Aurora #21 > Se siitä tavallisesta aamusta

Tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2016.

En käsittänyt miten yhtään kukaan pystyi nukkumaan, kun hyperaktiivinen Shuppet käkätti Miwan sylissä.
”Ihihihihiii! Negatiivisia tunteita! Iii-iii-iha-na-naa!”
Miwa nukkui autuaan tietämättömänä tästä kaikesta. Tai no, en tiedä siitä autuaasta, sillä tyttö vaikutti mumisevan ja voivottelevan tuskissaan – vaikka nukkuikin.
”Hui!” Pikkuinen Eevee vinkaisi. ”Pelottaa!”
Pikkuinen Eevee, jolla oli hopeinen kimaltava turkki, katsoi hihittävään Shuppettiin hieman pelästyneen näköisenä
”Miksi se noin hihittää?” Eevee kyseli, ei kaiketi keneltäkään. ”Onko se sairas, onko?”
”Shuppetit tykkäävät katkerista ja negatiivisista tunteista”, mumisi se, jota minä en tuntenut. Se oli solakka, sinisilmäinen Liepard. Se oli tullut tänne ihan muina miehinä ja käynyt nukkumaan juuri sinne, missä se oli kaikkein eniten tiellä – eli keskelle lattiaa. Ilse nukkui kiinni sen selässä, noita kahta olisi melkein voinut luulla emoksi ja pennuksi, tai sitten sisaruksiksi, hmm…

Odile ei nukkunut. Se oli jotenkin saanut kiivettyä ikkunalle ja katseli murheellisena ulos. Mikähän sitä vaivasi? Voisin yrittää jutella sen kanssa, mutta kun se alkoi aina parkua, kun olin lähellä. Ymmärsihän sen, Odile oli ruoho-tyyppiä ja minä tuli tyyppiä. Pikku Yoru nukkui hattutelineellä vieressäni, kuinkas muutenkaan. Lolita tosin näytti nauttivan pimeydestä, sillä Miwa oli vetänyt ikkunaverhot niin tiiviisti kiinni, ettei aamuaurinko päässyt paistamaan huoneeseen. Mutta minä tiesin, että oli aamu.
”Ole nyt jo hiljaa!” Bellatrix rääkäisi kummitukselle. ”Olet käkättänyt koko aamun, muut täällä yrittävät nukkua!”
”Ehehehee, enpäs ole!” Lolita naureskeli, ihan puhtaasti vain siksi että se halusi ärsyttää Zoruaa. Mietin pitäisikö mennä väliin ja sanoa jotakin, mutta päätinkin odottaa Miwan heräämistä.

”Masuun sattuu”, pikku Eevee vikisi. ”Aijaijai!”
Hopeaturkkinen Eevee jatkoi vikinäänsä tovin, Odile käänsi katseensa pikku Eeveeseen, joka voivotteli kipujaan. Liekö tuo syönyt jotain sopimatonta. Pian Miwa kuitenkin raotti silmiään ja loi huomattavan ärsyyntyneen katseen yläpuolellaan leijuvaan Lolitaan.
”Mitä ihmettä sinä siinä hirnut, Lolita?” Miwalla oli päällään sininen mekko, jonka huomatessaan tyttö katsahti itseään inhoavasti. Olihan tuo mennyt kenkineen päivineen sänkyyn nukkumaan. Tyttö katsoi itseään hetken epäuskoisena, sitten hänen huomionsa kääntyi parkuvaan Eeveehen.
”Mikä hätänä Candy?” Miwa kysyi siltä.
”Maha on pipi! Pyörryttää! Itkettää! Oksettaa!” Eevee luetteli. Miwa otti pienen karvapallon syliinsä ja alkoi silitellä sitä rauhoittavasti, mikä tuntui vain pahentavan asiaa. Jopa Yoru heräsi pikkuisen itkuun säpsähtäen.
”Mitä kuka häh?” Se raakkui.
”Eevee se tuolla vain itkeä tihrustaa”, selitin korpille kärsivällisesti. ”Ei hätää.”
”Mikä kimalle Candyllä on?” Yoru kysyi.
”Mahaansa tuo valittelee”, vastasin. Miwa nousi ylös sängystä ja melkein kompastui keskellä lattiaa löhöävään Liepardiin.
”Perhana, mistä tuokin tänne ilmestyi?” Tyttö murahteli mennessään kirjoituspöydän luo. Sinne hän oli jättänyt laukkunsa.
”Huomenta vaan”, Liepard sanoi, varsin tyytyväisenä siitä, mitä oli tehnyt. Se piti toista silmäänsä laiskasti auki, kun toinen oli vielä kiinni. Odile katsahti uteliaasti räjähtäneen näköistä kouluttajaansa, kun tuo laski Candyn pöydälle, sillä välin kun keskittyi kaivamaan laukustaan jotain. Se jotakin osoittautui pulloksi potion-nimistä ainetta, jolla hoidettiin pokémoneja.

Miwa kaatoi violettia ainetta pullon korkkiin ja ojensi sitä Candylle. Eevee nuuhki ainetta hetken ja lipitti sitä sitten muutaman kulauksen verran korkista käsin, mutta sitten se nyrpisti nenäänsä.
Sitten Miwa suihkutti Eeveetä suihkeella ja kyseli sen oloa.
”Hyi, olen ihan märkä!” Eevee valitti, ravistaessaan turkkiaan, parahiksi Miwan kasvoille.
”No suihkuun tässä oltiinkin menossa”, tyttö huokaisi. ”Ole kiltisti, Candy.” Miwa pörrötti Eeveen jo ennestään pörheää turkkia, ennen kuin meni kohti suihkuhuonetta. Ja mitä vielä, mennessään Miwa otti ja kompastui keskellä lattiaa köllivään Liepardiin.
”Miksi hitossa makoilet siellä missä olet eniten tiellä?” Miwa murahti.
”Moi vaan sullekin”, leopardi kihersi. Miwa katsoi Liepardia hetken, näytti siltä kuin hän olisi halunnut sanoa sille jotain, muttei sitten sanonut mitään. Miwa meni suihkuhuoneeseen. Hetken päästä kuulin, miten vesi valui lattialle. Sain kylmiä väreitä veden äänistä, luultavasti siksi, että olin tuli-tyypin pokémon. Me tuli-tyypilliset emme liiemmin pitäneet vedestä.

Miwa kuului hyräilevän jotakin suihkussa. Jotakin surullista. Olikohan tyttö murheissaan jostakin?
”Vaivaako tyttöä jokin?” Pohdin ääneen.
”Oi, kyllä”, Liepard vastasi kuulostaen vähän turhankin tyytyväiseltä. ”Nuori mies nimeltä Hiroki.”
”Sillä oli ilkeä iso kissa”, Ilse miukui. ”Raapi minua, mutta Winona pelasti ja siitä kasvoi iso!”

Winona oli kaiketi tuon Liepardin nimi.

Pian kuulin, miten joku koputti ovea.
”Olisikohan se kyseinen herrasmies”, leopardi pohti haukotellessaan. Ilse katsoi sitä ihaillen. Sitten Liepard nousi pitkien tassujensa varaan ja venytteli, ensin etutassut ja sitten takatassut. Sitten se asteli ovelle ja virnisti.
”Kohtahan se nähdään.”
”Et voi avata ovea”, Odile sanoi hiljaisella äänellä. ”Et tiedä kuka sieltä tulee!”
”Sehän tässä jännää onkin”, leopardi virnuili.
”Eihän se saa ovea auki, eihän, isoveli Splinter?” Yoru raakkui hieman pelästyneenä.
”Ei tietenkään”, minä vakuuttelin korpin pojalle.
”Minäpä teille temput näytän!” Liepard naurahti. Se hyppäsi kepeillä jaloillaan oven kahvaa vasten ja onnistui jotenkin vääntämään sen auki. Se katsoi minua, omahyväinen pilke silmäkulmassaan.
”Hah”, se naukaisi ja katsahti ulos ovesta, nähdäkseen kuka tulija oikein oli. ”Kappas, Nakamuran poika!”

Nakamuran poika?

”Winonako sinä olet?” Pojan ääni kysyi.
”Tietenkin se olen minä, hölmö!” Liepard letkautti.
”Nukkuuko Miwa vielä?” Pojan ääni tiedusteli.
”Ei”, leopardi vastasi ja palasi huoneeseen. ”Sen kun tulet sisään!”
Poika jolla oli lyhyet keskiverto vaaleaa tummemmat hiukset, kurkisti huoneeseen. Pojalla oli sylissään Cubone.

En tiedä kuka tuo on, mutta sen ei pitäisi olla täällä.

Lähdin syöksyyn kohti tuntematonta herrashenkilöä, en tiennyt mitä hän täältä haki, mutta sen tiesin, ettei hänellä ollut asiaa kouluttajani kämppään niin kauan, kun minussa henki pihisi!
”Ulos täältä senkin korsto!” Huusin syöksyessäni pojan klopin kimppuun.
”H-Hei, rauhoitu!” Vaaleahiuksinen poika huusi.
”Miksi olet noin äreä?” Tyttöpuolinen Cubone kysyi. ”Nousitko väärällä jalalla ylös? Missä kouluttajasi on? Meillä on asiaa!”
Ei minulla ollut aikaa vastailla tyhmiin kysymyksiin. Minun piti suojella pikkuisia!

Sitten tippuvan veden ääni lakkasi. Kuulin paljaiden ihmisjalkojen tepsutusta suihkuhuoneesta. Miwa hyräili yhä, mutta hänen astuessaan ulos suihkuhuoneesta pelkkä mintun värinen pyyhe ympärillään, hyräily lakkasi.
”Mitä vittua sinä täällä teet?” Miwa melkein huusi.
”Ulos, ulos, ulos!” Minä huusin ja yritin kaikin voimin saada tämän harvinaisen ruman ihmisotuksen ulos huoneesta. Kyllä minäkin nämä jutut osasin, ei ainoastaan Rigel. Minä olin yhtä vahva kuin se Nidorino!

”S-S-Sinulleh on t-t-t-thöitä!” Poika sanoi, tai pikemminkin huusi yrittäessään saada minut kimpustaan, mutta eipä onnistunut!
”Käske tätä Fletchinderiä lopettamaan!” Poika huudahti.
”Splinter, tule tänne”, Miwa sanoi, muttei lainkaan vihaisena – pikemminkin huvittuneena. Mutta tein, kuten Miwa käski, hyökkäisin heti, jos tuo yrittäisi jotain. Pitäisin silmäni tarkasti tuossa korstossa.

Korsto sulki oven varovasti ja katsoi vaivaantuneena Miwaan – joka oli edelleen pyyhkeisillään.
”Hyvin tehty, Splinter”, Miwa kehui minua ja silitti kaulaani. ”Hyvin tehty.”
”Tekisin sen uudelleen!” Minä vahvistin ja nokkaisin Miwaa hellästi poskelle. En oikein tiedä miksi, mutta olin aina tykännyt hänestä. Hän oli jotenkin niin hauskan näköinen, jopa aloittelevaksi kouluttajaksi – ja Rigel puolestaan näytti niin nyreältä, että kaipasi hieman piristystä. Kaipa minä olin vain utelias ja päädyin siksi tähän sakkiin.

”Ensiksi, tahtoisin kiittää sinua”, poika sanoi tuijottaen käsiinsä. ”Kun pelastit Koemin.”
”Miwa oli tosi fiksu!” Cubone, kaiketi nimeltään Koemi vahvisti. ”Ja rohkeakin!”
En tiennyt mitä Miwa oli tehnyt, ja se häiritsi minua. Sen oli täytynyt tapahtua silloin kun olin joutunut sairaalaan siipeni vuoksi.
”Tässä”, poika kaivoi taskustaan tölkillisen jotain violettia töhnää, ja heitti sen Miwalle.
”Mitä se on?” Tyttö kysyi. ”Myrkkyäkö?”
”Sehän on shinysuihke!” Odile, joka oli huomaamattani tullut lähemmäksi, huudahti.
”Yyyyh, tuo väri on outo!” Candy niiskutti. Se asteli arasti tassuillaan kohti Miwaa.
”Tätä sanotaan shinysuihkeeksi, sillä värjätään pokémoneja”, poika selitti. ”Etenkin koordinaattorit suosivat näitä.”
”Noinko shinyja tehdään?” Miwa kysyi.
”No joo, mutta ne ovat silti keinotekoisia shinyja, väri ei näet periydy jälkeläisiin, vaikka pokémon olisikin värjätty”, poika selitti. ”Saatat tarvita sitä yhdessä jutussa.”
”Missä jutussa?” Miwa kysyi.
”Selitän pian”, poika lupasi. ”Mutta sitä ennen sinun on pukeuduttava.”
”No sitä sinä et jää todistamaan!” Miwa sanoi.
”Luonnollisesti, odottelen ulkona”, poika sanoi. ”Tule ulos, kun olet valmis.” Sen sanottuaan poika häipyi.

Miwa huokaisi. Hän katsahti minua ja totesi:
”Ei kai voi muutakaan.”
Ja niin Miwa pukeutui beigeen housuhameeseen ja turkoosiin kukalliseen toppiin. Tämän täytyi olla hänen kesäasunsa. Ilse ja Liepard olivat näemmä menneet takaisin nukkumaan, myös Lolita veteli sikeitä Miwan sängyllä. Trix puolestaan odotti jo innoissaan, että pääsisi lähtemään. Mukaan tulivat tietenkin myös nyyhkivä Candy ja Odile, jotka matkasivat Miwan sylissä ja sitten Yoru, joka matkusti tapansa mukaan Miwan hartialla.
”Tule sinäkin, Splinter”, Miwa sanoi. ”Ulkoilma tekee sinulle hyvää!”
Niin, viime kerrasta oli aikaa. Olisi ihanaa päästä pitkästä aikaa lentämään. Vaikka pitäisin silmällä Miwaakin, jos se häiskä olisi siellä.
”Minäkin tulen!” Huikkasi muuan Leafeon, jonka tiesin tottelevan nimeä Demetria.  Se käyttäytyi mielestäni vähän oudosti. Se esimerkiksi väitti tunteneensa Miwan kun tämä oli vielä pieni, koska oli tämän – siis Miwan äidin pokémon.
”No mikäs Miwan äiti sitten oli naisiaan?” Trix kyseli vähän sarkastisesti – niin kuin Zoruan tapana oli.
”Mikazuki oli oikein taitava koordinaattori”, Leafeon sanoi ylpeänä. ”Voitimme monet kisat yhdessä ja pääsimme aina suurjuhlaan asti!”

Minua eivät sen jutut juuri kiinnostaneet. Pyrähdin lentoon heti ulos päästyämme, ja Yoru seurasi, kuinkas muutenkaan.
”Isoveli Splinter, odota!” Korppi raakkui. Ja minä odotin, eihän se toki pienen Murkrow’n vika ollut, että sen siivet olivat jääneet lyhyiksi.
”Uskotko sinä, että tuo Leafeon on oikeasti kuulunut Miwan äidille?” Minä kysyin pikkuiselta, samalla aikaa kuin tarkastelin Miwaa yläilmoista. Hän kulki kohti rantaa, vanavedessään tuo hämäräperäinen vaaleahiuksinen poika.
”Uskon!” Yoru raakkui. ”Yoru on tavannutkin mamman mamman!”
”Missä muka?” Minä kysyin, sillä en ollut koskaan kuullut Miwan mainitsevan äitiään saatikka sitten perhettään. Mahtoiko tytöllä sellaista ollakaan?
Sitten Yoru kertoi, se kertoi, miten Miwa oli mennyt viettämään yön saapastehtaaseen, jossa kummitteli, ja sai siitä palkinnoksi kasan kahisevaa. Tehtaalla tosiaan oli kummitellut. Yksi kummituksista ei ollut kummitus vaan jonkun Mikazuki-nimisen naisen tajunta. Mikazuki-niminen nainen oli kuulemma näyttänyt ihan Miwalta. Demetria oli myös kuulunut tälle Mikazuki-naiselle ja luvannut viedä Miwan Mikazukin omaisten luo, jahka saavuttaisiin Marble Cityyn. Miwa oli kuulemma luvannut tehdä sen ja Demetria lähtisi oppaaksi.

”Mennään minun luokseni juttelemaan”, vaaleahiuksinen poika sanoi. Hänellä oli auto, vanha jeeppi jonka oven hän avasi Miwalle. Miwa kuitenkin katsoi poikaa pitkään.
”Junailetko jotain pääni menoksi?” Miwa kysyi varsin epäilevästi.
”Emme voi jutella siitä asiasta täällä”, poika sanoi painokkaasti. ”Mennään minun luokseni.”
”Yritäkin jotain hassua niin käsken Splinterin nokkaista sinua niskaan!” Miwa sanoi uhkaavasti, ennen kuin istui autoon pelkääjän paikalle. Minä tietenkin suhahdin heti Miwan perään ja asetuin mukavasti juuri kuskin paikan taakse.
”Odotaaaa!” Yoru raakkui, se lensi hitaammin kuin minä, mutta onnekseen se ei jäänyt matkasta. Se istuutui mielipaikalleen, Miwan hartialle nimittäin.

”Lentäminen näyttää hauskalta”, tyttömäinen ääni vierestäni totesi. Katsahdin nopeasti viereeni penkille. Penkillä makasi pieni ja solakka Vulpix. Mutta en ollut eläessäni nähnyt tuollaista Vulpixia. Se oli aivan lumen valkoinen ja sen tassut sinertävät kuin jää, ja silmät olivat aivan jäänsiniset. Katsoin ilmestystä kummissani, en ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Sitten Vulpix hyppäsi alas penkiltä ja ryömi jotakin hassua kautta auton etuosaan.
”Heippa, Eiji!” Se tervehti autoon kuskin paikalle istunutta vaaleahiuksista poikaa.
”Miten menee Fubuki?” Poika naurahti ja silitteli Vulpixin hattaramaista turkista. ”Eihän autossa ole sinulle liian kuuma?”
”Ei!” Valkoinen Vulpix hihkaisi, sitten sen huomio kääntyi Miwaan ja tytön sylissä oleileviin Odileen ja Candyyn. Trix puolestaan mönki seurakseni takapenkille.
”Phaah, että tuolla edessä on täyttä!” Zorua huokaisi.
”Kimallatpa sinä nätisti!” Fubuki, Vulpix kuului toteavan Candylle.
”En tahdo kimaltaa”, Candy nyyhki.
”Ei siinä mitään pahaa ole!” Fubuki kiisti. ”Lupaatko piristyä, jos kerron sinulle tarinan?”
”Minkä tarinan?” Candy kysyi.
”Minun tarinani!” Vulpix vastasi iloisesti.

No voi jestas, tästä tulee pitkä matka…

”Minä en ole oikeasti Soidasta kotoisin!” Fubuki julisti. ”Tulin tänne kouluttajani mukana eräiltä saarilta. Hän halusi osallistua koordinaattorikisoihin täällä!”
Auto oli lähtenyt käyntiin ja nyt huristeltiin pitkin tietä. Ikkunasta näkyi ranta, rannalla oli paljon ihmisiä ja pokémoneja ottamassa rennosti.
”Tuonne minäkin tahdon”, Trix mutisi.
”Minun kouluttajallani oli eräs pakkomielle”, Vulpix jatkoi tarinaansa. ”Aina oli pakko voittaa, ei saanut tehdä virheitä.”
”Mitä sitten, jos teki?” Yoru raakkui hieman pelokkaana.
”Jäi ilman sapuskaa”, Vulpix selitti. ”Minulle kävi niin usein, koska virheiden teko pelotti, niin että tein lisää virheitä koko ajan. Lopulta minusta tuli iiihan laiha, enkä jaksanut tehdä enää mitään.” Sitten Vulpix katsoi Eijiksi kutsumaansa häiskää kiitollisena.
”Eiji pelasti, vei pois ja piti sen jälkeen huolta”, Vulpix sanoi. ”Teidänkin kouluttaja pelastaa jonkun pian.”
”Toistapa tuo”, minä sanoin.
”Miwa on jo pelastanut”, piipitti Odile. ”Otti minut Tangerinesta kun Sakiko hylkäsi, löysi ja otti Rhydonkin Shamrockista omakseen.”
”Näin ne testaavat tulokkaita”, Vulpix sanoi. ”Pitää viedä joltakin kaltoin kohdeltu pokémon.”
”Invisible ei ole paha”, lisäsi Koemi etupenkiltä.

Mikä ihmeen Invisible?

Sitten pysähdyimme paikkaan, josta näki suoraan rannalle.
”Tuolla oikealla on ruskettunut tyttö, joka harjoittelee Buizelin kanssa”, Eiji sanoi.
”Se baletti Buizel”, Miwa mutisi. ”Olen nähnyt sen aiemmin.”
”Se on sinun kohteesi”, Eiji sanoi tyynesti.
”Että mikä?” Miwa kysyi.
”Sinä varastat tuon Buizelin koordinaattorikisojen aikana tänä iltapäivänä”, Eiji täsmensi. ”Niin on pomo määrännyt.”
”Mitä hän tuolla Buizelilla tekee?” Miwa kysyi.
”Se ei kuulu meille”, Eiji sanoi. ”Me teemme vain sen mitä käsketään. Sinun tulee saada napattua tuo Buizel jäämättä itse kiinni.”
”Ja sitten?” Miwa kysyi.
”Et voi pyydystää sitä palloon”, Eiji neuvoi. ”Jos onnistut tehtävässä pomo ottaa kyllä yhteyttä.”
”Okei”, Miwa sanoi, hän näytti vähän siltä, ettei hän osannut sanoa mitään muutakaan.
”Nyt menemme minun luokseni ja laitamme sinut valmiiksi”, Eiji ilmoitti. ”Ethän sinä voi mennä paikalle sulautumatta joukkoon.”

Miwa oli liemessä. Tosi pahassa liemessä.

Ajoimme pitkään. Ajoimme niinkin pitkään, ettei rantoja enää oltu nähtävissä, metsikköä vain.
”Isoveli Splinter?” Yoru kysyi arasti.
”No mitä?” Kysyin takaisin.
”Osaankohan Yorukin joskus lentää yhtä nopeasti kuin isoveli Splinter?” Korppi kysyi, tapittaen minua punaisilla silmillään.
”Osaa varmasti, kunhan siivet kasvavat”, sanoin rohkaisevasti.
”Tuleeko Yorusta yhtä vahva?” Korppi kysyi.
”Kunhan harjoittelee”, minä totesin. ”Kyllä se siitä, kunhan kasvat!”
”Kasvaisipa Yoru jo pian!” Korppi hihkaisi.

Se talo oli iso ja valkoinen. Siinä oli punainen katto. Piha oli jokseenkin sotkuinen, näytti hiukan siltä, ettei kukaan juuri asunut täällä.
”Äiti-vainaani talo”, sanoi Eiji. ”Asun täällä aina silloin kuin käyn Peacockissa.”
”Eli et kovin usein”, Miwa totesi.
”Menen sinne, minne pomo määrää”, poika sanoi epämääräisesti.
”Olet siis juoksupoika”, Miwa härnäsi.
”Sellainen sinustakin tulee”, vieras ääni totesi. Ylhäällä parvekkeella seisoi tyttö, jolla oli tummanpunaiset lyhyet hiukset. Hän katsoi meihin jotenkin alentavasti tumman harmailla silmillään. ”Kylläpä se kestikin.”
Candy nyyhkäisi ja painautui kiireesti vasten Miwan syliä, mokoma oli kaiketi peloissaan.
”Valitan myöhästyneisyyttä, Shiina”, Eiji pahoitteli.
”Akagi sinulle”, tyttö vastasi painokkaasti. ”Ja samoin sinulle, keltanokka.”

Keltanokka varmaan tarkoitti Miwaa.

”Minä en tykkää Shiinasta”, Vulpix totesi. ”Hän on turhan vaativa.”
”Hän näyttää pelottavalta!” Candy vinkui.

Vaativa hän tosiaan oli. Heti sisälle päästyämme hän arvioi Miwan päästä varpaisiin ja tiivisti mielipiteensä yhdellä kommentilla.
”Mistä pomo oikein onkii näitä?”
Sitten hän katsoi meitä – kriittisesti kuinkas muutenkaan. Yoru värisi ja Candy alkoi taas vaihteeksi itkeä. Odile tuijotti kerrankin takaisin.
”Oletko joku koordinaattori?” Tyttö kysyi. Kuulosti siltä kuin hän puhuisi nenäänsä.
”En, miten niin?” Miwa kysyi terävästi.
”Sinulla on kolme shinya”, tyttö huomautti. ”Ja nähtävästi kolme tavallista siinä rinnalla.”
”Saanko minä purra häntä?” Trix kysyi ilkikurisesti. ”Saanhan?”
”Ehkä se johtuu pimeystyypeistä”, tyttö huokaisi. ”Rikolliset yleistetään niiden takia…vaikka eihän tuollaista pikku tyttöä nyt rikolliseksi voisi luulla…”
”Anteeksi?” Miwa kysyi hieman ärtyneesti.
”Kuinka vanha olet?” Punatukka kysyi. ”Kuudentoistako?”
”Olen kaksikymmentäyksi”, Miwa sanoi.
”No omapa on vikasi, kun käytät tuollaista koulutyttöjen kampausta”, punatukka viittasi Miwan saparoihin. ”Näytät aivan pikkulapselta.”
”Se siitä, minä puren!” Trix virnisti ja lähti juoksuun. Sen oli kaiketi aikomus puraista punapäätä nilkkaan, mutta ei ehtinyt. Punapää nimittäin näki tämän yrityksen ja väisti juoksevan Zoruan, joka puolestaan juoksikin päin seinää.
”Auuuuh…” Trix valitti.
”Sattuikohan sitä?” Odile pohti. Miwa käveli Trixin luo, ja päästi Candyn sylistään hetkeksi. Candy tassutteli varovasti valkean Vulpixin luo ja istui tämän viereen lattialle.
”Huonosti koulutettujakin vielä”, punapää tuhahti.
Miwa poimi Trixin lattialta ja silitteli sen tummaa turkkia hetken. Kuulin hänen mutisevan itsekseen:
”Olisin minäkin puremaan ryhtynyt, jos olisin pokémon…” Trix virnisti Miwan kommentille.

”Ryhdytäänpä töihin sitten!” Punapää julisti kovaan ääneen ja heitti Miwan eteen kasan vaatteita. ”Vaihda nuo rytkyt noihin.”
Miwa katsoi vaatteita ällistyneenä. Siinä oli valkoinen kauluspaita, musta tiukan näköinen hame sekä mustat sukkahousut.
”Kai tämä on vitsi?”
”Kai ymmärrät, että sinun on sulauduttava muuhun henkilökuntaan?” Punapää sanoi koppavasti. ”Tuollaista asua henkilökunta käyttää.”
”Voi elämän kevät”, Miwa huokaisi. Hän ei näyttänyt pitävän ajatuksesta itsestään pitämässä tiukkaa hametta ja kauluspaitaa, mutta uskokaapa pois – se ei ollut sen loppu. Me emme nähneet mitä hänelle oikeastaan tapahtui. Punatukkainen tyttö vain vei hänet johonkin huoneeseen, missä Miwan oli määrä vaihtaa vaatteet, me emme seuranneet. Vain Odile ja Trix menivät mukaan. Tuon tuostakin huoneesta kuului tuskallisia älähdyksiä ja kiroilua.
”Ai saamari, yritätkö sinä repiä hiukseni irti?” Miwa kuului tivaavan. Ja sitten kun se loppui, kuulimme Miwan hätäiset huudot:
”Ei! Ei! Noita et tunge silmiini, et ikinä! Vie ne pois!”
”Pysy paikallasi, nämä voivat tehdä kipeää, jos liikut koko ajan, etkä anna minun asettaa niitä silmiisi.” Punapää kuului hykertävän.
”Kidutetaanko mammaa?” Yoru kysyi itku kurkussaan. Mutta ei Miwaa kidutettu, luulisin. Kun hän tuli ulos, hän oli aivan eri näköinen. Meidän Miwallamme oli tummanruskeat pitkät purppuralla raidoitetut hiukset ja siniset silmät. Miwa pukeutui rennosti T-paitoihin ja pitkähihaisiin ja shortseihin, joiden alla piti legginseiksi kutsuttuja vaatteita. Miwalla oli aina jalassaan kuluneet punaiset saapikkaat. Tytöllä, joka oli tullut ulos siitä huoneesta, johon Miwa oli mennyt, oli kiharat kullan keltaiset lyhyet hiukset ja kellan vihreät silmät. Hänellä oli yllään huolellisesti asetettu valkea kauluspaita ja musta hame, mustat sukkahousut ja kulumattomat lenkkarit jalassa.
Katsoimme tulijaa hieman epäröiden.
”Arvasinhan minä!” Tulija huokaisi Miwan äänellä. ”Edes omat pokémonit eivät tunnista, kuten ei tunnistaisi isoäitinikään!”
”Nytpä sovellut joukkoon”, punapää sanoi varsin tyytyväisenä. ”Emme voi antaa sinun jäädä kiinni heti alussa ja siten paljastaa koko organisaatiota, emmehän?”

Sitten ne menivät jonnekin. Me jäimme tänne odottamaan. Vain Trix ja Yoru otettiin mukaan. Siinä kesti kauan, kauan. Enkä ymmärtänyt mihin ne menivät, mutta menivät. Ja kun ne tulivat mukaan, oli punapää häipynyt, mutta hänen tilallaan olivat Sora, Ilse, Rhydo ja Rigel.

”Yorua pelottaa”, Yoru mutisi. ”Loppu on kiinni Yorusta. Mitä jos Yoru mokaa?”
”Äh hyvin se menee!” Trix kannusti korppia. ”Kai haluat suojella mammaasi?”
”Totta kai Yoru haluaa!” Yoru huudahti.
”Usko sitten itseesi, korppi-kaveri!” Trix sanoi kovaan ääneen. ”Eihän sun muuta tarvitse kuin tehdä haze…”
”Mutta jos Yoru ei osaa…” Yoru pisti vastaan.
”Kyllä Yoru osaa!” Ilse maukui.
”M-Mitä täällä tapahtuu?” Kysyin, sillä en ymmärtänyt mistään mitään.
”Meillä on näköjään eka keikka”, Rigel tuumasi. ”Ja meidän Miwa on niin kusessa, ellei me auteta.”

Joskus luulin Miwan todella ymmärtävän meitä, sillä se mitä hän seuraavaksi sanoi, mukaili täysin Rigelin kommenttia:
”Kaverit, tulen olemaan tosi kusessa ilman teitä”, hän sanoi. ”Meidän on nyt tehtävä jotakin, muuten iso paha pomo vaatii siitä pääni pantiksi. Ja tässä jossakin tarvitsen teidän apua.” Sitten Miwa kertoi meille.

Miwalla oli tehtävä, rikollistehtävä. Hänen olisi pakko pölliä eräs pokémon, pokémon joka kuului eräälle koordinaattorille, jonka nimi oli Amber. Pokémon oli Buizel, naaras jonka nimi oli syystä tai toisesta Clementine. Pomo halusi sen, eikä Miwa tiennyt miksi. Miwan oli nyt toimittava. Hänen olisi varastettava pokémon kisojen aikana, kun Amber olisi lavalla muiden kanssa.
”En usko Buizelin tulevan vieraan ihmisen kanssa sovinnolla”, Miwa sanoi. ”Siksipä Trix ja Ilse saavat vähän huijata sitä.”
”Huijata?” Ilse miukui ja veti kissan kasvonsa jännään virneeseen. ”En tiedä miksi, mutta kuulostaa jännältä!”
”Teidän on saatava se mukaanne. Mutta ette saa hyökätä sen kimppuun”, Miwa painotti. ”Tuokaa se varastohuoneeseen. Trix tuntee tien.”
”Jo vain!” Zorua kihersi.
”Käytävillä, joista kuljette, on kummallakin kaksi kameraa. Varmistan että niihin tulee vikaa, kun kuljette niiden ohi”, Miwa sanoi. ”Odile ja Sora odottavat teitä varastohuoneessa.”
”En tykkää tästä!” Odile vinkaisi.
”Odile käyttää Sleep Powderia Buizeliin”, Miwa sanoi. ”Jos jokin menee vikaan Sora auttaa.”
”Toki”, Sora sanoi, se katsahti Odilea ja punastui.
”Myös minä, Rhydo ja Rigel olemme huoneessa. Mutta niin ettei meitä nähdä”, Miwa sanoi. ”Teidän ei tarvitse huolehtia mistään, kunhan teette osanne.”

”Kun työ on tehty, Yoru auttaa minua pääsemään vartijan ohi huomaamatta”, Miwa sanoi ja kuulosti varsin itsevarmalta.
”Jos Yoru mokaa…” Korppi raakkui.
”Se menee hyvin, Yoru!” Miwa sanoi, kuin aavistaen korpin aatteet. ”Teet vain parhaasi, saat nähdä, että kaikki käy hyvin.”

Yoru oli pieni. Mutta Candy oli vielä pienempi. En luota tuohon Eiji-tyyppiin, eikä luottanut Miwakaan. Siksi minä sain jäädä tänne ja huolehtia Candystä. Ehkä se olisi hyvä, Rigel ja minä tappelimme aina. Se oli Rigelin vika, koska Rigel väheksyi.

Nuo kaksi, kouluttaja ja hänen ensimmäinen pokémoninsa katsoivat toisiaan merkitsevästi. Luottavasti. Miwaa mahtoi pelottaa, mutta Rigel – Rigel ei pelännyt koskaan.

”Näytös alkaa”, Miwa totesi

Kommentit:

Chidori

21 >
Tämä oli tämmöinen ”pitkästä aikaa”-luku. Pitkästä aikaa Splinter pääsi olemaan ihan kunnolla mukana tarinassa, paraneminen tosiaan otti aikansa. Toisaalta hyvä niin, ettei kaikkia vammoja voi ihmeparantaa nopealla vierailulla pokémonkeskuksessa. Mutta mutta, ehdinkin jo kaipailemaan tuota tirppaa! Yorun ja Splinterin isoveli-pikkuveli-suhde on jotain niin suloista, sydänhän tässä pakahtuu. Kuinka Splinter aina kärsivällisesti odotti hitaampaa Yorua, voih. ;__;

Myös Invisiblen toiminta on viime aikoina jäänyt vähän sivuun tai ollut ainakin vaivihkaista. Välillä meinaa ihan unohtaa Miwan olevan itse asiassa rikollinen, mikä tosin taitaa johtua ennemmin siitä, että tuo päätyy aina auttamaan kaikkia. :’D Tosi kivaa siis saada tietää pitkästä aikaa lisää Invisiblesta, mielenkiintoista sakkia tuntuu ainakin olevan sen palveluksessa. Shiinan tapaaminen ja pukeutumiskohtaus oli hauska, tykkäsin myös Alolan Vulpixin esiintymisestä. :’3 Kohta homma vissiin starttaa ihan kunnolla, kun Miwa pääsee suorittamaan ensimmäistä virallista keikkaansa. Tarkkaan on ainakin jo työnjako suunniteltu, vaan mahtaako homma käytännössä toimia aiotulla tavalla, kun kyseessä on Miwan värikäs tiimi? En malta odottaa!

Splinter +2lvl +1op, Bellatrix +1lvl +4op, Yoru +1lvl +1op, Lolita +2lvl +1op, Candy +3op. Rahaa 80pd:tä. Candy oppii mansikkamacaronin vaikutuksesta iskun Flower Shield. Lolita on saavuttanut Miwan tiimin keskitason, joten Exp.Share kannattaa siirtää jollekin toiselle pokémonille.

Aurora #15 > Sora laittaa siivet selkäänsä

Tarina on alun perin kirjoitettu Tammikuussa 2016.

Heräsin sohvalta, Peacock Cityn pokémon centerissä. Vaaleatukkainen hoitaja ravisteli minua hereille. En tahdo vielä herätä. Väsyttää niin pirusti, ajattelin.
”Heräähän nyt.” Hoitaja sanoi lempeällä äänellä, ikään kuin hän olisi tottunut herättelemään nukkuvia kouluttajia.
”Häh?”
”Niistä pokémoneistasi.” Hoitaja sanoi varsin pirteästi. ”Nidorino, Zorua ja Petilil tarvitsevat lepoa tämän päivän, ovat hiukan väsyneitä, mutta Spewpa ja Murkrow kaipaavat useamman päivän lepoa. Ne vastakuoriutuneet tutkitaan, siltä varalta ettei kuoriutumisen kanssa ollut mitään ongelmaa..”
”Kuten mitä?” Kysyin väsyneesti.
”Haluamme varmistaa että Purrloin ja Shuppet ovat fyysisesti siinä kunnossa kuin pitääkin.” Hoitaja selitti.
”Ihan kunnossa nuo näyttävät olevan.” Huomautin, sillä pikkuiset olivat jollakin ilveellä päässeet pois huoneestaan. Ilse katseli hieman hämmentyneenä ympärilleen, se kun ei ollut ikinä nähnyt sairaanhoitajia kärryineen. Lolita leijui Ilsen tasolla, eikä siinä näyttänyt mitään vikaa olevan.
Lolitan ilme kirkastui heti kun se äkkäsi minut, se katosi Ilsen tasolta ja ilmestyi salakavalasti pääni taakse. ja kiersi sitten sivulle vain painaakseen poskensa omaa poskeani vasten.
”Shuppet!”
”Huomenta, Lolita.” Toivotin tuolle.
”Spew!”
”Kuinka?” Kysyin, sillä en ihan tuota vastausta odottanut. Kunnes katsoin Ilseä vähän tarkemmin, karvainen valkea ötökkä istui sen selässä ja tapitti minua meripihkan värisillä silmillään.
”Miten menee, Sora?” Naurahdin katsoessani tuota karvapalloa, olihan se ötökäksi aika karvainen tapaus.
”Spew!” Sora vastasi, sitten se sylki suustaan tahmeaa rihmaa, joka tarrautui käsivarteeni, meinasin jo kysyä, mitä ötökkä aikoi, mutta sitten se vetäisi itsensä ylös. Sora kiipesi tomerasti käsivarttani pitkin, ylös hartialleni.
”Minusta nämä kyllä vaikuttavat ihan energisiltä.” Totesin hoitajalle. ”Mutta pitäkää hyvä huoli Splinteristä, ja varokaa, ettei Rigel pistele teitä, se kun on vähän sitä tyyppiä.” Hoitaja vain nyökkäili, minusta alkoi ikävästi tuntua, ettei hän tajunnut että Rigel saattoi oikeasti olla känkkäränkkä-tuulella herättyään.
”Milloin voin hakea pokémonini?” Kysyin vielä.
”Illalla niiden pitäisi olla kunnossa – ainakin suurimman osan.” Hoitaja vastasi.

Iltaan oli vielä aikaa, mitähän tässä keksisi? Nostin nyt ainakin Ilsen syliini, ettei se eksyisi, Lolita puolestaan oli asettunut mukavasti päähäni asumaan, sieltä se tiiraili ohi meneviä ihmisiä.
”Huomenta, Miwa!” Terhakka ääni huudahti tiskiltä. Tyttö, jolla oli lyhyet vaaleansiniset hiukset heilutti minulle kättään. Tuohon tyttöön olin törmännyt jo kahdesti, kerran Tangerine Cityssä ja eilen siellä metsässä. Tytön nimi taisi olla Azura.
”Mitä sinä täällä teet?” Kysyin tytöltä, hänen tullessa luokseni.
”Kävin kysymässä Calypson vointia.” Azura sanoi hyvän tuulisesti. Calypso taisi olla se eilinen värikäs lentävä pokémon.
”Miten sinun pokémonisi jaksavat?” Tyttö kysyi.
”Suurin osa pääsee vasta illalla.” Huokaisin. ”Pitäisi keksiä tekemistä siihen asti.”
”Ainahan tekemistä löytyy!” Azura sanoi.
”No ei näillä kavereilla salia lähdetä haastamaan.” Mutisin. ”Muut ovat vielä toipumassa.”
”Voisit ostaa toipilaille jotain.” Azura ehdotti.
”Shuppeet!”
”Purr!” Molemmat pokémonit hihkuivat, vaikka tuskin tiesivät mitä ostaminen tarkoitti. Sora ei viitsinyt kommentoida tähän mitään, tai sitten se torkkui.
”Ne taitavat tahtoa hemmottelua.” Azura naurahti. ”Peacockista löytyy iso tavaratalo, josta löytyy vaikka mitä!”
”Missäs se on?” Kyselin tytöltä. ”En ole täältäpäin..”
”Se on kaupungin keskustassa.” Azura kertoi. ”Minäkin olen menossa ostoksille, voisimme mennä yhtä matkaa. Voin samalla esitellä kaupunkia sinulle, minä kun olen kotoisin täältä.”
Se sopi minulle mainiosti, Azura vaikutti ihan mukavalta, ainakaan hän ei ollut mikään kovaääninen heitukka, kyllä tuollaisen kanssa shoppailisi.. kai. Vatsani kurisi, Ilsen vatsa kurisi.
”Mennäänkö syömään aamiaista?” Azura kysyi. ”Rannalla on mukava kahvila, josta saa hyvää munakasta.”
Tuo sopi minulle hyvin, en ollutkaan aikoihin saanut pekoniaamiaista.

Ulkona oli lämmin. Aurinko paistoi, pokémon centeristä avautui näkymä rannalle, valkoista hiekkaa ja sinistä merta silmän kantamattomiin. Näky oli kummallinen, sellaiselle joka oli kasvanut Aurora Townissa lumen keskellä. Seisoimme siinä hetken, minulle ehti tulla kuuma. Katsahdin sinitukkaista Azuraa, hänellä oli yllään kukallinen keltainen hellemekko, ja minulla puolestaan ne samat vanhat villalegginsit, shortsit, t-paita ja sen alla lämmin pitkähihainen.
”Mistä päin sinä olitkaan kotoisin, Miwa?” Azura kysyi.
”Aurora Townista.” Vastasin.
”Ai, olen käynyt siellä. Hain Calypson labrasta kuusi kuukautta sitten.” Azura sanoi. ”Siellä on hirvittävän kylmä, verrattuna Peacockiin.”
”Joo, huomasin.” Minä huokaisin. ”Villalegginsit ovat tänne vähän liikaa.”
Ilse ja Sora nauttivat auringosta aivan selvästi, laiska Spewpa nimittäin kääntyi kippurasta selälleen ja hyräili jotain outoa sävelmää hyvän tuulisena, Ilse taas kääntyi niin että aurinko pääsi lämmittämään sen koko selkää. Lolita ei paljoa auringosta perustanut, se vääntelehti ja päätyi lopulta painamaan kasvonsa hiuksiani vasten, niin se ei näkisi aurinkoa. Azura johdatti meidät hiekkarannalle, joka oli vielä varsin tyhjä.
”Yleensä täällä on hirveästi väkeä.” Azura selitti. ”Mutta on vielä aikaista, ehkä turistit nukkuvat.”
Oli rannalla tietenkin joitain ihmisiä, useimmilla oli mukanaan pokémon, toiset ottelivat.
”Ne harjoittelevat koordinaattorikisoihin.” Azura selitti. Kävelimme hiukan lähemmäs, en oikein ymmärtänyt mikä kisoissa oli niin ihmeellistä, tuokin tyttö vain lesoili ulkonäöllään, hän oli kaiketi niitä tyttöjä, jotka tiesivät näyttävänsä hyviltä, ja olivat ylpeitä tästä seikasta, kuten Himeko.
”No niin Clementine!” Tyttö kiljui. ”Pyörähdä ja tee Swift ja sitten Aqua Jet!”
Katsoin miten oranssi saukkomainen pokémon teki pyörähdyksen, ei minkään tavallisen kääntymisen vaan balettimaisen liikkeen jossa pokémon nousi varpailleen ja pyörähti ympäri, kenties yleisöä kohti, sitten se sylki suustaan kimmeltäviä tähtiä, se teki sitä kunnes oli täyttänyt lähiönsä tähdillä, sitten se teki liikkeen joka peitti pokémonin vedellä, pokémon ponkaisi itsensä veden ympäröimänä suoraan keskelle tähtirykelmää, särkien ne, saukko kääntyili taitavasti ja onnistui särkemään jok´ikisen tähden, aiheuttaen huikean kultahippu sateen, lopulta saukko itse laskeutui sateen keskelle ja otti jonkin ihmeen macho-asennon.
Aloin kikattaa, sillä vaikka liikkeessä olikin kauneutta, tuo macho lopetus ei oikein sopinut, myös Lolita oli nostanut kasvonsa hiusteni seasta ja naureskeli lopetukselle. Sora puolestaan katsoi silmät kimaltaen esitystä, mahtoiko se tykätä tästä, vai siitä, että saukko oli melkein lentänyt hyppiessään? Ilseä ei moinen kiinnostanut, katti vain haukotteli.
”Uudestaan!” Saukon kouluttaja komensi.
”Amber on taas vauhdissa.” Azura mutisi, eikä mitenkään lämpimällä äänensävyllä. Katsoimme miten saukko alkoi vääntää liikettä uudestaan, mutta tällä kertaa se kaatui kesken balettimaisen kääntymisensä.
”Clementine!” Tyttö huudahti läimäytten kätensä otsalleen. ”Sinun on osattava kääntyä tai muuten liikkeestä ei tule mitään!”
”Ihan hyvältä se liike minusta näyttäisi ilman balettia.” Minä huomautin kuiskaten.
”Se lopetus oli kyllä hauska.” Azura naurahti. ”Muistaisi nyt että kisassa on kaksi luokkaa, joihin kauneus ei lukeudu.”
”Mitkä ne ovat?” Kysyin, sillä en ymmärtänyt koordinaattorikisoista juuri muuta kuin että ulkonäkö merkkasi eniten.
”Kisoissa on aina teema, jonka mukaan saa pisteitä.” Azura selitti. ”Täällä Peacockissa teemana on kovuus ja siisteys.”
”No se selitti sen machoisen lopun.” Totesin.
”Purr?” Ilse äännähti, sillä se oli huomannut että jalkojeni välistä käveli kovasti sitä itseään muistuttava kissa, joka oli kuitenkin meidän Ilseämme isompi ja sillä oli tummemman violetti turkki. Kissa katsahti Ilseä ilkikurisesti, siniset silmät välkkyen, sitten se lähestyi koordinaattoria ja tämän saukkoa.
”Tuolla Purrloinilla on jotain mielessään.” Azura totesi.
”Shuppeet!” Lolita sanoi. Vaikka se ei tykännytkään auringosta päätti kummitus kuitenkin liihotella pääni viereen, niin lähelle että varmasti kuulisin miten pienen maha murisi.
”Eikö meidän pitänyt hankkia aamiaista?” Kysyin Azuralta.
”Mennään Näkinkenkä kahvilaan.” Azura sanoi iloisesti. ”Se on hiukan sivulla.” Ja niin Azura johdatti minut ja pokémonini vanhan näköisen ruskean tiilirakennuksen luo. Kahvilan sisustus oli sekin ruskea, seinät oli koristeltu aaltomaalauksilla.

”Azurako se siinä?” Harmaahapsinen mies, jolla oli yllään oranssi hawaiji-paita, tervehti meitä, kun tulimme sisään.
”Sinua ei olekaan näkynyt!” Mies totesi. ”Missä olet ollut viimeiset puolivuotta?”
”Lähdin pokémon matkalle, minusta tuli koordinaattori.” Azura selitti hymyissä suin. ”Eivätkö vanhempani..?” Mutta siihen se kysymys jäi, Azuran iloiset kasvot vakavoituivat ja hän sanoi: ”No eivätpä tietenkään.”
 ”Oletko tullut tänne koordinaattorikilpailuihin?” Mies kysyi.
”Joo, pokémonini ovat uupuneita matkasta, joten jätin ne pokémon centeriin lepäämään.” Azura sanoi taas pirteästi, vai esittikö hän vain?
”Esittelen Peacockia kouluttaja-ystävälleni.” Tyttö lisäsi. En tiennyt että olimme ystäviä. Ehkä Azura ystävystyi nopeasti muiden kanssa.
”Aamiaista.” Muistutin tuota puhuvaa papupataa.
”Ai niin!” Azura muisti. ”Me tulimme syömään aamiaista!”
”No meillä on täällä vasta tuota Miltankin maitoa, auringonkukka keksejä ja maustekakkua.” Mies luetteli.
”Purr!” Ilse purisi-
”Shuppeet!” Lolita hihkui ja katseli kiinnostuneena vitriinissä olevaa ruskeaa kakkua.
”Ethän sinä nyt kakkua voi syödä aamupalaksi, Lolita.” Totesin, pikkukummitushan saisi vatsansa kipeäksi.
”Tämä kakku on hyväksi pikkukummitustyypeille.” Mies vakuutti. Lolita katsoi minua sen kaksiväriset silmät vetistäen.
”No hyvä on, hyvä on.” Minä huokaisin. ”Saat kakkusi.”
”Shuppeet!” Lolita hihkui.
”Sinä haluat varmaan maitoa, Ilse?” Kysyin kissalta.
”Purr!” Ilse nyökytteli päätään.
”Entäs Sora?” Kysyin, mutten saanut vastausta. ”Sora? Hei, Sora..?”
”Spew?” Joku haukotteli ja kurkisti sitten hartiani takaa.
”Mitä saisi olla?” Kysyin. ”Kai sinullakin on sentään nälkä?”
Karvaötökkä haukotteli, eikä vastannut.
”Käykö auringonkukka keksit?” Kysyin Spewpalta, mutta kuulosti vähän siltä että otus ehti nukahtaa uudemman kerran.
”Tuota juu, jos otetaan keksejä, maitoa ja kakkua.” Luettelin tilauksen. ”Minulle kokkelia ja pekonia.”
”Minulle myös.” Azura sanoi. Paikan pitäjä sanoi, että hetki pieni, ja me päätimme istua tyhjään kahvilaan. Pian sen jälkeen ukko sai toisenkin asiakkaan, jolla oli mukanaan jokin hassu vesikani, sellainen sininen ison pääsiäismunan muotoinen pokémon, jolla oli pitkät jäniksen korvat ja hassu häntä, jonka päässä oli jokin palloa muistuttava.
”Hei, Kai!” Azura huudahti. ”Azuma näyttää voivan hyvin!”
”Purr?” Ilse katsoi tulijoita uteliaana, etenkin tuota sinistä pääsiäiskania. Tai sen eriskummallista häntää.
”Azurako siinä?” Sen kouluttaja kysyi. ”Mietinkin, milloin tulet takaisin.”
”No, olet ainut.” Azura pälpätti, vaikka minusta kuulosti siltä kuin hän olisi ollut hiukan alakuloinen.
Ruskeatukkainen, ruskettunut poika tuli luoksemme, asetin juuri Soraa pöydälle mukavasti, enkä kiinnittänyt vanhoihin kavereihin paljoa huomiota. Mutta sekä Ilse että Lolita hypähtivät puiselle lattialle katsomaan vesikania, tai no, sen häntää.

Ilse ja Lolita nuuhkivat ensin hännän palloa, ja sitten ne alkoivat varovasti tökkiä sitä, Ilse tassuillaan ja Lolita päässään kasvavan sarvensa kanssa.
”Azuuh!” Vesikani kikatti, kaipa sen häntää kutitti.
”Purr.” Jokin, joka ei selvästi ollut Ilse purisi. Huomasin, että poika kantoi sylissään pahasti vettynyttä Purrloinin pentua.
”Mitä tuolle on tapahtunut?” Minä kysyin.
”Amberin mukaan tämä Purrloin oli häirinnyt hänen harjoituksiaan.” Poika sanoi, mutta ei kuulostanut järin iloiselta. ”Joten hänen Belossominsa tönäisi tämän pikku kaverin mereen.”
Azura läimäytti kätensä otsalleen. ”No voi nyt yhden kerran!”
”Azuma pelasti karvapallon.” Poika huokaisi. ”Mahtaisikohan vanhalla Toshirolla olla hiukan lämmintä maitoa pikkuiselle?”
”Maitoa kyllä löytyy, mutten minä mikään vanha ole.” Kahvilan pitäjä mutisi, tullessaan keittiön puolelta. ”No, Kai on sitten päässyt harjoittamaan jo rantavahdin töitä tänään?”
”En minä, Azuma se..” Poika naurahti hermostuneesti.
”Azuuh!” Vesikaniini heilautti innokkaasti kättään.
”Kyllä sinusta onkin kasvanut komea kaveri Azuma.” Se ei niin vanha (mutta silti vanhan näköinen) Toshiro kehui. ”Ihan kuin vasta eilen olisit ollut se itkupilli Azurill jonka Umiko löysi rannalta..”
Sitten me saimme aamiaista. Ilse litki tyytyväisenä maitoa, Lolita mussutti kakkua tyytyväisenä ja Sora haisteli saamiaan keksejä. Vanha Toshiro oli antanut Kaille vanhan koin syömän huovan, johon poika oli käärinyt litimärän kissan ja yritti nyt parhaansa mukaan kuivata pientä kissaa, joka kuitenkin sähisi ja yritti kokoajan näykkiä pojan sormia. Ilse nosti päätään vähän väliä ja katseli kummastuneena lajitoveriaan. Sora näykki hieman keksejään, muttei näyttänyt välittävän syömisestä.
”Syö nyt, että kasvat!” Patistin sitä. ”Vai haluatko kokkelia?”
”Spew..” Sora sanoi välinpitämättömästi.
”Millainenhan Vivillon sinusta kasvaa, Sora?” Azura uteli.
”Vivillon?” Minä toistin. ”Onko se Soran viimeinen kehitysmuoto?”
”On, ja ne kaikki ovat hyvin kauniita!” Azura hihkui silmät loistaen. ”Minä otan niistä kuvia, jos satun näkemään niitä kisoissa! Katso!”
Azura työnsi minulle puhelintaan, josta sain nähdä että hänellä oli kymmenen erilaista valokuvaa suurisiipisistä pokémoneista, joilla oli kaikilla eriväriset ja koristeelliset siivet.
”Vau, katso Sora!” Sanoin Spewpalle. ”Tuollainen sinustakin tulee, millaiseksihan mahdat kehittyä?” Vivillonit olivat totta vie kauniita, ihmettelen syvästi miten hienohelmainen siskoni, Himeko ei ollut moista hankkinut, toisaalta ehkä se johtui toukkavaiheesta.
”Saanhan minä ottaa Sorasta kuvan kun se kehittyy, saanhan?” Azura kysyi innoissaan. ”Sora on Shiny enkä minä ole ennen nähnyt shinya Vivillonia!”
”Ota pois, jos Sora tahtoo.” Sanoin tytölle. Sora puolestaan oli alkanut syömään keksejään. Kai se oli innostunut kehittymispuheista ja päättänyt, että tahtoo itselleen siivet.

Syötyämme, kokosin porukkani kasaan, Soran olalleni, Ilsen syliini ja Lolita leijui pääni päälle.
”Täällä ruoka on aina yhtä hyvää.” Azura kiitteli, enkä voinut muuta kuin yhtyä puheisiin.
”En muista milloin olisin viimeksi syönyt näin hyvää kokkelia.” Varmaan silloin kotona, Aurora Townissa.
”Kiitoksia kohteliaisuudesta.” Ukko Toshiro totesi, kun maksoimme hänelle.
”Auts, älä pure!” Kai murisi kissalleen. ”Minähän yritän vain auttaa!”
”Azuh!” Azuma naureskeli kouluttajalleen syödessään merilevä onigirejä.
”Älä naura, Azu!” Kai parahti. ”Tämä ei ole hauskaa!” Minusta se oli hyvinkin hauskaa, ja sain kiittää onneani siitä, että Ilse oli säyseä ja ystävällinen pokémon.
”Nyt lähdetään shoppailemaan!” Azura julisti. En ollut ikinä välittänyt liiemmin shoppailusta, mutta eipä meillä ollut kotona Aurora Townissa muuta kuin kämäinen marketti. Mitä taas tulee Peacockin kaltaiseen turisti kaupunkiin, täällä oli jos mitä matkamuistomyymälää ja markettia, mutta se suuri ostoskeskus mukavan matkan päässä rannasta oli kyllä kaiken huippu. Siellä oli kaikkea sitä mistä ei Aurora Townissa voinut uneksiakaan, oli tilaa, oli rullaportaita, oli pikaruokaravintoloita kolmin kappalein – yksi miltei joka kerroksessa, oli apteekkia sekä ihmisille että pokémoneille, oli suuri ruokakauppa, oli urheiluliikettä, oli kauppaa pokémon tavaroille.

”Käydään täällä!” Azura sanoi osoittaen pokémon tavara kauppaa. ”Täältä löytyy vaikka ja mitä pokémoneille!” Azura nappasi minua ranteesta – etten vain lähtisi karkuun, ja raahasi minut liikkeeseen, jossa oli sielläkin siniset seinät. Sininen taisi olla Peacockin oma brändi. Liike oli suuri, siellä oli monta osastoa, oli kauneusosastoa, oli evoluutio-osastoa, oli otteluosastoa, oli ammattiosastoa..
”Mitä ovat ammatit?” Kysyin. ”Niin kuin kouluttajat ja koordinaattorit vai?”
”No nekin, mutta on myös kasvattajia, tutkijoita ja muita.” Azura selitti. Tuskinpa täällä rikollisille myytiin mitään, se kun ei ollut lain suoma ammatti.
”Käyn ostamassa poképalloja.” Azura sanoi. ”Kierrelkää te sillä välin.” Niin me teimmekin, en vain ollut varma mitä hankkia, joten jumituin katselemaan asusteita. Niin, Odile, Yoru, Ilse, Lolita ja Sora tarvitsivat jotain. Olin aikoinaan hankkinut asusteet Rigelille, Splinterille ja Trixille Mindaro Townista, oli vain reilua, että muutkin saivat jotakin. Mutta kyllä myös saliottelussa hyvin pärjännyt kolmikko saisi jotain osakseen, en vain tiennyt mitä.
”Täältä te saatte omat asusteet.” Sanoin kolmikolle, jota kannoin mukanani. Saatte valita itse.”
Ilse ja Lolita innostuivat, mutta Sora ei kiinnostunut. Se makasi kerällä hartiallani ja tuhisi. Epäilin tuon nukahtaneen.
”Oi kylläpä tuo rusetti pukee Cubonea.” Eräs myyjä hössötti kassalla istuvan pienen pokémonin kouluttajalle, joka kiinnitti parhaillaan pientä pinkkiä rusettia pokémonin päähän.
”Sinä saat tämän, Koemi.” Kouluttaja sanoi.
”Cubone!” Iloinen pokémon heilutti kädessään luuta. Kyllä se luu oli. Mahtoiko se olla oikea ja peräisin jostakin?
”Purr!” Ilse purisi kuuluvasti, pikku kissa oli löytänyt itselleen jotain mieluista. Sekin halusi rusetin, oikeastaan kaksi, yhden pienen, pinkin ja isomman tumman violetin, jossa oli pinkit reunat.
”Et osaa päättää vai?” Minä naurahdin ja katsoin niiden hintoja. ”No ne eivät ole kalliita, voimme ostaa molemmat.”
”Purrloin!” Ilse hihkui. Lisäksi niillä kahdella varasmäntillä oli rahaa vaikka muille jakaa, joten miksen tuhlaisi osaa varastamastani käteisestä?
”Shuppeet!” Pian Lolitakin oli löytänyt jotain mieleistä, nimittäin suuren noidanhatun.
”Se pukee sinua hyvin.” Kehuin nähdessäni Shuppetin hattu päässä. ”Toki saat sen. Entäs sinä Sora?” Mutta Soraa eivät asusteet jaksaneet kiinnostaa.
”No auttakaa minua löytämään jotain Odilelle ja Yorulle.” Vasta siitä Sora aktivoitui, tuo taisikin pitää Odilesta jo aika lailla. Sora katseli erilaisia asusteita, oli viittoja, muovikukkia, viiksiä, naamareita, ties mitä.
”Spewpa spew!” Sora huudahti löydettyään mielestään kauneimman esineen. Se oli pieni punavalkoinen silkkirusetti.
”Se sopii Odilelle varmasti.” Sanoin silittäessäni karvaötökkää. ”Kerron, että valitsit tämän.” Ja siitäkös Soran posket punehtuivat. Olin arvannut oikein.
Katselin itsekin noita asusteita. Sora saisi jotain, halusi tai ei. Ehkä sille kelpaisi tuollainen musta solmiorusetti, ainakin se erottuisi valkoiselta iholta ihan kivasti.
”Sinä saat tämän.” Sanoin sille, mutta Sora ei kuunnellut, se punasteli edelleen, kaipa tuo unelmoi hetkestä, jolloin Odile saisi silkkirusettinsa. Yorulle valitsin sillekin mustan, mutta solmion. Kyllä kai korppi tykkäisi solmiosta? Rhydolle olisi kiva ostaa jokin asuste, mutta kun sillä oli jo sininen huivinsa, enkä halunnut pakottaa sitä eroamaan asusteestaan, ties vaikka joku tärkeä olisi antanut huivin sille.
”Sinulla kesti kauan.” Pojan ääni totesi. Säpsähdin, vierelläni seisoi vaaleatukkainen poika, se samainen poika, jonka olin nähnyt route 101:llä, juuri tuo samainen poika, oli kolkannut minut ja raahannut minut tapaamaan Invisiblen pomoa.
”Olet se stalkkeri.” Sanoin syyttävästi.
”Ihan Eiji vaan, kiitos.” Poika sanoi tyynesti. ”Tämä on Koemi.” Ja niin hän esitteli kahdella jalalla kävelevän pokémoninsa, jolla oli ruskea nahka ja päässään se kantoi jonkinlaista kalloa, ja kädessä tuolla oli edelleen luu.
”Cubone!” Pokémon sanoi suloisesti ja hymyili, ainakin se näytti siltä, vaikken sen suuta nähnytkään.
”Spewpa!” Sora tervehti pokémonia.
”Purr!” Ilse purisi tervehdykseksi.
”Shuppeet!” Lolitakin tervehti uutta tuttavuutta.
”Ovatko nämä uusia?” Stalkkeri kysyi ojentaen kättään kohti Ilseä, joka haisteli pojan kouraa hetken.
”Et koske niihin!” Minä tiuskaisin.
”En minä niitä varastaa aio.” Poika sanoi tyynesti. ”Sitä paitsi olisi aika koomista, jos varas varastaisi varkaalta vai mitä?” Hän hymyili minulle, mutta minä en hymyillyt hänelle. Otin Ilsen syliini ja Lolitakin leijui takaisin paikoilleen.
Vain Sora jäi lattialle seurustelemaan luu-pokémonin kanssa.
”Kuten sanoin, sinulta kesti luultua kauemmin saavuttaa Peacock City.” Poika, Eiji jatkoi jutusteluaan.
”Shamrockin metsässä oli joitain roistoja.” Sanoin lyhyesti. ”Sora, tuletkos?”
Vastahakoinen Sora, ampui minua uudemman kerran käsivarteen tahmealla rihmalla, heilauttaen näin itsensä hartialleni. Kävelin poispäin tuosta nuorukaisesta, mutta hän seurasi minua kuin jokin takiainen.

”Tervetuloa erikoisesine puolellemme.” Yli innokas myyjä sanoi, hymyillen tyytyväisenä.
”Moi. Myyttekö mitään jöröille Nidorinoille tai ilkikurisille Zoruoille?” Kysyin, vain siksi että tuo stalkkeri tajuaisi mennä pois.
”Oi meillä on täällä Poison Barb, joka sopii mainiosti Nidorinon kaltaisille myrkky-tyypeille.” Myyjä paapatti innoissaan. ”Ja nämä mustat aurinkolasit ovat omiaan buustaamaan Zoruan pimeystyypin iskuja.”
Myyjä näytti minulle violettia nuoli-esinettä ja mustia suuria aurinkolaseja. Nuo kyllä näyttäisivät komealta Trixillä.
”Maksavat 80pd:tä kappale.” Myyjä sanoi aurinkoisesti, kuin se ei olisi ollut hinta eikä mikään. Mutta 80pd:tä oli paljon rahaa, mutta toisaalta, rahaahan minulla oli, ja molemmat olivat kyllä sen arvoisia.
”Minä mietin vielä.” Sanoin myyjälle, joka nyökkäsi yhä hymyillen ja meni sitten auttamaan toista asiakasta.
”Törmäsit siis Rothin väkeen.” Stalkkeri-Eiji jatkoi. ”Kanamelta oli kuulemma yksi pokémon kateissa. Tiedätkö siitä jotain?”
”Miksi sinä niin väität?” Kysyin tyypiltä varsin tylysti.
”En välitäkään. Se oli aivan oikein Kanamelle, kun ei pitänyt pokémonista muutenkaan huolta.” Poika sanoi. ”En siedä sellaisia ihmisiä.”
”Oliko sinulla jotain asiaakin, vai tulitko muuten vain haastelemaan paskaa?” Kysyin topakasti.
”Mikäli muistat, sinulla on tehtävä täällä Peacockissa.” Eiji, stalkkeri sanoi miellyttävällä äänellä. ”Pomo käski minun antaa sinulle ohjeet, mutta ei täällä.” Aivan, joku voisi kuulla.
”Missä sitten?” Töksäytin.
”Enköhän minä sinut löydä.” Poika virnisti ja sen sanottuaan, meni menojaan. Onneksi, sillä Azura harppoi luokseni, syli täynnä kamaa.
”Oletko löytänyt mitään?” Hän kysyi.
”Joo.” Sanoin ja näytin löytämiäni asusteita. ”Mietin kannattaisiko minun ostaa tyyppi buustereita.”
”Minä ostan Calypsolle Twisted Spoonin.” Azura sanoi ja otti hyllystä vääntyneen hopea lusikan.
”Ajattelin ostaa tavarat Rigelille ja Trixille.” Sanoin. ”Mutta se maksaa.”
”Mutta on sen väärti.” Azura huomautti. No mikäpäs siinä. Otin hyllystä myrkkynuolen Rigelille ja aurinkolasit Trixille.

”Aiotko muuten pitää sen Rhyhornin?” Azura kysyi.
”Aion.” Vastasin. ”Ajattelin ostaa jotain Rhydollekin mutta..”
”Mistä tiedät, että sen nimi on Rhydo?” Azura kysyi.
”Nimi oli kirjailtu siihen huiviin.” Minä kerroin. ”Epäilen kyllä ettei sillä roistolla ollut sen kanssa mitään tekemistä.”
”Ei kovin hohdokas nimi.” Azura totesi. ”Onkohan se varastettu?” No, jos tuon stalkkerin puheisiin on uskominen, niin kaipa minä varastin Rhydon. Mutta sen olisi parempi minun kanssani, varmasti olisi. En minä ollut mikään roisto, enhän?
”En minä tiedä.” Vastasin epävarmasti. ”Ehkä.”
”Mitä aiot ostaa sille?” Azura kysyi.
”En tiedä mistä se tykkäisi.” Vastasin. ”Se vaikutti aika onnettomalta, en tiedä mikä siihen auttaisi..”
”Voisit ostaa vaikka pehmolelun, ystävyyden eleenä.” Azura ehdotti. ”Tule näytän, missä niitä on!” Ja niin Azura vei minut toiseen osaan liikettä, osaan jonka nimi oli simppelisti, pehmolelut. Siellä meitä tervehti pinkkitukkainen lempeästi hymyilevä nainen.
”Muistattehan ettei pokémonin todellista rakkautta voi ostaa lahjoin, mutta mikäli haluatte piristää masentunutta yksilöä, täältä löytyy apu.”   
”Miwa adoptoi Rhyhornin, joka on hieman alamaissa.” Azura selitti.
”Niin ne adoptoidut yleensä ovat.” Nainen sanoi. ”Mutta ei hätää, täältä löytyy keino piristää Rhyhornia niinkö?”
”Kyllä vain.” Minä sanoin.
”Siinä tapauksessa suosittelisin tällaista Rhydonia esittävää pehmolelua, onhan se Rhyhornin seuraava kehitysaste!” Myyjä luennoi. ”Ja hintaakin on vain 100pd:tä!”
Sekin oli paljon, mutta enhän minä juuri itselleni mitään tarvinnut.
”Ostan myös tuollaisen kukkasauruksen.” Sanoin myyjälle. ”Annan sen Fletchinderilleni, se kun venäytti siipensä ja kaipaa taatusti piristystä.”
”Oikein!” Myyjä totesi, selvästi tyytyväisenä siitä että sai jonkun ostamaan jotain.

”Kiinnostaisiko kauniita neitejä ostaa itselleen mega-kivi?” Eräs myyjä tiedusteli, kun etsimme kassaa.
”Mikä on megakivi?” Minä kysyin.
”Voi, eikö neiti sitä tiedä, vaikka omistaa mega-kehityksen omaavan pokémonin?” Kalju miesmyyjä päivitteli.
”Minkä niin?” Minä kysyin terävästi.
”Hän puhuu Lolitasta.” Azura naurahti. ”Kun Lolita kehittyy Banetteksi, sillä on niin sanottu mega evoluutio.”
”Neiti on hyvä ja katsoo tätä.” Sitten ukko näytti minulle kuvaa muhkeasta nukkea muistuttavasta pokémonista, jolla oli punaiset laihat sormet ja koivet.
”Shuppeet!” Lolita hihkui silmät kiiluen, sitten se otti ja alkoi pyöriä ilmassa hurjasti, varmaankin osoittaakseen olevansa mega-kiven arvoinen. Azura ja minä nauroimme sille.
”Eikös megaranneke oli aika kallis?” Azura kysyi.
”150pd:tä ei ole hinta eikä mikään mahtavasta mega-pokémonista.” Myyjä vaahtosi.
”Voi olla, mutta juuri nyt minulla on syli täynnä tavaraa ja lisäksi Il..” Olin sanovinani Ilse, kunnes huomasin karvapallon puuttuvan.
”Missä Ilse on?” Kysyin. ”Ei kai se ole tippunut?”
”Spew!” Sora huudahti, varoittamatta se pomppasi rihmansa avulla kauas lattialle ja lähti vilistämään lattiaa pitkin.

”Purr!” Kuulin Ilsen purisevan ja sitten Soran huutavan. Joku muukin huusi, mutten tiennyt kuka. Pian Sora tuli näkyviin hyllyjen välistä, se taklasi keltaisen kotilon nurin. Soran perässä nilkutti pieni Purrloinini. Sitä oli sattunut oikeaan etutassuun.
”Sora, Ilse!” Huusin pokémonejani, mutta Sora ei ehtinyt kääntyä kun se sai iskun keltaiselta kotilolta. Sora kieri lattiaa pitkin.
”Sora, sattuiko?” Kysyin siltä, ja olisin juossut sen turvaksi – kyllä minä nyt yhden kotilon potkaisen tieltäni. Mutta nähdessään aikeeni Sora katsoi minua vihaisesti.
”Spewpa spew!”
”Sora haluaa varmaan päihittää tuon yksin.” Azura sanoi hiljaa. ”Että se voisi kehittyä.”
”Hyvä on, Sora.” Sanoin sille. ”Näytä nyt sille, ettei kukaan kiusaa tiimikavereitasi!”
”Spew!” Sora huudahti. Se katsoi keltaista koteloa itse varmasti, ikään kuin se olisi päättänyt:, nyt minä kehityn ja sinä saat todistaa sitä!
Lolita ja Ilse kummatkin kannustivat Soraa. Sora väisti seuraavan iskun täpärästi.
”Se käyttää Poison Stingiä!” Azura huudahti. ”Varo Sora, varo!” Mutta myös Sora hyökkäsi, se puri kotiloa sen vasemmasta kyljestä. Kotilot eivät voineet liikkua, ainakaan kovin hyvin toisin kuin Sora josta ei ollut tullut kotiloa vaan karvaötökkä. Kotilo kuitenkin heilahti sen verran, että Soran ote lipesi ja se luisui jälleen lattialle.
”Älä luovuta, Sora!” Kannustin tuota.
”Kehityt vielä kauniiksi perhoseksi!” Azurakin kannusti.
”Spew!” Sora murahti noustessaan ylös ja vastatessaan kotilon tummanpuhuvaan katseeseen. Sora pomppasi kotilon lähelle ja pamautti taklauksen kotiloa kohti, sen verran että jalaton olento horjahti, mutta se ei riittänyt Soralle. Sora ampui tahmeaa rihmaansa kohti olentoa, ja osui suoraan sen kiiltävään tummankeltaiseen kuoreen. Sitten Sora kiepautti itsensä ympäri kerran ja toisenkin, kunnes oli köyttänyt kotilon tahmealla rihmallaan. Sitten Sora taklasi olennon vielä kerran. Sora katsoi maassa makaavaa kotiloa itsevarmasti. Sitten se tapahtui, karvaötökkä alkoi hehkua vaaleaa, haaleaa valoa. Se kasvoi. Sora kasvatti itselleen kauan haluamiaan siipiä. Kauniita vaaleansinisiä siipiä. Sorasta oli tullut kaunis perhonen.
”Tundra Vivillon.” Azura kuiskasi.  ”Minulla ei olekaan siitä vielä kuvaa!”
”Ota pois.” Minä totesin.

”Onko se häirikkö Kakuna vielä siellä?” Joku kuului kysyvän.
”On se.” Joku vastasi. ”Maassa näkyy olevan. Mitä sille tehdään?”
”Minä voisin ottaa sen, jos sinulle sopii?” Azura ehdotti.
”Ota pois.” Minä totesin. ”Minulla on Sora ja kasa muita.” Ja niin Azura heitti poképallonsa kotiloa kohti – hauskaa tässä oli se, ettei hän ollut vielä maksanut siitä, minkä Azura muisti vasta napattuaan otuksen.
”Hups.” Hän sanoi. ”En ollut vielä maksanut siitä.”
”Eipä tuo mitään.” Vastasin, mutten katsonut. Azuraan päinkään Katsoin Soraa, tuota siivekästä pokémonia, kaunista Soraa jonka meripihkan väriset silmät hehkuivat onnesta. Niinpä minä kävelin sen luo.
”Onneksi olkoon, Sora. Kyllä sinä näytätkin komealta!”
”Viiv!” Sora vastasi, se oli selvästi hyvillään muutoksesta ja kehuista.
”Neiti tarvitsee nyt mega rannekkeen!” Kalju myyjä, jonka olimme jo ehtineet unohtaa, huudahti.
”Kiitos, ehkä myöhemmin.” Azura sanoi kohteliaasti.
”Minä tulen hakemaan yhden Lolitaa varten.” Lupasin. ”Mutta olen juuri nyt vähän täynnä.”
”Shuppeet!” Lolita rallatti innoissaan. Sitten se kierteli ja kaarteli Soran ympärillä, nähdäkseen paremmin, miltä Sora näytti. Sitten se pyöri ja hyöri perhosen ympärillä, silmät kiiluen. Lolita taisi olla innoissaan, nähtyään Soran kehittyvän. Se ei tainnut malttaa odottaa omaa vuoroaan.
”Purr..” Ilse kuului purisevan heikosti.
”Se sai varmaan osuman Kakunan Poison Stingistä.” Azura arveli. Tuon liikkeen minäkin tunsin, muistaakseni myös Rigel osasi sen. Katsahdin Lolitaa, joka hyöri vieläkin Soran perhossiipien ympärillä. Ei se tuosta lähtisi.
Kävelin Ilsen luo ja nostin kissan syliini. Ei siinä näyttänyt mitään vikaa olevan, en ainakaan nähnyt haavoja tai mitään.
”Ehkä meidän kannattaa viedä se pokémon centeriin, varmuuden vuoksi.” Totesin.
”Totta.” Azura totesi. ”Maksetaan nämä ja mennään.”

”Ei tällä Purrloinilla hätää ole.” Hoitaja vakuutti minulle, kun olimme palanneet pokémon centeriin. ”Vastakuoriutunut ei vain ole tottunut iskuihin, olivat ne miten heikkoja tahansa.”
Nyökkäsin. ”Hyvä sitten.”
”Viiv!” Sora huudahti, sillä Ilse oli alkanut pökkiä sen siipiä.
”Purr!” Ilse kehräsi. Se taisi onnitella tiimikaveriaan.
”No niin kaverit, mennään moikkaamaan muita.” Nostin Ilsen syliini. Sora puolestaan yritti lentää, mutta sen lento näytti olevan enemmän tai vähemmän huteraa, eikä se oikein tuntunut uskaltavan lentää kamalan korkealla lattian pinnasta.
”Kyllä se siitä, Sora.” Kannustin perhosta. En ollutkaan ennen tullut pohtineeksi, osasivatko perhoset lentää heti kotilovaiheen jälkeen, mutta nähtävästi eivät. Mitä taas tulee muihin pokémoneihini, niihin jotka olivat jääneet toipumaan.. Trix näytti tylsistyneen oikein urakalla, se nimittäin yritti ärsyttää Rigeliä oikein urakalla, mutta Rigel sohaisi Zoruaa vain sarvellaan ja käänsi sitten kylkeä Trixistä poispäin. Trix olisi varmaan jatkanut Rigelin ärsyttämistä, ellei se olisi kuullut tuloamme.
”Zoru, zoru!” Pikku kettu huudahti innostuneesti ja pomppasi alas sängyltä, jonne se oli laitettu toipumaan. Se juoksi luoksemme ja alkoi pomppia, kuin näyttääkseen, että kyllä tässä oltiin jo aivan kunnossa. Sitten se törmäsi Soraan, joka harjoitteli edelleen matalalla lentämistä.
”Zoru?” Trix katsoi kaunissiipistä perhosta kuin puulla päähän lyötynä. Ei se tietenkään voinut tunnistaa Soraa.
”Viiv!” Sora tervehti hämmentynyttä Zoruaa. Sitten Trixin ilme kirkastui.
”Zorua zoru!” Nyt oli Trixin vuoro pyöriä Soran ympärillä ihastellen tämän koreaa ulkonäköä.
”Katsohan mitä toin sinulle.” Kumarruin ketun puoleen ja kaivoin ostoskassista mustat aurinkolasit. ”Näiden pitäisi vahvistaa hyökkäyksiäsi.”
”Zoruu!” Trix innostui. Laitoin lasit sen päähän, ja kyllä ne sopivat pienelle Zorualle, vaikka sekä Ilse että Lolita kikattivat, kaipa Trix näytti niiden mielestä jotenkin hassulta. Rigel haukotteli nurkkavuoteella, johon en muistanut körilästä jättäneeni. Siellä se hengaili Rhydon kanssa, Rhydon, joka näytti lähinnä siltä kuin yrittäisi sulautua yhteen seinän kanssa, mutta onnistui näyttämään vain kiven murikalta, joka oli työnnetty seinän viereen.
Kävelin kaksikon luokse, Rigel haukotteli minut nähdessään, kun taas Rhydo katsoi minua vähän pelokkaasti.
”Katsos mitä toin sinulle, Rigel!” Sanoin jässikälle, näyttäessäni myrkkynuolta sille. ”Sen pitäisi lisätä myrkky-tyyppisten liikkeidesi tehoa.”
Rigel nuuhki esinettä hetken ja katsoi sitä sitten tylsästi. Mahtoiko moisesta helystä nyt olla mitään apua, se varmaan mietti.
”Tässä on sinulle, Rhydo.” Sanoin kääntyessäni kivisarvikuonon puoleen. Kaivoin muovikassista harmaan pehmolelun ja asetin sen Rhyhornin eteen.
”Oikeasti, en oikein osannut ostaa sinulle mitään, sinulla kun on jo tuo huivi.” Sanoin hiukan nolona. ”Et varmaan tahdo luopua siitä, joten toin sinulle tämän pehmolelun. Minulle kerrottiin, että se on toinen kehitysmuotosi.”
Rhydo katsoi pehmolelua hiukan hämillään, liikkumattomana. Se räpytteli punaruskeita silmiään hämmästyneenä, ikään kuin ei olisi odottanut tällaista lahjaa ja pelkäsi sen katoavan, tai ehkä se pelkäsi minun ottavan pehmolelun pois ja sanovan: ”Kunhan pilailin!” Mutta minä en tehnyt mitään. Hetken mietittyään Rhydo uskaltautui pökkäämään pehmolelua varovasti sarvellaan. Ei se minnekään mennyt.
”Usko pois, ostin sen yksin sinua varten.” Naurahdin. ”Toivottavasti se kelpaa.” Sitten taputin varovasti kivipokémonin päätä. Rhydo hieman säpsähti. Luulen, ettei se ollut tottunut siihen, että sitä taputettiin selkään.

Splinter puolestaan piti pesää toisella pedillä. Sen seurana oli Yoru, joka raakkui iloisesti minut nähdessään. Splinter puolestaan, ei ollut iloinen, ei yhtään. Se mutusti nokassaan tikkua ja lepuutti päätään sen siiven päällä, mikä ei ollut sideharson peitossa.
”Hei, pojat.” Tervehdin lintuja ja istuin niiden viereen. ”Miten menee, Splinter? Voitko yhtään paremmin?”
Splinter naksautti nokassaan olevan tikun rikki.
”Fleetch.” Se totesi synkällä äänellä.
”Kyllä siipesi tulee pian kuntoon, se ei sentään murtunut.” Lohdutin tulilintua. ”Katso mitä toin sinulle.”
Mutta Splinteriä ei kiinnostanut, se ei nostanut päätään vaan sulki silmänsä.
”Murkroow.” Yoru raakkui ja nokkaisi sitä kevyesti kylkeen. Varmaan korppivauva luuli piristävänsä toista. Nostin Splinterin eteen Venusaur-pehmolelun, lintu toki katsahti kukkasaurusta, se nosti päätään ja työnsi pehmolelun Yorua kohti.
”Fleetch.” Että: ”Leiki sinä sen kanssa.”
Yorun punaiset korpin silmät kimalsivat innostuksesta, mutta sitten se katsoi Splinteriä alakuloisesti.
”Murkrow, krow.” Yoru raakkui surullisesti.
”Älä yhtään huoli, Yoru.” Taputin Shinyn Murkrown päätä. ”Kyllä Splinter paranee ja piristyy.” Ainakin toivoin niin. Sitten kaivoin pussista mustan Yorulle tarkoitetun kravatin.
”Katsos mitä toin sinulle.” Näytin korppivauvalle mustaa kravaattia, mistä Yoru innostui kovin. Se alkoi pomppia pedillään niin riehakkaasti että oli pudota.
”Varovasti.” Sanoin sille, napatessani horjahtavan linnun. ”Annas kun laitan sen kaulaasi.” Nostin korpin syliini, se katsoi minua silmät hehkuen odotuksesta. Pian sillä olikin uusi hieno kravatti kaulassaan. Iloinen lintu lähti lentoon kömpelösti ja pyörähteli ilmassa iloisesti, kunnes se näki uuden tuttavuuden. Tai oikeastaan Yoru vain luuli niin. Se lensi hieman kömpelösti sen pedin luo, jolla Odile käyskenteli. Sinisiipinen Sora oli halunnut antaa ruoholle valitsemansa rusetin itse, ja siinä turkoosi Petilil nyt ihasteli valkopunaista silkkirusettia, kun Yoru tuli ja törmäsi seinään.
”Liil?” Odile kysyi. Paijasin Splinteriä selästä, lohduttaakseni sitä, mutta ei se mitään näyttänyt auttavan.
”No hyvä on.” Minä huokaisin ja lähdin kohti Odilea.

  ”Murkrow?” Yoru katsoi Soraa uteliaasti.
”Peti!” Odile kikatti. ”Lil! Lil!” Se varmaankin selitti korpille, että Sorahan se tässä oli, sillä silloinkos Yorun silmät laajenivat, se alkoi kiertää kaarta Soran ympärillä ja raakkua.
”Pidätkös rusetista, Odile?” Kyselin ruoholta. ”Sora valitsi sen.” Silloin Sora katsoi ujona valkoisen sängyn lakanoita, eikä sanonut mitään.
”Laitankos sen sinulle?” Kysyin Odilelta, joka olisi varmaan nyökytellyt päätään, jos olisi siihen pystynyt. Petililin ruumis kun koostui melkein kokonaan sen päästä.
”Peti, peti!” Odile sanoi. Oletin että se halusi rusetin meikeinpä mitättömään kaulaansa. Laitoin rusetin Odilelle, ja täytyy kyllä myöntää, että se sopi Petilille lähes täydellisesti.
”Oletpa sinä nyt söpö.” Kehuin ruohoa. ”Sitten sinä, Sora.” Sora katsahti minua, oi kyllä olin ostanut sillekin oman.
”Tule nyt vain tänne.” Kehotin perhosta. Mutta Sora ei liikkunut. ”Sora, oikeasti.”
”Murkroow!” Yoru tuli avuksi, se nimittäin tönäisi perhosta päänsä avulla lähemmäksi, jotta saatoin ylettää laittamaan mustan solmukkeen sen kaulaan.
”Kas noin.” Sanoin tyytyväisenä.
”Petilil!” Odile hihkaisi ja siinä samassa se painoi poskensa vasten Vivillonin poskea. Näytti oikeastaan aika lailla siltä kuin Odile olisi antanut Soran poskelle suukon, mistä perhonen punastui ankarasti.
Lattialta kuului kikatusta, Shuppet noidanhatussaan ja Purrloin rusetti suussaan, siellä naureskelivat mokomalle näylle. Ilse laski suuren rusetin eteeni ja katsoi minua tyytyväisenä vihreillä silmillään.
”Jokos sitä on päätetty?” Kysyin siltä.
”Purr!” Purrloin purisi määrätietoisesti. Sitten se loikkasi kepeästi syliini, jotta saatoin pistää kauniin rusetin sen kaulaan.
”Kas noin.”

”Miwa! Miwa! Miwa!” Azura kuului huutavan, käytävältä kuullun kopinan jälkeen hengästynyt Azura kurkisti huoneeseeni.
”Mistäs moinen kiire?” Kysyin sinihiuksiselta tytöltä samalla rapsuttaen Ilsen selkää.
”Onhan sinulla kaikki pokémonit tallessa?” Tyttö tiukkasi.
”On, on.” Vakuutin. ”Kaikki ovat täällä. Miksi kysyt?”
”Joku on vienyt Calypson!” Tyttö huudahti. ”Menin katsomaan, miten se jaksoi, mutten löydä sitä, eikä kukaan ole nähnytkään sitä!” Azura oli selvästi paniikissa, se näkyi hänen kasvoistaan.
”No onpas laiskaa henkilökuntaa.” Minä huokaisin. ”Minne se olisi voinut mennä?”
”Ei minnekään yksin!” Azura vaahtosi. ”Calypso hermoilee ihmisjoukoissa, se ei tykkää liikkua yksin. Se saa hepulin!”
”Eli siis..?” En uskonut että kukaan olisi voinut varastaa Azuran pokémonia, tämähän oli sairaala! Kukaan järkevä ei olisi voinut vain tulla ja ottaa jonkun pokémonia.
”Joku on varastanut sen! Meidän täytyy löytää se!” Azura huusi.
”Oletko nyt ihan varma..” Pakkohan tuota oli toppuutella, eihän sitä nyt voinut mennä muita syyttelemään ennen todisteita.

”Myös Kain Azumaril on kadonnut!” Azura huudahti. ”Jälkiä jättämättä. Tule! Meidän on pakko löytää ne! Meidän on pakko!”

Kommentit:

Chidori

15 >
Mitä kaikkea sitä ehtii tapahtuakaan yhden shoppailupäivän aikana! Vaikka mitä, jos kyseessä on Miwa ja tämän tiimi. Oli koordinaattoriharjoituksien seuraamista, kahvilassa istuskelua, shoppailua, ottelu….huh! Pituutta tarinalla oli aikamoisesti, mutta mielenkiinto riitti kuitenkin loppuun asti. Ihan hyvä saavutus, kun ottaa huomioon, että tämä luku oli pääosin leppoisaa vapaa-ajan viettoa.

Sora ja Odile ovat hirmusöpö pari! Tämä tarina olikin yhtä aaw-kohtausta toisensa perään heidän osaltaan. :’> Myös tiimin muut uudemmat tulokkaat pääsivät olemaan mukavasti tarinassa.

Kakuna oli jotenkin tosi random, mutta toisaalta hauska valinta häirikköpokémoniksi. Miten tuommoinen koteloötökkä edes liikkuu? 😀 Pokémonin motiivi jäi myös selvittämättä, mutta ehkäpä se valkenee sitten joskus, kerta Azuran matkaan päätyi. Tai sitten ei, ehkä se on samanlainen perusänkyrä tuittupää kuin Rigel. :3 Kuitenkin, on aina mukavaa että tarinoissa esiintyy vähän tuntemattomampiakin pokémoneja!


Rigel +2op, Splinter +2op, Bellatrix +2op, Yoru +2op, Odile +10op, Ilse +2lvl +4op, Lolita +2lvl +3op, Sora +2lvl +3op, Rhydo +2op ja Winona +1lvl +1op. Rahaa 90pd:tä.

Yorun taso on muuten tällä hetkellä Miwan tiimin keskitasoa (16) suurempi, joten se ei saa ylimääräistä kokemusta Exp.Sharesta. Siksi vekotin kannattaakin antaa jollekin pikkuisemmalle pokémonille, kuten Ilselle tai Lolitalle!

2 > Kiireinen päivä

Tämä tarina on alun perin julkaistu 4.1.2019.

Rigel

Seuraavan yön mä nukuin tyhmän Miwa-nimisen tytön jalkojen takana, tyynyllä, jonka se oli laittanut sängylleen, mun nukkumapaikakseni. Ei yhtään hassumpi paikka, parempi kuin mun muhkurainen kori kasvattajan luona.
”Et sitten pistele minua piikeilläsi”, tyhmä tyttö oli sanonut, mennessään nukkumaan. Mulla ei ollut aikomustakaan pistellä tyhmiä tyttöjä. Nehän alkaisivat kiljua, ei sitä kukaan jaksaisi.

Aamu tuli ja mä aioin nukkua hyvin ja pitkään. Joku kuitenkin päätti laittaa radion päälle, se pörisi ja soitti jotakin laulua, jonka laulajan olisi syytä vaihtaa alaa. Ääni oli niin kimeä, että se pisti pännimään.
”Hei, herää!” Murisin tytölle. ”Sammuta toi toosa!”
Mutta tyhmä tyttö käänsi vain kylkeään ja hautasi kasvonsa tyynyyn, vetäen samalla peiton korvilleen.
”Ylös, pannahinen!” Huusin tytölle. ”Kamalaa mölinää! Pistä pois!”
Mutta tyttö ei tehnyt elettäkään, se vain mumisi jotain tosi epäselvää tyynyynsä.

Hyvä on, itsepä kerjäsit!

Koska tyttö oli vetänyt peiton sopivasti korvilleen, hänen paljaat jalkansa pilkistivät peiton alta. Pistellä en aikonut, mutta onneksi puremisesta ei puhuttu mitään.

”Hiääää?!” Tyhmä tyttö kiljaisi hetken kuluttua ja ponkaisi istumaan. Tyttö katsoi mua hämmentyneenä ja mä katsoin takaisin.
”Sammuta toi toosa!” Murisin tytölle. ”Ja heti!”
Tyttö haukotteli ja katsahti sitten yöpöydällä pörisevää ja soivaa litteää laitetta.
”On tämäkin nyt syy jyrsiä toisten varpaita…” Tyttö mumisi ja sammutti musiikin. Jos tuollaista nyt voi musiikiksi kutsuakaan. Tyttö hieroi silmiään ja heitti sitten koipensa sängyn laidan yli. Mua ainakin nauratti, sillä tyttö oli aika hulvattoman näköinen, hiukset harottivat minne sattui – ihan kuin kasvimaan linnunpelätillä. Naureskelin tuolle hyvän aikaa, tyttö ainakin oli edukseen.
”Halvat on huvit, piikkipersus”, tyttö sanoi kulmiaan kurtistaen. ”Etkö ole ennen vasta herännyttä tyttöä nähnyt?”
”Oon säästynyt siltä”, sanoin nauruni lomasta. Tyttö pudisteli päätään ja nappasi yöpöydältä hiusharjan ja alkoi selvitellä takkuista kuontaloaan. Harmi, sillä olisin mielelläni nauranut sille lisää.
Sen jälkeen tyttö nousi ja poistui hetkeksi huoneesta, hän ei kuitenkaan ollut poissa kauan, mutta ehdin sillä välin loikata alas sängyltä ja venytellä jalkojani. Kun tyttö tuli takaisin, hänellä oli yllään melkein samat vaatteet kuin eilenkin. Harmahtavan vihreä lyhyt hihainen paita ja siniset lyhyet housut, mutta mustaa pitkähihaista paitaa ei näkynyt missään. Typerä tyttö katsahti itseään jonkun peilipöydän peilistä ja sitoi hiuksensa kahdelle paksulle saparolle – ikään kuin se olisi tehnyt hänestä yhtään viisaamman näköisen. Sitten hän nappasi pöydältä jonkun helyn, joita ihmiset kutsuivat koruiksi, ja laittoi sen kaulaansa.
”Onnea tuomaan”, tyttö totesi.
”Mulla on nälkä”, ilmoitin. Onneksi tyhmä tyttö ei sentään ollut niin tyhmä, kuin miltä näytti ja totesi:
”Mennään syömään aamupalaa.”

Ehkäpä tyttö ei ollutkaan täysin menetetty tapaus. Ehkä.

Alakerran keittiöön oli kokoontunut jo sekalainen sakki muita pokémoneja, joita en ollut eilen nähnyt. Niitä oli kolme, kaksi hiirtä, toisella oli vaaleankeltainen turkki ja punaiset korvat ja toinen oli aika pieni antenniposkinen hiirulainen. Ja kolmas oli sinivalkea orava, jolla oli keltaiset posket. Olin kyllä kuullut näistä, nämä olivat sähköhiiriä.
”Miwa, annatkos meille aamiaista, annathan?” Antenniposki kyseli ja tuli – kuinkas muutenkaan, juoksentelemaan tytön jalkoihin.
”Rauhassa vain, Anzu”, tyttö saneli kantaessaan minua. Ikään kuin minä en itse osaisi kävellä! ”Eikös Nobuko ole vielä ruokkinut teitä?”

Mikä helpotus, tuo hiiripartio ei ainakaan kuulunut tytölle. Kenties partio kuului jommallekummalle eilen näkemistäni tytöistä.
”Ei ole noussut ylös!” Orava huomautti. ”Meillä on nälkä! Anna ruokaa!” Tyttö tuntui tajuavan tämän ilman vinkkiäkin, hän asetti mut keittiön lattialle, kaikkien näiden idioottien töllisteltäviksi ja alkoi sitten kaivaa muonaa kaapista.
”Hei, sinä olet uusi täällä!” Tuo oranssikorvainen, Pluslekoja nuo nyt ovat – totesi, kuin mikäkin idiootti. ”Oletkos sinä Miwan pokémon?”
”Mistä tulit?” Antenniposki kyseli.
”Oletkos ollut täällä kauan?” Kyseli oravakin, mutta mäpä en vastannut. Nuo puhuivat niin paljon, että alkoivat käydä jo ärsyttävien puolella. Katsoin kun Miwa kaateli kippoihin kolinalla kuivamuonaa. Mä en tykännyt kuivamuonasta, se oli pahaa! Mutta näköjään kuivamuona olikin tarkoitettu sähköhiirille eikä mulle, sillä Miwa asetteli pienet ruokakupit lattialle riviin ja sähköpokémonit melkein tunkivat naamansa ruokaansa.

Tyhmiä otuksia.

Mulle ei onneksi tarjoiltu kuivamuonaa, vaan tyhmä tyttö lämmitti mulle sitä eilistä murkinaa, mutta itse hän söi kuivan näköistä tummaa leipää, jonka hän tunki vielä johonkin paahtimeen tehden siitä vielä entistä kuivempaa. Mä en ymmärtänyt ihmisiä. Entäpä nuo soikeat valkoiset jutut sitten, mitä tyhmä tyttö leikkasi kuivan leivän koppuransa päälle. Olivatko ne jotain mikä liittyi pokémonien muniin?
Tyttö huomasi tuijotukseni ja hymyili.
”Luomu tuotteita, näissä on paljon proteiinia. Eivät todellakaan ole pokémoneista peräisin.”
”Eivät ne edes ole noin pieniä”, Plusle huomautti. ”Joku tiedemies kehitti nuo jossain ja pisti rahoiksi!”
”Pöh”, mä murahdin. Ihmiset olivat outoja.

Ennen kuin mä ehdin edes ruokailua aloittaa, kun joku iso ja aika karvainen mato tuli ja tökkäisi pärstäni suoraan ruokakippoon, niin että naama meni aivan punaiseksi tomaattikastikkeesta.
”Mikä sinua tänään risoo, Hiro?” Plusle kuului kysyvän.
”Olet kyllä aika säälittävä, kun käyt pienempäsi kimppuun”, orava huomautti. Mä en arvostanut, enhän mä mikään pieni ollut! Lisäksi se chili tai mikä lie mauste kirveli inhottavasti silmissä, mutta valittaa en aikonut! Sen sijaan nousin varovasti kiposta ja huitaisin kastiketta toisella koivella toivottavasti kohti karvamatoa.
”Auuu!” Se ulvaisi kovaan ääneen. ”Silmiä kirvelee!”

Hah. Olin siis osunut sinne mihin piti.

”Älä vielä hosu, Hiro!” Antenniposki kuului huutavan, en oikein harmikseni nähnyt mitä siinä tapahtui, sillä silmät olivat ja pysyivät kiinni. Kirveli niin vietävästi! Kuulin kuitenkin jotakin särinää, ihan kuin se yksi sähkölamppu kasvattajan kellarissa, joka sammuili aina kun selkänsä käänsi.
”Ei nuzzlea!” Karvamato kuului parkuvan, mutta juuri sen se varmaan sai.
”Tänne ei ole asiaa, ennen kuin opit tavoille!” Tyhmä tyttökin kuului huutavan ja sitten kuului vaimea ääni. Ehkä kolahdus!
”Sinne meni Hiro”, antenniposki sanoi tyytyväisenä.
”Mikähän sitä riivaa?” Plusle pohti.
”Huono kouluttaja varmasti”, orava huomautti. ”Noin kai käy, jos pokémonilla ei ole tarpeeksi virikkeitä.”
”Voi sinua Rigel”, tyhmä tyttö kuului sanovan. Sitten mut nostettiin, enkä tykännyt siitä.
”Hei, laske alas!” Huusin tytölle, mutta koska tyttö oli tyhmä ihminen, ei se mitään ymmärtänyt. Näkökenttä oli niin sumea, ettei eteensä nähnyt, eikä näkynyt paljoakaan siitä minne mua vietiin. Pois keittiöstä kuitenkin. Kuulin veden valuvan, joten oletin että nyt oltiin kylpyhuoneessa tai jossakin. Pian tyttö painoi märän pyyhkeen mun naamalle ja alkoi pyyhkiä sitä. Sitten hän vielä huuhteli meikäläisen silmiä lämpimällä vedellä.
”En mä mitään tarvitse! Lopeta toi!” Vastustelin, mutta tyttö jatkoi puuhiaan. Otti päähän, että hän oli jotenkin saanut mut niin nalkkiin, etten voinut pyristellä vapaaksi.
”Ei tässä kauaa mene”, tyttö vakuutti. ”Kirveleekö pahasti?”
”Kirveleminen on mamoille!” Ilmoitin, sillä vaikka se kirvelikin ei tässä valittelu auttanut. Vielä mä rökittäisin sen karvaisen madon!
”Kohta helpottaa”, tyhmä tyttö puheli turhan lempeästi.
”Ei tarvitse leperrellä!” Murisin, mutta ainakin jotain alkoi näkyä – sumeasti tosin.

Pian pääsin takaisin kipon ääreen, vaikka ruoka olikin ehtinyt viiletä, popsin sen poskeeni siitä huolimatta, samalla kuin typerä tyttö luuttusi lattian siitä kohti, mihin punaista kastiketta oli läikkynyt.
”Mitä täällä on sattunut?” Eräs ääni kyseli. Toinen typerän tytön asuinkavereista oli saapastellut keittiöön ja katsoi tytön touhuja ihmeissään.
”Hiro vain”, tyttö puhisi. ”Himeko saisi kyllä pitää lemmikkinsä edes vähän kurissa.”
”On suoranainen ihme, että Hiro ylipäätään oli hereillä tähän aikaan”, toinen tyttö huomautti. ”Tiedäthän sinä Himen päivärytmin.”
”No joo”, tyhmä tyttö jupisi.
”Sinä olet näköjään ruokkinut pokémonini, ei olisi tarvinnut!” Toinen tyttö sanoi.
”Olipas!” Pöydälle kiivennyt orava murisi ja taputti jalkaansa pöydän puista pintaa vasten. ”Meillä oli nälkä!”
”Shingo, älä nyt viitsi”, Plusle toppuutteli. ”Nobuko tekee pitkää päivää…”
”Etkös sinä muuten myöhästy kohta?” Nobuko kysäisi ja vilkaisi keittiön seinällä tikittävää kelloa. Tyhmä tyttö kääntyi katsomaan esinettä ja hätkähti.
”Rouva Takeda murhaa minut, jos myöhästyn tänään!” Hän huusi ja vei luutun kiireesti johonkin nurkkaan. ”On kenttäpäivä!”
Sen jälkeen tyttö lähtikin nopealla vauhdilla takaisin yläkertaan, enkä mä ehtinyt edes seurata, kun hän oli jo tullut takaisin, laukku harteillaan.
”Minun täytyy nyt mennä Rigel”, hän sanoi. ”Nähdään iltapäivällä. Ole kiltisti sen aikaa!”

”Hei, aiotko sä jättää mut tänne?” Kysyin närkästyneenä. Mutta en saanut kysymykseeni vastausta, sillä tyttö viiletti jo ovesta ulos. Pöh. Kuinkas muutenkaan!

”Miwa meni kouluun”, antenniposki selitti. ”Hänellä on tänään päivä pokémon centerillä.”
Sen paikan tunsin, kasvattaja vei meidät sinne joka kuukausi tarkastukseen. Siellä meidät punnittiin ja meidän pituutemme mitattiin.
”Miksi se sinne menee?” Mä kysyin.
”Miwa opiskelee tullakseen hoitajaksi”, Plusle kertoi.
”Kuka ihmeessä hänet siihen hommaan huolisi?” Mä mutisin.
”Sitä minäkin olen miettinyt”, Shingo-niminen orava totesi. ”Vain täysi hullu tulisi Miwan hoitoon. Näittehän te sen, miten Miwa kolautti luutulla Hiroakin?”
”Hiro aloitti. Eikä sen kanssa voi neuvotella. Se käy kiinni, jos annat tilaisuuden”, antenniposki huomautti.

”Nyt se kakara teki viimeisen temppunsa!” Korkea ääni kiekaisi jostain yläpuoleltamme. ”Voi Hiro-raukkaa! Taasko se roska on tehnyt pahoja?”
Niin no, voi sitä kai noinkin sanoa mutta en silti ihan tuota sanaa käyttäisi. Eipä sillä, en paljon ehtinyt tätä miettiä, kun yöpaitaan pukeutunut tyttö rynnisti alas. Hänen punertavat hiuksensa olivat vielä pahemmin sotkussa kuin tyhmän tytön aiemmin.
”Missä se on?” Tyttö tivasi. ”Katso nyt mitä se teki Hirolle!” Sen sanottua vaaleanruskea karvainen mato tuli oven pieleen, vasenta takajalkaansa laahaten, surkea ilme rumilla kasvoillaan. Mutta sen sinisissä silmissä oli inhottava pilke. Sellainen, että se odotti jonkun joutuvan hankaluuksiin. Meillä oli kasvattajan luona kopea shiny Nidoran-tyttö, jonka nimi oli Dorothy, se harrasti usein sitä, joten mä näin merkit heti.

”Se mikään kipeä ole”, mä murisin.
”Jää nähtäväksi”, Shingo kihersi ja kiersi karvaisen madon taakse, tämän lainkaan sitä huomaamatta. Orava näykkäisi leikkisästi matoa sen terveestä takajalasta ja luikautti:
”Terve Hiro! Kuinkas kulkee?”
”Ääh! Mitääh?” Mato rääkäisi ja horjahti, niin että sen oli aivan pakko ottaa tukea vasemmasta takajalastaan, eikä sen ilme edes värähtänyt.
”Mähän arvasin”, sanoin voiton varmana.
”No eipä se pahemmin kipeä näytä olevan”, Nobuko tuumasi. Hajusta päätellen hän keitti kahvia kaikessa rauhassa eikä näyttänyt pahemmin häiriintyvän juuri mistään.
”Oma riiviösi puri sitä!” Punakka syytti.
”Shingo vain leikki, ei se tosissaan”, Nobuko sanoi mitatessaan kahviporoja pannuun.
”Olet aina sen  puolella! Enkö minä ole siskosi?” Punakka pauhasi.
”Tietysti olet, kuten on Miwakin”, Nobuko sanoi rauhallisesti. ”Otatko kahvia?”
”Mutta eihän se ole….” Punakka penäsi vastaan.
”Kyllä on”, Nobuko keskeytti varsin tarmokkaasti. ”Miwa on meidän kummankin sisko. Montako kertaa tämä keskustelu täytyy käydä, Hime?”
”Miten sellainen edes hyväksytään miksikään hoitajaksi?” Hime murisi istuessaan pöydän ääreen. Mä katsoin parhaaksi odottaa tyhmän tytön paluuta, joten kävelin lattian poikki ja yritin kiivetä jollekin ikkunan eteen jätetylle jakkaralle. Sieltä näkisin, kun typerä tyttö tulisi takaisin.
”No, Miwa nyt sentään yrittää tehdä elämällään jotain”, Nobuko huomautti. ”Vaikka hänellä on ollut vaikeaa…”
”Ikään kuin yksi ero olisi maailmanloppu!” Hime puuskahti.
”Oli tai ei, se ei ollut mikään hyvä kokemus. Mutta ainakaan Miwa ei jäänyt tuleen makaamaan”, Nobuko huomautti pistäessään pannua tulille. ”Voisit ehkä harkita samaa.”
”Miksi muka? Väitätkö että vain lorvin?” Hime puuskahti. Huomasin että Nobukon suupielet ja kulmat nykivät. Hän aikoi kai antaa myöntävän vastauksen, mutta päätti olla tekemättä niin.
”Voisit vaikka kouluttaa tiimiäsi”, hän ehdotti. ”Se voisi tehdä hyvää Hirolle. Se saisi vähän virikkeitä, eikä olisi muiden kiusana…”
”Väitätkö sinä, että Hiro kiusaa muita?” Hime älähti. Näytti vähän siltä, että Nobuko oli aikeissa väittää juuri niin, muttei ehtinyt sillä ovelta kuului kopinaa.

Tulisiko tyhmä tyttö jo kotiin ja pelastaisi mut tältä keskustelulta?

Vaan ei tullut. Ovesta tömisteli sisään ensin vanhempi naisihminen, joka kantoi molemmissa käsissään muovikasseja ja kailotti:
”Kotona ollaan!”
”Isoäiti!” Nobuko henkäisi yllättyneenä. ”Miten te jo nyt tulitte? Missä isoisä on?”
”Hän tulee aivan kohta”, muori lupaili. Ja tulikin, pian naisen jälkeen sisään kompuroi vanhempi mies ihminen, joka puolestaan raahasi mukanaan kahta suurta matkalaukkua.
”Voisit sinä Kotoko vähän auttaa näiden kanssa”, mies totesi.
”Sinultahan se onnistuu niin kätevästi, rakas!” Nainen, Kotoko ilmeisesti nimeltään totesi ja naurahti jotakin siihen perään. ”No miten täällä on sujunut?”
”Hyvin”, Nobuko vastasi.
”Mukavaa nähdä Himeko-tyttöstäkin ihmisten aikaan liikkeellä”, mies totesi. ”Onkos Miwa jo lähtenyt kouluun?”
”Pitääkö meidän aina keskustella siitä?” Himeko marisi kuin mikäkin primadonna. Dorothy sopisi hänelle hyvin.
”No mikäs nyt on?” Mies tiedusteli kummastuneena.
”Eiköhän Hime ole vain noussut huonolla jalalla ylös”, Kotoko naureskeli ja asetti tuomansa kassit keittiön pöydälle. ”Katsokaapa tytöt, mitä toimme tuliaisiksi!”
Sepä saikin tuohon Himekoon vauhtia, tyttö kiirehti heti penkomaan kasseja.

Typerää touhotusta.

”Oi, miten ihana!” Tyttö kiekaisi heti kun oli löytänyt kassista inhottavan silmiin pistävän vaaleanpunaisen mekon.
”Kun on kesä tulossa”, nainen perusteli. ”Siellä on myös siihen sopiva käsilaukku ja hartiahuivi.”
Tämä näytti ilahduttavan äsken niin huonotuulista tyttöä, ja hän säntäsikin heti yläkertaan varmaankin sovittamaan naurettavia vetimiään ja pyörimään peilin edessä, kuten tuollaisten järjettömien tapana oli.

”No, miten täällä on oikeasti mennyt?” Kotoko tiedusteli.
”Ihan hyvin”, Nobuko vakuutti. ”Miwa on käynyt koulussa ja Hime… on edelleen Hime.”
Tämän jälkeen mies istui pöydän ääreen juomaan Nobukon tarjoamaa kahvikuppia, kun Kotokon katse kiersi keittiötä arvioivasti. Ennen pitkää hänen sinivihreiden silmiensä katse osuikin meikäläiseen.
”No mutta kukas se siinä?” Hän kysyi ällöttävän lässyttävällä äänellä.
”Mitä siinä tuijotat?” Pistin takaisin.
”Miwa löysi sen kadulta loukkaantuneena”, Nobuko selitti ikään kuin tietäisi jotain asiasta.
”No jo oli Miwankin aika hankkia pokémon”, mies totesi.
”Mutta onko tällainen myrkkytyyppi nyt hoitajalle sopiva pokémon?” Kotoko mietti, hän yritti silitellä mun päätä, mutta se ei käynytkään helposti! Mä nimittäin näin yrityksen ja yritin näykkäistä naisen nakkisormia, siinä kuitenkaan onnistumatta.
”Mitä vielä”, mies huokaisi. ”Sehän on ihan Miwan tyylinen pokémon, eikö se ole pääasia?”

Mitenkä niin tyylinen?

Se Miwa saisi jo alkaa tulla kotiin, ei tällaista jaksanut kukaan! Eivät edes ne muut pokémonit, jotka olivat menneet kuka, minnekin välttääkseen tällaiset tylsät keskustelut.
Pian joku kolasikin ovella, ja typerä tyttö ilmaantui kuin ilmaantuikin kompuroiden keittiöön.
”Hyvä kun tulit, meno alkoi käydä tylsäksi!” Tervehdin tyhmää tyttöä ja loikkasin alas jakkaralta. Tyttö ei tosin edes huomannut mua. Hän vain laski laukkunsa maahan ja tervehti kiireesti kaikkia.
”Miwa, tule katsomaan mitä toimme tuliaisiksi”, Kotoko aloitti mutta tytöllä oli kiire.
”En ehdi. Unohdin henkilökorttini”, hän sanoi kiiruhtaessaan yläkertaan sitä etsimään. Sillä välin loistavan tuuman. Olo täällä oli tylsää, enkä varmasti jäisi näiden vanhusten seuraan! Niinpä kapusin tytön laukkuun – jonka tyhmä tyttö oli, tyhmästi jättänyt auki.

Tästä voi tulla jännää!

Miwa

On tämäkin yhtä kohtalon ivaa. Ehdin juuri ja juuri pokémon centerille, mutta minua ei päästetty sisään ilman henkilökorttia. Henkilökorttia, jossa luki nimeni ja se että minun oli todellakin lupa tehdä kenttätöitä pokémon centerillä. Oli tämänkin! Saatoin jo kuulla rouva Takedan moitteet ja tuntea hänen ärsyttävän tarkkaavaiset silmänsä selässäni.

Joskus tulee miettineeksi, miten sitä voi olla niin lahopää, että jättää korttinsa vain lojumaan pöydälle, kun sen pitäisi olla laukussa? Nähtävästi minä olin kyseinen lahopää, mutta en ainakaan ollut hukannut korttia. Siellä se odotti kiltisti kirjoituspöydälläni. Nappasin muoviliuskan mukaani ja kiirehdin alakertaan. Nappasin äkkiä laukun keittiön lattialta ja heitin sen olalleni. Kumma kyllä laukku tuntui jotenkin raskaammalta kuin hetki sitten… ehkä ne hoitajan tamineet painoivat odotettua enemmän.
”Pitää mennä, moido!” Huusin porukoille, enkä jäänyt edes odottamaan vastausta. Ei ollut aikaa!

Ulkona sitten huomasin jättäneeni laukun auki kiireessä, oli pakko pysähtyä sen verran, että saisin laitettua laukun kiinni. Tästähän vielä puuttuisi se, että hoitajan tamineet putoaisivat jonnekin matkan varrelle. Kun olin nostamassa laukun läpän paikoilleen, laukusta kuului vihainen murjaisu:
”Rran!”
Nostin hämmentyneenä laukun läppää ja näin Rigelin makoilevan laukussa, luoden minuun varsin ärtyneitä katseita punertavan ruskeilla silmillään.
”Rigel, tuletko mukaan?” Kysyin tyhmästi, sillä tiesin että sen oli nyt tultava mukaan, sillä toista kertaa en lähtisi ravaamaan kotiin. Ja sen tiesi myös Rigel.
”Rran!” Se äännähti ja nyökkäsi tuimasti.
”Muista sitten käyttäytyä”, minä sanoin sille. ”Siellä minne nyt mennään ei katsota hyvällä huonokäytöksisiä pokémoneja. Elleivät ne nyt sitten satu olemaan potilaita.”
”Rran!” Nidoran tuhahti. Sitä ei tainnut paljon kiinnostaa, mitä muut olivat siitä mieltä. Se oli siinä mielessä onnekas, ettei sen tarvinnut kuulla haukkuja myöhästelystä tai siitä miten minunlaiseni ei oikeastaan kuuluisi käydä koko koulua, kun en väitteiden mukaan edes käynyt tarvittavissa kokeissa, minut vain raahattiin mukaan jostain. Mikä ei osittain edes pitänyt paikkaansa.

Osittain.

Lazuliten keskusta täyttyi hiljalleen aamuruuhkasta. Oli pilvinen sää, näytti siltä, että kohta alkaisi sataa – varsin ankea sää näinkin keväiselle päivälle. Silti, se ei estänyt autoilijoita autoilemasta lähes matelevaan tahtiin sinne, minne nyt olivatkaan autoilemasta. Monet opiskelijat – jotka tunnistivat helposti vaatteista ja koululaukuista, katselivat hermostuneina kellojaan, sillä he – kuten minäkin, olivat juuttuneet liikennevaloihin.
”Nidoo?” Rigel pisti päänsä ulos laukustani ja tähyili hämmästyneenä ihmispaljoutta ja liikennettä. Se katseli pitkään ihmisiä ja autoja, kuin yrittääkseen laskea ne. Ehkä Nidoran ei ollut ennen nähnyt näin paljon ihmisiä ja ajoneuvoja yhdessä paikassa.
”Lazulite on iso paikka, Rigel”, kerroin sille. ”Tämä taitaa olla yksi Diamandian suurimpia kaupunkeja.”
”Ran?” Pokémon katsoi minua ihmeissään, kuin yrittääkseen selvittää puhuinko nyt totta.
Ennen pitkää ruuhka rauhoittui ja me pääsimme matelemaan eteenpäin kohti Diamandian keskuskatua, jonka Pokémon centerissä kenttäpäivää pidettäisiin. Keskuskadulla kävi aina vilske, sillä se oli juuri sellainen paikka, josta turistit ostivat matkamuistonsa, ja jonka sivukujilla käytiin pokémonotteluita, joten se oli täydellinen paikka pokémon centerille. Keskuskatu oli kuitenkin tähän aikaan aamusta varsin tyhjä, muutamaa kaupustelijaa lukuun ottamatta.
”Hyvä vain”, sanoin Rigelille. ”Päästään joskus perillekin…”

Mutta koska tämä päivä oli selvästi päättänyt olla minua vastaan, meno pokémon centerille ei sujunut ongelmitta.

Juuri kun olin melkein tavoittanut pokémon centerin sinisenä kuultavat ovet, huomasin että oven edustalle oli laskeutunut lauma Spearow’ta, jotka kiistelivät äänekkäästi jostakin ruuan palasesta. Tässä oli taas yksi Lazuliten vitsauksista, nämä typerät linnut kärkkyivät aina turistien ruuan kimppuun, sillä tällä kadulla oli myös monta eri ruokakojua.
”Juuri minun tuuriani”, huokaisin lähestyessäni raakkuvaa lintulaumaa. Spearow’t olivat aggressiivisia, sen nyt kaikki tiesivät, joten toivoin etteivät ne huomaisi minua, kun kuljin ohi. Mutta minä olen tosi tyhmä ihminen, se kai lienee sanomattakin selvää. Sillä kun näin etteivät Spearow’t mistään ruuan palasta kiistelleet, vaan ne yrittivät nokkia maassa mönkivää, kimeällä äänellä kiljuvaa tummaa toukkapokémonia, en voinut jättää asiaa siihen. Suurikokoisin Spearow nosti tärisevän toukan nokkaansa, kuin esitelläkseen sitä muille.
”Scaaaaa!” Scatterbug kiljui kuin syötävä.

Eihän sitä tuohonkaan voinut jättää.

Tähyilin äkkiä maata löytääkseni jotain, kiven tai jonkun, jolla heittää tuota Spearow’ta, jotta mokoma rumilus päästäisi irti toukkaparasta. Pian sellainen löytyikin, se oli lähes littanaksi tallottu tölkki, joka sai kelvata. Poimin sen nopeasti maasta ja heitin sen kohti Spearow’ta. Tölkin rypistys osui ja upposi suoraan lintupokémonin rintaan, niin että toukka putosi sen nokasta ja lennähti hyvän matkaa lintuparven yli ja tupsahti maahan lähelle sitä paikkaa, jossa seisoin. Kun en muutakaan keksinyt, niin harpoin ja nappasin toukan käteeni – eikä se suinkaan ollut viisaimpia päätöksiäni. Voin syyttää tästä vain päätäni, sillä pääkoppani mielestä se oli järkevää, muutoinhan nuo haaskat olisivat syöneet sen suihinsa. Scatterbug katsoi minua hämmentyneenä meripihkan värisillä silmillään. En ehtinyt sanoa sille mitään rauhoittavaa, sillä taas meitä vietiin. Spearow’t eivät katsoneet hyvällä sitä, että olin vienyt niiden saaliin, joten ne kaikki viisi pahan ilman lintua nousivat siivilleen ja syöksyivät sinne missä seisoin. Yritin kyllä päästä pois paikalta, mutta linnut olivat hyökätessään paljon minun jalkojani nopeampia, sitä paitsi ne eivät tulleet yksi kerrallaan vaan rynnäkkönä kaikki yhtä aikaa ja joka suunnasta.
”Voi per…” Kirosin, kun nuo pahan ilman linnut tulivat. En voinut muuta kuin painaa pääni alas ja suojata Scatterbugia käsilläni.
”Pysy siellä Rigel”, sanoin Rigelille, sillä se tästä vielä puuttuisi, että mokoma piikkipersus päättäisi ärsyttää näitä lintuja vielä lisää. Mutta Rigel oli päättänyt tehdä sen, mitä ei olisi pitänyt. Se loikkasi laukustani ulos, kynsi jalallaan maata ja ryntäsi sitten päätä pahkaa lintujen kimppuun. Se loikkasi yhden Spearow’n kimppuun aika vakuuttavasti, ainakin kun ottaa huomioon miten pieni se oli, se haukkasi lintua pyrstöstä ja jäi siihen roikkumaan, kunnes pyrstösulat pettivät. Nidoran tippui muristen maahan.
”R-Rigel!” Sain vaivoin huudettua, sillä suurin osa näistä kiusankappaleista oli edelleen kimpussani. ”Käytä focus energy ja sitten peck!”

Mutta Rigelpä ei kuunnellut. Se ponkaisi maasta heti lähimmän linnun kimppuun sen puolitta keskittymättä, minkä johdosta se lennätettiin heti, miten sinne mistä oli tullutkin, takaisin maahan.
”Käytä nyt edes leer”, yritin neuvoa tuota jukuripäätä, mutta se vain tuhahti ja lähti uuteen hyökkäykseen. Ei sekään hyökkäys mennyt niin kuin piti, Rigel nimittäin sai muutaman nokkaisun korviensa väliin ja taas sitä vietiin.
”Anna olla jo!” Huusin Nidoranille, mutta minulla oli ikävä tunne siitä, että Rigel enemmin tapattaisi itsensä noiden lintujen kynsissä kuin kuuntelisi neuvoja. Jos vain olisi muita pokémoneja, voisin helposti lähettää jonkun Rigelin avuksi, mutta kun muita ei ollut. Oli vain pelosta tärisevä pieni Scatterbug, josta ei paljon apua olisi. Mitä tässä siis tekisi? Linnut tuskin lähtisivät pyytämällä, eikä Rigelkään lopettaisi, jos siltä kauniisti pyytäisi – siitä olin melko varma. Mutta sitten, jokin viiletti melko hidasta tahtia ulos pokémon centerin ovista ja loikkasi, jotenkin hassusti, toinen koura jäänsinisenä hohtaen.
”Audih!” Se huusi ja pamautti lähintä Spearow’ta kourallaan. Ja sitten toista, ja toista kunnes linnut tajusivat lopettaa.
”Audi! Audino!” Tulija läksytti niitä kirkkaalla äänellä. Sitten se katsoin minua tummansinisillä silmillään ja viittilöi menemään sisään.

Se oli rouva Takedan shiny Audino, jonka nimi oli Ran. Kun osastoni pääohjaajaopettajan pokémon käskytti, oli parasta totella. Harmikseni rouva Takeda tuli heti aulassa kastanväristen harmaantuvien hiustensa ja haukan katseensa kanssa vastaan.
”Taasko sinä provosoit pokémoneja tahallasi, Saeki?” Hän kysyi melkein kyllästyneenä.
”Ehkä vähän”, minä myönsin. ”Mutta en minä voinut antaa niiden tappaakaan sitä.” Minusta se oli varsin hyvä syy. Näytin vielä sanojeni päätteeksi rouva Takedalle kädessäni tärisevää Scatterbugia.
”Mene nyt tiskin kautta vaihtamaan vaatteet ja sen jälkeen katsot, että pelastamasi pokémon saa tarvitsemaansa hoitoa ja sen jälkeen tulet kipin kapin tänne auttamaan”, rouva Takeda lateli tiukkaan tapaansa.
”Kyllä rouva”, myönnyin nopeasti, sillä en halunnut jäädä vääntämään kättä hänen kanssaan. ”Tule, Rigel!”
”Ran!” Nidoran murahti. Sen leuasta tihkusi verta ja sille eilen laittamani side muistutti väriltään valkoisen sijasta harmaata. Se näytti jokseenkin repaleiselta. Mutta Rigel itse pystyi liikkumaan varsin vaivattomasti, joten tuskin se oli pahasti loukkaantunut. Näytin tiskin takana palvelevalle hoitajalle muovista henkilökorttiani, johon hän nyökkäsi ja päästi minut mitään sanomatta pukuhuoneiden puolelle – joiden oven joku oli keksinyt tunkea tiskin taakse.

”Sanon vaan, ettei siitä mitään hoitajaa tule. Eihän se käynyt edes kaikissa kokeissa”, jep jep, juuri tämän takia oli joskus hyvä olla myöhässä, sillä eräät katsoivat asiakseen jäädä juoruamaan pukuhuoneeseen sen sijaan että menisivät tekemään töitä. Eipä sillä Sakura Shidoun kimeän (ja kovan) äänen kyllä kuulisi hyvin vaikka vasta tulisi sisään koko rakennukseen. Hän seisoi peilin edessä sitomassa ällöttävän magentan värisiä hiuksiaan nutturalle. Hänen ällöttävän kirkkaan pinkki shiny Happininsä seurasi tapausta hämmentyneen näköisenä. Sakuran seurassa oli toinen hoitajaksi aikova, tyttö, jonka nimeä en muistanut. Hänellä oli kaulansa ympärillä Comfey ja hän katsoi kelloaan hermostuneena.
”Eikö meidän pitäisi mennä?” Tyttö kysyi levottomasti.
”Hän pääsi tänne vain koska rouva Takedan kävi häntä sääli, siinä kaikki”, Sakura jatkoi.
”Jos siinä kerran oli kaikki, voit varmaan painaa hiljennysnappia”, pistin väliin. Luulisi että kun on jäänyt kiinni paskan levittämisestä, olisi ilme vähintäänkin hätkähtänyt kun se, josta paskaa on puhuttu ilmaantuu paikalle, mutta Sakuran kasvoille kipusikin varsin omahyväinen hymy.
”Tulit sitten. Luulin että lopetit tai sait kenkää”, hän sanoi.
”Tulin ihan vaan sinun kiusaksesi, Sakura”, heitin vastaan. ”Joko olet lopettanut?”
Minua ei oikeastaan kiinnostanut kuunnella hänen juttujaan, joten keskityin nostamaan kiukuttelevaa Rigeliä penkille, pois muiden jaloista.
”Oletko sinä ottanut myrkkytyypin pokémonin?” Sakura ihmetteli kovaan ääneen. ”Ja aiot tälle alalle?”
”Entä sitten?” Kysyin, kuin asia olisi ollut sillä selvä, sillä minulle se oli. Asetin tärisevän Scatterbugin Rigelin viereen penkille.
”Ei enää ole hätää”, sanoin sille. ”Vaihdan vain vaatteet, hoidetaan sinut sitten kuntoon.”
”Sehän voi levitellä myrkkyjään täällä”, Sakura huomautti. ”Sitä paitsi hoitajilla tulee olla Chansey tai Audino tai…”
”Ei sitä ole kirkossa kuulutettu”, minä huomautin. ”Eikä Rigel ketään pistele.”
”Siis mikä?” Sakura ihmetteli. Minä puolestani ihmettelin, että jos sitä kerran oltiin olevinaan niinkin älykäs, miksei hän tiennyt edes yhtä tähden nimeä?
”Vilkaisepa joskus tähtikatalogia”, piikittelin vain hieman. ”Saatat hämmästyä siitä, mitä sieltä löytyy.”
”Vai niin!” Sakura rääkäisi loukkaantuneena. ”Vai väität sinä etuoikeusten kalastelija, että minä olen tyhmä?”
”En kalastele mitään”, huomautin terävästi. Olisin vielä jatkanutkin, ellei pukuhuoneen ovi olisi avautunut.
”Mitä te täällä metelöitte?” Rouva Takeda tivasi. ”Jos olette vaihtaneet vaatteet, tulkaa centerin puolelle!”

Kukaan ei ikinä sanonut ”ei” rouva Takedalle. Kukaan ei ikinä puhunut vastaan hänelle, ei myöskään Sakura, joka asetteli hoitajan hilkan päähänsä ja nappasi peilin edestä Happinynsä ja lähti seuranaan vaaleahiuksinen ystävänsä.
”Tällaista se on, Rigel”, huokaisin. ”Opiskelijan arki.”
”Raan”, Nidoran äännähti. Sitä tuskin edes kiinnosti. Olin oikeasti ihan tyytyväinen Sakuran lähdöstä, en olisi halunnut muutenkaan riisuutua hänen nähtensä, ties vaikka hän olisi heittänyt kommenttia alusvaatteista tai jostakin. Avasin kaappini oven ja heitin sinne päällyspaidan ja shortsit. Saappaat ja sukat myös, ne kun piti korvata valkoisilla sukkahousuilla ja pikkukengillä. Itse hoitajan asu – neutraalin vaaleanpunainen mekko, johon tuli kiinnittää valkoinen essu, oli itse asiassa ihan siedettävä. Mutta se lätsä oli hirveä. Näytin se päässä ihan sirkusfriikiltä. Ja Rigel oli samaa mieltä, sillä se tyrski naurun puuskien lomassa, heti kun olin sulkenut kaapin ja kääntynyt katsomaan sitä.
”No onpas hauskaa”, mutisin. ”Ehkä tuolta löytyy tällainen samanlainen lätsä sinullekin.”
”Nidoor!” Rigel irvisti. Oli selvää, ettei se halunnut näyttäytyä yhtä hölmöissä hepeneissä kuin minä.
”Katsotaanpa sitten sinua”, puhelin pienelle Scatterbugille, jonka olin asettanut penkille kaappien eteen odottamaan. Pikkukaveri tärisi, ikään kuin se olisi vielä pelännyt jonkun yrittävän syödä sen aamupalaksi.
”Ei mitään hätää”, sanoin sille. ”Spearow’t eivät pääse tänne, elleivät tule kouluttajan mukana hoidettaviksi. Eikä niitä silloinkaan päästetä sellaisten pokémonien luo, joita ne tavallisesti käyttäisivät ravintona.”

Niinpä kannoin pikku toukan pienemmälle osastolle, läpi niiden kiireisten ja meluisten osastojen, joilla hoidettiin isompia pokémoneja. Jotkut niistä olivat meluisia, pokémonit valittivat kipujaan, jotkut kovemmin kuin toiset. En tiennyt mistä asti Scatterbug oli tänne ajelehtinut, mutta se ei ehkä ollut tottunut isoihin pokémoneihin, joten oli parasta viedä se lepäämään johonkin rauhallisempaan paikkaan. Rigeliä ei melu tuntunut haittaavaan. Se kurkisteli uteliaasti ohi viliseviä hoitajia ja näiden kärryjä sekä pedeillä makaavia pokémoneja.
”Et sitten eksy, Rigel”, totesin piikkipersukselle joka käveli jäljessäni. Sain tietenkin osakseni murinat, kuinkas muutenkaan.
”Scaaa?” Scatterbug äännähti kimeästi ja katsahti Rigeliä olkani yli, varmaan kummeksuen sen käytöstä ja sitä että mokoma murisi sille.

Pienemmässä huoneessa ei ole ketään, siellä oli aivan hiljaista. Niinpä laskin toukan erään pedin tyynylle odottamaan. Rigelin nostin potkimisesta ja murinasta huolimatta sängylle, Scatterbugin seuraksi.
”Älä sitten sohi sarvellasi”, sanoin Nidoranille.
”Rran!” Rigel murahti ja kääntyi selin pieneen toukkaan. Sillä ei näköjään ollut aikomustakaan pitää toiselle seuraa.

No kunhan olisi siivosti, kunnes tulisin takaisin.

”Tulen kohta takaisin”, selitin Rigelille. ”Käyn hakemassa tuolta takaa hoitotarpeita. Olkaa kiltisti sillä välin.”
Scatterbugin meripihkan väriset silmät katsoivat minua kuin arvioiden. Kai se mietti, että mitä tuo höpisee, kun taas Rigel ei ollut lotkauttavinaan korviaan puheelleni.

Huoneen takaosassa oli ovi, jonka yläpuolella oli kyltti, jossa luki jotakin sellaista kuin ”varusteet”. Se ei ollut mikään iso varasto, mistä saattoi löytää stetoskoopit tai verenpaine mittarit, vaan siellä oli kaikkea tavanomaista kamaa kuten sidetarpeita, puhdistusainetta ja erilaisia potioneita. Niin, tällä osastolla ei hoidettu vakavia tapauksia. Täällä vain paikkailtiin ja annettiin potilaiden levätä. Keräsin pieneen metalliseen kärryyn desinfiointiainetta, sidetarpeita ja tölkin, joka sisälsi violettia potionia. Näillä pärjättäisiin. Takaisin tullessani huone oli edelleen tyhjä. Scatterbug mateli varovaisen näköisenä tyynyllä ja säpsähti heti, kun tajusi vajoavansa. Rigel naureskeli vahingon iloisena toiselle.
”Älä viitsi olla ilkeä, Rigel”, totesin Nidoranille kolisteltuani kärryn kanssa pedin luo. Scatterbug katsoi minua varovasti, kuin ei tietäisi mitä odottaa.
”Katsotaanpa sinua sitten”, sanoin toukalle. ”Pystytkö matelemaan kädelleni?”
Scatterbug katsoi ojennettua kättäni hetken, mutta päätti kuitenkin ryömiä sille, kunhan pääsi pois tyynyn pintaan uurtuneesta pesästään. Tarkastelin pientä toukkaa hetken, se oli saanut paljon nokkimisjälkiä ympäri pientä toukan kehoaan, mutta ne eivät onneksi enää vuotaneet verta. Nokkimisjäljet eivät näyttäneet siltä, että ne vaatisivat puhdistusta kummempaa hoitoa sillä ne eivät olleet syviä, eikä siteitäkään tarvittu. Nämä haavat paranisivat paljon nopeammin ilman siteitä tai laastareita. Mutta toinen ötökän etuhampaista näytti haljenneen. Sen alakulmasta puuttui pieni pala.
Mitä sille voisi tehdä? Pitäisikö se kiikuttaa hammaslääkärille? Vai korjaisiko evoluutio homman itsestään?
”Olet onnekas”, sanoin toukalle. ”Haavat eivät ole syviä, pelkkä puhdistus riittää, sen jälkeen saat levätä.”
”Tämä saattaa vähän kirvellä”, lisäsin heti perään, sillä tiesin ettei desinfiointiaineella tökkiminen aina ollut kivutonta puuhaa. Scatterbugia ei tosin näyttänyt paljoa häiritsevän se, että tökin sen saamia nokkimisjälkiä vahvasti desinfiointiaineelta haisevalla pumpulin palalla. Rigel puolestaan kuului yökkivän hajulle.
”Jotta haavat eivät tulehdu”, selitin toukalle. ”Täältä saat vielä potionia että palaudut nopeammin.”
Niin, muitta mutkitta suihkautin potionia Scatterbugin iholle violetin väristä litkua, jota ötökkä katseli kiinnostuneena.
”Menehän lepäämään siitä”, kehotin toukkaa, ja kylliksi ihmeteltyään ihoonsa imeytynyttä litkua, se päätti että lepo olisi hyvä asia. Scatterbug mönki kädeltäni takaisin tyynylleen ja käpertyi muina matoina takaisin pesäänsä.
”Mennään me, Rigel”, sanoin nostaessani kiukuttelevaa ja ärisevää Rigeliä syliini. ”Annetaan kaverin levätä.”

Sitä paitsi meillä oli töitä.

Aulassa vilisi väkeä. Kaikki oli ruuhkautunut sillä välin, kun olin ollut poissa. Jonot olivat pitkiä ja aula suorastaan kuhisi ihmisiä. Niinpä otin ja avasin uuden tiskin. Tämä oli iso pokémon center, eikä tällä asiakasmäärällä pärjännyt kahdellakaan vastaanottotiskillä.
”Tänne mahtuu!” Huusin kovaan ääneen, jotta ihmiset tajuaisivat valua tännepäin. Rigelin asetin istumaan tiskin sivulle, jotta piikkinen näkisi mitä olin tekemässä. Nidorania näytti kovasti kiinnostavan ihmispaljous ja kaikki erilaiset pokémonit. Pian se saikin nähdä kumpiakin, vaikka millä mitalla. Osa tästä ihmispaljoudesta pyrki heti tiskiä kohti, näistä ensimmäinen oli rähjäisiin vaatteisiin pukeutunut pieni tyttö, jolla oli pörröttävät tummanruskeat olkapäillä lainehtivat hiukset. Tyttö kiikutti sylissään loukkaantunutta Eeveen pentua.
”M-Minun Eeveeseen sattui”, tyttö sai sanotuksi itkuisella äänellä. Hän asetteli Eeveen varovasti tiskille, jotta voisin katsoa otusta tarkemmin. Eevee oli ehkä loukkaantunut mutta sen ruskeissa silmissä vallitsi silti tomera, itsepäinen tuike.
”Mitä tapahtui?” Kysyin tytöltä.
”Y-Yksi mies potkaisi Jasperia laivassa…” Tyttö niiskutti.
”Tulitteko tänne laivalla?” Kyselin. ”Topaz Townista asti?”
”Ei kun suoraan tänne Castelia Citystä”, tyttö kertoi. ”Mitä jos Jasperilta on luita poikki?”
”Katsotaan”, niin, tietenkin kunnon hoitaja olisi kysynyt, että mihin Eeveetä oli potkittu. Tunsin selässäni rouva Takedan tuomitsevat silmät, yleensä hän hiiviskeli tällaisina päivinä pokémon centereissä mustakantinen vihko ja punakynä mukanaan merkkailemassa opiskelioidensa tekemiä virheitä. Toisaalta Eevee oli niin pieni, että sitä oli varmaan potkittu takapuoleen tai sitten kylkeen – jälkimmäinen vaihtoehto vaikutti järkeen käyvältä. Nyt piti kuitenkin edetä varovasti, enhän halunnut aiheuttaa mahdollisia lisävahinkoja, mutta Eevee valpastui heti kun olin nostamassa sitä.
”Eev! Vee! Vee!” Eevee ärähti ja latasi heti takajaloillaan kunnon tällin keskelle naamaani.
”Jasper, ei saa potkia!” Eeveen kouluttaja torui.
”No koivet tuskin ovat murtuneet, kun se jaksaa niitä noin hyvin käytellä”, huomautin. Eevee ei vastustellut röntgenlaitteen päälle pistämistä, sen jälkeen, kun sen kouluttaja oli huomauttanut, ettei saanut potkia, mutta siinä maatessaan se näytti tylsistyneeltä. Röntgenlaite oli tavallisesti sellainen laite, jota käytettiin enimmäkseen poképallojen skannaukseen, mutta hätätapauksissa sitä saatettiin käyttää myös näin. Oikeasti murtumat yleensä tarkastettiin muualla, mutta eikö tämä laskettu hätätapaukseksi? Eeveen kouluttajahan oli itkun partaalla.

Tarkastelin seinälle heijastuvaa kuvaa Eeveen luurangosta, enkä nähnyt siellä merkkejä murtumista.
”En näe murtumia”, minä kerroin helpottuneelle tytölle. ”Tehdään kuitenkin niin, että otetaan kunnon laitteilla varsinaiset kuvat, ihan vain varmuuden vuoksi. Onko sinulla muita pokémoneja?”
”Ran!” Rigel katsoi asiakseen ilmoittaa, että näin oli. Se oli nimittäin saanut ylimääräisen ihailijan muuan Woobatista joka nuuhki Rigeliä vähän turhan likellä Nidoranin naamaa.
”Hertta, ei”, tyttö kielsi Woobatia ja veti sitä taakse päin, hellästi Woobatin pörröisestä takaruumiista kiinni pitäen. ”Muistathan etteivät kaikki tykkää siitä, että niitä nuuhkitaan noin läheltä.” Sen jälkeen tyttö kutsui lepakkonsa takaisin palloonsa ja veti esiin takkinsa taskusta vielä yhden punakuorisen poképallon. Asettelin ne Eeveen kanssa kärryille, joista eräs vaaleahiuksinen harjoittelija tuli ne hakemaan.
”Eeveelle röntgenkuvaus murtumien varalta”, sanoin tytölle, joka nyökkäsi ja meni menojaan.
”Tuota, milloin minä voin hakea ne?” Tyttö kysyi.
”Koeta iltapäivällä, mutta tämän ruuhkan takia voi hyvin mennä huomiseen”, sanoin tytölle ja ojensin hänelle pyöreän muovisen liuskan, jossa oli hänen vuoronumeronsa. Kehotin tyttöä antamaan liuskan tullessaan palvelevalle hoitajalle, ja olemaan hukkaamatta sitä. Tyttö nyökytteli ja katosi sitten portaikkoon, sinne mistä pääsi kouluttajien majoitussaliin, paikkaan, jonne matkaavat kouluttajat usein menivät yöksi – olihan se ilmainen.

”No niin, Rigel”, minä huokaisin. ”Sehän meni ihan hyvin, vai mitä?”
”Rran”, Nidoran murahti ja muljautti minulle silmiään.
”Kiitos rohkaisusta”, murahdin vastaan. Mutta murahtelemiseen ei jäänyt paljoakaan aikaa, sillä seuraava potilas kiirehti jo tiskiä kohti. Poika oli selvästi kouluttaja, oli matkailijan tamineet, maastokuvioinen reppu, löysä t-paita ja shortsit, tuulen tuivertamat likaisen vaaleat hiukset ja suuret ametistin väriset silmät, jotka olivat täynnä huolta. Ja huolen syy olikin kaikille selvä, poika nimittäin kantoi sylissään itkevää Cubonea, jonka ruumis oli täynnä verta vuotavia haavoja.
”Mitä tuolle on sattunut?” Niin, tyhmä kysymys on tyhmä, eikä kovinkaan hienovarainen kysymys, kun ottaa huomioon, että Cubonen kouluttajalla oli varmasti hätä.
”Minä… ottelu… Scyther…” Poika sanoi hätäisesti.
”Saanko katsoa?” Kysyin ojentaen käsiäni niin että saatoin ottaa Cubonen syliini. Kouluttaja oli antamassa Cubonea syliini, mutta Cubonepa tarrasikin kouluttajansa paitaan, eikä tahtonut päästää irti.
”Koemi, koeta rauhoittua!” Kouluttaja yritti tyynnytellä itkevää pokémoniaan. ”Päästähän nyt irti, että hoitaja voi katsoa haavojasi ja hoitaa sinut kuntoon.”
Mutta hetki siinä meni. Rouva Takedan mielestä siinä kaiketi kesti liiankin kauan, sillä hän ilmestyi paikalle tavallista ärtyneemmän näköisenä ja kuinkas muutenkaan katsoi minua kieroon.

Ikään kuin koko juttu olisi ollut minun vikani. Mene ja tiedä…

Pojalta meni hetki saada Cubone irrottamaan otteensa paidastaan, mutta kun se tapahtui, tuo itkevä otus tungettiin syliini ja ensimmäinen asia minkä Cubone teki, jouduttuaan vieraan käsivarsille, oli kalautus suoraan päähän.
”Auts”, se oli enemmänkin toteamus kuin valitus. Kuulin Rigelin naureskelevan hiljaa tälle, kai siitä oli hauskaa nähdä hieman slapstickiä. Tiedä häntä. Mitä taas tulee Cuboneen, se mätkäisi minua uudestaan toisessa kädessään puristamalla luulla.
”Saeki mene ja hoida tuo Cubone terveeksi, minä tulen tähän siksi aikaa”, rouva Takeda äyskäisi. En oikein tiedä mistä hän oli tähän pelmahtanut, mutta tyrkki minua kuitenkin osaston ovea kohti.
”Selvän teki. Tule, Rigel!” Huikkasin Nidoranille, kun sain taas toisen luutällin otsaani. ”Auts.”
Rigel loikkasi alas tiskiltä ja yllätyksekseni se lähti seuraamaan minua, ilman mutinoita. Se naureskeli yhä sille, että Cubone hakkasi minua luulla.
”Tuota enkö voisi…” Kuulin Cubonen kouluttajan sanovan, mutta mitä hän sitten halusikin sanoa, rouva Takeda ei sallinut hänen jatkaa.
”Nuori mies menee nyt vain istumaan tuonne”, rouva sanoi topakasti. ”Joku tuo sinulle kohta lasin vettä.”

Miksiköhän ne aina tarjoavat lasin vettä järkyttyneille?

Oli miten oli, koska minut oli komennettu hoitopuolelle, menin sinne parkuva ja luulla huitova Cubone sylissäni.
”Saeki, tule tänne niin katsotaan”, puhuja oli Michi. Sakuran vanhempi serkku, joka oli työskennellyt tässä Pokémon centerissä siitä asti, kun oli valmistunut koulusta. Hän näkyi odottavan minua erään hoitohuoneen ovella ja kuten tavallista, hän hymyili.
”Vie Cubone huoneeseen, ja koeta saada se rauhoittumaan”, poika neuvoi. ”Käyn hakemassa paikkaustarpeita.”

Hei hetkinen… ei kai tämä Cubone nyt sentään tarvitsisi tikkejä?

Toisaalta Scytherin kynnet saivat aikaan pahaa jälkeä osuessaan. Cubone ei kuitenkaan näyttänyt ilahtuvan sanasta ”paikkaustarpeet”, sillä se alkoi huutaa ja huitoa entistä kauheammin, niin että ehti iskeä luunuijallaan minua kolmesti ennen kuin olin ehtinyt hoitohuone numero kolmosen sisään. Rigel seurasi nauraa tyrskien perässä ja istui lattialle katsomaan, kun minä yritin tyynnytellä pientä Cubonea.
”Hei, hei etkö voisi lakata nuijimasta minua sillä luullasi?” Aloittelin diplomaattisesti. Mutta kuten melkein aina, diplomatia ei toiminut. Vaikkei se ollut Cubonen vika. Raukka oli varmaan pelästynyt iskut saatuaan tai veren nähtyään. Se oli shokissa.
Eipä auttanut muu kuin ottaa rauhallisesti ja istua alas. Istuin hoitopöydälle Cubone sylissäni. Ennen kuin se ehti kumauttaa minua uudemman kerran, pistin käteni itseni ja luun väliin.
”Kuulehan, etkö voisi päästää hetkeksi irti tuosta luusta?” Kysyin rauhanomaisesti.
”Cubooh!” Cubone äännähti ja pudisti päätään.
”Sinä taisit säikähtää vai mitä?” Kyselin pokémonilta lempeästi.
”Boneh”, Cubone vastasi hiljaa.
”Mutta sinulla ei ole mitään hätää täällä”, vakuuttelin. ”En tiedä mitä kävi, mutta täällä sinulle ei käy kuinkaan. Kun jaksaa huiskia tuollaiseen tahtiin, ei ole mitään hengen hätää, tiedätkös?”
”Cuboh”, Cubone murahti hiljaa ja katsoi epäilevästi lattialla jököttävää Rigeliä. Rigel oli keskittynyt tarkkailemaan ja katsoi meitä tiiviisti punertavan ruskeilla silmillään.
”Ei Rigel sinua pistä”, vakuuttelin Cubonelle. ”Näethän että se on itsekin toipilas?”
Kehotin Rigeliä tulemaan lähemmäs, toki sille ominaiseen tapaan Rigel murisi mutta tuli sitten. Se loikkasi – joskin kömpelösti ylös hoitopöydälle ja vielä siitä viereiselle metalliselle apupöydälle istumaan.
”Cubooh”, Cubone nyökytteli päätään ymmärtäväisesti nähtyään, että Rigel oli siteissä.
”Rran!” Rigel murahti vastaukseksi.
”Voisitko mitenkään luopua tuosta luusta edes hetkiseksi?” Kysyin Cubonelta. ”Minun on katsos vaikea katsoa haavojasi, jos huidot minua sillä.”
”Bone”, Cubone vastasi puristaen kädessään kantamaansa luuta tiukasti. Sen ilmeestä näki, ettei pokémon halunnut millään luopua siitä.
Tätä piti miettiä vähän. En ollut kauhean innoissani siitä, että minua taottiin luulla päin näköä, oli siis keksittävä jokin keino sen huomion saattamiseksi toisaalle. Hetken päästä keksinkin keinoin.
”Nyt minä tiedän”, sanoin Cubonelle. En mielelläni uhraisi kaulaketjuani, mutta jos hyvin kävisi, saisin sen ehjänä takaisin.

Niinpä irrotin kullan hohtoisen – vaikkakin varmaankin vain tekokullalla maalatun ketjun kaulastani.
”Mitä jos tehdään vaihtokaupat siksi aikaa, kun olet hoidettavanani?” Kyselin pokémonilta. Näytin sille kiiltävää sydämenmuotoista riipusta, joka riippui kullatusta ketjusta.
”Laske luu vähäksi aikaa tähän hoitopöydälle, niin saat katsoa koruani”, ehdotin Cubonelle. Cubone katseli hetken riipusta, kuin pohtien olisiko hetkellinen vaihtokauppa mistään kotoisin. Se kuitenkin laski pitelemänsä luun hitaasti vierelleen hoitopöydälle ja kurkotti kaulaketjua kohti. Annoin sen Cubonelle hyvillä mielin, sillä nyt saisin jatkaa töitäni.

”Mitä mielessä, Miwa?” Michin ääni kuului selkäni takaa. Asettelin pienen Cubonen istumaan hoitopöydälle ja kumarruin itse hoitopöydän eteen, nähdäkseni haavaumat paremmin. Silmäkulmastani huomasin miten Mitchi lastasi Rigelin istuttamalle apupöydälle puhdistusainepöniköitä, sideharsoa ja tikkaustarpeita. Rigel haisteli niitä aluksi kiinnostuneen näköisenä, kunnes nyrpisti nenäänsä – se oli varmasti haistanut desinfiointiainetta. Katsoin myös nopeasti Cubonea, sillä en halunnut sen säikkyvän tikkausvälineitä, mutta pieni pokémon ei ollut edes huomannut niitä. Se katseli kiiltävää riipusta, välillä kikatellen.
”Tämä tyttö on onnekas”, sanoin Michille, Cubonen haavoja tutkiessani. ”Haavat eivät ole kovin syviä ja veren vuotokin näyttää tyrehtyneen. Minä puhdistaisin nämä ja laittaisin siteen, estämään likaa pääsemästä haavoihin.”
Mihinkö se verenvuoto oli tyrehtynyt? Essulleni tietenkin.
”Toimi”, Michi totesi.

”Tämä saattaa kirpaista hieman”, sanoin Cubonelle kaataessani hieman vahvasti steriililtä tuoksuvaa puhdistusainetta vanun palaselle. ”Mutta ole nyt reipas Cubone. Tämä on pian ohi.”
”Cuboh”, Cubone kuului vastaavan. Niinpä aloitin haavojen pyyhkimisen, Cubone ei edes vavahtanut, saati valittanut kertaakaan. Se vain katseli riipusta uteliaana eikä sanonut mitään.
”Hyvä tyttö”, kehuin sitä saatuani homman päätökseen. ”Rigel, heittäisitkö tänne yhden siderullan siitä pöydältä?”
”Rran!” Nidoran murahti ja potkaisi yhden pöydällä seisovista siderullista suoraan hoitopöydälle.
”Kiitos”, kiitin murisijaa. Avasin siderullan ja aloin kieputtaa sitä Cubonen vartalon ympäri.
”Siteet ovat vain siksi, kunnes haavat alkavat umpeutua, sen jälkeen kouluttajasi voi ottaa siteen pois”, selitin puuhiani uteliaana seuraavalle Cubonelle.
”Olitpa reipas tyttö”, kehuin sitä saatuani homman päätökseen.
”Tulet hyvin toimeen pokémonien kanssa”, takanani seisova laventelihiuksinen lääkärin takkiin sonnustautunut Michi huomautti.
”No, tämä pokémon on söpö. Sellaisten kanssa ei voi olla tulematta toimeen”, minä huomautin, sillä tiesin paremmin kuin hyvin etten todellakaan tullut toimeen kaikkien pokémonien kanssa.

Joskus mietin, mitä teen täällä. Sitä miten päädyin tälle alalle. Miksi minä täällä olin? Mutta joskus, kun hoidin pokémoneja ja etenkin silloin kun annoin hoidokkini takaisin niiden kouluttajalle ja sain osakseni kiitosta, tai edes näin miten helpottuneita kouluttajat olivat saatuaan loukkaantuneet pokémoninsa hoidettuina takaisin. Silloin tiesin, että olin tehnyt jotakin oikein.

Cubonen kouluttaja istui aulan kaukaisimmassa nurkassa käännellen tyhjää pahvimukia käsissään.
”Cubooh!” Cubone huudahti iloisena nähdessään kouluttajansa, se vilkutti kouluttajalleen innoissaan, kunnes kouluttaja huomaisi, että nyt oltiin tultu takaisin.
”Koemi!” Cubonen kouluttaja henkäisi helpottuneena nähdessään pokémoninsa.

Joskus pelkkä kouluttajan huojennuksen näkeminen riitti.

”Cuboh!” Cubone äännähti pirteästi.
”Näytät voivan hyvin”, poika totesi taputtaessaan Cubonen päätä.
”Se oli oikein reipas”, kehuin Cubonea. ”Selvisi säikähdyksellä.” Annoin Cubonen takaisin sen kouluttajalle, joka tarkasteli pokémoniaan huojentunein mutta tarkkaavaisin silmin pokémoniaan, kuten useimmat tekivät saatuaan pokémoninsa takaisin hoidosta. Varmaan varmistaakseen, ettei kyseinen otus tullut hoidosta yksi raaja vähemmän tai jotain.
”Side on vain varatoimi”, minä selitin, ennen kuin poika ehti edes kysyä. ”Estää likaa pääsemästä haavoihin. Haavat eivät olleet syviä, joten tikkejä ei tarvittu. Siteenkin voi ottaa pois, kun haavat alkavat umpeutua.”
”Minä jo pelkäsin, että Koemin käy huonosti”, vaaleahiuksinen poika sanoi puristaessaan Cubonea syliään vasten.
”Sillä oli onnea. Scytherin kynnet voivat tehdä pahaa jälkeä osuessaan”, minä huomautin.
”Cuboh bone!” Cubone äännähti ja kohotti oikeaa kättään, jossa se puristi yhä – katsos mokomaa, kaulaketjuani. Cubonen kouluttaja katsoi hetken korua vähän typertyneen näköisenä, kunnes hän viimein sai suunsa auki.
”Tuo… tuo koru… mistä sinä sen ongit…?”
”Minä ehkä vähän lainasin sitä, jotta saisin sen rauhoittumaan”, selitin ihmettelevälle kouluttajalle.
”Rran!” Kuulin jonkun murahtavan terävästi. Rigelhän se siinä seisoi, hyvin kiukkuisen näköisenä, suussaan kantaen Cubonen luuta.
”Mitä Rigel, luulitko että unohdin sinut?” Heitin kiukkuisen näköiselle urosnidoranille. Rigel vastasi silmäilemällä minua kiukkuisesti pudottaessaan luun suustaan lattialle.
”Olit kiltti, kun toit sen”, sanoin Rigelille ja yritin silittää sitä korvien välistä, mutta yritykseksi jäi. Nidoran tajusi mitä aioin ja se oli valmiina puolustautumaan. Mokomakin mörökölli yritti napata minua sormen päästä.
”No ei sitten, senkin mörkö”, sanoin sille hiljaa ja nostin Cubonen luunuijan lattialta. Ojensin luun pokémonia kohti, joka puolestaan ymmärsi palauttaa kaulaketjuni luutaan vastaan.

Olisivatpa kaikki hoidettavat noin helppoja…

Minä pidin kenttätöistä, ainakaan silloin ei täytynyt homehtua jossain kuumassa luokkahuoneessa. Asiakaspalvelu ei ehkä ollut ihan minun juttuni, mutta pokémonit olivat plussa, jopa ne, jotka yrittivät hakata pääni tohjoksi luunuijilla tai purra sormeni irti. Tästä sentään sai jotakin irti. Jotain muutakin kuin tekstiä kirjan sivuilta. Mutta nämä päivät olivat pitkiä, yleensä ne kestivät kahdeksasta tunnista ylöspäin, riippuen miten hoidettavia riitti – sillä kuten rouva Takeda sanoi, tähän täytyi tottua, jos alalle aikoi. Lienee sanomattakin selvää, että kun vihdoin pääsin lähtemään olin kuollut, eikä Rigel näyttänyt yhtään sen paremmalta, se ei edes jaksanut murista, kun nostin sen laukkuuni päällimmäiseksi. Pian laukusta alkoikin kuulua rauhallista tuhinaa.

”Kas, edes kovikset eivät jaksa turhia kovistella väsyneitä ollessaan”, minä hymähdin lähtiessäni tarpomaan kotia kohti.

Tämä päivä oli ollut…. no miten sen nyt ottaa. En halunnut tehdä muuta kuin mennä kotiin ja vetää kunnon torkut. Ja katsoa poliisisarjamaratonia omissa oloissani koko loppuillan. Mutta tietenkin, asiat muuttuivat heti kun pääsin kotiin.

”Rigelillä on varmasti nälkä”, niin minä ajattelin. Maha kurni myös täällä, joten heti kotiin päästyäni lampsin suoraa päätä keittiöön tekemään välipalaa. Alku vaikutti lupaavalta, isovanhemmat olivat jossain, yläkerrassa lepäämässä varmaan. Nobuko oli töissä ja Himekosta ei jälkeäkään.

Aluksi.

Katsoessani jääkaapin sisältöä, hänen korkeutensa päätti lampsia keittiöön kaikessa koreudessaan, päällään jokin hölmön näköinen kesämekko ja hiuksissa uusi värisotku, joka muistutti väriltään enemmän Eevee-vauvan erittäin löysää vahinkoa kuin mitään muuta.
”Missä se hirviö on?” Himeko kysyi niin ylemmyyden tuntoisesti kuin vain osasi.
”Laukussa. Se nukkuu, joten pidä pienempää ääntä”, mutisin, yrittäessäni päättää mahtaisiko Rigel tykätä munakokkelista, jos siihen laittaisi chilikastiketta.
”Se kävi Hiron kimppuun!” Himeko sanoi korottaen ylidramaattisesti ääntään.
”Jos kävikin, Hiron tuntien se oli ansaittua”, vastasin välinpitämättömästi. Se oli yleensä paras tapa selvitä Himekosta ilman ongelmia.
”Vie se pois, se on mielenvikainen”, Himeko vaati, eikä tällä kertaa mitenkään dramaattisesti. Hänellä oli näitä tapauksia, jolloin hänen äänensä muuttui kylmän rauhalliseksi, ja otti melkein vaarallisen sävyn. Sellaisen kuin jos et tee miten sanon, laitan ruokaasi rotan myrkkyä ja sitten on myöhäistä anoa anteeksiantoa.
”Ja Hiroko ei sitten ole?” Olinkin aina halunnut keskustella tästä, halunnut pistää Himekolle jauhot suuhun, sanoa viimeisen sanan.
”Sinä olet vain hemmotellut ja lellinyt sitä minkä olet kerennyt, etkä ole vaivautunut kouluttamaan sitä mitenkään, et edes vie sitä tekemään mitään, minkä takia se purkaa energiaa kiusaamalla muita.”
”Ehkä Hiro ei vain pidä sinusta, oletko miettinyt sitä?” Himeko pisti takaisin.
”No siinä tapauksessa tunne on molemminpuolinen”, minä mutisin.
”Vie se rotta pois täältä, sehän on villi”, Himeko sanoi jatkaen yhä samaa linjaa.
”En usko, enkä vie”, vastasin ja läimäytin jääkaapin kiinni. ”Moneen olen joutunut taipumaan takiasi, senkin hienoperse mutta tätä et minulta vie.”

Niin.

Jos joku asia ei käynyt Himekolle, hän veti hyvin aikuismaiset raivarit ja narisi, uhkaili ja teki kaikkea muuta aina siihen asti, että joku – yleensä isovanhemmat taipuivat. Monesta olin saanut luopua, joistain vaatteista, vanhasta huoneestani, liian hienoista tavaroista, Yukista.

Mutta toisesta pokémonista en luopuisi. En tuon prinsessan tai kenenkään tähden. En tiennyt pitikö Rigel minusta vai ei, mutta minä en halunnut luopua siitä. Olin antanut sille nimen ja se oli jopa auttanut – omalla tavallaan minua töissä. Siitä oli ollut seuraa, vaikka se olikin purrut ja murissut minulle.

”Jos et vie sitä pois, minä kerron mummille eräitäkin asioita”, Himeko uhkasi lipevällä äänellä. ”Asioita, joita ei tässä talossa suvaita, ja sinä tiedät sen.”

Jep jep. Himeko uhkailemassa.

Ei sitä käsitä näkemättä. Himeko oli yksi niitä ihmisiä, joilla oli kaksi eri puolta, oli se suloinen ihana tyttö, joka sai vangittua kaiken huomion itseensä. Ja sitten oli tämä. Tämä kiristäjä.

”Tytöt?” Kuulin isoäidin huhuilevan käytävällä. En tiedä olimmeko me herättäneet isovanhemmat vahingossa, vai olivatko nuo kuulleet äänemme yläkerrasta käsin, mutta siinä isoäiti tuli keittiön kynnyksen yli, isoisä vanavedessään.
”Miten sinun päiväsi meni, Miwa?” Isoäiti kyseli. ”Se sinun Nidoranisi taisi karata…”
”Se livahti laukkuuni”, minä korjasin.
”Ai, onpas se kekseliäs otus!” Isoäiti sanoi, selvästi iloisena siitä, ettei Rigel ollutkaan karannut. Isoäiti oli niitä ihmisiä, jotka vaalivat rauhaa ja hiljaisuutta. Onnellisuutta. Kaikkien puolesta, ei vain itsensä. Hän ei halunnut nähdä muissa pahaa, eikä hän myöskään huomannut tiettyjä asioita. Isoisä teki sen hänen puolestaan.
”Ette kai te vain tappele?” Isoisä töksäytti.
”Emme tietenkään, ukki”, Himeko sanoi herttaisesti hymyillen. ”Kunhan juttelemme, vai mitä pikkusisko?”
Minua on aina häirinnyt se tapa, jolla Himeko sanoi minua pikkusiskoksi. Sana kuulosti hänen suustaan kuultuna kirosanalta, sellaiselta, jota hän halveksi.

Usein olin menneisyydessä lähtenyt tähän leikkiin. Usein olin myöntynyt viimeistään tässä vaiheessa ja vastannut: ”Joo. Vain puhuttiin”, mutta viime aikoina minä en enää halunnutkaan myöntyä hänen ailahduksiinsa.

”Kuten minä sanoin, ei tule kesää”, sanoin kylmän rauhallisesti ja jäin odottamaan, mitä hän keksisi.

”Mummi, tuo lintsasi eilen iltapäivän tunneilta”, Himeko sanoi herttaisesti. ”Hän oli torin kulmalla.”
”Itsepä sentään opiskelen”, huomautin pisteliäästi. ”Mitä sinä teetkään, sisko hyvä? Ai niin! Istut päivät perseelläsi ja peilailet kuvaasi pohtien ’miten tekisin itsestäni vielä idioottimaisemman näköisen?’”
”Miwa, älä keskeytä sisartasi”, isoisä torui.
”Minä näin miten hän varasti turisteilta rahaa”, Himeko jatkoi tärkeänä. ”Yhdeltä hienolta herralta hän otti isompia seteleitä…”
”Se ’hieno herra’…” Yritin puolustautua, mutta.
”Miwa!” Isoäiti korotti ääntään, ja tässä taloudessa se oli yhtä kuin: ”Sulje suusi, Miwa! Nyt me kuuntelemme Himekoa.”

Se ”hieno herra” ahdisteli alaikäistä ystävääni.

He olivat pettyneitä. He olivat aina, ei väliä mitä tein, nytkin isoäiti huokaisi ja isoisä hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Joten me sovimme, että Miwa toimittaa tuon otuksen pois”, Himeko sanoi parhaalla diplomaatin äänellään.
”Emme sopineet”, vastasin terävästi. Me sovimme, että kohta Himeko saa lättyynsä. Mutta en tietenkään sanonut sitä ääneen.
”En tietenkään löytänyt niitä rahoja, tuon huoneesta, jotta ne voitaisiin palaut…” Himeko jatkoi, mutta minä en antanut.
”Pengoitko sinä paskatukka minun huonettani?” Kysyin. Vaikka ei sen väliä, hän löytäisi sieltä korkeintaan Hirokin antaman kihlasormuksen, rahoja ei edes ollut siellä.
”Miwa”, isoäiti sanoi väsyneellä ja kyllästyneellä äänellä. ”Minä oikeasti luulin, että sinä olisit lopettanut koulun alettuasi.”
”Minusta olisi sopivaa, ettei tuo saisi pitää sitä hirviötäkään, kun ei osaa pitää varastelevia näppejään kurissa”, Himeko jatkoi. Tällä kertaa hän oli näpertämässä laukullani, tunkemassa kapeita sormiaan laukun sisään. Juuri sinne missä Rigel nukkui.

”Aaai!” Prinsessa parkaisi ja veti äkkiä kätensä pois laukustani, pitkin hänen valkeaa sormeaan valui punainen verinoro.
”Nido! Rraaan!” Rigel murisi pistäessään päätään ulos laukustani.
”Rigel ei oikein tykkää, kun siihen kosketaan”, huomautin, ja olin tapahtuneesta hyvilläni. Hyvä Rigel, en suostu millään luopumaan sinustakin. Sillä se teki sen, mitä minun olisi tehnyt mieli tehdä.
”Näittekö nyt?” Himeko kiljui. Mutta isovanhemmat katsoivat minuun ankarasti, toruvasti.

Syyttävästi.

”Me olemme hyvin pettyneitä sinuun, Miwa”, isoisä aloitti sen saarnan, jonka olin kuullut jo ties kuinka monet kerrat.
”Kyllähän sinä tiedät että varastaminen on väärin”, isoäiti jatkoi. ”Voit joutua vankilaan, jos huonosti käy.”
Niin. Jos jää kiinni.
”Minä en käsitä sinua tyttö”, isoisä puhisi.
Et käsitäkään. Tuuppasin Himekon pois tieltäni, heitin laukun takaisin olalleni. Tämä oli käyty läpi monesti. Minä tiesin, mitä seurasi, enkä minä jaksanut kuunnella. Voisin alkaa väittää vastaan ja todeta, etten minä satuttanut ketään, en edes vienyt paljoa. Paitsi ukolta, joka ehdotteli Rielle, ja se ukko kyllä ansaitsi sen. Sanoisinpa mitä hyvänsä, minusta tehtäisiin syntipukki, siinä missä Himeko oli puhdas pulmunen. En väitä, ettenkö olisi syyllinen varkauteen, mutta minä en sentään puukottanut ketään rahojen takia.
”Sinä et ole menossa minnekään, nuori nainen!” Isoisä sanoi ääntään korottaen.
”Yritäpä estää”, minä mumisin. Lähdin keittiöstä kohti eteistä ja ovea. Ajattelin että jos isoisä yrittäisikin estää, minä purisin, niin kuin Rigel.
”Minä en ymmärrä miksi sinä varastelet”, isoisä paasasi. ”Eihän sinulta puutu mitään!”

Avasin oven ja käännyin katsomaan harmaantuvaa isoisääni.

”Ai ei vai?”

Sitten minä lähdin.

Tätien kommentit

Nami

Luku 2:

Pitkä luku oli, huhhuh! 😀 Meni aika kauan sen lukemiseen, joten ajatusten koontikin voi olla vähän sekalaista, pahoittelen etukäteen. Näin pitkän luvun voisi jatkossa jakaa kahteen palaan? Ehkä tulisi enempi palkkioitakin, hehe.

Luku sisälsi lähinnä arkisia harmistuksen aiheita. Arkea kotona ja opiskeluissa, sitä oli mukava seurata. Tämä luku tavallaan pohjusti sen, mitä Miwan elämä oli ennen kuin hän matkalle lähti. Tältä pohjalta häntä tulee seurailla. Mutta myös mysteereitä ilmestyi, joihin haluan vastauksen:

1. Yukin tarina? :<
2. Miten Miwa pääsi opiskelemaan? Oikeastiko vain säälistä/epäreilusti, kokeiden ohi..?

Miwa käyttäytyi hyvin epäkypsästi koko tarinan ajan, etenkin loppupuolella. Hänellä on selvästi ollut vaikeaa perheessä, johon hän ei tavallaan koe kuuluvansa, liekö tavallaan teini-ikäkin jäänyt päälle. Ja kun on tuollainen kusipää siskona kuin Himeko.. ugh. Haluaisin, että joskus Himekostakin paljastuisi myös pehmeämpi puoli, se tekisi hänestä inhimillisemmän. Nyt tekisi mieli vain vetää prinsessaa turpaan.

Hoidettu Scatterbug taitaakin olla uusi tiimiläinen. Vaikuttaa ihan rauhalliselta persoonalta, hyvää vastapainoa Rigelin ilkeilylle, vahingonilolle ja murahtelulle. Rigel olisi voinut olla kiltti ja pysyttäytyä poissa Miwan työpäivän ajan, nythän se käytännössä vain nälvi, nauroi ja vittuili. Okei, vähän auttoi, sideharsosullan verran.

Hoitajan työ tavallaan sopii Miwalle, hän päästää aikuisemman ja empaattisemman puolen esille hoitaessaan loukkaantuneita pokémoneja. Toivottavasti hän hyödyntää tätä puolta itsestään jatkossakin, vaikkei enää hoitajakoulun kirjoilla olisikaan. Ihmisten seurassa hän tiuskii teinimäisesti, toisaalta hän saa osakseen paljon ilkeää kohtelua niin kotona kuin opiskeluissa.

Ihastuin muuten ilmaisuun ”muina matoina” viitatessa Scatterbugiin. >w< Naurahdin myös tarinan lopussa olleelle ”paskatukalle”.

Kirjoitushaaste selätetty kunnialla, minun puolestani ei kun palkkioita valitsemaan!

Saat tästä tarinasta täydet 100 lanttia. Rigelille 2,5 lv (taisteli urheasti Spearoweja vastaan ja osoitti sisua koko luvun!) sekä +3 op. Seuraavassa ilmeisesti matkaan lähtö ja uutta tiimiläistä kehiin! :33

Chao

Luku2

Tällä luvulla on tosiaan mittaa, joten kaltaiselleni huonommalle lukijalle tämä oli oikeastaan melkoinen haaste. :’D Otin kuitenkin haasteen vastaan ja ilmestyin viekkuun, hah.

Kuten Namikin tuossa totesi, olivat kakkosluvussa käsitellyt tapahtumat varsin arkisia (siis Rigeliä lukunottamatta), mikä sopii vallan mainiosti tarinan alkupäähän ja pohjustaa siten myöhempiä tapahtumia. Rigel pääsi sekoittamaan pakkaa todenteolla, ja luvussa ikään kuin tarkasteltiin nidoranin näkökulmasta, miltä Miwan elämä oikein näyttää.

On oikeastaan tosi mukava lukea välillä myös sellaista tarinaa, jossa tosiaan mennään pokémoncenterin kulissien taakse – useimmiten tuo kun mainitaan tapahtumapaikkana vain ohimennen. Tavallaan draamannälkäisenä lukijana kuitenkin odotin, että jollekin potilaalle olisi käynyt tosi huonosti, ja se olisi osaltaan tehnyt ”känkkäränkkäpäivästä” vieläkin takkuisemman. Cubonen ja Scatterbugin hoidosta selvittiin kuitenkin kunnialla. :3
Tähän väliin pakko mainita, että tämänhetkiseksi lempihahmokseni nousi rouva Takeda. Haha. 😀 Olisin utelias lukemaan siis jatkossa tästä Miwan pääsystä hoitajakokelaaksi.

Palkioksi ehdotan 100L ja Rigelille +2lvl, +4op. Haaste on minusta myös purkissa, mistä ehdotan rahapalkkion määräksi 59L.
Niin joo, ja myös minulta pisteet sanalle ”paskatukka”. :’’’D

Benél

Ja minä kun sanoin jo edellistä lukua pitkäksi :’D no, luin tämän ensimmäisen kerran autossa melkein kuukausi sitten ja oli kyllä tekemistä koko matkalle, ja nytkin oli yhtä ilo lukea kuin aikaisemminkin :3
Voi Rigel ja tyhmä tyttö ja tyhmät kaikki 😀 jotenkin suloinen kaikessa mörökölliydessään (ja tässä vaiheessa Rigel kai puraisisi sormeni katki jos voisi)
Pidän kaupungin kuvailusta todella paljon, ja ”Muina matoina” yhyy takastan scatterbugia todella paljon tällä hetkellä ah :’D ihana pieni. Okei rakastuin aikalailla kaikkiin pokémoneihin tässä (no, Hiroa lukuunottamatta, sori karvamato), tiedä sitten mistä tämäkin johtuu :’3 jotenkin tosi iloinen fiilis tai jotain (mitä ei ehkä pitäisi olla sillä huomenna mulla on koe :’D). Vittusaatanaperkele-päivästä huolimatta jotenkin tosi kiva luku ja paljon kivoja hahmoja, mutta kriteerit täyttyvät hyvin joten sinne vain pehmolelua valitsemaan :3
Luvun aikana alkoi myös entistä enemmän kiinnostaa, miten tarkalleen Miwa hoitoalalle eksyi kun ihan etuoikeuksien kalastelusta syytellään. Uskoisin vastauksen tosin tulevan vielä, mutta sitä odotellessa :3 toinen mikä tarttui silmään, oli kun Miwa kertoi, ettei luopuisi toisesta pokémonista Rigeliä tarkoittaessaan. Saammekohan joskus tietää tästäkin taustatarinaa lisää? 8)
+ aina yhtä ihanaa kun kumpaakin osapuolta ei kuunnella vaan takerrutaan pelkästään toisen mielipiteeseen oof se on aina tosi ilo :—D

100 lanttia tästä, ja Rigelille 2,5lv ja +4op :3 Haasteen rahapalkkioksi vielä pistäisin kouraan 60 lanttia c: