Vihellyksen vanhat tarinat 26 > Indigo näyttää kyntensä

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Lokakuussa 2014.

Joka kevät, sen iän ikuisen ja pitkän talven jälkeen nautin sydämeni kyllyydestä kun kevät aurinko alkoi lämmittää kasvojani, kun kuulin luonnon heräävän jälleen pitkän ikuiselta tuntuvan talvihorroksen jälkeen. Seisoin Golden Forrestin siimeksessä ja kuuntelin, miten ruohopokémonit liikkuivat siellä täällä, siellä missä ne liikkuivat, kuului ruohon rapinaa.
”Harri, mikä maksaa?” Tim kysyi. ”Tahdotko sinä ehtiä niihin kisoihin?”
”Ei tässä mikään kiire ole.” Minä sanoin. ”Enkä minä viitsi riistää pieneltä Renmeiltä sen ensimmäistä kevättä.”
”Mikä on Renmei?” Tim kysyi typertyneenä.
”Etkö sinä kuunnellut mitään, Tim?” Trev naurahti.
”Sitä se kevät on.” Minä huokaisin. ”Poikien hormonit hyrräävät niin kovaa, etteivät ne kuule mitään muuta.”
”Torchic?” Pieni tipu sanoi ja katsoi minua uteliaasti.
”Älä vaivaa sillä pientä päätäsi, Renmei.” Minä sanoin tipulle lempeästi. ”Rafa! Älä aiheuta täällä metsäpaloa, kiitos!” Olin tietenkin päästänyt Fennekinin jaloittelemaan, mistä se pieni ryökäle oli mielissään, niin mielissään että se sylki ruohikkoon kipinöitä.
”Fennekin.” Fennekin huokaisi pitkästyneesti, tiedättehän sillä tavalla kuin pikkupoika, jonka vanhemmat käskevät lopettaa keppostelun, ja lapsi on sitä mieltä, että häneltä kielletään kaikki hauska. Mutta minä en halunnut olla vastuussa metsäpaloista täällä.

Pieni Renmei katseli tulikettua ihaillen, tummansiniset nappisilmät hehkuen.
 ”Älä viitsi, Renmei.” Minä sanoin. ”Sinusta ei tule tuhopolttajaa.”
”Mutta Rafasta tulee, vai?” Tim nauroi kuin porsas omalle vitsilleen, ja kiljaisi kimeästi kuin tyttö, sillä Fennekin oli iskenyt hampaansa hänen sääreensä.
 ”Rafa, miksi sinä puret pöljä-Timiä?” Kitty kysyi, kyllä – se puhui yhä.
 ”Fenne!” Fennekin murisi irrottaessaan hampaansa veljestäni.
”No on se minustakin typerähkö, mutten silti teroita kynsiäni siihen.” Kitty totesi.
”Kuka täällä on tyhmä?” Tim kysyi ärsyyntyneenä.
”Sinä.” Minä puolestani sanoin. ”Pokémonin suusta se totuus kuuluu.”
 ”Vai niin.” Poika murahti.
 ”Lopettakaa riitely.” Trev sanoi. ”Mennään vähän syvemmälle metsään ja pystytetään piknik.”
”Älä vain sano, että ostit puodit tyhjäksi ennen lähtöämme.” Minä huokaisin.
”Oli pakko, veljesi syö hirveitä määriä, lisäksi sinun Swinubisi..” Trev selitti.
”Sehän onkin possu.” Minä sanoin takaisin. Ilmeisesti Rafa oli kyllästynyt kävelemään, se loikkasi selkäni takaa suoraan hartialleni – ja siinä se sitten riippuikin, ja tuijotteli pientä Torchic-vauvaani. Torchic ilostui kovasti ja alkoi heti jutella Fennekinin kanssa.
”Ehket sinä sittenkään ole niin ilkeä, kuin miltä näytät.” Kitty totesi, siihen Rafa vastasi irvistyksellä.
”Älä opeta pikkuiselle huonoja tapoja.” Minä huomautin. Pieni Torchic hieroi päätään rintaani vasten.

Löysimme lopulta varsin mukavan ja aurinkoisen paikan, jota minä itse nimitin läntiksi, johon Trev levitti suuren kelta-oranssi-vihreän viltin, juuri sellaisen mitä olimme joskus käyttäneet käydessämme jossain piknikillä äidin kanssa, äiti, minä, äidin pokémonit ja veljet, isää ei ikinä retkillä näkynyt. Äiti keksi mitä kekseliäimpiä paikkoja retkille, hän ei kuitenkaan vienyt meitä koskaan turhan kauaksi Charca Townista. Kun olin pieni, taisin olla oikea kauhukakara, muistan, kerran kiivenneeni äidin Ambipomin – Shinyn sellaisen, kanssa yhteen korkeaan puuhun, ja siellä me sitten olimme, äiti panikoi kun luuli ettemme muka päässeet alas, totuus oli, että minusta puussa oli kivaa, kun näki pidemmälle, ja sai tuntea lempeän tuulen ihoaan vasten. Päästimme kaikki pokémonimme ulos palloistaan, sillä miksikäs ei? Raikas kevätilma tekisi kaikille hyvää. Onnekseni sain huomata, että Rosie tuntui tulevan hyvin toimeen pienen Renmein kanssa. Hamlet oli kuten tavallista Kittyn vanavedessä, mikä ei näyttänyt haittaavan Kittyä lainkaan. Jill nousi siivilleen, Prim oli sen selässä.
”Ette sitten mene kauas.” Minä sanoin niille. Löhösin viltillä, tiesin Timin katsovan minua, ärtyneesti. Kuulkaas, hän se yleensä laiskotteli, eikö minulla ollut oikeutta rentoutua keväässä?
Indigo röhnötti vieressäni, selällään, ja näytti nauttivan kovasti auringosta. Aries teki majansa hartialleni ja alkoi pian tuhista. Rafa ei ilmeisesti keksinyt muutakaan, niin sekin käpertyi kerälle viltille, kai nauttiakseen auringosta. Minäkin suljin silmäni, mutta veljeni ei tykännyt ajatuksesta.
”Tekisit jotain hyödyllistä!” Hän yritti päteä.
”Niin teenkin.” Minä mutisin. ”Minä lepään keväässä.”

Nukahdin jossain vaiheessa. Heräsin siihen, kun kuulin kimeää itkua. Nousin ja huomasin että Renmei oli mustelmilla ja sen päähän oli ilmestynyt kuhmu. Rosie taputteli sitä selkään ja yritti lohduttaa sitä. Rafa puri minua jalkaan, se kai luuli minun nukkuvan.
”Auts!” Minä änähdin. ”Hei, olen hereillä, kiitos!”
Kävelin Torchicini luo, se parkui kovaan ääneen.
”Renmei-pieni, mikä hätänä?” Minä kumarruin sen puoleen ja nostin pienen syliini. Sen oli täytynyt kaatua.
”Ei se mitään.” Minä lohdutin. ”Katsotaanpa sitten.”
Katsoin Torchicia, se oli likainen ja mustelmilla. ”Kaaduitko sinä?”
”Chiick!” Torchic huudahti.
”Ei mitään hätää.” Minä lohdutin pikkuista. ”Pöllitään Timin ensiapulaukku.”
Timillä oli aina mukanaan ensiapulaukku, missä oli kamaa molemmille, sekä ihmisille, että pokémoneille – ihan vain sen takia, jos jotain sattuisi.
Tim ei edes huomannut kun pöllin punaisen laukun hänen repustaan ainoastaan Chespin tosin katsoi minua uteliaasti. Painelin varovasti desinfiointiaineella kastettua pumpulia mustelmiin, Torchic päästeli suustaan kimeitä ääniä, yritin lohduttaa sitä sanomalla, että kohta olisi valmista.
”Nukuitko hyvin?” Kitty kysyi.
”Joo, ihan hyvin.” Minä vastasin. ”Näin kummallista unta.”
”Millaista?” Kitty kysyi, se istui Hamletin kanssa viltille kuuntelemaan.
”Näin unta että joku parrakas äijä oli heittänyt Mimosan vankilaan.” Minä sanoin.
”Oikeasti?” Kitty kysyi.
”Joo.” Minä huokaisin.
”Mutta Mimosahan on tosi kiltti!” Kitty puhua pulputti. ”Kuka hänet haluaisi heittää vankilaan?”
”No se ei selvinnyt.” Minä myönsin. ”Mutta joku täysin kaheli sen täytyi olla.”
”Swiii!” Swinub huusi, se oli herännyt nokosiltaan, ja se huomasi, ettei päässyt ylös, Swinubeilla oli hyvin lyhyet jalat, ja koska tämä yksilö oli nukahtanut selälleen, se ei päässyt ylös, se vain heilutteli hermostuneena lyhyitä sinisiä jalkojaan.
”Odotas, Indy.” Minä naurahdin ja asetin pikku Renmein viltille, sitten kumarruin Indigon puoleen ja nostin sen, se painoi ihan saamaristi.
”Olet saamarin painava.” Minä totesin. ”Olisiko dieetti mitään?”
”Swinub!” Indigo nauroi.

”Skaar!” Kuulin huudon taivaalta. Pian Skarmory, selässään Buneary kaarsi ylleni – ja kyllä, se rysähti koko painollaan minun niskaani.
”Argh.” Huuliltani karkasi, kun Buneary hyppäsi suoraan naamani päälle.
”Bun! Bun! Buneary!” Se huusi ja loikki naamallani hädissään.
”Prim, pois naamani päältä.” Minä sanoin. ”Särjet nenäni.”
Prim loikkasi maahan ja pomppi yhä, huusi hädissään, kuin jokin olisi pielessä.
”Mikä hätänä?” Minä kysyin.
”Skaaaaar!” Skarmory karjaisi, vihdoinkin astuessaan pois päältäni. Pieni Renmei säikähti huutoa niin, että se piiloutui Fennekinin taakse. Rafa oli itsekin herännyt ja katsoi ärsyyntyneesti Skarmorya.
Prim alkoi repiä hihaani, katsoen ensin minua ja sitten Jilliä.
”Mikä nyt on?” Minä kysyin.
Ja sitten Jill kiljua vähän lisää.
”No mitä te olette nyt tehneet?” Minä kysyin. ”Auts!” Jill nokkaisi nilkkaani kipeästi.
Se katsoi minua kärsimättömästi. Prim näytti esimerkkiä, ja loikkasi Jillin selkään.
”Hyvä on.” Minä huokaisin. Otin poképallot esiin ja kutsuin kaikki takaisin, paitsi Renmein ja Rafan. Rafa nimittäin kiipesi Primin taakse ja katsoi minua. Minä huokaisin ja kiipesin itsekin Jillin selkään, ja Renmei istui sylissäni.
”Pidä sitten kiinni.” Minä neuvoin.
”Hei, Harri!” Tim huusi. ”Minne olet menossa?”
”Lentämään, nähtävästi!” Minä huikkasin kun Jill nousi. Siitä oli tullut vahva, kun se kerran jaksoi kantaa niin minua, kuin kolmea muutakin pokémonia.

Luulin ensin, että Jill tahtoi vain elvistellä lentäjän taidoillaan, sillä se vain kierteli ja kaarteli taivaalla, eikä näemmä osannut päättää minne meni. Sitten jostain, vähän kauempaa kuului jotain kummaa, se oli kuin kimeä ulvahdus, ja sen kuultuaan Jill vaihtoi suuntaan, sinne mistä ääni oli kuulunut. Se lensi niin kovaa, että Renmei melkein tipahti sen selästä, mutta sain pikkuisen kiinni, ennen kuin se ehti pudota, kiersin käteni sen ympärille entistä tiukemmin ja vedin sen lähelleni, ettei se vain putoaisi uudelleen. Jill oli ilmeisesti aikeissa laskeutua eräälle, aurinkoiselle aukealle, jossa oli luola. Mutta se ei ollut rauhallista, kuten olin aiemmin luullut, kaikkea muuta!
Luolan suun ympärillä oli kolme ihmistä, ne eivät tietenkään katsoneet ylös, sillä jos he olisivat, he olisivat huomanneet minut. Jostain syystä, en edes tahtonut heidän huomaan meitä. Kunpa Jill pysyisi nyt hiljaa..
Kolmella ihmisellä oli yllään tummanharmaat farkut, paitsi keskimmäisellä, jolla oli lyhyt tumman harmaa hame, mustat takit ja saappaat. Yksi miehistä näytti olevan vanhempi, viisissäkymmenissä ehkä, toinen oli tummahiuksinen – ehkä melkein kolmissa kymmenissä ja kolmas oli tyttö, jolla oli musta lippis päässään.
Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin. Ihmiset yrittivät lähestyä luolan suuta, sillä kolmikymppisellä oli terävä ja verinen veitsi.
”Anna olla, Adam.” Vanhempi mies sanoi. ”Annetaan pokémonien hoitaa tämä, meidän ei tarvitse liata käsiämme.”
”Totta.” Toinen mies naurahti. Hän veti esiin poképallon ja laski pokémonin, Lucarion.
”Sky Uppercut.” Ja sen pokémon teki, se sukelsi luolaan, se löi jotakin, joka huusi vihasta tai kivusta, tai kummastakin ja sitten Lucario lensi kaaressa ulos. Sen perässä luikersi suuri, jättikokoinen ja musta Serperior. Se sähisi vieraille ärhäkästi. Se oli ihan selvästi loukkaantunut, sen iholla oli inhottavan näköisiä verisiä haavoja ja mustelmia. Jotkut haavat näyttivät veitsellä leikatuilta.
”Metal Claw.”
Mutta ennen kuin se ehti tehdä mitään, nappasin Primiä niskavilloista ja kuiskasin sille: ”Heitä sitä FirePunchilla.”
Heitin Primin ilmaan, se lensi kaaressa kohti vihamielistä rumilusta ja täräytti sitä liekehtivällä nyrkillä päin näköä.
”Buneary!” Se huusi topakalla äänellä, juku Primistä oli tulossa oikea bad ass.
”Mistä tuo pupu tuohon ilmestyi?” Lucarion omistaja ihmetteli. Niitä oli kolme, vaikka tuo haavoittunut oudon värinen Serperior auttaisikin Primiä – mitä epäilin, tuskin ne noille pärjäisivät. Vedin esiin kaksi poképalloa, yhden tavallisen ja yhden nest-pallon.
”Täältä pesee!” Kitty huusi, se läimäytti vanhempaa ukkoa hännällään ketoon, mutta Hamlet ei ollut puoliksikaan yhtä kiltti, se raapi kaikella mahdillaan ukon naamaa.
Ukko karjaisi kirosanan ja nappasi Skittyä hännästä ja heitti kissan maahan, mutta se vain sai Hamletin kynsimään paremmalla tarmolla.
”Inhoan Meowtheja!” Mies karjaisi.
”Näytä sille H!” Kitty huusi.
”S-Se puhuu?” Kolmekymppinen mies sanoi.
”En pidä erityisesti hölöttävistä Skittyistäkään.” Vanhempi mies ärisi.
”Hei se on paha joulupukki.” Kitty letkautti.
”Fennee!” Rafa ulvaisi hypätessään itsekin sekaan.
”Rafa, ei!” Minä huudahdin, ja kiitos tämän ne roistot katsoivat ylös ja näkivät Skarmoryn ja sen selässä keikkuvan hullun punapään joka hali Torchicia. Rafa ei piitannut nähtävästi mistään, ei edes siitä, että se saattaisi murtaa jalkansa pudotessaan.  Se näytti inhoavan vastakkaista sukupuolta, sillä se päätti käydä sen kolmannen pyörän – toisin sanoen tytön kimppuun, sylkien pieniä kekäleitä sitä kohti. Tyttö tietenkin kiljui hirveän kimeällä äänellä, eipä häntä siitä voi syyttääkään, ei kukaan riemuitsisi saadessaan tuli sateen niskaansa. Tyttö heilui niin rajusti että hän sai napattua kiinni Rafan korvasta.
”Minä sitten vihaan rottia!” Tyttö kiljui ja ravisti Fennekiniä, joka puolestaan murisi. Vai että rottia! Herran jesta tuo nainen tarvitsee kipeästi silmälaseja..
”Jyrää ne, Jill!” Minä huusin, sillä turhahan tässä ole teeskennellä näkymätöntä. Mutta Jill, se ei edelleenkään kuunnellut määräyksiä, vaan teki mitä mieli. Ja mitä sen teki mieli, oli tietenkin, jotain mistä minä en tykännyt – se heitti minut selästään, ja pian – kuten voitte varmaan arvatakin, lensin jonnekin pusikkoon ja löin pääni. Ei tässä voi muuta sanoa kuin, saamarin Jill!

”Torchiic!” Etäinen kimeä huuto kaikui korvissani. ”Tooorchiic!”
”Mitä se luulee saavuttavansa tuolla?” Syvä-ääninen mies kysyi.
”Kaipa se käyttää growlia, ei tuo muutakaan voi osata.” Vanhempi ääni arvasi.
”Mitä me teemme tuolle?” Oletan ”tuon” tarkoittavan minua, normaalisti olisin noussut ja haistattanut tyypille pitkät, mutta päätäni jomotti siinä missä muutakin olemustani – kiitos pirusti, Jill.
”Otetaanko se mukaan?” Tyyppi – jonka oletin sen olevan se kolmikymppinen. ”Pomo palkitsee meidät tästä.”
Sitten, uff-ääni.
”Kukaan ei kajoa kouluttajaani!” Kitty huusi kimeällä kissan äänellään. ”Jos Ozzy olisi paikalla, hän olisi jo tehnyt teistä hakkelusta!”
”Taas tuo lörppä-Skitty, eikö sinun pitänyt hoitaa se?” Kolmikymppinen kysyi.
Rousk!
”Typerä, Meowth!” Mies karjui. ”Pidä ne reikäiset hampaasi irti asioista jotka eivät sinulle kuulu!”
”Caleb, mä en usko tätä, päihittääkö tuollainen pieni kissa sinut?” Kolmikymppinen miekkonen kysyi ihmeissään.
”Se onkin erityisen ilkeä Meowth.” Minä sanoin noustessani kipeän selkäni ja jomottavan pääni kanssa. ”Saakelin Jill, nyt ei hyvä heilu!”
”Juuri noin käy, kun ei kouluta pokémonejaan.” Tyttö sanoi, ja mulkaisi minua häijysti.
”Kuka sanoo, etteikö Skarmoryani ole koulutettu?” Minä virnistin, sillä sieltä Jill syöksyi Drill peckeineen kaikkineen ja nokkaisi ämmää kunnolla takaraivoon, se oli varmasti erittäin mukava kokemus, ottaen huomioon sen että Rafan leuat olivat kiinni tytön vasemmassa nilkassa. Sitten Prim lensi kaaressa ilman halki. Ilmeisesti iso taistelu-tyypin pokémon oli pienelle jänikselle liikaa, mutta nähtävästi joku – jota en tietääkseni ottanut mukaani vaan jätin sen retkeilemään sydämensä kyllyydestä veljeni ja Trevin seuraan, loikkasi rumiluksen kimppuun hurjan sota-huudon kera:
”Swinuuuuub!”
”Miten sinä tänne pääsit, Indy?” Mutta tietenkään se ei vastannut kysymykseeni. Se kävi hurjana vastustajan kimppuun, vaikka sen mahdollisuudet voittaa olivatkin lähes mitättömät. Tämä oli kummallista, en muistanut Indyn juuri koskaan näyttäneen tällaista sisua. Tuohon Lucarioon verrattuna se oli pelkkä pieni karvainen pallo, eikä tästä voisi syntyä mitään hyvää.

”Kuules tyttö, kerää roinasi ja mene matkoihisi.” Se Adam-niminen häiskä sanoi. ”Ellet halua että possullesi sattuu ikävä onnettomuus.”
Pieni Renmei, niin ujo kuin se saattoi ollakin, ei sulattanut tätä, se hyppelehti äkäisesti maassa ja kynsi miehen kenkiä.
”Mukaan lukien tämä rääpäle.” Miekkonen lisäsi. Puristin käteni nyrkkiin, sillä minullakin alkoi keittää yli.
”Terra Enterprisea vai?” Minä kysyin. ”Ala itse laputtaa täältä, Aatami.”
”Et taida tajuta omaa tilannettasi, ipana.” Hän sanoi minulle, ja katsoi minua halveksivasti nenäänsä pitkin, ennen kuin potkaisi pienen Renmein kumoon.
”Sinä et tiedä omaa tilannettasi.” Minä sähähdin, olin valmiina käymään ukon kimppuun, sillä kukaan, ei kukaan kävisi käsiksi pokémoneihini ilman seuraamuksia. Mutta Jill ehti ensin, se otti ja tulitti ukkoa swiftillä. Ehkäpä kukaan ei uhittelisi täällä niin kauan kuin se suinkin suvaitsi olla paikalla riehumassa.
”Swii!” Indigo vinkaisi, sillä se oli saanut vastaansa kovan iskun, mikä lennätti possu-paran ilman halki, olin onnekas saadessani sen ilmasta kiinni, muuten siihen olisi sattunut ja pahasti. Prim oli taas jaloillaan, ja hyvin kiukkuinen sen saamasta kohtelusta, joten se loikki Lucarion ympärillä yrittäen saada siihen osumaa tulinyrkillään, muttei onnistunut.
”Hei, Indy, luuletko että saisit yhden Mud-slapin heitettyä tuon naamaan?” Minä kysyin.
”Swi!” Swinub vastasi, tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi, sillä se loikkasi tomerasti sylistäni ja viiletti takaisin taistelun pariin. Aluksi se ei tehnyt mitään, tarkkaili vain – en tiedä miten se onnistui suljetuin silmin, mutta niin se teki. Kun Lucario väisti Primin seuraavaa iskua kumartumalla, asettaen päänsä lähelle maata, mistä Indigo sai tilaisuutensa, silloin se otti ja potki kuraa pokémonin kasvoille minkä jaksoi. Tällä välin minä poimin Torchicini maasta, antoi Jillin vielä hieman höykyttää tuota mänttiä, oli se sen ansainnutkin. Näytti siltä että Hamlet ja Kitty kyllä pitivät huolen itsestään, Hamlet ei päästänyt purevaa otetta irti miehen kädestä ja Kitty läpsi tyyppiä hännällään kasvoihin, huutaen: ”Etkö yhtään häpeä?” Tuo olisi varmasti jaksanut naurattaa, jos tilanne olisi ollut yhtään toinen. Sitten Prim sai iskunsa perille, jopa muita niin kauheasti kaihtava Rafa päätti kantaa kortensa kekoon, sylkäisten emberin päin Lucarion kasvoja, sen jälkeen Indigo rojahti koko ainakin parinkymmenen kilon painollaan otuksen päälle, sekä Prim että Rafa tekivät samoin, ja yrittivät pitää lurjusta maassa. En tiedä laskettiinko tuo voitoksi vai ei, mutta painelin hieman epävarmoin askelin tuon kolmikon luo, minua huimasi, eikä mikään ihmekään kun muuan Skarmory päätti heittää kouluttajansa pöpelikköön, vai mitä?
”Tule, H! Mennään!” Kitty sanoi kimeällä äänellä ja mottaisi hännällään vielä viimeisen kerran ukkoa kasvoihin ja lähti sitten lyhyillä Skittyn koivillaan juoksemaan meitä kohti, Hamlet ei kai muuten olisi päästänyt irti, mutta koska Kitty käski sen tehdä niin, niin herra totteli.

Seisoimme kaikki luolan suulla, niin etteivät nuo roistot pääsisi sinne. Paitsi Jill se liiteli taivaalla niin ilkeän nälöisenä, että saatoin tulkita sen haluksi syöksyä ja antaa kunnon selkäsauna noille roistoille – jonka olisin muuten hyväksynyt kaikin mokomin.
Myös Lucario taisi tajuta oman tilanteensa, eikä tehnyt vastarintaa.
”Älkää edes ajatelko sitä.” Minä murahdin. ”Tästä ette läpi pääse.” Mutta jokin noiden ihmisten kasvoilla sanoi, että ne yrittäisivät kuitenkin. Sitten kuulin todella typerän äänen, se oli typerin kuulemani soittoääni ikinä. Vanhin rikollisista vastasi  Xtranceiveriinsa. Hän puhui siihen muutaman sekunnin ja sanoi sitten:
”Tämä oli tässä, pomo tahtoo meidät takaisin päämajaan.” Ja ilman mitään ”Me palaamme vielä” tai ”tämä muistetaan”-virsiä ne vain lähtivät.

Kun viimeinenkin Terra Enterprisen törkimys oli kaikonnut näköpiiristäni, päätin kurkistaa luolaan, mutta käännyin heti takaisin, sillä siellä oli ensinäkin hyvin pimeää, ja toisenakin, kirkkaanpunainen silmäpari tuijotti minua niin järkähtämättömästi, että se sai minut kavahtamaan. Mutta Prim ei pelännyt tippaakaan, se meni ensimmäisenä luolaan, mutta kääntyi pian ympäri katsomaan minua, kaipa se ihmetteli, miksen tullut sen kanssa luolaan. Rafa murahti, yhtäkkiä sen kokon ympäröi eräänlainen liekin värinen aura, sitten se asteli muina miehinä luolaan, niinpä minäkin päätin uskaltaa pedon kitaan. Kitty käveli heti jäljessäni – tietenkin Hamlet vanavedessään. Rafan ansiosta näin ainakin eteeni, ja sen mitä näin, ei ollut kaikille suotavaa. Luolassa oli pesä, tai ainakin oli ollut pesä, puolet katosta näytti romahtaneen sen päälle, ja osittain myös hyvin, hyvin suuren erikoisen värisen Serperiorin päälle, se näytti hyvin väsyneeltä, ja hengitti raskaasti, haavat jotka olin aiemmin nähnyt vilaukselta, olivatkin paljon pahempia, suurempia ja syvempiä, lisäksi se näytti menettäneen paljon verta, luolan lattialla nimittäin oli suuria veritahroja.
”Seer.” Serperior sanoi käheällä äänellä.
”Kyllä minä puhun ihmisten kieltä, söin jotain sopimatonta ja..” Kitty lörpötti.
”Serperior?” Serperior näytti puhuvan Kittylle.
”Joo, minä olin itse asiassa ensimmäinen pokémon jonka Harley pyydysti!” Kitty jatkoi.
”Seer?” Serperior jatkoi.
”Harley on meille tosi kiltti, jopa Rafalle, joka on mäntti.” Kitty sanoi.
”Fennee!” Rafa protestoi.
”Serperior?” Serperior sanoi voipuneella äänellä.
”Millaisesta palveluksesta on kyse?” Kitty kysyi.
”Serperior.” Sanoi Serperior.
”Kyllä se varmasti käy, älä ole yhtään huolissasi, kyllä Harley pitää vauvastasi huolen.” Kitty sanoi.
”Pitää huolen mistä?” Minä kysyin.
”Serperiorin vauvasta.” Kitty sanoi. ”Se on kuulemma ihan jalkojesi juuressa.” Ja tosiaan Prim seisoi siinä ja piteli – miten nyt parhaaksi näki, mustaa keltapilkullista munaa.
”Mutta eikö..” Minä olin vähällä kysyä jotain todella typerää, kunnes itsekin tajusin tilanteen vakavuuden. Kumarruin kohti Serperioria ja katsoin sitä murheellisena. ”Kyllä meille vielä yksi pikkuinen mahtuu, pidän siitä oikein hyvää huolta.”
”Serperior.” Serperior henkäisi, sitten sen silmät sulkeutuivat, tuli hiiren hiljaista. Tiesimme kyllä kaikki mitä tämä tarkoitti. Otin Serperior-äidin munan Primiltä, tunsin miten kyyneleet olivat pyrkimmäisillään ulos silmistäni, tämä pokémon oli ollut äiti, ja Terra Enterprisen takia sen vauva jäi äidittömäksi. Kuten minäkin, vaikka en minä siitä paljoa muistanut, juuri nyt muistin vain sen päättymättömältä tuntuneen surun.
”Mennään.” Minä sanoin. ”Tim ja Trev ovat varmaan jo huolissaan.”
”Torchic.” Renmei sanoi sylistäni, painaen oranssin poskensa munan tummaa kuorta vasten, ikään kuin se olisi halunnut lohduttaa kuoriutumatonta vauvaa.

 ”Jill, jos nyt viitsit, veisitkö Kittyn, Hamletin, Rafan ja Primin takaisin?” Minä kysyin Skarmorylta. ”Me muut kävelemme.”
Ilmeisesti tilanne oli vaikuttanut Skarmoryynkin, sillä se ei väittänyt vastaan kuten tavallista, vaan antoi muiden kiivetä sen selkään ja sitten se lehahti lentoon.
Minä huokaisin, voi pientä raukkaa. Miten minä ikinä kertoisin sille, mitä sen äidille oli käynyt?
”Swi.” Indigo sanoi ja pökkäisi päällään jalkaani lohduttavasti, ikään kuin se olisi tiennyt mitä ajattelin. Sitten muistin että ei herran jesta, olihan minulla ollut noiden juuri lähteneiden kavereiden poképallotkin matkassa.
”Järki ei tosiaan taida kulkea.” Minä huokaisin.
Meillä kesti aikamme ennen kuin pääsimme takaisin, sillä Indigon jalat olivat hyvin lyhyet, eikä se ollut tottunut kävelemään pitempiä matkoja.
”Harri, missä sinä olet ollut?” Tim huusi minulle heti ensimmäisenä. ”Meillä on nälkä ja sinä olet antanut odottaa itseäsi.”
”Anteeksi.” Minä mutisin.
”Oletko sinä itkenyt?” Trev kysyi hämillään.
”Ei, en ole.” Minä valehtelin.
”Käydään sitten pöytään.” Tim sanoi – vaikkei meillä mitään pöytää ollut.
”Swinub!” Indigo hihkaisi, vaikka se olikin matkasta väsynyt, se ryntäsi heti innoissaan eväitä kohti, kunnes Timin jalka pysäytti nälkäisen possun.
”Ei, et sinä, muuten me muut jäämme ilman.” Tiesin, että se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta kenenkään ei tulisi pysäyttää nälkäistä possua, joka sekin saattoi olla täynnä yllätyksiä.
”Swinub” Se huudahti ja alkoi äkkiä hohtaa kirkasta valoa, ja me kaikki tiesimme mitä se merkitsi. Tim hyppäsi äkkiä taemmas ja huusi: ”Se on jättisika! Trev piilota sapuskat!”
Minä nauroin kävellessäni huimasti kasvaneen sinisen ja karvaisen possuni luo. ”Onneksi olkoon nyt, Indy. Tätähän sinä olet odottanut jo tovin vai mitä?”
”Piloswine!” Juuri kehittynyt Piloswine huudahti tyytyväisenä.

Kommentit:

Cinna

Ensinnä ihan kamalat pahoitteluni siitä, miten hävyttömän pitkään vastaamisessa kesti. :’I

Naureskelin Swinubin painolle kun vilkaisin sen, röhkäleeksi mokoma ei paina edes puoliksi niin paljon kuin Hoothoot, hmm. 😀 Ei sen puoleen, että pokemonien painoissa olisi koskaan ollut pienintäkään hitusta järkeä. Jill on toinen jännä tapaus, tuosta on kyllä kasvamasas voimakas ja tärkeä osa tiimiä mitä näen. Nuoret ja kokemattomammatkin ovat aika tulisina.

Mustasta keltapilkkumunasta tulee mieleen vaan Rayquaza, pffft.
(Luin muuten Serperiorin koko tarinan aikana Seviperinä, ja pohdin sitten ihan loppuun saakka, että mistä sinä sen munan edes hommasit. Ja sitten viimein tajusin virheeni, hmmmmm.)
Indigon kehitys tuntui vähän ex temporelta, mutta tulipa tuokin ainakin hoidettua ’alta pois’ jos ei muuta.

Tässä tarinassa oli pari vähän hassua kohtaa, oikoluitko tätä? Muutamassa kohdassa on ylipilkutusta ja löysin mm. tämän kohdan:
”Luolasta kuului voimakasta ja sikäli kuin kuulin.”
Muutenkaan tarina ei tuntunut ehkä yhtä… hmm, sulavalta kuin tavallisesti? Pitkä tauko tarinoiden välillä kyllä selittää tämän.

Tässä esiintyikin paljon pokemoneja…

Jill, Primrose, Hamlet ja Kitty 15 exp, Renmei ja Indigo 16 exp, Rafa 20 exp.
Sinulle tästä §30 ja tapahtuman ansiosta tienaat myös 8x kultaista lehteä. Itemfinder löytää… Luxury Ballin.

Vihellyksen vanhat tarinat 24 > Fennekinin silmin

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Tammikuussa 2014.

”Miksi tuo hullu nainen vetistelee?” Ajattelin ääneen. Seurasin tapahtumia ovelta käsin, koska en tahtonut seurata hänen hölmön näköistä veljeään. Enkä sen puoleen totella, en totellut yhtään ketään, mutta kai se on jo tullut selväksi? Enkä halunnut olla Rafaello, se kuulosti tyhmältä nimeltä, ja niin kuulosti lempinimikin. Ja pah sanon minä! Tuo nainenkin oli täysi kahjo!
”Hei! Mitä sinä siinä teet? Mikset mennyt sillalle Tim-sedän kanssa?” Pieni keltainen hiiri oli pompannut alas hullun naisen sylistä ja viilettänyt ovelle huomattuaan minut.
”Ei kuulu sinulle.” Minä murisin.
Pichu räpäytti silmiään. ”Miksi sinä tuijotat äitiä?”
”Äitiä?” Minä toistin. ”Kai sinä tiedät, että tuo on ihminen, eikä pokémon?” Minä kysyin, mieleni teki nauraa ja varsin pilkallisesti vieläpä. Eikö tuo ipana tiennyt mistään mitään? Ihminen äitinä.. naurettavaa!
”Totta kai tiedän!” Pichu huudahti. ”Mutta hän on silti äitini, koska pitää minusta huolen ja rakastaa minua!”
”Mistä sinä sen voit muka tietää?” Minä kysyin halveksivasti.
”Koska äiti antoi minulle oman nimen ja halasi minua.” Pichu vastasi.
”Hän tekee niin kaikille.” Minä kommentoin. ”Ja minut se hullu nainen paiskasi lattialle.”
”Sinä purit häntä ensin – kahdesti.” Pichu lisäsi. ”Mutta kyllä äiti sinusta silti pitää, hän antoi sinullekin oman nimen.”
”Ja typerän nimen vielä!” Minä puuskahdin. ”Rafaello, mitä sekin tarkoittaa?”
”Minusta Rafa on hyvä nimi.” Pichu hymyili.
”Sehän vasta naurettavan kuuloinen onkin!” Minä murisin. ”Mistä itse joudut kärsimään?”
”En joudu kärsimään mistään.” Pichu sanoi iloisesti. ”Nimeni on Hazel ja nyt me olemme ystäviä!”
”Mistä ihmeestä, sait sellaista päähäsi?” Minä murahdin.
”Koska nyt me tiedämme toistemme nimet ja olemme samassa ryhmässä!” Pichu hihkaisi.
”Miten niin samassa ryhmässä?” Minä kysyin.
”Olemme molemmat äidin pokémoneja.” Pichu selvensi.
”Se ei tarkoita, että pitäisin siitä.” Minä murisin.
”Opit kyllä pitämään!” Pichu hihkui.
”Miksi tuo hullu nainen vetistelee?” Minä kysyin sarkastisella äänellä.
”Hänellä on ikävä Ozzy-veljeä.” Pichu selitti. ”Ozzy oli hänen ensimmäinen pokémoninsa.”
”Ai se kitisevä Oshawott.” Minä arvasin.
”Ozzy on mukava.” Pichu sanoi. ”Häntä on kiva halia.”
”Sanos, tärskäytätkö kaikkia halittaviasi sähkö-iskulla?” Minä murahdin ivallisesti.
”Se on kivaa.” Pichu hymyili.

Hullu nainen otti tulen oranssin munan uudelleen repustaan ja kietoi kätensä sen ympärille, mutisten jotain.
Sitten hän heitti reppunsa selkäänsä ja nousi sängyltä. Hän pyyhki silmiään kämmenselällään ja nosti kasvonsa. No, olivathan ne ehkä sokean mielestä kauniit, mutta minä en ollutkaan sokea, minun silmäni toimivat varsin hyvin.
Hän huokaisi ja käveli lopulta ovea kohti.
”Mitä, vieläkö sinä olet täällä, Hazel?” Tyttö kummasteli.
”Olen!” Pichu hihkaisi, mutta ihminen tuskin ymmärsi häntä.
”Oletko saanut uuden ystävän?” Tyttö lepersi Pichulle, Pichu vastasi innokkaalla nyökkäyksellä. Luuliko se oikeasti että olimme kavereita? Typerä tyttö.
”Tulkaahan sitten.” Tyttö sanoi. Hän yritti kuulostaa iloiselta, mutta ei oikeasti naaman puolesta ollut sitä. ”Hazel katso Rafan perään, ettei se eksy.”
”En minä eksy, typerä nainen.” Minä murahdin.
”Äiti ei ole typerä!” Pichu kivahti.
”No onpas.” Minä vastasin.
”No eipäs!” Pichu kinasi.
”No onpas!” Minä jatkoin, vain siksi koska se tuntui mukavalta.
”Eipäs ole!” Pichu kiljaisi.
”Sinäkin sitten lähdet, Harley?” Pinkkihiuksinen hoitaja, lakista ja valkoisesta vaatetuksesta päätellen, kysyi tiskin takaa.
”Joo, pakko jatkaa vähitellen matkaa.” Tyttö vastasi alakuloisesti.
”Onnea matkallesi.” Hoitaja toivotti.
”Kiitos vain.” Tyttö sanoi. ”Mentiin, Hazel ja Rafa.” Oikeasti, älä kutsu minua Rafaksi. Pichu katsoi minua tiukasti, ikään kuin se olisi osannut lukea ajatukseni, sillä ajattelin livahtavani tieheni. Siinä oli kyllä hölmö kouluttaja, kun ei pitänyt pokémonejaan palloissaan. Olin kuullut että niin oli tapana, jotteivät pokémonit karkaisi. Harmi vain, että tuon Pichun äskeinenkin sähköisku tuntui yhä kylkiluissa. No seurataan sitten, mutta helpolla en tuota päästäisi, se oli varmaa. Tämä kaupunki oli synkkä ja tunkkainen, toivottavasti emme jäisi tänne. Onnekseni, me suuntasimme pois kaupungin keskustasta. Jollekin tyhjälle sillalle, jossa näin vain kaksi ihmistä, sekä lauman tuon hullun punapään pokémoneja. Meistä ei tulisi ystäviä, ei ikinä.
”Harri!” Punahiuksinen poika huusi. ”Tule kalastamaan!”
”Anteeksi, ei nyt huvita.” Tyttö mutisi. Hän käveli punatukkaisen pojan ja mustatukkaisen pojan väliin ja nojautui sillan kaiteelle. Hyppäsin itsekin kaiteelle, nähdäkseni, mitä siellä alapuolella oli. Saastaista mustunutta vettä. Ihmisten tekosia, etten sanoisi.
”Varo ettet putoa!” Skitty naukui selkäni takaa.
”Minä en ole mikään kömpelys!” Minä tuhahdin. Kuitenkin olin horjahtaa veteen, ihan vahingossa.
”Rafa, tule alas.” Pichu pyysi.
”Minun nimeni ei ole Rafa.” Minä murisin.
”No, mikä se sitten on?” Skitty kysyi, hyväntahtoisesti hymyillen. Miten hölmöltä se näyttikään.
”Fennekin.” Minä sanoin. ”Pelkkä Fennekin.”
”Tuota, se olisi lajisi nimi.” Vaaleanpunainen jänis piipitti. ”Mutta ei nimesi.”
”Mitä se sinulle kuuluu, vaahtokarkki?” Minä murisin. Vaahtokarkki värähti ja sen korvat nuupahtivat, se tuijotti jalkoihinsa.
”Älä välitä, Rosie.” Myrkynvihreä mitätön Spinarak piipitti ja taputti yhdellä jalallaan pinkin Bunearyn jalkaa. ”Mennään me piristämään Harleyta. Tuo Fennekin on vain henkäys pahaa ilmaa.”
”Mitä sanoitkaan, mitättömyys?” Minä kysyin. Mutta pieni mitätön Spinarak ei ennättänyt vastata, kun sininen, kyllä – sininen Swinub puuttui puheeseen.
”Anna Rosien ja Ariesin olla.” Se vinkaisi, se oli ärsyyntynyt. Hyvä. ”Älä hauku tovereitani, jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole sitten hiljaa!”
”Entä jos en ole?” Minä uhkasin.
”Unohdetaan hänet.” Skitty sanoi. ”Ehkä hänellä on huono päivä..”
”Mitä nyt pinkkimys, etkö uskalla sanoa mitään loukkaavaa?” Minä uhittelin. Sitten jokin vilahti kohti poskeani, sitten tunsin kivin oikeassa poskessani. Veri norui pitkin poskeani, katsoin hetken hämmentyneenä eteeni. Mikä kumma minuun oli osunut.
”Älä solvaa Kittyä, kuulitko?” Meowth sähisi.
”Kappas, joku sentään uskaltaa tehdä jotain.” Minä sanoin. ”Mutta tuskin sinustakaan on muuhun, katin rääpäle.”
”Älä maalaile piruja seinille ipana.” Meowth sanoi. ”Kyllä minä aina sinut selätän.”
”No yritä sitten!” Minä sanoin uhkaavasti.

”Jill, pitäisikö meidän tehdä jotain?” Kysyi tavallisen värinen Buneary, joka istui sivummalla, nojaten isohkon Skarmoryn siipeen.
”En jaksa.” Sanoi Skarmory väsyneesti ja painoi ruman päänsä siipensä päälle. ”Kyllä se kohta rauhoittuu, kun tajuaa kuka on pomo.”
”Oletko sinä?” Buneary kysyi.
”Minä mitä?” Skarmory kysyi haukotellen.
”Oletko sinä rauhoittunut?” Buneary kysyi. ”Pidätkö sinä Harleystä?”
”Enemmän kuin tuosta uudesta hyypiöstä.” Skarmory vastasi uneliaasti. Meowth sähisi minulle, kumma kyllä hullu nainen ei ollut edes huomannut sitä, ehkä hän antoi pokémoniensa riehua vapaasti.
”Hamlet, anna olla.” Skitty pyysi. ”Ei välitetä tuosta, minä en ainakaan välitä.”
”Ja jos minä yhtään kouluttajaa tunnen, se saa tuon pian ruotuun.” Lisäsi sininen Swinub.
”Tuskinpa vaan.” Minä mutisin.
”Siitä tuleekin mielenkiintoista, vai mitä sanot, Jill?” Tavallinen Buneary totesi.
”Tulee.” Skarmory vastasi lyhyesti. Sen jälkeen kaikki pokémonit hajaantuivat, Meowth pysyi Skittyn kanssa – lyönpä vetoa että se oli retkussa Skittyyn, sininen Swinub katsahti Pichuun, joka ainoana jäi siihen missä oli kokoajan seissyt.
”Tuletkos, Hazel?” Se kysyi.
”Minä jään Rafan seuraksi.” Pichu sanoi.
”Minun nimeni ei ole Rafa.” Minä murahdin.
”Mutta siksi sinut ristittiin, ja siksi minä sinua kutsun, tykkäsit tai et.” Pichu sanoi. ”Tule alas.”
”Miksi tulisin?” Minä kysyin.
”Haluan leikkiä jotain.” Pichu sanoi. Minä katsahdin niitä hölmöjä, jotka olivat paenneet sen hullun naisen helmoihin. Hullu nainen säpsähti, kun pieni säälittävä Spinarak kipitti pitkin hänen hartiaansa.
”Aries, pelästytit minut.” Tyttö naurahti. ”Mikä hätänä? Kiusaako Jill sinua?”
”Ei minua kiusata.” Spinarak vikisi. ”Mutta sinun täytyy piristyä!”
”Et saa olla surullinen, kyllä Ozzy pärjää!” Sanoi vaahtokarkki, se kiersi käpälänsä tytön toisen jalan ympäri, samalla kun sininen Swinub istui mukavasti tytön toisen jalan päällä.
”Älkää nyt kaikki kimppuun käykö.” Tyttö huudahti koomisesti. ”Arvostan kyllä kaunista elettänne.” Sitten hän taputti kevyesti Spinarakin kuorta, sitten hän rapsutti toisella kädellään ensin Swinubin selkää ja sitten vaahtokarkin päätä.
”Kiitos kun huolehditte minusta.” Hän sanoi hiljaa, mutta koska korvani olivat varsin suuret, kuulin sen oikein hyvin. ”Yritän piristyä.”
Oudon näköinen vihreäkypäräinen pokémon hipsi lähemmäs hullua naista ja hänen pokémonejaan.
”Heippa, kukas sinä olet?” Sininen Swinub kysyi.
”Fili.” Pokémon vastasi. ”Kuulun tuolle toiselle punapäiselle haisulille.”
”Miksi sinä sanot häntä haisuliksi?” Kysyi vaahtokarkki.
”Hän ei ole varmaan peseytynyt viikkoon.” Selitti Fili-niminen kypäräpää. ”Hänen reppunsakin haiskahtaa siltä.”
”Mitä sinä repussa teit?” Spinarak tahtoi tietää.
”Heräsin siellä.” Kypäräpää selitti iloisesti. Sitten hän katsoi hullua naista. ”Hei! Sinä olet kiva!”
Voi luoja, voiko typerämpää sanoa? No ehkäpä se oli hullun naisen etu, ettei hän ymmärtänyt meidän kieltämme.
Hullu nainen kyykistyi kohti kypäräpäätä. ”No hei siellä.” Hän sanoi lempeästi. ”Pääsitkö karkuun Timiltä?”
”Pääsin! Hänellä ei nappaa.” Kypäräpää selitti innoissaan käsiään heiluttaen.
”Kylläpä sinä muistutatkin Ozzya.”  Hullu nainen huokaisi. ”Teillä on samanlaiset silmät.”
”Kuka on Ozzy?” Kypäräpää kysyi kummastellen.
”Harleyn ensimmäinen pokémon.” Swinub selitti. ”Oshawott.”
”Missä hän on nyt?” Kypäräpää kysyi.
”Kotona labrassa kai.” Swinub jatkoi. ”Kouluttajalla on häntä ikävä.”
”Katsokaas tätä.” Hullu nainen sanoi. ”Pian tämä pikkuinen kuoriutuu.” Sitten hän näytti luokseen kerääntyneille pokémoneille tulen oranssia pokémonin munaa.
”Onko hänellä ollut tuo kauankin?” Minä kysyin Pichulta.
”On.” Pichu vastasi. ”En malta odottaa, että näen mikä sieltä kuoriutuu!”
”Et taida tietää, mistä puhut.” Minä huokaisin ja loikkasin alas kaiteelta. ”Vauvat jotka kuoriutuvat munista ovat kauhean rumia ja karvattomia.”
”Ei kai se mitään haittaa.” Pichu sanoi. ”Sitä paitsi, olet sinä itsekin ollut joskus vauva.” Miten ärsyttävä tyttö, tuo Pichu olikaan, sehän on todettukin. Miten ihmeessä, minä jaksaisin tällaisessa porukassa? Voisin aina lähteä tieheni, mutta jotenkin minusta tuntui että tuo Pichu tulisi seuraamaan minua kuin hai laivaa.
Hullu nainen tarttui onkeen, ensin pakattuaan pois arvokkaan munansa ja alkoi odottaa saalista.
”En ymmärrä miten tällaisesta paikasta voisi saada yhtään mitään.” Hän huokaisi.
”Älä ajattele negatiivisesti, Harri.” Toinen punapää rallatteli.
”Täältähän voi saada vaikka mitä.” Sanoi tummahiuksinen rumilus. ”Vaikka vanhat kengät tai saastuneen kimpun levää tai.. no saa nähdä.”
Sitä olin sanomassa, saa nähdä mitä tästä tulee, vai tuleeko yhtään mitään.

Kommentit:

Cinna

[Tarina #24]

Baww Hazel, niin suloinen ja… Halittava. 😀 Söpöä. Näin, pakollinen söpöys-maininta hoidettu pois alta. Yksi Pichu tänne, kiitos.
Jaa että nyt Harri on kantautunut nimenä ihan tarinaan asti? :’) Noh mikäs tuossa toisaalta, hullu nainen Harley ”Harri” Leroux. Pokemonien näkökulmasta kirjoitetut tarinat ovat mukavaa luettavaa, koska tuovat hyvin esille pokemonien personat, se oli kyllä huomattavissa tässäkin. Varsinkin Rafan pippurinen luonne tuli hyvin esille ja toi hyvin pohjustusta kyseiselle pokemonille. Vähän harmittavan tyngäksi tämä kyllä toisaalta jäi, kamalsti ei ehtinyt tapahtua. Mutta ehkä Golden Forestista pidemmin, kenties?

Saat §15, Rafalle 15 exp, Hazelille ja Ariesille 10 exp, tehdäänpä vaikka näin. Itemfinder löytää Stardustin.

Vihellyksen vanhat tarinat 22 > Uusia ystäviä vuodelta nakki

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2013.

Minun olisi pitänyt uskoa Treviä. Oikeasti. Celebillä oli näppinsä pelissä.
Sanohan, miten reagoit kun huomaat käveleväsi keskellä viidakkoa? Tulet aukealle ja muinainen pokémon syöksyy kimppuusi, nappaa sinua niskasta ja nousee siivilleen. Kuules, sanon vain – huonommin ei päivä voisi alkaa. No, josko aloitan alusta, siitä miten päädyin Tarzanin valtakuntaan. Nukuin yöni hyvin, Celebi ei tunkeutunut uniini sen enempää, enkä ollut edes varma, oliko se eilinen ääni pääni sisässä Celebi ollenkaan, se saattoi olla mielikuvitusta, tai sitten minä olin menettämässä järkeni. Ozzy kuorsasi vielä ja oikein kuuluvasti vieläpä, katsoin sitä ja muita pokémonejani hellästi. Aries tuhisi tuttuun tapaan tyynyliinassani. Nousin ylös hiljaa, etten herättäisi ketään, Tim ja Trevkin olivat täydessä unessa, vaihdoin kaikessa hiljaisuudessa vaatteet ja hipsin sitten vessaan, joka huoneessa oli vessa. Pesin kasvoni viileällä vedellä. Peilikuvani tuijotti minua väsyneen näköisesti. Sitten joki nyki minua housuistani.
”Bun?”
”Huomenta, ruusunnuppu, miten nukuit?” Minä kysyin.
”Buneary!” Se vinkaisi säikähtäneenä, sillä joku veti sitä hännästä.
”Skaar!” Jill huusi.
”Olisi pitänyt arvata.” Minä huokaisin. ”Huomenta sinullekin, Jill.” Sitten minä nostin Rosien syliini ja avasin vesihanan uudelleen, jotta pikkuinen voisi pestä kasvonsa. Mutta sitten alkoi maailmanlopun meininki. Maa alkoi täristä uhkaavasti, kuten viimekin kerralla, Rosie painautui hartiaani vasten ja Jill tapansa mukaan huusi ja sitten ei mitään.

Heräsin pöheikössä. Rapumainen pokémon tökki kasvojani valtavan kokoisilla saksillaan. Tunsin pokémonin, olin nähnyt sen fossiilin kerran professori Mimosan labrassa kun olin pieni, kun olin kysynyt siitä, professori oli näyttänyt minulle kuvan muinaisesta Anorith-pokémonista. Pokémon säpsähti kun se tajusi minun olevan hereillä ja perääntyi hieman.
”Mitä ihmettä sinä täällä teet?” Minä kysyin, mutta en saanut vastausta, Anorith katsoi parhaaksi lähteä muualle, enkä minä sitä estellyt. Vain yksi kysymys: Mistä tuo Anorith oli tänne tullut? Sikäli kun ymmärsin, sen kuuluisi olla jo ajat sitten fossiloitunut.
”Bun! Bun!” Rosie istui Jillin vieressä, Jill makasi tajuttomana vähän matkan päästä minusta. Rosie yritti tökkiä sen hereille.
”Rosie? Jill?” Minä kysyin. ”Kaikki, hyvin?”
Sitten jostain selkäni takaa kuului epämääräistä rapinaa, minä säpsähdin, tulisiko sieltä kenties vihainen Cranidos?
Ei sieltä Cranidosta ilmaantunut vain jonkinmoinen pandaa muistuttava pokémon, jolla oli jekkuilijan ilme kasvoillaan, sen turkki oli kerman värinen ja merkit ruskeat.
”Cham?”
Rosie säpsähti, se ryntäsi heti piiloon, minun selkäni taakse, josta se kurkisti uutta tuttavuutta.
”Chaam!” Pieni pandan näköinen pokémon marssi pois pöheiköstä, se käveli muina miehinä, lainkaan minusta välittämättä Rosien luo, Rosie säikähti ja piiloutui kokonaan selkäni taakse, se vei käpälänsä silmiensä peitoksi. Mutta se ei estänyt uutta pokémonia kiertämästä selkäni taakse.
”Cham!”
Katselin varovasti, mitä siellä tapahtui, en tietenkään nähnyt kaikkea, kun selässäni ei ollut silmiä. Kuulin miten surkeasti ja pelokkaasti Rosie äänteli. Pieni panda pökkäisi Rosieta hyväntahtoisesti.
”Älä yhtään pelkää, Rosie.” Minä naurahdin. ”Se taitaa vain tykätä sinusta.” Sitten panda katsahti minua epäluuloisesti.
”Skaar!” Tuttu terhakka huuto kuului aivan läheltä. Jill oli noussut seisomaan ja venytteli nyt itseään, Panda säpsähti huutoa ja katsahti varautuneesti lintuun.
”Ei hätää, Jill vain ilmoitti että on herännyt.” Minä selitin ja menin sen luo, taputin kevyesti Skarmoryn nokkaa. ”Miten menee?”
Jill vastasi siihen nokkaisemalla minua poskesta.
”Auts!” Kaikki oli siis hyvin. Oli vain yksi ongelma, missä hitossa me olimme.

Pieni pandan näköinen pokémon halusi leikkiä Rosien kanssa, mutta Rosie katseli tulokasta pelokkaana. Sain ihan typerän ajatuksen.
Menin ja kumarruin pienen pandan puoleen.
”Hei siellä.” Minä puhelin sille lempeästi. ”Asutko täällä?”
Pieni panda katsoi minua varautuneesti, mutta nyökkäsi kuitenkin.
”Tiedätkö miten pääsemme pois viidakosta?” Minä kysyin. Nyökkäys.
”Voisitko näyttää tien – myös tuolle Buneary-neidille tietenkin.” Minä lisäsin. Panda katsahti Rosieta kysyvästi. Onneksi Buneary päätti sysätä pelkonsa sivuun ja nyökkäsi pandalle.
”Cham!” Panda huikkasi ja lähti juoksemaan pitkin pientä polkua, palaten samaan pöheikköön josta oli tullutkin.
”Ei kai ole muutakaan vaihtoehtoa.” Minä mutisin. Otin Rosien syliini ja viittasin Jillin seuraamaan meitä, olin varma että se protestoisi, mutta sitä se ei kyllä tehnyt, se tepasteli kerrankin perässäni, kiltisti eikä edes nakellut nokkansa kanssa. Panda käveli nopeasti polun läpi, se ei pahemmin odotellut meitä, mutta ymmärsihän sen, se ei varmasti ollut tottunut ihmisiin. Yhtäkkiä pokémon hyppäsi nopeasti piiloon läheiseen lehtikasaan, suureen lehtikasaan, ja kun tarkoitan suurta, tarkoitan todella suurta, melkein palmun kokoista. En tiennyt mitä odottaa joten oli parasta seurata pandan esimerkkiä.
”Jill, sinä ensin!” Minä kehotin, Skarmory katsoi minua vähän aikaa mutta suostui sitten menemään piiloon lehtien sekaan. Seuraavaksi heitin lehtien sekaan Rosien, sen varalta, että se putoaisi kun itse joutuisin astumaan lehtikasaan. Astuin viimeisenä lehtikasaan ja silloin minua alkoi huvittaa eräs pikku juttu: en ollut tehnyt tällaista temppua sitten yhdennentoista ikävuoden. Mitta miksi me ylipäätään piileksimme? Näin lehtien seasta sen verran ulos että sain kyllä huomata syynkin sille. Maassa luikerteli helvetinmoisen iso Serperior. Panda oli melko pieni, totta kai se pelkäsi tuollaista jättiläistä. Kun olin pienempi näin kerran tuollaisen, mutta noin iso se ei takuulla ollut.
”Herranjumala.” Oli juuri sopiva ajatus tähän hätään.

Serperior luikersi kuitenkin matkoihinsa. Hyvä, en olisi halunnut joutua kahakkaan jätti käärmeen kanssa.
”Cham.” Panda sanoi sen merkiksi, että meidän oli turvallista jatkaa matkaa.
Nostin Rosien syliini ja nyökkäsin Jillille sen merkiksi, että nyt oli sopiva hetki lähteä, Jill seurasi pandaa, minä loikkasin lehtikasasta heidän jälkeensä. Minusta tuntui että kasa lehtiä oli päättäväisesti tarttunut hiuksiini.
”Mikä kumma tämä paikka on?” Minä kysyin kävellessäni. Unessani Celebi puhui muinaisesta Kuurasta, mutta oliko siellä tuon kokoisia pokémoneja?
Lopulta pieni panda johti meidät aukealle, sieltä pystyin näkemään tulivuoren.
”Tuo tulivuori..” Minä mutisin.
”Skaar!” Jill huudahti.
”Cham!” Panda pudisti päätään.
”Etkö tykkää käydä siellä.. tuota Tao-Tao?” Minä kysyin. ”Anteeksi, mutten tiedä mitä pokémon lajia sinä olet..”
Nimi ei näyttänyt pikkuista pandaa haittaavan, mutta se katsoi minua tuimasti. Se ei tykännyt tulivuoresta.
”Mikä siinä on vikana? Pelottaako se sinua?” Muuta en ehtinyt sanoa, kun joku, jolla oli pitkät, harmaat kynnet tarrasi minua niskasta. Minä rääkäisin, siksi koska iso Aerodactyl kantoi minua, minne lie, luultavasti ruuaksi.
”Hei rumilus, laske minut irti ja HETI!” Mutta ei huutoni sitä pelästyttänyt mokomaa häijyläistä, se vilkaisi minua voitonriemuisesti, kuin sanoakseen: ”Hähää! Minulle sinä outo kaksjalka et voi mitään!”
”Laske alas, peeveli!” Minä kiljuin, en uskonut sen tottelevan, mutta aioin ainakin osoittaa, ettei tämä järjestely sopinut minulle. ”Laske irti senkin ruma kivimöhkäle!”
Sitten se tosiaan päästi minut irti mutta vain heittääkseen minut päin kalliota.

En ole täysin varma, milloin menetin tajuntani, mutta joka tapauksessa niin kävi. En tiedä miksi tai miten olin päätynyt siihen luolaan, mutta oli selvää, ettei sitä Aerodactylin rumilusta näkynyt missään. Näin ollen minusta ei tullutkaan muinaispokémonin ruokaa, mutta missä olivat pikku panda Tao-Tao, Jill ja Rosie?
Sitten koin säikähdyksen, joka johtui puoliksi siitä, että muistin niiden jääneen sinne aukiolle, ja puoliksi siitä että jokin dinosaurusta, tarkemmin sanottuna apatosaurusta muistuttava pokémon istui vieressäni.
”Herran juma..”
”Amaa!”
”No ainakin sinä näytät kasvissyöjältä.” Minä huokaisin. ”Olethan sinä kasvissyöjä?”
”Amaa!”
”En olekaan ennen nähnyt kaltaistasi pokémonia.” Minä totesin. ”Mikähän sinä olet?”
”Amaura!” Pokémon vaikutti oikein iloiselta ja ainakaan se ei yrittänyt syödä minua. Olisikin ensimmäinen tänään.
Kun nousin istumaan, Amaura – tai mikä se nyt ikinä olikaan, pökkäisi minua hellästi päällään poskelle.
”Tyruuunt!”
”Mikä tuo oli?” Minä kysyin. ”Ehken tahdo tietää..” Mutta silloin luolan suulta juoksi pieni erehdyttävästi tyrannosaurus rexiä muistuttava pokémon. Se ei edes katsonut eteensä, sillä se juoksi pää kolmantena jalkana päin kivi seinää, iskien päänsä siihen.
”Tuon täytyi sattua.” Minä totesin. ”Miksi ihmeessä se tekee noin?” Ja mikä kumma se edes oli? Esihistoriallinen pokémonko? Pokémon ei tuntunut välittävän minusta, se vain hakkasi päätään seinään.
”Tekeekö se tuota aina?” Minä kysyin.
”Ama.” Pitkäkaulainen pokémon nyökkäsi.
”Skaar!” Se oli kaiku, kaiku joka kuului jostain kaukaa. Se sai tyrannosauruksenkin lopettamaan päänsä hakkaamisen seinään, se kallisti päätään ja tuijotti tulosuuntaansa.
”Skaar!”
”Jill?” Minä kysyin.
”Amaa?” Pitkäkaula äännähti ja katsoi minua kysyvästi.
”Jill on minun Skarmoryni, sen seurassa pitäisi olla Rosie, vaaleanpunainen Buneary ja outo pandan näköinen pokémon.” Minä selitin. ”Jouduin niistä eroon kun se saakelin ruma Aerodactyl..”
Aerodactyl oli taikasana, ainakin tyrannosauruksen korvissa, se katsoi minua ensimmäisen kerran, varautuneena, sen silmät kaventuivat ja se alkoi huutaa: ”Tyrunt! Tyrunt! Tyruuunt!”
”Sinäkään et taida pitää siitä?” Minä arvasin. ”Mikä ihme se on? Joku vuoren kuningasko?”
”Amaa.” Pitkäkaula nyökkäsi.
”Tyranni siis.” Minä mutisin. Tyranni oli näemmä yksi niistä sanoista, mistä tämä tyrannosauruksen näköinen ei tykännyt, se rynnisti minua kohti ja tyrmäsi minut – kirjaimellisesti. Sitten se keksi trampoliinin. Se alkoi loikkia päälläni kuin – mikäkin tyranni, joka tahtoi osoittaa alamaisilleen, että oli korkeammassa ja paremmassa arvossa kuin he itse. Sitten Jill tuli, ja Rosie ja Rosien uusi ystävä.

Jill kaarsi (se tosiaan lensi sisätiloissa), suoraan päin tyranni-liskoa, se nokkaisi sitä niin vahvasti, että pieni dinosaurus lennähti vatsani päältä, päin seinää.
”Voi kun kiva.” Minä mutisin. ”Nyt nuo kaksi alkavat tapella.” Mutta niin ei käynyt, tavallaan. Tyranni-dinosaurus iski päänsä vasten Jillin kovaa päänuppia, ja Jill teki saman sille. Rosie liukui nopeasti Tao-Taon kanssa pois Jillin selästä. Rosie loikki kiireesti luokseni, se pomppasi suoraan vatsani päälle, vatsani joka ei ollut vielä läheskään toipunut siitä, että sitä oli juuri käytetty hyppimisalustana.
”Auts!” Tuon lisäksi päästin suustani erittäin tuskallisen äännähdyksen. Ja sitten Rosie alkoi itkeä.
”Hei, älä itke, Rosie-pieni.” Minä sanoin lempeästi ja silitin Bunearyn pehmoista poskea. ”Ei tässä enää ole mitään hätää. Mutta miten te osasitte tulla tänne?”
Sitten Rosie pyyhki eturaajallaan kyyneleet kasvoiltaan ja viittasi Tao-Tao’hun. Pandakarhu punehtui ja suuntasi katseensa maahan. Lyönpä vetoa että Rosie oli pyytänyt sitä tuomaan heidät tänne.
”Kiitos vain, Tao-Tao.” Pieni pandakarhu höristi korviaan ja katsoi minua ärtyneesti, se ei tainnut yhtään pitää saamastaan nimestä. ”Tule tänne, en minä sinua syö.”
Panda astui varovasti lähemmäs ja jäi tuijottamaan minua. Minä ojensin käteni pikkuista kohti ja silitin sen päätä. Panda kavahti kosketustani ja perääntyi.
”Buneary!” Rosie huusi torjuvasti.
”Ei se mitään, Rosie.” Minä puutuin sen puheisiin. ”Ei se ole tottunut ihmisiin, älä siis toru poika parkaa suotta.”
”Amaa!” Pitkäkaula hihkui. Se katsoi kun nousin ylös, ja teki samoin perässäni.
”Ei Celebiä ole näkynyt?” Minä kysyin randomisti. Pitkäkaula pudisti päätään ja katsoi minua kysyvästi.
”Se on sellainen pieni pokémon jolla on siivet.” Minä selitin. ”Se toi minut tänne, se puhui jotain tulivuoresta.. että ehkä te osaisitte kertoa missä se on.”
”Tyrunt! Runt!” Tyranni oli viimein lopettanut nahistelunsa Jillin kanssa. Se katsoi minua kuin typertynyttä.
”Cham!” Panda nyökytteli kiivaasti päätään.
”Olemmeko me tulivuoren sisällä?” Minä kysyin. ”Okei, haluan pois.”
”Amaa?” Pitkäkaula katsoi minua kysyvästi.
”Uskokaa huviksenne, täällä ei ole turvallista.” Minä sanoin. ”Celebi sanoi että tämä paikka räjähtää pian taivaan tuuliin ja..”
”Tyrunt!” Tyrannosaurus pudisti kiivaana päätään.
”Et usko vai?” Minä arvasin. ”Miten te edes harkitsette asuvanne tällaisessa paikassa, tämähän on kuin sauna!”
Dinosaurukset katsoivat minua, kuin jotain sekopäätä.
”Se on meikäläisten keksintö – mutta ei sen väliä.” Minä selitin. ”Mutta tarkoitin vain, että täällä on hirveän kuuma. Eikö se haittaa teitä?”
Pitkäkaula ja Tyrannosaurus vaihtoivat katseita keskenään, sitten Amaura nyökkäsi.
”Amaa.” Se sanoi, jouduin väistämään sitä, kun se lähti kävelemään.
”Tulkaa.” Minä sanoin pokémoneilleni ja Tao-Taolle, joka ei oikeastaan ollut pokémonini, mutta ymmärrätte kai. Tyrannosaurus käveli pitkäkaulan rinnalla – tietenkin. Jill mutisi selkäni takana jotain, se oli tyytymätön johonkin, mutta tiedä nyt Jillistä, se oli aina tyytymätön johonkin. Panda seurasi minua myös ja Rosie, oli päättänyt pysytellä turvassa, joten se oli sylissäni.

Seurasimme dinosauruksia pois luolasta. Ne johdattivat meidät käytävään, se ei kuitenkaan ollut säkkipimeä, kuten odotin, seinät hehkuivat punaisina.
”Vau.” Minä ihastelin. ”Miten se tuon tekee?”
”Skaar!” Jill huusi. Dinosaurukset kävelivät eteenpäin, en tajua miten joku pystyi asumaan tulivuoressa. Käytävässä oli vielä kuumempi kuin äskeisessä luolassa, niin kaunis kuin käytävä olikin, se oli myös painostavan kuuma. Rosie pyyhki hikeä otsaltaan. Meidän täytyi olla lähellä, sitä osaa mikä suuttuisi ja pärskähtäisi ulos pian – mikäli Celebi puhui totta. Lopulta tulimme pois käytävästä. Dinosaurukset johdattivat meidät kalliosta muodostuneelle polulle, jonka alla suorastaan kiehui.
”Älkää katsoko alas.” Minä varoitin. Jill katsoi, sillä sen täytyi aina uhmata käskyjäni. Se ei edes värähtänyt, Rosie katsoi allamme kiehuvaa laavaa hetken, se alkoi täristä ja painoi kasvonsa hartiaani vasten. Tao-Tao oli säikähdyksestä pudota alas. Nappasin sitä äkkiä niskavilloista, mistä panda ei erityisemmin tykännyt siitä, että sitä roikotettiin niskasta.
”No ainakaan sinusta ei tullut käristettyä panda kebabia.” Minä yritin keventää tunnelmaa, lopulta laskin pandan syliini, Rosien viereen. ”On parasta että pysyt siinä.”
Tao-Tao taputti tassullaan Rosien selkää, Rosie lakkasi piilottelemasta kasvojaan ja painautui vasten pandaa, en voinut olla huomaamatta miten pandan kasvot punehtuivat.
”Amaa!” Pitkäkaula äännähti. Olimme tulleet tien päähän. Seinästä kasvoi outoja tulen punaisia marjoja. Pitkäkaula otti yhden marjan suuhunsa ja veti sen irti seinästä, sitten se laski sen maahan itsensä ja Tyrannosauruksen väliin. Tyrannosaurus halkaisi marjan kahtia eturaajallaan.
”Terve, Slash.” Minä mutisin. ”Te syötte noita.”
Pitkäkaula nyökkäsi.
”Ettekö te syö muuta?” Minä tiedustelin. Vastaukseksi Slash, tyrannosaurus pudisti päätään.
”Oletteko yrittäneet?” Minä kysyin, sain vastaukseksi vain pään pudistuksen. ”Käykää ulkona katsomassa mitä löydätte.”
Taas pään pudistus.
”Oletteko koskaan käyneet siellä?”
”Tyrunt.” Slash katsoi kattoa.
”Oletteko te käyneet vain huipulla?” Minä kysyin, siihen Slash nyökkäsi. ”Mutta miksi?”
”Amaa.” Pitkäkaula sanoi, katsoen itsekin kattomusta.
”Asuuko se hirvitys tuolla?” Minä kysyin, molemmat nyökkäsivät.
”Mutta teillä on toisenne.” Minä sanoin. ”Vaikka ulkona olisikin vaarallista, pärjäätte yhteisvoimin. Olen varma siitä.”
Dinosaurukset katsoivat hetken toisiaan. Ne näyttivät olevan yhteisymmärryksessä. Sitten alapuoleltamme alkoi kuulua jyrinää.
”Tuota, voimmeko poistua?” Minä ehdotin.

Me poistuimme takaisin käytävään josta olimme tulleet. Matkalla Slash löysi jonkin kiven murikan, jonka se sitten raahasi suussaan. Palasimme samaan luolaan, mistä olimme lähteneetkin. Päästin Rosien ja Tao-Taon sylistäni, ne alkoivat leikkiä yhdessä pukkihyppelyä. Pitkäkaula asettui mukavasti makaamaan heinäpedille ja katseli pienten leikkiä. Jill asettui tylsistyneenä makaamaan lähelle ovi-aukkoa josta olimme tulleet äsken. Slash juoksi luokseni ja pudotti kivenmurikan jalkojeni eteen. Sitten se katsoi minua odottavasti.
”Pitäisikö minun heittää tuota?” Minä naurahdin. ”Millainen esihistoriallinen koira sinä oletkaan.” Niin minä heitin kerran, ja Slash nouti. Heitin toisen kerran, ja Slash nouti taas kerran.  Kolmannella kerralla se juoksi innoissaan (ja häntä vielä heiluen) noutamaan kiveä, joka oli tippunut lähelle Jilliä, katossa riippui pari inhottavan näköistä tippukiveä. Maa alkoi yhtäkkiä järistä, Slash oli pahaksi onneksi juuri tippukivien alla, kuulin jyrisevän äänen, se yhdistettynä maan tärinään.. ei tiennyt hyvää. Kivet irtosivat katosta.
”Slash, pois alta!” Minä huusin. Se ei huomannut niitä, minä pinkaisin juoksuun ja nappasin Tyrannosauruksen syliini. Hyvällä tuurilla onnistuin juuri ja juuri hyppäämään kivien alta pois, ennen kuin minusta olisi tullut muinaista Harley hakkelusta, mutta römähdin sen sijaan Jillin selkään.
”Skaar!” Jill huudahti närkästyneenä.
”Sori Jill-” Puheeni keskeytyi, kuuluessani jotain. Kuulosti siltä kuin jokin kiehuisi, ja ihan lähellä. Kurkistin käytävään. Siellä virtasi ei tulikuuma maustekastike vaan oikeaa laavaa. Sitä ei ollut paljon, mutta tarpeeksi.
”Hyvä herras ja rouvasväki.” Minä sanoin. ”Poistutaan ja tehdään se heti, ellemme sitten halua palaa.”
Pitkäkaula katsoi minua epäröiden.
”Kuollako te tahdotte?” Minä tivasin. ”Kuulkaa asioilla on tapana järkkäytyä, mutta se ei tapahdu jos jäätte tulivuoreen joka räjähtää millä sekunnilla hyvänsä.” Ja se tepsi, Amaura nousi ylös ja lähti samaan käytävään josta Jill, Tao-Tao ja Rosie olivat tulleet. Ylhäällä seinämässä oli aukko, tunsin viileän ulkoilman tulevan sieltä.
”Jill, ota Rosie ja Tao-Tao, vie ne ulos tuolta.” Minä neuvoin. ”Me tulemme eri kautta.”
Jill nousi, kerrankin, se päätti tehdä kuten käskin, Rosie ja Tao-Tao kiirehtivät kiipeämään Skarmoryn selkään. Jill nousi siivilleen ja lehahti ulos aukosta.
Minä seurasin pitkäkaulaa, Tyrunt-Slash käveli vierelläni. Tunsin kylmän tuulen puhaltavan kasvoillani, ulos käynti oli lähellä. Näin miten pitkäkaula hivuttautui ulos luolaston aukosta.
”Hyvä.” Minä puhisin. ”Nyt vain me. Valmista, Slash?”
Slash nyökkäsi. Sanotaan kuitenkin, että kun asiat ovat menossa hyvin, tulee aina jokin ongelma. Juuri kun pitkäkaula oli päässyt ulos tulivuoresta, kiviä alkoi pudota meidän väliimme, meidän ja ulos käynnin.
”Mene vain!” Minä huusin Amauralle. ”Me keksimme jotain.” Ja paras keksiä äkkiä.
”Slash, onko lähellä toista ulos käyntiä?”
Slash pudisti päätään. Katsoin pudonneista kivistä muodostunutta kekoa, jos seisoisin sen päällä, saattaisin ehkä päästä kiipeämään luolan suun päällä olevalle ulokkeelle.
Nostin Tyruntin syliini. ”Olet tainnut syödä liikaa niitä marjoja!” Sillä se painoi kuin synti ja enemmänkin. Nousin kivi kasan päälle, ylsin juuri ja juuri nostamaan Tyruntin ulokkeelle.
”Slash, yritä tehdä seinään pieni aukko, ei liian suurta.” Minä selitin. ”Vain niin iso että pääset itse ulos.”
Slash katsahti minuun.
”Minä pärjään kyllä.” Lisäsin. ”Huolehdi vain itsestäsi.” Slash alkoi kaapia seinää kynsillään. Se puski seinää päällään, monta kertaa, kunnes viimein se sai pienen reiän aikaan.
”Mene nyt.” Minä käskin. Tyrunt epäröi.
”Mene.” Minä sanoin. ”Tulen perässä.” Sen se uskoi, vaikka se olikin vale. Tyrunt tunkeutui pienestä kolosta ihmisten ilmoille. Minä käänsin selkäni sille ja katsoi laavaa, joka oli tunkeutunut käytävää pitkin tänne. Osa laavasta oli kai eksynyt, sillä eikös sen pitänyt mennä ylös eikä alas?
”No niin, Celebi.” Minä kuiskasin. ”Se on tehty että..”

Sitten yks, kaks, olinkin ulkona Tyruntin kanssa.
”Selvisimme.” Minä huokaisin. ”No niin, nyt viidakkoon – siellä meidän pitäisi olla turvassa.” En tietenkään voinut tietää sitä, mutta oli siellä turvallisempaa kuin purkautuvan tulivuoren kupeessa. Amaura juoksi niin että maa tömähteli, minä ja Slash juoksimme minkä tömähdyksiltä pääsimme. Jill kaarsi alas Rosie ja Tao-Tao selässään. Se laskeutui.
”Vaihdetaan paikkoja.” Minä sanoin. Pudotin pikkuiset Amauran selkään ja nousin itse Jillin selkään Slashin kanssa. Pakenimme kaikki sille aukealle, josta se kammottava Aerodactyl oli minut siepannut. Olisimme menneet kauemmaksi ellei eräs tietty pieni pokémon olisi ilmaantunut sinne.
”Celebi!”
”Hyvin tehty” Se sanoi.
”Se olikin hiuskarvan varassa.” Minä huokaisin. ”Mitä Slashille ja Amauralle tapahtuu?
”Pidän huolen että he selviävät.” Celebi vakuutti. Sitten se kääntyi Slashin puoleen, Slash oli painanut raskaan päänsä rintaani vasten. ”Älä sure, te tapaatte vielä.”
”Pancham!” Tao-Tao huudahti. Sekin näytti maansa myyneeltä. Se tiesi, että meidän oli kai nyt sanottava hyvästit.
”Jos Harley haluaa, saat mennä minun puolestani mukaan.” Celebi sanoi.
”Haluatko tulla meidän kanssamme?” Minä kysyin. Panda nyökkäsi innokkaasti. Enempää ei sanottu. Tunsin nytkähdyksen vatsan pohjassa ja sitten rysähdin keskelle kylpyhuoneen märkää lattiaa. Joku oli suihkussa.
”Herran jesta, Harley.” Veljeni kurkisti suihkuverhon takaa. ”Onko pieni yksityisyys liikaa pyydetty?”
”Ethän sinä edes ikinä lukitse oveasi kun käyt vessassa.” Minä letkautin.

Painuin ulos kylpyhuoneesta. Kaikki olivat jo jalkeilla. Ozzy puristi kädentyngissään jotakin kiven murikkaa, se riensi tuomaan sen minulle.
”Osha!”
”Mikä tämä on?” Minä kysyin. Kuulin kylpyhuoneesta randomia, erittäin tyttömäistä kiljuntaa ja Skarmoryn raakuntaa.
”Se taitaa olla fossiili.” Trev pöllähti jostain selkäni taakse. ”Se tuli äsken, osoitettiin sinulle. Onkohan se professorilta?”
Minä kohautin hartioitani. Nappasin levällään olevista tavaroistani yhden poképallon, sellaisen joka näytti normaalilta poképallolta, muttei ollut aivan tavallinen, se oli koristettu keltaisin ja mustin merkein. Sitten kurkistin reppuuni, tarkistaakseni ettei munukoilla ollut hätää, sillä en osannut sanoa kuinka kauan olin ollut poissa. Mutta mitään ei ollut tapahtunut niiden suhteen, yhä kuoriutumattomia kumpainenkin.
”Minne sinä menet?”  Trev kysyi.
”Nappaan uuden pokémonin.” Minä ilmoitin ennen kuin poistuin huoneesta. Kävelin rappuset alas, Rosie seurasi ja Rosieta seurasi Tao-Tao.
”Hyvää huomenta.” Hoitaja Joy huikkasi tiskiltä.
”Hyvää tosiaan.” Minä vastasin ja painelin pienen seurueeni kanssa ulos. Menimme pokémon centerin taakse.
”No niin, Tao-Tao.” Minä sanoin. ”Nyt otellaan.”
Panda nyökkäsi innokkaasti.

Rosie ottelisi nyt ensimmäisen kerran. Se näytti hiukan hermostuneelta. Tao-Tao lähti liikkeelle potkulla.
”Väistä!” Minä käskin. Rosie pomppasi pandan yli ketterästi, kuten kuka tahansa Buneary. Panda katsoi hämilleen ympärilleen, se ei nähnyt että Rosie oli sen takana.
”Tee Pound!” Ja sitä yllättyneempi se oli kun Rosie löi sitä eriraajallaan selkään. Mutta pandakin oli kova vastus, se löi Rosieta takaisin – ja kovaa. Se vaikka kuinka pitikin vaaleanpunaisesta Bunearystä, tahtoi näyttää että osasi taistella. Hyvä. Sitä enemmän minulla olisikin käyttöä sille. Rosie kaatui iskun voimasta maahan, se hieroi poskeaan, johon pandan tassu oli osunut.
”Ei se mitään, Rosie.” Minä lohdutin. ”Nouse ylös.”
Ja Rosie nousi, mutta kaatui taas, saadessaan uuden nyrkin iskun vatsaansa. Seuraavan iskun tullessa jänö ei ollut ehtinyt edes seisomaan, se kaatui taas.
”Odota, Rosie.” Minä sanoin. ”Odota seuraavaa iskua.”
Kolmas isku osui Rosieta jälleen kasvoihin.
”Tee FirePunch!” Rosie nosti heikosti liekehtivän käpälänsä ja vuorostaan pamautti pandaa turpiin. Panda lensi iskun voimasta kauemmas, se piteli hetken palanutta poskeaan ja katsoi hämmästyneesti Rosieta.
Mutta ei se kauaa ihmetellyt, se oli pian taas potkimassa Rosieta, mutta tällä kertaa Rosie oli sentään pystyssä. Iskut tekivät kuitenkin pahaa, olihan Buneary normaali-tyyppiä ja iskuista päätellen Tao-Tao taistelu-tyyppiä.
Tao-Tao kaatoi Rosien taklaamalla sen, se valmistautui uudelleen käymään Bunearyn kimppuun nyrkein mutta oli minullakin idea.
”Tee ThunderPunch maahan ympärillesi.” Rosie loikkasi nopeasti ylös ja alkoi sen enempää miettimättä iskeä käpäläänsä sinne tänne, maahan se kuitenkin osui. Tao-Taon astuessa lähemmäksi se sai jalkojensa kautta pienen sähkötällin, joka oli pienuudestaan huolimatta niin suuri – sen mitta puulla, että panda kaatui nurin.
”Viimeistele Poundilla.” Minä sanoin. Rosie loikkasi tarmokkaasti pandan luo, joka oli noussut istumaan – kumma kyllä ei seisomaan asti, ja pamautti Tao-Tao’ta raajallaan kasvoihin, kuin rukkaset antaisi. Sitten minä heitin poképallon.

Kommentit:

Cinna

Pallo heiluu ja sitten lopettaa heilumisensa, Pancham jää kiinni. Ilmoittele tietoja.

Haha, Tao-Tao. Mahtaako tässä olla kyseisen Panchamin lempinimi? Saattaisi kyllä olla ehkä pienesti ristiriidassa kyseisen Pandan ja sinun Pandasi kanssa luonteeltaan, tai en tiedä. Kävin miettimään, että tämä tarina ei paikoittain ollut ihan kamalan looginen, monta kymmentä kiloa () painava Tyrunt hyppimässä Harleyn päällä ja Harley seisomassa sulan laavan vieressä eivät ikinä toteutuisi oikeassa maailmassa. :’D Toisaalta tämän kaiken ja paljon muuta voi pistää pokemonmaailman piikkiin, logiikka loistaa siellä kyllä poissaolollaan, jos käydään miettimään.

Mutta kokonaisuudessaan tämä oli tosi söpö (tiedä häntä sitten, onko tämä oikea sana kuvaamaan tätä) seikkailu menneisyydessä ja tykkäsin paljon tuosta, että Pancham tuli juurikin mukaan muinais-Kuurasta. Ja jätti-Serperior kuulostaa ihan äärimmäisen majesteettiselta. :3

Rosielle 15 exp, Jillille 10 exp, sinulle §30 ja palkkiot aikamatkailusta.

Vihellyksen vanhat tarinat 21 > Punapää laukoo totuuksia

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Marraskuussa 2013.

Menin suoraa päätä pokémon centeriin, sillä molemmat pokémonini olivat kärsineet vahinkoa – voitosta huolimatta.
”Hoitaja, katsoisitko näitä kahta?” Minä pyysin, heti astuttuani pokémon centeriin.
”Voi hyvä tavaton.” Pinkkihiuksinen hoitaja Joy päivitteli. ”Mitä ihmettä tuolla Eeveelle on sattunut?”
”Se sai osuman tuli-tyypin iskusta.” Minä selitin.
”Mutta sen väritys..” Hoitaja totesi.
”Se on aina ollut tuollainen.” Minä selitin. Laskin Ozzyn ja Aprilin tiskille.
”Mistäs te nyt näin aikaisin tulette?” Hoitaja kysyi arvioidessaan samalla pokémonieni kuntoa.
”Saliottelusta.” Minä huokaisin.
”No, miten kävi?” Hoitaja Joy kysyi hyväntahtoisesti. Niinpä näytin hänelle uutta salimerkkiäni.
”Onneksi olkoon.” Hän hymyili. ”Mahdat olla ylpeä nyt?”
”No jaa.” Minä vastasin. ”Ehken ylpeä, mutta tyytyväinen kuitenkin.”
”Pokémonisi taisivat rehkiä oikein olan takaa.” Hoitaja ilmoitti. ”Ne ovat ihan poikki.”
”Sopiiko jos jätän ne tänne lepäämään?” Minä kysyin.
”Toki.” Hoitaja hymyili. ”Tule hakemaan ne illalla.”
Minä nyökkäsin. ”Nähdään sitten.”  Sitten käännyin pokémonieni puoleen. ”Olen ylpeä teistä molemmista, erityisesti sinusta April. Levätkää nyt kunnolla, haen teidät sitten illalla.”

Kun palasin yöpymispaikkaamme, pokémon centerin yläkertaan, minua ei kohdannut mikään yllätys, sekä Tim että Trev olivat vielä täydessä unessa. Prim ja Rosie olivat käpertyneet reppuni vierelle nukkumaan kylki kyljessä, repun toisella puolella tuhisi Kitty, Hamlet oli käpertynyt sen viereen. Minä hymyilin, nyt oli Hamlet tainnut ihastua ja pahemman kerran, vaikka ymmärtäähän sen. Olihan Kitty kaunis Skitty-neiti. Mutta voi tuota Indyä, se makasi veljeni hikisten vaatteiden päällä ja kuorsasi, tuo haju ei tekisi sille hyvää. Mutta missä olivat Aries ja Hazel? Niitä ei näkynyt missään. Hipsin sängylleni ja vedin kengät jalastani, sitten peittoni alkoi elää, siellä liikkui jokin möykky. Möykky oli Hazel, joka oli käpertynyt peittoni alle nukkumaan. Pieni Pichu katseli minua väsyneenä, sen ruskeat silmät olivat aivan ristissä.
”Nuku sinä vain, Hazel.” Minä kuiskasin.
Olin juuri painamassa päätäni tyynyyn, kun jokin pikkuruinen kipitti ulos minun tyynyliinastani.
”Anteeksi Aries.” Minä kuiskasin. ”Nukutko siellä Jillin takia?”
”Spinaa!” Spinarak vinkaisi hiljaa. Minä katsahdin Trevin jalkoja unissaan nokkivaa Skarmoryä.
”Nuku vain siinä.” Minä kuiskasin. ”Ei se minua uskalla herättää, ja jos uskaltaa sen käy huonosti.”
Pieni Spinarak nyökkäsi, se kipitti uudelleen tyynyliinaan ja minä puolestani en aikonutkaan häiritä päineni sen unta, en käyttänyt tyynyä vaan käperryin epämääräiselle sykkyrälle, Hazel käpertyi kylkeäni vasten. Nukahdin melkein heti – kuorsauksesta huolimatta.

Näin mitä kummallisinta unta. Tai ainakin jos minun unieni kaavalla tämä uni laskettiin kummalliseksi, sillä yleensä nukuin unia näkemättä.
Kävelin jossain, en oikein tiedä missä, sillä en pahemmin nähnyt eteeni, kaikkialla näkyi vain valkeaa usvaa, kävelin eteenpäin, en tiedä miksi – mutta tuskinpa sillä oli väliä, tämähän oli vain uni. Äkkiä jokin lehahti yläpuolellani, jokin siellä oli, mutten nähnyt mikä. Sitten kuulin laulua, tarkemmin sanottuna hyräilyä, enkä vain kuullut sitä, ikään kuin se – hyräily, kuuluisi pääni sisältä. Hienoa, olenko sekoamassa? Ääni oli pehmeä, mutten tuntenut sitä. Sitten jokin lehahti taas, näin ensin sen varjon, ja sitten se, mikä se nyt olikin, lennähti maahan eteeni. Se oli pokémon, hyvin pieni vaaleanvihreä pokémon jolla oli pienet siivet selässä, mustat silmän ympärykset ja suuret jään siniset silmät. En ollut ennen nähnyt tuota pokémonia, mutta tiesin kyllä mikä – tai oikeastaan kuka se oli.
”Celebi?”
”Seuraa minua, haluan näyttää jotain!”
”Hei hetkinen, sinähän matkustat ajassa?” Minä kysyin, mutta Celebi lähti uudelleen lentoon. Pelkäsin että kadottaisin sen, mutta se ei lentänyt korkealla, se lensi itse asiassa maan tasolla, että pystyisin seuraamaan sitä. Pinkaisin juoksuun, sillä minusta tuntui, ettei Celebi jäänyt odottelemaan, sillä näytti olevan kiire.
”Aiheutitko sinä sen viimeisen aikamatkustusjutuin?” Minä kysyin. ”Miksi? Onnistuinko muuttamaan jotain? Onko minun äitini vielä..”
Sitten Celebi pysähtyi, ja sumu ympäriltämme hälveni. Seisoimme keskellä viidakkoa, oli hirmuisen lämmin ja ympärillä tuoksuivat lehtipuut.
”Celebi, mikä tämä paikka on?” Minä kysyin.
”Tämä on Kuura.” Ääni päässäni vastasi. Ääni kuului siis Celebille.
”Kuura? Tämäkö? Ei voi olla.” Minä vastasin. ”Tämähän on viidakko.”
”Tältä Kuura ennen muinoin näytti.” Celebi sanoi. ”Tuhansia vuosia sitten.”
”Miksi minä sitten olen täällä?” Minä kysyin.
”Haluan näyttää sinulle jotain.” Pokémon vastasi. ”Seuraa minua.”
Ja minä seurasin. Celebi johdatti minut viidakon halki, jostain kuului ryminää ja epämääräisiä kiljahduksia. Ne taisivat olla muinaisia pokémoneja. Jokin sisimmässäni sanoi, etten haluaisi tavata niistä yhtäkään, saattaisin jopa päätyä muinaispokémonin ruuaksi, jos hyvin kävisi.
”Näetkö tuon?” Celebi kysyi. Edessämme oli suuri tulivuori.
”Onko tuo se minkä luulen sen olevan?” Minä kysyin. ”Mitä tulivuori tekee tällaisessa paikassa? En muista onko Kuurassa yhtään tulivuorta.”
Ei kun olihan Kuurassa yksi mutta se on jo tätä nykyä..
”Sammunut vai?” Celebi arvasi. ”Mutta täällä se purkautuu pian.”
”Mistä niin päättelet?” Minä kysyin.
Typerä kysymys se olikin. Sillä juuri silloin tulivuori alkoi elämöidä, se piti kovaa jyrisevää ääntä ja sai koko tienoon tärisemään.
”Unohda tuo äskeinen kysymys.” Minä korjasin. ”Miten tämä liittyy minuun?”
”Vuoren sisällä elää kaksi tärkeää pokémonia, joita et ole tavannut.”  Celebi selitti. ”Ne ovat historialle hyvin tärkeitä ja jos ne tuhoutuvat..”
”Mitä sitten tapahtuu?” Minä kysyin.
”Ei läheskään mitään niin pahaa kuin tehtävässä epäonnistumisen yhteydessä.” Celebi selitti. ”Sillä jos nuo kaksi tuhoutuvat se aiheuttaa myös tuhoa sinun ajassasi. Siksi sinun täytyy auttaa.”

”Harley, senkin rontti!” Sellainen huuto herätti minut. Huuto kuului typerän veljeni suusta, enkä olisi millään halunnut herätä.
”Mene pois, mäntti!” Minä murisin.
”Onneksi olkoon, systeri!” Poika karjui korvaani. ”Me nähtiin juuri mökönaama Murasaki, sinä olit kuulemma saanut pahaa jälkeä aikaan salilla!”
”Entä sitten?” Minä haukottelin. ”Painu kuuseen, haluan nukkua!”
”Skaaar!” Nokkaisu.
”Auts!” Tim parahti.
”Kiitos, Jill.” Minä mutisin. Olipa ollut pahuksen mielenkiintoinen uni, mitenköhän se olisi jatkunut? No en varmaan saisi sitä koskaan selville, sillä en saanut tämän episodin jälkeen unta.  Ei sen puoleen, olinkin onnistunut nukkumaan puolet päivästä, mutta uni jäi kuitenkin vaivaamaan minua.
”Milloin me lähdemme?” Tim kärtti.
”Emme ennen iltaa.” Minä vastasin.
”Ja miksi ei?” Poika tahtoi tietää.
”Ozzy ja April lepäävät iltaan asti pokémon centerissä, siksi.” Minä tähdensin.
”Ai.” Tim sanoi. ”No sitten lähdetään vasta huomenna.”
”Mitä nyt Tim?” Minä naurahdin. ”Pelkäätkö pimeää?”
”En.” Poika sanoi terävästi. ”Mutta tässä kaupungissa ei kannata liikkua pimeän tultua.”
”Kuinka niin?” Minä vuorostani tahdoin tietää.
”Täällä liikkuu hämäriä tyyppejä.” Poika kommentoi. ”Joten siskoseni, saanko ehdottaa että pysyt kiltisti koko päivän sisätiloissa?”
”Et saa.” Minä paukautin. ”Minä en aio viettää koko päivää sisätiloissa.”

Halusin välttämättä katsella ympärilleni. Jill joka oli väsynyt, sai jäädä vahtimaan, ettei veljeni tehnyt typeryyksiä, tällä varjolla nappasin mukaani – hartialleni Ariesin, Hazel halusi tietenkin myös tulla.
”Heippa, Indy.” Minä sanoin. Possu venytteli itseään veljeni likaisten kuteiden päällä. ”Lähdetkös ulos?”
”Swi!” Swinub hihkaisi innoissaan.
”Tulet sitten takaisin ennen pimeää!” Tim huikkasi.
”No en varmasti tule.” Minä mutisin. ”Jill, Hamlet ja Kitty, olkaa sitten kiltisti. Ja te myös Prim ja Rosie.”
”Ehkä ne kiusaavat Timiä poissa ollessamme.” Minä ajattelin huvittuneena.

Siinä missä eilen tämä kaupunki oli ollut täynnä iloisia, nauravia ja hilpeitä ihmisiä oli tämä paikka nyt täysin kuollut. Kaupunki oli hiiren hiljainen, ja kaikki näkemämme ihmiset näyttivät jotenkin masentuneilta. Kukaan ei oikeastaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota, mikä oli toisaalta hyvä, sillä en ollut järin seurallinen, pokémonit olivat tietenkin asia erikseen, mutta sen te varmaan ymmärsittekin. Oli harmaa päivä harmaassa kaupungissa.. ehkä tuo tampio oli oikeassa siinä asiassa, että tämä paikka oli masentava.
”Hei, Indy!” Minä huusin, kun tajusin miten uteliaana pieni sininen possu tutki läheistä roska-astiaa. ”Älä sörki sitä, et tiedä mitä roskaa siellä on!”
”Swi!” Swinub huusi innoissaan, se loikkasi roska-astiaan kokonaan – ja kaatoi koko pöntön nurin siinä samalla.
”Swinub!” Huuto kuulosti vaimealta, koko sen ajan olin istunut rauhaisasti eräällä vähemmän likaisella penkillä, nyt minun oli noustava katsomaan mitä sattui. Myös Hazel halusi nähdä mitä kummaa Indigo puuhasi. Aries tutkaili tilannetta hartiani päältä, siinä se parhaiten viihtyi.
”Indy?” Minä kysyin ja kyykistyin roskapöntön eteen.
”Swi!” Taas vaimea äännähdys.
”Voi hyvä luoja, älä sano että jäit jumiin sinne.” Minä päivittelin.
”Chuu?” Hazel katsoi minua kysyvästi.
”Voi herran tähden.” Minä päivittelin, oli pakko kai ryhtyä roskisdyykkariksi. Työnsin käteni roskikseen ja aloin etsiä pientä ja pyöreää pokémonia. Missä olet?
”Olet siirtynyt sinulle paremmin sopivaan ammattiin näemmä.” Tuon tapaisen äänen olin kuullut vain kerran ja siitäkin tuntui olevan ikuisuus. Ääni kuului Fritz Avalon-nimiselle kouluttajalle, hän oli kuin kuka tahansa muukin hieman perusomahyväisempää luonnetta yläpuolella oleva tyyppi, jota en voinut sietää. Se ei johtunut pojan luonteesta vaikka se ottikin minua päähän niin pirusti, se johtui siitä että hän oli joskus ollut Ozzyn kouluttaja – eikä häävi sellainen. Poika katsoi minua nenän varttansa pitkin kylmillä tummansinisillä silmillään, huomasin että hänen jäänsiniset hiuksensa olivat kasvaneet viime kerrasta, hän oli sitonut ne päänsä taakse.
”Fritz Avalon, Leaf Townista” Sanoin kylmällä äänellä, tartuin löytämääni pieneen ja pyöreään otukseen ja vedin sen irti roskapöntöstä.
”Harley Leroux Charca Townista.” Poika vastasi viileällä äänen sävyllä.
”Mitä sinä haluat?” Minä kysyin asiallisesti tai sitten en.
”Kävin salilla, joudun odottamaan huomiseen. Tiedätkö mitä kuulin?” Poika selitti.
”En, minulla ei ole hajuakaan.” Minä mutisin ärtyneesti.
”Että eräs punapää hakkasi salipäällikön pokémonit oudon värisellä Eeveellä ja Oshawottilla.” Fritz tuhahti. ”Arvasin että se olisit sinä. No missä vanha Oshawottini on?”
”Pokémon centerissä Aprilin kanssa.” Minä vastasin. ”April on Eevee, eikä yhtään oudon värinen.”
”No nyt kun minulla on aikaa, saat toimia harjoitusvastustajani.” Poika sanoi.
”Sinusta on tullut entistä röyhkeämpi.” Minä huomautin noustessani ylös.
”Ja sinusta roskisdyykkari.” Poika paukautti. ”Uusia pokémoneja?”
”Joo, nämä kaikki.” Minä sanoin. ”Aries, Hazel, Indy – tavatkaa mäntti.”

Onpas hurmaava päivä, iltapäivä – mutta miten vain. Ottelu, pimeällä roskien hajuisella kujalla, mikä unelmien täyttymys.
”No niin, Aries. Sinä saat aloittaa.” Minä sanoin.
”Spinaa!” Pieni Spinarak katsahti minuun hiukan pelokkaasti. Se ei ollut ennen otellut.
”Älä yhtään huoli, Aries.” Minä lohdutin. ”Ole kuin April ja tee vain se mihin pystyt.”
Aries loikkasi hartialtani alas, se värisi. Ehkä olisi pitänyt käyttää aluksi Indyä, tai Hazeliä, mutta..
”Vihreä siis.” Fritz naurahti. ”Sitten minäkin teen samoin.”
Fritzin ensimmäisestä poképallosta astui esiin Treecko, juuri se sama, minkä Ozzy oli päihittänyt aikoinaan.
”Tee pound.”
Tähystin nopeasti ylös, seisoimme sopivasti jonkun katoksen alla. ”Aries tee String shot tuonne ylös.”
Treecko oli nopea, mutta niin oli Arieskin. Se sylkäisi suustaan tahmeaa rihmaa kohti kattoa, Treecko puolestaan juoksi Ariesta kohti, ja pamautti sitä vihreällä nyrkillään, mutta Aries ei lentänyt päin seinää, vaan ote rihmaan sai sen pysymään jotenkuten paikoillaan.
”Kiipeä ylös!” Sen Aries tekikin enemmän kuin mielellään, se eli kai siinä uskossa ettei Treecko päässyt niin ylös, mutta siinä Aries erehtyi.
”Hyppää ylös ja tee Quick Attack!” Fritz osasi totta vie käskyttää pokémoniaan ja se myös totteli, se hyppäsi tarmokkaasti kohti Ariesia – hirveällä vauhdilla vieläpä. Tuo hyökkäys kyllä rikkoisi rihman ellei..
”Aries kiepauta rihmaa!” Minä sanoin kun Treecko lähestyi Spinarakia uhkaavalla nopeudella. Viime hetkellä Aries onnistuikin heilauttamaan rihmaansa kauemmaksi Treekosta. Treecko katsoi hämmentyneenä ylös kohti Ariesta, ja mietti miksei se ollut osunut. Siinä oli tilaisuutemme.
”Aries, Poison Sting!”
Aries tulitti Treeckoa pienillä piikeillä, mutta Treecko väisti ne nopeasti.
”Tee pound!” Ja Treecko loikkasi, tällä kertaa se muksautti Ariesta sellaisella voimalla että siima katkesi ja Aries kellahti selin maahan. Sitten Treecko teki Quick Attackin. Aries huusi tuskissaan ja tällä kertaa Aries lensi päin seiniä, tai läheistä rakennusta, sama se, ymmärrätte varmaan pointtini.
”Hyvin tehty.” Fritz kehui Treeckoa. Minä puolestani juoksin Ariesin luo, se värisi kivusta.
”Sattuiko sinuun?” Minä kysyin, mutta sain vastauksekseni vain heikkoa piipitystä. ”Ei se mitään, Aries. Teit parhaasi, se riittää.” Sitten minä nostin pikkuisen hartialleni.

Ottelu jatkui. Seuraavaksi Fritz kutsui esiin Emolgansa. Hazel näytti innostuneelta, se olisi halunnut käydä jo kehään.
”Odotahan, Hazel.” Minä toppuuttelin. ”Annetaan Indyn hoitaa tämä.”
”Onko tuo sininen täplä olevinaan Swinub?” Fritz kysyi, mutta minä tiesin että hän yritti vain kiusata minua ja Indyä.
”Eikö olekin kaunis?” Minä virnistin.
”Tail Whip.” Kyllä, Fritzin täytyi tietää, ettei sähköhyökkäyksistä ollut paljon hyötyä, sillä Swinub oli osaksi maa-tyyppiä. Miten onnekasta, kun ottaa huomioon että viimeksi tuo Emolga käristi Ozzyn.
”Indy, tee Tackle.” Minä sanoin. Emolga liihotteli lähietäisyydelle, se teki ilmassa kuperkeikan, ja pamautti sitten Indigoa hännällään. Swinub katsoi Emolgaa hämmentyneenä, mitä tuon iskun oli tarkoitus tehdä – minusta Indyn ilme näytti juuri siltä. Indigo ei kuitenkaan ollut tyhmä, se teki pienen loikan lyhyillä Swinubin jaloillaan ja pamautti kehopuskin päin sähköpokémonia.
Emolga menetti osan tasapainostaan ja alkoi vaappua.
”Powder Snow!” Huusin äkkiä, ennen kuin liito-orava pokémon ehtisikään korjata tasapainoaan.
”Swi!” Swinub huudahti, se avasi suunsa ja sylki sieltä valkoista puuteri lunta, joka osui suoraan Emolgaan.
”Electra, palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin palloonsa.
”Mitä nyt yhtäkkiä?” Minä kysyin.
”Maa-tyyppi imee itseensä kaikki sähkötyypin hyökkäykset.” Fritz sanoi. ”Kai sinä sen tiedät?”
”Toki.” Minä vastasin. ”Mutta en minä sen takia luovuttaisi.”
Fritz käänsi minulle selkänsä, hän oli aikeissa lähteä, varmaan siksi että aion käyttää Hazeliä, ja Fritzillä itsellään oli lento-tyyppi jäljellä.
”Avalon.” Minä sanoin. ”Salipäälliköllä on lohikäärme ja pimeystyypin pokémon.”
”Neuvotko minua, punapää?” Poika kysyi.
”En.” Minä sanoin. ”Sanonpahan vain, ettei minulla ollut tyyppi-etua silloin, piti turvautua luovuuteen.”
”Eli?”
”Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta, en minä silti periksi antanut.”
”Väitätkö että meidän pitäisi käydä ottelu loppuun?”
”Sinähän siitä päätät.” Minä vastasin. ”Mutta käytöksesi on osoittautunut pelkurimaiseksi, sen vain sanon.”
Sitten Fritz kääntyi taas ympäri, tällä kertaa hän katsoi minua raivoisasti. ”Kutsutko sinä minua pelkuriksi?”
”Sinä hylkäsit Ozzyn, vaikket edes yrittänyt sen kanssa kunnolla.” Minä syytin.
”Se oli hermoja raastava.” Fritz sanoi.
”Ja tarvitsi vain ymmärrystä ja hiukan periesiantamattomuutta.” Minä sanoin. ”Minulla on vielä Ozzyakin vaikeampi pokémon, nuori Skarmory – Jill. Sen kanssa ei ole eikä tule olemaan helppoa, mutta saan siitä vielä luotettavan, sen verran tiedän. Ja Belle – Beautiflyni, ei sekään minuun luota, mutta muutan sen.”
”Muutat?” Nyt Fritzin ääni kuulosti jo huvittuneelta.
”Belle hylättiin, siksi se on tyly kaikille.” Minä selitin. ”Olen varma, että sinäkin tiedät, mitä sellainen tarvitsee.”
”Psykologista, punapää.” Fritz lausui. ”Mutta sinä voitit tämän kerran. Mutta vain tämän, tiedä se.”

Ottelumme jatkui. Hazel oli aivan täpinöissään päästessään ottelemaan. Fritzin Spearow oli kasvanut sitten viime näkemän, se kehittyisi pian.
”Tee peck!” Vai yritti se mokoma nokkaista minun Pichuani, nopeus oli huima, enkä ollut varma pystyisikö Hazel väistämään sen, joten päädyin seuraavaan.
”Puolusta Tail Whipillä.”
Hazel veti häntänsä kuin miekan itsensä ja Spearow’n terävän nokan väliin, mutta Spearow oli vahvempi kuin piskuinen Hazel, se työnsi Pichua taaksepäin.
”Tee Sweet kiss!”
Hazel suikkasi nopeasti suukon Spearow’n nokalle. Spearow’n nokka punehtui ja se päätti lentää etäämmäs Pichusta.
”Tee fury attack!”
”Tee bide!” Okei, kohta rysähtäisi. Fury Attack oli paha, en ollut aivan varma, miten pieni Hazel kestäisi sellaisen iskun, mutta jos se kestäisi, niin Bide pitäisi kyllä huolen muusta. Ensimmäinen tuli, eikä Hazel osannut väistää sitä, se osui Hazelin rinnuksiin ja teki kipeää, niin kipeää että Pichu huusi. Toinen ei osunut, eikä sen ollut tarkoituskaan osua, sen piti olla läheltä piti osuma, Hazelin jalat olivat lyhyet, se kaatui yrittäessään väistää iskua, jonka ei olisi edes pitänyt osua. Seuraava isku osui päähän. Hazel näytti pyörtyneeltä, se retkotti maassa ketarat ojossa. Näin tyytyväisen hymyn, hän oli voittanut. Mutta sitten Hazel nousi ylös ja se hehkui kullankeltaista valoa, voimaa, joka purkautui yhdessä rysäyksessä Spearow’hun.
”Palaa.” Fritz sanoi ja kutsui pokémonin takaisin. Sitten hän katsoi minua. ”Et käyttänyt sähkötyypin iskuja.”
”En.” Sanoin nostaessani loukkaantunutta Hazeliä syliini. ”Mitä hauskaa ottelussa olisi sitten ollut?”
”Olisitko käyttänyt Electraan maa-tyypin iskuja?” Fritz tahtoi tietää.
”En luultavasti.” Minä myönsin.
”Vai niin.” Poika sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Hän lähti kävelemään toiseen suuntaan, mutta pysähtyi äkisti.
”Mitä sinä muuten puuhaat sen vihreähapsun kanssa?”
”Kenen?” Minä kysyin.
”Näin teidät yhdessä tivolissa.” Fritz tokaisi. ”Luulin että olet tuolla pärställä hankkinut itsellesi poikaystävän.”
”Se ällöttävä viherpiiperö ei ole minun poikaystäväni!” Minä huusin. ”Miksi edes kysyt?”
”Kysynpähän vain.” Ja siinä se. Sitten hän käveli tiehensä, mikä oli hyvä, tästä asiasta en nimittäin haluaisi jutella, en kenenkään kanssa.

Suljin muut pokémonit palloihinsa, paitsi Ariesin. Sitten minäkin lähdin pois, oli tullut jo pimeä.
”Älä ole surullinen Aries.” Minä lohdutin pientä Spinarakia. ”Meidän täytyy vain treenata yhdessä, sen verran minä teistä ötökkä-tyypeistä tiedän, että te kyllä vahvistutte, ajan kanssa.”
”Spinaa.” Spinarak vinkaisi alakuloisesti.
”Sitä paitsi pärjäsit hyvin, Fritz on aika vaikea tyyppi.” Minä selitin. ”En tykkää hänestä, Ozzyn takia.”
”Spinarak?” Pieni myrkyn vihreä pokémon katsoi minua kysyvästi.
”Hän hylkäsi Ozzyn, ja professori Mimosa otti sen huostaansa.” Minä kerroin. ”Viime syksynä se karkasi ja tuli naapurustoon leikkimään Tarzania.”
Se muisto liikutti minua, sillä olihan se aika koominen tapa tavata nykyinen paras ystäväni. ”Ozzy oli holtiton, mutta sen pienen hetken ansiosta, siitä tuli paras kaverini.”
Sitten tunsin värinän jalkojeni alla, samanlaisen kuin silloin. Kun tapasin äitini, ja pikkuisen minun.
”Harley, tarvitsen apuasi!” Pieni ääni pää kopassani huusi. ”Sinun täytyy auttaa niitä.”
”Celebi.” Minä lausuin. ”Minä autan, mutta selitä ensin mitä..”
Sitten joku tarttui minua käsivarresta.
”Herran tähden Harley.” Trev huudahti, hän näytti hieman pelottavalta näin pimeässä, tukka oli yön musta. ”Minä luulin että katoat!”
”Täällä ei ole muita, Trev.” Minä huomautin.
”Ei kun tarkoitan, että näin sinut, mutta sitten sinä aloit kadota.” Poika selitti. ”Ikään kuin sinun ruumiisi olisi hävinnyt jonnekin.”
”Näitkö varmasti oikein?” Minä kysyin. ”Ja mistä tuo onki ilmestyi?” Trevillä oli mukanaan vanhan näköinen onki.
”Aion kalastaa huomenna kun menemme Granite Bridgelle.” Trev selitti. ”Eikö Tim käskenyt palata ennen pimeän tuloa?”
”Enhän minä luvannut totella.” Minä letkautin.
”No mitä jos palaisimme?” Trev naurahti. ”Ettei veljesi revi pelihousujaan.”
”Se olisi kyllä näky.” Minä naurahdin perään. ”Mutta mennään vain, Ozzy ja Aprilkin odottavat taatusti paluutani.”  

Kommentit:

Cinna

Tarina [21]
Huu, tykkäsin tuosta ottelusta, vaikka lyhykäinen olikin. Mietin vaan, että eihän Fritzin Emolgaan olisi maatyypin iskut tehonneet muutenkaan, mokoma kun on puoliksi lentotyyppiä. x) Hymähtelin kyseisen pojan piikittelyille varsinkin tuosta roskisdyykkauskohtauksesta, mukavaa pientä huumoria joka toimii. Mahtaako seuraavana olla luvassa aikamatkailua?

Ps. Aww, tyynyliina nukkumapaikkana. 😀 Miksi nämä tarinat ovat niin söpöjä?

Aries, Hazel ja Indigo 15 exp ja sinulle §35.

Vihellyksen vanhat tarinat 18 > Paluu menneeseen

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Elokuussa 2013.

Minä vihaan pieniä lapsia. En tule toimeen niiden kanssa, jos minua pyydettäisiin lapsen vahdiksi, siitä ei tulisi yhtään mitään, sillä muksu oppisi minulta vain huonoja tapoja. Äitien, isien ja isoveljien pitäisi tietää paremmin. Okei, saatattekin miettiä, mitä hemmettiä se nyt selittää? No kaikki alkoi siitä kun jahtasin Hamlettia – se Meowth, jonka nappasin hetki sitten. Se oli taas kynsäissyt minua poskelle, kun olin yrittänyt tutustua siihen, mutta Meowth oli päättänyt, ettei se tykännyt minusta – se tykkäsi vain Kittystä.
”Saakeli, pysähdy!” Minä karjuin Meowthille naama punaisena – melkein yhtä punaisena kuin hiuksenikin olivat.
Näky taisi sinänsä olla aika koomisen näköinen, sillä ensinäkin kouluttaja (minä) karjui uudelle – ei niinkään söpölle pokémonille. Sitten tuli April, joka oli myös tulokas, se jahtasi Meowthia saadakseen sen kiinni, mutta Meowth oli nopea. Ozzy karjui kimeällä äänellä sille ja sitten Kitty juoksi Meowthin eteen ja se pysähtyi kuin seinään. Hamlet tykkäsi Kittystä. Sitä se yksin kuunteli, muulla tai muilla ei sille ollut väliä.
”Rakkaus on tyhmää.” Minä jupisin Ozzylle.
”Oshawott.” Ozzy pisti väliin ja hyppäsi maasta syliini. Se painoi päänsä rintaani vasten ja levitti käden tynkänsä.
”Joo, joo, Ozzy.” Minä huokaisin. ”Tiedän, että tykkäät minusta. Mutta tämä menee jo vähän yli sillä..”
Sitten maa alkoi täristä. Outoa, maan järistys. Se ei olisi ollut outoa, jos se olisi vaikuttanut koko paikkaan, mutta maa järisi vain siltä kohdin missä minä satuin seisomaan. Outoa?
”Ozzy?” Minä kysyin.
”O-O-Osha-wo-wo-ooot!” Oshawott valitteli, sen kasvot vihersivät. Oliko Ozzy merisairas? Puristin silmäni kiinni, ja toivoin, että tärinä loppuisi, aloin jo itsekin tuntea oloni epämukavaksi, onneksi en ollut syönyt vielä mitään.

Ja kun avasin silmäni, olin.. jossain. Ozzy oli edelleen sylissäni. Kitty ja April hoipertelivat luoksemme, ja Hamlet myös – tosin se taisi vain seurata Kittyä.
”Oletteko kunnossa?” Minä kysyin.
”Nyaa!”
”Miau?”
”Veeääk!” – Otaksun tuon kieltäväksi vastaukseksi.
”OshAA-aag.” Ozzy nyt ei ainakaan voinut hyvin. Oli minunkin oloni kamala, sen takia varmaan ensin oletinkin että näin näkyjä. Olin jossain oudossa paikassa, se oli jokin pieni kylä, idyllinen maalaiskylä, josta pääsi pois vain yhtä kautta, metsäpolkua, jonka edessä minä seisoin. Tämä paikka näytti jotenkin tutulta, mutta en tajunnut miksi se näytti niin tutulta. Astuin lähemmäs kylän porttia, Pokémonit seurasivat, ja Kitty piti huolen että Hamletkin teki niin. En osannut sanoa mitään. Yritin etsiä jotain, kylttiä tai karttaa tai jotain, mistä saisin tietoa, minne tässä oikein ollaan eksytty.
”Äiti, katso pokémoneja!” Pieni lapsi huudahti, se osoitti Ozzya. Tytön äiti hymyili.
”Pidätkö niistä?”  Äiti kysyi tyttäreltään.
”Pidän!” Tyttö huudahti. ”Mikä tuo sininen on?”
”Se on Oshawott.” Minä mainitsin. ”Ja sen nimi on Ozzy.”
”Miksi sen naama on vihreä?” Tyttö kysyi.
”Se on merisairas.” Minä vastasin. ”Voi se tosin olla matka pahoinvointiakin.”
  ”Mistäs nyt moinen?” Lapsen äiti kysyi.
”Pitkä matka.” Minä vastasin lyhyesti. ”Tuota hukkasin karttani, enkä oikein tiedä..”
”Tämä on Charca Town.” Nainen sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Jotain sellaista.” Minä mutisin. Charca Town? Tämäkö? Eijei, minä tunsin oman kotikaupunkini, eikä se kuhissut pieniä lapsia. Kadut olivat täynnä pieniä lapsia, joilla oli jokaisella uusi punainen pokédex.
”Uusia kouluttajiako?” Minä mutisin.
”Kausi alkoi tänään.” Nainen sanoi hymyillen. ”Jos sinulla ei ole kiire, voisit käydä kaupunkimme professorin luona, hän ottaa mielellään vastaan matkaavaisia kouluttajia.”
”Professori?” Minä toistin.
”Professori Mimosa on tosi kiva!” Pikkulapsi sanoi. ”Äiti sanoo että hän on hippi.”
”Hippi?” Okei, tämä on liian paksua. Minä tiedän, miltä professori Mimosa näyttää! Hän on ruskea verikkö, joka pitää kaikenlaisista ja osaa käsitellä niitä, hän ei mikään hippiveera ole.
”Hän sai viran muutama vuosi sitten.” Nainen kertoi. ”Erityisesti häntä kiinnostavat erikoisen väriset pokémonit.”
”Miksi tuo Eevee on hassun värinen?” Lapsi kysyi.
”Eikä ole.” Minä kiistin. ”Se on juuri oikean värinen. Tule tänne April.” Silloin pieni Eevee, joka oli hiukan poikkeavan värinen – vaikka ei se minua haitannut, loikkasi syliini, Ozzyn viereen. Ozzy katsoi Apriliä paheksuen, ikään kuin Eevee olisi vienyt sen paikan, mutta April ei välittänyt siitä, se halusi osoittaa Ozzylle että piti herra Oshawottista, joten se puski päätään hellästi vasten Ozzyn poskea. Täytyy kyllä sanoa, että April – vaikka pieni olikin, osasi käsitellä miehiä, sillä Ozzy heltyi sille heti.
”Tiedätkö sinä mitään pokémoneista?” Lapsi kysyi varsin teennäiseen sävyyn.
”Enemmän kuin sinä, kakara.” Ajattelin mielessäni. ”Hamlet ja Kitty, mennään.”
”Tiedätkö missä laboratorio on?” Nainen kysyi, hän vaikutti niin avuliaalta, mutta avuliaisuus ei ollut tarpeen, sillä jos tämä oli se sama Charca Town, jonka minä tunsin ja missä kasvoin, ei laboratorion löytäminen olisi temppu eikä mikään. Tämä kylä ei kuitenkaan ollut isompi kuin oma Charca Townini, ja uskalsinpas pistää pääni vadille, siitä että professori Mimosan laboratorio oli edelleen suurin rakennus tässä ”kaupungissa” – kuten rouva tuolla oli sanonut. Ja olin muuten oikeassa, mutta jokin ei ollut kohdallaan, sillä rakennus – oli edelleen tiilirakennus, mutta se oli maalattu myrkyn vihreällä – lisäksi labran edessä oli suuri puinen kyltti, jossa luki kirkkaan punaisella: ”PROFESSORI MIMOSAN POKÉMON LABORATORIO, UUDET KOULUTTAJAT, TERVETULOA!” – Kamalan mautonta.
”Siis mikä paikka tämä on?” Minä huokaisin. ”Katsokaa tätä!”
”Oshawott!” Ozzy yhtyi kommenttiini.
”Nyaa!” Kitty henkäisi.
”Miau?” En odottanutkaan Hamletin tietävän miltä se oikea labra näytti.
”Vee?” April katsoi minua kysyvästi.
”Ei, pikkuinen.” Minä mumisin. ”Se labra, mistä minä Ozzyn sain, oli aivan erilainen.”
Seisahduin kyltin viereen katsomaan tuota kamalan väristä rakennusta. Tahdoinko edes mennä sisälle? Mitä mahdoinkaan löytää sieltä? Rakennuksesta näytti tulevan ulos ylpeän näköisiä kouluttajia toinen toisensa perään, yhdellä oli mukanaan Squirtle, toisella Deino, kolmannella Tepig, neljännellä Chikorita ja sitten oli se hyvin itsevarman näköinen pojankoltiainen jolla oli kovanaaman näköinen Treecko. Hän oli minua nuorempi – ainakin kymmenen vuotta nuorempi, ja silti hän katsoi minua nenän varttansa pitkin, luuli kai, etten osannut kouluttaa pokémonejani.
”Oi, katsokaa!” Huudahti tyttö, joka kantoi sylissään Tepigiä. ”Oshawott!”
”Ja Meowth ja Skitty!” Huudahti poika, jonka vierellä seisoi Squirtle.
”Mikä tuo väritäplä sitten on?” Kysyi Treeckon kanssa oleva poika teennäisellä äänellä.
”Erityinen Eevee.” Minä murahdin, sillä huomasin miten Aprilin korvat lurpahtivat alas masennuksesta, kun sen väri mainittiin.
”Tarkoitat oikku.” Poika sanoi haastavasti.
”En vaan erityinen.” Minä kiistin.
”Onko siitä mihinkään?” Poika kysyi.
”Saattaa ollakin, mutta sehän ei periaatteessa kuulu sinulle tippaakaan.” Minä vastasin, ja kyllä, kuulostin omahyväiseltä, mutta mikään vasta-alkaja nulikka ei puhu pahaa Eeveestäni!
”Vieläkö te olette täällä?” Minulle tuttu ääni kysyi. Laboratorion ovesta oli juuri astunut ulos nuorehko naishenkilö, jolla oli lyhyet tummanruskeat hiukset, joissa oli räikeän pinkkejä raitoja. Oliko tuo.. ei voinut olla.. professori Mimosa?!
Ozzy pärskähti, minä luulin että se yritti hikassaan nauraa. Kitty naukui ja Hamlet astui askeleen taaksepäin, April pökkäisi rintaani päällään.
”Luulisi että teillä olisi kiire matkoillenne.” Professori naurahti.
”Mutta tuolla tytöllä on oudon värinen Eevee!”  Tepigiä pitelevä tyttö huudahti.
Professori Mimosa astui lähemmäs – varmaan nähdäkseen Eeveen paremmin.
”En ole nähnyt sinua ennen.” Hän sanoi. ”Oletko läpikulkumatkalla?”
”Olen.” Minä vastasin.
”Eeveesi on erikoisen näköinen.” Sanoi hippi-Mimosa – kyllä, tuo oli juuri oikea sana kuvaamaan häntä.
”Se on erikoinen.” Minä sanoin ylpeänä.
”Saisinkohan minä katsoa sitä tarkemmin?” Professori kysyi. April painautui syliini jännittyneenä.
”April on vähän ujo, mutta minulta löytyy pari muutakin jännän väristä pokémonia.” Ja sitten vedin vyöltäni kaksi poképalloa ja tiputin ne maahan. Valkoisen väläyksen saattelemana maassa jalkojeni juuressa seisoivat sininen Swinub ja vaaleanpunainen Buneary.
”Ihmeellistä!” Professori henkäisi.
”Niiden nimet ovat Indigo ja Rosie.” Minä selitin.
”Ovatko ne aina olleet tuollaisia?” Professori kysyi.
”Indyn minä sain munana, joten kyllä, mutta Rosien löysin tällaisena, mutta kaipa sekin on kuoriutunut munasta.” Minä arvelin.
”Mikä on nimesi, nuori kouluttaja?” Professori kysyi.
”Hara.. Harlene.” Mitä? Jos professori Mimosakin oli tässä kylässä, olisi todella suuri toden näköisyys, että täällä jossain oli toinen punapää nimeltä Harley, ja olisi kiusallista tavata toinen minä. Juku, ja minä kun luulin että minua olisi vain yksi..
”Tulisitko hetkeksi sisälle, Harlene?” Professori kysyi. ”Vai onko sinulla kiire?”
”Eipä taida olla.” Minä sanoin. Seurasin professoria sisään hänen laboratorioon ja tämä on sanottava, ettei se ollut mitään verrattuna labraan, jonka minä tunsin. Täällä oli toki siistiä, kuten kuuluikin, mutta seinät eivät olleet valkoiset vaan – kyllä, vihreät. Ihan kuin joku olisi oksentanut niille. Lisäksi kaikilla pöydillä oli kasoittain pahvilaatikoita.
”En ole saanut vielä kaikkea valmiiksi.” Professori Mimosa sanoi, huomatessaan tuijotukseni. ”Tulehan.”
Minä seurasin professori Mimosaa johonkin keittiön tapaiseen, jossa oli valkoinen pöytä, tiskikone, jääkaappi ja pari muuta kaappia. Seinällä oli kalenteri, tämän kuun kohdalla oli – ironista kyllä lehtikasassa leikkivä Oshawott. Vuodeksi oli merkitty 1997. 1997?! Silloinhan minä olin.. viisivuotias! Tai minun pitäisi olla, mutta näytin samalta kuin ennenkin, enkä ollut kutistunut senttiäkään.
”Istu toki alas.” Sanoi professori Mimosa. ”Juothan sinä teetä?”
”Mieluummin sitä kuin kahvia.” Minä hymähdin.
”Eräs ystäväni sanoo juuri noin.” Professori naurahti. ”Hänkin on punapää.”
”Vai niin.” Minä mumisin. Olin melko varma, että professori puhui äidistäni, Anya Lerouxista joka oli kuollut kun olin kymmenen vanha, siksi kouluttaja-matkani olikin viivästynyt kymmenellä vuodella. Hei hetkinen! Jos nyt tosiaan oli vuosi 1997, se tarkoittaisi että äiti olisi vielä elossa ja..
Professori Mimosa kaatoi minulle kuppiini teetä ja alkoi sitten tutkailla Indigoa, koska sekä Rosie että April olivat piiloutuneet jalkojeni taakse. Hörppäsin teetä, Ozzy tutkaili kiinnostuneena pöydällä olevaa keksitarjotinta.
”Oshaik!”
”Onko Oshawottillasi hikka?” Professori kysyi huvittuneena.
”Joo.” Minä vastasin. ”Voisikohan se saada vähän vettä?”
”Toki.” Professori sanoi. Hän kaatoi pieneen muoviseen kaapista ottamaansa mukiin vettä pöydällä olevasta kannusta. ”Ole hyvä.. onko Oshawottilasi nimeä?”
”Ozzy.” Minä vastasin.
”Ole hyvä, Ozzy.” Professori Mimosa sanoi.  Ozzy otti mukin varovasti tynkäkäsiinsä ja hörppäsi vettä.
”Milloin aloititkaan matkasi, Harlene?” Professori kysyi, kyllästyttyään tutkailemaan Swinubia istuuduttuaan minua vastapäiselle tuolille.
”Vuosi sitten, kaksikymmenvuotiaana.” Minä vastasin.
”Useimmat lähtevät matkalle kymmenenvuotiaina.” Professori Mimosa totesi.
”No olisin kyllä lähtenyt, mutta äitini kuoli samana vuonna.” Minä mutisin. ”Ja sitten myöhemmin veljistäni tuli ylisuojelevia hölmöjä.”
”Onko sinulla iso perhe?” Professori kysyi.
”Neljä veljeä ja niiden pokémonit.” Minä sanoin.
”Entä vanhempasi?”
”Kun äiti kuoli, isä vain lähti ja jätti meidät – hyvä niin.” Minä mutisin. ”Hän ei ollut mikään isällinen tyyppi.”
”Ozzyko oli aloituspokémonisi?” Mimosa kysyi. ”Se näyttää kiintyneen sinuun.”
”Joo.” Minä naurahdin. ”Ja minä siihen.” Sitten kuulin ovikellon äänen.
”Suothan anteeksi.” Professori Mimosa ja nousi pöydätä, mennäkseen avaamaan ovea. Hörpin teetäni, ja Ozzy hörppi vettänsä.
Sitten kuulin sisään tulleen naisen äänen, ja jähmetyin. Minä tunsin sen äänen, vaikka siitä oli jo kymmenen vuotta.

”Katsotaan, josko minulta löytyisi joku suhteellisen kesy pokémon.” Mimosa sanoi naiselle, joka käveli hänen takanaan.
”Minä tiedän, ettei Harley oikeasti pokémoneja vihaa.” Nainen sanoi. ”Hänen täytyy vain oppia olemaan pelkäämättä niitä.”
”No katsotaan.” Mimosa lupasi. ”Otatko teetä, Anya?”
”Onko sinulla vieras, Mimi?” Kysyi tuttuääninen nainen.
”Eräs maailman matkaaja, hänellä on kolme erikoisen väristä pokémonia matkassaan.” Professori Mimosa kertoi.
”No niistähän sinä pidät.” Se toinen naurahti. Sitten nuo kaksi naista tulivat keittiöön. Vaikka luulinkin tietäväni kuka keittiöön astui, en silti uskaltanut kääntyä katsomaan. Silloin April päätti loikata syliini, mikä rauhoitti minua onneksi hiukan. April pökkäisi minua ja minä puolestani silitin sen pehmoista turkkia.
”Anya, Harlene.” Professori esitteli meidät toisillemme. Käänsin pääni hitaasti ympäri ja kyllä, nainen oli äitini. Hänellä oli pitkät punaiset kiharat, kalpea iho ja rubiinin väriset silmät – kuten silloinkin. Äiti katsoi minua hetken.
”Näytät tutulta.” Hän lopulta sanoi. ”Olemmeko tavanneet joskus?”
”En usko.” Minä vastasin. Enhän voinut sanoa, hei, olen tyttäresi noin kuudentoista vuoden päästä että hei vain, äiti.
”Oletko varma? Mistä olet kotoisin?” Anya Leroux kysyi.
”Meren takaa.” Minä vastasin. Sitten Anya Lerouxin huomio kiinnittyi ystävällisesti naukuvaan Kittyyn.
”Miten suloinen Skitty.” Hän henkäisi ja silitti Kittyn vaaleanpunaista turkkia. ”Ja Meowth!”
”Minä en koskisi siihen.” Varoitin. ”Se ei ole vielä tottunut ihmisiin.”
”Pyydystitkö sen vasta?” Äiti kysyi. ”Mikä sen nimi on?”
”Joo.” Minä mumisin. ”Sen nimi on Hamlet ja tuo on Kitty.”
”Suloisia nimiä.” Äiti sanoi. Sitten hän huomasi jalkojeni takaa kurkkivan Rosien.
”Hän on Rosie ja hän on hieman ujo.” Minä sanoin.
”Voi kun olet suloinen.” Äiti sanoi. ”Onko se kiltti?”
”Taitaa olla kaikista pokémoneistani lempein.” Minä sanoin ja katsahdin pinkkiä jänistä.
”Ozzy!” Minä huokaisin, kun huomasin Oshawottin syöneen koko keksitarjottimen – tai ei tarjotinta, keksit vain.
”Äh, ei se mitään.” Professori Mimosa naurahti. ”Hyvä kun jollekin maistuu.”
”Eivät nuo kokkauksesi joka päivä mene kaupaksi.” Anya Leroux heitti.
”Älä piruile siinä, Anya.” Professori Mimosa vastasi silmiään pyöritellen – jota en ollut nähnyt hänen tekevän koskaan ennen.
”Saisinko lainata Bunearyasi?” Anya Leroux kysyi. ”Tyttäreni näet inhoaa pokémoneja. Luulen että hän pelkää niitä, ja tarvitsisin jonkun pokémonin, opettamaan ettei niissä ole mitään pelättävää.”
”Pelkääkö hän pokémoneja?” Minä kysyin epäuskoisena. ”Miksi?”
”Villipokémon kävi kimppuun.” Anya Leroux sanoi synkkänä. ”Siinä oli käydä pahasti.”
”Minulla on monia kilttejä pokémoneja.” Minä sanoin. ”Olen varma että nekin haluaisivat olla avuksi.”
”Haluatko tulla mukaan?” Äiti kysyi.
”Ei minulla ole muutakaan tekemistä.” Minä myönsin.

Jätin siis taakseni professori Mimosan oudon labran, kannoin Ozzya ja Apriliä sylissäni, Rosie hartiallani keikkuen. Kitty käveli Hamletin ja Indyn kanssa vierelläni. Seurasin äitiäni, joka ei tietenkään tiennyt että olin hänen tyttärensä. Tiesin toki minne hän minua vei minua, hän vei minua kotiin. Vaikka asuinkin joskin erilaisessa Charca Townissa, tunsin hyvin tien sinne. Talo oli punainen ja siinä oli valkoiset ikkunat. Piha oli paljon siistimmässä kunnossa kuin aikoihin. Pihalla kasvoi kukkia, vaikka oli syksy.
”Syyspuutarhani.” Äiti naurahti.
Syyspuutarhassa seisoi pienikokoinen ja hoikka tyttö, jolla oli kalpea iho ja tummanpunaiset hiukset. Hänellä oli yllään sininen pitkähihainen mekko.
”Ja tuo on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. Katsoin tyttöä, olinko tosiaan näyttänyt tuolta pienempänä? Tytöllä oli pitkät hiukset, laitettuna saparoille molemmin puolin päätä. Voi, luoja.
”Odota tässä.” Äiti sanoi. ”Tästä voi tulla vaikeaa. Voisitko vapauttaa pokémoneitasi palloistaan?”
”Toki.” Minä vastasin. Vapautin oitis Ariesin ja Primin palloistaan. Jill – no se ei ollut mikään erityisen kiltti, ja luultavasti vain pelottaisi lasta enemmän.
Lapsi alkoi kiljua kuin syötävä kun hänen äitinsä yritti taluttaa hänet minun ja pokémonien luokse. Hän veti oikeat itkupotku raivarit – ja tuossa olikin syy, miksi vihasin pieniä tenavia, enkä ikinä niitä hankkisi.
”Harley, tule nyt.” Äiti sanoi kärsivällisesti. Minä en ymmärtänyt, miten hän jaksoi olla niin kärsivällinen.
”Ei, ei, en minä halua!” Lapsi kiljui. ”Minä en tykkää pokémoneista!” Silloin äiti koppasi tyttären kainaloonsa, ja vaikka tämä sätki ja potki kuinka, hän kantoi tytön luokseni.
”Tässä on tyttäreni, Harley.” Äiti sanoi. ”Hän on hieman..”
”Äiti, en minä tahdo!” Tyttö kiljui.
”No et sinä voi pokémoneja lopun ikäsi inhota, kersa.” Minä murahdin.
”Voinpas!” Tyttö kiljaisi.
”no, etpäs.” Minä vastasin.
”Osha!” Ozzy hihkaisi ja tyttö värähti.
”Ozzy on ihan pehmo.” Minä sanoin. ”Turhaan pelkäät sitä.”
”En minä pelkää!” Tyttö väitti. ”Minä inhoan pokémoneja!”
”Pelko ja inho kulkevat käsi kädessä, tiesitkö sen?” Minä kysyin. Tyttö ei osannut vastata.
”Pokémonit käyvät päälle.” Tyttö sanoi hammastaan purren. Prim oli kuitenkin hyvin päättäväinen pieni otus, se oli päättänyt tehdä pieneen tyttöön hyvän vaikutuksen, ja poimi puutarhasta muutaman villikukan, ja ojensi ne sitten tytölle.
”Kutsutko tuota päälle käymiseksi?” Minä naurahdin.
”Se hyökkää, kun katson muualle.” Tyttö jupisi.
”Buneary!” Prim pudisti päätään.
”Voin vakuuttaa että se korkeintaan pomppii.” Minä sanoin. ”Prim on nimittäin ollut minulla munasta asti, tunnen sen hyvin.”
”Kuoriutuvatko pokémonit munista?” Tyttö kysyi.
”Joo. Minulla on itse asiassa mukana pari, haluatko nähdä ne?” Minä kysyin, enkä jäänyt odottelemaan vastausta, laskin Ozzyn ja Aprilin maahan, myös Rosie loikkasi alas harteiltani kun heitin repun selästäni. Otin repusta esiin munasäiliön, jossa säilytin kahta munukkaa.
”Katso.” Näytin tytölle munasäiliön kahta munaa, sinimustaa ja liekin oranssia.
”Hyökkäävätkö nuo ihmisten kimppuun?” Tyttö kysyi.
”Korkeintaan minun kimppuuni. Sehän on kouluttajan vastuulla.” Minä selitin. ”Villit pokémonit ovat yleensä varovaisia – ei, se ei koskenut sinua Kitty, siksi ne saattavat hyökätä, jos kokevat olonsa uhatuiksi.”
”Entä jos joku noista käy ihmisen kimppuun?” Tyttö kysyi.
”No sitten olen huono kouluttaja, minulla on kaksi pokémonia, jotka eivät ihan tottele. Tuo Meowth on toinen, ja toinen on Jill, Skarmoryni.” Minä kerroin. ”Mutta niissä tapauksissakaan, ei pidä antaa periksi.”
”Ovatko nuo muut kilttejä?” Tyttö kysyi.
”Ovat.” Minä hymyilin. ”Etenkin Prim ja April.”
Silloin pikku minä otti kukat Primiltä ja taputti varovasti sen päätä. Kersa antoi kukat äidilleen joka hymyili. April pökkäisi tytön jalkaa päällään, mikä tarkoitti että Eevee halusi silitystä osakseen. Tyttö silitti varovasti Eeveen päätä ja April näytti oikein tyytyväiseltä.
”Jos sinulla on hyvin koulutettu pokémon mukanasi, se kyllä suojelee sinua pahan paikan tullen.” Minä kerroin. ”Kuten Ozzy teki matkani alussa, eräs Ledyba kävi päälle, ei varmaan tykännyt hiusväristäni, niin Ozzy ajoi sen pois.”
”Osha!” Ozzy röyhisti rintaansa ylpeänä.
”Pidätkö sinä nyt enemmän pokémoneista?” Tytön äiti kysyi. Tyttö ei sanonut siihen mitään.
”Hyvä on, sitten me lähdemme lennolle.” Minä paukautin. Heitin ilmaan viimeisen poképallon ja ulos liihotteli Skarmory.
”Skaaar!” Jill raakkui.
”Jill.” Minä sanoin ja lintu laskeutui, se katsoi minua haastavasti. ”Tarvitsen kyydin ja kyllä, sinä autat!” Skarmory näytti tylsistyneeltä, mutta se ei sentään temppuillut. Nousin varovasti sen selkään, mitä en ollut ennen tehnyt.
”Etkä sitten temppuile.”
”Skaar..” Jill jupisi.
”Nosta hänet taakseni.” Minä sanoin. ”Tämä jos mikä auttaa.”
Äiti nosti tyttärensä taakseni, tyttöä pelotti, hän hengitti raskaasti ja värisi.
”Ota kiinni, ettet putoa.” Minä varoitin. Sitten Jill nousi siivilleen. Tyttö säpsähti ja kahmaisi minusta kiinni, ettei rysähtäisi alas.

Tyttö kiljui alkumatkan ajan, kun lensimme route ykkösen yllä. Se oli erilainen kuin minun ajallani, siistimpi ja sen kupeessa oli järvi. Jill kaarsi aivan veden pinnan ylle ja liihotteli siinä ylpeän näköisenä.
”Lopeta jo se kiljuminen, ja katso ympärillesi!” Minä komensin, ja se muuten tepsi. Tyttö sulki suunsa ja katsoi alas järveen, omaa kuvajaistaan järven pinnasta. Hänen silmänsä suurenivat, joko siitä ihmetyksestä että hän todella ratsasti Skarmoryni selässä tai sitten – no mistä minä tietäisin? En ole mikään ihmistuntija.
”Hei, tuolla ovat minun isoveljeni!” Tyttö hihkaisi. Jep, kalastamassa Magikarpeja tai mitähän lie. Jill teki oman päänsä mukaan, se kaarsi läheltä veden pintaa, aiheuttaen aallokon, minusta tuntui että se aikoi törmätä kivikon päällä istuviin pikkuisiin isoihin veljiini, mutta viime hetkellä Jill kuitenkin kaarsi ylös ja vedet pärskähtivät veljieni – tai oikeastaan hänen veljiensä päälle. Tyttö nauroi, minä hymyilin.
”Hah, siitäs saitte!”
”Ymmärrätkö nyt, kersa?” Minä kysyin, kun Jill kääntyi, lentääkseen takaisin Charca Towniin. ”Tällainen on maailma, jossa on pokémoneja.”
”Se on upea!” Tyttö henkäisi.
”Kai sinä ymmärrät, etteivät pokémonit ole oikeasti pahantahtoisia?” Minä kysyin.
”Joo.” Tyttö sanoi pienellä äänellä. ”Antaisikohan äiti minulle oman pokémonin?”
”Uskon niin.” Minä hymähdin.
Kun vaan kaikki olisi ollut niin helppoa. Tiedättekö mitä en odottanut? Sitä että Terra Enterprise olisi olemassa, enkä odottanut niiden käyvän pokémonieni kimppuun. Luulin, että äidillä olisi edes jokunen pokémon, muttei ollut. Kun saavuimme takaisin kotipihalleni – tai no hänen pihalleen, tyttö hyppäsi innoissaan Jillin selästä huutaen äitiään, joka tuli tytärtään vastaan ovelle, mutta hän näytti huolestuneelta. Silloin pistin merkille, että piha oli sotkuisempi kuin aiemmin, esineitä ja multaa oli heitelty sinne tänne. Ozzy kurkkasi oven suusta ja näytti syylliseltä, samoin Kitty ja Prim.
”Onko jotain tapahtunut?” Minä kysyin laskeutuessani Jillin selästä. Äiti näytti hyvin huolestuneelta.
Pokémonini kömpivät yksitellen talosta minua vastaan. Ozzy, Kitty, Prim, April, Aries, Indy, Hamlet.. mutta Rosie puuttui.
”Missä Rosie on?” Minä kysyin niiltä. Ne pudistivat päitään.
”Rouva Leroux, missä Bunearyni on?” Minä kysyin terävällä äänellä.
”Ne tulivat yllättäen, luulivat näet että pidin vielä pokémonejani.” Hän sanoi. ”Pettyivät kun totuus selvisi niille ja..”
”Ketkä ne?” Minä tivasin.
”Ne ovat jokin rikollisjärjestö nimeltä Terra Enterprise.”
”Ovatko ne täälläkin?” Minä älähdin. ”Tämä oli vika tikki!”
”Tunnetko sinä ne?” Äiti kysyi.
”Tiedän keitä heidän pitäisi olla.” Minä mutisin. ”Mutta ne tuskin tuntevat minua.”
”Kitty, Ozzy, Prim, Hamlet.” Minä sanoin. ”Palatkaa poképalloihinne, me lähdemme niiden perään. April, Indy ja Aries, jääkää te tänne, mikäli ne mäntit palaavat.”
”Aiotko seurata niitä?” Äiti kysyi.
”Kyllä.” Minä sanoin. ”Minä nimittäin olen tehnyt lupauksen, etten jätä yhtäkään pokémoniani.”
”Minäkin tulen!” Huudahti pikku Harley, eikä hän jäänyt kuuntelemaan äitinsä ohjeita, hän kiipesi kömpelösti takaisin Jillin selkään. Ozzy pomppasi Jillin pään päälle, ja minä kiipesin Skarmoryn selkään tytön eteen.
”Pidä sitten kiinni!” Minä komensin.
”Pidän!” Tyttö huudahti päättäväisenä. Täytyy nostaa tytölle hattua, oli jo noin päättäväinen viiden iässä.

Alkoi tulla ilta, ja oli viileää. Tiesin niiden mänttien suuntaavan Route ykköselle, koska miten muuten täältä poiskaan pääsisi. Ne luottivat pimeyteen ja siihen ettei niitä seurattu.
”Jill, miten jaksat?” Minä kysyin.
”Skaar!” Skarmory kiljahti ääni täynnä puhtia.
”Hyvä.” Minä mutisin.
”Jill on vahva.” Tyttö kehui, mistä Jill saikin uutta puhtia. Jonkin ajan kuluttua kuulin alapuoleltamme itkua, herkkää hiljaista itkua, joka ei kuulunut ihmiselle. Sen äänen minä kyllä tunnistin, se oli minun Rosieni.
”Jill, kaarra alemmas ja tee swift.” Minä neuvoin. Skarmory ei vastannut mitään, sillä oletin sen tietävän että, yksi äännähdys, ja nuo roistot huomaisivat meidät. Jill kaarsi hiljaa alemmas, juuri kahden keskustelevan miehen ylle. Toinen miehistä, solakka tummahiuksinen piteli Rosieta.
”Skaaaar!” Jill karjaisi ja ampui suustaan teräväkärkisiä tähtiä, jotka osuivat suoraan, räjähtäen miesten väliin.
”Mitä hel..”
”Buneary!” Rosie huudahti, sillä se näki, miten punapää hyppäsi Skarmoryn selästä ja laskeutui nätisti miesten väliin.
”Sanon vain tämän kerran, tahdon Bunearyni takaisin.” Minä sanoin hitaasti.
”Tai?” Toinen hiippari, se joka ei pidellyt Rosieta kysyi uhkaavaan sävyyn.
”Oshaaaaaaa!” Ozzy veti vanhan tutun Tarzan-huudon ja seurasi esimerkkiäni, mutta sepä tipahtikin rumiluksen päälle ja alkoi takoa kuorellaan tyypin kaljua päälakea.
”Saa päälleen raivotautisen Oshawottin.” Minä virnistin. ”Rosie!”
”Onko tämä muka sinun?” Jokin tuon tyypin uhkaavassa äänen sävyssä sai minut raivooni ja nosti niskakarvani pystyyn. Siinä oli jotain turhankin tuttua.
”Vanhat metkut mielessä vai mitä Terra Enterprise?” Minä naurahdin kuivasti.
”Miten..” Mies kysyi.
En vastannut, vaan heitin Kittyn ja Hamletin poképallot maahan.
”Tehkää molemmat scratch!” En muistanut osasiko Kittykin sen, mutta sen täytyi vain seurata villin Hamletin esimerkkiä ja kynsiä pahaenteisen tyypin käsiä, niin että Rosie pääsisi vapaaksi. Rosie kuitenkin huusi ja käski niitä peräytymään, se oli saanut eturaajansa sen verran vapaaksi että saattoi hyökätä.
”Buneary bun!” Se huusi Kittylle ja Hamletille, minkä seurauksena ne perääntyivät. Rosie löi hämärää tyyppiä sähköistyneellä eturaajallaan. Osasiko se ThunderPunchin?
Rosie loikkasi äkkiä pois miehen ulottuvilta, suoraan syliini, ehdin juuri ja juuri kutsua Kittyn takaisin kun.
Luulisi että ThunderPunch tainnuttaisi ihmisen kuin ihmisen, mutta ei. Miekkonen nousi ylös maasta, minne oli ryminällä kaatunut ja tarrasi minua salaman nopeasti hiuksistani, vasta silloin näin hänen kasvonsa kunnolla. Jähmetyin kauhusta, sillä minä tiesin kuka tuo oli. Vaikken ollutkaan nähnyt häntä yhteentoista vuoteen. Tummat hiukset, musta parran sänki sekä pimeässä kiiluvat meripihkan väriset silmät. Kyllä, tuo mies oli..
”Kuka olet?” Hän tivasi. ”Miten tiedät meistä?” Ei hän muuta ehtinyt tehdä, sillä Hamlet, joka oli vielä vapaana loikkasi ja iski hampaansa miehen käteen. Mies karjaisi ja ravisti urhean Meowthini irti.
”Kiitos Hamlet!” Minä huikkasin.
Otin Hamletin ilmasta kiinni, Jill karjui Skarmory-huutoaan ja kaarsi minua kohti.
”Minäkö?” Minä naurahdin ukon kysymykselle. ”Nimi on Harley Leroux.”
”Sanoiko toi pentu, Leroux?” Ozzyn uhri oli saanut kaljuunsa verestäviä haavaumia, kuoren iskuista. ”Sukulaisiako, pomo?”
Silloin Ozzy ampui vastustajaansa WaterGunilla, ennen kuin hyppäsi Jillin pään päälle turvaan. Skarmory nappasi myös minut ja Hamletin mukaansa.
”Nähdään yhdentoista vuoden päästä!” Minä huikkasin.

Kello oli lähes kaksitoista, kun palasimme. Rouva Anya Lerouxin keittiössä paloi vielä valo, hän kuuli miten Jill laskeutui ja juoksi meitä vastaan. Hänen pikku Harleynsa oli nukahtanut Jillin selkään.
”Sait Rosien takaisin.” Hän huokaisi. ”Miten kävi? Oliko siellä.. eihän Harley nähnyt niiden..”
”Pomoako?” Minä kysyin, sydän raskaana, mieleni teki vastata, kyllä Harley näki, mutta ei tuo pieni Harley. Vastasin kuitenkin; ”Ei nähnyt.”
Ja heti perään. ”Miksi?”
”Koska se mies on, tämän tytön isä.” Kuiskasi rouva Leroux. ”Jos hän saisi tietää, mitä hänen isänsä puuhaa..”
”Ymmärrän hyvin, mutta ette saa katsoa asiaa sivusta.” Minä sanoin. ”Tehkää jotain, ottakaa kersanne ja lähtekää täältä.” Sillä jos et lähde äiti, sinä kuolet. Jos pysyt täällä sinun lapsesi menettävät sinut ja miehesi kädet tahrautuvat vereesi.
”Kunpa vain voisin.” Nainen huokaisi. ”Mutta vaikka lähtisimmekin, hän seuraisi. Hän ei ymmärrä mitä tekee.”
”Vai niin.” Minä sanoin. ”Teillähän on outo pokémon muna tallessa?”
”On kyllä.” Nainen vastasi ymmällään. ”Miksi kysyt ja miten..?”
”Ottakaa se esiin ja antakaa tyttärenne katsoa kun se kuoriutuu.” Minä neuvoin. ”Sen pitäisi ratkaista pokémon ongelmanne.”
Silloin Aries kipitti ovesta, joka oli jäänyt raolleen. Sen perässä taapersi väsyneen näköinen Indy ja haukotteleva April.
Minusta alkoi tuntua, että minua vedettiin pois täältä, jonkin kummallisen tahdon voimasta.
”Mennään kotiin.” Minä sanoin. Otin kuistilta reppuni, jossa munasäiliö oli varmassa tallessa ja heitin repun selkääni.
”Lähdetkö sinä?” Äiti kysyi. ”Harlene, kuka ihme sinä olet?”
”Nimeni on Harley.” Minä sanoin hiljaa. ”Sukunimeni jääköön salaisuudeksi.” Sitten käännyin selin häneen ja kävelin pois Lerouxien tontilta, pokémonit seurasivat – ne olivat kaikki sulassa sovussa keskenään, jopa Jill. Tien poskessa seisoi orvon näköinen poika, jolla oli pörröiset vihreät hiukset, hän katsoi minua hetken, vain nähdäkseen punatukkaisen tytön kyyneleiset kasvot, kun tämä ajatteli. ”Olet minulle rakas – äiti.” Sitten tyttö pokémoneineen vedettiin pois tästä ajasta.

Epilogi

Harley!
Äiti. Minä ajattelin. Se oli varmasti ollut äiti.
Harley!
Ja isä oli ollut Terra Enterprisessa.
Herää nyt, perhana!
Raotin silmiäni.
”No vihdoinkin!” Tim huudahti. ”Olet nukkunut koko sen ajan kun olemme pysytelleet täällä!”
”Onko nilkkasi kunnossa?” Trev kysyi.
”Missä olemme?” Kysyin unen pöpperössä.
”No Shining Meadowilla.” Tim huokaisi. ”Minähän sanoin, ettei se muista mitään!”
”Clefairyt tulevat ihan kohta!” Trev sanoi. ”Mennään sivummalle, etteivät ne huomaa.”
Ja Clefairyt tulivat. Ne tanssivat öisellä aukealla. Kitty katsoi lumoutuneena niiden tanssia. Mutta minä olin surullinen. Ajattelin äitiäni, ja hänen lempeitä kasvojaan ja isää, jota vihasin enemmän ja enemmän joka hetki. Olin melko varma että hän oli syypää äidin kohtaloon. Jos hän todella työskenteli Terra Enterprisessa, törmäisin häneen ennen pitkää, ja jos se viherpiiperö oli hoitanut hommansa oikein, hän tietäisi minusta jo. Joku painoi päänsä lohduttavasti syliini, luulin sitä ensin Kittyksi, mutta se ei ollut liikkunut paikaltaan. Hamletin pää oli polvellani ja se tuijotti minua sympaattisesti sinisillä Meowthin silmillään. Rapsutin sen karkeahkoa valkoista turkkia.
”Kiitos Hamlet – tämän päiväsestä. Sinähän muistat sen?”
”Miau.” Meowth vastasi. Tulkitsin tuon myönteiseksi vastaukseksi.
”On sinullakin näemmä lempeä puolesi.” Minä naurahdin. Hetken kuluttua, saimme kaikki hyvät naurut kun Ozzy innostui Clefairyjen ympyrä-tanssista niin, että tahtoi mukaan huviin. Se yritti vetää mitä lie, makarenan ja tangon yhdistelmää, mutta Clefairyt säikähtivät sitä ja katosivat. Ne jättivät jälkeensä vain hopeisen kiven, jonka Ozzy sitten kiikutti minulle.

Kommentit:

Cinna

>> 18

Haha, kersa. :3
Enpä olisi ajatellut Mimosaa hippinä näkeväni, vihreä labra kuulostaa aika… Mielenkiintoiselta. Aika hyvin olit saanut samaan tarinaan mukaan näin paljon pokemonejasi, että esiintyivät vielä tasapuolisestikin. Jahkako Harley onnistui muuttamaan tulevaisuutta, vai onkohan Anya vieläkin haudan pohjalla?

Ozzy, Kitty, Prim, Jill, Indigo, Rosie, April ja Hamlet (..huhhuh) 15 exp ja sinulle §50 + palkkiot aikamatkaamisesta ja Moon Stone Clefairyilta.

Ps. Tarina #16 näkyy alavalikossa.

Vihellyksen vanhat tarinat 17 > Kittyn ihailija

Tämä tarina on kirjoitettu alun perin Heinä-Elokuussa 2013.

”Aries?” Tim toisti. ”Mikä se on?”
”Sen nimi.” Minä haukottelin. Pieni pusikosta astunut erikoisen värinen Eevee käveli hitaasti korvat luimussa meitä kohti. Sen turkki oli pään kohdalta vaaleanpunainen ja sen korvissa oli siniset pyöreät läiskät, turkis kaulalla oli melkein karmiinin punainen samaten merkit ja häntä sekä takajalat olivat vaaleanruskeat.
”Juku, mitä tuolle Eeveelle on tapahtunut?” Tim, epäviisaasti möläytti. ”Putosiko se maalipurkkiin vai vaahtokarkki-masinaan niin kuin tuo Buneary?”
Eevee astui askeleen taemmas. Rosie puolestaan vinkaisi.
”Kitty.” Minä huokaisin ja katsahdin aurinkotuolini vieressä häntäänsä tyytyväisesti heiluttulevaa pinkkiturkkista kissapokémonia.
”Nyaa?”
”Olisitko ystävällinen ja sanoisit tuolle.” Viittasin punahiuksista veljeäni. ”Että hän on mäntti.”
”Nyaa!” Se hyppäsi ketterästi ilmaan, ja läimäytti veljeäni hännällään suoraan kasvoihin.
”Kiitos, Kitty.” Minä hymyilin. ”Tule tänne pikkuinen, älä pelkää – tuo tyyppi on harmiton, mutta kärsii yleisestä törppöilystä.”
”Ai saa..”  Tim mutisi ja hieroi poskeaan. ”Mistä hyvästä tuo oli?!”
”No siitä että loukkasit Bunearyani ja tuota pikku Eeveetä.” Minä vastasin. ”Tule tänne pikkuinen.”
Eevee asteli arasti luokseni, se katsahti hieman pelokkaasti Primiä ja Kittyä, mutta uskalsi kuitenkin tulla luokseni. Pikkuinen hyppäsi syliini, muitta mutkitta.
”Vee!” Se äänteli iloisesti.
”Miten löysit minut?” Minä kysyin. ”Sinähän.. minä näin unta ja..”
”Eevee!” Pikkuinen hihkaisi ja nyökytteli päätään.
”Se ei sitten ollutkaan unta.” Minä mutisin.
”Vee!” Eevee hihkaisi.
”Ja nyt sinä olet täällä.” Minä huomautin. ”Miksi?”
Pikkuinen Eevee hyppäsi syliini ja painoi päänsä minua vasten. ”Eevee ~”
”Aivan.” Minä huokaisin. ”Oletpas taas fiksu Harley.”
”Nyaa?” Kitty nousi varovasti takatassuiensa varaan ja asetti etutassunsa polveani vasten, jotta ylettyi nuuhkimaan Eeveetä.
”Vee?” Pieni Eevee ihmetteli Skittyä.
”Tämä on Kitty.” Minä esittelin ja silitin Skittyn vaaleanpunaista turkkia.
Kitty pökki Eeveetä hyväntahtoisesti.
”Ja se toivottaa sinut näemmä tervetulleeksi.” Minä naurahdin.
”Eevee!” Eevee hihkaisi iloisena.
”Mutta nyt meidän pitää keksiä sinulle nimi.” Minä sanoin mietteliäänä. ”Jokaisella pitää olla nimi.” Jos en ole tätä ennen sanonut, minusta on typerää kutsua vaikkapa Oshawottia Oshawottiksi, sehän on lajin nimi, eikä oikea. ”April.”
”Eevee!” Eevee hihkaisi, se kuulosti innostuneelta.
”Pidätkö siitä?” Minä kysyin.
”Vee!”
”Hienoa. April siis.” Minä hymyilin. ”Nyt meillä on kaksi tulokasta, Rosie ja April.”
”Skaaar!” Jostain kauempaa kuului. Tiesin huutajan olevan Skarmory, eikä kuka tahansa Skarmory, vaan Jill. Kummallista kyllä, pieni myrkyn vihreä Spinarak – Aries oli kadonnut. Heti kun sain Jillin näkyviini – se juoksi edestakaisin pitkän ruohikon seassa ja nokki maata, jokin hyvin pieni yritti väistellä sapelin terävää teräsnokkaa.
”Jill!” Minä huusin. Skarmory kohotti päänsä ylemmäs vain katsoakseen minua ylimielisesti, haastavasti. Se ilmeisesti ajatteli että tule väliin jos uskallat. No minä menen, minä menen! Nousin tuohtuneena ylös aurinkotuolistani vain astuakseni kipeällä nilkallani eteenpäin ja..
”Auts!”
”Vee?” Pikku April oli yhä sylissäni ja se tuijotti minua tummilla silmillään kysyvästi.
”Nilkka on vähän kipeä, ei sen kummempaa.” Minä selitin. ”April liikenisikö sinulta apua?”
”Eevee?”
”Taklaisitko tuon Skarmoryn ja tekisit sitten Sand Attackin sen kasvoille. Muuten sitä ei kiinni saada.”
”Vee!” April hihkaisi. Se hyppäsi käsivarsiltani ketterästi maahan suoraan jaloilleen ruohikkoon, sitten sen ei täytynyt muuta tehdä kuin odottaa että Jill viilettäisi ohi.
”Skaaar-” Jillin huuto katkesi tömähdykseen.
”Eevee!”
”Hyvin tehty, April!” Minä huusin ja aloin nilkuttaa kohti heinikkoa.
”Skaar..” Jill murisi.
”Spinaa!” Pieni Spinarak vinkaisi jostain.
”Ei hätää, Aries.” Minä sanoin lempeästi ottaen esiin Jillin poképallon jonne kutsuis Skarmoryn takaisin. Pieni myrkunvihreä Spinarak kipitti pois ruohikon seasta ja jatkoi matkaansa suoraan säärtäni ylös, kunnes se pysähtyi polvitaipeeni kohdalle, ja jäi kököttämään siihen.
”Kiitos, April.” Minä sanoin ja silitin Eeveen pehmoista turkkia. ”Toimit hienosti.”
”Vee..” Pikkuinen Eevee sanoi hiljaa. Voin vaikka vannoa, että sen poskipäät punehtuivat hennosti.
”No niin kerätään muut.” Minä julistin. ”On aika lähteä.”

Skippaan nyt heti alkuunsa yhden osion tätä tarinaa, koska se ei ole mitenkään olennaista. Kiitin rouva Claraa yösijasta, sain metsästää Ozzyn kukkien seasta, siellä se murjotti. Ja nyt minä tuoksuin itsekin villikukille, toivottavasti se ei houkuttaisi Beedrillejä, niitä en niskoilleni terävine pistimineen tahtonut. Tietenkin Tim oli sitä mieltä, että olisimme vain voineet jäädä vielä päiväksi, koska Harleyn nilkka oli vielä kipeä ja niin poispäin, mutta vielä yksikin yö tuolla, niin vieraan varaisuus tulisi korvistani ulos. En tykännyt toisten nurkissa nyhjäämisestä kovin pitkään, sitä paitsi matka odotti.
Ja jos nilkkaani alkoi särkeä niin paljon, etten pystyisi kävelemään, nuo kaksi herrasmiestä saisivat kantaa minut!
”Mikä on kartalla seuraavaksi?” Tim kysyi Treviltä, joka oli värjännyt hiuksensa. Kyllä, huomasin senkin yksityiskohdan vasta nyt. Oikeastaan oli hyvä, ettei hänellä ollut vihreää kuontaloa, sillä kaikki vihreähiuksiset toivat nykyään mieleeni sen ärsyttävän viherpiiperön, jolla ei edes ollut nimeä. Trevin hiukset olivat nyt mustat, ja väri todella sopi hänen vihreisiin silmiinsä.
 ”Shining Meadow.” Trev sanoi hymyillen, juku, että joku oli hyvällä tuulella. ”Ei ole kaukana.”
”Jäädään sitten sinne yöksi.” Tim päätti.
”Mutta minä tahdon jatkaa matkaa kohti seuraavaa salia.” Minä kärtin.
”Tästä paikasta tykkäät varmasti, Harley.” Trev ilmoitti.
”Niin.” Tim sanoi. ”Tiesitkö että Shining Meadowilla saattaa illan tullen nähdä Clefairyjen tanssivan?”
”Oikeasti?” Minä kysyin. ”En ole nähnyt niitä ennen. Edes äiti ei saanut pyydystettyä yhtä vaikka kuinka yritti.”
”No näitä ei saa ottaa kiinni.” Tim sanoi. ”Mutta Shining Meadowilla liikkuu paljon psyykkisen tyypin pokémoneja.”
”Minusta Clefairy ei edes sopisi tiimiini.” Minä huokaisin. ”Ne ovat liian söpöjä.”
”Niin sinullahan on jo Ozzy.” Tim kiusasi. ”Ja Kitty, Indigo, Prim ja se Eevee, mikä sen nimi nyt taas oli.”
”April.” Minä muistutin.
”Niin.” Tim jatkoi ärsyttävästi hymyillen. ”Sanot ettet pidä tyttömäisyyksistä, mutta pokémon-valikoimasi sanoo jotain aivan muuta, sisko.”
”Ai koska ne ovat ’söpöjä’?”  Minä kysyin ivallisesti. ”Ehkä niiden eri luonteet ovat syynä, ei ulkonäkö.”
”Sanot vaan..” Tim mutisi.
”Että mitä?” Minä kysyin uhkaavalla äänen sävyllä.
”Ei yhtään mitään.” Veljeni tokaisi.
”Hyvä.” Minä mumisin.
Selkäni takaa pusikosta kuului rapinaa, mutta en vaivautunut katsomaan mitä siellä oli. Se selviäisi minulle vähän myöhemmin. Sitten Kitty sai kuningasidean: Se pomppasi ilman mitään varoitusta ulos pallostaan.
”Kitty.” Minä huokaisin. ”Älä tee noin.”
”Nyaa!” Kissapokémon naukui, ja antoi kevyen kesätuulen puhaltaa vasten kasvojaan. Huokaisin, tuolle pokémonille ei voinut koskaan olla vihainen, se oli liian.. liian.. Kitty.
”No hyvä on.” Minä myönnyin. ”Saat kävellä, kunhan et harhaile minnekään. Siihen ehtoon kissapokémon suostui ilomielin. Oli kaunis, aurinkoinen sää josta Kitty nautti täysin siemauksin. Se rakasti pieniä tuulenpuuskia, heti kun sellainen puhalsi vasten sen kasvoja, Kitty alkoi kehrätä. Kumma kissa, eivätkös kissat yleensä inhonneet tuulisia päiviä?

Shining Meadow ei ollut kovin kaukana, se oli melkein päiväkeskuksen takana vähän kauempana vain – voi kun oiva selitys taas kerran, Harley, mutta ymmärsitte kai? Eikä Shining Meadow ollut mikään niitty, niin kuin nimestä voisi hyvinkin päätellä, se oli vaahteroiden ja petäjien ympäröimä pieni alue, jolla tuoksui miellyttävältä – paitsi Kittyn mielestä, joka aivasteli jatkuvasti. Asetuin mukavasti petäjän varjoon ja avasin reppuni, katsoakseni, mitä kaikkea roinaa olin sinne ehtinyt kerätä tämän lyhyehkön matkani aikana. Mutta yllätyksekseni, heti repun avattuani sieltä pomppasi syliini vaaleanpunainen Buneary.
”Mitä ihm..” Minä en osannut sanoa muuta.
”Bun!” Rosie vinkaisi.
”Oletko ollut siellä kokoajan?” Minä kysyin.
”Buneary.” Pikkuinen vikisi, painaen katseensa jalkoihinsa.
”Jos halusit mukaan, olisit vain pyytänyt.” Minä huokaisin. ”Olisit kyllä päässyt mukaan.”
”Buneary.” Rosie vikisi.
”No olet mukana nyt.” Minä huokaisin. ”Tavalla tai toisella.”

”Ja taas yksi söpö pokémon, Harl.” Veljeni huudahti, niin että Rosie-parka säikähti ja hyppäsi syliini, kätkien kasvonsa paitaani.
”Älä välitä tuosta.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. ”Sillä on ollut ruuvit löysällä jo siitä asti kun tuo ääliö syntyi.”
Muitta mutkitta, jatkoin reppuni penkomista. Repustani löytyi vaikka mitä purnukoita ja ties mitä, mutta sieltä löytyi myös oudon näköinen punainen huilu.
”No, mikä se tämä sitten on?” Minä kysyin.
”No se on pokéhuilu.” Kuulin Trevin uusine hiuksineen sanovan. ”Puhallat siihen, niin joku pokémon, joka ei muuten näyttäytyisi, näyttäytyy.”
”Ai jaa.” Minä mutisin ja puhalsin pilliin.. ei kun huiluun. En ole koskaan ollut mikään mestari musikaalisissa jutuissa, enkä ollut nytkään. Huilusta kantautui korvia vihlova kimeä sävel, mikä sai Rosien peittämään eturaajoillaan korvansa.

”Anteeksi Rosie.” Minä naurahdin. ”En ole kovin musikaalinen.”
Kitty, joka oli tavallaan hyvin utelias pokémon kun sille päälle sattui, Se oli heti tutkimassa läheistä pusikkoa, tai pikemminkin se tunki nenänsä sinne. Kaikkihan tiesivät että jos nenänsä tunki johonkin, siitä harvemmin seurasi mitään hyvää.
”Nyaaah!” Kitty naukaisi säikähtäneenä ja pakeni kauemmas pensaikon luota. Hienoa, toivottavasti Weedle ei pistänyt sitä.
Mutta ei se Weedle ollut, eihän täälläpäin ollut kai edes niitä. Se oli nelijalkainen valkeahko tai pikemminkin kerman värinen kissapokémon, jonka merkit takatassuissa ja hiukan kippurassa oranssin ruskeat merkit.
”Se on Meowth!” Minä huudahdin.
Meowth näytti uteliaalta, sen siniset silmät säihkyivät kun se katsoi Kittyä. Ehkä sillä ei ollut kissapokémonia kaverinaan täällä.
Kitty näytti kuitenkin hermostuneelta. Se peruutti askelen taaemmas. Meowth taas astui askeleen edemmäs ja haisteli Skittyä. Sen posket alkoivat punoittaa niin voimakkaasti, että sen erotti jopa vähän matkan päästä. Kitty ei kai pitänyt siitä, sillä se juoksi heti tilaisuuden tullen luokseni, ja käpertyi taakseni piiloon.
”Kittyllä taitaa olla ihailija.” Tim naurahti.
”Kitty ei taida olla siitä yhtä iloinen.” Minä huokaisin. Meowth ei tainnut pelätä ihmisiä, sillä tuolta se kipitti muina pokémoneina luoksemme – ikään kuin olisimme sen lajitovereita, tai siltä se silloin näytti.
”No, hei.” Minä sanoin Meowthille ja ojensin kättäni sitä kohti, jos se vaikka haluaisi haistella sitä. En edes tiennyt miksi tein niin, niin vain aina tehtiin kun oli kyse eläimiä muistuttavista pokémoneista.
”Miau!” Meowth huudahti ja raapaisi terävillä kynsillään kättäni.
”Auts!” Minä huusin, en mitenkään kovaa, mutta kuuluvasti silti. Käteeni oli ilmestynyt kolme ohutta naarmua, joista vuosi verta. ”Hei, mistä hyvästä tuo oli senkin.. senkin.. Tim!?”
Joo, enkö parempaa haukkuma sanaa keksinyt? Nähtävästi en.
”Tim?” Veljeni kysyi.
”Joo, Tim.” Minä vastasin. Seuraavaa en odottanut, Kitty juoksi päin Meowthia, ja käytti siihen Tacklea. Meowth tönäistiin hetkessä kauemmas, Kitty naukui vihaisena ja löyristi selkäänsä. Se oli selvästi vihainen, oliko se vihainen, koska Meowth raapaisi minua? Juku, en osannut arvatakaan että Kitty pitäisi minusta niin paljon..
Kun katsoin Meowthia ja pohdin sen luonnetta, se piti selvästi Kittystä, mutta ei pitänyt ihmisistä. Tuollaisen kouluttaminen voisi olla kivaa.
”Kitty napataan se!”
”Nya?” Kitty naukui hämmentyneenä.
”Tuollaiselle pokémonille täytyy opettaa vähän tapoja, eikö niin?” Minä virnistin. ”Jos aloitetaan DoubleSlapillä.”
Kittyn mielestä se oli loistava idea, ainakin se näytti innostuneelta. Meowth puolestaan katsoi meitä hölmistyneenä. Oliko se joku sovinisti? Se ei tosiaan näyttänyt ymmärtävän että Kitty oli antanut sille litsarin, se katsoi Skittyä suu ammollaan.
”Puolustaudu hitto vie!” Tim kuului huutavan. Meowth oli joko herrasmies tai korviaan myöten ihastunut, sillä, se pyrki enemminkin väistelemään Kittyn iskuja – sikäli kuin pystyi, sillä minun Skittyni oli nopea kuin myrskytuuli. Mutta oikeasti! Miksei tuo Meowth hyökännyt?
”Kitty, tee Tackle!” Minä määräsin. Kitty ponkaisi maasta nopeaan juoksuun, se näkyi vsin vilaukselta, sitten se törmäsi Meowthiin. Meowth näytti typerältä, sillä oli naamallaan hölmön näköinen virne, semmoinen kuin rakastuneilla – tai niin minä olin sen nähnyt. Siksikö se ei pistänyt vastaan kun Kitty kävi sen kimppuun?  Yksi lause: Rakastuneet ovat yksiä typeryksiä.
”Pamauta sitä Tail Whipillä!” Minä komensin.
”Nyaa!” Kitty naukaisi, se loikkasi kevyesti ilmaan, saadakseen hyvän vauhdin – tai sanotaanko iskuvoiman. Ihmettelin suuresti, että kun Kitty oli pamauttanut Meowthia hännällään päähän ja kovaa mutta silti pokémon nousi jaloilleen päätään ravistellen.
”Sitkeää tyyppiä siis.” Naurahdin kuivasti. ”Hyvä on sitten. Kitty tee Sing.”
Kitty naukaisi ja alkoi laulaa naukumislaulua. Sillä oli pehmeä ja lempeä ääni, jolla oli unettava vaikutus. Minua alkoi haukotuttaa, mutta mikä parasta, Meowth nukahti. Se ei nukkuisi kauan, mutta nyt olisi tilaisuus napata se, niinpä heitin Nest ballin kohti Meowthia.

Vihellyksen vanhat tarinat > 14: Prim ja pääsiäisen Lopunny

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Huhtikuussa 2013.

Olimme taas kerran tulleet Lerouxien kotikaupunkiin Charca Towniin. Viimeeksi me vietimme täällä uutta vuotta ja minä onnistuin vahingossa kamppaamaan Harleyn Brett-veljen. Mutta en tehnyt sitä tahallani! Harley kuitenkin puolusti minua. On hyvä juttu että kouluttaja on hiukan pelottavan näköinen.
Kevät oli saapunut. Se oli minun eka kevääni. Kuoriuduin nähkääs munasta joulukuussa, ennen joulua, enkä ollut ennen nähnyt paljasta maata, ruohikkoa tai kevättä. Belle kuitenkin on kertonut että keväällä on kaunista, ja hän oli oikeassa!
Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta. Näin ensikertaa sinisen taivaan. Lunta oli vielä pieninä nietoksina tien kulmilla, mutta maassa näkyi jo ruohoa, tai ainakin oletin sen olevan sitä. Se oli vihreää ja pehmeän näköistä.
”Hei, Harley!” Sanoin omalla kielelläni, sitä eivät ihmiset ymmärtäneet – ainakaan kovin hyvin, mutta Harley ymmärsi mukiin menevästi. Hyppäsin ilmaan ja jäin lopulta roikkumaan Harleyn käteen.
”Hei, katso, katso!”
”Mitä ihmettä sinä teet Prim?” Punahiuksinen tyttö naurahti ja nosti minut hartialleen.
Tökin tytön poskea ruskealla käpälälläni ja hoin: ”Katso tuota!”
”Ai tuo.” Tyttö naurahti. ”Se on ruohoa. Se näyttää paremmalta kesäisin.”
”Entäs tuo?” Kysyin häneltä osoittaen likaisen näköistä vesilammikkoa portin edessä. Oliko se jokin pieni juomapaikka?
”Se on kuralammikko.” Harley huokaisi. ”Älä vain hyppää sii-”
”Iääääk!” Kuulin pehmeän äänen huutavan. Jokin vaaleanpunainen lensi kaaressa Lerouxien talon portista suoraan kuralammikkoon. Kura roiskui ympäriinsä. Lammikossa makasi hyvin likainen Skitty.
”Kitty!” Kouluttajani huudahti.
”Sattuiko sinuun?” Minä kysyin.
”Nyyh.” Skitty nyyhkäisi. Kitty oli vaaleanpunainen ja kissan näköinen, mutta nyt hän oli ruskean möhnän peitossa.
”Voi, Kitty.” Harley henkäisi. Hän laski irti muovikassista, jota piti toisessa kädessään. Harley nosti Kittyn syliinsä varovasti. Kittyn turkista putoili ruskeita vesipisaroita.
”Minä ihan arvaan ketkä tämän ovat tehneet!” Harley huudahti ärtyneenä. ”Odottakoon vain kun saan heidät käsiini!”
”Älä huole Kitty.” Minä lohdutin. ”Harley kuivaa sinut ja hoitaa ennallesi.”
”En minä itsestäni olekaan huolissani.” Kitty naukaisi. ”Vaan siitä, mitä Harley-tan tekee niille.”
”Niille?” Minä kysyin, toista korvaani höristäen.
”Kohta näet.” Kitty lupasi.
”POJAT!”  Harley karjaisi korvia huumaavasti. Hän oli pelottava vihaisena. Harley marssi suoraan narisevasta portista sisään, hän jätti ostoskassinkin makaamaan tielle.
En ollut koskaan nähnyt mitään yhtä sotkuista. Koko piha oli aivan mutainen, ja mikä pahinta kaikki pihalla olijat näyttivät pitävän siitä, koska olivat yltä päältä siitä mitä Harley oli nimittänyt kuraksi. Se ei näyttänyt kovinkaan kauniilta. Harleyn veljet, kaikki neljä sekä heidän pokémoninsa olivat ihan kuran peitossa.
”Hyi.” Minä mutisin.
”Älä muuta virka.” Kitty naukui.
”Älkää ottako heistä mallia.” Harley mutisi. ”Pojat ovat ällöttäviä.”
Olimme leikkineet talvella lumisotaa, sellaista leikkiä, jossa heitettiin muita lumipalloilla. Mutta täällä oli menossa joku muu leikki, sillä ne viskelivät toisiaan löysillä mutapalloilla.
Harley huokaisi ärtyneenä.
”Missä minun kaksi muskettisoturiani ovat?”
Ozzy hyppäsi alas ikkunasta. Hän oli keikkunut ikkunalaudalla jo silloin kuin lähdimme ostamaan kaupasta pääsiäisherkkuja. Nyt Ozzy pomppasi alas ikkunasta – ja käytti Brettin selkää laskeutumisalustana. Siitä hän pomppasi maahan ja juoksi. Suoraan Harleyn ja meidän eteen.
Talon ovi oli auki. Saphire – hän joka oli Psyduck, kompasteli ovesta ulos.
”Ozzy ja Saph, tehkää noihin idiootteihin kunnon Water Gun.” Harley käski. Ozzy ja Saphire ampuivat mutaista ihmispokémon massaa vesiryöpyillä.
”Mitä hel..”
”Arvaa.” Harley sanoi Brett-veljelleen pistävästi.
”Hitto, Harley.” Tim huokaisi. ”Pitääkö sun aina keskeyttää kaikki hauska?”
”Se on pikkusiskona minun yksinoikeuteni.” Harley luikautti. ”Sitä paitsi, te kiusasitte minun Skittyäni.”
”No, sori.” Brett murisi. ”Ansaitsisit kyllä itse mutapesun..”
”Haista paska.” Harley vastasi. ”Tulkaahan, viedään Kitty sisään.”

Kitty sätki ja potki kun Harley yritti kylvettää häntä. Kissapokémonina Kitty tietenkin inhosi vettä.
”Kitty, haluatko muka jäädä likaiseksi?” Harley kysyi.
”Koeta kestää Kitty.” Minä puolestani rohkaisin. ”Se on pian ohi.”
”En tahdo kylpyyn!” Hän intti.
”Kitty, rauhoitu.” Harley yritti puhua hänelle lempeästi. ”Et sinä huku, lisäksi tulet kipeäksi, jos nuolet tuon mudan itse pois.”
”Et saa tulla kipeäksi pääsiäisenä!” Minä intin. Seisoin kylpyammeen reunalla, kun Harley yritti pidellä Kittyä paikoillaan sieni toisessa kädessä. Kitty räpiköi kylpyvedessä.
”Tahdon pois!” Hän maukui.
”Pääset pois, kun olet puhdas.” Minä lohdutin. ”Sitten voimme leikkiä yhdessä ja..Uiiiih!”
”Prim, minähän sanoin että siinä käy noin.” Harley naurahti ja katsoi lempeästi minua, joka olin tipahtanut Kittyn viereen kylpyammeeseen. Ei minulla ollut mitään vettä vastaan, en ymmärtänyt miksi Kitty inhosi sitä niin paljon vettä, lämmin vesihän tuntui mukavalta turkkia vasten!
”No niin, Prim.” Harley sanoi lempeästi ja ojensi minulle pienen vaaleanpunaisen pesusienen. ”Autahan.”
”Joo!” Minä hihkaisin. Kastoin pesusienen veteen, nostin sen ja asetin Kittyn pään päälle. Aloin hieroa Skittyn mutaista päätä sienellä, Harley taas putsasi kissapokémonin kylkiä. Kumma kyllä Kitty ei enää mekastanut tai pärskinyt vettä ympäriinsä.
”Onko nyt parempi olo, kun olen tässä vieressä?” Minä kysyin uteliaasti.
”Joo.” Kitty myönsi. ”Mutta en silti tykkää vedestä!”
”Hoo, tämähän on tutun näköinen näky.”
”Häivy, Qwill.” Harley sanoi kylpyhuoneen oven suussa seisovalle veljelleen.
”Ei kun oikeasti.” Qwill sanoi. ”Muistatko kun leikittiin mutasotaa lapsina?”
”Kuinka voisinkaan unohtaa..” Harley huokaisi silmiään pyöritellen.
”Äiti pakotti sinut kylpyyn.” Qwill-setä nauroi. ”Ja sinä et suostunut millään pestäväksi. Sitten Lucia tipahti ammeeseen ihan kuin Primrose.”
”Missähän se nyt on?” Harley pohti. ”Jokohan se on kehittynyt?”
”Ken tietää.” Qwill sanoi kohauttaen hartioitaan. ”Troy muuten toi ostoksesi sisään.”
”Pysykää kaukana niistä. Muuten huomiseksi ei jää mitään.” Harley murahti. ”Vaikka…”
”Senkin pentele!” Kuulin Jillin karhean äänen huutavan. Hän oli kai taas leikkimässä lempileikkiään – joksi me sitä nimitimme.
”Minä nokin sinut reikiä täyteen ja siitä voit olla varma!”
Hän oli Skarmory, joka oli kuoriutunut uutena vuotena, emmekä me – siis kukaan meistä tullut toimeen hänen kanssaan.
”Uaaaaah!” Harleyn Brett-veli kirkui kuin tyttö. ”Harley! Käske toi hullu Skarmory pois perseeni kimpusta.”
Harley naurahti ja kuiskasi meille: ”Enkä. Pysyypähän pois suklaamunien kimpusta.”
Kittyn turkin alkuperäinen vaaleanpunainen sävy oli lähes palautunut, ja hyvä niin. Kylpyvesi sen sijaan oli muuttunut rusehtavaksi.
”Kas niin.” Harley sanoi lopulta. ”Olet puhdas taas, Kitty.”
”Vihdoinkin!” Kitty henkäisi. ”Tahdon pois täältä!”
”Hetki vielä, Kitty.” Harley rauhoitteli. Ammeen vieressä, lattialla oli viininpunainen pyyhe, jonka hän otti syliinsä ennen kuin nosti Kittyn ammeesta.
”Kas noin.” Hän nosti Kittyn altaasta ja kietoi Skittyn pyyhkeeseen. Harley näytti aika ilkeältä, ensi näkemältä, mutta ei hän ilkeä ollut. Kun hän kuivasi Kittyä, hän näytti todella kauniilta, hänen rubiinin värisissä silmissään oli lempeä hehku ja hän hymyili pienesti, kuin enkeli..
”Prim, tuletkos?”
Kitty seisoi täysin kuivana ja turkki pörheänä lattialla, Harleyn vieressä. Minä hyppäsin ammeesta suoraan Harleyn syliin.

Sinä iltana istuimme kaikki, Harley, Ozzy, Kitty, Saphire, Ceres, Jill, Indigo ja minä olohuoneessa takan edessä. Harley harjasi Kittyn turkkia. Me muut selasimme vanhaa valokuva-albumia. Erityisesti huomioni kiinnitti eräs kuva. Kuvassa oli pieni tyttö, jolla oli punaiset pitkät hiukset ja suuret silmät. Tyttö leikki Bunearyn, siis minunlaiseni kanssa. Mutta tämä Buneary oli erilainen, ei kuin minä. Minulla oli ruskea turkki, vaaleankeltaiset takatassut ja korvan tupsut. Tällä Bunearylla oli hitusen vaaleampi ja punertavampi turkki, lisäksi hänen tupsunsa ja tassunsa olivat vaaleanpunaiset.
”Indigo, katso tätä!” Minä hihkaisin siniselle Swinub-ystävälleni, joka istui vieressäni.
”Mitä niin?” Indigo kysyi hämmästyneenä. ”Onko tuo kouluttaja nuorena?”
”Missä?!” Hihkaisi Ozzy, joka oli Harleyn startteri. Hän piti Harleysta ehkä hiukan liikaakin. Ozzy kurottautui katsomaan valokuvaa.
”Pitkät hiukset sopivat hänelle!”
”En minä hiuksia tarkoittanut.” Huokaisin. ”Katsokaa tuota Bunearya.”
”Se on erivärinen kuin sinä, Prim.” Indigo hoksasi. ”Miksiköhän?”
”Sen kun tietäisi.” Minä huokaisin.
”Ai tuo.” Harley naurahti, hän oli huomannut, miten me tutkimme vanhaa valokuvaa. ”Lucia oli äidin viimeinen pokémon. Shiny Buneary. Leikin sen kanssa paljon pienenä.”
Vai että Shiny. En ollut koskaan kuullutkaan tuota sanaa, mutta kaipa se merkitsi jotain erikoista.
”Huomenna saadaan syödä paljon herkkuja!” Indigo totesi.
”Sinä syöt aina paljon, Indy.” Kitty naurahti Harleyn sylistä.
”Mutta huomenna onkin pääsiäinen.” Indigo puolusteli. ”En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta saadaan ainakin syödä paljon herkkuja!”
”Varo vain, ettet liho.” Sarkastinen Jill murahti nurkasta, kauempana meistä.
”Jill, miksi olet siellä?” Tulisit tänne meidän kanssa.”
”Ei huvita.” Skarmory vastasi.

Me nuorimmat pokémonit, minä, Indigo ja Jill menimme aikaisin nukkumaan. Ennen tutimaan lähtöä kävin vielä keittiössä. Viihdyin siellä, koska siellä tuoksui samalta kuin Harley. Pääsiäismunat – kaikki neljäkymmentä, oli asetettu keittiön pöydälle suureen kulhoon. Kukaan ei ollut koskenut niihin. Veikkasin, että Harleyn isoveljet eivät uskaltaneet Jillin takia varastaa yhtään suklaamunaa.
Minä nukuin Harleyn sängyssä, vaikka Ozzy ei tykännyt siitä, koska se oli muka hänen paikkansa. Joskus Ozzy osasi olla tosi mustasukkainen Harleyn huomiosta.
Harleyn sänky oli mukavan pehmeä, eikä hän kuorsannut yhtään. Luulin nukkuvani koko yön kuin tukki, ja herääväni suklaan tuoksuiseen, aurinkoiseen pääsiäisaamuun. Mutta minä heräsin.
Jänispokémonina korvani olivat herkät äänille. Kuulin oudon onton tömähdyksen alakerrasta.
”Mitä ihmettä tuo oli?” Pohdin unisesti. ”Se kuului alakerrasta.”
Painoin pääni uudelleen Harleyn tyynylle, suljin silmäni ja koetin saada unenpäästä kiinni, mutta se ei onnistunut.
”No, voin kai käydä katsomassa..” Minä pohdin ja nousin raukeasti ja katsoin alas. Oli pimeää, enkä nähnyt hyvin pimeässä, alapuolellani pitäisi olla jokin kori. Niin minä sitten hyppäsin alas vain pudotakseni Kittyn ja Indigon niskaan.
”Auts!” Indigo parahti.
”Prim, mene ihmeessä jo nukkumaan!” Kitty kehotti.
”Anteeksi.” Minä vinkaisin. ”Mutta kun kuulin alakerrasta ääniä ja..”
”Mitä ääniä?” Kitty naukui väsyneesti.
”En osaa selittää sitä.” Minä sanoin hiljaa. ”Mutta tahdon saada selville mitä ne olivat. Vaikka siellä nyt vain joku Harleyn veljistä mutta..”
”Minä tulen mukaan.” Indigo haukotteli. ”Tarvitsen iltapalaa.”
”Tarkoitat kai yöpalaa?” Kitty naukui raukeasti. ”Kai minäkin tulen..”
Suoraan sanoen, näköni pimeässä oli surkea, eikä Indigo nähnyt eteensä. Kittyllä täytyi olla kestämistä, sillä vanhimpana se kulki meidän muiden edellä. Ja minä kompuroin kokoajan koska en nähnyt nenääni pidemmälle, ja törmäsin Kittyyn, jonka juuri ja juuri näin edessäni. Aina kun törmäsin Kittyyn, Indigo puolestaan törmäsi minuun, koska näki pimeässä minuakin huonommin.
”Missä ovi on?” Minä kuiskasin.
”Suoraan edessä.” Kitty kuiskasi takaisin. ”Tunnen tuulen vireen.”
”Onko jossain ikkuna auki?” Indigo pihahti.
”Varmaan.” Kitty naukui hiljaa. Astuimme huoneen ulkopuolelle. Oli kylmä. Jossain oli tosiaan ikkuna auki.

”Missä portaat ovat?”
”Ihan tuossa lähellä?”
”Kitty, missä sinä olet?”
”Olen ihan edessäsi.”
”Ai joo, näen sinut.”
”Prim, missä olet?”
”Täällä!”
”Ai niinpä oletkin. Odota!”
”Indy, älä juokse!” Kitty komensi. ”Sillä muuten me..”
Liian myöhäistä. Indigo rynnisti pimeältä käytävällä meidän luoksemme, meidän jotka katsoimme alas pimeisiin portaisiin aivan reunalla. Kävi kuten varmaan ajatteletkin, putosimme portaat alas sellaisella räminällä, että näin jälkeenpäin ihmetyttää, miksei kukaan herännyt siihen.
”Auts.” Kitty naukui.
”Tuota en tahdo tehdä uudelleen.” Minä mutisin.
”Olen pahoill..” Indigo aloitti mutta jätti lauseensa kesken. Kuulin hänen vetävän ilmaa keuhkoihinsa. ”Yök. Mikä täällä haisee?”
”Haisee?” Minä toistin. ”En minä mitään haista.” En haistanut mitään, tavallisuudesta poikkeavaa.
”En minäkään.” Kitty myönsi. ”Mutta te Swinubit omistatte hyvän hajuaistin.”
”Mitä sinä haistat, Indy?” Minä kysyin.
”Liejua, mutaa ja roskia.” Swinub vastasi.
”Mistä?” Kitty kysyi.
”Keittiöstä.” Indigo kuiskasi. ”Ikkuna taitaa tosiaan olla auki.”
”Se selittää kylmyyden.” Minä tuumin.
”Mennään sitten.” Kitty naukui. ”Tahdon päästä pian takaisin nukkumaan.”
Indigo kulki edellä, hänen nenäänsähän tässä seurattiin. Kitty kulki hänen takanaan ja minä hänen perässään. Tuuli vihelsi korvissani. Kuljimme hiljaa kohti keittiötä, näin edelleen huonosti pimeässä mutta tiesin minne mennä. Indigokin tiesi, sillä hän seurasi nenäänsä. Keittiössä oli kylmä. Ikkuna oli auki.
”Kukakohan tuon on jättänyt auki?” Minä pohdin. Katsoin ympärilleni keittiössä. Kaikki näytti olevan paikallaan. Paitsi se tuoli. Yksi neljästä puutuolista, jotka olivat pöydän ympärillä. Yksi tuoli makasi nurin – selällään, niin kai voisi sanoa lattialla.
”Tuoli on kaatunut.” Minä kuiskasin. ”Miksiköhän?”
”Siksi että se joka tuli ikkunasta kaatoi sen.” Sanoi sarkastinen, rosoinen ääni. Me kaikki kolme säpsähdimme. Jill, Skarmory seisoi takanamme.
”Jill!” Kitty huudahti ärtyneenä. ”Miksi sinä noin teit? Säikytit meidät!”
”Huvin vuoksi.” Skarmory sanoi ivallisesti. ”Aloinkin jo miettiä, huomaisiko kukaan mitä täällä tapahtuu. Hyvä homma pehmo-pupu.”
”En ole pehmo pupu!” Minä kiivastuin. ”Mitä sinä edes teet täällä, Jill?”
”Nukuin täällä kunnes se limapallo tuli.” Jill jatkoi sarkastisella äänen sävyllä.
”Mikä limapallo?” Kitty ihmetteli.
”Se joka tuli ikkunasta.” Jill huokaisi turhautuneena.
”Se haisi kamalalta.” Indigo totesi.
”Ja vei jotain.” Jill ilmoitti. ”Vai mitä pupu pehmo?”
”Mitä sitten?” Minä kysyin ja katsahdin pöydälle. Kulho jossa pääsiäismunat olivat olleet, oli poissa.
”Pääsiäismunat!”
”Oikein.” Jill murahti. ”Voisinpa tästä lähteä..”
”Minne?” Kitty kysyi.
”Limanuljaskan perään tietenkin!” Jill ärähti. ”Te sitten olette hitaita!”
”Minä tulen mukaasi!” Minä huudahdin. ”Ei siksi että tykkäisin sinusta, vaan koska tahdon!”
”Minäkin tulen.” Indigo ilmoitti. ”Tarvitset minun hajuaistiani, jotta löytäisit sen tyypin jota etsit.”
”Minäkin tulen.” Kitty sanoi. ”Jos te menette, ei minulla ole vaihtoehtoa.”
”Pitääkö minun tosiaan ottaa teidät mukaan?” Jill valitti. ”No hypätkää sitten selkääni.”

Epäilin jaksaisiko Jill kantaa meidät kaikki, mutta olin väärässä. Hän oli vahvempi kuin miltä näytti.
”Se joka valittaa kuoppaisesta kyydistä, lentää heti kyydistä.” Jill ilmoitti. ”Tämä selvä?”
”Joo.” Me kaikki kolme sanoimme yhteen ääneen.
Jill osasi lentää, Ozzy sanoi kerran että ehkä hän oli siksi niin kiukkuinen, ettei osannut lentää – mutta se ei tainnut olla syy.
”No sinipallo, missä se on?” Jill kysyi Indigolta.
”Suuntaa Route ykköselle.” Indigo sanoi. ”Hyi. Hirveä löyhkä!”
”Okei!” Jill hihkaisi. ”Pitäkää kiinni!”
”Mistä?” Minä kysyin.
”Mistä minä tiedän!” Jill vastasi. Hän kiihdytti vauhtia, eikä vain kiihdyttänyt, sitä nopeutta ei voi kuvailla sanoin, tai ehkäpä sanalla valon nopeus. En tosin tiedä, miten nopeasti valon nopeus liikkui, mutta aloin jo voida pahoin.
”Tuolla se läskikasa on!” Jill huudahti voitonriemuisasti. Hän laskeutui hieman, niin että mekin näimme liejusta koostuvan pokémonin. Se tosiaan haisi hirveältä ja sillä oli mukanaan pääsiäsmuna kulho!
”Pure Swiftiäni pösilö!” Jill huudahti ja ampui sädehtivän tähtisateen kohti haisevaa pokémonia. Pokémon kaatui maahan, ja menetti otteensa pääsiäismuna kulhosta. Se makasi maassa tuntemattoman pokémonin edessä.
”Anna pääsiäismunamme takaisin!” Minä sanoin tomerana.
”Ne eivät ole sinun!” Indigo lisäsi.
”Oo.” Pahan hajuinen pokémon sanoi huvittuneella äänellä kun oli ensin päässyt ylös naamaltaan. ”Rupeavatko pikku tiitiäiset uhittelemaan?”
Loikkasin alas Jillin selästä, painoin jalkani viileää nurmea vasten ja katsoin varasta uhmakkaasti.
”Me emme ole mitään tiitiäisiä!” Huusi Kitty hypätessään alas Jillin selästä.
”Ja vaikka olisimme..auts!” Indigo taas ei onnistunut laskeutumaan kovin, hän nimittäin kaatui laskeuduttuaan suoraan kyljelleen.
”Mitä olitkaan sanomassa, raitapaita?” Pokémon kysyi ja katsoi meitä ylimielisesti. ”Muutenkaan teistä ei olisi minulle vastusta.
”Hei!” Jill huudahti närkästyneenä. ”Jos tapella tahdot, vastustajasi seisoo täällä!”
”Tuskin.” Pokémon sanoi silmiään pyöräyttäen.
”Anna pääsiäismunat takaisin!” Minä toistin.
”Sattuiko sinuun, Indy?” Kitty naukui.
”Eipä juuri.” Swinub nousi ylös ja ravisti sinistä turkkiaan.
”Mitenkäs muuten tuo outo väri?” Pokémon piruili.
”Harley sanoi että olen sininen koska olen erikoinen!” Indigo puolustautui. ”Hän sanoi että turkkini on kaunis!”
”Vale.” Limapallo pokémon paukautti.
”Eikä ole!” Kitty kiisti. ”Harley ei valehtele meille!”
”Kouluttaja siis pitää oikun värisistä pokémoneista.” Limanuljaska naurahti katsahtaen Indigoa, joka vinkaisi kimeästi.
”Söheltävistä pehmoleluista.” Hän katsahti minua merkittävästi. ”Ja kyllä, minä näin sen uuden vuoden tapauksen.”
”Tai ylipirteistä kissoista.” Hän katsahti Kittyä. ”Puhumattakaan koviksista.” Se katse oli suunnattu Jillille.
”Ei se minua kiinnosta.” Jill tuhahti.

”Nyt saa riittää, Grimer!” Ääni oli pehmeä ja se täytti ilman. Jokin lensi pitkän loikan avulla ilman halki, melkein kuun korkeudelta. Se jokin laskeutui meidän eteemme. Hän oli kaunis. Hän oli jonkinlainen suuri kaniinipokémon. Hänen turkkinsa kimalsi kuunvalossa, ja hän oli poikkeuksellisen värinen, punertavan ruskea. Osat hänen pitkistä korvistaan olivat vaaleanpunaisia, niin kuin sillä valokuvan Bunearylla.
”Lopunny.” Grimer sanoi kitkerällä äänellä. ”Taas täällä.”
”Grimer-hyvä, aina kun sinä yrität pilata jonkun täkäläisen perheen pääsiäisen, minä olen paikalla estämässä sen.” Lopunny sanoi täysin rauhallisella äänellä. ”Lisäksi, minua ottaa kamalasti päähän se miten parjaat näitä pokémoneja, koska heillä on kouluttaja. Iskikö kateus.”
”Ei tietenkään!” Grimer ärähti.
”No mitä aiot, Grimer?” Lopunny kysyi ja astui haastavasti askeleen eteenpäin siroilla jaloillaan.
Grimer näytti punnitsevan Lopunnyn sanoja, lopulta hän kuitenkin karjaisi turhautuneena. ”Joskus minä vielä päihitän sinut, pahuksen Lopunny!”
”Sitä odotellessa.”  Lopunny sanoi kuivasti. ”Tavataan taas ensipääsiäisenä.”

Grimer katosi niin äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Mutta se ei meitä haitannut. Oli vain onni että pääsimme hänestä eroon.
”Kuka tuo on?” Kitty kysyi.
”Mikä tuo on?” Indigo jatkoi.
”En minä vaan tiedä.” Minä kuiskasin vastaukseksi. ”Mutta onneksi hän tuli auttamaan.”
”Pöh.” Jill murahti.
Silloin Lopunny kääntyi. Hän tosiaan oli kaunis kuin kukka. Hänellä oli kapeat kauniit kasvot ja suuret rubiinin väriset silmät, saman sävyiset kuin Harleyllakin oli.
”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi lempeällä äänellä.
Kukaan ei vastannut.
”O-Olemme me.” Minä piipitin lopulta hermostuneena. ”Kiitos avustanne!”
Lopunny hymyili vastaukseksi.
”Kumma juttu.” Kitty tuumi. ”Täälläpäin ei liiku Grimereita.”
”Tuo tapaus tulee joka pääsiäinen.” Lopunny selitti. ”Hän pitää Charca Townin suklaamunista vähän liikaa.”
”Tuleeko neitikin tänne joka pääsiäinen?” Indigo kysyi.
”Pääsiäisenä, jouluna, juhannuksena.” Jänö luetteli. ”Pidän tästä kaupungista.”
”Oletko syntynyt täällä?” Kitty kysyi.
Lopunny nyökkäsi.
”Jill, mitä oikein teet?” Minä ihmettelin. Tämä oli tasan ensimmäinen kerta, kun näin Jillin tekemässä mitään muuta kuin mököttämässä, mutta nyt hän todellakin teki jotain ihan muuta kuin mökötti. Jill nimittäin keräsi maasta pudonneita pääsiäismunia, ja asetteli niitä takaisin kulhoon.
”Käytä silmiäsi, senkin idiootti.” Jill murahti. ”Minähän en aio roikkua täällä koko yötä.”
”Niin.” Kitty nyökytteli päätään. ”Meidän pitää palata. Ajatella jos meidän poissaolomme huomataan!”
”No auttakaa sitten!” Jill ärähti.
”Joo!” Minä hihkaisin. ”Indy, Kitty, tulkaa!”

Minua alkoi jo väsyttää. Autoimme kaikki pääsiäismunien keräämisessä, eikä niiden kokoon saamisessa mennyt aikaakaan. Se oli hyvä, sillä minua hieman pelotti ajatus siitä että Harley heräisi ja huomaisi poissa olomme.
”No niin.” Kitty naukaisi. ”Jill maahan.”
”Anteeksi mitä?” Jill älähti kun olimme keränneet kaikki suklaamunat.
”Sinun pitää mennä ihan maahan että saamme nostettua kulhon selkääsi.” Kitty vastasi. ”Jaksatkohan sinä kantaa sen!”
”Totta kai!” Jill murahti. ”Kannan vielä teidätkin, sillä teitä ei parane jättää tänne yksin, eksytte vielä!”
”Mutta jaksatko varmasti kantaa meidät kaikki?” Kysyin epäilevästi.
”Se on hyvää treeniä.” Skarmory totesi.
Täytyy kyllä sanoa, etten ollut nähnyt Jilliä niin alamaissa – kuvainnolisesti siis. Hän joutui makaamaan maassa, jotta pystyimme hilaamaan ja nostamaan pääsiäismuna kulhon hänen selkäänsä. Se oli rankkaa, sillä minä tein melkein kaiken nosto työn, koska olin ainoa, jolla oli raajat. Juuri silloin olin niin väsynyt, etten jaksa edes muistaa millä ilveellä sain nostettua munakulhon Jillin selkään. Minun täytyy vieläpä nostaa Jillille hattua siitä, että hän jaksoi nousta siivilleen niin suklaamunakulho kuin mekin keikkumassa selässään. Kun istuin siinä, tukemassa kulhoa, siltä varalta, ettei se vaan putoaisi, katsahdin ilmasta käsin vielä kerran paikkaan jossa olimme kohdanneet Grimerin ja Lopunnyn, halusin nähdä sen lumoavan kauniin jänispokémonin vielä kerran. Mutta ei siellä ketään ollut. Huokaisin hiljaa.
”Kaipa hän oli jokin harvinaisuus, sellainen jonka näkee vain pääsiäisen aikaan.”

Kommentit:

Cinna

Tätä siitä saa, kun ei vastaa tarinaan ajoissa, viime yönä näin jotakin tämän tarinan nimeen viittaavaa unta. :’D En kyllä oikein muista siitä paljoa mitään.

Asiasta puskaan, ihana tarina! Todella söpö/suloinen ja kuten olen useampaan otteeseen ympäriinsä sanonut, tykkään todella paljon näistä ”pokemonin näkökulmasta”-tarinoista. Niissä kun pääsee niin syvemmin perehtymään ryhmän jäsenten luonteisiin ja pokemoneihin muutenkin. Loppu varsinkin oli mieleen, vaikka oli kyllä koko tarina kokonaisuudessakin, sait päätettyä tuon tarinan juonen hyvin. Eipä tässä kai muuta, yksi lemppari-pääsiäistarinoista tältä vuodelta, mitä porukka on kirjoitellut. x]

Kittylle, Primille, Indigolle ja Jillille 25 exp ja sinulle §35.
+ Pääsiäistavarat

Vanhat Vihellyksen tarinat 13 > Romanttista hömppää

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Maaliskuussa 2013.

”Skaaaaar!” Kiljaisi sylissäni oleva vasta kuoriutunut Skarmory.
”Fee..” Mutisi pieni Feebas sen vierellä.
”Swiiiii!” Sininen Swinub äännähti.
Skarmory avasi siipensä, niin että otteeni kirposi kaikista kolmesta kuoriutuneesta. Ne rysähtivät lattialle, pieni Feebas putosi sinisen Swinubin selkään.
Skarmory sen sijaan liihotteli ympäriinsä tuijotellen muita pokémoneja ylen katsovasti.
Silloin juuri Brett, tuo ainainen iltojen piristys saapasteli ovesta sisään, ja minun on myönnettävä että se oli hauska näky. Sillä heti kun pieni Skarmory näki Brettin, se päätti syöksyä veljeni kimppuun.
”Skaaaar!” Pokémon karjaisi ja syöksyi ilmasta kohti veljeäni.
”Ääääk!” Brett karjaisi ja maastoutui.
Minä nauroin ja poimin maasta pudonneet pokémonit.
”Tuo on Brett.” Minä mumisin. ”Hän on suurimman osan ajastaan idiootti, älkää välittäkö hänestä.”
”Oshaiiik!” Ozzy hikkasi keittiön pöydältä.
”Swi?” Pieni Swinub katsoi Ozzya ihmeissään.
”Sitä se juopottelu teettää.” Minä mutisin. ”Älkääkä vain kokeilko, aiheutatte kouluttajallenne harmaita hiuksia.”
”Fee?”
”Pitkä juttu pikku.. Nemo. Joo Nemo on hyvä nimi sinulle.” Minä sanoin ja taputin Feebas-vaavini kovaa kuorta.
”Fee!” Nemo-Feebas vastasi.
”Swinub!” Pieni sininen Swinub röhkäisi – possu kun oli.
”Ja sinä saat nimeksesi Indigo.” Minä päätin. ”Sinä olet aivan Indigon näköinen.”
”Swi!” Pieni Swinub ilostui.
”Skaaaaaaar!”  Skarmory äännähti jahdatessaan veljeäni ympäriinsä.
”Hui saa..!” Velikulta karjaisi ja sen jälkeen kuulin ulko-oven pamahtavan auki ja sitten kiinni. Minä nauroin.
”No niin Skarmory tule tänne, niin ristitään sinutkin.” Minä kehotin. Ja Skarmory toki tuli, mutta tullessaan hirveällä tuntinopeudella se nokkaisi terävällä nokallaan minua suoraan oikeanpuoleiseen poskeen.
”Au!” Minä voihkaisin. ”Mikäs virka tuolla nyt oli?”
”Skaaaaar!” Skarmory julisti ja laskeutui eteeni. Se katsoi minua määrätietoisesti, ja vaikka sitä ei erottanutkaan, olin varma että Skarmory hymyili. Siitä tuli melkein mieleen..
Laskin muut pokemonit sylistäni.
”Hmm.. olet kova tyttö vai?” Minä naurahdin ja kosketin Skarmoryn metallin harmaita kasvoja.
”Skar!” Skarmory nokkasi poskeani.
”Auts!” Minä kiljahdin. ”Uskotaan sitten. Sinä olet ilmiselvä Jill.”
Olin aina tahtonut saada koulutettavaksi sellaisen pokémonin kuin äidin Starly. Sellaisen joka oli yhtä raisu, päätin että jos joskus kohtaisin yhtä raisun pokémonin, se saisi nimekseen Jill.

”Hei!” Vaimea ääni kutsui. ”Oletko kunnossa?”
Huuliltani pääsi pieni voihkaisu, päähäni koski, kuin Saph olisi käyttänyt päätäni trampoliinina.
”Sattuiko pahasti?” Ääni kuului uudelleen, se oli samettinen pojan ääni. Ihan liian läheltä kasvojani.
”Chikoriiii!” Kuulin Chikoritan parkuvan.
”Älä itke, Chikorita.” Kuulin pojan lohduttavan. ”Auts!”
”Oshawott!” Oshawott huusi kipakasti, ja silloin taivas avautui ylleni – tai siltä se ainakin tuntui. Kasvoni nimittäin kastuivat.
”Äh.” Minä mutisin ja raotin silmiäni. ”Ozzy, mitä ihmettä oikein pelleilet? Mitä hel-?”
Tiedättekö mitä näin? Näin pojan, jolla oli niityn vihreät pörröiset hiukset, sekä lämpimät siniharmaat silmät, saman pojan, jota vastaan muistelisin otelleeni. Eikä se ollut pahin asia, pahin asia oli se, että vastustajani makasi ihan päälläni.
”Mitä hittoa kuvittelet tekeväsi?”
”Oletko kunnossa?” Poika kysyi.
”En koska makaat häiritsevästi päälläni!”
”Chikoriiiiiriiii!” Ceres vollotti vieressäni.
”Oshaaaaa!” Ozzy takoi kädentyngillään päälläni makaavan pojan oikeaa hartiaa.
”Sattuuko johonkin?” Poika kysyi.
”No sattuu helvetisti!” Minä murisin. ”Ja sekin vain siksi että makaat päälläni.”
Poika vierähti pois päältäni. Haukkasin nopeasti happea ja nousin istumaan. Ozzy lätki vieläkin muukalaista, tällä kertaa se käytti apunaan kantamaansa simpukan kuorta.
”Riittää jo, Ozzy.” Minä huokaisin. ”Voi, Ceres. Älä nyt itke.”
Mutta Cereshän itki kuin seula. Ozzy kyllä lopetti vieraan mukiloinnin tajuttuaan että olin jälleen tajuissani, mutta pieni Chikoritani vain vollotti.

Liikahdin, tai oikeastaan yritin nousta, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Vasemmassa jalassani oli karmean näköinen, verinen pitkä nirhauma, säären kohdalla. Sukkahousuni oli kulunut rikki koko alueelta.
”Aih. Ceres voisitko tulla tänne?” Minä kysyin. ”En taida voida oikein liikkua.”
”Chiko..” Ceres niiskutti, ja kipitti katse maahan painettuna luokseni. Nostin pikkuisen varovasti syliini ja katsoin suoraan sen punaisiin silmiin.
”Voi, Ceres.” Minä huokaisin. ”Annathan anteeksi? Ei minun olisi pitänyt käyttää sinua ottelussa, varsinkaan siinä mielentilassa.. onneksi sinun ei käynyt pahemmin.”
Olihan Ceresillä toki kasvoissa pari mustelman alkua, mutta muuten se oli täysin terve. Ceres vilkuili kyyneleet silmissä veristä jalkaani.
”Älä sinä siitä huolehdi.” Minä vakuutin. ”Kyllä minun koipeni kuntoon tulee.”
”Osha!” Ozzy murahti tuntemattomalle pojalle ja käveli suoraan eteeni käden tyngät eteeni levitettynä.
”Ozzy, auttaisitko?” Minä kysyin. Pieni Oshawott kääntyi heti minun puoleeni tummansiniset silmät kimallellen.
”Käyttäisitkö Water Gunia haavaan?” Minä kysyin. ”Se täytyy puhdistaa, ellen välttämättä halua hyppiä yhdellä jalalla.”
”Oshaawott.” Ozzy äännähti ja sylki suustaan vesiryöpyn jalalleni. Kylmä vesi kirveli vasten tuoretta haavaa, mutta se olisi pieni hinta, verrattaen siihen että haava tulehtuisi.
”Kiitos, kamu.” Minä hymyilin ja taputin Ozzya päälaelle. ”Yritetään päästä täältä ulos.”
”Osha!”
”Chiko!”
Yritin nousta ylös, mutta se oli hankalampaa kuin olin kuvitellut. Tai no ei nouseminen tuottanut minulle ongelmia, mutta pystyssä pysyminen tuotti.  Horjahdin oitis, ja olisin varmasti iskeytynyt taas maahan mutta, joku nappasi minut syliinsä, enkä ollut lainkaan iloinen siitä.
”Näpit irti minusta, viherpiipertäjä!”
”Et pysty kävelemään tuolla jalalla.” Vihreähiuksinen poika väitti. ”Etkä varmasti osaa ulos tästä luolasta ilman apua.”
”Minä sinulta apua kysy..” Minä murisin.
”Kuule, Harley – saanhan kutsua sinua etunimel-”
”Oshaaaa!” Ozzy kävi oitis vieraan kimppuun, ja yritti läpsiä poikaa uudemman kerran kuorensa kanssa.
”Ozzy, anna olla.” Minä huokaisin. ”Jos tahdon potkaista tuota, teen sen itse.”
”Oshawott.” Pieni Oshawott nyökkäsi ja hymyili omahyväisesti.
”Oshawottisi on aika suojeleva.” Poika totesi. ”Siitä myös näkee, että se on hyvin kiintynyt sinuun. Tuo Chikorita taas..”
”Tuli mukaan vasta äskettäin.” Minä pistin väliin. ”Ja lakkaa arvioimasta pokémonejani, kiitos.”
”Et vastannut kysymykseeni.” Poika naurahti. ”Saanko kutsua sinua etunimellä, neiti Leroux?”
”Ihan sama.” Minä töksäytin ja liikahdin hermostuneesti. ”Mikäs sinun nimesi sitten on?”
Poika nosti päänsä ja tuijotti pitkään kivivyöryn tukkimaan tunneliin ennen kuin suvaitsi vastata.
”Jaa-a. En tiedä.” Poika huokaisi.
”Miten niin et tiedä?” Minä tivasin.
”No kun ei minua ole ikinä kutsuttu millään nimellä.” Poika sanoi hiljaa. ”Paitsi sinä äsken. Ehkä minun nimeni olisi Viherpiipertäjä..”
”Se oli haukkumanimi senkin pönttö pää!”
”Tai ehkä pönttö pää..”
”Sekin oli nimittelyä! Eikö sinulla ole aivoja?”
”Asiasta toiseen.” Poika sanoi. ”Meidän pitää päästä täältä pois, halusit minun auttavan, tai et. Totuus on, ettet pysty kävelemään tuolla jalalla, eikä minuakaan huvita jäädä tänne.”
”Mistä tiedän, ettet vain yritä varastaa pokémonejani?” Minä kysyin pisteliäästi.
”Minulla ei olisi sydäntä varastaa pokémoneja, jotka ovat jo kiintyneet kouluttajaansa.” Poika vakuutti, mutta ei se minulle riittänyt.
”Sano mitä sanot.” Minä murahdin. ”En aio antaa sinun yrittää mitään hämärää.”

Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Onneksi minulla oli Ozzy, se kyllä piti huolen selustastani, ihan siltä varalta, että tämä olisikin juoni. Se nimittäin kulki kokoajan takanani, ja piti visusti silmällä vieressä kulkijaa. Ceres puolestaan kulki vierelläni, lehti nuupahtaneena. Ceresin vierellä kulki pieni Whismur, joka näytti aivan siltä kuin olisi juuri pillahtamassa itkuun.
Ja minun vieressäni – oikeastaan kiinni minussa kulki vihreätukkainen piipertäjä. Hän oli kiertänyt oikean kätensä ympärilleni, ja mikä nolompaa, minun täytyi pitää hänestä tuen vuoksi kiinni! Onneksi kukaan tuttu ei ollut näkemässä.
Oli niin hiljaista, että jo melkein ehdin nauttia siitä. Mistään puolelta luolaa, ei kuulunut pihahdustakaan, tosin olimme siirtyneet synkkään tunneliin, jonka kuulemma piti viedä meidät suoraan route kolmoselle. Minusta tuntui että tämä oli jokin Terra Enterprisen salakäytävä.
”Anteeksi.” Pojan ääni rikkoi täydellisen hiljaisuuteni. ”Ei olisi pitänyt käyttää Uproaria tällaisessa paikassa.”
Katsahdin poikaa nopeasti. Hänen kasvonsa olivat vakavat, enkä uskonut hänen yrittävän mitään.
”No eipä minunkaan ideani otella luolassa, ollut mikään kuningasajatus.” Minä huokaisin. ”Jos jostain, niin siitä näkee, että vasta sain pokémonini.”
”Siksikö kun et pidä ihmisistä?” Poika kysyi. ”Siksikö hankit pokémonin vasta nyt?”
”No en.” Minä mutisin. ”Se johtui äidistäni. Hän kuoli kun olin yhdeksänvuotias ja sen jälkeen Charca Townissa alkoi liikkua huhuja, joita en välittäisi toistella. Mutta se sai minut inhoamaan kanssa olentoja, veljiäni lukuun ottamatta.”
”Ihmiset ovat ilkeitä, ja muiden tunteista piittaamattomia.” Poika totesi. ”Kuten se pinkissä kylpenyt tyttö luolan ulkopuolella.”
”Ai, huomasit sen.” Minä huokaisin.
”Sellaista väriläiskää ei voi olla huomaamatta.” Poika hymyili. ”Minkähän kokoiset aivot sillä tytöllä oli?”
”Herneen kokoiset.” Minä mutisin. ”Kuka ajattelisi itseään kun luolassa asuu myös pokémoneja.”
Silloin me katsahdimme toisiamme. Tunsin punan leviävän kasvoilleni.
”Whismuur!”
”Chikorii!” äännähtivät vierellämme kävelevät pokémonit uneksivasti.
”Älkäähän luulko liikoja!” Minä melkein kiljaisin. ”Minusta ei rikollisen heilaa noin vain tule!”
”Chiko, chiko.” Ceres naurahti ja iski minulle silmään.
”Hei!” Minä huudahdin. ”En siedä vihjailua!”
”Whismuur!” Pieni Whismur hehkutti ja tökki iloisesti hymyillen kouluttajansa jalkaa.
”Älähän nyt innostu, Whismur.” Poika toppuutteli. ”Se on niin tavattoman romanttinen pikku kaveri.”
”Eikö sinun pokémoneille ole lempinimiä?” Minä töksäytin.
Poika katsoi minua silmät pyöreinä. ”Ei. Pitäisikö?”
”No pitäisi!” Minä huokaisin. ”Jos kutsut pokémonejasi vain niiden lajin nimityksellä, eivät ne eroa muista. Mistä siis tiedät että pokémonisi ovat omiasi?”
”Tuossa on järkeä.” Poika sanoi hiljaa. ”Onko kaikilla pokémoneillasi sitten nimet?”
”Tietenkin on.” Minä hymähdin. ”Oshawottini nimi on Ozzy ja tuota Chikoritaa kutsun Ceresiksi.”
Poika katsoi hetken miettivästi Whismuria eikä sanonut mitään.

Hetken kuluttua huomasin jotain merkittävää, nimittäin ulos käynnin. Tänä vuonna oli varmaan satanut paljon, sillä luolan suulle oli koostunut melkein pienen järven kokoinen lammikko. Lammikossa ui pari Ducklettia.
”Noista tulee mieleen ensikohtaamiseni Saphiren kanssa.” Minä mutisin.
”Saphiren?” Poika toisti.
”Psyduckini.” Minä naurahdin. ”Tapasin sen täällä jokin aika sitten, Duckletit kiusasivat sitä ja..”
Joskus minun pitäisi oppia pitämään turpani kiinni. Sillä heti ääneni kuultuaan lammikossa uivat Duckletit kääntyivät ja mulkoilivat minua pahaenteisesti.
”Älä vain sano..” Minä mutisin.
”Niillä taitaa olla hyvä muisti.” Poika totesi. ”Löylytitkö nuo viimeeksi?”
Minä nyökkäsin. ”Mutta nyt ne ovat kutsuneet serkutkin mukaan.”
Duckletit kerääntyivät hetkessä luolan suulle. Niitä oli viisi.
”Ne eivät taida päästää meitä suosiolla.” Minä mutisin.
”Paha juttu.” Poika sanoi. ”Minulla on mukana vain kaksi pokémonia.”
”Minulta löytyy kyllä pokémoneja.” Minä mutisin. ”Mutta en tahtoisi otella.”
”Luulen ettei meillä ole vaihtoehtoja.” Viherpiipertäjä totesi. ”Sinähän osaat otella?”
”Osaan.” Minä virnistin. ”Osaatko sinä?”
”No, se nähdään pian.” Poika virnisti. ”Whismur, mene!”
”Matkaan, Kitty, Saph Ceres!” Minä huusin ja viskasin kavereiden poképallot ilmaan.
Ceres hyppäsi ketterästi Psyduckin ja Skittyn viereen, valmiina kohtaamaan Ducklett lauman. Ceresin toisella puolella seisoi pieni Whismur.
”Mene, Totodile!” Viherpiipertäjä huusi ja heitti poképallon Saphin viereen. Pallosta hyppäsi ulos ihastuttava pieni Totodile.
”Totodile!”
”Sinulla on Totodile!” Minä hihkaisin.
”Pidän vesipokémoneista.” Poika hymähti. ”Kuten nähtävästi sinäkin.”
”No niin, Saph. Näytä mitä olet oppinut!” Minä julistin. ”Näytä niille Scald!”
”Psy!” Psyduck murahti ja ampui suustaan ryöpyn höyryävän kuumaa vettä. Vesiryöppy osui suurimpaan Ducklettiin, se vaikutti olevan porukan pomo, sillä se oli tuijotellut meitä määrätietoisesti, siivet lanteilleen taiteltuna koviksen tyyliin. Muut Duckletit säikähtivät, kun niiden johtaja sai kuuman suihkun ja ne ottivat askeleen taaksepäin.
”Kitty, tee attrackt!” Minä määräsin. Luulen, että ainakin yksi noista – elleivät ne kaikki olleet poikia.
”Nyaaah!” Kitty naukaisi hurmaavasti ja iski porukalle silmää. Joo en tiedä miten Kitty, joka piti aina silmiään ummessa, pystyi iskemään silmäänsä, mutta niin se vain teki!
Ducklettien suut loksahtivat auki ihmetyksestä. Noin se attract toimi.
”Pärjäätkö?” Minä huikkasin.
”Enköhän.” Poika hymyili. ”Totodile, tee bite. Whismur tee pound!”
Se että Totodilen leukojen sanottiin olevan voimakkaat, ei ollut vitsi, sillä kuului vain rusahdus – ja sen uhri, Ducklett rääkäisi kivusta. Ja Whismur, vaikka pieni olikin, oli siinäkin ytyä. Pieni pokémon nimittäin onnistui melkein kaatamaan vastustajan lyödessään sitä pienellä nyrkillään.
”Okei. Ceres tee RazorLeaf, Kitty, tee Tail Whip ja Saph jatka Scratcillä!” Minä neuvoin.
Ducklett lauma, johtaja pois lukien, oli aivan muissa maailmoissa johtuen siitä että ne kaikki olivat ihastuneet Attractin johdosta Kittyyn.
Kitty läimäytti vastustajaansa hännällään, niin tarmokkaasti päähän, että sitä alkoi huipata.
”Tee nyt Growl!”
”Nyaaaah!” Kitty naukaisi kovalla äänellä ja pamautti uutukaisen kerran kuolaavaa Ducklettia päin näköä, niin että lopulta vaaleansininen ankan näköinen pokémon lyyhistyi ja pyörtyi.
”Hyvin toimittu Kitty!” Minä kehuin sitä. Huomasin heti, että Ceresiä vastaan tappeleva Ducklett oli juuri rynnistämässä Chikoritaa kohti, varmaankin hyökkäysaikeissa. ”Ceres, hyppää, ja tee sitten ilmasta Tackle!”
”Chiko!” Ceres hihkaisi ja hyppäsi ilmaan, se vältti juuri ja juuri Ducklettin Wing Attackin. Ceres hyppäsi kevyesti ilmaan, ja rymähti kaikilla voimillaan alas, puskien koko kehollaan Ducklettia. Ducklett puolestaan ampui Water Gunilla, mikä ei juuri näyttänyt vahingoittavan Ceresiä. Päinvastoin, Ceres näytti virkistyvän vesisuihkusta entisestään.
”Tee RazorLeaf vielä kerran!”
”Chikorii!” Chikorita laukaisi päästään kasvavasta lehdestä monia teräviä kirkkaan vihreitä terälehtiä, jotka tekivät osuessaan pahaa vahinkoa. Ducklett-parka upposi veteen, ja tullessaan pintaan, se katsoi parhaaksi uida lipettiin.
”Hienoa, työtä, Ceres.” Minä kehuin. ”Pidä varasi, Saph!”

”Psy!” Saph huudahti. Se lensi päin minua kaaressa. En nojannut enää siihen viherpiipertäjään, oli vaikea seisoa omin jaloin, varsinkin kuin toisessa jalassani oli jotain vikaa ja siihen sattui ihan helvetisti. Eikä se että Saph törmäsi suoraan minuun, yhtään helpottanut oloani, mutta en usko Psyduckinikaan nauttineen lennosta.
”Saph, sattuiko?” Minä ähkäisin.
”Psy-y-y.” Pokémon äännähti. ”Duck?”
”Ei tässä hätää.” Minä ähkäisin. ”Yritä uudelleen. Tiedän että pystyt!”
”Psyduck.” Psyduck mutisi ja nousi takaisin jaloilleen.
”Tee Water Gun suoraan sen silmille!” Minä neuvoin. Saphire toki yritti tehdä Water Gunin, mutta samassa Ducklett käytti Defogia, ja nostatti sumun niiden välille. Saphire ei varmaan nähnyt eteensä, joten se tähtäsi Water Guninsa vika paikkaan. Ducklett käytti tilaisuutta hyväkseen, ja iski Psyduckia Wing Attackillä, suoraan kasvoihin, niin että Saphire kaatui nurin niskoin maahan.
Ducklett lähti paikaltaan käydäkseen hyökkäykseen, Kitty ja Ceres astuivat sivummalta askeleen eteenpäin, valmiina auttamaan.
”Pysykää siellä!” Minä käskin. ”Tämä on jotain, mistä Saphin täytyy selvitä yksin.”
Niin. Jos se ei selviäisi tästä, se ei ehkä koskaan vahvistuisi.
”Saph, nouse ylös!” Minä huusin. ”Voit vielä voittaa. Älä nyt helvetissä luovuta!”
Psyduck avasi silmänsä ja kohottautui istumaan. Tiesin ettei se ehtisi nousta uudelleen jaloilleen, ennen Ducklettin seuraavaa hyökkäystä.
”Estä sen tulo Scaldilla!” Minä huusin.
”Payduckduckduck!” Saphiren suusta pulppusi höyryävän kuumaa, vettä suoraan lähemmäs rynnistävän Ducklettin päälle, vesiryöppy työnsi sen kauemmas, ja antoi näin Saphirelle aikaa nousta takaisin jaloilleen.
”Hyvä, Saph!” Minä kehuin. ”Tee nyt vastaisku Skratchillä ja yhdistä se Tail Whipiin!”
”Duck!” Saphire äännähti ja lähti kömpelösti juoksemaan kohti vastustajaansa. Saphire löi Ducklettia kipeän näköisesti viime metreillä otsaan Scrathillä, kääntyi nopeasti ja viimeisteli hyökkäyksen Tail Whipillä, jonka iski suoraan kilpailijansa päähän.
Ducklett alkoi vaappua huimasti. Oli aika lopettaa tämä.
”Viimeistele Water Gunilla!” Ja sen Saphire myös teki, se sylki suustaan vesiryöpyn kohti voipunutta Ducklettia. Se oli sitten siinä.
”Hyvin tehty, Saph!” Minä kiljaisin. ”Tiesin että pystyt siihen, olen niin ylpeä sinusta!”
Saphire lennähti lammikkoon persuksilleen ja katsoi pää kallellaan pyörtynyttä ankkapokémonia, se ei vielä tainnut ymmärtää mitä tuli tehtyä.
”Nya!” Kitty naukui.
”Chikorii!”
”Oshawott!”
Saphire nousi ylös vedestä, ja katsoi kaikkia pää kallellaan, sitten se punastui.
”Turhaan siinä punastelet.” Minä huokaisin. ”Teit sen ihan itse. Voitit Ducklettin.”
”Psyduck.” Saphire kahlasi lätäkön poikki, se kömpi minun ja muiden pokémonien luo. Kaappasin päänsärkyisen ankan syleilyyni, kuten muutkin ottelijat.
”Olen tosi ylpeä teistä kaikista!”
”Psy?” Saphire ihmetteli silmät suurina.
”Kyllä myös ei vaan erityisesti sinusta, Saph!”
”Chiko..” Kuulin Ceresin äännähtävän, mutta en enää nähnyt sitä. Eikä mikään ihme, sillä kirkas valo sokaisi meidät kaikki.
”Mitä ihm..”
”Bay!”
”Anteeksi, mitä?”
”Bay!”
”Ceres, sinäkö se olet?”
”Bayleef!”
”Herranjumala.. kehityitkö sinä?” Minä älähdin ja katsoin ainakin kaksinkertaisen suureksi kasvanutta vaaleankeltaista, pitkäkaulaista pokémonia, jonka kaulaa ympäröi vehreä lehdistä tehty kaulapanta ja päässä kasvanut lehti oli muuttanut otsaan sekä kasvanut entisestään.
”Bay!” Ceres hihkaisi ja hymyili minulle hellyyttävästi, sitten se painoi otsansa hellästi poskeani vasten, puskien samalla kasvojani.
”Onnittelut taitavat olla kohdallaan, Ceres.”
”Nyaah!” Kitty katsoi Bayleefia ihailevasti. Saphire lensi hämmästyksestä nurin ja Ozzy nyökytteli päätään.
”Sinä todella osaat, otella.” Poika sanoi ja keräsi maasta poképallonsa.
”Oliko siitä nyt epäilystäkään?” Kysyin haastavasti.
”Eipä kai.” Poika hymähti. ”Jatkettaisiinko matkaa.”
Minä nyökkäsin. ”Kauanko seuraavaan kaupunkiin on?”
”Kauan.” Poika vastasi. ”Mutta seuraavan routen varrella on pokémonien päiväkeskus, voit varmasti levätä siellä.”
”Ja sinäkö lähdet oitis rikollisoimaan?” Minä mutisin.
”Niin minä ajattelin.” Poika sanoi hiljaa. ”Kuule, on parempi ettei meitä nähdä yhdessä.”
”No tuosta olen samaa mieltä!” Minä mutisin.
”Tulehan sitten.” Poika auttoi minut jälleen jaloilleni, ja noloa kyllä, minun oli taas tukeuduttava häneen. Kutsuin kaikki Ozzya lukuun ottamatta takaisin palloihinsa, ja pallot laitoin turvaan reppuuni.

Kun jalka on näinkin kipeä kuin minun silloin, jokainen askel tuntuu pitkältä. Eikä edes pieni keskustelu saa kipua loppumaan.
”Kuule minä vähän mietin.” Poika aloitti.
”Niin, mitä?” Minä murahdin.
”Sanoit äitisi kuolleen, miten hän..”
”Ei minulle koskaan kerrottu.” Minä huokaisin. ”Veljet eivät puhu siitä. Useimmat eivät edes käy kotona, muuta kuin jouluna.”
”Asutko sinä siis yksin?” Poika kysyi.
”En toki.” Minä mutisin. ”Onhan minulla ylihuolehtiva Qwill.”
”Se tummahiuksinen poika sieltä faniclubilta?”
Minä nyökkäsin.
”Entäs teidän isänne?” Poika uteli.
Pääni löi tyhjää. ”Jaa-a. En osaa sanoa. Kumma kyllä, en muista hänestä juuri mitään.”
”Niinkö?” Poika kysyi.
”Mitä minun perhe-asiani sinua kiinnostavat?”
”Oshawott!” Ozzy murisi.
”Kunhan kysyin.” Poika mutisi. ”Koska minulla ei ole perhettä.”
Katsoin poikaa silmät suurina. ”Ai jaa..”
”Mutta ei se mitään.” Poika hymyili. ”On minulla sentään pokémonit.”
”Jos olo on yksinäinen, mikset hanki liutaa ystäviä?” Minä paukautin. ”Sinun naamallasi se saattaisi onnistua..”
”Mikset itse hanki poikaystävää, Harley?” Poika pisti takaisin.
”Minulla on liian ruma naama, siksi.” Minä vastasin. ”Enkä minä halua tuhlata aikaani ylimääräiseen draamaan.”
”Tytöt eivät ymmärrä minua.” Poika naurahti. ”Enkä tule toimeen ihmistenkään kanssa.”
”Yllättävää..” Minä mutisin. ”Missä se keskus on?”
Koska keskustelumme alkoi valua siihen suuntaan, mistä en todellakaan pitänyt, oli ainoa pelastukseni löytää se himputin keskus, jotta pääsisin eroon tuosta mäntistä.
”Se on tuolla tien keskellä.” Poika huomautti.
”No vauhtia sit-teeen!” Kiljaisin loput lauseesta, vain siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tyhmä. Astuin askeleen kipeällä jalallani askeleen, joka oli vähän liian iso. Horjahdin, enkä iskeytynyt maahan, se hyyppä oli ottanut minut vastaan.
”Oletko aina noin tempparamenttinen vai olenko poikkeus?” Hän hymyili ja nosti minut syliinsä, kyllä, syliinsä.
”Mitä helvettiä oikein teet?” Minä kiljaisin.
”Alat olla niin poikki, ettet jaksa kävellä.” Poika huomautti. ”Kantaminen sujuu nopeammin.”
Silloin Ozzy ystävällisesti hyppäsi pojan hartialle ja alkoi läpsiä tämän poskea kiivaasti.
”Sitä paitsi, kohta tupruttaa lunta.” Poika pohti, jättäen Ozzyn huomiotta. ”Se vain vaikeuttaa liikkumistasi.”
”Onneksi kukaan tuttu ei ole näkemässä.” Minä murahdin.
”Olisiko se noloakin sinulle?” Poika nauroi.
”Brett ja Troy potkisivat sinua persuksille!” Minä ilmoitin. ”Ellei Ozzy ehtisi ensin – mitä kyllä veikkaan.”
”Osha!” Ozzy röyhisti rintaansa ylpeänä ja jatkoi päättäväisesti harjoitusmaalitaulunsa mätkimistä.
”Onpa se suojeleva.” Poika totesi. ”Sen täytyy olla hyvin kiintynyt sinuun.”
”Et tiedä puoliakaan.” Minä pyöräytin silmiäni ja huokaisin.
Hän käveli nopeaa tahtia, halusi kai päästä eroon minusta yhtä nopeasti kuin minä hänestä. Oli kieltämättä kylmä, se johtui Kuuran kylmästä talvesta ja siitä viimasta, mikä puhalsi lakkaamatta. Olinpa taas kerran fiksu, kun lähdin hameessa matkoille..

Route kolmen varrella oli todellakin pokémoneille tarkoitettu päiväkeskus.  Se oli suuri, tiilirakennus, jossa oli suuri puutarha, jossa leikkivät pokémonit. Pihalla seisoi vanha muori, jolla oli kunnon talvivaatetus päällään, aina toppatakista paksuun villamyssyyn. Hän huomasi meidät oitis, ja hänen huulilleen kohosi ystävällinen hymy. Sanokaa minun sanoneeni me erotiumme tavallisista ohi kulkijoista kuin kourallinen kipeitä peukaloita, vain siksi että herra viherpiiperön oli pakko kanniskella minua, kuin jossain Lumikissa prinssi uljas kanniskeli sitä prinsessaansa.
”Hyvää iltaa.” Vanha nainen toivotti meille ystävällinen pilke vanhoissa vaaleanvihreissä silmissään.
”Iltaa.” Poika vastasi ystävällisesti. ”Mietin voisimmeko me..”
Vanha nainen nyökkäsi, kuin olisi jo tiennyt, mitä poika aikoi kysyä.
”Tietysti, kultaseni. Odotapa hetki, tulen avaamaan teille oven.”
Ne olivat elämäni toistaiseksi pisimmät pari minuuttia. Nyt tiedän, että kylmyys ja jalkani vihlova kipu olivat sekoittaneet pääni. Tuijotin tuota vihreä hiuksista muukalaista. Hän alkoi jo näyttää väsyneissä silmissäni komealta. Hänen täytyi olla aika vahva, koska hän jaksoi kannatella minua, olinhan sentään aika painava – en lihava mutta silti..
Poika kääntyi katsomaan minua, ja juuri sillä hetkellä maailman luonnollisimmalta asialta. Hänen siniharmaat silmänsä tarkastelivat minua, eivät arvioiden vaan jotenkin muuten, enkä ymmärtänyt sen tarkoitusta. Kumma kyllä, sillä hetkellä myös Ozzyn nyrkin takomiset, eivät kuuluneet yhtä selvästi kuin hetki sitten.
Päiväkeskuksen mahongin värinen ovi aukeni, rouvashenkilöllä ei ollut enää talvivaatetusta yllään, vaan sinivalkoinen työasu, takkeineen päivineen.
”Tulkaahan sisään.” Hän sanoi ja astui pois oven suusta.
Oli ihanaa päästä sisälle lämpimään kylmästä viimasta, mutta edes se ei saanut Ozzya lopettamaan vihansa näyttämistä.
”Teille taisi tulla äkkilähtö.” Nainen päätteli.
”Että mitä?” Minä kysyin.
”Voi kultaseni, suotta sitä salailet.” Hän hykersi. ”Kerrankos sitä vain nuoria ollaan. On todella ihanaa nähdä vasta rakastunut pari..”
”Hei, hetkonen-” Minä yritin, mutta en saanut suun vuoroa.
”Mistäs asti sitä on karattu? Kultaseni, tuollaisessa säässä ei parane lähteä, nythän on talvi voit vaikka vilus..”
Minä aivastin, ja värähdin kylmästä.
”Voi, voi.” Nainen päivitteli. ”Poikaseni, viehän tyttösi tuohon käytävän päässä olevaan huoneeseen.”
”Hienoa.” Minä mutisin. ”Nyt hän luulee että olemme jotain rakastavaisia.”
Pojan kloppi hymyili. ”Ei se minusta niin paha asia ole..”
”Mitäs tuo tarkoitti?” Minä tivasin.
Poika nauroi, ja lähti viemään minua naisen neuvomaan suuntaan. Päiväkeskus oli sisältä oikein viihtyisän oloinen. Joka puolella oli erilaisia ovia, ikkunoitakin oli paljon, joka puolelta näki ulos, moinen avaruus miellytti minua.
Pitkän käytävän päässä oli tyhjä huone, jonka ovi oli jätetty sepposen selälleen.
”Tämä se varmaan on.” Poika totesi ja astui sisään.
Huone oli kuin sairaalahuone, mutta kotoisampi. Seinät oli tapetoitu persikan värisellä tapetilla, ikkunan verhot olivat vaalean oranssit ja sängyn – sanoisinko sittenkin parisängyn lakanat olivat vaalean, pastellin keltaiset. Siihen hän minut asetti. Tuntui kieltämättä mukavalta päästä makuulle, olin väsynyt. Ozzy pomppasi nuorukaisen hartialta oitis viereeni ja toljotti minua huolestuneena.
”Ei tässä hätää, Ozzy.” Minä sanoin hiljaa ja taputin Oshawottin päälakea.
”Osha..”
”Voit kohta jo paremmin.” Poika vakuutti, ja peitteli minut tuolilta, sängyn vierestä löytämällään hunajan värisellä huovalla.
”Mitä sinä välität?” Minä murahdin. ”Mehän olemme vihollisia.”
”Olemmeko?” Poika katsoi minua ihmeissään. ”Mutta ei meidän tarvitsisi olla.”
”Mitäs tuo sitten tarkoittaa?” Minä utelin.
”Oshawott!” Ozzy huudahti ärtyneesti.
 

”Täällähän te olettekin.” Vanha muori sanoi ystävällisesti. ”Nuorta lempeä on ilo katsella.”
”Kuulkaas nyt kun me emme ole..” Aloitin mutta lopetin siinä vaiheessa kun Ozzyn tavallisesti valkeat kasvot alkoivat muuttua väriltään myrkyn vihreiksi, ikään kuin se olisi voinut pahoin.
”Kun minulla on jo söpö poikaystävä.” Minä sanoin ja taputin uudestaan Ozzyn päätä, Oshawott hymyili lempeästi.
”Onpa siinä suloinen, Oshawott!” Vanhus päivitteli. ”Saisinkohan minä ottaa sen ruokittavaksi?”
”Jos siitä ei ole vaivaa.” Minä vastasin. ”Voisivatkohan muutkin pokémonini..”
”Totta kai kultaseni.” Vanhus hymyili. Vedin reppuni selkäni alta ja avasin ne. ”Prim ja Kitty saattavat olla vähän villejä, eikä Lily tykkää pojista, Saphire on vähän heikko ottelun jälkeen ja..”
”Huolehdin niistä.” Vanha rouva vakuutti. ”Nuorimies, otanko sinunkin pokémonisi?”
”Ottakaa vain.” Sanoi poika, ja ojensi vyöllään olleet poképallot vanhalle rouvalle.
”Hoidan kyllä jalkasi kuntoon, tyttöseni.” Vanha rouvashenkilö vakuutti. ”Mutta nyt sinun täytyy levätä.”
Minä nyökkäsin, katsahdin viimeisen kerran Ozzya, joka rimpuili vanhan rouvan sylissä, ja katsoi minua hätäisesti.
”Ei hätää, Ozzy.” Minä vakuutin.
Vanha rouva meni sitten pois, sulkien oven perässään. Poika istuutui viereeni, ja teki jotain hämmentävää – hän heittäytyi vierelleni pitkäkseen ja haukotteli.
Katsoin poikaa tarkkaan, jokin hänessä tuntui oudolta, enkä tarkoita vain pahalla tavalla.
”Kuka..” Minä kuiskasin. ”Kuka hitto sinä oikein olet?”
Poika hymyili, mutta huomasin hänen äänessään hivenen pettymystä. ”Minähän kerroin, olen nimetön poika.”
”Mitä sinä minusta haluat?” Kysyin hiljaa.
”Juuri nyt, haluan että nukut ja keräät voimia.” Poika vastasi lempeästi hymyillen.
”En voi nukkua täällä.” Minä kielsin. ”Sinusta ei koskaan tiedä.”
”Kyllä voit, Harley.” Poika kiisti. Hän koski kädellään ohimoani, työntäen osan otsahiuksistani Ja tuota.. kumartui ja painoi suukon otsalleni.
Silmäni painuivat kiinni heti sen jälkeen, eikä siitä edes keskusteltu.

Kommentit:

Cinna

Hmm, silmäänsä vinkkaava Skitty. Menin sitten tuosta inspiroituneena googlailemaan, millaisena ihmiset pitäisivät Skittyn mahdollisia silmiä. Löysin tuloksena vain yhden faniteoksen; Eikä sekään ollut ”perinteinen” Skitty, vaan fanitehty eri muoto. Ehkä kaikkien pokemonien silmiä ei ole tarkoitettu koskaan avattaviksi.

Herra viherpää alkaa vaikuttaa oikeastaan ihan symppikseltä kaverilta, ehkä Harleyn rakkausura tästä alkaa kehittyä johonkin suuntaan. Olisi mukavaa, jos hän jostakin nimen vetäisisi itselleen, mutta ehkä sitten jossakin vaiheessa. Miten muuten tuon alun kanssa, siis tuo kursivoitu pätkä, kun sehän kuvasi tuota, mitä tapahtui jo pari tarinaa takaperin, tai pikemminkin sen jatkoa. Selkeytti sitä ainakin, mutta mietin, että miksi olit sen tuolla tavalla hassusti laittanut tämän alkuun?

* Sinulle tästä §50
* Kitty/Ceres/Saphire 30 exp
* Ystävänpäivätavarat + Saavutus

Vanhat Vihellyksen tarinat 12 > Ällöttävän pinkkiä menoa

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin Helmikuussa 2013.

Huokaisin syvään. Ozzy keikkui hartiallani, kilpaa reppuni kanssa.
”Ole onnellinen siitä, ettei sinulla ole sisaruksia.” Minä mutisin ja katsoin ärtyneenä punahiuksista typerystä, joka roikkui sitkeästi perässäni.
”Osha?” Ozzy ei tietenkään ymmärtänyt, miksi sen kouluttaja oli tympääntynyt. Se tuijotti minua sinisillä nappisilmillään kysyvästi.
”Niin, ethän sinä voi ymmärtää, Oz.” Minä huokaisin. ”Mutta kun joutuu tuijottamaan tuota virnettä, melkein kaksikymmentä vuotta..”
”Kiitos.” Tim letkautti. ”Minäkin rakastan sinua, sisko pieni.”
”Kukaan ei pyytänyt sinua mukaan, Tim.” Minä murahdin.
”Mutta minä tulen silti, vain siksi etten halua jättää suloista sisartani oman onnensa ojaan.” Tim leperteli typerä ilme kasvoillaan. Hän näytti hölmöltä, punaisen kiharan hiuspehkonsa kanssa virne naamallaan.
”Oshawott.” Ozzy totesi.
”Eli minne mennään?” Poika rallatti.
”Tallgrass Cityyn.” Minä murisin. ”Rivier Caven läpi. Ja sinä et tule mukaan.”
”Miksen?”
”KOSKA minä olen jo iso tyttö, ja osaan pitää huolen itsestäni.”
Vai osaanko? Tämän seikkailun päätyttyä, sitä on toki hyvä kysyä. Vaikka mistä minä olisin tiennyt, että se luolan käytävä sortuu? Voisin jopa sanoa että se oli Terra Enterprisen munukka varkaan syytä, mutta osittain se oli myös omaa syytäni. Ette varmaan ymmärrä, mitä selitän? No tämä seikkailu selittäköön.

Kaikki alkoi sinä aamuna, kun heräsin yläkerran kylpyhuoneesta, kyllä kylpyhuoneesta. Nukuin makuupussissa, kylpyammeen vieressä. Miksikö? No siksi, että Nemo nukkui siellä. Pieni Feebas olisi kuivunut, jos se olisi nukkunut tyynnytetyssä korissa, siksi se nukkui vedellä täytetyssä ammeessa. Ei se yksin nukkunut, Sapphire halusi välttämättä pitää pikkuiselle seuraa. Heräsin sinä aamuna, kun sain splashin kasvoilleni.
”Feebas Fee!”
”Huomenta, Nemo.” Minä mutisin. ”Viisi minuuttia vielä..”
”Psy!”
Sitten Saphire roiskutti vettä naamalleni.
”Okei, okei!” Minä murahdin. ”Noustaan sitten ylös!”
Oli muuten hyvä että päätin juuri silloin nousta ylös, sillä isoveljeni Brett päätti könystellä vessaan juuri sillä hetkellä.
Hänen kasvonsa venähtivät, kun hän näki minut leiriytyneenä kylpyammeen eteen.
”Mitä hel..”
”Huomenta, Brett.” Minä mutisin.
”Mitä sä täällä teet?” Poika kysyi äimistyneenä. ”Ai, mä tajuan! Sä pakenit tänne sitä metalli-hirviötä!”
”Brett Elijah Leroux.” Lausuin hiljaa ja nousin ylös, jokseenkin kankena. Marssin veljeni eteen, ja tiesin näyttäväni kamalalta, sillä näytin sellaiselta joka armas aamu. Mutta tänä aamuna taisin näyttää erityisen pelottavalta, koska Brett näytti sen verran pelästyneeltä ja astui vielä askeleen taaksepäin.
”Öö.. mä..”
”MINUN Skarmoryni ei ole mikään hirviö ettäs tiedät!” Minä karjaisin. ”Jill on loistopokémon ettäs tiedät! Sitä paitsi, kuka tahansa tuon hajuinen, ansaitsee saada Skarmoryn kimppuunsa.”
”Mitäs toi tarkoitti?” Brett kysyi haastavasti ja laski toisen kätensä lanteilleen.
”Juuri mitä sanoin, rakas veljeni.” Minä sanoin jokseenkin sarkastisesti ja työnsin häntä ovesta ulos.
”Hei! Mun pitää..”
”Et pokémonieni nähden!” Minä julistin. ”Mene alakertaan!”
”Mut sittenhän mun pitää ohittaa sun huoneesi ja..” Brett takelteli.
”Jill nukkuu.” Minä murahdin, ja työnsin hänet pois huoneesta. ”Oletettavasti.” Sitten löin oven kiinni.
”Mitä tarkoitat ’oletettavasti’?!” Brett karjui ja paukutti puista kylpyhuoneen ovea.
”Tuota kun jatkat, herätät kuolleetkin.” Minä naurahdin.
”Voi, paska!” Brett kirosi ja vaimeasta pamauksesta päätellen hän potkaisi ovea. ”Auts!”
”Noin siinä käy.” Minä sanoin hyvilläni.
”Fee! Fee!” Nemo loiski iloisesti ammeessa.
”Kohta kuulette..” Minä naurahdin. Ja olin oikeassa.
”SKAAAAAAAAAAR!”
”UAAAAAAAAAGH Auts! Irti! Tuhma Skarmory! Hei, lopeta! Varo, kohta mä..UAAAAH”
Tömähdys ja epämääräistä kolinaa.
”Arvasin.”

”No niin kaverit.” Minä käännyin pokémonieni puoleen. ”Lähdetään täältä, sillä välin kun nuo toopet joko koisivat tai syövät aamupalaa.”
”Duck?”  Sapphire katsoi minua kysyvästi.
”Syödään LeafTownissa. Sinne ei ole pitkä matka.” Minä hymyilin.  ”Sieltä pääsee nopeasti TallGrass Cityyn, ja haluan päästä jatkamaan matkaani.”
”Fee!” Pikku Nemo loiski iloisena ammeessa. Taputin pikkuista pään laelle.
”Niin sitä pitää, Nemo. Taidatkin olla valmis seikkailuun. Ja Saph, pitää sinusta varmasti huolta.”
”Psy!” Saph hihkaisi, ja lensi ammeessa takamukselleen, mistä seurasi loiskaus – myös minun naamani kastui siinä rytäkässä. Saphire katsoi minua anteeksi pyytävästi.
”Ei haittaa, Saph.” Minä naurahdin ja taputin vuorostani kömpelön Psyduckini päätä. ”Minun pitikin pestä kasvoni.”
Sen jälkeen harjasin tummanpunaiset hiukseni, sain kirota sitä, että hiukseni olivat osittain kiharat, sillä takut koituisivat joskus vielä kaljuuntumisekseni.
”No niin, kaverit.” Minä mutisin. ”Palloihinne siitä, lähdetään ihan kohta.”
Niin minä sitten kutsuin ne takaisin palloihinsa, jotka olin illalla – tai totuuden mukaan keskiyöllä jättänyt kylpyammeen reunalle.
”Takaisin, Nemo. Takaisin, Saph.”
Oli hyvä, että tajusin tulla ulos kylpyhuoneesta, sillä huoneessani oli käynnissä sota. Ozzy tappeli Jillin, Skarmoryn kanssa. Ozzy paralla oli naarmuja kasvoissaan.
”Jill!” Minä huusin. ”Toivottavasti sinulla ei ole kynsiäsi tässä!”
”Skaar.” Skarmory äännähti ja naksautti niskojaan omahyväisesti.
”Pyydä anteeksi.” Minä vaadin. ”Ja sitä paitsi.”
Katsoin huonettani, joka näytti lähinnä siltä kuin siellä olisi räjähtänyt pätkä dynamiittia. Sänkyni esimerkiksi näytti siltä, kuin siinä olisi nukkunut lauma leijonan pentuja, pienen vastakuoriutuneen Skarmoryn sijaan. Lakanat oli revitty riekaleiksi, peitossa oli reikiä ja tyynyt oli revitty kahtia. Tästä tuli ihan mieleen yksi lapsena leikkimäni leikki, jota tapasin leikkiä äidin turhan raisun Pidoven kanssa. Leikin nimi oli ”sänkysota – eli sängyn möyhennys”. Äidillä meni usein hermot minuun ja Pidoveensa. Hän tapasi karjua meille naamapunaisena – kuten minä nyt Jillille.
Minua alkoi naurattaa, ei vain muisto siitä, vaan myös se että kuulostin ihan äidiltäni. Jill katsoi minua kuin kajahtanutta kun aloin nauraa kippurassa kesken saarnan.
”Anteeksi tuosta.” Minä rykäisin. ”Mutta Jill, pyydä anteeksi Ozzylta. Et saa käydä omiesi kimppuun.”
”Skaar.” Skarmory mutisi ja näytti punnitsevan sanojani, varmaankin miettien kannattaisiko minua totella vai ei.
”Jill.” Minä käskin vaativasti. ”Pyydä anteeksi. Nyt.”
Olin varma että kuulin Jillin tuhahtavan, sitten sen teräväkärkiset linnun kasvot punehtuivat hiukan ja se liimasi katseensa lattiaan.
”Skaar.” Se lopulta päästi suustaan, mutta mulkoili minua sitten ärtyneesti.
”Palaa, Jill.” Minä huokaisin ja kutsuin neidin takaisin palloonsa. ”Oletko ok, Ozzy?”
”Oshaik!” Ozzy hikkasi.
Kitty ryömi pois sänkyni alta ja pökki jalkojani helpottuneena.
”Ei hätiä, Kitty.” Minä hymähdin. ”Vaara on ohi. Palaa sinäkin palloosi.”
 Samaan aikaan Lily, Belle, Prim ja Ceres mönkivät pois vaatekaapistani, kaipa ne olivat evakuoineet itsensä sinne sodan ajaksi.
”Oletteko kunnossa?”
”Beautii!”
”Fuuuur~”
”Bun!”
Kaikilla kolmella näytti olevan kaikki hyvin mutta Ceres oli asia erikseen. Sen terälehti oli nuupahtanut, ja pikkuisen pää myös, se katsoi maahan ja sen ilme oli sellainen, kuin hyvin ahdistuneella ihmisellä joka yritti kaikin voimin pitää ahdistuksen sisällään.
”No niin, kaverit. Palatkaa palloihinne.” Minusta oli parasta kutsua Lily, Kitty ja Belle takaisin palloihinsa, sillä Ceres tuskin välitti itkeä kaikkien nähden.
Huokaisin syvään ja heitin muiden poképallot sivuun.
Kävelin pienen Chikoritan luo, huomasin heti miten se pidätteli kyyneliään.
”Mikä hätänä, Ceres?” Minä kysyin. ”Kaikki ok?”
Silloin Ceres alkoi parkua kovaan ääneen. Se oli hyvin ylpeä pieni pokémon, se ei pitänyt muiden seurasta tai ylipäätään tunteidensa näyttämisestä.
”Voi sinua, Ceres.” Minä kuiskasin ja nostin Chikoritan syliini varovasti. Yleensä se olisi potkinut ja sätkinyt, niin etten olisi millään saanut pideltyä sitä.
”Ei ole mitään hätää.” Minä yritin lohduttaa. ”Vaikka ei siltä näytä Jill on itse hyvin hämillään. Sehän kuoriutui vasta, ei se ole tottunut vielä muiden seuraan. Tiedän koska minä olen itse vähän samanlainen, siksi minä tahdon lähteä täältä pois pikimmiten.”
”Chiko?” Chikorita katsoi minua miettivästi.
”En minä pidä ihmisten seurasta.” Minä mutisin. ”Mutta sitä et kyllä kerro kellekään.”
”Chikorii.” Ceres pudisti päätään.
”Ja jos haluat, voin kantaa sinua sylissäni kunnes päästään Rivier Caven läpi.” Minä ehdotin. ”Pitäisitkö siitä?”
Ceresin kyyneleisille vaaleanvihertäville kasvoille kohosi hymy ja se nyökytti päätään.
”Ensin meidän pitää löytää Indy.” Minä totesin. ”Muistathan sen höpsön sinisen Swinubin?”
Toki Ceres sen muisti, se nyökkäsi heti. Mutta silloin Ozzy astui kuvaan, sänkyni jalkaan nojasi vanha kunnon kapsäkkini, herra tönäisi sen nurin. Sisältä kuului säikähtänyt huuto:
”Swiiiiinub!”
”Siellähän sinä olet, Indigo!” Minä huokaisin. ”Voit tulla ulos nyt, vaara on ohi.”
Repustani kömpi pieni pyöreä sikapokémon, jonka turkki oli sininen. Turkki oli aivan keksin muruissa – ilmeisesti Indy oli joko istunut keksipaketin päällä – ei, kyllä se oli syönyt kokonaisen paketin kaurakeksejä, sillä sen suuta kehysti hirvittävä muruvana.
”No ainakin joku meistä on syönyt aamiaisensa.” Minä naurahdin. ”Oletko lähtö valmis, Indy?”
”Swi!” Pikku Swinub hihkaisi.
”Hyvä, koska lähdemme heti kun olen saanut vaatteet kiskottua ylleni.” Minä julistin ja poimin jalkojeni juuresta tyhjän poképallon. ”Palaa.”
Punainen lasersäde imaisi Indigon mukanaan pallon sisään. Asetin Ceresin sänkyni päälle muodostuneen höyhen kasan päälle – höyhenet olivat kai tulleet Jillin repimistä tyynyistä, minun oli aika vetää vanhat vaatteeni, mustat sukkahousut sekä musta-valkoinen mekko päälleni.

Lähtemiseen tuntui tuhrautuvan yllättävän paljon aikaa, siksi säästän teidät yksityiskohdilta, sillä teitä tuskin kiinnostaa tietää miten Brett kirosi Jilliä ja urputti minulle mennessäni alakertaan. Tai siitä miten eräs tietty Axew oli piilottanut toisen saappaani, enkä meinannut löytää sitä mistään.
Kun lopulta pääsin ulos talosta, sain huomata että saisin uuden stalkkerin Qwillin tilalle.
”Hei, Harley!” Kuulin nuorimman isoveljeni huikkaavan, jostain selkäni takaa. ”Odota, minä tulen mukaan!”
”No, etkä tule!” Minä huusin. ”Ozzy, lakkaa keikkumasta reppuni päällä!”
”Osha!” Ozzy äänteli iloisena.
Paukautin oven kiinni nopeasti ja puristin käteni Chikoritan ympärille.
”Yrittäköön lähteä seuraamaan meitä.” Minä kuiskasin Ceresille.
No lopun voinette arvata. Juuri kun olin päässyt takaisin Route ykköselle takiainen alkaa jahtaamaan minua..
”Harleyliini, odotaaa~!”
”Enkä odota! Ozzy pidä kiinni, koska nyt mentiin!” Täytyy sanoa että se oli nopein koskaan juoksemani lenkki, tosin Route ykkönen ei ollut järin pitkä. Mutta lopulta minäkin väsähdin, ja minun oli aivan pakko hyväksyä Timin seura.

Päästessämme takaisin TallGrass Cityyn olin enemmän kuin mielissäni, siitä että sain taas tavata Trevin ja hänen kömpelön vihreän persoonansa.
Voin vaikka vannoa, että vihreähiuksinen poika oli lihonut viisi kiloa sitten jouluna. Tai ehkä se johtuu pokékokkeudesta.
”Olet lihonut, Trev.” Minä huomautin heti ensimmäisenä.
”Mukava nähdä sinuakin, Harley.” Poika naurahti. ”Minne sinä Qwillin jätit?”
”Kotiin.” Minä mutisin. ”Mutta minulla on uusi stalkkeri.” Tökkäsin Timin hartiaa.
”Moi.” Tim heilautti kättään. ”Timothy, kavereille Tim, olen tuon Harleyn isoveli.”
”Jälkeen jäänyt isoveli.” Minä mutisin.
”Oikeasti sä rakastat mua.” Tim naurahti.
”Niin paljon että yrjöttää.” Minä mutisin.
”Eli sä olet se pokékokki, jonka Harley pelasti?” Tim small talkasi. ”Qwill kertoi siitä, sanoi että käppänä tuossa..”
Huokaisin syvään. ”Olen Rivier Cavessa, jos kaipaatte. Mentiin, Ceres, Ozzy.”
”Chiko!”
”Oshawott!”
TallGrass City ei ollut pikku lomani aikana muuttunut yhtään. Kilpailuteltta oli yhä pystyssä, samaten myös Sali. Ainoa mikä oli muuttunut, oli ihmisten määrä kaupungissa. Kaikkialla parveili ihmisiä, mutta kukaan ei ollut yksin – tai ilman ihmisystäviä, kuten minä, kaikilla oli mukanaan poika tai tyttöystävä, minulla oli vain Ceres ja Ozzy. Tällaisina hetkinä todella toivoin olevani sosiaalinen – edes vähän enemmän sosiaalinen.
”Oshaik!” Ozzy hikkasi.
”Toivottavasti hikkasi paranee pian, Ozzy.” Minä sanoin alakuloisesti.
”Chikorii?” Ceres nosti päätään ja katsoi minua.
”Ei tässä mitään, Ceres.” Minä huokaisin. ”Sanoinhan etten pidä ihmisistä, eivätkä he minusta.”
”Oshawott!” Ozzy äännähti vihaisesti ja viittilöi kädentyngillään hermostuneesti.
”Älä viitsi, Ozzy.” Minä naurahdin, vaikkei asia ollut hauska, vaan pikemmin masentava. ”Me molemmat tiedämme että se on totta.”
”Osha!” Ozzy väitti hanakasti vastaan.
”Mennään nyt vain sille hiton luolalle.” Minä mutisin. Matkalla sinne kohtasimme vielä lisää ihmisiä, ja mikä pahinta yli puolet olivat joitain rakastavaisia tai vasta-ihastuneita.
”Tämä pistää ihan yrjöttämään.” Minä mutisin. Ozzykin katsoi vastaan tulevia, ja sen kasvot näyttivät muuttuvan väriltään yhtä vihreiksi kuin Ceresin kasvot.
”Älä huoli, Ozzy.” Minä sanoin. ”Kouluttajanne lupaa pyhästi olla rakastumatta eli muuttumatta hörhöksi.”
”Chikorii!” Ceres äännähti.
”Ei, Ceres. Se on lupaus jota..”
”Tuonne luolaan pitäisi kasata rakastavaisille tarkoitettu toivomuskaivo!” Kuulin jonkun naishörhön, jolla sivumennen katsoen oli ällöttävän pinkit hiukset ja punertavat silmät, erittäin kalpea iho ja yllään no räikeän pinkki napapaita ja siihen sopiva tuskin edes polviin asti yltävä fuschian värinen hame sekä paksupohjaiset kukka-sandaalit. Hän näytti aivan muotitalosta karanneelta aaveelta, joka oli altistunut turhan paljon pinkki säteilylle.
”Eikö se olisikin romanttista?” Tyttö jatkoi kimakalla äänellä.
”Ei.” Minä vastasin melko kovalla äänellä, joka ilmeisesti häiritsi puhujaa, niin että hän kääntyi katsomaan, kuka hänet julkesi keskeyttää.
”Se olisi ällöä.” Soin tytölle kornin hymyn.
Tyttö hymähti. ”Ja kuka antoi sinulle luvan puhua?”
”Minä itse.” Minä mutisin. ”Sitä paitsi pokémonithan kärsisivät rakastavaisten käynneistä, luolassa asuvat pokémonit haluavat rauhaa, eivät kikattelevia lempiväisiä sitä häiritsemään.”
Sen sanottuani astelin edessäni häämöttävään luolaan, Ozzy sen sijaan keskittyi esittelemään kaunista kieltään tytölle.
”Oshaplääh!”
Yritin peittää kikatukseni, sillä sehän oli epä-Harleymaista. ”Kuule, Ozzy. Juuri tuon takia minusta ei järin pidetä.”
Silloin Oshawott hyppäsi oikealle hartialleni ja kietoi käden tynkänsä sen verran kun saattoi, kaulani ympärille.
”Oshaa~”
”Kyllä minä tiedän, että rakastat minua, Ozzy.” Sanoin lempeästi. Silloin myös Chikorita lipaisi kielellään kättäni. ”Kiitos, Ceres. Mitä tekisinkään ilman teitä?”

Luola ei ollut muuttunut yhtään täällä oloni jälkeen. Kaikkialla oli yhä sinistä, kauniin sinistä ja kimmeltävää. Kuulin veden loiskeen, hiljaisia pokémonien ääntelyjä. Oli ihanan rauhallista, toista se oli luolan ulkopuolella.
”Mitähän tuo pariskunta ryysis tarkoitti?” Minä pohdin. ”Onko se joku uusi lookki?”
”Taitaa liittyä ystävänpäivään.” Kuulin selkäni takaa pehmeän pojan äänen sanovan. Ja minä myös tunsin tuon äänen, en ollut varma mistä.
Käännyin, katsoakseni tulijaa suoraan silmiin. Tunnistin hänet heti, vaikka hänellä oli erilaiset vaatteet yllään. Niityn vihreät pörröiset hiukset ja lämpimän siniharmaan väriset silmät, lempeä hymy – mitä helvettiä oikein ajattelen? Tämä ystävänpäivän romanttinen soopa on saanut aivoni sekoamaan.
”Harley Leroux.” Sanoi poika ja suoristi päässään olevaa mustavalkoista lippistä. ”Muistatko minut? Tapasimme taannoin pokémon fan clubilla. Koordinaattori-kisasi jälkeen.”
”Totta kai muistan!” Minä sähähdin. ”Sinä yritit varastaa Primin munan!”
”Niin, sen hyperaktiivisen Bunearyn.” Poika naurahti. ”Miten se voi?”
”Paremmin, kun pysyt kaukana siitä.” Minä murahdin.
”Älä käsitä minua väärin, neiti Leroux.” Poika nosti kätensä tyynnyttelevästi kasvojensa korkeudelle. ”En tarkoittanut pahaa. Enkä tee sitä nytkään.”
”Joo, et.” Minä naurahdin pisteliäästi. ”Terra Enterprisehan on hyvä järjestö! Auttelette joulupukkia antamaan pokémoneja kilteille lapsille.”
”Kuulehan neiti Leroux, minä en tullut tänne Terra Enterprisen agenttina.” Poika kiisti. ”Tulin tänne samoissa aikeissa kuin sinäkin.”
”Niin varmaan.” Minä mutisin. ”Mitä sinä tänne tulit, ei sinunlaisellasi pitäisi olla vaikeaa tyttöjen selättämisessä..”
Poika oli komea. Todella komea, jos totta puhutaan. Hänellä oli yllään tiukat vaaleanharmaat farkut ja valkoinen huppari, valkoinen puki häntä.
”Ehkä minäkään en pidä ihmisten seurasta.” Poika hymähti. ”Pidän enemmän pokémoneista, kuten sinä.”
”Mistä sinä sen muka tiedät?” Minä sähähdin. ”Minähän rakastan ihmisiä!”
”Et sinä niin tuolla ulkona sanonut.” Poika naurahti. ”Sanoit Oshawottillesi vihaavasi ihmisiä.”
”Entäs sitten?” Minä murahdin. ”Entä jos vihaan ihmisiä? Se ei sinulle kuulu.”
En tiedä miksi, mutta tuo jätkä alkoi ottaa minua pahasti pannuun. En tiedä yrittikö hän tahallaan ärsyttää minut äärirajoilleen, voidakseen helpommin viedä minulta pokémonini vai mitä, mutta juuri nyt en kaivannut häntä, tai ketään ihmistä kertomaan mitä tunsin ja mitä en.
Käänsin selkäni hänelle, mikä olisi ollut hemmetinmoisen typerä juttu, ellei Ozzy olisi toiminut selkäni silminä ja mulkoillut vierasta puolestani. Lähdin kävelemään kohti vasemman puoleista tunnelia. Ja ennen kuin poika ehtisi seuraamaan minua sanoin hänelle: ”Jos et kerran ole järjestösi hommissa, voit jättää minut rauhaan.”
Sen sanottuani juoksin syvemmälle tunneliin, ja toivoin ettei vieras muukalainen seuraisi minua. Mutta niin vain kävi.
Hän käveli rauhassa peränääni, kuulin vain meidän askeleemme tunnelissa – mikä olisi kai ollut ihan pirun romanttista JOS tämä olisi ollut typerä romanttinen komedia.
”Loukkasinko sinua jotenkin?” Poika kysyi ja minä pysähdyin.
En keksinyt mitä sanoa, osa minusta halusi käydä syvälliseksi ja pitää luennon siitä, miksi halusin olla yksin ja vihasin ihmisiä, mutta onnekseni viisaampi osa minusta, piti suuni supussa.
Tunsin pojan käden koskettavan toista hartiaani, sitä millä Ozzy ei seissyt. Hänen kätensä oli lämmin.
”Hei-” Poika yritti sanoa mutta minä käännyin nopeasti ympäri.
”Älä helvetti vie koske minuun!” Minä kiljaisin. Silloin katosta tipahti pari kiveä maahan.
”Täällä ei kannattaisi huutaa.” Poika viisasteli.
”Ehkä sinun ei kannattaisi lääppiä vieraita, niin säästymme kivivyörymiltä.” Minä mutisin.
”Anteeksi.” Poika sanoi. ”Kuule, en tarkoittanut..”
”Jätätkö minut rauhaan, jos päihitän sinut pokémon ottelussa?” Minä paukautin.
”Käyhän se mutta..” Poika sanoi.
”Hyvä!” Minä sanoin äreästi. ”Aloitetaan!”

Se oli tyhmää, ja minä tiedän sen. Nyt tiedän myös sen, ettei onnettomuutta olisi sattunut, jos minä en olisi menettänyt malttiani. Mutta viis siitä, parempi vain kertoa asiat, siinä järjestyksessä, jossa ne tapahtuivat.
”Miten on, Ceres?” Minä kysyin. ”Haluatko kokeilla ottelemista?”
Chikorita katsoi minua laskelmoivasti, kuin olisi yrittänyt päätellä, mitä tunsin tätä muukalaista kohtaan, mutta sitten se nyökkäsi.
Laskin Ceresin maahan ja hymyilin. ”Menehän sitten.”
Muukalainen laski pallostaan ulos pienen vaaleanpunainen luppakorvaisen Whismurin.
”Juokse sitä kohti ja tee Razor leaf!” Minä määräsin. Ceres teki kuten käskin, hieman epäröivästi tosin. Se juoksi kohti vaaleanpunaista täplää ja tähtäsi siihen lehdestään irronneet terävät terälehdet.
”Väistä ja tee Pound!” Poika huusi. Whismur väisti, se oli kai niin kevyt, että hyppäsi leikiten Ceresin yläpuolelle ja iski sitä sitten kasvoihin nyrkillään.
Ceres parkaisi mutta laskeutui onnellisesti maahan neljälle jalalleen – melkein.
”Nyt tee pound uudestaan ja sitten Uproar!” Poika käski Whismuriaan.
”PoisonPowder valmiiksi, Ceres!” Ceres alkoi erittää myrkyllisen violetin väristä jauhetta lehdestään,
Whismurin pound oli onnistunut, se löi niin lujaa, että Ceres lensi kaaressa ilman halki. Whismur karjaisi keuhkojensa täydeltä, ääni ikään kuin pahensi Ceresin ilmalentoa. Sain sen kiinni, mutta koska se tuli sellaisella vauhdilla, minäkin kaaduin ja luisun pitkin käytävää, kunnes osuin seinään. Eikä se ollut lainkaan pahinta. Pahinta oli se yläpuoleltani, katosta kantautuva särkyvien kivien ääni ja se että minua huippasi niin pahasti, etten tiennyt mitä oli tapahtumassa. Taju meni, niin siinä kävi.

Kommentit:

Cinna

Tajuton Harley sortuneessa luolassa epämääräisen miekkosen kanssa yhdistettynä ystävänpäivätarina-aiheeseen ja tuohon pariskuntahommaan; voin kyllä hyvin nähdä mielessäni, mihin suuntaan tämä tästä voisi kehittyä. 😉 Jill on aika tulinen tapaus, ja Ozzyn söpstelystä en varmaan koskaan tule saamaan tarpeekseni… Olet sen kuvannut jotenkin niin hyvin. Lisää vaan tulemaan. :>

Jäipäs tynkäkommentiksi.
Muistuttelisin muuten myös vielä tuosta keskeneräisestä safarikierroksestasi tässä näin~

* Ozzy/Ceres/Jill 20 exp
* Sinulle §35