Aurora #3 > Rahvaanomaista menoa

Tarina on alun perin kirjoitettu Joulukuussa 2013.

”Älä huoli Rigel, me emme mene kotiin”, minä vakuutin sille.
”Nidoo?” Nidoran katsoi minua kysyvästi.
”Me lähdemme kiertomatkalle, palaamme sitten joskus”, minä mutisin. ”Nuo saavat vähän miettiä kannattaako Himekoa paapoa.”
Rigel murahti ja nyökkäsi. Sitten se teki jotain odottamatonta, se kääntyi ja pöllytti lunta päälleni takajalkojensa avulla.
”Hei!” Minä huudahdin. ”Senkin, Rigel!” Nidoran juoksi, katsoi taakseen ja pöllytti lisää lunta päälleni.
”Itsepähän kerjäsit!” Minä julistin ja otin maasta lunta, pyörittelin sen kädessäni palloksi. ”Täältä pesee!”
Heitin Rigeliä sillä, se osui Nidorania päähän. Se ravisteli lumen päältään ja odotti että juoksisin sen kiinni.

Mokomakin vintiö.

Juoksin tietenkin Rigelin kiinni, silloin se pöllyytti lisää lunta päälleni.
”Rigel!” Minä huusin ja heitin Nidorania uudella lumipallolla, nauroin. Rigelkin näytti tykkäävän uudesta leikistä, se pöllyytti päälleni lunta, minkä jaksoi. En ollut ennen erityisemmin välittänyt leikkimisestä pokémonien kanssa – tai pokémoneista yleensäkään, mutta se johtui lähinnä Himekosta ja Hirosta. Himeko ei koskaan leikkinyt pokémoniensa kanssa. Hän vain oli, harjasi ja muuten hoiti niiden ulkonäköä. Jos Rigel kuuluisi hänelle, hän olisi varmaan sitonut rusetin Nidoranin toiseen korvaan, mutta olen varma, ettei Rigel pitäisi siitä sitten tipan tippaa.  Sitten Rigel pysähtyi.

”Hei, se on villi Nidoran!” Joku tyttö kuului huutavan. ”Minä nappaan sen!” Anteeksi, kuinka? Se sai minuun vauhtia, sillä kukaan ei kyllä nappaisi Nidoraniani! Päästyäni lähemmäs, näin aukean, siellä seisoi tyttö jolla oli jään siniset hiukset, hänen vierellään oli jokin pokémon. Jokin pieni ja sininen, jonka päästä kasvoi vihreitä lehtiä. Hyvin kummallinen näky kylmässä ja lumisessa metsässä, lyön vaikka vetoa että tuolla pokémonilla oli kylmä.
”Hana tee absord!” Tyttö määräsi, silloin sinisen pokémonin vihreät lehdet alkoivat hehkua, oli sanomattakin selvää, että se aikoi hyökätä Rigelin kimppuun. Rigel murisi, muttei tehnyt yhtään mitään, minä puolestani astuin kiireesti edemmäs ja nappasin Rigelin sivuun, ennen kuin isku ehti osua siihen.
”Mitä ihm…” Tyttö sadatteli.
”Tuo on minun repliikkini.” Minä vastasin, puristin Rigeliä sylissäni ja tuijotin tyttöä, joka oli juuri määrännyt pokémoninsa käymään Rigelin kimppuun.
”Hei, se Nidoran on minun!” Tyttö kiljahti.
”Enpä usko”, minä puolestani vastasin. ”Tämä Nidoran on minun.”
”Todista se sitten!” Tyttö rääkäisi, jostain syystä hän toi mieleeni aivan Himekon. En joka tapauksessa voinut muuta kuin vetää laukkuni sivutaskusta Rigelin poképallon.
”Tämä on Rigelin poképallo”, minä sanoin. ”Haluatko väittää vastaan?”
”Se on kenen…?” Tyttö kysyi, nyt hän katsoi minua rumaa vinoa nenäänsä pitkin.
”Rigel on Nidoranin nimi”, Minä vastasin. ”Tiedäthän, Rigel on tähden nimi, ja Rigel sattuu pitämään tähdistä.”
”Tuota minä en usko”, tyttö torasi.
”Parasta uskoa”, sanoi joku toinen, pusikossa rönynnyt poika, siitä päätellen, että hän näkyi hajottaneen juuri housunsa. Hänen hiuksensa olivat laventelin väriset ja silmät ruskeat kuin pähkinäpuu.
”Sakura, oikeasti”, poika huokaisi. ”Tuo Nidoran on jo varattu.”
”Mistäs niin päättelet?” Ilmeisesti Sakura-niminen tyttö ärähti.
”Siitä, että tuo Nidoran on niin nätisti hänen sylissään, eikä yritäkään pistää häntä”, poika selitti ja viittasi Rigeliin.
”Se johtunee siitä, että Rigel on pistänyt minua jo tänään”, minä huomautin.
”Ja tiedoksesi, rakas serkkuni – Rigel on tähdistön nimi”, poika lisäsi.
Tyttö murahti. ”Älä sitten päästä hirviötäsi kimppuuni, Michi!”
”Tange!” Pojan sylissä oleva pokémon vinkaisi.
”Älä välitä, Hana”, Michiksi olettamani poika sanoi ja silitti sinisistä köynnöksistä koostuvaa pokémonia tämän päälaelta. ”Et sinä mikään hirviö ole.”
”Mikä pokémon se on?” Minä kysyin.
”Etkö sinä sitä tiedä?” Sakura huudahti kaikki tietävään sävyyn.
”Sakura, sulje suusi”, Michi ärähti. ”Tämä on Tangela, se on ruohotyyppiä, eikö olekin nätti?”
”On se”, minä hymyilin ja se oli totta. Pieni köynnöksistä koostuva pokémon oli oikein söpön ja persoonallisen näköinen.

”Se ei kuitenkaan ole voimakkain”, Sakura leveili. ”Mitä taas tulee minun Nobaraani…”
”Sinä ja sinun Oddishisi.” Michi huokaisi. ”Ei sekään osaa vielä mitään erikoista. Ja etkö sinä juuri äsken kutsunut sitä Hanaksi? Sehän on minun Tangelani nimi!”
”Oddish!” Tytön sylissä oleva pokémon murahti loukkaantuneena, kun sen kouluttaja alkoi puhista:
”Hana on sen lempinimi!” Mutta tytön serkku vain huokaisi kyllästyneesti, ja pyöritteli silmiään, ikään kuin olisi jo käynyt tämän keskustelun.
”Kukas sinä olet?” Hän kysäisi, puheen aihetta vaihtaakseen. ”Oletko vasta aloittanut matkasi?”
”Nimi on Miwa Saeki”, vastasin lyhyesti. ”Sain Rigelin äsken, mutta tapasin sen eilen.”
”Miksi sen nimi on Rigel?” Michi kysyi.
”Se tykkää tähdistä”, Minä vastasin lyhyesti, olinhan vasta selittänyt koko jutun. ”Entäs hän?”
”Hana vaikutti sopivalta nimeltä”, Michi vastasi. ”Kun näin tämän, Hana vain tuli mieleeni.”
”Ja mistä sinä tulet?” Sakura kysyi, muttei tippaakaan ystävällisesti.
”Tulen Aurora Townista, tästä vierestä”, vastasin todenmukaisesti.
”Oletko sinäkin matkalla Cordovan Towniin?” Michi kysyi.
”Jos se on seuraava kaupunki, niin kyllä”, Minä vastasin. En oikeastaan edes ajatellut seuraavaa määränpäätämme, pääasia oli vain se, että pääsimme pois tuosta tuppukylästä.
”Sehän on mukavaa”, Michi hymyili. ”Tuletko yhtä matkaa?”
”En usko, että se on sopivaa”, Sakura puuttui puheeseen. ”Meidän ei tule näyttäytyä rahvaanomaisten tyyppien kanssa.”
”Sakura!” Michi ärähti.
”Sanoitko rahvaanomainen?” Minä kysyin. ”Mistäs moinen?”
”Sinun pokémonisi juoksee vapaana”, Sakura huomautti.
”No se saa liikuntaa”, minä puolustauduin. ”Eipähän liho.”
”Ja juokset ulkona tuossa asussa”, Tyttö lisäsi, osoittaen asukokonaisuuttani. Katsoin hameeseen ja toppiin sonnustautunutta tyttöä hetken. Hän ei tainnut olla täältäpäin.
”Jos et ole huomannut, prinsessa,” minä vuorostani huomautin. ”Täällä on tähän aikaan vuodesta helvetin kylmä.”
”Loukkaatko sinä minua?” Tyttö kivahti.
”En missään nimessä”, minä vastasin. ”Sinä et taida olla täältä päin.”
”Mitäs tuo sitten tarkoitti?” Sakura kysyi.
”Asustasi päätellen, olet lähdössä aurinkolomalle”, minä selitin. ”Mutta täällä tupruttaa lunta kahdeksana kuukautena vuodessa.”
”Sakura”, Michi sanoi ennen kuin tyttö ehti avata suunsa. ”Ole hiljaa. Minusta tuo, jos mikä on rahvaanomaista.”
Siitäkös tyttö pöyristyi, hän lähti marssimaan pitkin askelin edessä olevaa tietä Oddish sylissään. Jos hän jatkaisi pokémoninsa hyysäämistä noin, siitä tulisi vielä lihava, minä puolestani laskin Rigelin maahan, vaara taisi olla ohi, ja se voisi kävellä omin jaloin.

”Olen pahoillani tuosta”, Michi sanoi. ”Hän on kuin joku olisi tehnyt hänestä kuningattaren.”
”Sen huomaan”, minä mutisin.
”Kiitos vanhemmille”, Michi virnisti. ”Tuletko? Mennään samaa matkaa.”
Mitä olisin voinut sanoa? Ei kiitos, olen ihmisvihaaja. Jos totta puhutaan, olisin halunnut matkustaa yksin, tai kaksin, Rigel ja minä. Rigelkin taisi olla samaa mieltä, sillä se murahteli siinä jalkani vieressä epämääräisesti.
”Kyllä minä tajuan, Rigel”, minä kuiskasin. ”En minäkään erityisesti tykkää tästä.”
”Tuletko sinä?” Michi huikkasi.
”Joo!” Minä vastasin. ”Ala tulla, Rigel.” Rigel murahti tapansa mukaan epämääräisesti ja lähti seuraamaan minua.
Minä puolestani jotenkin arvasin, että tästä tulisi pitkä matka, mutta sitä en arvannut, että jouduin tenttiin.
”Minkä ikäinen olet?” Michi kyseli.
”21”, minä vastasin.
”Mihin aiot erikoistua?” Oli seuraava kysymys, jota en ollut edes ehtinyt miettiäkään, mutta annoin helpoimman vastauksen.
”Minusta tulee kouluttaja – ainakin näillä näkymin”, Vaikka, en ollutkaan täysin varma ammatistani, mutta kannattihan sitä ainakin yrittää.
”Sitten sinä varmaan tiedät paljon pokémoneista”, Michi totesi, eikä hänellä ollut aavistustakaan miten väärässä oli. Siksi siitä seurasikin kiusallinen hiljaisuus.
”Tiedätkö sinä?” Michi kysyi lopulta.
”Enpä juuri”, minä myönsin.
”Kai sinä sentään tiedät, että oma pokémonisi on myrkkytyyppiä?”
Minä huokaisin. ”Joo.”
”Selitänkö hieman, miten kaava toimii?” Poika kysyi avuliaasti.
”Tee se”, vastasin mutten ollut innokas kuulemaan tsiljoonaa eri asiaa pokémoneista ja niiden hoidosta.
Mutta siitä ei onneksi tullut, mitään sillä Himekon kopio alkoi kirkua kuin syötävä. Jokin matoa muistuttava pieni pokémon oli alkanut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.
”Michii! Ota se pois! Ota se pois!” Tyttö kirkui.
”Tuon takia Himeko lähtee harvoin kotoa”, Minä kuiskasin Rigelille ja virnistin. Voisin olla varma, että Nidoran naurahti toteamukselleni. Michi-parka joutui juoksemaan serkkunsa kiinni ja rauhoittelemaan tätä.
”Ota se pois! Minut täytyy viedä varmasti pokémon centeriin! Tuo mato on myrkyllinen, ihan varmasti on!”
”Rauhoitu, Sakura”, poika huokaisi. ”Se on vain Wurmple ja näyttää ihan vaarattomalta…”
”Vielä pahempaa!” Tyttö parkaisi. Siinä välissä minä olin ehtinyt jo kävellä Rigel kanssani heidän luokseen.
”Voi hyvä luoja”, minä päivittelin silmiäni pyöritellen. ”Pikku kaverihan kuuroutuu ennen kuin se hätistetään pois.” Siksipä minä kumarruinkin pienen punaisen madon puoleen ja ojensin sille kättäni.
”Älä ota henkilökohtaisesti, kamu”, minä sanoin. ”Mutta tulehan nyt, ennen kuin kuuroudut täysin.”
Pieni mato näytti olevan samaa mieltä, joten se luikersi kädelleni, autoin pikkuisen erääseen puun koloon, siellä sillä olisi sentään lämmin. Eikä sieltä luultavasti löytyisi kirkuvia tyttöjä.

”Mennäänkö sitten?” Minä kysyin.
”Vaara ohi”, Michi totesi.
”Eikä ole, se… se… se…!” Draamakuningatar Sakura jatkoi.
”Meni puun koloon sinua piiloon”, minä huokaisin. Sitten jokin lehahti puuhun, se näytti pieneltä linnulta.
”Hei, se on Fletchling!” Michi hihkaisi. ”Niitä ei näe täällä usein.”
”Fletchling?” Minä toistin.
”Normaali ja lentotyypin pokémon”, Michi täsmensi. Fletchling katsoi meitä uteliaasti, Rigel puolestaan tuijotti sitä äreästi. Sitten Fletchling nousi siivilleen ja syöksyi huimaa vauhtia kohti Rigeliä. Ja Pam! Se törmäsi päistikkaa Nidoraniin sellaisella voimalla, että Rigel lensi kylkensä varaan. Mutta sehän ei pysäyttänyt Nidorania, Rigel nousi ylös ja murahteli, sitten se katsahti minua.
”Nidoo!”
”Et kai sinä halua tapella?” Minä kysyin.
”Kyllä se taitaa haluta otella”, Michi sanoi ja heitti minulle jonkin punaisen laitteen. ”Näet tuolta liikkeet mitä Rigel osaa.”
”Hmm…” Rigel osasi kolme iskua, Leerin, Peckin ja Focus Energyn. Fletchling syöksyi uudelleen, tällä kertaa se myös kiljui kimeällä äänellä. Rigel ei antanut linnun osua itseensä toista kertaa, joten se hyppäsi ajoissa pois tieltä. Sitten se katsoi minua uudelleen.
”Ööh… Tee Peck,” minä sanoin. Rigel odotti, että Fletchling kaartaisi uudelleen kohti meitä maassa olevia ja se tekikin sen, mutta suuremmalla nopeudella kuin hetki sitten.
”Se on Quick attack,” Michi sanoi. ”Valmistaudu.”
”Rigel, hyppää!” Minä huusin. Se olikin pienelle Nidoranille helppoa.
Pelkäsin, että pokémonit löisivät rytäkässä päänsä yhteen, mutta juuri kun Flethlingin pää olisi osunut Rigeliin se kääntyi ilmassa, niin, että se pääsi kiepsahtamaan linnun mahan alle, sitten se pisti Fletchlingiä otsassaan olevalla piikillä.
Lintu huusi kivusta, mahan alunen taisi olla sen herkkä kohta. Lintu alkoi kieppua tuulessa, ja näytti jo siltä, että se putoaisi tai iskeytyisi päistikkaa puuhun, Rigel puolestaan laskeutui maahan kauniisti suoraan lyhyille jaloilleen.
”Miwa, koppi!” Michi huusi, hän heitti minulle jonkin pallon, se oli samanlainen kuin Rigelinkin poképallo.
”Koeta pyydystää se,” poika kannusti. ”Muuten se saattaa loukkaantua.”
Totta tuo. Niinpä minä heitin pallon kohti lintua. Pallo avautui ilmassa, ja sen sisältä purkautui punainen valo, joka imaisi linnun sisäänsä, sitten pallo tipahti maahan ja alkoi kieriä. Se kierähti kerran, ja toisen ja kolmannenkin, sitten se jäi maahan, minun ja Rigelin eteen makaamaan.
”Sinne jäi!” Michi hihkaisi. ”Nyt sinä pyydystit sen.”
”Pyydystinkö?” Minä kysyin.
”Joo”, Michi sanoi. ”Se on nyt sinun.”
”Saanko pitää sen?” Minä kysyin. ”Pallo oli sinun…”
”Voin ostaa lisää”, poika vakuutti.

Niinpä otin pallon mukaani, Rigel nuuhki palloa hetken ja nyökkäsi. Se näytti tyytyväiseltä itseensä. Pistin pallon laukkuuni ja päädyin jatkamaan matkaa näiden serkusten kanssa. Tällä kertaa prinsessa Sakura päätti vaivautua kulkemaan samaa tahtia meidän muiden kanssa. Sitten alkoi lumimyrsky.

Tämän täytyi olla niitä kuuluisia talven viimeisiä myräköitä.

”Voi kun kiva”, minä huokaisin. ”Rigel, hyppää kyytiin.”
”Nidoo!” No en varmasti, niin se varmasti ajatteli.
”Hei, en halua, että eksyt tässä pyryssä!” Minä korjasin. Nidoran punnitsi sanojani hetken, sitten se päätti hypätä syliini – varmuuden vuoksi, mikä oli hyvä, sillä tuuli koveni sellaisiksi puuskiksi, että se olisi voinut viedä Nidoranin mennessään. Oli hyytävän kylmä, kuulin Sakuran valittavan asiasta, hänellä se vasta täytyi kylmä ollakin, minäkin palelin, vaikka olinkin pukeutunut lämpimästi. Kiersin käteni Rigelin ympärille hyvin tiukasti, kuvittelin että sillä olisi edes vähän lämpimämpi kuin itselläni, mutta epäilin että se oli itsekin jäätymässä kalikaksi. Matka tuntui pitkältä, olimmekohan eksyneet tässä pyryssä?
”Olit aivan oikeassa Hypnoseni”, kuulin lämpimän äänen sanovan jostain läheltä, ehkä edestämme, mutta lumipyry oli niin tiheää, että tuskin näin sinnekään.
”K-K-Kuk-k-k-ka siellä?” Michi kysyi ääni kylmyydestä väristen.
”Köyhä ennustajanainen vain”, ääni vastasi. ”Hypno sanoikin, että saamme pian vieraita, jotka tarpovat lumimyrskyssä.”
”E-E-E-Emmehän sattuisi olemaan kaupungin liepeillä?” Minä puolestani kysyin värisevällä äänellä.
”Olette aivan Cordovan Townin liepeillä, kultaseni”, ääni vastasi. ”Seuratkaa siis minua.”
”Ei millään pahalla, nainen”, Sakura niiskutti. ”Mutta ei tässä pyryssä tahdo nähdä eteensä.”
”Se ei ole mikään ongelma”, naisen ääni vastasi. ”Kunhan vain seuraatte ääntäni, pääsette kyllä perille.”
”Onko tyhmempää kuultu?” Sakura jupisi.
”Minä kuulin tuon, nuori neiti”, naisen ääni vastasi terävästi.
”On itse asiassa”, Minä huomautin. ”Se äskeinen kiljuntasi nimittäin.”
”Rahvaanomaista”, Sakura murahti vastaukseksi.
”Oi, anteeksi prinsessa”, minä naurahdin pilkallisesti.
”Olemme perillä”, naisen ääni julisti. ”Tulkaahan nuoret, vien teidät kotiini lämmittelemään.”
Mutta minä en nähnyt vieläkään kunnolla eteeni, puut olivat kuitenkin jääneet taakse, nyt näin rykelmän taloja ja valoja. No ainakin olimme poissa metsästä, ja mikä parempaa, kukaan ei etsisi minua, ei tässä lumipyryssä.
”Miten jakselet, Rigel?” Minä kysyin.
”Nido!” Nidoran vastasi kovalla äänellä.

No ainakaan se ei ollut jäätynyt syliini.

Kommentit:

Chidori

Tarina 3 >
Eipä päässyt Miwa vieläkään pälkähästä, kun sai matkakumppanikseen aivan siskonsa kaltaisen diivan. :’D Vaikuttaisi kuitenkin, että Miwa pystyy nyt pitämään paremmin puoliaan, kerta Michikin on paikalla rauhoittamassa siskoaan. Neitosten välinen ivailu oli kyllä hauskaa luettavaa. Ja oi, Tangela! Jostain syystä tuppaan välistä unohtamaan tämän pokémonin olemassaolon, vaikka kovin sympaattinen ja suloinen köynnöspokémon onkin kaikessa mystisyydessään. Mukavaa, että epäsuosituillekin pokémoneille annetaan tilaa parrasvaloissa, vaikka näin sivuhahmojen pokémonina. :3

Rahaa saat taas 70pd:tä. Rigelille 3 tasoa, samaten onnellisuutta. Splinterkin pääsi tähän mielenkiintoiseen kööriin mukaan ja saa ottelusta kahden tason verran kokemusta!

Aurora #2 > Hyvästit tai sitten ei

Tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2013.

Se oli ensimmäinen yö, jolloin nukuin heräilemättä painajaisiin. En oikeastaan muista näinkö unia ollenkaan. Peittooni oli kuitenkin ilmestynyt pieniä reikiä, koska Rigel oli – ilmeisesti keskellä yötä loikannut viereeni nukkumaan ja nojannut piikkisellä puolellaan peittoani vasten. Heräsin aamulla – joskus yhdentoista maissa siihen, että Rigel tökki päällään naamaani.
”Auts! Älä töki naamaani, kun nukun!”
No ei se sitten tökkinyt. Se vain vaihtoi paikkaa ja livahti peiton alle – vain pistelläkseen jalkojani.
”Auts! Älä pistele varpaitani!”
”Nidoo!”
”No en varmana nouse, mene itse nukkumaan!”
”Rousk!”
”Auts!” Kun päivä alkaa sillä, että erittäin terävähampainen Nidoran sinua varpaasta, päivä ei takuulla voi alkaa hyvin.
”Perhana, Rigel!”
”Nidoo!” Pokémon huusi.
”Mikä tässä on ongelmana?” Minä mutisin.
”Nidoran!” Rigel huudahti.
”Ai että koska sinä et nuku, ei nuku kukaan muukaan?” Minä arvasin. Nidoran nyökkäsi kiivaasti.
”No hyvä on”, minä huokaisin. ”Mutta yöpaitasillani en lähde hiippailemaan, tiedä se.” Nidoran ei tuntunut ymmärtävän, etten halunnut sen katsovan, kun vaihdoin vaatteita, olihan se urossukupuolta, eikä noista koskaan tiennyt. Se vain tuijotti minua typertyneenä, eikä käsittänyt millään, miksei saanut tuijottaa minua.
”Käänny ympäri!” Minä määräsin. Nidoran mutisi ärtyneenä jotain. Vedin päälleni mustat polviin asti yltävät mustat legginsit ja siniset farkkushortsit – ja kyllä oli talvi, tai ainakin sen tapainen. Vedin ylleni pitkän mustan paidan ja sen päälle harmahtavan vihreän t-paidan, jota koristi purppuran värinen numero kolmetoista – epäonnen numero, kuinkas muutenkaan.
”Saat kääntyä Rigel”, Minä sanoin. ”Onko sinun nälkä?”
Nidoran katsoi minua närkästyneesti. Minä puolestani haukottelin, oli liian aikaista olla ylhäällä – ainakin minulle. No sopi toivoa, että Himeko ja hänen hirviönsä olivat vielä unten mailla. Olin täysin varma siitä, ettei Himeko antaisi eilisen olla. Hän ei ollut järin hyvä kouluttaja ja kerronpa miksi. Ensinäkin minusta Rigel teki oikein, kun se tuli eilen ja tönäisi sitä rumilusta, mutta mikäli minä Himekoa tunsin, hän varmasti kostaisi sen, pokémoniensa avulla.

”Miwanen, sinäkö se olet?” Isoäiti kysyi, kun astuin keittiöön. ”Puoli vuotta sitten nousit viimeksi tähän aikaan.”
”Rigel puri minua varpaasta, kun en herännyt”, minä huokaisin.
”Rigel?” Isoäiti kysyi, hän ei katsonut minuun, sillä laittoi juuri aamiaista, paistoi munakasta – tietenkin kasvis painotteista, sillä me emme varastaneet pokémonien munia.
”Nidoran”, minä sanoin.
Isoäiti kääntyi katsomaan minua ja jalkani vieressä olevaa Nidorania ja hymyili: ”Miksi sen nimi on Rigel?”
”Se tykkää tähdistä”, minä mutisin ja istuin pöydän ääreen.
”Mitä aiotte tehdä tänään?” Isoäiti kysyi.
”Ei mitään kai”, minä kohautin hartioitani.
”Menisitte ulos, kaupunkiin”, isoäiti sanoi.
”Kylään, tarkoitat”, minä mutisin.
”Ulkoilma tekisi sinulle hyvää – ja hänelle myös”, isoäiti sanoi.
”Katsotaan sitä sitten”, minä mutisin.
”Kappas Miwa on noussut tänään aikaisin”, Nobuko totesi tullessaan keittiöön. ”Mistäs nyt tuulee?”
”Rigel puri minua varpaasta”, minä vastasin. ”Rigel, Nidoran.”
”Se siis halusi sinun nousevan”, Nobuko naurahti.
”Joo”, minä mutisin. ”Mites prinsessa?”
”Nukkuu”, Nobuko sanoi.
”Hyvä”, Minä mutisin.  Isoäiti antoi Rigelille myrkkytyypin  pokémoneille tarkoitettua ruokaa, jonka pokémon ahmi innokkaasti. Minä puolestani söin munakkaani, mitään sanomatta. Sitten tuli Hiro, joka päätti tuupata Rigelin sen ruokakuppiin. Ja voitte varmasti arvata, mitä Rigel siitä piti.
”Hei!” Minä älähdin. ”Jätä pienempäsi rauhaan, muhvi!”
”Älä hauku Hiroa!” Himeko huudahti.

 Voi taivas, hänenhän piti nukkua.

”Haukun tuota kiusankappaletta, kun siltä tuntuu!” Minä tiuskaisin.
”Lopettakaa tuo”, isoäiti sanoi. ”Syö aamiaisesi, Hime.”
”Hän saa ensin pyytää Hirolta anteeksi!” Himeko vaati. ”On silläkin tunteet!”
Vai tunteet? Älkää naurattako, se on ollut kaikkien, erityisesti minun kiusanani, ei siinä tunteita tarvittu, ainakaan hyviä sellaisia.
”Miksi se sitten kiusaa Rigeliä, jos saan kysyä?” Minä kysyin pistävällä äänellä.
”Mikä hitto on Rigel?” Himeko kysyi.
”Se on tuon Nidoranin nimi, ääliö”, minä ärähdin.
”No se… mikä se nyt olikaan, kävi eilen Hiron kimppuun!” Himeko puolustautui.
Koska se suuttui, ja yritti luultavasti vain suojella minua. Minä ajattelin. Tosin suojella oli vahva sana, ehkä se ei sentään suojellut minua siinä mielessä. Rigel murisi Hirolle, olin aika varma, että se olisi käynyt Linoonen kimppuun, ellen olisi nostanut Nidorania syliini.
”Mennään, Rigel”, minä mutisin. ”Täällä ei voi olla.” Kävin nopeasti yläkerrassa, huoneessani. Rigel sai poikkeuksellisesti istua sängylläni, kun harjasin tummanruskeat hiukseni ja sidoin ne kahdelle saparolle, kuten minulla oli tapana. Otin vaatekaapistani sille matkalle, mikä ei ikinä toteutunut ostetun keltaisen poképallo-vyön, joka oli myös laukku, sillä siinä oli monia taskuja, johon mahtui tavaraa. Kiinnitin sen vyötärölleni, muuten vain.
”Lähdetään ulos, Rigel”, minä sanoin. ”Vain siksi, ettemme kumpikaan pysy tolkuissamme, jos pysymme täällä, tuon ja hirviöidensä kanssa.”

”Menetkö jonnekin, Miwa?” Isoisä kysyi, hän oli juuri tullut pihalta, töitä tekemästä, kun laskeuduin Rigelin kanssa portaat alas.
”Mennään ulos, minä ja Rigel”, minä vastasin. ”Nidoranin nimi on Rigel.”
”Jaahas”, isoisä sanoi. ”Mutta pysykää kaukana Mt. Crystalista.”
”Joo, joo”, minä vastasin. ”Emme me sentään jäätyä tahdo.”
”No hyvä”, isoisä hymyili. ”Pitäkää hauskaa.”
”Niin hauskaa kun tässä peräkylässä suinkin voi pitää”, minä mutisin. Rigel murahti heti perään.
Menin suoraa tietä eteiseen, Rigel seurasi, se loikki kuin jänis perässäni. Laitoin jalkaani pitkät tummanpunaiset joka sään saappaani, olimme juuri aikeissa lähteä, mutta isoäiti tuli eteiseen, pienen paketin kanssa.
”Tässä on sinulle vähän evästä, pikkuinen”, isoäiti hymyili. ”Pakkasin mukaasi vähän munakasta ja kaakaota, sekä pokémon ruokaa Rigelille.”
”Kiitos, mummi”, minä sanoin. ”Emme mene kauas.”
”Yritän puhua Himelle järkeä. Kyllä hän kuuntelee”, isoäiti sanoi. Avasin oven ja nyökkäsin.
”Mentiin, Rigel.”
”Nidoran!”
Huokaisin onnesta, kun pääsin ulos tuosta talosta. Rigel nuuhki ulkoilmaa kiinnostuneena.
”Täällä ei ole paljoa nähtävää”, minä huokaisin. ”Isoin rakennus on pokémonhoitola. Minä en ikinä ole käynyt siellä.”
”Nido!”
”Ei, me emme voi mennä Mt. Crystalille. Yritin kerran, minua potkittiin persuksille. Olin silloin pienempi”, minä kerroin. ”Tulitko sinä sieltä, Rigel?”
”Nidoo”, Nidoran pudisti päätään. Me kävelimme – Rigel loikki, ja minä kävelin kylän poikki. Oli niin vilpoista, ettei kukaan halunnut olla ulkona.
”Katso, Rigel, siinä on hoitola”, minä sanoin ja osoitin tien liepeillä olevaa suurta jäänsinisen väristä rakennusta, jonka kattoa tukivat kaksi paksua pilaria. Mutta Rigel ei katsonut sitä, Itse asiassa se teki parhaansa välttääkseen katsekontaktin rakennuksen kanssa.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin.
Mutta Rigel ei vastannut.
”Tuolta minä löysin sinut”, minä sanoin ja osoitin tietä, joka johti Route 101:lle. Sinne Rigel lähti pomppimaan.
”Hei, Rigel!” Minä huusin. ”Odotas, älä mene sinne, peeveli!”
Se pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Se olisi varmaan sanonut: ”Kuule tyttö, seuraa minua. Ei täällä ole parempaakaan tekemistä.”
”No siinä olet kyllä oikeassa, Rigel”, minä totesin, ja ketä se muka haittaisi, jos kävisin vähän kävelemässä route 101:llä?

Oli kylmä, liian kylmä. Rigelillä ei näyttänyt olenkaan kylmä, onnekas. Edessämme oli luminen tie, ilma tuoksui kuusikolta, eikä mikään ihme, sillä route 101 oli kuusikkoa. Aamuilma oli sumuista, viileää. Oli hiljaista, jostain kuului vaimeaa ääntelyä, ruohikko kahisi.
”Pokémonit ovat aamuvirkkuja”, minä totesin. ”Et taida olla ainoa laatua Rigel.”
”Nidoo”, Nidoran vastasi.
Kävelin Rigelin perässä, tietä pitkin, emme me minnekään menisi, etenkään seuraavaan kaupunkiin. Kunhan olimme vain.
Rigel nuuhki ja tarkkaili maastoa innostuneena. Tulikohan se täältä? Missä se mahtoi asua oikeasti?
”Onko tämä paikka kotisi Rigel?” Minä kysyin.
Rigel ei vastannut. Se katsahti minuun, muttei sanonut mitään.

Ehkei sillä ollut kotia.

”Joskus minustakin tuntuu samalta”, minä huokaisin. ”Saattaa näyttää että kotona on kaikki hyvin, mutta… no en ole suosikkityttö. Kuvittele Rigel, nuorimmainen ilman pokémonia. Ne puhuvat joskus selän takana, tiedätkö, en ole niin tyhmä, kuin miltä näytän, ne eivät tajua, että omistan myös korvat.”
Rigel katsoi minua ymmärtäväisesti – tai niin minä ainakin kuvittelin. Huokaisin uudelleen ja maleksin vanhan puunkannon luo ja iskin persukseni sille. Rigel käveli luokseni, se asetti etujalkansa oikealle jalalleni – hassua vai mitä?
”Äiti ja isä kuolivat onnettomuudessa, kun olin pieni”, minä huokaisin. ”Sen jälkeen me tulimme tänne, ja asuimme isovanhempien kanssa. Se ei tuntunut kodilta silloin, eikä oikein tunnu nytkään. Minun piti lähteä, mutta öäh, matkatoverini heittikin minut roskikseen.”
”Nido?”
”No ei oikeasti, mutta niin tapaan sanoa”, minä naurahdin. ”Yleensä en edes puhu siitä. Olet kummallinen tapaus Rigel, miksi puhun tästä kanssasi? Ymmärrätkö sinä edes mitä puhun?”
Silloin Rigel loikkasi polvelleni, se näykkäisi minua korvan lehdestä, näykkäsi, ei purrut, ei ainakaan tällä kertaa.
”Koskettava tarina”, ääni kuului selkäni takaa, minä säpsähdin. Selkäni takana seisoi atleettisen näköinen poika, nuori mies – kai, hänellä oli lyhyet vaaleat hiukset, tummanvaaleat oikeastaan, hänellä oli otsallaan tumman värinen huivi, otsahiuksiensa alla. Hänellä oli violetit silmät, ja yllään melkein koko musta asu, mustat housut, musta pitkähihainen paita, paidan keskellä oli pyramidin muotoinen sininen raita, rinnuksissa oli kirjain: I.
Rigel alkoi murista.
”Kuka hemmetti sinä olet?” Minä tiuskaisin. ”Kai sinä tiedät, että toisten kuuntelu on saakelin rumaa?”
Tyyppi hymyili minulle, ärsyttävällä tavalla. Kyllä hän tiesi tehneensä ”väärin”, mutta hän tuskin välittikään siitä.

Katsoin poikaa uudelleen, ihanan typerä asu.

”Naamiaisistako olet tulossa?” Minä kysyin. ”Näytät ihan hemmetin tyhmältä.”
”Kiitos kysymästä, minulla menee hyvin”, poika jatkoi miellyttävällä äänellä. ”Entäs itselläsi – Miwa Saeki?”
Hei, hetkinen! Miten tuo pukupelle tiesi nimeni? No väliäkö sillä, näytti siltä, että minä olin joko unohtanut jonkun hyypän kasvot tai olin saanut jossain elämäni vaiheessa stalkkerin.
 ”Tunnenko minä sinut jostain?” Kysyin terävällä äänellä. ”En kyllä seurustele sirkuspellejen kanssa.”
”En usko, että tunnet, Miwanen”, poika naurahti. Okei, stalkkeri. Vain isoäiti kutsui minua tuolla nimellä, minulla oli stalkkeri täällä – oli se miten vainoharhaista tahansa.
”Stalkkeri”, minä totesin.
”No en oikeastaan, ne vain antoivat lapun”, poika puheli rauhallisella äänellä.
”Minkä hiton lapun?” Minä tiuskaisin.
”Etpä taida olla kovin kärsivällinen”, poika hymähti. ”Olen vain viestintuoja, älä minua ammu.”
”Viestintuoja keneltä?” Minä tiukkasin.
”Et sinä heitä tunne”, poika sanoi. ”Mutta he ovat pitäneet sinua silmällä jo puolisen vuotta.”
”Ketkä?” Minä kysyin.
”Invisible”, hän sanoi.
”Pitäisikö minun tietää mikä se on?” Minä kysyin silmiäni siristäen. Rigel murahti.
”Eräs rikollisjärjestö”, no kuinkas muutenkaan.
”Ja koipiklaanin kanssa yhteistyössä oletan”, minä naurahdin pilkallisesti. ”Tämän täytyy olla jokin pila.”
”Kun ei ole”, poika sanoi. ”Minä itse kuulun siihen järjestöön.”
”Kuulitko piikkinen, minulla on rikollisstalkkeri!” Minä huudahdin.
”Viesti on tämä: Jos haluat näyttää sille tyypille, miten vahva todella olet, jos haluat hänen kärsivän samalla tavalla kuin hän laittoi sinut kärsimään, liity meihin, jos haluat näyttää kaikille mistä sinut on tehty, liity meihin.” Siinäpä vasta pitkä viesti.
”Fiksua. Minulla kun ei ole omaa pokémonia”, minä vastasin.
”Entäs tuo Nidoran sitten?” Poika kysyi kulmiaan kohottaen.
”Sori. Villi ja vapaa”, minä tähdensin.
”Ai niinkö?” Poika kysyi, ja näytti suoraan sanottuna typerältä. ”Se näyttää kuitenkin pitävän sinus…”
Sitten Rigel suuttui.  Se loikkasi sylistäni silmän räpäyksessä ja hyökkäsi muukalaisen jalan kimppuun, se puski sarvellaan tyypin jalkoja.
”Nidoo! Nidoo!” Rigel ilmeisesti sanoi. ”Painu sinne missä pippuri kasvaa!” tai ehkä ”Meikäpoika ei tykkää kenestäkään!”
”No hyvä on, poika”, tyyppi naurahti. ”Minä menen ja jätän emäntäsi rauhaan.”
”Minä hiton emännän?” Minä tiuskaisin.
”Nähdään taas!” Poika heilautti kättään hyvästiksi ja paineli niine hyvineen mahdollisimman kauas minusta. Hyvä.
”Siinäpä vasta naurettava viesti”, minä huokaisin. ”No niin, Rigel. Mennään kotiin, on kylmä.”

Tiedättekö, joskus ihmiset eivät tule toimeen millään, ei vaikka millä yrittäisi, se sama pätee pokémoneihin. Hiro ja Rigel olivat päättäneet, etteivät pidä toisistaan. Hiro odotti meidän paluutamme eteisessä, ja sanon tämän varmaan tuhannen kerran: Se on kiero pokémon.  Avasin oven ja se luihu hyökkäsi Rigelin kimppuun. Se oli tosin unohtanut, miten piikikäs Rigel oli. Linoonen ihoon tuli verta vuotavia pieniä naarmuja. Rigel ei tehnyt mitään. Ei ollut sen vika, että Hiro sai osansa myrkystä – kuten minä eilen. Linoone alkoi täristä.
”Sehän on myrkytetty!” Himeko kiljahti, tullessaan paikalle – vain koko talo oli kuullut metelin, mikä syntyi siitä, kun kaksi pokémonia rymähti alas ulkorappuja.
”Tuo Nidoran on mielenvikainen!” Himeko syytti. ”Se ei voi asua täällä! Vie se heti pois!”
”En varmana vie!” Minä huusin.
Mutta tiedättekö mikä tässä perheessä on vikana? Se on Himeko. Himekoa kohdeltiin niin kuin hän olisi nuorin, hän sai aina tahtonsa läpi. Ja tarkoitan, aina. Siitä tuli kova riita. Minä melkein läväytin häntä naamaan. Isoisä tuli väliin. Lopulta ne sanoivat:
”Jospa veisit ystäväsi hoitolaan – ainakin siksi kunnes…”
”Prinsessapentu muuttaa helvettiin täältä?” Minä kysyin ja nostin maassa istuvan Nidoranin syliini. ”Loistavaa! Te olette kyllä yksiä paskiaisia!”
”Miwanen!” Isoäiti katsoi minua kauhistuneena. Hän katsoi minua kuin vierasta. Hän ei tainnut tuntea minua niin hyvin kuin luuli.
”Painukaa helvettiin, te kaikki!” Minä karjaisin, niin että koko kylän pahanen kaikui. En jäänyt odottamaan, että minut pistettäisiin huoneeseeni rauhoittumaan, kuin olisin joku ylireagoinut viisivuotias kakara. Ei, minä lähdin ja vauhdilla sittenkin. En tiennyt, minne tästä voisi enää mennä, kotiin ei ainakaan. Sitten huomasin itkeväni. Reilua meininkiä. Olin masistellut puolisen vuotta, en ollut edes yrittänyt piristyä, sitten kun saan jonkun aiheen olla masentelematta, se otetaan minulta pois koska se peevelin primadonna.
”Oletko se Saekin tyttö?” Joku kysyi. Huomaamattani olin kävellyt laboratoriohoitolan luo – miksi sitä nyt haluaakaan kutsua.
”Ja olet löytänyt Nidoranin!” Minulle puhui tyttö, jolla oli – yök, kirkkaan pinkit hiukset kahdella lyhyellä saparolla pään molemmin puolin. ”Se on ollut kadoksissa kolme päivää.”
”Täältäkö sinä olet kotoisin, Rigel?” Minä kysyin, mutta Rigel ei tapansa mukaan vastannut.
”Nimesitkö sen Rigeliksi?” Tyttö kysyi.
”Joo. Se tykkää tähdistä”, minä mumisin.
”Voisin ottaa sen takaisin sisälle”, tyttö ehdotti, mutta Rigel oli aivan eri mieltä. Se upotti hampaansa hihaani ja murisi tytölle, joka yritti ottaa sen pois minulta.
”Taasko se temppuilee?” Tyttö huokaisi.
”Joo”, minä huokaisin. ”Se ei taida haluta takaisin.”
”Tai sitten se ei halua erota sinusta, nuori neiti”, hoitolan ovesta astui ulos vähän keski-ikäistä vanhempi naishenkilö, jolla oli punertavan ruskeat hiukset, nutturalle pään taakse nostettuna, hänellä oli yllään pitkä valkoinen takki, joka ylsi aina sääriin asti.
”Professori”, tyttö sanoi. ”Nidoran löytyi.”
”Niin näkyy”, vanhempi nainen sanoi. ”Se näkyy myös löytäneen jotain itselleen.”
Rigel murahti.
”Kukas sinä sitten olette?” Minä kysyin.
”Sinä lienet se Saekin tyttö?” Professori – kuten pinkkipää sanoi, kysyi. ”Minä olen professori Aura Green, muutin tänne pari viikkoa sitten, pidän komentoa labrassa.”
”Ai”, minä mutisin. ”Miksi kukaan haluaisi muuttaa tänne?”
”Suurkaupunkiin verrattuna tämä on mukavaa vaihtelua”, professori Aura naurahti. ”Asuin ennen Marble Cityssä, se on suuri kaupunki vähän kauempana.”
”Mikä tahansa on parempi kuin tämä kylän pahanen”, minä mutisin.
”Mutta tuo Nidoran on aika… hankala”, professori Aura muotoili sanansa.
”Joo, se on. Mutta täysin kiltit pokémonit ovat tylsiä”, minä huomautin.
”Totta. Mutta puhutaanpa nyt tuosta Nidoranista, Rigelkö sen nimi oli?” Professori kysyi.
Minä nyökkäsin vastaukseksi.
”Se karkailee alinomaa, olen saanut sen kiinni pari kertaa, mutta siitä ei taida olla apua”, professori sanoi.
”Joten?” Minä kysyin.
”Ottaisitko sinä sen?” Se oli suoraa. ”Se näyttää kiintyneen sinuun ja kaipaa uusia ympyröitä.”
Se oli ensimmäinen kerta sinä päivänä, kun hymy nousi huulilleni, mutta tyydyin vain nyökkäämään.
”Olen minäkin kyllästynyt näihin ympyröihin.”
”Se on päätetty sitten”, professori hymyili. ”Rosie, hakisitko tämän Nidoranin poképallon ja kouluttajaluvan neiti Saekille?”
”Kyllä, professori”, pinkkitukkainen tyttö sanoi, hän katosi hetkeksi hoitolan sisään ja palasi sitten takaisin. Hänellä oli mukanaan poképallo ja muovilla päällystetty paperi liuska. Sen täytyi olla kouluttajan lupa.
”Aiotko lähteä matkalle?” Tyttö kysyi.
”Se taitaa olla minulle parasta lääkettä”, minä sanoin. ”Rigelille myös.”

Kommentit:

Chidori

Tarina 2 >
Voi voi Miwaa…ei ole helppoa olla Himekon sisko. Vaikuttaa siltä, että Rigel ja Miwa alkavat pikkuhiljaa ystävystyä. Paino sanalla pikkuhiljaa. Alun herätyskohtaus oli herttainen, vaikka mua vähän pelottaa Miwan terveyden puolesta, kun myrkkyä tihkuva pokémon puree ja pistelee häntä jatkuvasti. :’D Invisible-ryhmä vaikuttaa mielenkiintoiselta, vieläpä kun ilmoitit ryhtyväsi rikollisen ammattiin! Pakko muuten ainakin vielä kerran kehua kirjoitustyyliäsi ja loistavia sanavalintojasi, hirmuisen viihdyttävää oli tätäkin tarinaa lukea! :3

Rigel saa tason ja +3 onnellisuutta. Miwalle rahaa 70pd:tä.

Aurora #1 > Toivomus tähdenlennolle

Tarina on alun perin julkaistu Lokakuussa 2013.

Aurora Town on pieni kylä – ei voi sanoa kaupunki, sillä siihen eivät riitä asuinluvut (tai mitkä ne nyt virallisesti ovatkaan), vuoren kupeessa. Täällä on aina kylmä, kuin tämä kylä olisi sydänjuuriaan myöten jäätynyt, kuten minä. Lunta, lunta, lunta, kahdeksan kuukautta lunta, ja voi olla sen jälkeenkin, säästä ei koskaan tiedä. Tarinamme alkaa eräänä sumuisena, kirpeänä (ja lumisena) kevättalven  päivänä, jolloin minä maleksin, missä nyt satuin maleksimaan. Olisi kiva sanoa, että lähdin tästä peräkylästä kävelemään, mutta juuri niin en tehnyt. Miksikö kenties? Koska vanhempani olivat vannottaneet minua olemaan tekemättä niin, koska ilman pokémonia olisin kaikkien verenhimoisten villi pokémonien armoilla. Ehkä minä vähän liioittelen, koska juuri nyt minua ottaa pahasti päähän ihan kaikki, eikä se johdu perheestäni, he ovat suurimmaksi osaksi ihan mukavaa sakkia, jopa siskoni, joita oli kaksi, kyllä hekin olivat ihan mukavaa sakkia, toisinaan. Tässä oli nyt kyse muusta, onneksi se muu oli älynnyt itsekin painua sinne missä pippuri kasvaa, mutta se ei silti tarkoita, että unohtaminen kävisi käden käänteessä, koska ei käynyt. Huokaisin alakuloisesti. Tuuli kylmästi, tuuli läpäisi hetkessä villapuseroni. Olisi tullut kylmä, ellen olisi ollut jäässä jo valmiiksi. Oli helmikuu, ja taivaalta tipahteli valkeita pikkuruisia lumihiutaleita ja lunta minä vihasin. Olin jo ties, kuinka kauan ruinannut, että muuttaisimme täältä johonkin lumettomaan paikkaan. Mutta ei. Ja syyksi sain, jotain typeriä tekosyitä, kuten sen, että olimme aina asuneet tässä peräkylässä. Katselin Route ykköselle johtavaa polkua, polun päässä näkyi olevan havukkoa. Voisin ihan hyvin mennä sinne, ei kukaan huomaisi ja villipokémonitkin olisivat kaiketi talviunilla, mutta aikeeni jäivät sille tielleen, sillä näin jonkun taapertavan metsästä, hyvin vaivanloisen näköisesti.

Astuin varovasti askeleen lähemmäs metsikköä, nähdäkseni paremmin, tai oikeammin, nähdäkseni että siellä todellakin oli jotain. Se tästä vielä puuttuisi, että näkisin olemattomia. Mutta en nähnyt olemattomia. Siellä todellakin oli, joku pikkuinen hiukan jänistä muistuttava otus, mutta se ei ollut tippaakaan pörröinen, sen sijaan se oli piikikäs kuin mikä. Sitten se tuupertui lumeen. Seisoin paikoillani vähän aikaa, katsoin, josko otus päättäisi sittenkin nousta, mutta se jäi siihen, keskelle lumihankea makaamaan.
Sehän paleltuu tuossa. Kävelin hitaasti otusta kohti, ihan siltä varalta, että se heräisi ja alkaisi riehua. Mutta ei se herännyt, se kyllä hengitti, muttei aukaissut silmiään. Kumarruin varovasti katsoakseni sitä tarkemmin, se oli jonkinlainen pokémon.

Kyllä, olinpas fiksu…

Nostin pokémonin varovasti syliini, se näytti olevan kunnossa – ainakin päällisin puolin. Ja silloin se potkaisi minua naamaan, tai no leukaan. Pokémonia, jolla oli piikkinen iho, tai no takapuoli, oli muutenkin vaikea kantaa, sitten se vielä päätti aloittaa potkimisen ja pistelemisen ja murinan.
”Rauhoituhan vähän!” Minä lopulta huudahdin. ”Yritän tässä vain auttaa!”
No siitäkös pokémon veti herneet nenään. Se alkoi kiljua (tai no, se kai yritti karjua, mutta kiljumiselta se kyllä enimmikseen kuulosti.), se sohi minua otsasarvensa kanssa rinnuksille, niin että villapaitani hajosi siitä kohtaa, mihin minua oli pistetty.
”Hei, kuules!” Minä ärähdin. ”Paikka! Et voi nukkua täällä, sinähän jäädyt!” Pokémon ei tietenkään vastannut mitään, se vain murahteli.
Minä huokaisin, en käsittänyt miten jotkut – kuten nuorempi isosiskoni Himeko, rakastivat näitä otuksia. No olisihan tämäkin yksilö viehättävä ollut, jos se olisi pysynyt paikoillaan, eikä olisi potkinut minua naamaan.
”Auts! Nyt lopetat!” Minä karjaisin keuhkojeni täydeltä, mutta eihän se mitään auttanut. Potkimisen olisin vielä kestänyt, mutta tällä yksiöllä sattui vielä olemaan piikikäs iho, ja tietenkin ne upposivat ihooni. Mutta ei se mitään. Ei se oikeastaan niin paljoa sattunut, olihan sitä paljon kivuliaampaakin tullut vastaan.
Minulla ei ole oikeastaan paljoa sanottavaa Aurora Townista, se oli aika mitään sanomaton peräkylä, josta kaikki lähtivät innoissaan ja palasivat kuukausien kuluttua muka parempina ihmisinä, niin siskoni – nuorempi – Himeko siis teki, hän voitti parit koordinaattorikisat ja se siitä, oli nyt olevinaan kuin mikäkin mestari karvapallojensa kanssa.

Saekin perhe, eli minun perheeni asui vanhassa keltaisessa omakotitalossa kylän laitamilla. Ja no vanhemmat, niitä ei ollut, ajoivat itsensä sillalta alas tai jotain, en oikein muista. Olin pieni silloin, enkä ole tullut kysyneeksi mitä silloin oikeastaan tapahtui. Meitä on kolme siskosta, minä 21 vuotta, Himeko 24 vuotta ja Nobuko joka on jo lähellä kolmeakymmentä. Luulisi että tuossa iässä olisi jo muuttanut pois kotoa, mutta ei. Himeko kävi toisinaan, missähän lie, Nobuko kävi korkeintaan lähikaupungeissa eikä ollut koskaan poissa muutamaa viikkoa pidempää. Minä puolestani vain olin ja opettelin, sitä kaikkea mitä nuoren neidin tuli osata, isoäiti Kotokon mielestä ainakin. Tai no, minun piti lähteä keväällä, mutta siitä ei tullut mitään. Kopistelin ylös kuistin portaita ja avasin oven.
”Miwanen, missä sinä olet ollut?” Isoäiti Kotoko huudahti jostain päin keittiötä.
”Ja noissa vaatteissa!” Isoisä Izumi tuumasi, heti kun näki, ettei minulla ollut edes takkia päälläni. ”Siellähän on jäätävän kylmä, jäätyäkö sinä tyttö haluat?” Isoisä Izumi käveli olohuoneesta sanomalehti kädessään. Piikkipokémon alkoi oitis päästellä suustaan outoja murahduksen tapaisia sähähdyksiä.
”No toithan sinä sentään mukanasi ystävän.” Isoisä totesi. ”Hoitolastako se on?”
”No ei ole”, minä mutisin. ”Se vain makasi keskellä lumihankea, metsän ja kylätien välissä.”
”Onko se kunnossa?” Isoisä kysyi.
”Se on varmaan vain väsynyt”, minä sanoin. ”Ja kylmissään.”
”Siltä näyttää”, isoisä sanoi ja katsahti sitten pokémonia. ”Tiesitkö muuten, että tuo on myrkky-tyypin pokémon?”
”En, enhän minä tiedä mitään pokémoneista”, minä vastasin turhautuneena.
”Käy nyt näyttämässä käsiäsi isoäidillesi, ettei hän sekoa myöhemmin”, isoisä neuvoi. Minä huokaisin, katsahdin käsiäni, niissä oli muutamia naarmuja, joissa oli, yök – purppurainen sävähdys.
”Minä käyn”, minä mumisin, riisuin lenkkarini ja potkin ne epämääräisesti vain jonnekin. Isoäiti rakasti meidän keittiöitä, hän käytännöllisesti katsoen oleili siellä koko ajan – jopa öisin hän saattoi hiipiä keittiöön yöpalaa tekemään. Minäkin tykkäsin keittiöstä, silloin kun olin siellä kahden isoäidin kanssa. Keittiössä tuoksui hyvältä ja siellä oli aina lämmin, kaapit olivat täynnä ties mitä syötävää ja ennen kaikkea, sinne eivät Himekon pokémonit tulleet nokkaansa työntämään. Älkääkä nyt käsittäkö väärin, jotkut pokémonit – kuten Nobukon Lampent Youko – se on oiva esimerkki hurmaavasta pokémonista.

”Siinähän sinä olet lapsikulta,” Isoäiti parahti. Hän kun oli ehtinyt jo tässä ajassa kipitellä keittiöön, eikä näin ollen kuullut keskusteluani isoisän kanssa. ”Ja toit näemmä ystävän hoitolaltakin, olihan jo senkin aika!”
”Ei se ole hoitolalta”, minä mutisin. ”Se makasi hangella, joten luulin että se on sairas tai jotain.”
”Voi sinun käsiäsi, pikkuinen!” Isoäiti huokaisi. ”Ei Nidorania sen piikeistä kanneta, nehän ovat täynnä myrkkyä.”
”Oi kun kiva”, minä mutisin.
”Sinun pitää heti laittaa haavoihin puhdistusainetta”, isoäiti neuvoi.
”Onko se sitten vaaraksi?”
”Noin pienen Nidoranin myrkky ei ole niin vaarallista”, isoäiti sanoi. Nidoran ei ilmeisesti tykännyt sanasta ”pieni” – koska se otti ja iski hampaansa peukalooni.
”Auts!” Minä murahdin. ”Lopeta tuo pureminen! En ole mikään purulelu!”
”Olette nähtävästi yhtä itsepäisiä molemmat”, Isoäiti naurahti, seurattuaan puremista hetken sivusta. ”Siitä tulisi sinulle hyvä ystävä, Miwa.”
”Tuskinpa tämä mitään ystävää tahtoo riesakseen”, Minä vastasin.
”Älä sano noin”, isoäiti vastusti. ”Ehkä silläkin on takanaan rankat pari kuukautta.”
”Miten vain”, Minä mutisin. ”Vien tämän piikkipersuksen huoneeseeni lepäämään, ja sano Himekolle että jos hänen häiriintynyt Linoonensa edes yrittää kampittaa minut tai tunkea nokkansa huoneeseeni, minä teen siitä turkin.”
Mutta isoäiti se vaan nauroi. Minusta tämä ei ollut tippaakaan hauskaa. Himekon Linoone, jonka hän oli jostain hankkinut kisoja varten, kauan sitten Zigzagoonina oli oikea riesa! Se ilmestyi salamyhkäisesti jonnekin, esimerkiksi rappusten ylätasanteelle, ja sanotaan nyt vaikka esimerkkinä, että juuri kun menen alas rappusia, se päättää, että onpas kiva juosta Miwan jalkojen välistä, ja katsoa kuinka se kaatuu. Minulta nyrjähti siinä rytäkässä ranne, enkä saanut edes anteeksipyyntöä.
Nyt sitä kiusankappaletta ei onneksi näkynyt mailla eikä halmeilla. Se oli kai Himekon huoneessa, yhdessä kouluttajansa kanssa. Himeko varmaan peilaili itseään peilistä tai harjasi pokémoniensa turkkeja, hänellä oli neljä pokémonia, kaikki pörröisiä. Nobukolla oli sen sijaan vain kolme, kaikki mukavia ja hyvin koulutettuja – samaa ei voinut sanoa Himekon rakkaista karvapalloista.

Yläkertaan mentäessä on käytävä, neljä huonetta, tyhjä tila, jossa on sohva ja telkkari, vessakin löytyy kylpyhuoneen yhteydessä. Ensimmäisessä huoneessa, heti vasemmalle katsottaessa näkyy ensimmäisen huoneen ovi, siellä nukkuvat isovanhemmat. Oikealla puolella vähän matkan päässä taas näkyy toinen ovi, jolle on ripustettu yksinkertainen ruusuin reunoilta koristeltu puukyltti, jossa lukee: ”Täällä asuu Nobuko”,
Nobukon huonetta vastapäätä on vielä yksi ovi, jossa pitäisi olla kyltti: ”Täällä asuu hänen majesteettinsa Himeko”, – Himekon huone siis. Minun huoneeni on käytävän perällä, lähimpänä kylpyhuonetta, kätevää sillä sen pystyi varaamaan helposti – ennen perheemme virallista hienohelmaa.
Kävelin huoneeseeni ja suljin oven perässäni – huoneeni ovessa oli muuten kyltti: ”Pääsy kielletty, kuoleman rangaistuksenkin uhalla. Jos on ihan pakko häiritä – koputa edes! (Himeko koskee myös sinua!)” – Koska olin jo pitkään, ollut sitä mieltä, ettei Himeko koskaan oppisi koputtamaan, ennen kuin astuisi sisään huoneeseeni. Huoneeni oli kaikista pienin – kuinka ironista, perheen nuorimmalle pienin huone. Pidin kaikesta huolimatta pikku sopistani, se oli nimittäin tämän talon lämpimin huone. Lisäksi siellä oli telkkari, pieni läppäri, matkatelkkari, kirjoituspöytä, jossa pieni läppärini asui. Sekä varsin mukava sänky. Pattereita oli kaksi. Toisen patterin edessä oli tyynyin pehmustettu kori, sillä Youko, Ryoko ja Hyeng tykkäsivät käpertyä siihen päivänokosille. Nyt minä asetin Nidoranin siihen – se oli onneksi lakannut pureskelemasta peukaloani, eikä pannut ollenkaan pahakseen, kun laskin sen makaamaan koriin. Nidoran käänsi tyytyväisenä kylkeä ja ilmeisesti alkoi vetää tirsoja.
Minä puolestani käperryin sängylleni, ja aloin tuijottaa lempiohjelmaani vanhoilta videokaseteilta. Ohjelmassa seurattiin neljän ihmismäisen Squirtlen seikkailuja ja taisteluja ilkeitä ihmisninjoja vastaan.
Sitten meinasin kuolla säikähdyksestä. Youko nimittäin ilmestyi luokseni, yläpuolelleni kuin tyhjästä. Se kantoi päänsä päällä ensiapulaukkua.
”Youko, onko sinun pakko tehdä aina tuo sama temppu?” Minä huokaisin.
”Laam”, pokémon hymähti ja heitti minulle ilmasta ensiapulaukun. Jaahas, taas se auttaa isoäitiä.
”Kiitos tästä”, minä sanoin. ”Mene nyt säikyttämään, vaikka Himeko.”
Sen sanottuani Youko vain katosi, hetken kuluttua kuulin karmaisevan – tai oikeastaan koomisen sopraanokiljaisun käytävältä. Nousin ylös katsoakseni – tai oikeammin: nähdäkseni Himekon ilmeen, sillä Youko oli takuulla lipunut hänen taakseen laittautumishetkellä – ja tällaiseen näkyyn ei ikinä kyllästy! Avasin oven raolleen ja kurkistin siitä ulos. Nidorankin kiinnostui asiasta ja kömpi katsomaan. Se päästi käheän äännähdyksen, kun näki Himekon – vähän kuin naurahduksen, eikä ollut suinkaan ainut jota nauratti. Himekon maskarat olivat levinneet ja hänen mustan ruskeat hiuksensa sojottivat pystyssä, tiedättehän, kuten silloin kuin hiukset sähköistyvät. Nao oli varmaan säikähtänyt Youkoa. Minäkin nauroin näylle, olisipa Himeko useammin noin huvittavan näköinen!
”Mille sinä naurat?” Hän ärähti. ”Ja mikä tuo on?”
”Sitä kutsutaan kai Nidoraniksi”, minä vastasin. ”No mitä Nao? Säikähtikö se?” En saanut vastausta, sillä Himekolla oli kiire mennä haukkumaan Nobuko ja hänen Lampentinsa.

Kun minun oli tarkoitus mennä sängylleni ja löhötä siinä vaikka koko loppu elämäni, jos sain itse päättää, Mutta pikku Nidorankin oli huomannut, miten mukavalta minun sänkyni näytti, joten päätin harpata pokémonin yli ja vallata sänkyni, mikä onnistuikin hyvin. Paitsi että Nidoran loikkasi sängylleni ja yritti puskea minut alas, mutta viime hetkellä tulin napanneeksi jonkun Himekon minulle antaman ällöttävän sydämenmuotoisen sohvatyynyn. Nidoranin sarvi porasi sen keskelle pienen reiän. Lopulta se luovutti, minä jatkoin löhöilyäni, mutta Nidoran jäi siihen missä oli. Se jäi tuijottamaan minua, joten tuijotin takaisin. Jatkoimme tuijottelua niin kauan, että nukahdin. Nidorankin nukahti.
Heräsin koputukseen. Nobuko kurkisti huoneeseeni.
”Ruoka”, hän sanoi. ”Nukuitko sinä?”
”Tarkemmin sanottuna, me nukuimme”, minä korjasin.
”Miten pikku vieras jaksaa?” Nobuko kysyi hymyillen. Hän oli meistä se kärsivällisin ja aikuismaisin, hän oli se, joka aina ymmärsi, auttoi kun sitä tarvitsin.
”Se ei pidä sanasta pieni”, minä varoitin.
”Tule syömään”, Nobuko sanoi. Minä nyökkäsin ja nousin sängystä. Kävelin rappuset alas. Tänään meillä oli ruokana jotain muhennosta, joka oli tehty sienistä. Se oli oikein hyvää. Himeko ei ollut juttutuulella, mutta muuten tunnelma oli lähes mainio.
”Sinä olet tänään paremmalla tuulella”, isoisä huomautti. ”Johtuisiko se tuosta pienestä vieraasta?”
”Se inhoaa sanaa pieni”, minä huomautin. ”Emmekä me ole varsinaisesti ystäviä.”
”Vie tästä nyt kuitenkin sille vähän ruokaa”, isoäiti sanoi. Hän oli jättänyt sivuun kulhollisen oudon näköistä pöperöä.
”Se on tarkoitettu erityisesti myrkkytyypin pokémoneille”, Isoäiti selitti. Kun nousin ruokapöydästä, otin kulhon mukaani ja kun olin palaamassa huoneeseeni, se kiusankappale päätti yrittää osoittaa olevansa jotenkin vaarallinen, Linoone nimittäin.
Olin juuri noussut yläkertaan ja se hyökkäsi kulman takaa. Raapaisi minua niillä kynnen tyngillä, jotka olivat kuitenkin niin lyhyet, ettei niillä olisi saanut edes naarmua aikaan, mutta sehän ei estänyt muhvia, (jolta Linoone minusta sattui näyttämään), yrittämästä.
”Painu hiiteen saamarin turkis!” Minä huusin väistäessäni sen iskun. Silloin Nidoran tuli vauhdilla ja tönäisi Linoonea niin että se luisui ensin pitkin lattiaa ja putosi sitten rymisten raput alas.
”Hyvä isku, piikkinen!” Minä naurahdin.
”Tuo hirviö satutti Hiroani!” Oli ensimmäinen asia minkä Himeko kiljui minulle, kuultuaan rysähdyksen. Hän näytti siltä kuin olisi käskenyt Linoonensa Nidoranin kimppuun – mikä ei näyttänyt pelottavan sitä piirun vertaa, mutta ei tehnyt sitä, sillä Nobuko tuli väliin.
”Kuules nyt, Himeko!” Hän huusi, mitä tapahtuu hyvin, hyvin harvoin. ”Tuo pokémon on vasta nuori – ensimmäisen muodon poémon, sinun Linoonesi on levelillä kaksikymmentä ja täysin kehittynyt, mikä on todennäköisyys, että Nidoran pystyisi saamaan aikaan hirveitä vahinkoja pokémonillesi? Hiro liukastui ihan omine nokkineen.”
”Näinhän siinä kävi, vai mitä piikkinen?” Minä kuiskasin huvittuneena.
Nidoran ei sanonut mitään, mutta se iski minulle silmää.
”Tule, mennään ennen kuin meno äityy rumaksi”, minä kuiskasin ja yllätyksekseni Nidoran seurasi minua mukisematta. Huoneessani minä sitten annoin Nidoranille kulhollisen ruokaa, jota se katsoi epäilevän näköisenä.
”Isoäiti sanoo, että tätä syömällä kasvat isoksi ja vahvaksi”, minä sanoin. Muuta ei tarvittu, sinne meni sekin ruoka, joka ei tainnut sittenkään olla niin pahaa kuin Nidoran odotti.

Sitten tuli ilta. Minä päätin laittaa sen puhdistusaineen käsiini tulleisiin haavoihin vasta silloin. Seisoin kylpyhuoneessa mintun vihreä yöpaita päälläni. Katseeni oli pysähtynyt oikean käden nimettömässä olevaan kullattuun sormukseen. Oikeasti minun olisi pitänyt ottaa sormus pois aikoja sitten, olisinpahan säästynyt tarpeettomalta angstilta, mutta koska en näemmä ollut järin fiksu olento, sillä en ollut tehnyt sitä. Kyyneleet kihosivat silmiini pelkästään silloin kun näin sormuksen, enkä kyennyt heittämään sitä pois, vaikka kuinka yritin. Otin sormuksen sormestani, kuten joka ilta, katsoin sitä hetken. Sitten Nidoran tönäisi minua, horjahdin ja sinne meni sormus, tuskan välittäjä, alas lavuaariin…

Kurkustani pääsi pieni äännähdys, tuijotin hetken sormuksen perään, mutta nyt sitä ei saisi enää takaisin. Se oli hyvä juttu, oikeasti oli.
”Nidoo!” Nidoran sanoi, se puhui nyt ensimmäisen kerran, tätä ennen se ei tehnyt muuta kuin murisi.
”Parempi näin”, minä huokaisin. ”Kiitos, Nidoran.”
Minä hymyilin sille, se katsoi toiseen suuntaan vaivautuneena. Emme me vielä menneet nukkumaan sillä olin varsinainen yöeläjä. Istuin pitkään sänkyni reunalla selaamassa vanhaa lehteä.
”Nido!” Nidoran huusi. Se oli ikkunalla ja tuijotti ulos, pimeään, jonka ainoat valopilkut olivat taivaalla tuikkivat tähdet.
”Nidoran!” Nidoran huusi uudelleen. Kohotin katseeni ja huomasin, miten kummastuneelta tuo pokémon näytti. Sysäsin lehden sivuun ja tassuttelin paljain varpain ikkunan luo.
”Nido?” Nidoran katsoi minua kysyvästi ennen kuin kääntyi tuijottamaan tähtiä.
”Etkö sinä ole ennen nähnyt tähtiä, piikkinen?” Minä kysyin. Nidoran pudisti päätään.
”Niitä on paljon eri nimisiä”, minä selitin ja aloin osoitella eri tähtiä. ”Tuon nimi on Pollux, tuo on Sirius, tuo Bellatrix ja tuo on Rigel.”
”Nidoran!” Nidoran äännähti.
”Tykkäätkö siitä?” Minä kysyin.
Nidoran nyökkäsi innokkaasti.
”No kutsummeko sinua sitten tästä lähin Rigeliksi piikkisen sijaan?” Minä naurahdin. Nidoran nyökkäsi ja se näytti hyvin onnelliselta. Sen punertavan ruskeat silmät tuikkivat. Ehkä kukaan ei ollut aiemmin antanut sille nimeä.
Ajatella että Rigel, joka ei missään nimessä ollut pieni, oli ilostunut noin paljon nimestään, mutta se oli myös tietämättään tuonut minulle hitusen onnea. Se sai minut pohtimaan, tämänkö takia ihmiset pitivät pokémoneista näinkin paljon. Silloin taivaan halki lensi nopeasti jotain hopeista.
”Nopeasti, Rigel!” Minä huudahdin. ”Toivo jotain!”
Minäkin toivoin jotain, omaa pokémonia, eräästä erityisen itsepäisestä yksilöstä.

Kommentit:

Chidori

1 >
Tämä oli todella hurmaava ja tunnelmallinen (kuten Chii tuossa alempana jo mainitsikin) aloitustarina! :3 Pidän Miwan pippurisesta asenteesta ja Rigel on itsepäisyydessään valtavan suloinen Nidoran, tekevät yhdessä loistavan parin. 😀 Kuvailet hahmoja, ympäristöä ja tilanteita ihanan värikästä sanastoa käyttäen, tekee lukemisesta todella viihdyttävää. :> Jatkoa tälle jään odottamaan innolla~
Rigel saa tästä tason ja +2 onnellisuutta, rahaa tienaat 75pd:tä.

3 > Tyhmän tytön sanat

Tämä tarina on alun perin julkaistu 26.3.2019.

Miwa

Minä vihasin Himekoa. Jos pitäisi nimetä yksi ihminen, jota ilman voisin hyvin elää se olisi ihan varmasti prinsessatytär Himeko! Saatanan teennäinen Barbie-nukke!

Jostain kumman syystä isovanhemmat uskoivat aina häntä eivätkä minua. Himekoa aina jaksettiin paapoa ikään kuin hän olisi joku prinsessalapsi – mitä nimi jo ehdottikin. Minä vihasin tätä kaikkea, sitä taloa, jossa asuimme, sitä teennäisyyttä. Sitä että olimme perhe, mutta emme olleet kuitenkaan. He olivat se perhe, minä en. Aina oli ollut näin. Minä tein jotain väärin, Himeko kieli siitä, ja niin minut maalattiin automaattisesti pahaksi. Oli syy mikä hyvänsä, Himeko oli oikeassa ja minä väärässä.

He eivät ikinä kuunnelleet. Voisin vaikka lyödä vetoa, että vaikka huutaisin täyttä kurkkua, he eivät kuulisi silloinkaan. Sillä miksi minä varastan, ei ollut väliä. Minulla ei tuntunut olevan paljoakaan väliä. Eipä sillä, he eivät ymmärtäisi syytä. Ja jos ymmärtäisivätkin, he suuttuisivat, jos avautuisin. Hyvällä tuurilla heidän korvansa pettäisivät taas kerran.

Vuosia oli ollut näin. Himeko oli aina ollut tuollainen. Hän kutsui harvoin minua nimeltä, ja aina hän oli kimpussani. Jos kerran onnistuin jossain, hän teki selväksi, ettei se riittänyt. Kun yritin puolustautua, teinpä mitä sitten teinkään, he eivät kuulleet minua. He kuulivat vain hänet. Hän oli heidän suosikkinsa. Heidän ikioma prinsessansa, joka ei voisi tehdä mitään väärää.

Heti sen jälkeen, kun äiti ja isä kuolivat siinä lauttaturmassa, kaikki oli kääntynyt näin. Jos äiti olisi ollut elossa, ei Himekon käytöksestä olisi tullut mitään, sillä hän olisi kyllä sanonut mitä mieltä oli hänen käytöksestään. Isäkään ei ollut paaponut Himekoa. Mutta isovanhemmille hän oli kuin mikäkin enkeli, pyhimys suorastaan.

Ilta alkoi hämärtyä, raikkaana ja viileänä. Tuuli alkoi hiljalleen muuttua hyytäväksi. Auringon lasku maalasi taivaan oranssiksi ja sille kohoavat pilvet violeteiksi. Pian tulisi pimeä, mutta minä en menisi takaisin. Jos menisin, tukahduttaisin taas yhden huudon. Kiukku muuttuisi patoutuneeksi vihaksi, tuntuisi siltä kuin hukkuisin. Siltä kuin en saisi henkeä.

Vuosia olin elänyt näin.

”Rran!” Rigel murisi ja kurkki laukusta, minne tässä oltiin menossa.
”Teit hyvin, Rigel”, sanoin piikkipersukselle hiljaa kävellessäni kadun yli. Ei minulla ollut hajuakaan siitä, minne olin menossa. Tai minne me voisimme mennä.
”Teit sen mitä minä olen halunnut tehdä jo vuosia”, sitten tuhahdin. ”Vaikka sinä et kyllä saisi purra ihmisiä. Sinulla on niin terävät hampaat ja hyvät leuat, voisit vaikka purra ihmisen sormen poikki.”
”Rran!” Rigel äännähti varsin tyytyväisen kuuloisena. Se röyhisti rintaansa, ikään kuin se olisi ollut hyvin tyytyväinen itseensä.
”Juttu on vain niin, että ihmiset eivät pidä siitä. Jos käyttäydyt liian aggressiivisesti, Himeko voi vaikka vaatia, että sinut lopetettaisiin”, minä kerroin. ”Meillä on Pokécenterillä sellaista ainetta… yleensä sitä käytetään vain, jos potilaan hyväksi ei voida enää tehdä mitään.”
Rigel tuijotti minua pitkään, yhtäkkiä se ei näyttänytkään niin ylpeältä kolttoseensa.
”Himeko on oikea hirviö”, sanoin hiljaa. ”Olen varma, että hän tekisi sen.”

Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän oli vienyt minulta jotakin arvokasta. Jotakin paljon arvokkaampaa kuin hän oli ikinä ollut.

Tien toisella puolella häämötti pieni leikkikenttä, keinuineen ja kiipeilytankoineen, liukumäkineen ja leikkimökkeineen. Sieltä kuului lasten iloisia kiljahduksia ja vanhempien puheen sorinaa. Puiston vihreänä kuultavat penkit näyttivät kuitenkin tyhjiltä. Voisimme ainakin levätä hetken.

Niinpä otin ja menin istumaan kylmälle penkille. Rigel kaiketi kyllästyi olemaan laukkuun sullottuna, ja kömpi siksi penkille. Se ei tullut ihan vierelleni, muttei myöskään lähtenyt temmeltämään pitkin edessämme häämöttävää hiekkalaatikkoa. Nidoranin poistuttua laukustani, tunnustelin laukun sisälle ommeltua taskua, joka oli suljettu vetoketjulla.

Jep. Siellä olivat.

”Etsi etsi, Himeko. Et löydä niitä kuitenkaan”, hymähdin itsekseni. Rigel kääntyi katsomaan minua, ja se varmaankin pohti, että mitä tuo nyt horisee. Mutta me olimme siinä kaikessa hiljaisuudessa, mitään sanomattomina. Puiston reunalla seisoi muutama ihminen, jotka tarkkailivat puistoa pitkin juoksevaa alakouluikäistä poikalasta, joka juoksi Meowth jäljessään. Meowth oli selvästi vielä pentu, olihan se pienikokoinen sen lisäksi että sen silmissä oli utelias pilke. Pian Meowth pinkaisikin kohti lähellä häämöttävää puuta. Pikku kissa otti ja kiipesi kynsiään käyttäen puuhun. Se istui alimmalle, joskin huteralle oksalle, aina siihen asti, kunnes jokin pieni – varmaan tammenterho tai vastaava, irtosi oksasta ja kopsahti maahan. Meowth sai vauhtia – se loikkasi oitis maahan, tutkiakseen pudonnutta asiaa. Hetken kuluttua pikku kissa aktivoitui ja alkoi töniä terhoa pienillä tassuillaan. Hetken kuluttua kissa juoksi tammenterhon perässä kuin viimeistä päivää, jahdaten saaliinaan pitämää terhoa, pyörien koko ajan minne sattui.

Näky sai minut hymyilemään. Se muistutti minua aivan…

Yukista.

”Äiti, isi! Katsokaa miten hassu Momo on!” Pikku poika huusi vanhemmilleen.

”Minulla oli joskus tuollainen”, sanoin lopulta hiljaa.

Rigel

Mä en tykännyt tästä yhtään. Oltiin liian lähellä kasvattajan kotia. Se toi meitä usein tänne kävelylle, vaikka sitä sattuikin harvoin. Mutta joskus toi. Tyhmä tyttö vaikutti jotenkin apealta. Vaikka ymmärtäähän sen, kun joutuu noidan kiusaamaksi ei tuollainen avuton otus voi kai muutakaan. Tuntui kummalliselta katsoa saparopäistä tyttöä silmiin. Oli jotenkin noloa. Mutta ei tässä voinut poiskaan katsoa. Tyttö oli talossa maininnut, ettei luopuisi enää toisesta pokémonista noidan tähden. Olisiko siitä tulossa nyt tarinaa?

”Yuki ei ollut ihan tuollainen”, tyttö sanoi hiljaa. ”Sillä oli pörheä lumen valkea turkki ja jäänsiniset ilkikuriset silmät. Se oli kovin pahan sisuinen pentu. Luulen sen olleen joku ihan jalostettu Meowth, jo sen värityksen takia…”

Pyh. Mä vihasin Shinyja.

”Joku taisi varastaa sen, mutta Yuki ei kai pitänyt siitä ja puri ukkoa”, tyttö kertoi. ”Minä löysin Yukin lumesta makaamasta verisenä. Vein sen pokémon centeriin. Voitko uskoa, että kaikki tämän kaupungin hoitajat olivat menneet lakkoon juuri tuona päivänä?”

Mikähän se lakko on?

”Pelkäsin, että Yuki kuolee. Rouva Takeda oli kuitenkin paikalla ja otti Yukin hoidettavaksi. Mutta koska hoitajia ei ollut, minä sain luvan auttaa”, tyttö naurahti kömpelösti. ”Siten minä kai päädyinkin koko alalle. Mutta kun toin Yukin kotiin, Himeko sai raivarit…”

”Muistan mitä hän silloin sanoi”, tyttö huokaisi. ”Hän sanoi: ’Miwalla ei saa olla hienompaa pokémonia kuin minulla!’ Sitten hän alkoi kiukutella, sitä kesti kuukauden päivät, kunnes minulle sanottiin, että kissan piti löytää uusi koti. Niin minä sitten annoin Yukin hänelle…”

”Himeko on aina vihannut minua”, tyttö kuiskasi katkerasti. ”Enkä minäkään pitänyt hänestä enää tuon jälkeen. Sen jälkeen aloin pänttäämään pääsykokeisiin, tai jotain. Ajattelin että vaikka Yuki ei olisi enää täällä, voisin auttaa muita sen kaltaisia.”

Nyt mä taisin ymmärtää jotakin. Tuliko tuo tyhmä tyttö sekoittamaan mun kuviot, koska halusi auttaa? No ei kyllä olisi tarvinnut… kyllä mä olisin jotenkin selvinnyt. Mahassa murisi, oli kamala nälkä. Niinpä katsoin tyttöä vaativasti.
”Anteeksi, Rigel”, tyttö sanoi. ”Sinulla on varmasti nälkä.”
”Eikö sulla sitten ole?” Heitin takaisin. Tytön mahan murina kuului tänne asti! Mutta tyttö vain hymyili, jotenkin surullisesti mutta kuitenkin.
”Kyllä meillä on rahaa ruokaan, älä huoli”, hän sanoi lempeästi. ”Mutta en tiedä minne voisimme mennä.”
”Noitalaan ei ainakaan!” Minä totesin, ja uskoin tyhmän tytön olevan edes sen verran samaa mieltä kanssani. Mutta sitten, kuului ääniä.

Tuttuja ääniä.

”Älähän nyt, Suzu. Kohta ollaan perillä”, ukon ääni totesi. Ei hyvä. Ei todellakaan hyvä. Jos se näkisi mut, joutuisin takaisin kasvattajan luo! Takaisin niiden mielettömien narttujen pilkan kohteeksi. Siihen mä en suostuisi sitten millään! Tämä tyttö saattoi olla tyhmä, mutta hänenkin kanssaan oleminen oli jännempää kuin kasvattajan luona lahoaminen! Piiloon ja äkkiä!

”Mikäs sinulle tuli, Rigel?” Tyttö kummasteli, kun mä sukelsin takaisin siihen tunkkaiseen laukkuun ja vedin vielä läpänkin eteen.
”Mitä kummaa sinä nyt keksit?” Tyttö kysyi typertyneenä. Ja koska kyseessä oli juuri tuo ihmisotus ei hän tietenkään ymmärtänyt. Hän kohotti laukun läppää ja katsoakseen mua.
”Kiinni ja heti!” Murisin tytölle, mutta tuo alkoi nauraa.
”Olet sinä kyllä kumma otus”, hän totesi. ”Äsken laukkua ei saanut laittaa kiinni ja nyt suorastaan vaadit sitä.”
”Pistä nyt se läppä kiinni! Nehän näkee mut!” Murisin tytölle, mutta eihän tuo käsittänyt mistään mitään. Kuulin lähestyviä askelia ja suorastaan haistoin ummehtuneen Nidorinan lemun – jopa tänne laukkuun asti.
”Olet sinä kyllä aika epeli, Rigel”, tyttö totesi, kunnes tajusi vanhan miehen lähestyvän. Pistäisi nyt sen läpän eteen!
”Siellähän sinä olet”, kasvattajan lämmin ääni totesi jostain mun pään yläpuolelta. ”Pelkäsin jo, että joku pokémon oli napannut sinut.”
”Ei ne mua kiinni saa!” Uhosin, jolle Suzuksi kutsuttu Nidorina pyöritteli silmiään.
”Tuota, onko tämä teidän?” Kuulin tytön kysyvän, mutta ei kyllä kuulostanut kovinkaan iloiselta.
”No minä otin sen kasvattajana vastaan kouluttajalta, mutta varsinaisesti minä en omista sitä”, kasvattaja selitti. ”Sinäkö sen löysit?”
”Kujalta eilen illalla. Oli joutunut yhden koiralauman saartamaksi”, tyttö sanoi sen enempää pitkittelemättä.
”Sen voi uskoa”, kasvattaja huokaisi. ”Tällä on paha luonne. Oletko huomannut?”

Tietenkin olisi. Sitähän kaikki sanoivat.

”En minä vaan huomannut”, tyttö sanoi ja tuntui todella tarkoittavan sitä. Mä tiesin olevani hankala tapaus, oliko tämä tyttö vain niin tyhmä, ettei ollut huomannut? Tai ehkä tyttö oli tottunut hankaliin tapauksiin, sisar ainakin tuntui olevan kamala noita-akka. Sen jälkeen kasvattaja otti ja pyysi tyhmän tytön teelle kotiinsa. Siihen turvallisesti aidattuun taloon, jossa olin viettänyt turhan ison osan elämästäni. Sen aitojen turvallisemmalla puolella. Enkä mä halunnut mennä takaisin, eläisin vaikka tämän tyhmän ihmisen kanssa, oli sekin mielekkäämpää kuin aidan raosta tiirailu.
”Eip!” Murisin sitä mukaa kun tytön askeleet lähestyivät taloa. ”Tuonne en mene! Pois heti!”
”Mikäs nyt vaivaa, Rigel?” Tyttö kysyi tyhmänä. ”Kunhan vain käydään.”
Tyttö ei tietenkään tajunnut. Hän saisi kyllä lähteä, kun halusi, mutta mua tuskin päästettäisiin niin helposti.

Sisällä haisi ummehtuneelta. En käsittänyt miten joku saattoi elää sen hajun ympäröimänä. Tämä koko paikka oli ankea, tummanruskeat seinät puskivat päälle, ei ollut tasoja, jolle loikkia tai mitään kunnon paikkaa mistä näkisi ulos. Niin paitsi se kirjoituspöytä, jolla kolme kikattavaa Nidoran tyttöä yleensä istuivat. Eikä niiden seuraan kukaan tahtonut.

Mutta heti kun ne kuulivat, että taloon saapui vieras – potentiaalinen uusi omistaja siis, talo täyttyi pienten askelten vipinästä. Sieltä ne ääliöt tulivat, joukon kärjessä tietenkin se typerä Dorothyn hupakko, joka oli niin ylpeä kimaltavasta vaaleanpunaisesta värityksestään, ettei nähnyt nenäänsä pidemmälle. Muut kaksi tavallisen sinistä naarasnidorania jäivät oven suuhun kurkkimaan tyhmää tyttöä varauksellisesti mutta Dorothy oli oma itsensä, se tuli heti kiehnäämään tyhmän tytön jalkoihin. Dorothylle – kuten varmaan kaikille sen kaltaisille oli tärkeää esitellä miten kaunis ja erityinen sen väri oli. Vaikka muuten siinä ei ollutkaan mitään erikoista.

Typerää touhotusta.

Tyhmä tyttö oli näköjään täynnä yllätyksiä – tai sitten hän oli vain yksinkertainen, mene ja tiedä. Häntä ei kuitenkaan näyttänyt juurikaan kiinnostavan Dorothy sen värityksestä puhumattakaan. Tyttö työnsi naaras Nidoranin kämmenellään hellästi kohti sen lajitovereita.
”Menehän leikkimään siitä”, hän totesi. ”Jos jatkat tuota, astun vahingossa päällesi.”
Eikä muuta. Hän ei ollut kuin ne idiootit, jotka tulivat tänne katsomaan meitä ja ihastuivat oitis ihmisystävälliseen ja ”hellyttävään” ja ”suloiseen” pinkkiin naarasnidoraniin. Tyttöä se ei näyttänyt juuri kiinnostavan Dorothyn kimmeltävä väritys, tyttö tuskin kiinnittikään siihen mitään huomiota. Niinpä Dorothy luovutti ja palasi kahden muun luo, mulkaisten vielä tyttöä äkäisesti.
”Moukka”, se kuului supattavan.

Hah, ihan oikein sinulle.

”Kasvatatko sinä Nidoraneja?” Tyhmä tyttö kysyi, ikään kuin se ei olisi jo selvää.
”Kasvatan toki”, kasvattaja naurahti hyvän tahtoisesti. ”Suzu tässä on ollut minulla pikku pojasta asti. Ja nuo kaksi tavallisen väristä, ovat sen poikaset Yuri ja Miyu. Shiny tuli eräältä yhteistyöhenkilöltäni Margaritesta. Se on nimeltään Dorothy.”
”Entäs Rigel sitten?” Tyttö kyseli noiden astellessa keittiöön. ”Onko silläkin jo nimi?”
”Rigel”, kasvattaja kohotti toista kulmaansa. ”Tuli minulle eräältä kouluttajalta, joka ei pystynyt pitämään kiireidensä vuoksi siitä huolta.”

Tarkoitat ettei halunnut.

”Minä en yleensä pidä kuin yhtä urosnidorania kerrallaan. Ovat kovin riitaisia, jos niitä on useampi samassa paikassa”, kasvattaja selitti.
”Ymmärtäähän sen”, tyhmä tyttö sanoi. ”Joku meistä aloittelijoista toi kerran kaksi urospuolista Houndoomia samalle osastolle hoidettavaksi, ja ne olivat repiä toistensa kurkut auki…”
”Oletko sinä siis töissä pokémon centerillä?” Ukko kyseli ja katseli tyttöä pitkään.
”Opiskelen vasta”, tyttö korjasi.
”Eikö sinulle sopisi joku vähän rauhallisempi yksilö, kun olet sillä alalla?” Kasvattaja kysyi. Mulkaisin ukkoa ja hänen oranssin harmaita hiuksiaan murhaavasti, vaikka kyllä mä vähän arvasin, että tässä näin käy. Hän yrittäisi kaupata tyhmälle tytölle yhtä rauhallisemmista tyttönidoraneista, ja varmasti hän menisi siihen lankaan.
”Ei vaan tullut sopivaa vastaan”, tyttö sanoi ja kohotti toista kulmaansa ja hymyili mulle. En mä oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Eikö hän kelpuuttaisikaan tyttönidorania?
”Rigel on ollut vähän hankala, mutta minä tykkään haastavista tapauksista”, tyttö jatkoi hymyillen, kun kasvattaja kolisteli teekuppien kanssa. Otin tilaisuudesta vaarin ja nousin laukusta pöydälle venyttelemään jalkojani. Laukussa oli ahdasta.
”Ei pöydälle saa kiivetä!” Kimakka Nidoranin ääni valitti. Kolmikko kurkisteli keittiön oven suusta ja katseli mua paheksuvasti.

Siinäs katsotte.

Pian nuo kaksi, tyhmä tyttö ja kasvattaja hörppivät teetä vastakkain, kasvattajan välillä kysellen tyhmiä kysymyksiä. Kuten vaikka miksi mun nimeksi tuli Rigel. Tytön mukaan mä tykkäsin tähdistä. Ja olihan ne ihan kivoja. Täällä niitä ei näkisi. Täällä olisi vain ahdistavan tukalaa, puun väristä. Ei kimmeltäviä tähtiä missään. Eihän tällaisessa tylsässä paikassa voinut elää! Odottaisinko täällä siihen asti kunnes ”emo” tulisi takaisin – mutta ei tulisi koska se oli vale. Likainen vale. Katselinko kun nuo muut saisivat omat tylsät kouluttajansa, kun mä itse jäisin vaan tänne, ikälopun Suzun seuraksi. Kuka nyt sellaista elämää haluaisi? En mä ainakaan!

Mä halusin nähdä muitakin paikkoja, kun puunsävyisen kolmikerroksisen talon ja sen turvallisesti aidatun pihan. Halusin nähdä muitakin taloja, katuja ja kujia. Halusin tapella. Halusin kehittyä ja haistattaa ”emon” kouluttajalle pitkät.

Tyhmä tyttö oli tällä välin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja rapsutti mua korvan takaa.
”Kieroa peliä!” Murisin tytölle. Hän oli tietenkin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, huomatessaan mun olevan ajatuksissani! Kiero tyttö. Mutta muapa ei noin vain rapsutettaisi! Koetin heti näykätä tyttöä sormen päästä, mutta hänpä veti nopeasti sormensa ulottuviltani ja naureskeli siihen päälle. Tyhmä tyttö.
Mutta niin nauroi kasvattajakin, hiljaa ja pehmeästi meitä silmäillessään. Mitäköhän tuonkin mielessä liikkui?
”Saanko minä olettaa, että olisit valmis ottamaan Nidoranin mukaasi?” Hän kysyi lopulta.

Hei hetkinen….

Tyhmä tyttö katsoi kasvattajaa hetken, kuin punnitakseen tuon sanoja. Sitten hän katsoi minuun, eikä näyttänyt sen viisaammalta kuin hetki sitten. Sitten hymy, ovela hymy – jota kasvattaja ei kenties nähnyt, kohosi hänen huulilleen.
”Se voisi olla mielenkiintoista”, tyttö sanoi ja katsoi muhun. Aikoikohan hän ärsyttää sitä noitaa? Mä puolestani halusin vedellä sitä sen karvamatoa turpiin! Toimisihan se. Enpähän ainakaan mätänisi enää täällä.

Katsahdin tyttönidoraneja siellä oven suussa. Ne näyttivät hämmentyneiltä. Sitten ne kuiskivat toisilleen, kuten noiden onnettomien tapana yleensä oli.
”Eihän tuollainen riehuja kellekään tytölle voi sopia, eihän?”, kuulin yhden niistä kuiskivan.
”Kukaan järkevä ei kyllä tuota ottaisi”, tunnistin puhujan Dorothyksi. Sitä taisi kaivella se, ettei kukaan tällä kertaa ihaillut sen karseaa väritystä.
”No on kai sitten hyvä, että tämä tyttö on tyhmä”, korotin ääntäni noille. Mutta toisaalta tyhmä tyttö ei ollut yhtä tyhmä kuin nuo. Tyhmä oli mutta ei kuitenkaan niin tyhmä.

Kasvattaja nousi pöydästä ja sanoi palaavansa ihan heti. Suzu jäi keittiöön istumaan, kasvattajan tuolin viereen.
”Sinuna minä en nimittelisi uutta kouluttajaasi”, Suzu yritti valistaa. ”Hänhän on pitänyt sinusta huolen sen aikaa, kun olet ollut karussa. Ja nyt sinun on pakko tulla toimeen hänen kanssaan, kun olet virallisesti hänen pokémoninsa.”
”Kyllä hän silti on tyhmä”, minä murahdin. En tarvinnut mitään äidillisiä neuvoja, kyllä mä ilmankin pärjäsin! Eikä mun olisi pakko tulla toimeen yhtään kenenkään kanssa, vaikka hän ottaisikin minut.
”Eikö sinun olekin nälkä, Rigel?” Tyhmä tyttö kyseli. Hän viittasi kuiviin kanelikekseihin, joita kasvattaja tarjosi aina vierailijoille teen kanssa.
”Yäk, en syö”, totesin nenääni nyrpistäen.
”Ei pitäisi olla noin nirso, muuten et kasva ikinä isoksi”, tyttö huomautti.
”Hyvä huomio”, Suzu huomautti. ”Sinun pitää nyt kuunnella kouluttajaasi, poika.”
”Syökää itse kuivat kappuranne!” Murahdin molemmille.

Tytöt olivat tyhmiä. Enkä mä kuuntelisi niitä.

Pian kasvattaja palasikin, mukanaan pinkka papereita, joista puolet hän antoi tyhmälle tytölle.
”Siinä on Rigelin sukupuu, vanhempien tiedot ja tietenkin luovutuslomake”, kasvattaja selitti. Tyhmä tyttö alkoi heti tutkia papareita, mutta erityisen pitkään hän tuntui katselevan paperia, johon oli raapustettu ihmisten symboleita ja yhden rivin päässä oli pieni tähtisymboli. Olihan se nyt varmasti tähti eikä joku papana?
”Oliko Rigelin isä shiny?” Tyhmä tyttö kysyi tutkittuaan paperia tarpeeksi. Tyhmä tyttö oli tietenkin tyhmä, mutta oliko hänen aivan pakko kysyä kaikkein tyhmin kysymys mikä hänen ihmisen mieleensä juolahti…
”Kyllä vain”, kasvattaja sanoi, hymyillen. Hän ei tajunnut, ettei tässä ollut mitään hauskaa. ”Kouluttaja taisi odottaa kuoriutuvasta poikasestakin shinya…”
”Mutta todennäköisyys on aika pieni, jos toinen vanhemmista ei ole shiny”, tyttö totesi. ”On tyhmää olettaa, että kuoriutuva poikanen olisi perinyt värityksen, eihän sillä pitäisi edes olla väliä.”
”Niin, ei sillä pitäisi olla väliä, mutta jotkut kouluttajat ajattelevat shinyjen painavan vaa’assa enemmän jo värityksensä takia”, kasvattaja totesi. ”Hölmöähän se on. Olen saanut urani aikana vastaan monta tällaista tapausta.”
”Se on tosi surullista”, tyttö sanoi. ”Eihän värityksellä pitäisi olla väliä. Itse en edes välitä shinyista pokémoneista.”

Häh?

Sanoiko tyhmä tyttö juuri sen mitä olin kuulevinani? Eikö hän välitä lainkaan kimmeltävistä pokémoneista? Siksikö Dorothykaan ei kiinnostanut? Oliko tyttö tyhmä vai vain outo? Jos mä oikein muistelin kaikki aiemmin tapaamani ihmiset olivat hulluina erikoisen värisiin pokémeihin, eikö siis tyhmän tytönkin pitäisi olla? Mutta tyhmää tyttöä ei kiinnostanut, hän vain täytti kasvattajalta saamaansa paperia ja pyysi siitä vielä ylimääräistä kopiota. Kasvattaja hymyili tyytyväisenä ja lähti syöttämään paperia pömpeliin, joka piti kamalaa ääntä.
”Sen kopion me sitten syötämme Himekolle”, tyttö virnisti.

Ei kyllä hassumpi idea! Ja mä potkisin karvamadolta ilmat pihalle!

Pian tuon jälkeen me lähdimme kasvattajan luota. Hän toivotti meille hyvää jatkoa ja yritti jopa taputtaa mua korvien välistä, mutta enpä antanut!

Kadut olivat pimenneet hiukan sinä aikana, jonka olimme istuneet kasvattajan luona. Mä sain taas istua laukussa – ilman laukun läppää päälläni ja olin helpottunut. Nyt mun ei ainakaan täytyisi palata kasvattajan luo enää ikinä! Mutta miten tästä eteenpäin…? Eihän tyttökään halunnut mennä kotiin ja sen näki hänen naamastaan.
”Ehkä voisimme mennä pokémon centerille ja nukkua siellä…?” Hän pohti suunnistaessaan pois lähiöstä. Poikki suojatien ja tyhjän leikkipuiston, takaisin kohti keskustaa. Tyttö näytti olevan kovin ajatuksissaan ja apea. Mikähän neuvoksi? Ei kai tuo vain odottaisi mun tekevän jotain? En kyllä tekisi. Mitä edes voisi tässä tilanteessa?
Sitten ohitettiin joku marketti, ihmisten ruokakauppa. Tyttö katseli hetken liikkeen ikkunasta sisään, eikä tuntunut muistavan, että kyydissä oli nälkäinen pokémon.
”Hei, mulla on nälkä!” Murisin laukusta saadakseni tytön huomion tärkeimpiin asioihin. Sen jälkeen tytön siniset silmät näyttivät kirkastuvan.  
”Nyt minä tiedän mitä tehdään, Rigel!” Tyttö sanoi sormiaan napsauttaen. ”Mennään Rien luo ja viedään vähän ruokaa vaivan palkaksi!”
”Hyvältä kuulostaa, kunhan et unohda ruokkia mua”, sanoin hiljaa. Eipä sillä, että tyttö olisi edes kuullut, sillä hänellä oli kiire kauppaan. Hän ei turhia vitkastellut tuumansa kanssa, vaan nappasi oitis sinisen korin ja pujotteli tottuneesti niin muiden ihmisten kuin hyllyjenkin välistä. Tyttö kokosi siniseen koriin kaikenlaista: joitakin perunalastuja, punaista soossia, punaisia vihanneksia – niitä, joita oli eilisessäkin pöperössä, papuja ja lihaa. Sitten jotakin lätyn tapaisia. Mitähän noista sai?
”Rie tykkää tacoista”, tyttö selitti, kun tajusi minun tuijottavan ostosten määrää. ”Sinullakin taitaa olla nälkä.”
”Niinkö luulet?” Mutisin katsoessani tuota omituista ihmisotusta. Vai ei välittänyt kimaltelevista pokémoneista… miksei? Oliko hän sanonut niin vain koska.

Ei kai hän ollut sentään tarkoittanut mitä sanoi, eihän?

Ihmiset olivat outoja, ei niitä voinut käsittää. Se näkyi jo siinä, että maksettuaan ostoksensa, hän lähti pää kolmantena jalkana kaupasta, eikä vauhti pysähtynyt edes, tietä ylittäessään. Toisinaan tyttö pysähtyi kuuntelemaan ympäristöä ja katselemaan taaksensa.
”Mikä risoo?” Murisin tytölle. Alkoi olla pimeä ja mulla oli nälkä!
”Näihin aikoihin Lazuliten kadut täyttyvät hylätyistä lemmikkipokémoneista, kuten eilen näit”, tyttö selitti. ”Minä en ainakaan halua törmätä laumaan villiintyneitä pokémoneja.”
”Pelottaako?” Kiusasin tyttöä, mutta tuo ei tainnut sitäkään ymmärtää. Tyttö ei edes vastannut, hänellä oli kiire ehtiä pois pokémonien tieltä. Hän kiirehti pienemmän pokémon centerin ohi ja kääntyi sitten parista kulmasta, ylitti lopulta ison kadun ja sen jälkeen edessämme avautui uusi katu. Katua kehystivät vihreät nurmikentät ja suuret omakotitalot. Ne olivat isompia kuin se talo, jossa tyhmä tyttö asui sisarineen. Tyhmä tyttö käveli hieman epävarmasti kadulle, ihan kuin hän olisi Magikarp kuivalla maalla. Ehkä hän ei ollut käynyt täällä ennen?

Lopulta hän pysähtyi suurehkon valkoisen ja punakattoisen talon eteen. Piha oli tyhjä, mutta sisällä paloi valo. Tyttö käveli ovelle ja pimputti ovikelloa enemmin kuin kävi suoraan taloksi. Hetki siinä meni, mutta sitten kuului ärhentelevää haukuntaa.
”Kuka siellä on? Minä syön sinut!” Puhuja oli tyttö, mutta mua ei pelottanut. Kunhan uhkaili.
”Jos olet se hiusharjakauppias, tiedä että päästän koiran kimppuusi, jos yrität vielä sisälle!” Ihmistytön tomera ääni huudahti.
”Ei täällä ole mitään kauppiasta”, tyhmä tyttö vastasi huvittuneella äänellä. ”Pitopalvelu vain!”
”Miwa tulee!” Pokémontyttö ilmoitti, se nojasi ovea osittain peittävään lasiin ja haukkui. Johan muuttui ääni kellossa…

Ovi avautui ja oranssi koiranpentu riensi pihalle, pomppimaan tyhmän tytön ympärillä, kuin mikäkin idiootti.
”Miwamiwamiwa!” Se haukahteli. ”Mitä kassissa on?”
”Mikäs sinut tänne lennätti?” Sisältä, ovesta tullut lettipäinen tyttö kysyi, mutta nähdessään tyhmän tytön surkean naaman, hän muutti kysymystään.
”Mitä on tapahtunut?”
”Vähän draamaa kotona”, tyttö vastasi lyhyesti. ”Ilmeisesti Himeko näki, kun pöllin rahaa niiltä turisteilta eilen.”
”Auts”, lettipäinen tyttö sanoi myötätuntoisesti. ”Jäätkö yöksi?”
”Jos se vain sopii”, tyhmä tyttö sanoi kiireesti. ”Toin ruokaa.”

Se siitä sitten, lettipäinen tyttö ja hänen koiransa päästivät meidät talonsa lämpöön ilomielin. Minut kiikutettiin, ilmeisesti olohuoneeseen, johonkin sohvalle lepäämään. Tyhmä tyttö oli nimittäin sitä mieltä, että mun täytyi olla väsynyt. No mikäs tässä. Paikka oli pehmeä ja lämmin, töllöstä tuli joku tylsä ohjelma ihmismäisistä virtahevoista – siksi tuo Brionne niitä nimitti. Mutta tässä oli myös ihmisiä, kuten eräs punatukkainen mummeli, joka totesi kerran:
”Kun minä oikein jysäytän se ei todellakaan ole mikään kamelin pieru!” Brionne hörähti tälle, mutta mä en ymmärtänyt mikä siinä oli niin hauskaa. Korvia höristäessä kuulin tyttöihmisten juttelevan, ja Growlithen haukkuvan innoissaan:
”Lihaa! Anna anna anna!”
”Hyi, Manon!” Lettipäinen tyttö tuntui toruvan. ”Ei saa pomppia!”
Niinpä niin, tuon jälkeen koira potkittiin pois keittiöstä, ja niin levoton otus tuli olohuoneeseen. Ensin se juoksi muutaman kerran huoneen päästä päähän ja loikkasi sitten viereeni sohvalle.
”Mitä te katsotte?” Se kyseli tomerasti. ”Mitäköhän ne tekevät ruuaksi? Minulla on nälkä!”
”Rauhoitu vähän, Manon”, Brionne huokaisi silmiään pyöritellen. ”Kyllä se ruoka tulee, kun on tullakseen.”

Ja tulikin. Kaksi ihmistyttöä sai aikaan aika paljon syötävää aikaan. Oli perunalastuja ja punaista kastiketta. Kasviksia ja jotakin lihasoosia, jota ihmiset söivät lättyjen välissä. Mä sain omani pahvilautaselta – ilman littanaa lättyä, ihmiset joivat mustaa poreilevaa juomaa, mutta me pokémonit saimme vettä. Brionne söi oikeastaan pelkästään kasviksia, mutta koiranpentu oli hotkinut oman ruokansa ennätysajassa, ja kerjäsi nyt ruokaa ihmisiltä.

Typerää…

Vaikka ihmiset tuskin huomasivatkaan sitä, sillä he olivat syventyneet omaan keskusteluunsa.
”Kyllä sinä minusta voisit ihan hyvin muuttaa pois kotoa”, lettipäinen tyttö totesi.
”No vaikka voisinkin, ei minulla ole sen enempää paikkaa mihin mennä, saati sitten varaa asua yksin”, tyhmä tyttö vastasi. ”Enkä minä vain halua lähteä, se paikka on myös minun kotini. Sanoi prinsessapentu mitä hyvänsä.”
”Vaan joskus lähteminen on paras ratkaisu”, lettipäinen tyttö vastasi apeasti. ”Eikä sinun olisi edes pakko jäädä tänne. Sinulla on nyt pokémon, luvat ja kaikki.”
”Mutta koulut kesken”, tyhmä tyttö totesi. ”Lazulitessa riittää työtä, kunhan valmistun, sen jälkeen voin muuttaa omilleni.”
”Kyllä sinä kai voisit opiskella tien päälläkin”, lettipäinen tyttö ehdotti. ”Isällä on tapana sanoa, että kokemus on paras opettaja.”
”Niin, ehkä…” Tyhmä tyttö sanoi hiljaa ja katsahti mua.

Ainahan naisväkeä sai odotella, mutta jos hän tosiaan mietti kotiin palaamista ja lähtemistä, tekisi jo päätöksensä! Mua ei kiinnostanut jäädä tähän kaupunkiin, halusin nähdä muutakin! Jos mä olin kerran nyt tyhmän tytön pokémon, kai munkin mielipiteellä oli väliä? Ja jos tyttö ei kerran viihtynyt kodissaan paljoakaan mua enemmän, hänen tulisi kyllä pakata kamansa ja lähteä.

Mutta miten sanoa se tuolle hitaanpuoleiselle ihmisolennolle…

Tätien kommentit

Nami

Luku 3:

Muumeja! 😀

Mutta siis tarinaan. Tämä oli mielestäni aika soppelin pituinen ja muutenkin tähänastisista luvuista paras. Miwan ja Rigelin taustoja avattiin sopivasti, ja etenkin alussa kuvaillut Miwan tunteet olivat ymmärrettäviä ja inhimillisiä. Tunteiden kuvailu luvussa oli muutenkin tosi huikeaa, pisteet siitä!

Outoa, että Miwa sanoo, ettei pidä shinyistä, vaikka Yuki oli shiny? Tai ehkä hän vain tarkoitti, ettei shinyillä ole mitään erioikeuksia. Rigeliä tämä selvästi liikutti, hän kun on joutunut ilmeisesti ”hylätyksi” normaalin värityksensä vuoksi alkuperäiseltä omistajaltaan. Miwa ja Rigel lähentyivät tosi paljon tässä luvussa, heidän sanaton kommunikaationsa toimii. Kyllä, heistä tulee vielä hyvä parivaljakko.

Rie on aika filosofi. :-DD Mutta hänen ystävyytensä Miwan kanssa on herttaista. Ilmeisesti Rie on vähän tasapainoisempi henkiseltä kannalta kuin Miwa?

Tarinassa oli tavallaan paljon (juonellisia) kliseitä, mutta tässä ne toimivat, minua ei häirinnyt. Ja öm… Dorothy on pokémonversio Himekosta? Ja hauska fakta: nopealla haulla luvussa on 50 kertaa sana ”tyhmä”. Rigelin kerrontaa. :’3

Luku keskittyi enemmän tunnepuolen asioihin, niin laitetaan Rigel +1 lv, +5 op. En tiedä, voiko kouluttajaa ja pokémonia tämän enempää bondata yhden luvun aikana. Lantteja, örrrr, 69!

Chao

Luku3

Totta puhuen siitä, kun alkujaan luin kolmoslukusi, on jo vierähtänyt tovi. Palaan kuitenkin vielä kommentoimaan, joten loppu hyvin, kaikki hyvin – vai miten? No, joka tapauksessa oli ilo huomata, että tämä oli hiukan lyhyempi kokonaisuus. Ja alleviivaten sanaa kokonaisuus, sillä tällä kerralla tarina pysyi tavallistakin kompaktimpana! :3

Aiemmat aavistelut siitä, että Miwa ja Rigel lähentyisivät nopeasti, pitänevät paikkansa. Tarinallisestihan kun nuo eivät taida olla tunteneet kuin päivä tai pari. Vaikkei Miwa mikään klassisin hoivaajaluonne olekaan, taitaa hän päästä leikkimään uhmaikäisen nidoranin äitiä tai vastaavaa. 😀 Ainakin toistaiseksi. Match made in Heaven.<3

”Enkä minäkään pitänyt hänestä enää tuon jälkeen. Sen jälkeen aloin pänttäämään pääsykokeisiin, tai jotain. –” —> Tämä sai minut pohtimaan, että Miwan ja Himekon välirikosta ei ehkä olekaan ihan niin kauan aikaa – tai ainakaan välit eivät ole olleet noin tulehtuneet vaipoista saakka? Miwan ja Rigelin tuntemuksiin tässä luvussa on mutenkin helppo samaistua, arvostan sitä, että tapahtumien kulku vaikuttaa luonnolliselta eikä mitenkään överiltä tms.! Dorothyn kaltainen hahmo on sinulle käsittääkseni melko klassinen, mutta tuo tuki Miwan ja Rigelin suhteen kehittymistä. :3

Tästä lahjoisin 72 lantilla ja Rigeliä +1lvl ja 5op

Shinku

Luku 3

Miwan tyytymättömyys ja turhautuminen tilanteeseensa on todella hyvin kuvailtu, rupesi itseäänkin ärsyttää hänen puolestaan. Epäreilu perheasetelma menee ajoittain kyllä vähän överiksikin, mutta toisaalta se sopii kerrontatyyliisi ja hahmoihisi. Tykkään siitä, kuinka avasit Miwan menneisyyttä ja motiiveja ja sitten sidoit sen näppärästi Rigelin kokemuksiin. Yukista jouduttiin hankkiutumaan eroon koska se on shiny, mutta Rigelistä hankkiuduttiin eroon koska se nimenomaan ei ole shiny. Nerokasta! Minulla on pieni aavistus siitä, kenelle Yuki annettiin, hmm-hmmm… >:3

Kasvattajaukko vaikutti ihan mukavalta hepulta, mutta ymmärrän kyllä, miksi Rigel halusi sieltä pois. Silläkin oli oman elämänsä Himeko näköjään, voi raasua. Toivottavasti tämän tyyppisiä hahmoja ei vain ala ihan liikaa hyppimään tarinassa, vaikka pinnalliset hienohelmat ovatkin toisaalta toimivia vastavoimia Miwan ja Rigelin kaltaiselle parivaljakolle. Milloinkohan Rigel muuten lakkaa kutsumasta Miwaa tyhmäksi? 😀

Komppaan Namia: kouluttajaa ja pokémonia on vaikea bondata tämän enempää! Herttaista, miten hyvin Miwa on oppinut lukemaan oikukasta Nidorania ja miten luonnollisesti hän osaa siihen suhtautua. Etenkin kasvattajan luona tämä tuli todella hyvin ilmi, Rigeliä ketuttaa, hähää. Maksimionnellisuuspisteet ansaittu!

Palkkioiksi saat 70 lanttia ja Rigelille 1lv ja 5op.