Aurora #23 > Epäluuloja ja ihmettelyä

Tarina kirjoitettiin alun perin Toukokesäkuussa 2017.

Ayame

Päähän sattui. Masuun sattui. Kyllä se tästä, niin minä ajattelin. Tällaista toisinaan sattuu kisojen jälkeen. Jännityksestä se johtuu, Amber usein sanoi. Minun kaunis kouluttajani! Hänestä pitää tulla Soidan ykköskoordinaattori, hän on niin kaunis ja lahjakas! Minä autan häntä, varmasti autan!

”Ei sinusta ole siihen, Clementine”, Amberin ääni kuiskasi. ”Sinä olet liian kömpelö ja hidas, ettet ikinä pysy vauhdissamme. Tyrit vain.”
”Ei se ole totta, Amber!” Minä huusin ruskeatukkaisen tytön selälle. ”Minä treenaan kovasti, että sitten jonakin päivänä..!”
”Siksi me emme voi ottaa sinua mukaan”, tyttö sanoi hän pysähtyi ja katsoi minuun hartiansa ylitse. Hän hymyili. Sitten hän lähti kävelemään pois. Pois pimeyteen.
”Amber odota!” Minä huusin hänen peräänsä. ”Älä jätä! Minä lupaan yrittää! Minä…!”

Silmäni avautuivat. Ne katsoivat likaiseen kattoon, joka oli varmaan joskus ollut valkoinen mutta nyt se oli likaisen harmaa.
”Missä..?” Kysyin itseltäni, sillä ei Amber tällaista yösijaa olisi kelpuuttanut. Ei ikinä.  Makasin lattialla, korissa joidenkin ummehtuneelta haisevien kuluneiden pyyhkeiden päällä.

Mitä ihmettä?

Olin huoneessa. Huoneessa oli muitakin. Mutta yksikään niistä ei ollut edes huomannut minun olevan hereillä. Huone oli varsin pieni, keskellä sitä oli kulunut ja koin syömä punainen sohva, jolla torkkui ihminen. Masunsa päällä tuolla oli pieni Purrloin. Purrloin kehräsi.

Hei, hetkinen!

Muistikuvat palailivat mieleeni, muistin miten kaaduin kisoissa, Amber oli siitä tosi vihainen ja vei minut takaisin takahuoneeseen lepäämään. Sitten Amber lähti ja minä jäin lepäämään. Huoneen ohi rynnisti äidistään eksynyt Purrloin. Purrloin taivutti minut auttamaan sen äidin etsimisessä. Suostuin koska eihän pentua nyt voinut yksinkään jättää. Pian seuraamme liittyi muuan Zorua, sitten minut johdatettiin kellariin. Olin tosi typerä, kun en tajunnut mitä ne yrittivät. Minä kävelin ansaan niin kuin idiootti.

Miksi minä olin täällä?

Miksi minut oli viety rakkaan Amberini luota? Miksi? Miksi ne eivät vieneet Belossomia, sehän oli paljon taitavampi kuin minä! Olisivat vieneet sen eivätkä minua! Katselin hetken ympärilleni. Myös se Zoruan kutale oli täällä, nukkui mokoma, takan edessä. Mutta pokémonit harvemmin tekevät pahoja, ilman kouluttajan käskyä. Villipokémonit ovat tietenkin asia erikseen, mutta Purrloin ja Zorua eivät varmasti olleet mitään villipokémoneja!

Siispä tämän täytyi johtua kouluttajasta!

Toisin sanoen, Purrloinin äidistä eli tuosta tytöstä, jonka masun päällä kissa kehräsi. Eiköhän tuo ihminen vain viekin minut takaisin Amberin luo, jos satutan sitä hiukan..

Niinpä nousin varovasti jalkojeni varaan. Näköjään kipeä jalka oli saanut nukkuessani kääreen, mutta eipä tuo tuntunut paljoa auttavan. Liikuin hitaasti kohti sohvaa, päätin kiertää sen taakse ja hyökätä hökötyksen takaa, niin ettei kukaan näkisi. Edes tuo nukkuva ihmistyttö ei huomaisi mitään ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Sitten se säikähtäisi niin, että veisi minut takuulla anteeksipyynnön kera Amberin luo!

Piti kiivetä sohvan selkää pitkin, mahtoivatkohan kynteni riittää moiseen? Mutta en ehtinyt selvittää sitä, sillä jokin punamusta syöksyi kimppuuni, en nähnyt mistä se tuli mutta se pyyhkäisi minut nopeasti pois sohvan luota.
”Älä edes yritä”, terhakka ääni sanoi uhkaavasti. ”Tiedän kyllä mitä ajattelit tekeväsi.”
Kompuroin hetken lattialla, kunnes tajusin nostaa katseeni ylös. Sohvan nojan päälle oli laskeutunut Fletchinder.
”Yritit käydä Miwan kimppuun”, se jatkoi. ”Katsoit häntä tosi murhaavasti ja vielä luulit ettei kukaan täällä huomaisi!”
”Kyllä tuon askeleet kuuluu helposti, luutkin oikein narskuvat!” Sanoi toinen ääni. Muuan Nidorino tepasteli sohvan ympäri ja katsoi minua uhkaavasti. ”Jotenkin toivoinkin että yrität jotain hölmöä.”
”Älä jaksa Rinkeli, minä äkkäsin sen ensin!” Fletchinder huudahti.
”Vain unissas, linnunraato”, Nidorino heitti takaisin. ”Äläkä kutsu mua rinkeliksi, tai löydät itsesi orren väärälä puolelta joku aamu!”
”Ikään kuin sinä sinne yltäisit”, Fletchinder ilkkui.
”M-Miksi te tappelette?” Arka pikkuinen ääni kysyi. Sohvan kulman takaa kurkki pieni pörheäturkkinen Eevee, johon Amber olisi takuulla ihastunut sen kimaltavan hopeisen turkin ja suurten pinkkien silmien takia.
”Ei saa tapella!” Eevee sanoi. ”Isoveli Rigel ei saa haastaa riitaa!”
”En mä mitään riitaa haasta”, Nidorino sanoi. ”Splinterhän tässä isottelee.”
”Miksi te tappelette?” Pieni Eevee kysyi.
”Koska Rinkeli tappelee”, Fletchinder vastasi.
”Sulje nokkasi niin kauan kun sulla vielä on sellainen!” Nidorino ärähti. Eivät nuo muuta huomanneet kuin toisensa, tappelivat kuin vanha aviopari konsanaan. Eivät ne huomaisi ainakaan ajoissa, jos…

Näinpä näin.

Nuo olivat niin kiireisiä riitelemään, etteivät ne edes huomanneet, kun lähdin. Hiivin sohvan takaa sohvan eteen. Kaipa tämäkin kävisi, eihän tämä varas huomaisi silloinkaan mitään, varas nimittäin nukkui. Voisin käydä varkaan kimppuun ja niin minun pitikin tehdä. Tahdon takaisin Amberin luo! Niinpä päätin ryhtyä heti tuumasta toimeen, hiivin nopeasti, Pursuitia käyttäen varkaan lähelle, valmistauduin hyökkäämään nukkuvan tytön kimppuun Sonic Boomilla mutta sitten…

”Älä luulekaan, raukka!” Jokin osui minuun ilmasta käsin varsin nopeasti ja tönäisi minut voimakkaasti kauemmas nukkujasta. Mätkähdin kipeästi lattialle. Kylkiin sattui, niin että teki mieli huutaa. Mutta minähän en antaisi näille sitä iloa, että kuulisivat tuskan huutoni, en! Katsoin murhaavasti Fletchinderiä, eikö se tajunnut, että vesi-tyypin pokémonina minulla oli etulyönti asema?
”Sinä olet tuli-tyyppiä”, minä sanoin voiton varmana. ”Yksi Aqua Jet tekee sinusta selvää jälkeä!”
”Minäpä en ole niin hidas, että antaisin mokoman osua itseeni”, Fletchinder naurahti pilkallisesti.

Sehän nähdään!

Olin taatusti nopeampi kuin tuo ruma lintu! Näyttäisin sille kuka täällä määrää! Minä olin vahva, sillä Amber oli opettanut minulle monia hienoja iskuja. Vaikka tämän iskun olinkin oppinut ihan itse. Nousin seisomaan ja mulkoilin pahan ilman lintua. Minä voittaisin sen! Ponkaisin ylös lattialta, veden ympäröimänä, olin lukinnut kohteeni mutta yhtäkkiä – juuri kun olin osumassa siihen, se mokoma väistikin viime hetkellä. Ja sitten minä putosin maahan, enkä enää päässyt ylös, sillä se äskeinen Nidorino oli astunut päälleni ja sohi nyt kurkkuani sarvellaan.
”Mutta mäpä en ole mikään tuli-tyyppi”, se ärähti. ”Eivätkä sun hölmöt vesi-tyypin iskusi mua pelota!”
”Mitä ihmettä te melskaatte?” Joku kysyi. Joku oli se sohvalla nukkunut ihmistyttö, varas. Fletchinder lehahti varkaan olalle ja nokkaisi tätä poskelle. Ällöttävää! Että nuo viitsivätkin paapoa tuollaista varasta!
”Ei me melskata, täähän yritti hyökätä sun kimppuus, typerä tyttö!” Nidorino sanoi.
”Annahan olla, Rigel”, tyttö sanoi.
”Miwa on vähän hidas”, Nidorino murisi minulle. ”Mutta yritäkin käydä sen kimppuun toiste, heitän suhut sellaset poisonit että!”
”Sitten joudutte viemään minut pokémon centeriin ja jäätte kiinni”, minä murahdin.
”Emme välttämättä”, Fletchinder sanoi. ”Kyllähän meiltä lääkkeitä löytyy.”
”Rigel”, tyttö-varas sanoi, tällä kertaa hyvin käskevästi. Nidorino murahti ja perääntyi varkaan viereen. Varas puolestaan kumartui katsomaan minua. Murisin varkaalle, minä en olisi niin kuin nämä muut, jotka tekivät konnuuksia tämän ihmisen käskystä. Tytön hymy ei pystynyt hämäämään minua.
”Miten sinä jaksat, Ayame?” Tyttö kyseli.

Ayame? Kuka ihmeen Ayame?! Minun nimeni on Clementine!

Murisin tytölle, mutta tietenkin se Rigel-niminen Nidorino asettui puolustamaan tyttöä – myös muristen kuinkas muutenkaan. Varas ojensi kättään minua kohti – varmaan silittääkseen kaunista oranssia turkkiani tai tehdäkseen jotenkin muuten tuttavuutta kanssani.

Turha luulo!

Purin tytön sormia niin kovaa kuin jaksoin. Tyttö irvisti kivusta mutta se oli hänelle ihan oikein! Mitäs itse vei minut Amberin luota! Nidorino murahti mutta se oli tytön olalla istuva Fletchinder, joka työnsi minut kauemmas, joka sai otteeni irtoamaan. Se käytti varmaan Quick Attackiä.
”Antakaa olla”, tyttö sanoi. ”Ayame on muutenkin huonossa kunnossa, annetaan sen levätä rauhassa.”

Mahaan sattui. Minulla oli nälkä. Milloin olinkaan syönyt viimeksi? En muistanut, en. Olisiko ennen kisoja? Ei, ei minulle ikinä maistunut ruoka ennen kisoja, ei. Ehkäpä eilen illalla? Niin. Silloin Belle oli ollut vaikeimmalla tuulellaan. Ei halunnut syödä samaan aikaan kanssani, koska pelkäsi, että sen hieno tiara sotkeutuisi. Tiara, joka oli juuri nyt nukkuvan Purrloinin päässä.

Loppujen lopuksi minulle ei jäänyt paljon vaihtoehtoja. Päätin käpertyä takaisin nukkumapaikkaani ja pohti keinoja paeta täältä.  Nukkumapaikkani haisi, mutta ainakin se oli sijoitettu vanhan lämpöpatterin viereen, lämpöä ainakin piisasi.

Ovi kävi. Nostin kiireesti pääni ja tähyilin ympärilleni. Ovea ei näkynyt, mutta kuulin askelia, oviaukolla ei ollut ovea, joten oletin sen olevan käytävän päässä. Pian sisään saapasteli vaaleatukkainen poika. Tullessaan poika toi mukanaan lautasellinen tuoretta kalaa – Peacockin torilta ostettua varmaan. Lautanen laskettiin korini viereen, ne kai olettivat minun syövän sen. Mutta minä en takuulla söisi, en ennen kuin olisin taas Amberin luona.

Sitten poika meni ja istui varastytön viereen koinsyömälle sohvalle.
”Hyvin tehty”, poika sanoi. ”Puhuin pomon kanssa ja hän kuulosti tyytyväiseltä.”
”Entäs sitten?” Varastyttö tokaisi.
”En väitä, ettetkö olisi ollut hilkulla jäädä kiinni, mutta pääasia on, että onnistuit tehtävässäsi”, poika jatkoi. ”Pomo haluaa, että tuot Buizelin Marble Cityyn näytille.”
”Vai niin”, tyttö vastasi.
”Mutta olisi typerää lähteä kaupungista nyt”, poika lisäsi. ”Buizelin varkaus aiheutti niin paljon kohua, että sinun on parasta pitää hyvin matalaa profiilia, Miwa.”
”Selvä juttu”, tyttö tokaisi. ”Koska voin lähteä täältä? Trix, Yoru ja Ilse pitää saada pokémon centeriin.”
”Minä voin viedä ne”, poika tarjoutui, mutta varastyttö tai tyttövaras vain tuhahti:
”Sehän vasta olisikin epäilyttävää.”

Sitten avattiin televisio, sellainen vanha painava televisio, joka nökötti sohvaa vastapäätä. Uutiset tulivat. Uutisten suurin aihe oli tietenkin koordinaattorikisat. Mahdoimmekohan voittaa?
Ei siitä sanottu mitään. Ne kuvasivat toki Peacockin koreaa kisahallia. Kisahallin edessä seisoi naispuolinen toimittaja mikki kädessään.
”Peacock Cityn koordinaattorikisat saatiin tänään päätökseen,” toimittaja aloitti. ”Cool-kategoriassa parhaiten pärjäsi paikallinen koordinaattori Azura Mizuno Kajsa-Chatotillaan. Tough-kategorian puolestaan vai kotiin Coral Islandilta kotoisin oleva Aiden Eastway yhdessä Rocky-nimisen Larvitarin kanssa.”
Sitten kuvaan astui Amber, minun kuvan kaunis kouluttajani, Amber. Hänellä oli yhä kukkia tummanruskeissa hiuksissaan, ja yhä hänellä oli yllään hihaton toppi ja pitkä hame, niin kuin viimeksi kun olin nähnyt hänet.
Amberin vieressä patsasteli lihava ja kalju paikallistoimittaja, joka paasasi, ei vaan pikemminkin vaahtosi jo arvatenkin katoamisestani.
”Tänään meitä Peacockin koordinaattorikisojen osallistujia ja niin ikään katsojia kuin paikallisiakin on kuohuttanut törkeä rikos, joka sattui koordinaattorikisojen ollessa käynnissä.” Sitten hän taputti Amberia olalle. Amber ei oikein tykännyt siitä, että muut koskettelivat, joten tietenkin hän ravisti miehen hikisen käden olaltaan.
”Koordinaattori Amber vei rakkaan Clementine-Buizelinsa lepäämään vetovoimakierroksen päätyttyä takahuoneeseen, jossa ei sillä hetkellä ollut muita.”
”N-Niin”, Amber niiskutti. Minun Amberini itki! ”C-Clementine o-o-oli väsynyt t-tehtyään niin hyvää työtä vetovoimakierroksella, joten p-pää-t-tin viedä sen lepäämään. Mutta kun tulin t-t-takaisin se oli poissa! Paikalta oli myös viety Bellossomini rakas tiara!”
Sitten kuvaan astui Belle, joka näytti enemmän vihaiselta kuin surulliselta. Se seisoi Amberin vieressä silmät tuikeina ja kädet puuskassa. Tuo oli Bellelle omainen mökötysasento, tuon ilmeen se aina otti, jos ei saanut pitää tai muuten hipelöidä tiaraansa.

”M-Minä vain h-haluan Clementineni takaisin!” Amber nyyhkytti. ”Palauta se heti senkin varas, tai muuten…!”
”Oi, kun pelottavaa”, tyttö sohvalta naurahti pilkallisesti.
”Kuten näette, Buizelin kouluttaja on poissa tolaltaan”, toimittaja selitti katsojille. Voi minun Amberiani!
”Kisahallin vahtimestarin mukaan eräs epäillyistä on vaaleahiuksinen noin 16 vuotias…”
”Anteeksi?”  Sohvalla istuva varas älähti. ”Miten niin 16-vuotias?!”
”…tyttö, jonka nähtiin kantavan jotakin ja pakenevan huimaa vauhtia. Kyseinen henkilö vältti kuitenkin kiinnijäämisen, sillä nousi toistaiseksi tuntemattoman auton kyytiin. Poliisi etsii kuumeisesti vaaleatukkaista epäiltyä, mutta tästä ei ole vielä saatavilla minkäänlaista kuvaa.”
”Pitäisiköhän vain häipyä vähin äänin?” Varas sanoi puoliääneen.
”Sitä ne juuri odottavat”, vastasi vaaleahiuksinen poika. ”Sinuna en pitäisi kiirettä, pidä nyt vain matalaa profiilia ja odottele pari kuukautta, että kohu ehtii mennä ohi…”
”Pari kuukautta?” Varas toisti epäuskoisena.
”Niin, vietä kesä täällä. Hanki kesän loputtua uusi salimerkki. Mutta älä vedä liikaa huomiota itseesi ennen sitä, äläkä vain vie tuota Buizelia mihinkään näkösälle ennen sitä.”
”No en minä nyt niin tyhmä ole”, varas vakuutti. ”Mutta entä jos se tarvitsee pokémon centerin hoitoa? Näet kyllä itsekin, että se on aika huonossa kunnossa.”
”Hoidetaan sitä sitten täältä käsin”, vaaleahiuksinen poika sanoi. ”Näytän miten.”
”Entäs muut? Nekin ovat väsyneitä”, tyttö totesi.
”Minä voin viedä ne pokémon centeriin puolestasi”, poika ehdotti.
”No eikö se sitten olisi epäilyttävää?” Tyttö kysyi.

Pah. Tänne minä en jäisi. Palaisin takaisin Amberin luo, vaikka mikä olisi!

Nousin vähin äänin, enkä päästänyt ääntäkään edes silloin kun otin askeleen kipeällä jalallani, vaikka se sattuikin hirveästi. Tekisin Amberin vuoksi mitä vain. Mitä vain! Päätin lähteä tutkimaan sitä suuntaa, josta tuo vaaleahiuksinen poika oli tullut. Jostainhan täytyi päästä ulos. Jos pääsisin ulos, olisin vapaa ja voisin lähteä Amberin luo!

Niin minä lähdin tutkimaan uutta vankilaani. Käytävä, josta huoneeseen pääsi, tai johon se johti, oli valaistu haaleasti. Ilma ei tuoksunut täällä sen paremmalta kuin tuossa huoneessakaan. Lisäksi käytävä oli lähes täynnä jonkin sortin purettuja hyllykköjä, jonka vuoksi se oli kovin ahdas. Sitten löytyi portaat, sen ahtaan käytävän päästä. Ja portaiden päässä taas oli ovi. Ovesta pääsisi varmasti ulos!

Mutta alimmalla portaalla nökötti joku. Joku oli minua pienempi, niin että ei kai sen siirtäminen olisi temppu eikä mikään. Kun sitten lähestyin sitä, tajusin sen olevan ruoho-tyypin Petilil, vaikkakin eri värinen kuin Petililit yleensä. Petililit tuppasivat olemaan vihreitä, mutta tuo tuossa oli ehta turkoosi.
”Minä en menisi sinne”, se sanoi hennolla äänellä.
”Minun täytyy palata Amberin luo”, sanoin tanakasti. ”Siirry!”
Mutta siihen pieni Petilil vain pudisti pyöreää sipulin päätään. ”En voi päästää sinua. Sinä et ole siinä kunnossa, että voisit etsiä yhtään ketään. Sinun jalkasihan on kipeä?”
”Ei se haittaa!” Tiuskaisin.
”Olet myös niin laiha, että kylkiluusi paistavat turkkisi läpi”, Petilil jatkoi. ”Jos minulta kysytään, sinun ei kannattaisi palata sellaisen kouluttajan luo, joka päästää sinut tuollaiseen kuntoon.”
”Et sinä siitä mitään tiedä!” Ärjäisin ja iskin Petililiä sellaisella iskulla, jonka tiesin varmasti tekevän kipeää. Isku oli nimeltään Ice Beam, ja sitä eivät tuollaiset ruoho-tyypin edustajat kestäneet. Ja minun iskuni osui, mutta Petilil ei silti siirtynyt paikaltaan. Se tietenkin äännähti, tekihän isku varmasti kipeää, mutta sen jälkeen Petilil otti ja niiasi – hyvin kauniisti vielä. Se alkoi hehkua lämpimän keltaista valoa ja nyökäytti sitten somasti päätään.

Pirun Synthesis…

”Oletko sinäkin ollut joskus esiintymisalalla?” Murahdin.
”Olen kyllä”, Petilil vastasi tyynesti. ”Mutta en usko, että olemme tavanneet.”
”Minun nimeni on Clementine”, en edes tiedä, miksi menin kertomaan nimeni tuolle. Ikään kuin auttaisi, että sekin oli joskus kuulunut jollekin koordinaattorille. Mutta toisaalta…
”Ei ole”, Petilil vastasi tyynesti. ”Sinun nimesi on nyt Ayame. Minusta se on nätimpi nimi kuin Clementine.”
”Varastiko hän sinutkin?” Minä tahdoin tietää.
”Oi, ei toki”, Petilil sanoi, päätään vienosti pudistaen. ”Haluatko kuulla tarinani?”
Jalkaan oli alkanut sattua, niinpä katsoin parhaaksi istuutua lattialle – vaikka se olikin likainen.

”Vielä jokin aika sitten minulla oli toinen nimi”, Petilil kertoi. ”Mary. Siksi Sakiko minua kutsui. Sakiko oli koordinaattori, joka minut aikoinaan pyydysti. Sakiko oli oikeastaan aika pinnallinen, niin kuin jotkut ihmiset tapaavat olla.” Petilil kertoi kaihoisasti. ”Sakiko tykkäsi olla puikoissa, tykkäsi siitä, että sai määrätä, ja ennen kaikkea, hän tykkäsi somista pokémoneista. Se että minä satuin olemaan shiny, varmaan auttoi asiaa.”

Niin Shinyt olivat kovin haluttuja, näöstä tai lajista huolimatta. Mitä koreampi pokémon, sen parempi – niin Amber tapasi sanoa.

”En osaa sanoa pidinkö Sakikosta koskaan. Mutta Serenasta minä pidin”, Petilil jatkoi kertomustaan.

Serena oli pikkuinen Bounsweet. Suloinen ja herkkä pikkuinen Bounsweet, josta oli tullut Mary-nimisen Petililin paras ja läheisin ystävä suloisten pokémonien tiimissä. Sakiko ei kuulemma ollut kaksinen tyyppi kouluttajana, hermostui aina kun asiat eivät menneet kuten hän olisi halunnut. Mary oli yksi näistä asioista. Se voimistui, sai siis tasoja Serenaa hitaammin, eikä sen tilastoissa – kuten ihmiset meidän kykyjämme, hyökkäystä, kestokykyä ja sen sellaista nimittävät, ollut juuri hurraamista. Mary ei oikeastaan pitänyt otteluista, ja hidaskin se oli. Sen olisi kaiketi pitänyt olla varuillaan, koska sen ystävä Serena oppi koko ajan kaikkea uutta. Mutta Mary ei halunnut kilpailla ystävänsä kanssa, se oli onnellinen Serenan menestyksen johdosta. Sitten eräänä sateisena päivänä – juuri Tangerine Cityn koordinaattorikisojen jälkeen Mary päästettiin ulos poképallostaan, kaupungin liepeille.
”Odota meitä täällä”, oli Sakiko sanonut. ”Kun tulemme takaisin, pääset taas mukaan.”
Mary tiesi, että jotain oli pielessä, niin se sanoi. Se kertoi Serenankin olleen siellä. Serenasta oli kisojen aikana kehittynyt suloinen Steenee. Siitä oli tullut kaunis, niin Petilil sanoi. Kun Sakiko käänsi Petilille selkänsä, Serena oli kuulemma kääntynyt useasti katsomaan Marya.

”Kai se ihmetteli miksen saanut tulla mukaan”, Petilil huokaisi. ”Vasta myöhemmin ymmärsin, että kaikki tapahtui siksi että Serena otti ja kehittyi. Minä opin iskuja niin hitaasti, ettei minua kannattanut säilyttää tiimissä.”

Mutta Mary ei lakannut odottamasta, niin se sanoi. Se kyllä ymmärsi, ettei Sakiko juuri piitannut siitä, mutta Mary halusi nähdä Serenan uudestaan.
”Edes vielä kerran”, Petilil huokaisi. ”Mutta he eivät ikinä palanneet. Eräänä päivänä Miwa löysi minut siitä pensaasta, jonka juurelle minut oli jätetty.”
Ihmiset olivat Petilille varsin yhden tekeviä, kaiken sen jälkeen. Niin että oli kai ihan sama, jos tyttö nimeltä Miwa ottaisi hänet mukaansa. Sitä paitsi, kävi ilmi, että Miwa tunsi Sakikon jotenkin, jotakin kautta. Sitten Marysta tuli Odile.
”Pidän Miwasta enemmän kuin Sakikosta, mutta en muuta”, Odile totesi. ”Mutta pikkuisista ja Sorasta pidän. Ja onhan Miwassakin hyvät piirteensä. Ainakin Miwan ansiosta pääsin eroon siitä kaameasta nimestä.”
”Tiedätkö miten Sakikon kävi?” Minä kysyin.
”Hän ei koskaan aikonutkaan tulla takaisin. Minä en ollut tarpeeksi hyvä pokémon hänen tiimiinsä”, Odile vastasi haikeasti. ”Näin hänet Peacockin rannalla jokin aika sitten. Enkä minä halua tavata häntä.”
”Entä Serena sitten?” Minä kysyin.
”Niin”, Odile sanoi haikeasti. ”Serenan minä haluaisin nähdä, edes kerran…”

Olin hieman kateellinen tälle Odilelle. Sillä sentään oli tiimissään joku, joka oli välittänyt miten sen kävi. Meidän tiimissämme, ei sellaista ollut. Belle ei juuri pitänyt minusta, mutta enpä minäkään juuri siitä. Muut pokémonit eivät juuri piitanneet toisistaan. Me teimme vain, kuten Amber käski. Sen me olimme hänelle velkaa, kun hän kerran huolehtikin meistä.

Sitten näin sen. En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota erään kaapin seinään kiinnitettyyn peiliin. Katsoin peiliä hämmästyneenä. Peilistä katsoi vieras Buizel. Ei kaunis oranssi ja keltaturkkinen saukko, vaan jokin ihan muunlainen Buizel. Tällä Buizelilla oli outo vaaleanvioletti turkki. Avasin suuni hämmästyneenä, ja niin teki myös kuvajaisen outo Buizel. Kohottaessani vasenta eturaajaani, myös kuvajaisen kumman värinen Buizel teki samoin.
”Mitä ihm..” Älähdin ja nousin seisomaan. Minun oli välttämättä vilkaistava peiliä ja sen kummallista kuvajaista. Niin menin ja katsoin. Painoin pääni vasten peilin viileää pintaa ja katsoin kuvajaisesta heijastuvaa Buizelia, jolla oli outo violetti turkki.

Räpyttelin hämmästyneenä silmiäni, ja niin teki myös kuvajainen. Miksi matkit minua senkin outolintu? Sinulla on outo violetti turkki, toisin kuin minulla – jolla on normaali, kaunis ja kiiltävä oranssi turkki…

Sitten tulin katsoneeni alas, tulin katsoneeksi itseäni. Kaunis oranssi värini oli tipotiessään. Sitä ei enää ollut. Oli vain tuo outo violetti. Kuvajaisen outolintu oli… oli…

”Mitä minulle on tapahtunut?!” Parahdin lujaan ääneen. ”Tämä en voi olla minä!”

Ne olivat menneet ja muuttaneet minut, jolla oli ennen niin kaunis oranssi turkki!

Luna

Raotin silmiäni. En oikein muistanut. Mitäkö? En yhtään mitään. En sitä, missä olin ja miksi olin. Tai sitä että mistä olin tullut. Sitten näin jonkin pinkin yläpuolellani, melkein kiinni kasvoissani.
”Huuuuuiiiii!” Huusin pelästyneenä.
”Huuuuiiiii!” Huusi myös joku toinen ja pinkki perääntyi kasvojen etäisyydeltäni. Se peruutti huimaa vauhtia, kunnes tajusin, ettei se, joka oli äsken ollut liian liki kasvojani edes ollut pinkki, vaan hopeinen pieni, karvainen ja pitkäkorvainen otus, eikä juuri itseäni isompi.
Nyt sen korvat olivat lurpahtaneet molemmin puolin sen karvaisia kasvoja.
”Anteeksi, kovasti”, se sanoi pahoittelevalla äänellä. ”Ei ollut tarkoitus pelästyttää, odottelin vain, että heräisit.”
”Miksi?” Minä puolestani kysyin.
”Jotta voitaisiin leikkiä yhdessä”, karvapallo sanoi. ”Minun nimi on Candy, mikä sinun nimi on?”
Tuohon en osannut sanoa mitään. Tiesin toki, että nimi oli se juttu, joksi sinua kutsuttiin mutta en tiennyt oliko minulla nimeä. Katsoin hieman avuttomasti Candyä, joka tuntui ymmärtävän melko pian mistä kiikasti.
”Eikö sinulla ole?” Se kysyi ja minä pudistin päätäni.

Niin, olin melko varma, ettei minulla ollut nimeä.

Candy katsoi minua miettiväisenä. Sitten se tähyili hetken ympärilleen.
”Minä sain nimeni ihmiseltä, mutta nyt se ihminen on kadonnut jonnekin”, Candy selitti.
”Miwa meni hakemaan sitä sekopäätä”, ääni naureskeli. Säikähdin hieman, sillä ääni kuului suoraan yläpuoleltani – mutta kun katsoin sinne, siellä ei ollutkaan ketään.
”Täällä näin!” Ääni huikkasi. Mutta siellä ei vieläkään näkynyt ketään.
”Kummallista”, minä tuumasin, kunnes jokin nykäisi minua hännästä ”Huiiiii!”
Sitten jokin räsähti. Niin kävi aika usein, kun säikyin, ne olivat nämä minun poskeni. Niistä tuli joskus sähköä ulos. Olin varmaan taas satuttanut jotakuta sähköiskullani. Miksi minun piti aina tehdä niin?
”Ihihihii!” Tuo joku kuitenkin nauroi ja näytti minulle kieltä hattunsa alta.
”Se oli aika hyvä sähköisku, lumipallo!” Se sanoi.
”E-Eikö sinuun sattunut?” Kyselin ihmeissäni.
”Ei, ei!” Hattupäinen… öh, pää vakuutteli. ”Sinä olet vielä niin pieni, etteivät sinun iskusi ole kamalan voimakkaita!”
”Ai”, totesin hiljaa. ”No sehän on sitten vain hyvä!”
”Te juttelitte täällä leikeistä!” Pää-pokémon jatkoi. ”Pääsenkö minäkin mukaan? Leikkisin Ilsen kanssa, mutta se näyttää nukkuvan.”
Sanojensa päätteeksi pää-pokémon viittasi, kuinkas muutenkaan kuin juurikin päällään, kauempana nukkuvaan violettiin pokémoniin.
”Kyllähän se käy, eikö käykin?” Karvapallomainen pokémon, jolla oli pinkit silmät, kysyi minulta.
”Ei minulla ole mitään sitä vastaan”, vastasin. Eikö olisikin mukavaa, jos olisi monta leikkikaveria?

Niin me sitten leikimme. Leikimme jotakin leikkiä, jossa loikimme toistemme yli. Pää-pokémon, joka kertoi olevansa kummitus-tyypin Shuppet ja nimeltään Lolita, ei tietenkään hyppinyt, vaan leijui, sillä kun ei näyttänyt olevan jalkoja. Aika hassua!

Minä tykkäsin leikistä. Candy oli tosi ketterä, vaikka se aluksi kompuroikin korviini. Mutta Candy ei ollut surullinen, vaan hymyili hieman nolona. Minulla oli niin lyhyet ja pienet jalat, että kompuroin koko ajan Candyn selkään – vaikkei se siitä valittanut. Lolita ei kompuroinut ollenkaan, eihän sillä edes tainnut olla jalkoja, jotka kompuroisivat.
”Lolita, sinä fuskaat!” Candy totesi yhdessä välissä. ”Ethän sinä edes hypi, ilmestyt vain jostakin.”
”Se onkin etu kummitustyyppinä olemisessa!” Lolita naureskeli. ”Sitä paitsi, ettehän te edes näe hypinkö vai en.”
”Mutta eihän sinulla näy olevan jalkoja”, sanoin hiljaa.
”Mistä te tiedätte, onko minulla jalkoja?” Lolita virnuili. ”Ettehän te näe niitä!”
”Totta”, sanoin mietteliäänä.
”Yritätkö sinä Lolita jujuttaa meitä?” Candy puolestaan kysyi.
”Eeeen tietenkään”, Lolita virnisti.
Candy katsoi minuun arvioivasti ja totesi: ”Minusta tuntuu, että Lolita pelleilee.”
”Niin minustakin”, vastasin hiljaa.
”Että minäkö muka pelleilisin?” Lolita tuhahti mutta purskahti sitten nauruun. Minäkin nauroin, ja Candy. Oli mukavaa, kun oli kavereita!

Mutta olimmeko me kavereita, vai kuvittelinko minä vain?

”Auts!” Candy huudahti yhtäkkiä. Tajusin äkkiä, että koska karvapallo oli seisonut vieressäni ja saanut minulta sähköiskun. Joskus kävi niin, kun innostuin. Jakelin välillä sähkötällejä vahingossa.
”A-Anteeksi”, sanoin hiljaa ja katsoin maahan. ”En minä tarkoittanut…”
”Ei se mitään”, Candy sanoi iloisesti. Se taputti selkääni tassullaan. ”Yllätyin vain vähän!”
”Tule tuolla ovat isoveli Rigel ja Rhydo-setä!” Candy jatkoi samaan syssyyn. ”Mennään kysymään, missä Miwa on!”

Candy pyrähti juoksuun ja minä seurasin. Lolitan ei tarvinnut edes juosta, se vain otti ja ilmestyi paikalle, ehdittyämme kahden suhteellisen ison pokémonin luo. Se jota Candy nimitti isoveli Rigeliksi, oli kauhean piikkinen ja huonotuulisen näköinen. Sen seurassa oleva harmaa pokémon oli kai sitten Rhydo-setä.
”Isoveli Rigel! Isoveli Rigel!” Candy huusi jo ennen kuin oli edes ehtinyt piikkisen pokémonin luo.
”Mä sun veljes ole”, pokémon murahti.
”Missä Miwa on?” Candy kyseli.
”Se lähti hakemaan sitä Buizelia takaisin tuolta käytävältä”, Piikkinen sanoi.
”Se Buizel sai hermoromahduksen”, Lolita tirskui. ”Kun tajusi että sen väri oli muutettu.”
”En tajua mitä hauskaa siinä on”, harmaa pokémon totesi hiljaa.
”Sillä on vielä enemmän negatiivisia tunteita kuin Miwalla!” Lolita naureskeli. ”Eikä se edes itse tiedä sitä!” Sen sanottuaan Lolita vain otti ja katosi.
”Minne se meni?” Minä kysyin.
”Kuka tietää”, harmaa pokémon vastasi.
”Mitä se sanoi negatiivisista tunteista?” Minä kysyin.
”Ai, Shuppetit tykkäävät niistä”, harmaa pokémon selitti. ”Ne käyttävät negatiivisia tunteita voimistuakseen.”
”Ai”, vastasin.

Kummallista!

Sitten särisevä ääni taas alkoi. Se tuli minun poskistani, enkä tykännyt siitä yhtään. En halunnut antaa kenellekään sähköisiä tällejä! Yritin perääntyä, jottei sähkötälli vain osuisi tuohon harmaaseen pokémoniin, mutten ehtinyt ajoissa.
”A-Anteeksi…” Pahoittelin jälleen kerran. Mutta harmaa pokémon vain katsoi minuun hämmentyneenä.
”Ei se oikein miltään tuntunut”, se sanoi lopulta. ”Sähkö ei oikein tunnu miltään, kun on maa-tyypin pokémon…”
”Sehän on kivaa!” Minä puolestani hihkaisin. Minä siis en voisi antaa tälle pokémonille sähköiskuja! Se oli tosi helpottavaa. Nyt ei tarvinnut olla koko ajan varpaillaan! Silkasta helpotuksesta yritin kiertää etutassut tuon pokémonin kasvojen ympärille – mutta koska sen kasvot olivat aika leveät, kun taas tassuni olivat lyhyet, en onnistunut siinä kovin hyvin. Kaikesta huolimatta painoin kipinöivän poskeni harmaan pokémonin poskea vasten ja olin siinä aikani.
”Isoveli Rigel, minä myös, minä myös!” Candy kuului huutavan.
”Ei tule kuuloonkaan, lilliputti!” Piikkinen murahti. Avasin silmäni ja katsoin mitä tapahtui. Candy siinä oli painautunut mukavasti vasten Piikkisen kylkeä.
”Hei, lopeta toi!” Piikkinen murisi. ”Toi on tosi noloa!”
”Miksi muka?” Candy tiedusteli.

Sitten joku tuli, astui sisään huoneeseen. Tulija oli ihminen, joka kantoi mukanaan violettia saukkoa. Ihminen laski saukon pehmustettuun koriin, johon hän sitten peitteli pokémonin. Mukana oli myös jonkin sortin ruoho, joka jäi päivystämään korin viereen.
”Miwa tuli!” Candy hihkaisi. ”Tule mennään!”
Mutta nyt minua rupesi vierastamaan. Mitä jos ihminen ei tykkäisikään minusta? Mitä jos ihminen olisikin häijy ilkiö?
”Tule nyt!” Candy kehotti mennessään. Siinä vaiheessa, kun lähdin lähestymään ihmistä, Candy otti jo vastaan rapsutuksia.

Mutta ihminen ei sitten vastannutkaan kuvaani häijystä ilkiöstä. Ihminen hymyili ja nosti minut syliinsä.
”Vai ollaan sitä herätty”, hän sanoi ystävällisesti. ”Mikä on vointi?”
”I-Ihan hyvä kai”, vastasin ääni täristen, vaikka ihminen tuskin ymmärsi minua. Ihmiset eivät ymmärtäneet pokémonien puhetta – sen verran minäkin tiesin.
”Mitä ihmettä sinä Candy touhuat?” Ihminen kysyi Candyä katsoen. Se raahasi mukanaan isoa harmaata pehmolelua ja potki samalla pienempää oranssia pehmolelua.
”Rhydo-setä lainasi pehmolelunsa!” Candy kertoi minulle. ”Ja tämän pienen minä sain lahjaksi yhdeltä Vulpixilta!”
”Haluatteko te leikkiä?” Ihminen kysyi. Sitten hän laski minut Candyn viereen lattialle ja istui sitten seuraksemme. Ihminen oli näyttänyt minusta vielä hetki sitten kovin isolta, näyttikin nyt huomattavasti pienemmältä.
”Candy!” Ihminen huikkasi ja heitti oranssin pehmolelun ilmaan. Candy hyppäsi sen perään ja nappasi pehmolelunsa ilmasta suuhunsa. Sitten Candy nakkasi lelun uudelleen ilmaan ja alkoi pompotella pehmolelua, ensin pään päällä, sitten kuonon, ja sitten taas pään.
”Vauuu…” Minä huokaisin. Candy oli taitava! Osaisinpa minäkin…
”Ja nyt sinä”, ihminen sanoi ja otti kiinni harmaasta isosta pehmolelusta. En ollut oikein varma, mitä ihminen halusi minun tekevän. Tuo pehmolelu kuitenkin kiinnosti minua. Mitenkähän pehmeä se mahtoi olla? Minä en kyllä jaksaisi pompottaa tuota pääni päällä, sehän oli paljon isompikin kuin minä! Mutta mitenkä pehmeä se olisi? Pitihän sitä kokeilla! Niinpä juoksin kohti pehmolelua, ja törmäsin siihen. Se oli pehmoinen ja lämmin… ja se muistutti minua jostakin, vaiko jostakusta? Kenestäköhän?

En tiedä…

Mutta tämä pehmolelu oli joka tapauksessa pehmeä. Niin pehmeä että minä juoksin sitä vasten vielä muutaman kerran, ihminen nauroi. Sitten otin pehmolelua sen toisesta eturaajasta kiinni, ja kiskaisin sitä varovasti itseäni kohti. Halusin nähdä, mitä ihminen tekisi. Ihminen otti kiinni pehmolelun toisesta eturaajasta ja vetäisi pehmolelua varovasti itseään kohti. Minä tein hetken päästä samoin, sitten ihminen jatkoi, ja minä sen jälkeen. Leikimme vetoleikkiä hetken ja minä katselin ihmistä pehmolelun takaa. Ei tuo ihminen ainakaan näyttänyt ilkeältä.

Sitten joku tuli huoneeseen. Toinen ihminen, jolla oli vaaleammat hiukset. Tiesin ihmisistä sen verran, että tämä ihminen, jonka kanssa leikin oli tyttö ja tuo tulija oli poika. Tulijalla oli mukanaan laatikollinen punaisia marjoja ja säkin jotakin muuta.
”Toin teille ruokaa”, poika sanoi. ”Häiritsenkö minä?”
Silloin tyttö nappasi pehmolelun, ja heitti sillä poikaa suoraan naamaan. Katselin tyttöä hetken kummastuneena. Miksi se noin teki? Ehkäpä hän ei tykännyt pojasta.
”Niinkin voisi sanoa…”

Sitten me söimme. Candy, minä ja Lolita söimme niitä punaisia marjoja, kun taas muut saivat jotakin kuivan näköistä.
”Nam! Makeita!” Candy sanoi, suu täynnä marjoja, niin että osa marjojen punaisesta mehusta tuhri sen suun pielet.
”Hii, Candy on vampyyri!” Lolita hihitti. Marjat olivat hyviä, hirveän makeita ja ihmistyttö joutui poistamaan vihreät lehdet niiden päistä, jotta voisimme syödä niitä. Sitten tuli väsy.

Niin, kaikilla muilla paitsi minulla.

En saanut unta. Mielessä oli hirveästi juttuja. En muistanut mitään, tavallaan mielessä ei pitäisi olla asioita, jos ei muistaisi mitään menneestä. Sen kuuluisi olla tyhjä. Minä en muistanut kuka olin ja mistä tulin. Muistin jonkun pojan, mutta häntäkään minä en tuntenut. Minulla ei ollut edes nimeä johon palata.

Pelkäsin että herättäisin Candyn, jonka viereen olin käynyt nukkumaan, siinä piehtaroidessani, joten päätin nousta ylös. Kumpikaan ihmisistä ei ollut paikalla, syötyämme ne olivat lähteneet jonnekin. Oli pimeää, mutta jotenkin löysin tieni pimeään portaikkoon, jonka ainoa valokeila tuli melko suuresta ikkunasta. Ulkona oli pimeää, mutta taivaalla loistivat kirkkaat valot ja jokin pyöreä.
”Etkö sinäkään saa unta?” Ihmistytön ääni kysyi. Tyttö oli tullut – luullakseni yläkerran ovesta ja seisoi nyt yhden askelman minusta katsoen korkeammalla.
”Hei, mitä nuo ovat?” Minä kysyin ja osoitin taivaan pikkuisia valoja.
”Tähtiäkö sinä ihmettelet?” Tyttö kysyi. ”Vai tuota yksin möllöttävää kuuta?”

Vai niin, pyöreä juttu olikin kuu!

Sitten tyttö istuutui askelmalle ja silitti päätäni.
”Emmehän me edes ole antaneet sinulle vielä nimeä”, hän huokaisi ja katsoi sitten samaa näkymää kuin minäkin. ”Tähtiä meillä jo on, mutta haluatko olla kuu?”
”Pii, pii!” Minä nyökytin päätäni. Kuu näytti kivalta!
”Kuu siis”, tyttö naurahti. ”Luna tarkoittaa kuuta, tiesitkös sen?”
Pudistin päätäni, sillä enhän minä moista tiennyt.
”Haluatko olla Luna?” Tyttö kysyi, ja minä nyökytin päätäni. Nyt minullakin oli nimi!

Nyt minusta oli tullut kuu, Luna. Mutta kuka minä olin ennen sitä?

Tyttö nousi ja nosti minut syliinsä. Hän käveli portaat alas ja asettui sitten makaamaan sohvalle. Minä sain nukkua hänen vieressään, kuluneen peiton alla. Nojasin tytön kylkeen ja kuuntelin tämän hengitystä. Tyttö oli lämmin, niin lämmin. Niin lämmin että se muistutti minua jostakin. Jostakin hahmosta, joka oli usein istunut hännällään ja laulanut laulua, juuri ennen unen tuloa. Sekin oli ollut lämmin.

Lämmin

Kommentit:

Chidori

23>
Ristiriitaisten tunteiden sävyttämien kohtauksien lisäksi tämä oli rennosta puuhastelusta koostuva oleskeluluku, jossa päästiin tutustumaan hyvin kahteen upouuteen tiimiläiseen. Jokseenkin yllätyin, kuinka paljon Ayame välittääkään Amberista kaltoinkohtelusta huolimatta. Reppana ja surullinen hahmo, joka haluaa sinisilmäisyyttään olla mieliksi selkeästi välinpitämättömälle ja manipuloivalle henkilölle. Mielenkiintoista päästä seuraamaan, miten Ayame lähtee sopeutumaan Miwan tiimiin! Odile yritti palauttaa Buizelin maan pinnalle kertomalla entisestä omistajastaan Sakikosta. Samalla selvisi myös, miksi Odile lähti kiirehtien rannalta pari lukua (?) takaperin.

Luna taas on supersöpö vahvistus tiimin pikkuisiin! Saa nähdä, kuinka tuon hahmo tulee kehittymään jatkossa ja millaisen roolin Luna ottaa itselleen Miwan tiimissä. Pichun ja Miwan yhteiset hetket olivat tämän luvun hellyyttävimpiä kohtauksia, etenkin Lunan nimeäminen, joka herätteli ihanan nostalgisen flashbackin saagan ensimmäiseen lukuun. :’) Oikein sympaattinen tarina kaikkinensa!

Bellatrix +4op, Lolita +1lvl +1op, Luna +3lvl +3op, Candy +2lvl +3op, Ayame +2lvl +1op. Rahaa 85pd:tä. Lunan Easter Eggistä paljastuu valkoinen kukka! Mikäli muuten haluat hyötyä Exp.Sharesta, kannattaa se siirtää Lolitalta jollekin pienitasoiselle tiimiläiselle, sillä Shuppet on jo ylittänyt tiimin keskitason (ennen tarinapalkkiota ~19)….ellet siis ole näin jo tehnyt jonkin kouluttajakirjan viestin yhteydessä ja asia on vaan jäänyt minulta huomaamatta, eh.