Aurora #24 > Karpin kontit

Tarina kirjoitettiin alun perin Huhtikuussa 2018.

Yoru

Mamma ruiskutti violettia tököttiä Yorun päälle ja näytti aika vakavalta.
”Juuri tuolla tavalla se hoituu”, vaaleahiuksinen poika sanoi. ”Jos pokémon centereitä ei ole lähistöllä erilaiset potionit ja lääkkeet kyllä parantavat pokémonit. Pitää vain tietää mitä käyttää.”
”No kerropa sitten, kaiken kun tiedät”, mamma mutisi. Hän ei tainnut pitää tästä tyypistä.
”Tällaiset violetin väriset tavalliset potionit tehoavat hyvin Yorun kaltaiseen pienempi tasoiseen pokémoniin. Oikeastaan Yoru alkaa olla jo niin iso, ettei tällainen pieni potion paranna sitä kokonaan, se tarvitsisi tällaisen oranssin super potionin. Tämä tavallinen tehoaa paremmin esimerkiksi Candyyn, joka on pienitasoisempi. Super potionia sinun kannattaa kokeilla esimerkiksi Splinteriin, joka on iso tasoisempi.”
Mamma otti siis käteensä putelin, jossa oli oranssia litkua ja ruiskutti sitä isoveli Splinterin päälle. Isoveli katseli touhua hetken, ja nokkaisi sitten mammaa poskesta.
”Miksi isoveli Splinter teki noin?” Yoru kysyi.
”Koska se on kivaa”, isompi lintu vastasi.
”Onko se kivaa mammastakin?” Yoru kysyi.
”Ei Miwa ainakaan valita”, isoveli Splinter totesi. Sitten tuli Candy-vee. Candy-vee juoksi, sillä oli kaiketi kuullut nimensä mainittavan ja kiirehti katsomaan, mitä oli tekeillä. Tullessaan Candy-vee kuitenkin liukastui lattialla ja törmäsi suoraan oven suussa jököttävään pulloasetelmaan.
”Huuuuui!” Candy-vee huudahti ja sitten rysähti. Koko unenpöpperöinen huone säpsähti hereille. Ensimmäisenä päänsä nosti Rigel, joka näytti hyvin äreältä. Iso Nidorino lampsikin hetimiten kimaltavan Eeveen luo ja murahti:
”Onko sun pakko remuta heti aamusta?” Yoru olisi moista säikähtänyt, mutta Candy-vee ei ollutkaan Yoru vaan Candy-vee. Candy-vee katsoi Rigeliä silmät värähtämättä ihmettelevä ilme kasvoillaan.
”Mitä on remuta?” Se kyseli.
”Unohda se”, Nidorino murahti ja nappasi Candy-veetä niskavilloista. Sitten se kiikutti Candy-veen mamman luo.
”Ollaanpas sitä emomaisia, Rigel”, mamma virnisti. Rigel laski Candy-veen alas lattialle.
”Vielä mitä!” Nidorino tuhahti.
”Eihän Candyyn sattunut?” Mamma kyseli ja paijasi Eeveen päätä.
”Ei!” Eevee vastasi pirteänä. Mutta Yoru ei usko, että mamma ymmärsi Candy-veen kieltä. Sillä mamma ruiskutti Candyn turkille violettia litkua. Candy-vee nuuhki turkkiaan uteliaana, mutta lopetti touhunsa heti nähdessään valkean pilkahduksen mamman selän takaa.

”Huomenta!” Candy-vee hihkaisi, niin että mammakin huomasi selkänsä takana piileskelevän lumihiiren.
”Kas, Luna”, mamma sanoi ja Lunaksi kutsuttu hiiri tuli ujosti esille mamman selän takaa ja vinkaisi.
”Pii”, niin se sanoi.
”Tule sinäkin tänne”, mamma sanoi. Luna näytti pohtivan hetkisen, mitä sen pitäisi tehdä, mutta astui sitten varovasti askeleen eteenpäin. Mamma suihkutti sen hehkuvalle valkealle turkille violettia litkua, kuten oli hetki sitten tehnyt myös Yorulle ja Candy-veelle.
”Nyt jaksatte taas telmiä”, mamma sanoi hymyillen.
”Tule Luna!” Candy-vee hihkaisi ja Lunahan nyökytti päätään pirteästi ja seurasi Candy-veetä. Nuo kaksi alkoivat pian heitellä toisilleen joitakin pehmoleluja. Mutta Yoru ei halunnut leikkiä, sillä Odile-täti ei ollut leikkituulella. Se oli jotenkin murheellinen. Niinpä Yoru kiipesi mamman olkapäälle, olihan siinä hyvä. Mutta Rigel haukotteli.
”Mikäs noin haukotuttaa?” Isoveli Splinter kyseli pilke tummissa Fletchinderin silmissään. ”Mörötkö jahtasivat?”
”Tuki suus, räähkä”, Rigel murahti. ”Toisin kuin sä, mä pidin silmällä sitä tulokasta. Tiedä mitä se olisi yöllä saanut päähänsä, jos en olisi pitänyt vahtia.”
”Ei se noin huonokuntoisena mitään jaksa”, isoveli Splinter huomautti.
”Jaksaapas”, Rigel väitti vastaan.
”No eipä jaksa”, isoveli Splinter torjui väitteen.
”Jaksaapas”, Rigel penäsi vastaan. Vaikka eihän tämä ollut mitään uutta. Isoveli Splinter ja Rigel tappelivat tuon tuostakin melkein mistä vain, Yoru ei oikein ymmärrä miksi ne niin tekivät. Kun Yoru oli seurannut kinastelua tovin, se alkoi pitkästyttää. Niinpä Yoru painoi poskensa mamman poskea vasten ja mamma silitteli Yorun höyhenpeitettä vähän hajamielisesti. Mamma katseli lattialla hajallaan olevia tavaroitaan, purnukoita eritoten.
”Huston, meillä on ongelma”, mamma sanoi äkkiä. ”Nämä eivät riitä kaikkien hoitoon, eivät sitten millään.”
”Pitää käydä ostamassa lisää”, vaaleahiuksinen poika sanoi yksinkertaisesti. ”Peacockin ostoskeskuksesta löytyy jos mitä, lääkkeitä myös.”

Niin tehtiin. Mamma kasasi suurimman osan roippeesta, purnukat ja muut härvelit takaisin lantiollaan kantamaansa keltaiseen laukkuun.
”Sinun pitäisi kyllä hankkia isompi laukku”, vaaleahiuksinen poika huomautti. ”Enemmin tai myöhemmin tarvitset enemmän tavaraa.”
”Sen näkee sitten”, mamma vastasi. ”Olkaahan kiltteinä” – näin mamma totesi suurimmalle osalle väestä, niille jotka jäivät. Mamma itse naamioitui, sillä – kuten vaaleahiuksinen setä sanoi, mamman on nyt syytä pitää matalaa profiilia. Niinpä mamma pukeutui sedältä lainattuun isoon huppariin – joka oli ihan Yorun värinen, ja löysiin vaaleansinisiin farkkuihin. Hiukset mamma kätki vaalean lippalakin alle. Yoru puolestaan naamioitui huppariin! Yoru sukelsi huppuun ja piiloutui.
”Yoru on huppari! Yoru on huppari!” Yoru hihkui.
”Höh, pöljä”, joku kuului mutisevan. Se oli varmaan Lolita, Lolita sanoo Yorua usein tyhmäksi, vaikka Yoru ei ole tyhmä!
”Sinä olet ihan hassu”, mamma naurahti. Me lähdimme kellariasunnosta, mukaan tulivat vain Rigel ja vastahakoinen Rhydo-setä.
”Läskit liikkeelle”, Rigel murahti mennessämme.
”Ei minussa läskiä ole. Kiveä vaan”, Rhydo mutisi hiljaa. Se käveli hitain askelin mamman takana ja katseli tyttöä varovaisesti. Ei kai se vaan pelkää, että mamma syö sen aamupalaksi? Rigel käveli sen vierellä ja mukaan oli tullut myös sinisiipinen Sora.
”Ei Odilea kestä nyt katsoa”, se sanoi syyksi. ”Ehkä tyttörukka siitä piristyy hoivatessaan tulokasta.”

Yorun mielestä tulokas ei halunnut hoivausta.

Yorua ja muitakin ihmetytti kovasti, mitenkä kadut olivat ihan tyhjiä, nyt oli sentään kaunis sää. Aurinkokin paistoi! Luulisi että merenranta kuhisi ihmisiä, mutta missään ei näkynyt ketään.
”Johtuuko tämä nyt…” Mamma aloitti.
”En usko”, vaaleahiuksinen setä sanoi. ”Rikoksia on täällä sattunut ennenkin. Kyse on jostakin muusta.”
Rannan poikki mennessä, Yoru näki siellä vain muutaman ihmisen pokémoneineen, ja sitten ison kyltin jossa luki ihmiskieltä.
”Ranta on suljettu toistaiseksi”, mamma luki. ”Miksi ihmeessä?”
”Pitänee kysyä joltakin”, vaaleahiuksinen setä totesi. ”Mutta käydään nyt ostamassa poppoollesi tarvittavat potionit.”
Siihen mamma nyökkäsi ja sitten mentiin. Mamma ei juuri puhunut sedän kanssa, mutta toisinaan setä katseli mammaa varautuneesti.
”Miksi se noin tekee?” Yoru raakkui.
”Ehkä se tyksii Miwasta”, Sora naurahti kömpelösti.
”Tekee mitä?” Rigel murahti. Ehkä Rigelkään ei ymmärtänyt sanan merkitystä, kun ei Yorukaan ymmärtänyt.
Mutta missä olivat kaikki ihmiset? Rannoilla niitä ei juuri näkynyt, kuten Yoru jo aikaisemmin selitti, kun siirryttiin rannoilta kohti kaupungin keskustaa, ihmisiä alkoi näkyä enemmän. Yoru kurkki välillä mamman hupusta ja näki, miten ihmiset istuivat terasseilla pöytien ääressä ja juttelivat keskenään.
”Kuinkakohan kauaksi aikaa ranta on suljettuna?” Joku kysyi.
”Kaiketi kunnes pokémon joka tämän häslingin on aiheuttanut, on saatu kiinni”, joku toinen sanoi.
”Onko siellä siis irrallaan joku vaarallinenkin peto?” Kolmas kyseli.
”No ei”, toinen puhuja vastasi. ”Joku pikkuinen vain. Muutamaa uimaria on purtu varpaasta mutta ei kovaa. Asia kuitenkin vaivaa, joten se päätetään tutkia.”
”Aikovatko ne haravoida koko meren?” Ensimmäiseksi puhunut kyseli. ”Siinä on iso työ.”
”Rannikon luultavasti vain”, toinen puhuja sanoi. ”Siellä hyökkäykset ovat sattuneet.”

Vai niin. Nyt Yoru ymmärtää vähän paremmin.

Kauppakeskuksessakin oli vilinää. Yoru katseli uteliaana liikkeiden ikkunoista ja näki ihmisiä menossa koppeihin, joissa kaiketi sovitettiin vaatteita ja muuta. Jotkut katselivat vaatteita, toiset etsivät pokémoneille asusteita, yhdessä liikkeessä pokémoneja pestiin ja harjattiin. Tuonne Yoru ei tahtoisi. Yoru ei pidä vedestä!

Viimein tultiin siihen liikkeeseen mikä myi potioneita ja muuta jännää. Liikkeessä ei ollut montaa asiakasta, kaikki olivat varmaan pukuostoksilla, joten pirtsakka myyjätäti tuli oitis mamman luokse ja kyseli voiko auttaa. Yoru halusi nähdä tarkemmin ympärilleen, joten Yoru nosti hieman nokkaansa hupusta.
”Kappas, miten soma pieni Murkrow!” Myyjä-täti huikkasi.
”Yoruko?” Yoru ihmetteli.
”Meiltä löytyisi Dusk Stone, jolla Murkrow’t kehitetään”, myyjätäti alkoi puhua pulputtaa.
”Me tulimme vain hakemaan täydennystä rohtovalikoimiimme”, vaaleahiuksinen setä pisti väliin. Myyjä-täti ymmärsi heti ja lähti sedän kanssa katsomaan valikoimaa, kun taas mamma jäi seisoskelemaan. Mamma meni Rhydo-sedän luo ja taputteli varovasti tämän selkää. Rhydo-setä näytti pelokkaalta.
”Niin paljon ihmisiä tuolla alhaalla”, se mutisi.
”Pysyt vaan mukana, niin ei kukaan sua syö”, Rigel huomautti. Mamma taputti Rhydoa lempeästi selälle – sitäkin Rhyhorn säikkyi.
”Mää en usko, että Miwa voisi edes lyödä, satuttamatta itteään”, Sora huomautti.
”Eikä mamma ole ilkeä!” Yoru lisäsi. Mutta Rhydo-setä ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun joku ryntäsi ovesta sisään sellaisella tarmolla, että kävi nurin niskoin lattialle. Tulija oli toinen setä, jolla oli tuuheat ruskeat hiukset – joskin vaaleammat kuin mammalla. Mamma katsoi tulijaa pitkään. Tulija teki samoin, sillä olihan hän lentänyt suoraan mamman jalan juureen.
”Miwahan sinä olit”, tulija sanoi yrittäessään kammeta itsensä ylös. ”Azura ja minä mietimme, minne sinä katosit.”
”Majailen tuota serkkuni luona”, mamma sanoi hieman pistävästi. ”Vähän syrjemmällä. Sinne se Hirokin pelle ei taatusti eksy, ja jos eksyy…”
Mamman ei tarvinnut edes sanoa sanottavaansa loppuun, kun Rigel jo murahti.
”Tulkoon vaan!”

Vieras setä näytti siltä kuin olisi halunnut kysyä mammalta jotakin, muttei kysynyt koska Rigel alkoi murista.
”Kas päivää, Kai!” Myyjä-täti huikkasi palatessaan vaaleahiuksisen sedän kanssa.
”Sinulla lienee vapaata, nyt kun rantakin on suljettuna.”
”Oikeastaan juuri sen takia minä tänne tulin”, Kai-setä sanoi, katsoessaan jalkoihinsa. ”Rattata oli livahtanut meidän vajaan ja purrut onkeni poikki.”
”Aiot siis mennä kalaan?” Myyjä-täti tiedusteli.
”No joo”, Kai-setä sanoi vähän nolona. ”Ajattelin vähän kalastaa rannikolla ja katsoa jääkö onkeeni jotain mielenkiintoista.”
”Aiot siis kalastaa tätä varpaiden näykkijää”, myyjätäti totesi.
”Olen melko varma, että kyseessä on Magikarp”, Kai-setä sanoi. ”Mutta tämä on jotenkin paljon aggressiivisempi ja sen väritys on…”
”Kalastus voisi tehdä meillekin hyvää”, vaaleahiuksinen setä sanoi ja katsoi mammaa merkitsevästi. ”Kissasi varmaan ilahtuisivat tuoreesta kalasta. Se tekisi niiden turkeillekin hyvää.”
Yorun yllätykseksi mamma nyökkäsi. ”Minulla ei kyllä ole onkea.”
”Kyllä sellainen löytyy”, myyjätäti vakuutti auttavaisesti. Sen jälkeen tämä ottikin mammaa käsivarresta ja johdatti mamman siihen osaa kauppaa, joka myi kaikenlaista kalastukseen liittyvää härpäkettä, kuten sinikuorisia poképalloja ja onkivapoja. Kai-setä valitsi itselleen tuliterän, kiiltävän kapistuksen, kun taas mamma osti vanhemman näköisen. Vaaleahiuksinen setä otti sen joka ei ollut vanhin muttei uusinkaan malli. Mamma maksoi ostoksensa ja me lähdimme. Kai-setä otti mukaansa myös läjän sinikuorisia poképalloja. Mihinkähän hän aikoi niitä käyttää?

”Minä kun en usko, että kyseessä on mikään pieni ja vaaraton pokémon”, muuan vanha kalamies, jolla oli valkoinen parta, totesi. Kalamies haisi pahalta!
”Kyllä sen on oltava joku vähän isompi ilkiö”, haiseva kalamies mörisi.
”Eiköhän isompi kaveri olisi jo napsinut mukaansa uimareiden varpaita…” Kai-setä totesi hieman pisteliäästi.
”Kas hengenpelastaja pojuhan se sieltä tulee”, haiseva kalamies totesi, eikä Yoru ole varma siitä, oliko tuo kiltti toteamus.
”Herra Mizuno”, Kai-setä sanoi, tosin ei kovin iloisesti. ”Oletteko menossa kalastamaan?”
”Sinnepä sitä”, herra Mizuno, tuo pahan hajuinen kalamies sanoi. ”Minne nuori Kai on tuolla konkkaronkalla menossa? Et suinkaan kalaan?”
”Sinnepä sinne”, Kai-setä sanoi ja Yorusta Kai-setä kuulosti ärsyyntyneeltä.
”Ja miten aiot saada Rhyhornin mukaan? Sen painohan upottaisi koko paatin”, mies huomautti inhottava kiilto silmissään.
”Rhydo ei tulekaan mukaan”, mamma töksäytti. ”Se saa jäädä rannalle.”
”Että jättäisit pokémonisi yksikseen?” Haiseva kalamies kyseli ja katsoi mammaa pitkään. ”Millainen kouluttaja sinä oikein olet nuori mies?”
”Onkos Miwaski poikia?” Sora kyseli hämmentyneenä.
”Mamma on tyttö!” Yoru raakkui.
”En minä sitä yksin jätä”, mamma murahti. ”Rigel jääköön myös. Ulkoilma tekee kummallekin hyvää.”
Siihen haiseva kalamies vain pyöritteli silmiään. ”Että tätä nykyajan nuorisoa…”
”Sano minun sanoneeni, nuori Kai”, kalamies jatkoi oitis. ”Kyllä tämän hälyn on aiheuttanut jokin isompi otus, ja minä nappaan sen.”

”Saathan sinä yrittää”, Kai-setä mutisi pienellä äänellä ja huokaisi haisevan kalamiehen mentyä. ”Tapasitte juuri Azuran isän.”
”Mukava heppu”, mamma sanoi kyynisesti.
”Todella”, Kai-setä huokaisi. Sen jälkeen ei kukaan sanonut mitään, mutta Sora hyräili jotakin hassua liidellessään.
”Se on meidän Shamrockin ötököiden oma sävellys”, Sora lisäsi nähdessään Yorun tuijotuksen.
”Saanko minä oikeasti jäädä rannalle?” Rhydo-setä kyseli Rigeliltä.
”Kai sä saat, kun Miwa niin sanoi”, Nidorino totesi. Rhydo-setä katsoi edessä kävelevää mammaa varovasti.
”Ei mamma pure!” Yoru vakuutti. Mamma sai kävellä jonkin aikaa kellertävällä rantahietikolla ennen kuin Kai-setä löysi veneen. Se oli harmaa eikä Yorun mielestä kummoinen, siinä oli airot mukana ja siihen mahtui matkustajia, mutta tuskin montaa.
”Purtemme”, Kai-setä sanoi, joskin hieman nolona. Vene oli hinattu jonkin matkaa rantavedestä poispäin. Mitenköhän se saataisiin vesille?
”Katsotaanpa sitä paattia”, Rigel totesi. Rigel katsoikin paattia hyvän tovin ennen kuin alkoi puskea sitä eteenpäin hiekalla. Hetken se vei, mutta paatti pääsi kuin pääsikin veteen.
”Kiitos, Rigel”, mamma sanoi ja taputti Nidorinoa korvien välistä.
”Menkäähän siitä”, Rigel murisi vastaukseksi. Yoru ei kuitenkaan usko, että Rigel olisi pahalla tuulella, muuten se saisi olla aina. Kai-setä kävi ensimmäisenä paattiin, mamma seurasi ja istui jonnekin, missä ei joutuisi välttämättä istumaan kenenkään viereen, joten mamma ahtautui nurkkaan ja nojasi paatin reunaan. Sora istahti myös paatin kaiteelle lepäämään ja katsoi mammaa tutkivasti.
”Ei, kyllä Miwaski on ehta tyttö”, Sora totesi hetken kuluttua. Vaaleahiuksinen setä istui Kai-sedän lähelle, sillä nämä alkoivat meloa venettä yhteistuumin, kun taas mamma katsoi merelle jotenkin kaukaisena.
”Mamma?” Yoru kyseli. ”Mamma, onko jokin hätänä?” Mutta mamma tuskin kuulikaan Yorua.
Kun oltiin soudettu jonkin matkaa Kai-setä ja vaaleahiuksinen setä päättivät että on aika laskea pokémonit palloistaan ja antaa niiden tarkkailla merta. Vaaleahiuksinen setä päästi poképallosta sinisen, piikikkään pallokalan, jollaista Yoru ei ollut ennen nähnyt.
”Masa, katselisitko, löytyykö rantavesistä jotain ihmeellistä?” Vaaleahiuksinen setä sanoi. ”Joku pokémon on näykkinyt uimareiden jalkoja ja yritämme nyt keksiä, että mikä. Ilmoitatkos jos näet jotain epäilyttävää?”
”Tokihan!” Pallokala sanoi ja pulahti pinnan alle.

Jännää!

Kai-setä puolestaan päästi poképallosta ulos valkoisen lintupokémonin, jolla oli mustat tihrusilmät. Heti kun pokémon pääsi ulos pallostaan se lensi pari kierrosta yläpuolellamme ja sitten, ilman mitään varoitusta, syöksyi nokka isku valmiina kohti mammaa.
”Jaahas”, Sora totesi ja räpytteli hetken siipiään, kunnes pääsi kohoamaan ilmaan, perhonen jotenkin kääntyi ilmassa, ollessaan törmäyskurssilla tihrusilmäisen linnun kanssa ja pysäytti tämän aikeet, käännyttämällä tämän kannoiltaan.
”Mikäs on neitokaisen ongelma?” Sora kyseli.
”Minä en tykkää tuosta tytöstä!” Tihrusilmäinen pokémon sanoi. ”Hän on tyhmä! Kai ei takuulla tykkää hänestä!”
Nyt Yorua suututti! Miksi tuo tihrusilmä haukkui mammaa tyhmäksi? Eihän tuo edes tuntenut mammaa! Yoru ei yleensä suuttunut, mutta kukaan ei saa haukkua Yorun rakasta mammaa! Niinpä Yoru pyrähti lentoon, sanoakseen tihrusilmälle suorat sanat! Mutta sitten ilkeä tuulenpuuska oli paiskata Yorun kohti tuota tihrusilmää, mutta onneksi Yoru sai jotenkin tasapainon korjattua eikä lämähtänytkään päin tihrusilmää.
”Ei mamma ole tyhmä!” Yoru raakkui. ”Sinun täytyy olla, jos kerran haukut toisia!”
”Sinä puolestasi olet lentokyvytön mammari!” Tihrusilmä pisti takaisin. Yorun silmiä alkoi heti kirvellä. Yoru kyllä tiesi, että se oli heikko eikä kelvannut mihinkään.

Siksihän ensimmäinen mamma oli hylännyt Yorun. Yorulla ei edes ollut nimeä, Yoru oli vain pahan ilman lintu.

”Alkaa jo riittää tuo”, Sora pisti väliin ja asettui Yorun eteen, ihan kuin olisi ollut isoveli Splinter. Sitten Sora löyhytteli suuria jäänsinisiä siipiään kohti tihrusilmäistä lokkia, ilmavirta saikin lokin vaappumaan.
”Minä lyön sinua wing attackillä!” Lokki uhosi. ”Se yleensä hoitelee ötökät!”
”Et sää minuun osu”, Sora vakuutti tyynesti.
”Osunpas!” Lokki uhosi, mutta ennen kuin se ehtikään tehdä mitään, Kai-setä kutsui sitä.
”Tama, tule tänne!”
Lokki katsahti meitä vielä kerran, Yoru ei oikein osaa selittää miten, mutta Yoru on melko varma, ettei kyseessä ollut ystävyydenosoitus. Lokki palasi Kai-sedän luo, ja istui mukavasti tämän hartialle, Yorukin istui, mutta mamman hartialle. Yorusta tuntui jotenkin pahalta. Yoru oli arka eikä osannut mitään, Yoru ei ollut edes vahva kuten Sora. Mitä hyötyä Yorusta oli? Yoru painautui vasten mamman poskea, sellainen auttoi yleensä. Mamma silitteli Yorun poskea, ikään kuin olisi tiennyt, että Yoru kaipasi sitä.
”Mammari”, tihrusilmäinen lokki kuiskasi.
”Annahan olla, Tama”, Kai-setä torui sitä. ”Olen pahoillani, joskus Tama on hieman mustasukkainen…”
”Eipä tuo mitään”, mamma sanoi poissaolevasti. Olikohan mammakin surullinen?

Yorun täytyi kasvaa nopeasti vahvaksi, täytyi! Sitten mamma voisi olla Yorusta ylpeä!

Pian tämän jälkeen mamma ja vaaleahiuksinen setä alkoivat onkia.
”Tänään syödäänkin kalaa!”, vaaleahiuksinen setä intoili.
”Täällä on kieltämättä aika hyvät apajat”, Kai-setä myönsi ja kuulosti tyytyväiseltä tarkkaillessaan omaa onkeaan. Tama-tihrusilmä lenteli taivaalla tyytyväisenä, Sora ei halunnut mennä mokoman lähellekään vaan lenteli veneen tuntumassa. Yorukin halusi lennellä, vaikkei ollutkaan vielä yhtä hyvä kuin isoveli Splinter. Yoru ei menisi kauas mammasta, Yoru vain veryttelisi siipiä vähän.

Niinpä Yorukin lensi ja vaappui tuulessa.
”Varovasti!” Mamma kehotti. Yoru yritti olla varovainen, Yoru tiesi, etteivät siivet kantaneet vielä yhtä hyvin kuin tihrusilmäisen lokin valkeat ja kapeat siivet.
”Se teissä Murkroweissa onkin vikana”, tihrusilmä oli yhtäkkiä Yorun vieressä. ”Te olette niin tavattoman heikkoja.”
”Emmepä ole!” Yoru pisti vastaan, vaikka Yoru oikeasti tiesikin, että oli heikko.
”Olettepas!”, tihrusilmä-Tama vaakkui. ”Minä pystyisin voittamaan sinut yhdellä iskulla!”
”Etkä pysty!” Yoru huudahti. Mutta sitä Yorun ei kai olisi pitänyt sanoa, sillä pian Yorua paukutettiin siivillä. Isku teki kipeää, mutta Yoru ei antanut Yorun itkeä. Yoru ei itkisi tuollaisen nähden, ei itkisi! Vaikka isku olikin voimakas ja oli saanut Yorun ruumiin vapisemaan kivusta, Yoru ei itkenyt. Kyllä Yorukin osasi olla vahva!
”Siitäs sait, tyhmä!” Tihrusilmä-Tama ilkkui. Se katsoi Yorua, kuin olisi tiennyt, ettei Yoru voisi tehdä mitään. Mutta siinä se oli väärässä. Yoru liihotti hiljaa takaisin veneelle päin.
”Arvasinhan minä!” Tihrusilmä-Tama rääkäisi. ”Pelkuri!”

Mutta ei Yoru pelkuri ollut.

Kun Yoru oli jo melkein veneellä, Yoru kääntyi yllättäen ja rääkäisi niin kovaa kuin osasi. Tihrusilmä-Tama säpsähti ja Yorun Astonish-isku osu ja upposi. Siitäs sai!
”Sinä olet ihan tyhmä!” Tama huusi toivuttuaan iskusta.
”Itse olet, jos nimittelet muita!” Yoru rääkäisi takaisin. Sitten Yoru sukelsi vesirajan ylle.
”Sinä et ikinä pysty voittamaan minua, pelkuri!” Lokki rääkyi Yorun perään. ”Minä olen paljon vahvempi kuin sinä!”
Sehän nähdään, niin Yoru ajatteli. Jos Yoru joutuisi joskus ottelemaan tuota ilkiötä vastaan, Yoru ei aikoisi hävitä!

Sitten jokin tuli, melkein kuin varjo oli ilmestynyt Yorun alle, mutta se ei ollut Yorun oma varjo, sillä se tuli veden alta. Sitten joku läiskäytti vettä. Jokin näykkäisi Yorua pyrstöstä.

Yoru rääkäisi.

Miwa

Yorun rääkyminen ei tullut yllätyksenä, korppi oli nähtävästi riitaantunut Kain lokin kanssa. Se ei kuulemma ollut yllätys, sillä Tama-niminen Wingull ei juuri tullut toimeen muiden pokémonien kanssa. Ainoa mikä tuli yllätyksenä, oli Yorun reaktio, yleensä se liisi aina kyynelsilmin luokseni, jos muut olivat sille ilkeitä, vaan nytpä ei. Se oli jopa puolustanut itseään.
”Niin ne lapset kai sitten kasvavat”, minä huokaisin ja katsahdin reunalla kaikessa rauhassa istuskelevaa Soraa.
”Vivih”, se äännähti ja haukotteli. Haukottelu loppui lyhyeen, kun kuulimme Yorun rääkäisevän, se lennähti salamana vesirajasta takaisin veneeseen ja painautui täristen syliini.
”Murkroh”, Yoru niiskutti. Ehkä se oli silti pikku korppivauvani. Silittelin sen päätä, löystyttäen hieman otettani ongesta – juuri nyt kala ei syönyt.
”Ei mitään hätää, Yoru”, rauhoittelin korppia. ”Kaikki on ihan hyvin.”
”Mikähän sen nyt noin säikäytti?” Stalkkeri mietti.
”Jaa-a”, minä vastasin. Olihan Yoru toki hieman pelokas mutta on vaikea sanoa mitä pieni korppi oli näinkin kovasti säikähtänyt.

Kalaa oli tullut suhteellisen paljon, vaikka useimmat niistä olivatkin pelkkiä sinttejä, stalkkeri Eiji tuntui saavan koukkuunsa komeita vonkaleita. Tämän siitä saa, kun hankkii juuri sen halvimman ongen. Vaikka Ayamen takiahan täällä oikeastaan ollaan. Ayame on niin onnettoman laiha, että kalan rasva tekisi sille hyvää – vaikka minulla olikin inhottava tunne siitä, ettei saukko ottaisi ruokaa vastaan.
”Otahan kiinni, Yoru”, maanittelin korppia. Sintit olivat sinttejä, mutta niitä tuli koko ajan lisää, joten kaipa korppivauvalle liikenisi yksi. Yoru katsoi minua uteliaana, mutta tajusi pian mitä ajoin takaa. Korppi näytti unohtavan säikähdyksensä hetkeksi ja räpytteli siipiään. Pian korppi oli jo ilmassa ja odotti tulevaa herkkupalaa. Heitin makrillin kohti korpin avonaista nokkaa, mutta ennen kuin Yoru ehti ottaa kalan kiinni, valkoinen viuhahdus nappasi kalan Yorun nokan edestä. Valkoinen viuhahdus istui tyytyväisesti nyhverö Kain olalle ja mutusti saalistaan häijy kiilto tihrusilmissään.
”Tama, tuo ei ollut kilttiä”, Nyhverö-Kai torui pokémoniaan. ”Pyydäpä anteeksi.” Mutta lokki nosti nokkansa pystyyn ja kääntyi selin Yoruun, mikä kieli aika hyvin siitä, ettei lokilla ollut aikomustakaan totella. Syötyään se alkoi heti kiehnätä kouluttajansa poskea vasten, mutta Kai ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä. Kaivoin Yorulle uuden makrillin mutustettavaksi, mutta tällä kertaa varoin visusti heittämästä kalaa Yorulle, kuka tietää vaikka tuo lokin kutale varastaisi senkin toisen nokan edestä. Annoin kalan Yorulle joka sitten otti makupalan siipiensä väliin ja alkoi mutustella sitä.

Hetken ajan oli aivan rauhallista ja saatoimme kaikki palata takaisin omien juttujemme pariin, minä tartuin tietenkin onkivapaan, Sora ja Yoru päättivät kaiketi harjoitella lentämistä yhdessä, sillä nuo lähtivät yhteistuumin lentoon. Kai pisti kiusankappaleensa poképalloon ja jatkoi häirikkönsä metsästämistä samalla sanaillen mukavia stalkkeri Eijin kanssa. Kalastaminen oli suoraan sanoen tylsää puuhaa, eikä siinä juuri voisi odotella ihmeempiä tapahtuvan, kunnes yhtäkkiä huomaat jonkin nykäisevän vapaasi. Olihan tässä ajassa ongittu, jos mitä, mutta tämä vonkale tuntui jotenkin erilaiselta. Se painoi jonkin verran enemmän kuin onkimani sintit ja jotenkin tuntui, että vonkale oli ottanut syötistä tukevammin kiinni. Kelasin hitaasti siimaa sisään ja nostin onkea hieman. Olin näkevinäni häivähdyksen jostakin, mikä näytti pyrstöltä – vaaleanpunaiselta pyrstöltä.
Olinko saanut syöttiini vahingossa pokémonin?

No sitä ei tarvinnut kauaa ihmetellä, sillä yhdellä nykäisyllä mokoma fisu päästi itsensä irti sellaisella voimalla, että ongen siima ennätti jotenkin paiskautua keskelle kasvojani.
”Mikä hemmetti se oli?” Ihmettelin ääneen. Farssi ei ollut jäänyt keltään huomaamatta, ilmeisesti kaikki tällä paatilla olivat jokseenkin tylsistyneitä puuhiinsa.
”Mitä tapahtui?” Stalkkeri-Eiji halusi tietää.
”Kala piti omaa kivaa”, minä vastasin. Kai, tuo nyhverö sen sijaan näytti miettivältä. Ennen kuin ehdin kysyä, mikä mätti, vedestä kuului loiskahdus ja kun me kaikki kolme katsoimme reunan yli, näimme vedessä stalkkeri Eijin pokémonin. Piikikkään pallokalan nimittäin.
”Qwill! Fish, fish!” Mokoma äännehti, ikään kuin, sillä olisi ollut tärkeätäkin asiaa.
”Masa on nähnyt jotain”, Stalkkeri-Eiji tulkkasi. Mutta ennen kuin saimme selville mitä, jokin hämmästyttävän vaaleanpunainen otus ilmaantui vedestä ja puski pallokalaa kauemmaksi ja painui sitten veden alle.
”Masa, hyppää!” Eiji käski pokémoniaan, ja pallokalahan hyppäsi, vettä pärskäyttäen suoraan kouluttajansa syliin, sellaisella voimalla, että kaatoi kouluttajansa paatin kannelle pitkin pituuttaan. Mokoma räminä oli varmaan niin kuuluva että herätti yläpuolella lentelevien Soran ja Yorun huomion, joten ne laskeutuivat ja istahtivat paatin kaiteelle.
”Mikä ihme se äskeinen oli?” Minä kysyin. ”Joku pokémonko?”
”Luultavasti”, Kai vastasi. ”Jotkut kalastajat ovat kertoneet, että heitä kiusaa eräs vaaleanpunainen pokémon, jolla on tapana joko näykkiä siimoja tai tarttua syöttiin mutta sitten karata siitä.”
”Onko se siis joku trolli?” Minä kysyin.
”Siltähän se vaikuttaisi”, Kai mutisi. ”Mutta minkälainen vaaleanpunainen vesipokémon pystyisi tällaiseen? Corsolat eivät nyt ainakaan, eikä se ihan kuulosta Luvdiscienkään käytökseltä. Ehkä Gorebyss?”
”Tai ei sittenkään, sen paino ei sallisi sitä nostettavan, siima katkeaisi”, Kai jatkoi mietintöjään. Tällä välin stalkkeri Eiji oli kutsunut pallokalansa takaisin poképalloonsa ja kammennut ylös paatin pohjalta.
”No mikä tahansa se onkin, se on kolmenkymmenen prosentin todennäköisyydellä saanut myrkytyksen”, Poika sanoi. ”Masalla on ominaisuutena poison point.”

Jaahas.

Menin Soran ja Yorun luo, nuo katsoivat veteen hyvin keskittyneinä, kuin yrittääkseen selvittää mistä tässä oli kysymys. Minäkin päädyin katsomaan veteen, oikeastaan tylsyyttäni. Tuo Kai taisi olla joku meribiologi tai vastaava, enkä usko minun auttavan asioita, eihän minulla edes ole vesipokémonia. Ayame ei varsinaisesti ollut minun, joten sitä ei laskettu. Hetken veteen katsottuani huomasin pinnan alla liikettä. Siellä ui jokin, ja se jokin kiersi venettä.
”No mikä tahansa se onkin, se kiertää venettä”, totesin kovaan ääneen. En uskonut sen olevan kovin iso, eihän se ollut ongittuna painanutkaan paljon mitään. Kai tuli hetimiten vierelleni kaiteen äärelle katsomaan näkyä uivasta kalasta, joka ui pinnan alla.
”Onko se Magikarp?”, poika ihmetteli. ”Eihän se voi olla. Ei niillä ole voimia uida, ne menevät vain sinne, minne virta kuljettaa.”
”No minusta kyllä näyttää, että tuo ui ihan itse”, sanoin hieman sarkastisesti.
”Tuo ei kyllä ole yhtä iso kuin vaikka Alomomola”, paikalle hiippaillut stalkkerikin totesi. ”Se voisi myös olla Feebas.”
”Tuo on kyllä vähän isompi”, Kai huomautti. ”Vähän solakampi myös.”
”No miksei se sitten voisi olla karppi?” Minä kysyin.
”Ne eivät normaalisti käyttäydy näin”, Kai kertoi. ”Yleensä ne ovat varsin välinpitämättömiä, aggressiivisuus on enemmänkin niiden kehitysmuodon luonteen piirteitä…”

Pouk.

Huomaamattamme karppi, kala tai mikä hyvänsä se olikin, oli kadonnut jonnekin.
”Se luultavasti sukelsi syvemmälle”, Kai teorioi.

Pouk.

”Mikä tuo ääni on?” Eiji kysyi yhtäkkiä. Kuuntelimme hetken hiljaa, mistä moinen poukkiminen kuului. Se tuli suoraan altamme.
”Törmäileekö se veneen pohjaan?” Eiji mietti. ”Miksi ihmeessä?”
”No tuota, joskus Gyaradoksilla on tapana kaataa laivoja suutuspäissään”, Kai selitti mietteliäänä.
”Mutta eivätkö ne ole aina suutuspäissään?” Eiji kyseli.
”Noo, kyllä”, Kai myönsi. ”Mutta jos kyseessä tosiaan on Magikarp, meillä ei ole syytä huoleen. Haluaisin saada sen tuolta, joka tapauksessa.”
Siinäpä sitten yrität. Minulla ei ollut hajuakaan miten mokoman kalan saisi nostettua ylös, eikä minua suoraan sanottuna edes kiinnostanut. Jos kyseessä olisi pieni pokémon, mitä vaaraa siitä olisi? Tokihan se näykki uimareita varpaista ja kiusasi kalastajia, mutta eihän siitä muuta vaaraa ollut. Toisaalta se saattaisi karkottaa turisteja, mutta mitäpä minä siitä välittäisin?

Pouk!

Höhlä kala, luuliko se oikeasti saavansa tämän paatin nurin kurin?

Joskus minulle on sanottu: Älä manaa kohtaloa. Mutta kohtalon manaaminen on kivaa, varsinkin silloin kun ei tiedä manaavansa kohtaloa. Mitenkä minä nyt olisin voinut tietää, että kun kukaan ei katsonut minne tämä kirottu on menossa? Niin siinä kuitenkin kävi, että Kai ja Stalkkeri-Eiji tutkivat niin hanakasti vettä, ettei kumpikaan katsonut minne laiva oli matkalla. Sitten yhtäkkiä tapahtui humpsis ja Miwa yli laidan. Kuului vain kolaus ja paatti tärähti. Sitten sitä mentiin yli laidan, jo ennen kuin ehdin edes tajuta mitä tapahtui.

Niin Miwa, ei saa manata kohtaloa tai käy näinkin hassusti, että sinä uimataidoton ressu joudut veden varaan ja uppoat kuin alasin. Meri vesi oli hyytävää, ja se taisikin olla ensikosketukseni meriveteen, eihän missään Aurora Townissa merivettä ollut. Se on sinänsä hassua, sillä mieleeni muistui jostakin kumman syystä jotakin. En tiedä mistä moinen ajatus mahtoi tulla, mutta olin muistavinani jotain, jostakin. Siitä että oli ollut hyytävän kylmä ja lunta – mutta ehkä kaikki tämä johtui jostakin shokista. En kyllä tajunnut hukkuvani, mutta tajuavatkohan hukkuvat yleensäkään hukkuvansa? Olin kuullut, että kaikista keinoista heittää veivinsä, oli hukkuminen kaikista rauhallisin.
”Se on ihan kuin nukahtaisi”, oli joku sanonut joskus jossakin. Mutta kukahan sen oli sanonut? Niin, en muista.

Jokin molskahti veteen perässäni, molskahdus kuulosti kumealta, vaimealta. Ehkä joku toinenkin oli molskahtanut veteen? Se jokin muistutti kovasti jättikokoista pääsiäismunaa, ehkä mieleni tai näköni teki tepposia hapen puutteen takia…

Sitten yhtäkkiä jokin nyki minua käsivarresta. Tässä vaiheessa vesi kohisi korvissani sen verran äänekkäästi, että tuskin huomasinkaan moista. Sitten lopulta tunsin jonkun läimäisevän kasvojani. Läimäisystä johtuva jomotus sai minut heräämään jonkun verran. Minua kummastutti se näky joka minua kohtasi, saatuani silmäni auki jonkin verran. Tumma silmäpari tuijotti minua tuimasti. Sen naama oli niin lähellä, etten oikein tiennyt mikä se oli, kovasti sininen kuitenkin. Se kiskoi minua ylöspäin, mutta varsin pian minulle selvisi, että jokin yritti puolestaan nykiä minua alaspäin. Nykiminen ei ollut kuitenkaan kovin voimakasta, heikkoa suorastaan, joten yksi kunnon potku jalallani sai nykimisen taukoamaan ja tämän sinisen vetämään minut pinnalle.

Haukoin henkeä hetken ja yritin päästä ajan tasalle tapahtumista. Paatti näytti olevan kunnossa, mutta olin jotenkin päätynyt veteen. Tämä sininen öh… vesikaniini – jonkinmoinen pitkäkorvainen ja varsin pääsiäismunan näköinen kaniini oli näköjään vetänyt minut pinnalle, sen käden tyngät näyttivät olevan aika lyhyet, joten en oikein ymmärtänyt miten se pystyi tukemaan minua niin, täällä pinnassa, etten vajonnut alas ankkurin tavoin.
”Hyvin tehty, Azuma!” Kuulin Kain äänen huutavan paatilta päin. Sitten tunsin liikkuvani, tai no Azuma-vesikaniinin tuuppimana kohti venettä.
”K-Karp!” Se murahteli.
”Kyllä, kyllä”, vastailin. ”Mennään, mennään…”
”Azuh?” Vesikaniini sanoi ja kurkki minua hieman kummeksuen. Sen ääni ei ollut läheskään yhtä syvä kuin äsken kuulemani ääni.
”Outoa”, minä mutisin, kunnes joku päätti olla niinkin ystävällinen ja alkaa pärskiä vettä päin näköä.
”Oletkos pärskimättä”, minä murisin sille, mutta vastaukseksi sain vain tällin päin naamaa.

Niljakkaan vaaleanpunaisen tällin.

Se oli jonkin moinen karppi, jonka vaaleanpunaiset suomut kimalsivat auringossa sen molskahtaessa veden pinnalle ja sitten taas takaisin mereen.
”Mikähän sen ongelma oli?” Minä pohdin, kun se jo taas päätti siunata minua visiitillään. Karppi ponkaisi ylös vedestä ja tarrasi leuoillaan nenästäni.
”Ghei!” Minä huusin sille. ”Bäästä irti dedästäni dai buuten!” Mutta karppi vain mulkaisi minua ärtyneesti eikä tehnyt elettäkään päästääkseen irti nokastani.
”Vivih!” Sora äännähti liihottaessaan paikalle, varmaan katsoakseen mikä täällä maksoi. Tullessaan sininen perhonen tönäisi karppia niin, että sen löyhä ote nenästäni irtosi ja kala molskahti takaisin veteen.
”Kiitoksia, Sora”, henkäisin ja hieroin toisella kädelläni nenääni. Ei karpin ote ollut mitenkään napakka, mutta olin silti iloinen päästyäni karpista eroon.

Tai niin luulin.

Karppi ei suinkaan ollut luovuttanut, vaan ponkaisi taas kerran vedestä puskeakseen Soraa – varmaankin kostoksi perhosen väliin tulosta. Sora kuitenkin väisti iskun varsin ketterästi ja vastasi hyökkäykseen lähettämällä karpin suuntaan kellanoransseja itiöitä, jotka osuivat ja upposivat. Vaan eivät tehonneet. Käsitykseni mukaan kyseessä oli Stun Spore-niminen hyökkäys, jonka oli tarkoitus halvaannuttaa vastustaja. Se ei toki aina tehonnut, mutta oliko itiöiden sitten tarkoitus upota kohteen ihoon ja kadota tyystin?

Karppi jatkoi hyökkäystään, siis Soran puskemista, eikä Sora jäänyt katselemaan sen yrityksiä. Karpin hyökätessä uudestaan, Sora näykkäisi sitä sen viiksistä – kyllä vain, karpilla oli hailakan vaaleanpunaiset viikset.
”K-Karp!” Karppi murahti ja putosi loiskahtaen veteen.
”Hyvä, Sora”, kehuin perhosta. ”Ehkä se oppii tuosta.”
Vaan, kun ei. Karppi oli näyttänyt ottaneen elämän tehtäväkseen kimppuumme hyökkäilyn – vaikkei se juuri muuta osannut kuin puskea. Tähän iskuun Sora vastasi samanlaisella iskulla, mutta osuessaan karppiin, perhonen sylkikin suustaan tahmeaa valkoista rihmaa ja kiesi sitä karpin ympärille pistäen sen niin mukavaan pakettiin, ettei karppi päässyt liikauttamaan eväänsäkään. Se jäi veden pinnalle kellumaan rihmapaketissa.

Jokin osui minua kipeästi päähän, jokin joka oli tullut paatin suunnalta, käännyin katsomaan siihen suuntaan oikein vihaisesti, sillä minä en arvostanut maalitauluksi joutumista.
”Pyydystä se tuohon!” Kai huusi. Katsoin hämmästyneesti veden pinnalle tipahtanutta esinettä, poképallohan se oli. No jos tuo oli Kain yritys napata tuo karppi, se oli varsin huono, kun osuikin ihan väärään tyyppiin. Poimin kuitenkin meren vihreän pallon veden pinnalta ja katsoin rihmapaketissa murisevaa karppia. Ei kai sitä voisi tuohonkaan jättää.

Niinpä heitin sitä poképallolla ja olin melko varma siitä, ettei mokoma suostuisi jäämään sinne. Mutta olin näköjään väärässä, sillä pyörittyään veden pinnassa kolmisen kertaa, pallo jäi paikoilleen kellumaan.
”Sora, viitsitkö tehdä String shotin?” Kyselin perhoselta ja se nyökäytti päätään. Sora sylkäisi suustaan valkeaa rihmaa ja sai sen avulla kalastettua poképallon vedestä.
”Viepä se nyt paattiin, ja pudota tuon nyhverön päähän”, minä neuvoin. Sora katsoi minua hetken kummeksuen mutta lähti sitten pallo rihmassaan tukevasti roikkuen.

Paatille päästyäni Stalkkeri-Eiji heitti veteen jonkin, etäisesti koin syömää pelastusrengasta muistuttavan esineen ja käski minun tarttua siihen. Katsoin poikaa pitkään, luuliko hän tosiaankin minun tarttuvan tuohon? Jos vesi olisi ollut lämpimämpää, olisin jäänyt mulkoilemaan rengasta pidempään, mutta koska minulla alkoi olla vilu en voinut jäädä siihen pitkäksi aikaa, joten annoin mokoman stalkkerin hinata itseni takaisin veneeseen. Juuri parahiksi Sora sattui vielä pudottamaan kantamansa poképallon nyhverö Kain päähän, mikä tuntui varsin oikeuden mukaiselta. Pallon kolahtaessa kannelle, vaaleanpunainen karppi ilmestyi siihen sätkimään ja mulkoili kaikkia kannella olevia vihaisesti. Se kaiketi oletti pääsevänsä helposti karkuun porskuttamalla tarpeeksi lähelle paatin reunaa, joten karppi yritti loikata reunan yli, mutta loikkaus ei ollut tarpeeksi korkea, sillä karppi päätyi jotenkin sopivasti syliini sätkimään. Otin karpin ympäriltä tukevan otteen ja kuskasin kalan Kain nähtäväksi. Hänhän tämän oli halunnut pyydystääkin.

”Tässä se nyt olisi”, sanoin hänelle.
”Kas, vaaleanpunainen Magikarp”, Kai ihmetteli ja kumartui lähemmäs, tutkiakseen saaliin. ”Se todellakin on Magikarp ja vielä vaaleanpunainen.”
”Yleensä Magikarpit ovat shiny-väritteisinä keltaisia”, Stalkkeri-Eiji kiirehti kertomaan, ennen kuin ehdin kysyäkään mitään.
”Mikäköhän on aiheuttanut tällaisen värityksen?” Kai pohti. ”Olisiko se altistunut jollekin kemikaalille?”
”Ken tietää”, minä huokaisin. ”Ota se nyt vaan.”
Mutta tähän kalastajamme pudisti päätään. ”En minä. Sinähän sen kiinni otit.”
”Mutta pallo oli sinun”, minä vastustelin, enkä voinut olla lisäämättä: ”Tosi hyvä heitto.”
”M-Minulla on niitä lisää”, Kai kiirehti sanomaan. ”Tahtoisin toki hieman tutkia tätä yksilöä, jos se suinkin sopii, mutta sinä saat kyllä pitää sen.”

Katsoin karppia suu mutrussa ja se vastasi katseeseeni matalalla murinalla.
”K-Karp!”
”Sinä taidatkin olla aika vaikea tapaus”, minä sanoin, muistellessani miten hanakasti karppi oli yrittänyt estää minua pääsemästä veneelle.
”Taidankin kutsua sinua siksi Karaiksi.”

Näin ollen karpista tuli Karai. Yksi ongelma oli poissa päiväjärjestyksestä, mutta toinen oli yhä ratkaisematta. Olimme ilmeisesti jääneet jumiin johonkin riuttaan, emmekä päässeet omin avuin liikkumaan, joten Kai meni kapteenin komeroon katsomaan saisiko yhteyden rannikkovartiostoon tai johonkin. Minä puolestani istuin alas, huopa harteillani ja Karai sylissäni. Yoru näytti itkuiselta liihottaessaan luokseni, mutta se ei tohtinut tulla istumaan tavalliselle paikalleen, olkapäälleni. Kaipa Karain matala murina pelotti sitä. Sora laskeutui korpin viereen ja siinä me odotimme, kun Eiji tarkasteli päivän kalasaalista.

Lopulta apu tuli, mutta Kai ei ollut siitä lainkaan iloinen, sillä auttajaksi paljastui Azuran isäpappa, joka astui venhoon, kuin olisi omistanut sen.
”No nuori Kai”, ukko sitten virnuili. ”Näin siinä käy, kun kokematon lähtee kaloja narraamaan.”
Kai näytti siltä kuin olisi halunnut huitaista ukkoa.
”Vai oliko tämän takana se uimareita kiusannut pokémon?” Mies kyseli sarkastisesti. Minun oli vaikea uskoa, että hän oli Azuran isä, Azuran joka ei ollut ainakaan minun nähteni pilkannut muita tällä tavoin.
”No me ainakin löysimme sen”, Kai murahti.
Siihenkös ukko nauroi ja makeasti nauroikin. ”Vai löysitte? No mikä se oli?”
”Magikarp”, Kai sanoi yksinkertaisesti.
”No mutta nuori Kai, sinun vesipokémonien asiantuntijana luulisi tietävän, etteivät Magikarpit pysty muuhun kuin uimaan virran mukana, ei niillä ole evissään tarvittavaa voimaa kiusatakseen uimareita, saati sitten leuoissaan! Eivätkä Magikarpit edes ole vaaleanpunaisia. Oletko varma, ettei kyseessä ollut vauhkoontunut Luvdisc?”
Tässä vaiheessa olin kurkkuani myöten täynnä tämän kaikkitietävän ukon kommentteja, etten voinut itselleni mitään. Viskasin Karain ukkoa kohti, ja mitäpä Karai tekikään? Se otti kiinni ukon konkkanokasta ja jäi siihen ukkoa mulkoilemaan.
”Mikäs tämä sitten on?” Minä kysyin. ”Karpin kontit sentään!”

Ukon hämmästynyt ilme oli vertaansa vailla, hänen tuijottaessaan Karaita, joka todellakin oli Magikarp ja varsin vaaleanpunainen yksilö.
”Mutta eihän…” Ukko puolustautui. ”Eihän tämä nyt voi olla…”
”Mutta kun on”, Kai ennätti sanomaan. ”Näettehän sen omin silmin?” Ja täytyy sanoa, noita sanoja lausuessaan Kai ei vaikuttanutkaan tavanomaiselta nyhveröltä, vaan varsin itsevarmalta kaverilta.

Kutsuin lopulta Karain takaisin palloonsa ja jäin tuijottamaan näkyä. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että nyhverö on nyhverö vaikka voissa paistaisi, nyhveröstä voi toki tulla jotain muuta, mutta se veisi aikaa. Kuitenkin Kai joka oli vasta muutamia päiviä sitten osoittautunut minun silmissäni nyhveröksi vailla vertaa, lateli nyt itsevarmasti kommentteja päin herra Mizunon naamaa.
”Kaissa on tyyliä vai mitä?” Stalkkeri-Eiji virnuili.
”Ai sinä olet sitä sorttia”, heitin takaisin.
”En sitä tarkoittanut”, Eiji sanoi. ”Kaikki ei vain aina ole sitä miltä ensin näyttää.”

Niin. Tuo oli totta, monessakin mielessä. Magikarpit olivat yleensä säyseitä, eivätkä ne juuri piitanneet ihmisistä, mutta Karai ei ollut lauhkea kuten lajitoverinsa, se oli aggressiivinen kuin mikä. Se oli luultavasti kiusannut kaikkia noita kalastajia ja uimareita, mutta kukaan ei tiennyt miksi. Herra Mizuno tuskin uskoikaan väitettä.
”Ei sitä tarvitsekaan uskoa”, Kai töksäytti. ”Saatte kuitenkin kuskata meidät täältä pois, kun olette tänne asti vaivautuneet.”

Ja niin siinä sovittiin, että herra Mizuno – halusi tai ei, saisi kuskata meidät täältä rantaan, ja palata takaisin muutaman vahvan vesipokémonin kanssa hakemaan jumiin jäänyttä paattia.

Kalasaalis lastattiin herra Mizunon moottoroituun veneeseen tämän puhistessa jotakin tämän päivän nykynuorten huonosta kasvatuksesta.

”Sen siitä saa”, minä naurahdin. Kai kuuli kommenttini ja hymyili, minäkin hymyilin vaikken nähnytkään siinä mitään ideaa. Paitsi ihan vain siksi että minusta oli hauska nähdä herra Mizuno noinkin kettuuntuneena, se oli hänelle aivan oikein.

Kommentit:

Chidori

Luku 24
Vuosien odotuksen jälkeen Karai on viimein virallisesti Miwan tiimin jäsen, mahtavaa! Tämä tapahtuma sattuikin sopivaan väliin, sillä mikä olisikaan parempi tapa esitellä murhaajakarppi kuin kirjoittaa oma versiointi Tappajahaista? Leffaa en ole itse katsonut vuosikausiin, mutta pienen briiffin jälkeen voin kuitenkin todeta, että antamasi kriteerit mukailevat elokuvan juonta ja muita elementtejä sopivissa määrin. Kuten jo hoitajakirjassa mainitsit, varpaiden näykkiminen ei todennäköisesti aiheuta tarpeeksi pelkoa, jotta tämä Tappajahai-versiointi voitaisiin laskea kauhuksi. Trilleristä tämä menee kuitenkin passelisti, sillä näykkijän identiteetti pysyi kauan mysteerinä ja karppi aiheutti toiminnallaan piinaavia tilanteita. Muistaakseni eräs nenännipistelijä-karppi esiintyi aivan ensimmäistä kertaa (joskin hyvin pienessä roolissa) luvussa 6? Olisi ollut ihan hauskaa, jos tässä luvussa Miwa olisi jossain vaiheessa maininnut verenhimoisen karpin tuntuneen etäisesti kumman tutulta. Tai sitten tästä mainittiin, mutta missasin sen!

Moni otus Miwan tiimissä vaikuttaisi tämän luvun perusteella kaipaavan pientä boostia itsetuntoon! Yoru, Odile, Rhydo, Ayame…. Toisaalta Miwa on juuri sopiva kouluttaja tämäntyyppisille pokémoneille, joiden hidasta, mutta asteittaista kehittymistä naisen matkassa on ollut mukava seurata. Yorusta ainakin tulee herttaisen selkeästi ilmi, kuinka paljon tämä välittää kouluttajastaan.


Rigel +0,5lvl +2op, Splinter +0,25lvl +2op, Karai +4lvl +2op, Yoru +3lvl +4op, Sora +2lvl +1op, Rhydo +2op, Candy +0,25lvl +2op, Luna +8op. Rahaa 3x100pd:tä, eli yhteensä 300pd:tä. Lisäksi Karai, Yoru ja Sora saavat eniten esiintyneinä edellä mainittujen palkkioiden päälle yhden extratason sekä oppivat valintasi mukaan joko satunnaisen pimeys- tai sähkötyypin iskun. Bonuspalkkiona vielä kaksi hedelmätorin marjaa, ilmoittele valintasi. Yorun Easter Eggistä paljastuu kruunu-päähineproppi. Luna löytää magost-marjan!