”Imetkö sinä energiaa puusta?” Miwa kysyi. Viimeinkin sitä tajuttiin, hyvä Miwa. Hyvä..
”Juu!” Odile huudahti. ”Katso tätä.” Sen jälkeen Odile näytti, varmaan vahvimman iskunsa. Se hehkui – oikeasti hehkui kun se imi viimeisetkin energiat puusta Mega Drainillaan.
”Trix, minä tuijotan sinua.” Miwa ilmoitti. ”Tule tänne.”
Enpäs.
”Sanoin, tule tänne.” Miwa jatkoi.
Enkä. Mikään mitä sinä teet, ei saa minua tulemaan ulos täältä.
”Auts!”
”Kun äiti pyytää sinua tulemaan, sinun täytyy totella.” Kissa naukui. Se oli purrut minua hännästä, vaikka kissa olikin pieni, sillä oli terävät hampaat. En odottanut kenenkään iskevän hampaitaan takapuoleeni, säikähdin sitä, ja pyrähdin juoksuun. Ja törmäsin Miwaan.
”Siinähän sinä.” Hän sanoi. ”Kuule, pystytköhän katkaisemaan tämän kahteen osaan?”
En tietenkään. En ollut tarpeeksi vahva, kyllähän sinä sen näit.

”Äläs nyt. Kyllähän noita sattuu, ei se silti tarkoita, että pitää antaa periksi.” Miwa, tuo ei lohduta. Sinä olet pelkkä kouluttaja, et joudu ottelemaan.
”Näytä kyntesi, Trix.” Miwa totesi. ”Olet tätä vahvempi, vai mitä?”
No enpäs.
”Auts! Lopeta häntäni syöminen!”
”Mikset sinä edes yritä?” Kissa naukui silmiään räpytellen. ”Näytät vahvalta, sinun pitäisi treenata, jotta vahvistuisit enemmän.”
”Sinä olet pentu, et tajua sitä.” Minä murahdin.
”No en tietenkään tajua.” Pikkuinen huomautti. ”Vastahan minä kuoriuduin!”
Totta.
”Näytä niille, Trix!” Yoru raakkui.
Pyöritin silmiäni, tuosta saa päänsäryn. En jaksanut kuunnella sitä. Olkoon, olkoon, jos nuo ovat sen jälkeen hiljaa.
”Aloitetaan Fury Swipesilla.” Miwa sanoi. ”Tee vain se mihin pystyt.”
Toki, mutta ei minun kynsilläni puuta hakattu kahtia. Kynsin puun kuorta, jätin siihen vain muutaman viillon.
”Tee Thunder Fang.” Miwa käski. Hän siis oletti minun jyrsivän puuta? No jaa..

Puu maistui puulta, mutta säpäleet lensivät, jotenkin. Puu savusi hieman, sitten jatkoin siihen muotoutuneen kuopan raapimista. Siinä meni kauan, että sain mitään aikaan.
”Riittää jo Trix.” Miwa sanoi. ”Teit jo tarpeeksi.”
Mutta, en ollut vielä saanut puuta kahtia!
”Kyllä se siitä.” Miwa sanoi ja taputti päätäni. ”Mene nyt lepäämään, katso vaikka, etteivät Splinter ja Rigel tapa toisiaan.

En mennyt mihinkään. Katsoin miten pikkuiset – Yoru ja tuo Ilse, alkoivat harjoitella. Ei se mitään ihmeellistä ollut, Yoru nokki tarmokkaasti puuta konkka nokallaan, siinä missä Ilse yritti raapia puun kuorta. Se ei kai osannut muita iskuja kuin Scratchin. Mutta sen kynnet jäivät kokoajan jumiin, ja Miwan piti aina auttaa se irti. Tassujani väsytti, kaipa moni Fury Swipes vaati sittenkin veronsa. En ollut vahva, en vaikka harjoittelin. Rigel taas oli voimakas siksi, että se oli kehittynyt. Mutta minä en ikinä kehittyisi, ehkä minussa oli jokin vikana.
”Miten sinun kyntesi ovat niin vahvat?” Kissanpentu kysyi.
”Eivät ne ole vahvat.” Minä mutisin, tuijottaessani maahan.
”Ovatpa!” Kissa julisti. ”Minun kynteni jäävät jumiin.”
”Siksi, koska ne ovat niin lyhyet.” Minä mutisin. ”Ne kasvavat.”
”Joo..” Kissa sanoi ja alkoi mussuttaa jotakin.
”Mikä tuo on?” Minä kysyin.
”En tiedä, mutta se maistuu hyvältä.” Kissa hyrisi. ”Se löytyi tuon sinitukkaisen pojan repusta.”
”Hyvä niin.” Minä virnistin. ”Ehkä me tulemme sittenkin toimeen.”
”Emmekö me jo tule?” Kissa kysyi. Mutta ennen kuin ehdin vastata, sen huomio herpaantui. Se laukkasi Miwan repulle, siellä oli nimittäin valoshow käynnissä.
”Äiti, äiti!” Kissa naukui. ”Tämä näyttää hauskalta!” Miwa kiirehti sen luo ja näytti hämmentyneeltä.
”Mitä hel..” Sitten repusta lennähti pieni pokémon. Voi ei. Taas uusi pikkuinen.
”Vau! Se on Shuppet!” Sinitukkainen tyttö huudahti.
”Mikä?” Niin, Miwa tulee aina olemaan Miwa, siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Kommentit:

Chidori

12>
Miwan tiimi saikin sitten kertaheitolla aikamoisesti lisäystä. :’D Tai no, kaksi pokémonvauvaa, mutta aika paljolta se tässä pokémontäyteisessä luvussa vaikutti! Kätevästi sait kuitenkin järjestettyä kaikille edes jonkin verran esiintymisaikaa.

Pokémonin näkökulma oli virkistävää vaihtelua ja Trixiin oli mukava tutustua paremmin! Enpä olisi uskonut, että häviö saliottelussa oli Zorualle noin paha paikka, mutta eipä tosiaan kaikki aina näy ulospäin. Ilse oli helkutin söpö tapaus, toit hyvin esiin vastakuoriutuneen viattomuuden ja uteliaisuuden. Kaiken kaikkiaan sympaattinen tarina, kirjoita ihmeessä pokémonin silmin aina silloin tällöin jatkossakin!

Trix +2lvl +3op, Ilse +2lvl +2op, Rigel +1lvl +2op, Odile +1lvl +5op, Yoru +3lvl. Rahaa 70pd:tä. Easter Eggistä saatu yllätys on punainen liekkisinetti!

Aurora #9 > Korppivauva eksyksissä

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Marraskuussa 2014.

”Leikkikää nyt sitten”, minä puuskahdin.
”Liil!” Petilil parkui, sillä Splinter lensi pikkuisen yläpuolella. Odile pelkäsi Splinteriä, en yhtään ihmettele sitä, sillä olihan Splinter aika ilkeän näköinen. Odile kipitti taas jalkojeni taakse piiloon, ja alkoi nyyhkiä.
”Odile, äläs nyt”, minä huokaisin. ”Splinter kiusaa vain Rigeliä.” Ja se oli totta, sillä juuri sillä hetkellä pahislintu vaani ärripurri Nidorinoa, sillä välin kun Rigel oli käpertynyt puun alle nokosille. Splinter teki salakavalan syöksyn ja nokkaisi Nidorinoa korvaan. Rigel pillastui siitä, kuin hullu sonni, se nousi hetkeksi takajaloilleen ja yritti pukata Splinteriä, mutta Splinter lirkutti omahyväisesti ja lehahti taivaan sineen, eikä Rigelin onnistunut saada sitä kiinni.
”Mitä ihmettä sinä teet siellä?” Minä kysyin. ”Auts!”
Zorua tässä päättikin, että hei! Minähän puraisen Miwan nilkkaa, koska se on kivaa!
”Hei, nyt oikeasti”, minä puuskahdin. ”Sanoin ’leikkikää’, en purkaa Miwan nilkkaa!”
”Zoruu!” Zorua nauroi ilkikurisesti.
”Mitä jos kiusaisit isoveli Rigeliä?” Minä ehdotin. Kuulin Rigelin murahtavan, olihan sillä jo liekkilintu vaivanaan.
”Liil!” Odile vinkaisi, se oli jostakin syystä alkanut penkoa maassa makaavaa laukkuani.
”Herran jesta, mikä siellä nyt noin kiinnostaa?” Minä huokaisin, sillä Petilil näytti olevan varsin kiinnostunut laukustani ja sen sisällöstä.
”Liil!” Petilil hihkui. Otin pienen lehtikasan pois laukustani, tiedä nyt vaikka se onnistuisi tukehduttamaan itsensä sinne.
”Mikä siellä on?” Minä kysyin. ”Pitääkö minun muka penkoa omaa reppuani?”
”Petilil!” Odile hihkui.
”Hyvä on, hyvä on”, minä sanoin pyöritellen silmiäni. ”Kunhan ymmärrät, ettei sinun tarvitse pelätä Splinteriä, se on ehkä ilkeän näköinen mutta oikeasti se on ihan kiltti.” Mutta Odile ei sanonut mitään, asetin sen maahan, jotta saatoin penkoa laukkuani, toisin sanoen levittääkseni omaisuuteni ruohikkoon – kyllä, olimme vieläkin hedelmäpuutarhassa.

”Liiil! Liil! Liiil!” Petilil hihkui innoissaan, nostaessani sen purppuraisen soikean esineen repustani, ensimmäinen asia jonka otin siinä huomioon, oli se, että se oli yllättävän lämmin, kuuma oikeastaan, enkä uskonut sen johtuvan laukustani – ei siellä niin kuuma sentään ollut. Toinen asia oli se, että olin tuntevinani pientä liikettä, joka tuli esineen sisältä. Voi luoja, älä vain räjähdä.
”Tämänkö sinä halusit nähdä?” Minä kysyin. Petilil hihkui innoissaan – ja loikki, en minä tiedä miten se sen teki, sillä en ole ikinä nähnytkään sen jalkoja.
”Hyvä on”, minä sanoin ja kyykistyin sen puoleen, niin että pikkuinen ruoho näkisi esineen paremmin. Se painoi valkoisen pienen poskensa esineen lämmintä pintaa vasten, sulki pienet silmänsä ja hymyili – pienesti tietenkin. Kuulin Zoruan hihittävän ja Rigelin murahtelevan varoittelevasti. Sitten se juoksi luoksemme, Trix katseli soikeaa esinettä utelias pilke jäänsinisissä silmissään. Se nuuhki esinettä ja teki sitten saman kuin Odilekin. Trix painoi karvaisen poskensa (ja korvansa) esinettä vasten.
”Ai sinäkin?” Minä huokaisin. ”Varokaa ettei se räjähdä kasvoillenne.” Tästä puuttui vielä Yoru, niin kaikki pikkuiset jumaloisivat vakoiluvehjettä. Katsahdin Splinteriä joka leikki vaikeasti tavoiteltavaa, aina kun Rigel luuli napanneensa sen. Mutta Yorua vain ei näkynyt missään. Missähän se korppivauva piileksi? Katselin ympärillemme, Yorua ei vain näkynyt.
”Hei, rakastavaiset!” Minä huusin Rigelille ja Splinterille. ”Oletteko nähneet Yorua?”  Molemmat lopettivat leikin ja katsoivat ympärilleen. Ne näkivät saman kuin minä, ei Yorua missään. Oliko se lähtenyt yksikseen harhailemaan jonnekin?

Voi hyvä luoja, sen kanssa! Keräsin tavarani takaisin reppuun, myös sen räjähdysalttiin esineen, ja nostin repun selkääni.
”Etsitään Yoru, tiedä minne se on nokkansa työntänyt”, minä sanoin. ”Splinter, viitsisitkö tähystää ylhäältä käsin, jos näkisit sitä?”
”Fleetch!” Splinter vastasi, se lehahti heti lentoon – toivoin vain, ettei se karkaisi.
”Etsitään me täältä kukkatarhasta”, minä sanoin. Oli parempi katsoa kivienkin alta, ei sitä tiennyt minne se pieni korppivauva oli itsensä ahtanut.
Rigel marssi edestakaisin pusikoissa, kaipa se oletti Yorun piileskelevän siellä. Odile etsi pikkuista kivien alta, toisin sanoen se teki samaa kuin minä. Trix nuuhki paikkoja, en tiedä yrittikö se jäljittää Yorun jälkiä tai jotain. En uskonut Zoruan nenän olevan niin tarkka, että se pystyisi jäljittämään pienen korpin.
”Et sitten harhaile kauas”, minä muistutin. ”Se tästä puuttuisi, että sinäkin eksyisit.”
”Zoruu!” Trix vastasi.
”Niin, niin, Trix”, minä mumisin. ”Auts!”
Kyllä, Zorua oli jälleen iskenyt hampaansa – tällä kertaa sormiini, sillä uskokaa tai älkää, olin maassa polvieni varassa etsimässä karkuria, sillä ehkäpä näkisin pienen korpin paremmin, jos se oli maan tasalla piilossa.
”Mikä on ongelma?” Minä puuskahdin. ”Kai sinä nyt näet, etten ole mikään purulelu?”
”Zorua!” Kyllästynyt musta kettu huudahti, mutta hampaitaan se ei minuun tällä kertaa upottanut. Se vain puski päätään – tai pikemminkin hakkasi sitä polveani vasten.
”Auts!”
”Zoruu!” Zorua murisi, se katsoi minuun itsepäisesti ja juoksi sitten kohti jotakin naurettavaa värikästä telttaan, joka sekin oli puutarhassa.
”Pitääkö meidän seurata?” Minä huokaisin. ”Hyvä on, leikitään hippaa Trixin kanssa.”

Trix johdatti meidät hedelmätarhan poikki, jonkin suuren rakennuksen luo, minkä pihalle oli pystytetty jokin sirkusteltan tapainen kyhäelmä.
”Mikä paikka tämä on?” Minä kysyin. ”Sirkusko?” Kyllä se saattoi hyvinkin olla sirkus, tai ainakin jotenkin liittyä sirkukseen.  Rakennukseen virtasi ihmisiä, kuin siellä olisi ollut jotain maailman laajuisesti tärkeää, nyt kun oikein ajattelen, Yoru joka oli vielä niin pieni ja utelias kaiken lisäksi se oli korppivauva, ja piti kimaltavasta. Ja sitähän täällä oli vaikka millä mitalla. Oikeasti joka paikka kimalsi, ikään kuin täällä olisi juuri tehty kevätsiivous, ja kaikki nämä kouluttajatkin, olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, niin että minä puolestani näytin viherharmaassa t-paidassani, mustassa aluspaidassani, mustissa legginseissäni, kuluneissa sinisissä farkkushortseissani sekä mutaisissa punaisissa saappaissani joltain ryysyläiseltä.
”Tulitko osallistumaan kilpailuun?” Tyttö, joka näytti heti ensimmäisellä ilmeellään, että oli samaa mieltä kanssani, siitä että olin kuin mikäkin ryysyläinen, kysyi. Hänellä itsellään oli kiiltävät hellakan punaiset hiukset, jotka oli siististi sidottu pään taakse ranskan letille, hänellä oli itsevarmat sammalen vihreät silmät.
”En, etsin…” Minä aloitin.
”Tule sitten, näytän missä harjoitustilat pidetään”, tyttö töksäytti edes kuuntelematta minua. No mikäpä tässä, ehkä Yoru pomppisi jossain vaiheessa vastaan. Tyttö johdatti minut rakennuksen sisään, siellä oli suurempi tungos kuin rakennuksen ulkopuolella. Kaikki vaikuttivat odottavan jotakin, suurin osa kouluttajista oli tyttöjä, heillä oli kaiken näköisiä söpöjä pokémoneja, kuten sinivalkeaa palloa muistuttava hiiri, tai liito-oravaa muistuttava olento jolla oli keltaiset posket tai nelijalkainen monihäntäinen kettu. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, siltä varalta, että näkisin Yorun jossain, sitä vain ei näkynyt.

Kävelimme huoneen poikki pienelle ovelle, tyttö avasi.
”Se on täällä”, hän sanoi. Ei minua kiinnostanut, mitä huoneessa oli, olisin mieluummin etsinyt Yorua, no ehkä hän vastaisi kysymykseeni Yorusta, kun oli saanut kierroksen päätökseen. Huoneessa oli jokin mikä näytti areenalta, sellaiselta jonka olin joskus nähnyt television välityksellä.
”Mitä noista aiot käyttää?” Tyttö tiedusteli ja katsoi nenäänsä pitkin konkkaronkkaani, joka ei ehkä ollut kaikkein viehättävin sakki, mutta ei sillä ollut väliä, olivatko ne suloisia ja pörröisiä vai eivät. En sentään ollut mikään Himeko, enhän? Kuulin Rigelin tuhahtavan, ehkäpä sille tuli mieleen sama henkilö kuin minullekin.
”Käyttää missä?” Minä tiedustelin.
”Ottelussa tietenkin!” Tyttö huokaisi ja katsoi minua kuin pohtien, montako aivosolua mahdoinkaan omistaa.
”Kuule etsin vain Murkrowiani”, yritin selittää, mutta aloin jo epäillä, että tällä tapauksella oli vikaa korvissa. Hän nimittäin asettui kentän toiselle puolelle ja kutsui esiin jonkin mikä näytti aivan vaaleanpunaiselta vaahtokarkilta. Oliko tämä nyt sitten olevinaan haaste? No ihan sama, ajattelin silmiäni pyöritellen, ehkä tuo tämän jälkeen suostuisi kuuntelemaan, mitä minulla oli sanottavani. Mutta kenet valitsisin otteluun? No sitähän minun ei tarvinnut paljoa miettiä, sillä Trix astui määrätietoisena areenalle.

”Caramel iske sitä returnilla!” Tyttö määräsi vaahtokarkkiaan, oli muuten aika ironista että mokoman vaahtokarkin nimi oli Caramel.
Otuksen hyökätessä Trix hyppäsi oitis pallon ylitse ja kääntyi sitten katsomaan minua, se odotti, että kertoisin sille, mitä sen tulisi nyt tehdä, mutta se oli Trixin virhe, sillä silloinkos vaahtokarkki tuli ja pamautti sen kylkeen kovan kehopuskun, minkä voimasta pieni Zorua läjähti nurin, sen pieni pörröinen keho tärisi kivusta, mutta sinnikkäästi Trix nousi jaloilleen ja katsoi vastustajaansa.
”Tee pursuit!” Minä käskin, en ollut varma, mitä kyseinen hyökkäys teki, mutta se nähtäisiin pian. Trix juoksi kohti vastustajaansa, se puolestaan tönäisi sen kumoon, mikä ei ollut vaikeaa, sillä kyseisellä pokémonilla tuskin oli jalkoja ollenkaan. Mutta jotenkin se iski takaisin, en osaa sanoa miten se sen teki, mutta kun Trix käänsi päätään toiseen suuntaan, ja yhtäkkiä vaahtokarkki iski ilmasta takaisin, jos sisällä olisi voinut tuulla, olisin pistänyt syyn tuulen piikkiin, mutta kun ei, niin ei. Trix ravisti päätään ja tuijotti vastustajaansa raivoisasti, sen enempiä miettimättä, se alkoi kynsiä – tai ainakin se yritti kynsiä vaahtokarkkia suutuspäissään, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä pieni vaahtokarkki väisti kaikki iskujen yritykset.
”Tee Echoed voice!” Tyttö määräsi. En tiennyt, mitä mokoma isku, teki, mutta sain sen pian selville, sillä näin sen omin silmin – tai sanotaanko kuulin sen omin korvin, ja uskokaa kun sanon, en olisi halunnut, sillä minusta tuntuu, etteivät korvani tule ikinä toipumaan. Vaahtokarkkipokémon avasi suunsa ja huusi kovalla ja ennen kaikkea kimeällä äänellä:
”Igglypuuuuuuf!” Ääni kaikui kaikumistaan, aiheuttaen erinäisiä ääniaaltoja, jos Trix olisi ollut kuuro, ei sillä olisi ollut siihen mitään vaikutusta, mutta Trix ei ollut kuuro, ja ääni sai mitä ilmeisimmin sen korvat soimaan, ja aiheutti kettuparalle samanlaisen migreenikohtauksen kuin Himeko tapasi aiheuttaa minulle, mäkättäessään ties mistä. Trix yritti kaikin voimin pysyä jaloillaan, mutta sitä huimasi, ja se alkoi vaappua, ikään kuin olisi juonut jotain kirkkaampaa. Vastustaja huomasi tämän, ja antoi viimeisen iskun, ei se ollut läheskään yhtä paha isku kuin edellinen, vain pelkkä lyönti, mutta koska Trix ei ollut ehtinyt toipua edellisestäkään iskusta, ei muuta enää tarvittu. Kauttaaltaan tärisevä Zorua kaatui maahan, se yritti päästä jaloilleen, mutta ei jaksanut.

Splinter päätti puuttua asiaan, ilman että minun piti edes sanoa mitään, se liihotti areenalle ja laskeutui tiimitoverinsa eteen ja kohotti siipensä ikään kuin suojaavaksi kilveksi toisen eteen, se katsoi vaahtokarkkia uhkaavasti, varmaan sen varalta, jos mokoma yrittäisi jotain muuta, mutta kouluttaja kutsuikin sen takaisin, ja lähetti sen tilalle vaaleanpunaisen piikkipallon.
Poimin nopeasti Trixin turvaan, ettei se jäisi tappelevien jalkoihin. Silitin sen turkkia lempeästi, yritin lohduttaa sitä sanomalla:
”Ei se mitään, yritit parhaasi.”
”Coral tee tackle!” Sen kouluttaja määräsi, piikkipallo tönäisi koko piikkisellä kehollaan Splinteriä, joka vastasi iskuun epäonnistuneella nokkaisulla piikkipallon ihoon.
”Corsolan iho on kovaa, ei tuollaisesta ole apua”, piikkipallon kouluttaja huomautti.
”Kiitos kun huomautit…” Minä mutisin. Splinter nousi siivilleen, sillä se tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että ylhäällä se ei olisi niin helppo saalis tuolle piikkipallolle.
”Tee quick attack!” Minä sanoin hajamielisesti, sillä en yhtään muistanut, mitä iskuja Splinter osasi. Splinter teki työtä käskettyä, se otti ilmasta kovan vauhdin ja syöksyi sitten kohti vaaleanpunaista piikkipalloa, mutta piikkipallo olikin oletettua nopeampi, se väisti Splinterin iskun, mutta ei Splinterkään toimettomaksi jäänyt, se nimittäin teki nopean käännöksen, mutta ei se asiaa oikeastaan auttanut, sillä kun tappajatipu viimein osui kohteeseensa, se löi päänsä päätä pahkaa Corsola-pokémonin kovaan päähän, ja juuri sitä Corsola odottikin, sitten se iski lintuani kuplilla, kyllä kuplilla. Se sylki niitä pienestä suustaan, pienen hehkuvan kuplasäteen, Splinter lenteli miten sattui, enkä yhtään ihmettele, olin joskus kakarana itsekin lyönyt pääni kallioon, ja kyllä se silloin huimasikin! Ei Splinter mitenkään voinut väistää kuplasädettä, sen osuessa se rääkäisi kovalla äänellä ja menetti tasapainonsa kokonaan.
”Tee explosion!” Okei, tuo ei kuulostanut hyvältä, kohta täällä leviäisi verisiä Corsolan ja Fletchinderin palasia. Ei tullut verisiä paloja, korvia huumaava räjähdys, ja voitte varmasti arvata mitä kävi, molemmat pyörtyivät.
”Splinter!” Minä huusin. Lintu-parkani makasi maassa, edessäni, täristen sekin. Kumarruin poimimaan lintuni maasta. Se oli vielä tajuissaan, hilkusti tosin, se nosti hiukan päätään ja nokkaisi hellästi poskeani.
”Tuo oli tarpeetonta!” Terhakka tytön ääni totesi, huoneeseen oli astunut tyttö, jolla oli yllään valkoinen talvitakki, hänellä oli olkapäitä hipovat siniset hiukset ja sinivihreät läpitunkevat ja varsin ärsyyntyneet silmät.
”No mutta itsepähän hän tuli-” Toinen tyttö aloitti.
”Halusin vain kysyä oletko nähnyt Murkrowtani”, minä murahdin, sillä tämä alkoi jo pahasti ärsyttää minua. Koko tämän ajan olisin voinut viettää Yoru-parkaa etsien, mutta ei!
”Onko pokémonisi hukassa?” Sinihiuksinen tyttö kysyi eikä kuulostanut yhtään niin ärtyneeltä kuin aikaisemmin.
”Se katosi, kun olimme hedelmätarhassa”, minä huokaisin. ”Se on voinut ryömiä, vaikka kiven alle…” Mutta ei se sentään kiven alle ollut eksynyt, sillä pian pieni korppivauvani työnsi päänsä ulos sinitukkaisen tytön valkean talvitakin hupusta.
”Murkrow!” Se hihkaisi.
”Yoru!” Minä huudahdin. ”Missä sinä olet ollut?”
”Se harhaili kaupungin reunustalla”, tyttö selitti. ”Se parkui niin kovaan ääneen, ettei sitä voinut siihen jättää, ajattelin sen kuuluvan jollekin, joten olin viemässä sitä pokémon centerille.”
”No sinne minun on joka tapauksessa mentävä.” Minä huokaisin, nähdessään tajuttoman Splinterin sylissäni Yoru alkoi parkua kovaan ääneen.
”Ei hätää, Yoru”, minä yritin lohduttaa pikkuista. ”Kyllä Splinter tulee kuntoon.”

Ainakin niin sopi toivoa.

Pian löysinkin itseni istumasta pokémon centerin odotustilasta, hoitaja oli ottanut kaikki pokémonini hoidettavaksi, paitsi pikku Yorun, joka oli alkanut parkua niin sydäntä särkevästi hoitajan yrittäessä viedä sitä mukanaan, että katsoin parhaaksi antaa Yorun jäädä seurakseni. Pian se nukahti syliini, johon se oli käpertynyt heti kun olin istunut. Silittelin pikkuisen purppuranpunaisia höyheniä, se nukkui sikeästi.
”Pinku tykkää yli lyödä otteluitaan”, sen saman tytön ääni totesi.
”Pinku?” Minä toistin. ”Onko sen tytön nimi Pinku?” Olisin nauranut, mutta tilanne oli liian vakava sille.
”Joo”, tyttö naurahti. ”Onhan se ironista, kun ajattelee, miten paljon hän pitää vaaleanpunaisista pokémoneista.”
”Oletko kouluttaja?” Minä kysyin, en ollut mikään small talkin ystävä, mutta juuri nyt minun oli saatava muuta ajateltavaa.
”En, olen koordinaattori”, tyttö hymähti. ”Olen Azura Peacock Citystä.”
”Miwa Aurora Townista”, minä mutisin. ”Mitä jos sen kallo meni rikki?”
”Eikä mennyt”, Azura vakuutti. ”Sinun Fletchinderisi sai korkeintaan aivotärähdyksen, jos sitäkään. Oliko tämä ensimmäinen ottelusi?”
”Toinen”, minä vastasin ja katsoin murheellisena purppuranpunaista höyhenkasaa, joka nukkui sylissäni. ”En taida olla kovin hyvä.”
”Älä nyt noin sano”, Azura lohdutti. ”Ei kaikkea opi heti, tarvitsee vain harjoitella ja kerätä kokemusta.”
”En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut pokémoneista”, minä tunnustin. ”Sitten tapasin Rigelin, ja sain sen hoitolasta omakseni, mutta eräs perheenjäseneni ei tykännyt siitä, joten ne määräsivät minut viemään sen takaisin. Matkalle lähtöäni voisi ehkä kutsua karkaamiseksi, jos olisin alaikäinen, mutta senkin tein spontaanisti.”
”Minä taas tulen perheestä, jossa kaikki ovat olleet kouluttajia tai koordinaattoreita”, Azura kertoi. ”Siksi tiedän kaiken, mitä pokémonien hoidosta tulee tietää.”
”Siinä tapauksessa olet onnekas”, minä huokaisin. ”Minä en tiedä edes mitään tyypityksestä.”
”Olet kai menossa haastamaan Abellen?” Azura tiedusteli.
”Niin kai”, minä vastasin.
”Hän käyttää ruohotyyppejä”, Azura kertoi. ”Sinulla on lentotyyppi ja myrkkytyyppi, ne toimivat ruohotyyppejä vastaan.”
”Mitkä sitten eivät toimi?” Minä tiedustelin.
”Ruoho-tyypit ovat vahvoilla, kivi, maa, vesi ja kummitustyypille. Sähkökään ei toimi niitä vastaan hyvin”, Azura selitti. ”Hei, mikä tuo on?”
Hän katsoi vastaanotto tiskille, siellä oli pieni kori, jossa oli lappu, jossa luki: Löytötavarat. Hmm… löytyisiköhän sieltä jotain pöllittävää? Nousin hitaasti, nostin ensin varovasti Yorun käsivarrelleni, ja varoin visusti herättämättä sitä.

Laatikossa oli kaikenlaisia kamoja, mutta vain niistä suurin kiinnitti huomioni. Se oli soikean muotoinen, väriltään siniharmaa ja siinä oli sinikeltaisia läikkiä. Ehkä se oli vanha potkupallo.
”Murkrow!” Yoru hihkaisi, se katsoi potkupalloa silmät kiiluen.
”Sori, ei ollut tarkoitus herättää sinua”, minä pahoittelin. Yoru ei kuitenkaan ollut millänsäkään, se räpytti innostuneena siipiään katsellessaan potkupalloa.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
”Krow!” Pikkuinen hihkui. Katsahdin potkupalloa, huomaisiko kukaan, jos vain ottaisin sen ja sujauttaisin reppuuni.
”Se ei vain ota kuoriutuakseen”, sanoi hoitaja joka palasi takahuoneesta. ”En tiedä mikä siinä on vikana, se ei liiku lainkaan, ehkä se ei vain ole tarpeeksi kehittynyt kuoriutuakseen.”
Katsoin hoitajaa pitkään. Tuohan oli potkupallo, ei se ollut elävä. Otin potkapallon käteeni – Yoru oli kiivennyt hartialleni, kaipa sillä oli tylsää tai jotain. Sitten potkupallon – sisäinen hälytin kai alkoi pöristä, sillä yhtäkkiä pallo alkoi täristä hullun lailla.
”Tai sitten ei”, hoitaja totesi. ”Josko ottaisit sen mukaasi, ja katsoisit mitä siitä tulee?”
”Samapa tuo”, minä vastasin. ”Saanpahan ainakin ilmaisen potkupallon noille, jos niille tulee tylsää.”
Hoitaja nauroi, kaipa hän luuli sitä vitsiksi. ”Menen nyt hakemaan pokémonisi, ne ovat nyt kunnossa.”
”Niinkö?” Minä kysyin. ”Splinterkin?”
”Sillä on kova pää”, Hoitaja hymyili ja poistui taas. Tyytyväinen hymy levisi huulilleni, hyvä että ne olivat kunnossa. Tätä voisi juhlia jotenkin, voisi tehdä jotain kivaa. Vilkaisin salakavalasti löytötavaralaatikkoa  ja nappasin sieltä jotain randomia, pistin sen taskuuni.

Hyvä.

Kommentit:

Chidori

10>
Huh, Miwan pokémonkatras vaikuttaa kyllä melko kaoottiselta tapaukselta. :’D On siinä kestämistä kun joku on aina puremassa tai mottaamassa, toiset nahistelevat keskenään jatkuvasti ja yksi päättää lähteä itsekseen karkuteille. Pakko muuten myöntää, että luulin aluksi Pinkun Caramelin olevan Slurpuff, johtunee vaahtokarkiksi kuvailusta. Olinkin sitten hyvin hämmentynyt, kun tuo päästi suustaan aivan toisen keijukaispuhvin kiljahduksen. :d Hyvä minä!

Aiempiin tarinoihisi nähden tämän luvun teksti tuntui jostain syystä jotenkin takkuilevalta? Ei kuitenkaan juonen tai tapahtumien osalta, vaan jotkut lauseet olivat ehkä turhan ylipitkiä – niitä olisi suosiolla voinut jakaa omiksi virkkeiksi tai lyhentää jollain tapaa. Muuten todella viihdyttävä väliluku sinulta, odotan mielenkiinnolla saliottelua! :>

Rigel +1op, Splinter +2lvl +3op, Bellatrix +2lvl +2op, Odile +1lvl +2op, Yoru +2lvl +2op. Rahaa 60pd:tä. Löytötavarakorista Miwan käteen sattui Dusk Ball!

Tuulen Vihellys #2 > Piditte siitä tai ette

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Syyskuussa 2015.

Harri

Minua oksetti, tuntui siltä kuin koko maailma olisi heittänyt kärrynpyörää takaperin viisitoista kertaa putkeen. Ofelia voihkaisi pahoinvoivasti.
Miksi te nukutte? Nouskaa ylös! Kimitti kimeä ääni korvani juuressa. Herätkää! Meillä on paljon tekemistä!
”Hui saa..!” Kiljaisin nähtyäni oudon näköisen pokémonin naama kiinni omassani.
Tuo ei ole kovin nätisti sanottu, Harley. Kimeä ääni sanoi närkästyneesti. Minä tässä vain, Celebi. Muistatko?
”Ei, enpä taida muistaa.” Minä sanoin varovasti.
No sinä olitkin silloin tosi pieni, mutta äitisi takuulla muistaa! Sipulipäinen pokémon hihkaisi.
”Äitini?” Minä toistin. ”Mitä tuo oli tarkoittavinaan? Äitihän on kuollut!”
”Sinun tulisi huolehtia enemmän kumppanista, jonka professori Mimosa sinulle uskoi.” Tällä kertaa se jopa suvaitsi avata suunsa, ja puhua niin että muutkin kuulivat. Oli aika karmivaa että kuulin sen äänen pääni sisässä, ikään kuin olisin tulossa hulluksi.
”Ei sitä multa kysytty, haluanko sen vai en.” Minä mutisin. Ofelia oli asiasta samaa mieltä, kerrankin. Se nokkaisi minua kipeästi sormeen. Tuskinpa sekään halusi itselleen kouluttajaa.
”Asiaa ei voi auttaa.” Celebi totesi. ”Sinulle Harley uskottiin niskoitteleva Pidove, äläkä sinä mulkoile minua noin Ofelia. Tietänet että se on totta.” Ofelia mulkaisi pientä pokémonia murhaavasti, ja yritti päästä hintelien jalkojensa varaan, varmaan noustakseen lyhyiden siipiensä turvin ilmaan.Se varmaan halusi nokkaista vierasta pokémonia.
”Sinä Harley olet vastuussa siitä, että tuo pokémon kasvaa, vahvistuu ja ennen kaikkea oppii tavoille.” Celebi saarnasi. ”Ja Ofelia, sinä olet myös vastuussa Harleysta. Hän ei pysty taistelemaan vastaan jos iso pokémon aikoo syödä hänet.”
”Hei, odotas ny..” Mutta protestointini meni kuuroille korville.
”Harley on sinun kouluttajasi, hän antaa sinulle hoivaa ja rakkautta, mitä vastaan sinä osoitat hänelle ystävyyttä ja uskollisuutta, suojelet häntä, jos on tarvis.”
Ofelia mulkoili minua, ikään kuin viestien, että: En mä sua mihinkään tarvitse, voit tunkea sen rakkautesi vaikka hornan tuuttiin! Eikä minua liiammin kiinnostanut hoivata moista äkäpussia, joka vihasi minua jo valmiiksi – vaikka saatoinkin olla itse syypää siihen.
”Toisin sanoen, te olette molemmat vastuussa toinen toisistanne, piditte siitä tai ette.” Celebi päätti saarnansa. ”Nyt kun se tuli selväksi, teidän täytyy tulla mukaani.”
”Miksi?” Minä kysyin. ”Missä me edes olemme?” Nyt kun panin asian merkille, kaikki se valkoisuus, joka meidät oli hetki sitten ympäröinyt, oli poissa. Ympärillämme oli vain pimeyttä.
”Pian te sen näette.” Celebi sanoi. ”Tulkaa perässäni, tahdon näyttää teille jotain, ehkäpä se saa teidät ajattele tulevaa yhteisoloanne tärkeämmässä näkykulmassa.”
”Etkö voi vain lähettää meitä kotiin?” Minä kysyin.
”Sitä minä en voi tehdä, Harley.” Pokémon vastasi. ”Tämä on jotain, mikä teidän on nähtävä.”

Kävelin edessäni siipiään räpyttävän Celebin perässä, Ofelia ei joko jaksanut tai viitsinyt lentää, joten se vain istui hartiallani ja antoi minun hoitaa liikkumisen. Kasvoillani käväisi tuulen vire, olimme selvästi ulkona, mutta muuta en pimeältä nähnyt, en edes silloin kuin silmäni olivat tottuneet pimeyteen. En nähnyt puiden siluetteja, ei ollut taloja, maamerkkejä tai mitään, oli vain pimeyttä. Minusta alkoi tuntua ikävästi siltä, että kävelimme tyhjyydessä, jopa Ofeliaa pimeys näytti pelottavan, tunsin pulun tärisevän poskeani vasten.
”Ei hätää, Ofelia.” Sanoin sille. ”Kyllä tästä selvitään.” Vai selvitäänkö? Missä me edes olimme? Oliko minkäänlaisia takeita, siitä että Celebi veisi meidät kotiin, näytettyään sen, minkä halusi näyttää? Olin tullut lukeneeksi vaikka ja mitä Celebin aikamatkoista, ne perustuivat huhu-puheisiin, mutta jos Celebin ryöväämät ihmiset tosiaan eksyivät johonkin aikapoimuun, miten ne muka tulisivat takaisin omaan aikaansa kertoakseen siitä?
Näin jonkin vilahtavan pimeydessä, jonkin pienen olennon, jonka silmät loistivat pimeydessä sinisinä. Tuskin olin silmäänikään räpäyttänyt, kun se jokin oli jo kimpussamme, tai Ofelian kimpussa. Se oli rynnistänyt sellaisella nopeudella Ofelian kimppuun, että työntäessään Pidoven hartialtani se onnistui samalla kaatamaan minut nurin. Ofelia pyrähti lentoon, näin sen hahmon kohtaavan sen, jonka silmät hehkuivat sinisinä. Ofelia kävi päistikkaa olennon kimppuun epäröimättä hetkeäkään, mutta sen vastustajapa oli vikkelä, eikä jäänyt kehopuskua muistuttavan iskun alle. Sinisilmäinen sen sijaan käytti tilaisuutta hyväkseen, kun Ofelia, hyökkäyksensä epäonnistuttua, oli selin siihen.
”Ofelia, käänny nopeasti!” Mutta huutoni kaikui kuuroille korville. Se sai jonkinlaisen iskun selkäänsä ja rääkäisi tuskallisen kuuloisesti. Ofelia ei kyennyt pääsemään tasapainoon lyhyiden siipiensä kanssa, vaan putosi päistikkaa kohti maata. Huusin sen nimeä, vaikken uskonutkaan sen sitä juuri auttavan, ponkaisin ylös maasta ja kiirehdin kohti putoavaa pyöreää hahmoa.  Sain viime tingassa otettua sen vastaan. Olen varma, että Ofelia taittaisi niskansa, jos se putoaisi noin korkealta.
Lintu murahteli minulle, tai sitten sille sinisilmälle, en ollut aivan varma.
”Sattuiko?” Se oli varsin tyhmä kysymys, mutta en keksinyt muutakaan.  Pulu visersi minulle äreän vastauksen.
”Ehkä sun kannattaisi käyttää jotain osaamaasi hyökkäystä, tuota vastaan, etäämmältä.” Yritin neuvoa sitä.
”Osaatkohan sinä jo gustin? Growlin varmaan osaat..”
”Pidove!” Ofelia visersi innokkaasti, kaiketi se halusi minun tietävän, että taisi jo nämä mainitut iskut.
”Hyvä. Voisit tähdätä tuota kaveria gustilla, mutta juuri ennen kun lasket ilmavirran irti, käytä gustiin growlia.” Yritin selittää mahdollisimman selvästi. ”Siis jos saat jotenkin ujutettua growlin gustin sisään, osuessaan se tekee sekä vahinkoa, että laskee tuon kaverin puolustusta. Ymmärsitkö?”
Lintu nyökkäsi tomerana. ”Hyvä on. Älä lannistu, jos et onnistu heti ensimmäisellä kerralla, pääasia on, ettet mene liian lähelle tai käännä sille selkääsi.”
”Pidove!” Pulu huusi taisteluhuutonsa. Se kohosi takaisin siipiensä varaan, ja lähestyi päättäväisenä kohdetta.

Kunhan se ei menisi liian lähelle, kunhan se vain pysyisi suunnitelmassa. Ofelia pysyi paikoillaan, se odotti että sinisilmäinen otus tulisi sitä kohti, ja pian sen odotus palkittiin. Otus lähti kiitämään kohti harmaata pulua, Ofelia alkoi kaikessa hiljaisuudessa rakentamaan ilma virtaa siipiensä väliin, se odotti että kohde olisi isku etäisyydellä, pian se syöksyikin pulua kohti, mutta tällä kertaa Ofelia oli valmiina.
”Pidove!” Se rääkäisi, jatkaen sitten siipiensä räpyttelyä. Kova tuulenpuuska paiskautui kohti sinisilmäistä olentoa, minkä seurauksena se lensi kauemmas meistä.
”Hyvä, Ofelia!” Minä kehuin pulua. ”Tule alas!” Ehkä Ofelia oli alkanut totella minua. Mutta näinhän se ei ollut, pulu nimittäin lähti raivokkaasti seuraamaan vastustajaansa.
”Ofelia, seis! Pysähdy!” Huusin linnun perään, mutta eihän se kuunnellut.
”Minä haen hänet.” Celebi sanoi, tarjoten ensimmäistä kertaa apuaan. Se kiisi halki mustan taivaan ja hetken jo luulin sen jättäneen minut oman onneni nojaan, mutta sipulipää palasi pian kantaen käden tyngissään rimpuilevaa pientä lintua.
”Sinun on opittava kuuntelemaan mitä Harley sinulle sanoo.” Celebi saarnasi Ofelialle. ”Muuten tästä ei tule mitään!”
Otin rimpuilevan pulun Celebin tassuista ja painoin pienen pokémonin rintaani vasten, pidin sitä siinä sen verran tiukasti, ettei se päässyt karkaamaan. Näin taivaanrannassa, tai jossakin, missä sen olisi kuulunut olla tusinan lisää pimeydessä sinisinä kiiluvia silmäpareja.
”Meidän täytyy häipyä, ennen kuin saamme koko lauman kimppuumme.” Celebi totesi hiukan liian tyynesti. Mutta kuten äskenkin, minun täytyi juosta pienen aikamatkailijan kintereillä, saatoin vain kysyä itseltäni, mitä tästä tulisi?

center>

Ofelia

Miksi tämä tyhmä ihminen ei antanut minun vain olla? Tahdoin tapella, en juosta karkuun kuten pelkuri! Hän piteli minua sylissään niin lujasti, etten oikein päässyt liikkumaan, olisin aina voinut nokkia hänen käsiään, kunnes hän päästäisi irti, mutta jotenkin minusta tuntui, ettei niin kävisi. Hän juoksi, ja tuo outo Celebiksi kutsuttu pokémon liisi edellämme. Ei tässä pimeydessä nähnyt, mihin olimme menossa.
”Katsos, lisää höttiäisiä!” Joku huusi edestäpäin, en nähnyt mikä ihme se oli, mutta koska se puhui minun kieltäni, sen täytyi olla pokémon. Toisaalta miksei ihminenkin voisi puhua meidän kieltämme, puhuihan tuo Celebikin ihmisten kieltä. Saimme valoa pimeyteen, oranssia hehkua, joka tuli äskeisestä puhujasta, tai oikeastaan hänen suustaan. Hän käytti jonkin sortin hyökkäystä ja laukaisi sen suoraan punatukkaisen ihmisen pään yli. Kuulin kirkunaa takanamme, ehkä ne olivat olleet sen sinisilmäisen tovereita.
”Katsopas mokomaa, sehän on ihminen.” Totesi nelijalkainen pokémon. ”Teitä ei olekaan näkynyt.”
”Sehän on Deino.” Punatukkainen ihminen totesi, hän oli kaiketi erottanut pokémonin hahmon kun tämä nelijalkainen hyökkäsi.
”Tule mukaan ihminen, ei täällä ole turvallista.” Deino sanoi, ja nappasi punatukkaisen mekon helmasta.
”Pitäisikö meidän seurata?” Punatukkainen kysyi. Mutta kysymykseksi se jäi, sillä punatukkainen talsi jo itseään vahvemman pokémonin vetäessä häntä.
”Celebi, mitä täällä on tekeillä?” Tyttö tivasi kuiskaten.
”Kyllä se sinulle selviää.” Celebi sanoi, puhuen tuo ihmisen kieltä. Miksi hän puhui ihmisen kieltä, vaikka oli pokémon? Ehkä minun olisi pitänyt olla kiitollinen, että tuo punatukkainen piti minua sylissään. Viima oli hirveä, mutta tytön syli oli sentään lämmin. Deino johdatti meidät luolan suulle, tällä kertaa jopa näin sen, sillä sisältä kajasti valoa.
”Ranger, joko siä tulehet takasin?” Vanhan ihmisnaisen karhea ääni kuului luolan sisältä.
”Täällä ollaan!” Deino, jonka näin tällä kertaa selvästi, huudahti. ”Löysin vieraita!” Vanha valkohiuksinen kumara nainen tuli meitä luolan suulle vastaan.
”Kappas, toikko sinä Ranger meille vieraita?” Nainen kysyi Deinolta. ”Eipä täällä olekaan vähään aikaan immöisiä näkynyt.”
Nainen katsoi punatukkaista kiireestä kantapäähän, sitten hän katsahti minuun ja lopuksi siihen outoon Celebiin.
”Ai jaha.” Nainen totesi. ”Elä nyt siinä oven suussa patsastele tytär hyvä, tulle sisälle.”
”Joo, tuota, kiitos.. kai.” Punatukkainen vastasi epävarmasti. Hän astui sisemmäs, ja käveli sitten vanhan kumaraselkäisen perässä sisemmälle luolaan. Luolan keskelle oli sytytetty nuotio, sen ympärille oli kokoontunut lauma eri-ikäisiä ihmisiä sekä muutama pokémon. Mutta nämä ihmiset eivät olleet niin kuin se puoskari, joka sysäsi minut punapäälle, tai kuten tuo punatukkainen. Nämä ihmiset näyttivät epäsiisteiltä, ne haisivat pahalle ja niiden tukat olivat sotkuisia, ja vaatteet repaleisia. Muutamalla oli pokémon vierellään. Se Deino joka oli meidät bongannut, oli nyt erään vaaleatukkaisen tyttölapsen halattavana. Tyttölapsen vieressä istui vähän vanhemman näköinen punapäinen poika, joka rapsutteli sylissään olevan Trapinchin päätä, Trapinch itse makasi puoliksi luolan lattialla. Niiden seurassa on toinenkin punapää, jonka vieressä istui eloisan näköinen Squirtle. Huomasin että kaikki kääntyivät tuijottamaan meitä.
”Ranger näköjään löysi pari eksynyttä sielua.” Vanha kumara nainen totesi. ”Tulkaa nytte istumaan, teillä on varamana kylymä.”
”Kiitos.” Punatukkainen sanoi. Hän käveli nuotiolle, sinne missä muutkin istuivat, punatukka istui lähinnä niitä kolmea lasta. Tyttölapset katsoivat punapäätä kiinnostuneena. Kaipa se johtui tuosta mekosta, olihan se paljon nätimpi kuin nuo repaleiset vaatteet. Kaikki muut luolassa olijat tuijottavat Celebiä.
Vanha nainen toi punatukalle kuivuneen leivänkannikan ja pienen kulhollisen sameaa vettä.
”Näytät nälkäiseltä, tytär. Syö että jaksanet.”
Punapään katse vaelsi noissa ihmisissä, jokaisella oli saman verran ruokaa edessään.
”Syö sä, Ofelia.” Punatukkainen sanoi, päästäen minut viimeinkin otteestaan. ”Sä tarvitset tätä mua enemmän.”

Miksi hän teki noin? Luuliko hän etten kuullut hänen vatsansa kurinaa? Hänen punaiset silmänsä katsoivat minuun, odottaen minun iskevän nokkani tuohon leivän kannikkaan. Päätin kerrankin olla hänelle mieliksi ja syödä edes vähän, pääsisin vain helpommalla.
”Onko tuo oikea Celebi?” Vaaleatukkainen tyttölapsi kuului kysyvän. ”Saanko paijata sitä?”
”Paijaa pois, mutta älä revi sen siipiä.” Punatukkainen sanoi.
”Tuo mekko on tosi nätti, mistä tuollaisia saa?” Punatukkainen tyttölapsi kysyi.
”Tein sen itse.” Vanhempi punatukkainen, punasilmäinen sanoi.
”Vau! Miten siä sen teit?” Punatukkainen lapsi kysyi.
”Opettelin.” Punasilmäinen punapää vastasi.
”Mutta mistä saat kangasta?” Lapsonen kysyi taas.
”Kaupasta, joskus jostain vanhoista verhoista, mitä meillä on kotona.” Punatukkainen punasilmäinen sanoi.
”Onko jossain vielä kauppoja?” Tyttö kysyi.
”Eikö täällä sitten ole?” Kysyi punasilmäinen tyttö. ”Missä me edes olemme?”
”Etkö sitä tiedä?” Punatukkainen poika kysyi.
”Olen tuota.. ollut kauan poissa.” Punatukkainen punasilmäinen tyttö vastasi vältellen. ”Kaikki näyttää muuttuneen.”
”Tätä paikkaa kutsuttiin joskus nimellä Charca Town.” Synkkä ääni, joka kuului jollekin pojalle, joka istui kaukana nuotiosta, luolan synkimmässä nurkassa. Huomasin hänen tuijottavan meitä kun tulimme, mutta niin tekivät kaikki muutkin.
”Charca Towniksi?” Punatukkainen tyttö, jonka piti olla kouluttajani, sikäli kun Mimosa-naiselta kysyttiin, toisti hämmentyneenä. Ei tämä Charca Town voinut olla, ei mitenkään. Charca Town oli ihmisten asuttamaksi kyläksi ihan kiva, oli puita, oli järvi, oli viihtyisää, mutta tämä paikka oli silkkaa erämaata.
”Ei voi olla.” Punatukkainen kouluttaja sanoi niin hiljaa, ettei sitä kuullut kukaan.
”Tuota, miksi te vain istutte sisällä?” Hän kysyi varovasti.
”Eihän tuolla voi olla, pokémonit hyökkäävät kimppuun jos ulos menee päivisin.” Vaaleatukkainen tyttölapsi sanoi.
”Siis onko nyt päivä?” Punatukkainen kouluttaja sanoi ihmetellen. ”Ulkona on ihan pimeää.”
”Ainahan niin on ollut.” Punatukkainen tyttölapsi totesi. Sitten se nurkassa istunut kaveri viimein nousi ylös ja tuli pois varjoista. Hän oli sellainen pitkä kaveri, jolla oli pitkät tummansiniset hiukset.
”Sinä et taida olla täältäpäin.” Poika totesi hyökkäävään sävyyn. Hän ei aikaillut vaan tarrasi punatukan käsivarteen ja veti tytön ylös.
”Voihan..” Celebi totesi. ”Tule Ofelia, mennään.” En ollut tottunut tuohon nimeen, mutta koska tuijoteltavana oleminen ei kiinnostanut, päätin seurata.

”Hei, pidä ne näppisi itselläsi, senkin gorilla!” Punatukkainen huusi.
”Sinä et ole täältäpäin.” Miekkonen toisti. ”Oletko joku niistä friikeistä?”
”Anteeksi?” Suivaantunut punatukkainen kysyi.
”Kysyin sinulta juuri kysymyksen!” Miekkonen huusi. ”Ja ehdotan että vastaat siihen, tai muuten..” Mies vislasi ja pian kallion seinämän eteen laskeutui suurikokoinen lintu. Lintu oli kaiketi sellainen pokémon, jota minä en ollut koskaan nähnyt, eikä se näyttänyt turhan iloiselta. Se lehahti aivan punatukkaisen eteen ja naksautteli nokkaansa uhkaavasti.
”Keith Avalon nyt tuo saapi riittää!” Kumaraselkäinen mummo huusi luolan suulta. ”Käskepä Apollo poies tyttären kimpusta tai muuten meirän Keira saapi opettaa sille uusia tapoja.” Mummon takana näkyi seisovan isokokoinen Musharna, joka näytti enemmänkin nukkuvan kuin katsovan tapahtumia.
”Tämä neitokainenhan on ehta aikamatkaaja, kyllä siunkin pitäisi se käsittää.” Mummo jatkoi. ”Sillä on Celebi matkassa ja kaikki.”
”Mut..” Miekkonen vastusti.
”Nyt heti.” Mummo sanoi, tällä kertaa hyvin tiukalla äänen sävyllä. Silloin jätti Musharna avasi silmänsä ja tuijotti isoa lintua, lintu värähti.
”Anna olla, Apollo.” Keith Avaloniksi kutsuttu miekkonen sanoi. Lintu vetäytyi kauemmaksi punatukkaisesta, tehden tilaa mummolle.
”No kerrohan tyttöseni, mistä päin sie olet?” Mummo kysyi.
”Tuota.” Punatukkainen sanoi vaivaantuneesti. ”Olen kotoisin Charca Townista..”
”Täältäkö?” Keith Avalon älähti.
”Miltä vuodelta sie olet?” Mummo kysyi.
”Öö, nyt taitaa olla 2015.” Punatukkainen takelteli.
”Ooh, sitä sitte ollaan tuhannen vuoden päästä.” Mummo sanoi.
”Tuhannen? Mikä..?” Punatukkainen aloitti.
”Nyt on vuosi 3015. Tältä se tulevaisuus näyttää.” Keith Avalon sanoi katkerasti. ”Mitäs pidät?”
”Onko tämä oikeasti Charca Town?” Punatukkainen kysyi, tässä vaiheessa lennähdin hänen hartialleen, sillä en luottanut tuohon isoon lintuun, se näytti siltä kuin voisi syödä minut välipalaksi.
”Tältäkö mun kotikylä näyttää tuhannen vuoden päästä?” Tyttö kysyi. ”Celebi, tämän täytyy olla vitsi. Vie mut takaisin omaan aikaani, nyt heti.”
”Sitä minä en voi tehdä.” Celebi sanoi päätään pudistellen. ”Toin sinut tänne jotta..”
”Voiko tuo muuttaa tämän?” Keith Avalon töksäytti. ”Siksikö se on täällä?”
”Keith, eipäs nyt olla tahdittomia.” Mummo torui.
”Muuttaa minkä?” Punatukkainen kysyi turhautuneena. ”Voisiko joku kertoa mitä hemmettiä kotikylälleni on tapahtunut?” 
”Pitkä tarina.” Keith Avalon sanoi hammasta purren. ”Tällaista on ollut jo monen monta vuosisataa. Pokémonit saartoivat kerran ihmiset luoliin, kaipa ne kapinoivat.”
”Sanotaan että eräs pahantahtoinen järjestö tuumas käyttää tarupokémoneja pahoihin tekoihin ja orjuutti ne.” Mummo selitti. ”Tarupokémonien kanssa ei kannata pelleillä, ei edes noin lilliputtien.”
”Se on totta, me tarupokémonit emme pidä siitä, että meidät orjuutetaan, pakotetaan auttamaan ihmistä.” Celebi selitti. ”Jos päätämme auttaa ihmistä, teemme sen omasta tahdostamme.”
”Joten tarupokémonit päättivät kostaa ihmisille.” Mummo sanoi.
”Kaikilleko?” Punatukkainen kysyi.
”Kaikille.” Keith vastasi katkerasti. ”Koska kukaan ei tehnyt elettäkään taistellakseen sitä järjestöä vastaan, joten ne päättivät kostaa koko lajille.”

”Apollo, ota minut selkääsi.” Keith määräsi äkkiä. Isokokoinen lintu kumartui sillä tavalla, että miekkonen pääsi helposti kiipeämään hänen selkäänsä.
”Harley, me menemme mukaan.” Celebi päätti. ”Sinun täytyy nähdä tämä.”
”Nähdä mikä?” Tyttö parahti. ”Eikö se riitä, että olet tuonut mut tänne ja näyttänyt miten kamalalta kaikki näyttää tuhannen vuoden päästä?”
”Sinun täytyy nähdä kaupunki, mistä tämä kaikki sai alkunsa.” Celebi totesi.
”Tai mitä siitä on jäljellä.” Keith-miekkonen totesi. Punatukkainen huokaisi.
”Onko varmaa, ettei tuo iso kaveri syö meitä?” Huomasin kysyväni. Sekä suurikokoinen lintu ja Musharna naurahtivat.
”Ei hän sinua syö, Ofelia. Hän vain vie meidät paikkaan, mikä teidän on nähtävä.” Celebi nauroi hänkin.
”Miten niin meidän, punatukkaisenhan se on nähtävä..” Minä vastustin.
”Sinä olet hänen pokémoninsa, toisin sanoen hänen kumppaninsa.” Celebi sanoi kärsivällisesti. ”Minähän selitin.”
”Mitä jos minä en halua olla hänen kumppaninsa?” Jupisin lehahtaessani suuren linnun selkään. Punatukkainenkin kiipesi hänen selkäänsä, ja istui sen murjottavan pojan takana.
”Mennään, Apollo.” Poika komensi lintua. Tunsin oloni turvallisimmaksi, kököttäessäni tytön hartialla, Celebi taas istui tyynesti punatukkaisen sylissä.

Nousimme nopeasti ilmaan, ja minua alkoi huimata.
”Sinun on sitten parempi puhua totta siitä aikamatkaamisesta.” Keith puhisi.
”Niin Celebi puhuikin.” Punatukkainen vastasi. Edessä istuva sinitukkainen poika katsoi tyttöä epäilevästi.
”Kuule, jos se sinua kiinnostaa nimeni on Harley Alexa Leroux, olen 19 vuotias, synnyin Eternal Cityssä, menetin äitini yhdeksän vanhana, tulipalossa, jonka jälkeen muutimme Charca Towniin neljän veljeni kanssa.” Punatukkainen luetteli.
”Vai niin.” Oli miekkosen vastaus. En osannut päättää oliko tuo ihminen nyt mies vai poika, hän näytti ulkoa päin mieheltä, mutta oli hänellä joitain poikamaisiakin piirteitä – sikäli kun ymmärsin ihmisten käsitteitä.
Lensimme nopeasti. Se sai minut pohtimaan, kasvaisinkohan minä joskus isommaksi? Pystyisinköhän minäkin lentämään näin lujaa?
”Voi hyvä luoja.” Punatukkainen huokaisi. Hän oli koko ajan tuijottanut näkymiä alapuolellamme silmät suurina. Alapuolella näkyi samaa kuin yläpuolella, pelkkää mustaa. Pelkkiä kivettyneitä metsiä, aukeita ja teitä. Järvissä ei virrannut muu kuin mustunut vesi.
”Jos todella olet sieltä tulevaisuudesta, tee meille kaikille palvelus ja estä tämä.” Poikamiekkonen murahti.
”En tiedä pystynkö.” Punatukkainen sanoi epävarmalla äänellä. ”En tiedä voiko yksi ihminen estää tällaisen käymästä toteen.”
”No mutta tietenkin voi.” Celebi pisti väliin. ”Yhden ihmisen valinnat voivat muuttaa kohtalon kulun, sanotaan vaikka että sellainen ihminen, joka pystyisi estämään sitä järjestöä tekemästä hankettaan, päättäisikin vain laiskotella kotona ja antaa elämän valua käsistään, vain siksi että hän nyt sattuu pelkäämään tulipokémoneja.”
Punatukkainen katsoi varovasti sylissään istuvaa pokémonia.
 ”Ja käyttäisi tekosyytä, etteikö olisi hyvä kouluttaja. Oikeasti häntä vain pelottaa.”
”Mikä jänishousu.” Poikamiekkonen murahti. Punatukkainen käänsi katseensa taivaanrantaan, tai sinne missä se olisi sijainnut. Puhuiko Celebi ehkä hänestä? Pelkäsikö punatukkainen tuli-tyypin pokémoneja?
”Mutta oikeasti hän olisi pystynyt pääsemään jyvälle kaikesta, jos olisi ryhtynyt kouluttajaksi.” Celebi sanoi iloisesti. ”Hän olisi ehkä saanut muutkin ihmiset auttamaan. Hän olisi ehkä tehnyt järjestön aikeet tyhjiksi.”
Se oli pitkä ja hiljainen lento. Tuntui kuin olisi kulunut tunteja, kukaan ei sanonut mitään, ei tuo poikamiekkonen, ei Celebi eikä edes punatukkainen tyttö. Hän vain tuijotti taivaanrantaan poissa olevan näköisenä. Mikähän häntä vaivasi?
”Perillä ollaan.” Poikamiekkonen murahti lopulta. ”Jos todella olet syntynyt täällä, pitäisi paikan olla sinulle tuttu.” Hän laskeutui kuin vanhakin tekijä linnun selästä, kun taas punatukkainen laskeutui hänen selästään suoraan takapuolensa varaan. Hän nousi mitään sanomatta ja tuijotti näkyä.

Harri

Mustaa, mustaa kaikkialla. Mustaa ja kuihtunutta. Vanhoja kivenmurikoita makoili maassa, koko ympäristö jossa Kuuran vanhin kaupunki oli kerran seissyt ylpeänä, mystisenä oli nyt paljas ja autio. Sitä kehystävät puut olivat poissa, maassa näkyi vain hiukan merkkejä siitä, että siellä olisi joskus ollut puita, jotka näkyivät nyt vain hiiltyneitä puun kantoja. Vanhoista raunioista ei ollut jälkeäkään, kaikki oli poissa. Ihan kaikki. Oliko tämä todella se kaupunki jossa olin syntynyt, se kaupunki jossa olin viettänyt ensimmäisen puoliskon lapsuudestani? Se kaupunki jonka sanottiin olevan ikuinen?
”Se järjestö aloitti täältä.” Se kärttyinen sinitukkainen poika totesi. ”Kukaan kaupungin asukkaista ei huomannut, tai halunnut huomata.”
”Niin, kaupungin vanhemmisto oli vähän sellaista, sikäli kun muistan.” Minä mutisin. ”Eivät halunneet apua yhtään missään. Halusivat aina hoitaa ongelmat yksin.”
”Sinuun sattuu, vai mitä?” Celebi piipitti korvani vieressä.
”No totta helvetissä sattuu!” Tiuskaisin sille. ”Tämä oli kaupunki, jossa mä ja veljet vietettiin monta hyvää vuotta. En yhtään epäile vaikka ne olisivat olleet mun elämäni onnellisempia hetkiä!”
”Ja nyt kaikki on mennyt säpäleiksi.” Ajattelin. Ihan kaikki.
”Älä vielä menetä toivoasi, Harley.” Celebi yritti lohduttaa. ”Kaiken voi vielä perua.”
”Miten muka?” Minä ärähdin sipulipäälle, ennen kuin ajattelin itse. ”Yritätkö sanoa että minun pitäisi lähteä metsästämään tätä järjestöä?”
”Ei sille ole tarvetta.” Celebi vakuutti. ”Tulet kyllä törmäämään heihin, jos siis päätät lähteä matkallesi.”
”Ja jos jään kotiin, tallainenko on tulevaisuus?” Kysyin sipulipäältä.
”Voi hyvinkin olla.” Celebi sanoi siipiään räpytellen, jolloin kaikki muuttui valkeaksi. En enää nähnyt sitä kiukuttelevaa sinitukkaista poikaa, en entistä tuhoutunutta synnyin kaupunkiani, en pimeyttä. Vain valkeutta. Jäljellä olivat vain minä, Celebi ja Ofelia.
”Mitä tapahtui?” Minä kysyin.
”Ehkäpä se muuttuu.” Celebi totesi. ”Tulevaisuus voi olla kiinni yhden päätöksestä, tai useamman, se vähän riippuu.” Se vähän riippuu. Vai niin, tämä sipulipää tuskin antaisi minulle selvää vastausta, kysyisinpä sitä miten monta kertaa hyvänsä.

Huokaisin raskaasti. Oli sanomattakin selvää, että Celebi syytti minua tästä näkemästäni tulevaisuudesta. Oli minun vikani että Charca Town ja mahdollisesti koko Kuura oli peittynyt pimeyteen. Ja vain siksi että jokin järjestö käytti tarupokémoneja hyväkseen ja suututti ne. Enhän minä ollut tekemässä sitä, enhän?
”Et sinä tätä aiheuttanut Harley.” Pieni otus vakuutti. ”Mutta sinä pystyisit pistämään kapuloita niiden rattaisiin.”
”Miten minä muka siinä onnistuisin?” Kysyin pokémonilta varsin apaattisesti.
”Koska.” Oli varmaan lyhin ja epämääräisin vastaus minkä se oli antanut minulle. ”Sitä paitsi, sinulla on Ofelia auttamassa.”
Pulu päästi nokastaan varsin äkäisen sirkutuksen. Se ei pitänyt minusta, enkä minä liiammin siitä. Ei Ofeliassa mitään vikaa ollut, jos ei lasketa sitä, että se tykkäsi nokkia eikä totellut. Mutta..
”Jaa, en minä vaan halua nähdä tuollaista tulevaisuutta.” Celebi kuittasi.
”Eihän sitä kukaan halua.” Minä mutisin. Ihmiset asuivat luolissa, he eivät pystyneet liikkumaan päivisin, koska jotkin hullut pokémonit jahtasivat kaikkea liikkuvaa, he söivät kuivaa leipää ja joivat vettä, jonka puhtaus oli kyseenalainen. Ei, sitä ei tahtoisi kellekään. Mutta mitä minä voisin tehdä?
”Tee jotain muuta elämälläsi.” Oli Celebin vastaus. ”Luuletteko te todella, että tulin kaiken matkan turhan takia? En todellakaan. Minä tulin, jotta saisin teihin liikettä.” Sekä minä että Ofelia tuijotimme pientä pokémonia. Se huokaisi turhautuneena.
”Hyvät hyssykät, piditte siitä tai ette, teidän on tehtävä jotain. Piditte siitä tai ette, teidän on nyt tultava toimeen. Tälle asialle on tehtävä jotain, ja se on aloitettava mitä pikimmiten. Ei Harley, ei ylihuomenna, ei ensi viikolla. Sinä aloitat sen huomenna ja sinä Ofelia, pidit siitä tai et – autat kouluttajaasi siitä.”
Ofelia kuului kihisevän kiukusta, sillä joku kehtasi komennella sitä.
”Äläs nyt, Ofelia.” Minä naurahdin kuivasti. ”Pääset nokkimaan pahisten persuksia ja näyttämään mihin sinusta on.”
Hetken harmaa pulu näytti mietteliäältä. Sitten se taivutti hitaasti päätään. Oletin sen olleen jonkinlainen nyökkäys. Ehkäpä pahisten löylyttäminen kuulosti sen mielestä hyvältä tulevaisuuden hankkeelta.
”Hyvä.” Celebi totesi. ”Muistakaa kuunnella toisianne, niin ette eksy oikealta tieltä.”

Ja siinä me seisoimme, Charca Townin haisevimmalla kujalla.
”Olemme kotona.” Minä huokaisin. ”Olemmeko me oikeassa ajassa? Ethän vain vienyt meitä takaisin siihen paikkaan?” Oli nimittäin pimeää, tuulista ja pimeää.
”En toki. Olimme matkalla kauemmin kuin luulette.” Celebi hymyili. ”Minä jätän teidät tähän, ja jatkan matkaani.”
”No mekin kaiketi lähdemme kotiin.” Sanoin roskapöntön päällä istuvalle Pidovelle. ”Tuletkos, Ofelia?”
Ofelia visersi hyväksyvästi ja lehahti lyhyen matkan istuutuen sitten hartialleni. Kun käänsin selkäni kuulin vielä Celebin pienen äänen.
”Odottakaas, minulla on teille vielä jotain!”
”Ei nyt taas!” Minä parahdin. ”Kyllä Celebi, me lähdemme huomenna! Emme ole syy päitä maailman pimenemiseen. Yritämme tulla toimee.. au!” Ofelia oli nokkaissut minua poskesta.
”En minä sitä, mutta tässä on teille pieni lahja.” Sipulipää sanoi ja liihotteli siipineen päivineen luoksemme. Pian ilmaan sen edessä, toisin sanoen meidän välissämme, ilmestyi jonkinlainen muna. Se oli soikea ja mustan värinen haalean keltaisilla täplillä ja jonkinlaisella hännällä.
”Tästä saatte ensiaskeleen.” Celebi sanoi. ”Saatte huolehtia tästä uudesta ystävästänne yhdessä.”
”Annatko sen meille?” Minä kysyin. ”Mikä siitä kuoriutuu?”
”Näet sen varsin pian.” Pokémon lupasi. ”Sen pitäisi olla kuoriutunut kun tapaamme seuraavan kerran.” Otin munan varovasti syliini, peläten että se hajoaisi kosketuksesta. Sen kuori oli sileä ja tuntui lämpimältä.
”Tuletko takaisin?” Minä kysyin.
”Kyllä, kun siltä tuntuu.” Celebi lirkutti tyytyväisenä. ”Kun taas tarvitsen teitä!” Sen sanottuaan pieni pokémon katosi kuin savuna ilmaan. Ikään kuin se ei ikinä olisi ollutkaan kujalla meidän kanssamme. Ainoa todiste Celebin käynnistä oli tämä sylissäni oleva muna.
”Pidove!” Ofelia katsoi uteliaana mustaa pokémonin munaa ja yritti sitten nokkia sen kuorta. Kaipa Ofelia halusi testata miten kova kuori oli.
”Ei, Ofelia.” Sanoin tiukasti. ”Sen sisällä on vauva. Sellainen pieni pokémon.”
”Pidove!” Ofelia sirkutti, sitten se nokkaisi minua taas poskesta.
”Pidetään pikkuisesta yhdessä hyvää huolta, vai mitä?”

Celebi oli oikeassa, kuten oli Mimosakin. Jotain tällä elämällä olisi tehtävä, jotain joka merkitsi jotakin.
”Äiti oli koordinaattori.” Minä kerroin pululle. ”Isä oli kouluttaja.”
”Pidove!” Nyt Ofelia kuulosti innostuneelta.
”Pienenä minä aina halusin matkata ympäri Kuuraa, äidin ja isän jalanjäljissä.” Minä muistelin. ”Halusin olla taitava kouluttaja kuten isä, ja huippukoordinaattori kuten äiti.” Mutta asioita tapahtui, kotitalomme tosiaan paloi ja äiti kuoli. Isä jätti meidät tähän kyläpahaseen eikä sitten tullut takaisin.
”Hei, auts!” Minua oli taas nokittu. ”Tiedän, että haluat näyttää kykysi, Ofelia. Tehdään se sitten yhdessä.” – vaikka en olekaan varma onko minusta tähän, ajattelin. En ollut äiti, enkä todellakaan ollut kuten isä. Mutta Lerouxin perhe oli hajalla, kaikki olivat missä sattui huvittamaan. Mikä syy minulla siis oli jäädä tänne? Olin 19 vuotias, täysin kykenevä huolehtimaan itsestäni.
”Auts!” Taas uusi nokkaisu. ”Mennään kotiin. Emme me siellä ole kauaa, kunhan nukumme ja lähdetään sitten heti aamusta.”
”Pidove!” Pulu huudahti innoissaan. Ehkä meistä sittenkin tulisi ystävät. Ehkä. 
Kävelin kotiin, en voinut muutakaan. Hyräilin erästä laulua siinä mennessäni, sillä en tykännyt tästä pimeydestä, se hermostutti minua. En tiennyt mitä kello oli. Mutta oli varmasti jo yö, oli hyvä, ettei minulla ollut porukoita kiljumassa myöhäisestä kotiintuloajasta.

”Tässä mä asun.” Sanoin pululle ja munalle. ”Sisällä on vähän sotkuista, mutta ei teidän täydy sitä katsoa.” Mutta sitten, kun astuin lähemmäs taloa, olin juuri kuistin kohdalla, huomasin alakerran ikkunasta kajastavan valoa. Olin varma, etten ollut jättänyt valoja mihinkään ulos mennessäni. Joku oli meillä. Olin melko varma, ettei kyseessä ollut murtovaras, sillä tämä oli edelleen Charca Town, se tuttu ja kaikin puolin turvallinen kotikylä. Ei sekaisin olevia sinisilmäisiä pokémoneja, joiden silmät hehkuivat pimeässä. Hiivin niin hiljaa kuin vain oli mahdollista kuistille ja siitä etuovelle. Mutta kun olin kohottanut käteni oven kahvalle avatakseni sen, ovi vedettiin auki nenäni edessä.
”Vai siinä sitä viimein tullaan!” Kärttyinen tummahiuksinen poika karjaisi, niin että sai palkakseen ilmaiset nokkimiset, sillä mokoma huuto oli joko säikäyttänyt tai närkästynyt Ofelian, kun päin sen nokkaa noin huudettiin. Ofelia lehahti lentoon ja nokki veljeni päätä tarmokkaasti.
”Öh, moi Qwill.” Sanoin hieman kiusaantuneesti, enhän ollut olettanut hänen olevan kotona. ”Tässä on Ofelia, Mimosa antoi sen mulle.”
Hetken kuluttua pulu katsoi Qwillin saaneen tarpeeksi rökitystä ja liihotti takaisin hartialleni. Qwill haroi mustia hiuksiaan kuin kokeillakseen, oliko hänen päänahkansa saanut pahojakin kolhuja.
”Soitin tänne viisi kertaa!” Poika puhisi. ”Viisi!”
”Sehän on kivaa.” Minä mumisin. ”Päästätkö mut sisälle? Munukka jäätyy.” Niin Qwill väistyi oven suusta päästäen meidät sisään.
”Mistä sä tuon revit?” Veli tahtoi tietää.
”Sain sen joltain ohikulkijalta.” Valehtelin riisuessani saappaitani. Enhän voinut sanoa, että sain sen Celebiltä, sitä nyt ei uskoisi Erkkikään, ei edes kovin herkkäuskoinen Erkki.
”Missä sä olet ollut näin myöhään?” Qwill tivasi, hän seurasi minua päättäväisesti mennessäni jääkaapille. Tiskit oli näköjään tiskattu poissa ollessani. Keittiön pöydällä koreili tarjotin täynnä lämpimiä voileipiä, juuri uunista otettuja. Muistin juuri, etten ollut syönyt koko päivänä. Istuuduin pöytään, Ofelia oli liihottanut sinne minua ennen ja katseli kiinnostuneena voileipä pinoa.
”Et vastannut kysymykseeni.” Qwill kärtti, kun istuin alas ja kasasin eteeni leipäpinon. Ofelia visersi kimakasti, varmaankin osoittaakseen että sekin tahtoi osuutensa.
Repäisin puolet leivästä ja asetin sen linnun eteen, Ofelia katsoi minua pistävästi.
”Saat lisää jos maistuu.” Vakuutin sille. Niinpä pulu alkoi tyytyväisenä repiä itselleen sopiva paloja juustoisesta leivästä.
”Olet siivonnut täällä.” Totesin tyynesti, etsiessäni jotain, mihin kääriä munan, jotta se pysyisi lämpimänä. Satuin silloin vilkaisemaan tiskipöytää, jonka tiskit olivat tipotiessään. Pian löysinkin yhdeltä keittiön tuolilta keltaisen hiukan näivettyneen huovan, johon käärin Celebiltä saadun munan.
”Kas niin.” Huomasin leperteleväni munukalle. ”Nyt on kaikki hyvin.”
”HARRI!” Qwill karjaisi. ”Missä sä olet ollut?”
”Vähän siellä sun täällä.” Vastasin nopeasti. ”Ei tuota tarvitse säikkyä, Qwill-setä se vain elämöi.”
Veljeni huokaisi raskaasti. ”Mä luovutan..”

Iltapalan jälkeen sain esitellä Ofelialle ja munukalle pommin räjäyttämän huoneeni. Ei siellä oikeasti mikään pommi räjähtänyt, olin vain epäsiisti olento.
”Onhan räällä vähän sotkuista.” Minä myönsin. ”Mutta ei meidän täällä tarvitse asua. Kunhan nukumme yön yli.”
”Pidove!” Lintu vastasi, kuin sanoen, että huomenna matka alkaa. Niin, huomenna. Mutta sitä ennen on nukuttava yön yli. Puin siis pyjaman ylleni, otin munukan kainalooni ja heittäydyin sängylle. Ofelia katsoi touhuani kirjahyllyltä käsin.
”Tule säkin tänne, Ofelia!” Huikkasin sille ja osoitin pehmeää tyynyä, yhtä niistä lukuisista, jotka olin varastoinut huoneeseeni, jos joskus tarvitsisin niitä. Ofelia punnitsi sanojani hetken, sitten se näemmä päätti että mukava tyyny olisi parempi nukkumapaikka kuin kirjahylly. Se lepatti sängylleni ja pudottautui vapaalle tyynylle. Minä puolestani käperryin tuttuun nukkumisasentooni, ja painoin munan syliäni vasten. Peittoon hautautuneena me kaikki – minä, Ofelia ja pikku kaveri pysyisimme lämpiminä. Huomenna sitten.

Saa nähdä mitä siitäkin tulee.

Kommentit

Cinna

Loistava tapa aloittaa matka (vaikkei nyt teoriassa ole vieläkään virallisesti alkanut), tämä oli kovin inspiroiva tarina. En tiedä pystyisinkö itse Harleyn kengissä löytämään tarpeeksi motivaatiota taistella jonkin sellaisen eteen, joka tulee maailmassa koittamaan vasta satoja ja satoja vuosia sen jälkeen, kun en täällä enää ole. Tulevaisuuden synkkyydestä tuli hieman Chrono Trigger -viboja. Vähän jäin miettimään, että kylläpä tämä järjestö on aloittanut toimintansa todella pitkä aika takaperin, kun tuhannen vuoden ero kuitenkin.

Oli hyvä idea kirjoittaa tätä myös Ofelian näkökulmasta, valitettavasti pariin otteeseen minulla meni vähän sekaisin kertojan suhteen, että oliko kyseessä tosiaan vieläkin Ofelia vai siirryitkö jo takaisin Harliin. Pilkutus oli huomattavasti parempaa kuin viime tarinassa. :> (Jotenkin tuntuu, että tämän kommentin piti olla paljon pidempi.. tätä siitä saa kun lukee tarinan useampi päivä takaperin ja päättää viimeistellä tarinakommentin siitä vasta myöhemmin, grhmm).

Ofelialle 15 exp, sinulle §35 ja palkinnot aikamatkailusta (Celepiste, Nomel Berry, Micle Berry, Fairy Ball, Spring Powder ja Maranga Berry).

//Viitaten edeltävän tarinan tarinakommenttiin, kyseessä pulupeli.