Aurora #23 > Epäluuloja ja ihmettelyä

Tarina kirjoitettiin alun perin Toukokesäkuussa 2017.

Ayame

Päähän sattui. Masuun sattui. Kyllä se tästä, niin minä ajattelin. Tällaista toisinaan sattuu kisojen jälkeen. Jännityksestä se johtuu, Amber usein sanoi. Minun kaunis kouluttajani! Hänestä pitää tulla Soidan ykköskoordinaattori, hän on niin kaunis ja lahjakas! Minä autan häntä, varmasti autan!

”Ei sinusta ole siihen, Clementine”, Amberin ääni kuiskasi. ”Sinä olet liian kömpelö ja hidas, ettet ikinä pysy vauhdissamme. Tyrit vain.”
”Ei se ole totta, Amber!” Minä huusin ruskeatukkaisen tytön selälle. ”Minä treenaan kovasti, että sitten jonakin päivänä..!”
”Siksi me emme voi ottaa sinua mukaan”, tyttö sanoi hän pysähtyi ja katsoi minuun hartiansa ylitse. Hän hymyili. Sitten hän lähti kävelemään pois. Pois pimeyteen.
”Amber odota!” Minä huusin hänen peräänsä. ”Älä jätä! Minä lupaan yrittää! Minä…!”

Silmäni avautuivat. Ne katsoivat likaiseen kattoon, joka oli varmaan joskus ollut valkoinen mutta nyt se oli likaisen harmaa.
”Missä..?” Kysyin itseltäni, sillä ei Amber tällaista yösijaa olisi kelpuuttanut. Ei ikinä.  Makasin lattialla, korissa joidenkin ummehtuneelta haisevien kuluneiden pyyhkeiden päällä.

Mitä ihmettä?

Olin huoneessa. Huoneessa oli muitakin. Mutta yksikään niistä ei ollut edes huomannut minun olevan hereillä. Huone oli varsin pieni, keskellä sitä oli kulunut ja koin syömä punainen sohva, jolla torkkui ihminen. Masunsa päällä tuolla oli pieni Purrloin. Purrloin kehräsi.

Hei, hetkinen!

Muistikuvat palailivat mieleeni, muistin miten kaaduin kisoissa, Amber oli siitä tosi vihainen ja vei minut takaisin takahuoneeseen lepäämään. Sitten Amber lähti ja minä jäin lepäämään. Huoneen ohi rynnisti äidistään eksynyt Purrloin. Purrloin taivutti minut auttamaan sen äidin etsimisessä. Suostuin koska eihän pentua nyt voinut yksinkään jättää. Pian seuraamme liittyi muuan Zorua, sitten minut johdatettiin kellariin. Olin tosi typerä, kun en tajunnut mitä ne yrittivät. Minä kävelin ansaan niin kuin idiootti.

Miksi minä olin täällä?

Miksi minut oli viety rakkaan Amberini luota? Miksi? Miksi ne eivät vieneet Belossomia, sehän oli paljon taitavampi kuin minä! Olisivat vieneet sen eivätkä minua! Katselin hetken ympärilleni. Myös se Zoruan kutale oli täällä, nukkui mokoma, takan edessä. Mutta pokémonit harvemmin tekevät pahoja, ilman kouluttajan käskyä. Villipokémonit ovat tietenkin asia erikseen, mutta Purrloin ja Zorua eivät varmasti olleet mitään villipokémoneja!

Siispä tämän täytyi johtua kouluttajasta!

Toisin sanoen, Purrloinin äidistä eli tuosta tytöstä, jonka masun päällä kissa kehräsi. Eiköhän tuo ihminen vain viekin minut takaisin Amberin luo, jos satutan sitä hiukan..

Niinpä nousin varovasti jalkojeni varaan. Näköjään kipeä jalka oli saanut nukkuessani kääreen, mutta eipä tuo tuntunut paljoa auttavan. Liikuin hitaasti kohti sohvaa, päätin kiertää sen taakse ja hyökätä hökötyksen takaa, niin ettei kukaan näkisi. Edes tuo nukkuva ihmistyttö ei huomaisi mitään ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Sitten se säikähtäisi niin, että veisi minut takuulla anteeksipyynnön kera Amberin luo!

Piti kiivetä sohvan selkää pitkin, mahtoivatkohan kynteni riittää moiseen? Mutta en ehtinyt selvittää sitä, sillä jokin punamusta syöksyi kimppuuni, en nähnyt mistä se tuli mutta se pyyhkäisi minut nopeasti pois sohvan luota.
”Älä edes yritä”, terhakka ääni sanoi uhkaavasti. ”Tiedän kyllä mitä ajattelit tekeväsi.”
Kompuroin hetken lattialla, kunnes tajusin nostaa katseeni ylös. Sohvan nojan päälle oli laskeutunut Fletchinder.
”Yritit käydä Miwan kimppuun”, se jatkoi. ”Katsoit häntä tosi murhaavasti ja vielä luulit ettei kukaan täällä huomaisi!”
”Kyllä tuon askeleet kuuluu helposti, luutkin oikein narskuvat!” Sanoi toinen ääni. Muuan Nidorino tepasteli sohvan ympäri ja katsoi minua uhkaavasti. ”Jotenkin toivoinkin että yrität jotain hölmöä.”
”Älä jaksa Rinkeli, minä äkkäsin sen ensin!” Fletchinder huudahti.
”Vain unissas, linnunraato”, Nidorino heitti takaisin. ”Äläkä kutsu mua rinkeliksi, tai löydät itsesi orren väärälä puolelta joku aamu!”
”Ikään kuin sinä sinne yltäisit”, Fletchinder ilkkui.
”M-Miksi te tappelette?” Arka pikkuinen ääni kysyi. Sohvan kulman takaa kurkki pieni pörheäturkkinen Eevee, johon Amber olisi takuulla ihastunut sen kimaltavan hopeisen turkin ja suurten pinkkien silmien takia.
”Ei saa tapella!” Eevee sanoi. ”Isoveli Rigel ei saa haastaa riitaa!”
”En mä mitään riitaa haasta”, Nidorino sanoi. ”Splinterhän tässä isottelee.”
”Miksi te tappelette?” Pieni Eevee kysyi.
”Koska Rinkeli tappelee”, Fletchinder vastasi.
”Sulje nokkasi niin kauan kun sulla vielä on sellainen!” Nidorino ärähti. Eivät nuo muuta huomanneet kuin toisensa, tappelivat kuin vanha aviopari konsanaan. Eivät ne huomaisi ainakaan ajoissa, jos…

Näinpä näin.

Nuo olivat niin kiireisiä riitelemään, etteivät ne edes huomanneet, kun lähdin. Hiivin sohvan takaa sohvan eteen. Kaipa tämäkin kävisi, eihän tämä varas huomaisi silloinkaan mitään, varas nimittäin nukkui. Voisin käydä varkaan kimppuun ja niin minun pitikin tehdä. Tahdon takaisin Amberin luo! Niinpä päätin ryhtyä heti tuumasta toimeen, hiivin nopeasti, Pursuitia käyttäen varkaan lähelle, valmistauduin hyökkäämään nukkuvan tytön kimppuun Sonic Boomilla mutta sitten…

”Älä luulekaan, raukka!” Jokin osui minuun ilmasta käsin varsin nopeasti ja tönäisi minut voimakkaasti kauemmas nukkujasta. Mätkähdin kipeästi lattialle. Kylkiin sattui, niin että teki mieli huutaa. Mutta minähän en antaisi näille sitä iloa, että kuulisivat tuskan huutoni, en! Katsoin murhaavasti Fletchinderiä, eikö se tajunnut, että vesi-tyypin pokémonina minulla oli etulyönti asema?
”Sinä olet tuli-tyyppiä”, minä sanoin voiton varmana. ”Yksi Aqua Jet tekee sinusta selvää jälkeä!”
”Minäpä en ole niin hidas, että antaisin mokoman osua itseeni”, Fletchinder naurahti pilkallisesti.

Sehän nähdään!

Olin taatusti nopeampi kuin tuo ruma lintu! Näyttäisin sille kuka täällä määrää! Minä olin vahva, sillä Amber oli opettanut minulle monia hienoja iskuja. Vaikka tämän iskun olinkin oppinut ihan itse. Nousin seisomaan ja mulkoilin pahan ilman lintua. Minä voittaisin sen! Ponkaisin ylös lattialta, veden ympäröimänä, olin lukinnut kohteeni mutta yhtäkkiä – juuri kun olin osumassa siihen, se mokoma väistikin viime hetkellä. Ja sitten minä putosin maahan, enkä enää päässyt ylös, sillä se äskeinen Nidorino oli astunut päälleni ja sohi nyt kurkkuani sarvellaan.
”Mutta mäpä en ole mikään tuli-tyyppi”, se ärähti. ”Eivätkä sun hölmöt vesi-tyypin iskusi mua pelota!”
”Mitä ihmettä te melskaatte?” Joku kysyi. Joku oli se sohvalla nukkunut ihmistyttö, varas. Fletchinder lehahti varkaan olalle ja nokkaisi tätä poskelle. Ällöttävää! Että nuo viitsivätkin paapoa tuollaista varasta!
”Ei me melskata, täähän yritti hyökätä sun kimppuus, typerä tyttö!” Nidorino sanoi.
”Annahan olla, Rigel”, tyttö sanoi.
”Miwa on vähän hidas”, Nidorino murisi minulle. ”Mutta yritäkin käydä sen kimppuun toiste, heitän suhut sellaset poisonit että!”
”Sitten joudutte viemään minut pokémon centeriin ja jäätte kiinni”, minä murahdin.
”Emme välttämättä”, Fletchinder sanoi. ”Kyllähän meiltä lääkkeitä löytyy.”
”Rigel”, tyttö-varas sanoi, tällä kertaa hyvin käskevästi. Nidorino murahti ja perääntyi varkaan viereen. Varas puolestaan kumartui katsomaan minua. Murisin varkaalle, minä en olisi niin kuin nämä muut, jotka tekivät konnuuksia tämän ihmisen käskystä. Tytön hymy ei pystynyt hämäämään minua.
”Miten sinä jaksat, Ayame?” Tyttö kyseli.

Ayame? Kuka ihmeen Ayame?! Minun nimeni on Clementine!

Murisin tytölle, mutta tietenkin se Rigel-niminen Nidorino asettui puolustamaan tyttöä – myös muristen kuinkas muutenkaan. Varas ojensi kättään minua kohti – varmaan silittääkseen kaunista oranssia turkkiani tai tehdäkseen jotenkin muuten tuttavuutta kanssani.

Turha luulo!

Purin tytön sormia niin kovaa kuin jaksoin. Tyttö irvisti kivusta mutta se oli hänelle ihan oikein! Mitäs itse vei minut Amberin luota! Nidorino murahti mutta se oli tytön olalla istuva Fletchinder, joka työnsi minut kauemmas, joka sai otteeni irtoamaan. Se käytti varmaan Quick Attackiä.
”Antakaa olla”, tyttö sanoi. ”Ayame on muutenkin huonossa kunnossa, annetaan sen levätä rauhassa.”

Mahaan sattui. Minulla oli nälkä. Milloin olinkaan syönyt viimeksi? En muistanut, en. Olisiko ennen kisoja? Ei, ei minulle ikinä maistunut ruoka ennen kisoja, ei. Ehkäpä eilen illalla? Niin. Silloin Belle oli ollut vaikeimmalla tuulellaan. Ei halunnut syödä samaan aikaan kanssani, koska pelkäsi, että sen hieno tiara sotkeutuisi. Tiara, joka oli juuri nyt nukkuvan Purrloinin päässä.

Loppujen lopuksi minulle ei jäänyt paljon vaihtoehtoja. Päätin käpertyä takaisin nukkumapaikkaani ja pohti keinoja paeta täältä.  Nukkumapaikkani haisi, mutta ainakin se oli sijoitettu vanhan lämpöpatterin viereen, lämpöä ainakin piisasi.

Ovi kävi. Nostin kiireesti pääni ja tähyilin ympärilleni. Ovea ei näkynyt, mutta kuulin askelia, oviaukolla ei ollut ovea, joten oletin sen olevan käytävän päässä. Pian sisään saapasteli vaaleatukkainen poika. Tullessaan poika toi mukanaan lautasellinen tuoretta kalaa – Peacockin torilta ostettua varmaan. Lautanen laskettiin korini viereen, ne kai olettivat minun syövän sen. Mutta minä en takuulla söisi, en ennen kuin olisin taas Amberin luona.

Sitten poika meni ja istui varastytön viereen koinsyömälle sohvalle.
”Hyvin tehty”, poika sanoi. ”Puhuin pomon kanssa ja hän kuulosti tyytyväiseltä.”
”Entäs sitten?” Varastyttö tokaisi.
”En väitä, ettetkö olisi ollut hilkulla jäädä kiinni, mutta pääasia on, että onnistuit tehtävässäsi”, poika jatkoi. ”Pomo haluaa, että tuot Buizelin Marble Cityyn näytille.”
”Vai niin”, tyttö vastasi.
”Mutta olisi typerää lähteä kaupungista nyt”, poika lisäsi. ”Buizelin varkaus aiheutti niin paljon kohua, että sinun on parasta pitää hyvin matalaa profiilia, Miwa.”
”Selvä juttu”, tyttö tokaisi. ”Koska voin lähteä täältä? Trix, Yoru ja Ilse pitää saada pokémon centeriin.”
”Minä voin viedä ne”, poika tarjoutui, mutta varastyttö tai tyttövaras vain tuhahti:
”Sehän vasta olisikin epäilyttävää.”

Sitten avattiin televisio, sellainen vanha painava televisio, joka nökötti sohvaa vastapäätä. Uutiset tulivat. Uutisten suurin aihe oli tietenkin koordinaattorikisat. Mahdoimmekohan voittaa?
Ei siitä sanottu mitään. Ne kuvasivat toki Peacockin koreaa kisahallia. Kisahallin edessä seisoi naispuolinen toimittaja mikki kädessään.
”Peacock Cityn koordinaattorikisat saatiin tänään päätökseen,” toimittaja aloitti. ”Cool-kategoriassa parhaiten pärjäsi paikallinen koordinaattori Azura Mizuno Kajsa-Chatotillaan. Tough-kategorian puolestaan vai kotiin Coral Islandilta kotoisin oleva Aiden Eastway yhdessä Rocky-nimisen Larvitarin kanssa.”
Sitten kuvaan astui Amber, minun kuvan kaunis kouluttajani, Amber. Hänellä oli yhä kukkia tummanruskeissa hiuksissaan, ja yhä hänellä oli yllään hihaton toppi ja pitkä hame, niin kuin viimeksi kun olin nähnyt hänet.
Amberin vieressä patsasteli lihava ja kalju paikallistoimittaja, joka paasasi, ei vaan pikemminkin vaahtosi jo arvatenkin katoamisestani.
”Tänään meitä Peacockin koordinaattorikisojen osallistujia ja niin ikään katsojia kuin paikallisiakin on kuohuttanut törkeä rikos, joka sattui koordinaattorikisojen ollessa käynnissä.” Sitten hän taputti Amberia olalle. Amber ei oikein tykännyt siitä, että muut koskettelivat, joten tietenkin hän ravisti miehen hikisen käden olaltaan.
”Koordinaattori Amber vei rakkaan Clementine-Buizelinsa lepäämään vetovoimakierroksen päätyttyä takahuoneeseen, jossa ei sillä hetkellä ollut muita.”
”N-Niin”, Amber niiskutti. Minun Amberini itki! ”C-Clementine o-o-oli väsynyt t-tehtyään niin hyvää työtä vetovoimakierroksella, joten p-pää-t-tin viedä sen lepäämään. Mutta kun tulin t-t-takaisin se oli poissa! Paikalta oli myös viety Bellossomini rakas tiara!”
Sitten kuvaan astui Belle, joka näytti enemmän vihaiselta kuin surulliselta. Se seisoi Amberin vieressä silmät tuikeina ja kädet puuskassa. Tuo oli Bellelle omainen mökötysasento, tuon ilmeen se aina otti, jos ei saanut pitää tai muuten hipelöidä tiaraansa.

”M-Minä vain h-haluan Clementineni takaisin!” Amber nyyhkytti. ”Palauta se heti senkin varas, tai muuten…!”
”Oi, kun pelottavaa”, tyttö sohvalta naurahti pilkallisesti.
”Kuten näette, Buizelin kouluttaja on poissa tolaltaan”, toimittaja selitti katsojille. Voi minun Amberiani!
”Kisahallin vahtimestarin mukaan eräs epäillyistä on vaaleahiuksinen noin 16 vuotias…”
”Anteeksi?”  Sohvalla istuva varas älähti. ”Miten niin 16-vuotias?!”
”…tyttö, jonka nähtiin kantavan jotakin ja pakenevan huimaa vauhtia. Kyseinen henkilö vältti kuitenkin kiinnijäämisen, sillä nousi toistaiseksi tuntemattoman auton kyytiin. Poliisi etsii kuumeisesti vaaleatukkaista epäiltyä, mutta tästä ei ole vielä saatavilla minkäänlaista kuvaa.”
”Pitäisiköhän vain häipyä vähin äänin?” Varas sanoi puoliääneen.
”Sitä ne juuri odottavat”, vastasi vaaleahiuksinen poika. ”Sinuna en pitäisi kiirettä, pidä nyt vain matalaa profiilia ja odottele pari kuukautta, että kohu ehtii mennä ohi…”
”Pari kuukautta?” Varas toisti epäuskoisena.
”Niin, vietä kesä täällä. Hanki kesän loputtua uusi salimerkki. Mutta älä vedä liikaa huomiota itseesi ennen sitä, äläkä vain vie tuota Buizelia mihinkään näkösälle ennen sitä.”
”No en minä nyt niin tyhmä ole”, varas vakuutti. ”Mutta entä jos se tarvitsee pokémon centerin hoitoa? Näet kyllä itsekin, että se on aika huonossa kunnossa.”
”Hoidetaan sitä sitten täältä käsin”, vaaleahiuksinen poika sanoi. ”Näytän miten.”
”Entäs muut? Nekin ovat väsyneitä”, tyttö totesi.
”Minä voin viedä ne pokémon centeriin puolestasi”, poika ehdotti.
”No eikö se sitten olisi epäilyttävää?” Tyttö kysyi.

Pah. Tänne minä en jäisi. Palaisin takaisin Amberin luo, vaikka mikä olisi!

Nousin vähin äänin, enkä päästänyt ääntäkään edes silloin kun otin askeleen kipeällä jalallani, vaikka se sattuikin hirveästi. Tekisin Amberin vuoksi mitä vain. Mitä vain! Päätin lähteä tutkimaan sitä suuntaa, josta tuo vaaleahiuksinen poika oli tullut. Jostainhan täytyi päästä ulos. Jos pääsisin ulos, olisin vapaa ja voisin lähteä Amberin luo!

Niin minä lähdin tutkimaan uutta vankilaani. Käytävä, josta huoneeseen pääsi, tai johon se johti, oli valaistu haaleasti. Ilma ei tuoksunut täällä sen paremmalta kuin tuossa huoneessakaan. Lisäksi käytävä oli lähes täynnä jonkin sortin purettuja hyllykköjä, jonka vuoksi se oli kovin ahdas. Sitten löytyi portaat, sen ahtaan käytävän päästä. Ja portaiden päässä taas oli ovi. Ovesta pääsisi varmasti ulos!

Mutta alimmalla portaalla nökötti joku. Joku oli minua pienempi, niin että ei kai sen siirtäminen olisi temppu eikä mikään. Kun sitten lähestyin sitä, tajusin sen olevan ruoho-tyypin Petilil, vaikkakin eri värinen kuin Petililit yleensä. Petililit tuppasivat olemaan vihreitä, mutta tuo tuossa oli ehta turkoosi.
”Minä en menisi sinne”, se sanoi hennolla äänellä.
”Minun täytyy palata Amberin luo”, sanoin tanakasti. ”Siirry!”
Mutta siihen pieni Petilil vain pudisti pyöreää sipulin päätään. ”En voi päästää sinua. Sinä et ole siinä kunnossa, että voisit etsiä yhtään ketään. Sinun jalkasihan on kipeä?”
”Ei se haittaa!” Tiuskaisin.
”Olet myös niin laiha, että kylkiluusi paistavat turkkisi läpi”, Petilil jatkoi. ”Jos minulta kysytään, sinun ei kannattaisi palata sellaisen kouluttajan luo, joka päästää sinut tuollaiseen kuntoon.”
”Et sinä siitä mitään tiedä!” Ärjäisin ja iskin Petililiä sellaisella iskulla, jonka tiesin varmasti tekevän kipeää. Isku oli nimeltään Ice Beam, ja sitä eivät tuollaiset ruoho-tyypin edustajat kestäneet. Ja minun iskuni osui, mutta Petilil ei silti siirtynyt paikaltaan. Se tietenkin äännähti, tekihän isku varmasti kipeää, mutta sen jälkeen Petilil otti ja niiasi – hyvin kauniisti vielä. Se alkoi hehkua lämpimän keltaista valoa ja nyökäytti sitten somasti päätään.

Pirun Synthesis…

”Oletko sinäkin ollut joskus esiintymisalalla?” Murahdin.
”Olen kyllä”, Petilil vastasi tyynesti. ”Mutta en usko, että olemme tavanneet.”
”Minun nimeni on Clementine”, en edes tiedä, miksi menin kertomaan nimeni tuolle. Ikään kuin auttaisi, että sekin oli joskus kuulunut jollekin koordinaattorille. Mutta toisaalta…
”Ei ole”, Petilil vastasi tyynesti. ”Sinun nimesi on nyt Ayame. Minusta se on nätimpi nimi kuin Clementine.”
”Varastiko hän sinutkin?” Minä tahdoin tietää.
”Oi, ei toki”, Petilil sanoi, päätään vienosti pudistaen. ”Haluatko kuulla tarinani?”
Jalkaan oli alkanut sattua, niinpä katsoin parhaaksi istuutua lattialle – vaikka se olikin likainen.

”Vielä jokin aika sitten minulla oli toinen nimi”, Petilil kertoi. ”Mary. Siksi Sakiko minua kutsui. Sakiko oli koordinaattori, joka minut aikoinaan pyydysti. Sakiko oli oikeastaan aika pinnallinen, niin kuin jotkut ihmiset tapaavat olla.” Petilil kertoi kaihoisasti. ”Sakiko tykkäsi olla puikoissa, tykkäsi siitä, että sai määrätä, ja ennen kaikkea, hän tykkäsi somista pokémoneista. Se että minä satuin olemaan shiny, varmaan auttoi asiaa.”

Niin Shinyt olivat kovin haluttuja, näöstä tai lajista huolimatta. Mitä koreampi pokémon, sen parempi – niin Amber tapasi sanoa.

”En osaa sanoa pidinkö Sakikosta koskaan. Mutta Serenasta minä pidin”, Petilil jatkoi kertomustaan.

Serena oli pikkuinen Bounsweet. Suloinen ja herkkä pikkuinen Bounsweet, josta oli tullut Mary-nimisen Petililin paras ja läheisin ystävä suloisten pokémonien tiimissä. Sakiko ei kuulemma ollut kaksinen tyyppi kouluttajana, hermostui aina kun asiat eivät menneet kuten hän olisi halunnut. Mary oli yksi näistä asioista. Se voimistui, sai siis tasoja Serenaa hitaammin, eikä sen tilastoissa – kuten ihmiset meidän kykyjämme, hyökkäystä, kestokykyä ja sen sellaista nimittävät, ollut juuri hurraamista. Mary ei oikeastaan pitänyt otteluista, ja hidaskin se oli. Sen olisi kaiketi pitänyt olla varuillaan, koska sen ystävä Serena oppi koko ajan kaikkea uutta. Mutta Mary ei halunnut kilpailla ystävänsä kanssa, se oli onnellinen Serenan menestyksen johdosta. Sitten eräänä sateisena päivänä – juuri Tangerine Cityn koordinaattorikisojen jälkeen Mary päästettiin ulos poképallostaan, kaupungin liepeille.
”Odota meitä täällä”, oli Sakiko sanonut. ”Kun tulemme takaisin, pääset taas mukaan.”
Mary tiesi, että jotain oli pielessä, niin se sanoi. Se kertoi Serenankin olleen siellä. Serenasta oli kisojen aikana kehittynyt suloinen Steenee. Siitä oli tullut kaunis, niin Petilil sanoi. Kun Sakiko käänsi Petilille selkänsä, Serena oli kuulemma kääntynyt useasti katsomaan Marya.

”Kai se ihmetteli miksen saanut tulla mukaan”, Petilil huokaisi. ”Vasta myöhemmin ymmärsin, että kaikki tapahtui siksi että Serena otti ja kehittyi. Minä opin iskuja niin hitaasti, ettei minua kannattanut säilyttää tiimissä.”

Mutta Mary ei lakannut odottamasta, niin se sanoi. Se kyllä ymmärsi, ettei Sakiko juuri piitannut siitä, mutta Mary halusi nähdä Serenan uudestaan.
”Edes vielä kerran”, Petilil huokaisi. ”Mutta he eivät ikinä palanneet. Eräänä päivänä Miwa löysi minut siitä pensaasta, jonka juurelle minut oli jätetty.”
Ihmiset olivat Petilille varsin yhden tekeviä, kaiken sen jälkeen. Niin että oli kai ihan sama, jos tyttö nimeltä Miwa ottaisi hänet mukaansa. Sitä paitsi, kävi ilmi, että Miwa tunsi Sakikon jotenkin, jotakin kautta. Sitten Marysta tuli Odile.
”Pidän Miwasta enemmän kuin Sakikosta, mutta en muuta”, Odile totesi. ”Mutta pikkuisista ja Sorasta pidän. Ja onhan Miwassakin hyvät piirteensä. Ainakin Miwan ansiosta pääsin eroon siitä kaameasta nimestä.”
”Tiedätkö miten Sakikon kävi?” Minä kysyin.
”Hän ei koskaan aikonutkaan tulla takaisin. Minä en ollut tarpeeksi hyvä pokémon hänen tiimiinsä”, Odile vastasi haikeasti. ”Näin hänet Peacockin rannalla jokin aika sitten. Enkä minä halua tavata häntä.”
”Entä Serena sitten?” Minä kysyin.
”Niin”, Odile sanoi haikeasti. ”Serenan minä haluaisin nähdä, edes kerran…”

Olin hieman kateellinen tälle Odilelle. Sillä sentään oli tiimissään joku, joka oli välittänyt miten sen kävi. Meidän tiimissämme, ei sellaista ollut. Belle ei juuri pitänyt minusta, mutta enpä minäkään juuri siitä. Muut pokémonit eivät juuri piitanneet toisistaan. Me teimme vain, kuten Amber käski. Sen me olimme hänelle velkaa, kun hän kerran huolehtikin meistä.

Sitten näin sen. En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota erään kaapin seinään kiinnitettyyn peiliin. Katsoin peiliä hämmästyneenä. Peilistä katsoi vieras Buizel. Ei kaunis oranssi ja keltaturkkinen saukko, vaan jokin ihan muunlainen Buizel. Tällä Buizelilla oli outo vaaleanvioletti turkki. Avasin suuni hämmästyneenä, ja niin teki myös kuvajaisen outo Buizel. Kohottaessani vasenta eturaajaani, myös kuvajaisen kumman värinen Buizel teki samoin.
”Mitä ihm..” Älähdin ja nousin seisomaan. Minun oli välttämättä vilkaistava peiliä ja sen kummallista kuvajaista. Niin menin ja katsoin. Painoin pääni vasten peilin viileää pintaa ja katsoin kuvajaisesta heijastuvaa Buizelia, jolla oli outo violetti turkki.

Räpyttelin hämmästyneenä silmiäni, ja niin teki myös kuvajainen. Miksi matkit minua senkin outolintu? Sinulla on outo violetti turkki, toisin kuin minulla – jolla on normaali, kaunis ja kiiltävä oranssi turkki…

Sitten tulin katsoneeni alas, tulin katsoneeksi itseäni. Kaunis oranssi värini oli tipotiessään. Sitä ei enää ollut. Oli vain tuo outo violetti. Kuvajaisen outolintu oli… oli…

”Mitä minulle on tapahtunut?!” Parahdin lujaan ääneen. ”Tämä en voi olla minä!”

Ne olivat menneet ja muuttaneet minut, jolla oli ennen niin kaunis oranssi turkki!

Luna

Raotin silmiäni. En oikein muistanut. Mitäkö? En yhtään mitään. En sitä, missä olin ja miksi olin. Tai sitä että mistä olin tullut. Sitten näin jonkin pinkin yläpuolellani, melkein kiinni kasvoissani.
”Huuuuuiiiii!” Huusin pelästyneenä.
”Huuuuiiiii!” Huusi myös joku toinen ja pinkki perääntyi kasvojen etäisyydeltäni. Se peruutti huimaa vauhtia, kunnes tajusin, ettei se, joka oli äsken ollut liian liki kasvojani edes ollut pinkki, vaan hopeinen pieni, karvainen ja pitkäkorvainen otus, eikä juuri itseäni isompi.
Nyt sen korvat olivat lurpahtaneet molemmin puolin sen karvaisia kasvoja.
”Anteeksi, kovasti”, se sanoi pahoittelevalla äänellä. ”Ei ollut tarkoitus pelästyttää, odottelin vain, että heräisit.”
”Miksi?” Minä puolestani kysyin.
”Jotta voitaisiin leikkiä yhdessä”, karvapallo sanoi. ”Minun nimi on Candy, mikä sinun nimi on?”
Tuohon en osannut sanoa mitään. Tiesin toki, että nimi oli se juttu, joksi sinua kutsuttiin mutta en tiennyt oliko minulla nimeä. Katsoin hieman avuttomasti Candyä, joka tuntui ymmärtävän melko pian mistä kiikasti.
”Eikö sinulla ole?” Se kysyi ja minä pudistin päätäni.

Niin, olin melko varma, ettei minulla ollut nimeä.

Candy katsoi minua miettiväisenä. Sitten se tähyili hetken ympärilleen.
”Minä sain nimeni ihmiseltä, mutta nyt se ihminen on kadonnut jonnekin”, Candy selitti.
”Miwa meni hakemaan sitä sekopäätä”, ääni naureskeli. Säikähdin hieman, sillä ääni kuului suoraan yläpuoleltani – mutta kun katsoin sinne, siellä ei ollutkaan ketään.
”Täällä näin!” Ääni huikkasi. Mutta siellä ei vieläkään näkynyt ketään.
”Kummallista”, minä tuumasin, kunnes jokin nykäisi minua hännästä ”Huiiiii!”
Sitten jokin räsähti. Niin kävi aika usein, kun säikyin, ne olivat nämä minun poskeni. Niistä tuli joskus sähköä ulos. Olin varmaan taas satuttanut jotakuta sähköiskullani. Miksi minun piti aina tehdä niin?
”Ihihihii!” Tuo joku kuitenkin nauroi ja näytti minulle kieltä hattunsa alta.
”Se oli aika hyvä sähköisku, lumipallo!” Se sanoi.
”E-Eikö sinuun sattunut?” Kyselin ihmeissäni.
”Ei, ei!” Hattupäinen… öh, pää vakuutteli. ”Sinä olet vielä niin pieni, etteivät sinun iskusi ole kamalan voimakkaita!”
”Ai”, totesin hiljaa. ”No sehän on sitten vain hyvä!”
”Te juttelitte täällä leikeistä!” Pää-pokémon jatkoi. ”Pääsenkö minäkin mukaan? Leikkisin Ilsen kanssa, mutta se näyttää nukkuvan.”
Sanojensa päätteeksi pää-pokémon viittasi, kuinkas muutenkaan kuin juurikin päällään, kauempana nukkuvaan violettiin pokémoniin.
”Kyllähän se käy, eikö käykin?” Karvapallomainen pokémon, jolla oli pinkit silmät, kysyi minulta.
”Ei minulla ole mitään sitä vastaan”, vastasin. Eikö olisikin mukavaa, jos olisi monta leikkikaveria?

Niin me sitten leikimme. Leikimme jotakin leikkiä, jossa loikimme toistemme yli. Pää-pokémon, joka kertoi olevansa kummitus-tyypin Shuppet ja nimeltään Lolita, ei tietenkään hyppinyt, vaan leijui, sillä kun ei näyttänyt olevan jalkoja. Aika hassua!

Minä tykkäsin leikistä. Candy oli tosi ketterä, vaikka se aluksi kompuroikin korviini. Mutta Candy ei ollut surullinen, vaan hymyili hieman nolona. Minulla oli niin lyhyet ja pienet jalat, että kompuroin koko ajan Candyn selkään – vaikkei se siitä valittanut. Lolita ei kompuroinut ollenkaan, eihän sillä edes tainnut olla jalkoja, jotka kompuroisivat.
”Lolita, sinä fuskaat!” Candy totesi yhdessä välissä. ”Ethän sinä edes hypi, ilmestyt vain jostakin.”
”Se onkin etu kummitustyyppinä olemisessa!” Lolita naureskeli. ”Sitä paitsi, ettehän te edes näe hypinkö vai en.”
”Mutta eihän sinulla näy olevan jalkoja”, sanoin hiljaa.
”Mistä te tiedätte, onko minulla jalkoja?” Lolita virnuili. ”Ettehän te näe niitä!”
”Totta”, sanoin mietteliäänä.
”Yritätkö sinä Lolita jujuttaa meitä?” Candy puolestaan kysyi.
”Eeeen tietenkään”, Lolita virnisti.
Candy katsoi minuun arvioivasti ja totesi: ”Minusta tuntuu, että Lolita pelleilee.”
”Niin minustakin”, vastasin hiljaa.
”Että minäkö muka pelleilisin?” Lolita tuhahti mutta purskahti sitten nauruun. Minäkin nauroin, ja Candy. Oli mukavaa, kun oli kavereita!

Mutta olimmeko me kavereita, vai kuvittelinko minä vain?

”Auts!” Candy huudahti yhtäkkiä. Tajusin äkkiä, että koska karvapallo oli seisonut vieressäni ja saanut minulta sähköiskun. Joskus kävi niin, kun innostuin. Jakelin välillä sähkötällejä vahingossa.
”A-Anteeksi”, sanoin hiljaa ja katsoin maahan. ”En minä tarkoittanut…”
”Ei se mitään”, Candy sanoi iloisesti. Se taputti selkääni tassullaan. ”Yllätyin vain vähän!”
”Tule tuolla ovat isoveli Rigel ja Rhydo-setä!” Candy jatkoi samaan syssyyn. ”Mennään kysymään, missä Miwa on!”

Candy pyrähti juoksuun ja minä seurasin. Lolitan ei tarvinnut edes juosta, se vain otti ja ilmestyi paikalle, ehdittyämme kahden suhteellisen ison pokémonin luo. Se jota Candy nimitti isoveli Rigeliksi, oli kauhean piikkinen ja huonotuulisen näköinen. Sen seurassa oleva harmaa pokémon oli kai sitten Rhydo-setä.
”Isoveli Rigel! Isoveli Rigel!” Candy huusi jo ennen kuin oli edes ehtinyt piikkisen pokémonin luo.
”Mä sun veljes ole”, pokémon murahti.
”Missä Miwa on?” Candy kyseli.
”Se lähti hakemaan sitä Buizelia takaisin tuolta käytävältä”, Piikkinen sanoi.
”Se Buizel sai hermoromahduksen”, Lolita tirskui. ”Kun tajusi että sen väri oli muutettu.”
”En tajua mitä hauskaa siinä on”, harmaa pokémon totesi hiljaa.
”Sillä on vielä enemmän negatiivisia tunteita kuin Miwalla!” Lolita naureskeli. ”Eikä se edes itse tiedä sitä!” Sen sanottuaan Lolita vain otti ja katosi.
”Minne se meni?” Minä kysyin.
”Kuka tietää”, harmaa pokémon vastasi.
”Mitä se sanoi negatiivisista tunteista?” Minä kysyin.
”Ai, Shuppetit tykkäävät niistä”, harmaa pokémon selitti. ”Ne käyttävät negatiivisia tunteita voimistuakseen.”
”Ai”, vastasin.

Kummallista!

Sitten särisevä ääni taas alkoi. Se tuli minun poskistani, enkä tykännyt siitä yhtään. En halunnut antaa kenellekään sähköisiä tällejä! Yritin perääntyä, jottei sähkötälli vain osuisi tuohon harmaaseen pokémoniin, mutten ehtinyt ajoissa.
”A-Anteeksi…” Pahoittelin jälleen kerran. Mutta harmaa pokémon vain katsoi minuun hämmentyneenä.
”Ei se oikein miltään tuntunut”, se sanoi lopulta. ”Sähkö ei oikein tunnu miltään, kun on maa-tyypin pokémon…”
”Sehän on kivaa!” Minä puolestani hihkaisin. Minä siis en voisi antaa tälle pokémonille sähköiskuja! Se oli tosi helpottavaa. Nyt ei tarvinnut olla koko ajan varpaillaan! Silkasta helpotuksesta yritin kiertää etutassut tuon pokémonin kasvojen ympärille – mutta koska sen kasvot olivat aika leveät, kun taas tassuni olivat lyhyet, en onnistunut siinä kovin hyvin. Kaikesta huolimatta painoin kipinöivän poskeni harmaan pokémonin poskea vasten ja olin siinä aikani.
”Isoveli Rigel, minä myös, minä myös!” Candy kuului huutavan.
”Ei tule kuuloonkaan, lilliputti!” Piikkinen murahti. Avasin silmäni ja katsoin mitä tapahtui. Candy siinä oli painautunut mukavasti vasten Piikkisen kylkeä.
”Hei, lopeta toi!” Piikkinen murisi. ”Toi on tosi noloa!”
”Miksi muka?” Candy tiedusteli.

Sitten joku tuli, astui sisään huoneeseen. Tulija oli ihminen, joka kantoi mukanaan violettia saukkoa. Ihminen laski saukon pehmustettuun koriin, johon hän sitten peitteli pokémonin. Mukana oli myös jonkin sortin ruoho, joka jäi päivystämään korin viereen.
”Miwa tuli!” Candy hihkaisi. ”Tule mennään!”
Mutta nyt minua rupesi vierastamaan. Mitä jos ihminen ei tykkäisikään minusta? Mitä jos ihminen olisikin häijy ilkiö?
”Tule nyt!” Candy kehotti mennessään. Siinä vaiheessa, kun lähdin lähestymään ihmistä, Candy otti jo vastaan rapsutuksia.

Mutta ihminen ei sitten vastannutkaan kuvaani häijystä ilkiöstä. Ihminen hymyili ja nosti minut syliinsä.
”Vai ollaan sitä herätty”, hän sanoi ystävällisesti. ”Mikä on vointi?”
”I-Ihan hyvä kai”, vastasin ääni täristen, vaikka ihminen tuskin ymmärsi minua. Ihmiset eivät ymmärtäneet pokémonien puhetta – sen verran minäkin tiesin.
”Mitä ihmettä sinä Candy touhuat?” Ihminen kysyi Candyä katsoen. Se raahasi mukanaan isoa harmaata pehmolelua ja potki samalla pienempää oranssia pehmolelua.
”Rhydo-setä lainasi pehmolelunsa!” Candy kertoi minulle. ”Ja tämän pienen minä sain lahjaksi yhdeltä Vulpixilta!”
”Haluatteko te leikkiä?” Ihminen kysyi. Sitten hän laski minut Candyn viereen lattialle ja istui sitten seuraksemme. Ihminen oli näyttänyt minusta vielä hetki sitten kovin isolta, näyttikin nyt huomattavasti pienemmältä.
”Candy!” Ihminen huikkasi ja heitti oranssin pehmolelun ilmaan. Candy hyppäsi sen perään ja nappasi pehmolelunsa ilmasta suuhunsa. Sitten Candy nakkasi lelun uudelleen ilmaan ja alkoi pompotella pehmolelua, ensin pään päällä, sitten kuonon, ja sitten taas pään.
”Vauuu…” Minä huokaisin. Candy oli taitava! Osaisinpa minäkin…
”Ja nyt sinä”, ihminen sanoi ja otti kiinni harmaasta isosta pehmolelusta. En ollut oikein varma, mitä ihminen halusi minun tekevän. Tuo pehmolelu kuitenkin kiinnosti minua. Mitenkähän pehmeä se mahtoi olla? Minä en kyllä jaksaisi pompottaa tuota pääni päällä, sehän oli paljon isompikin kuin minä! Mutta mitenkä pehmeä se olisi? Pitihän sitä kokeilla! Niinpä juoksin kohti pehmolelua, ja törmäsin siihen. Se oli pehmoinen ja lämmin… ja se muistutti minua jostakin, vaiko jostakusta? Kenestäköhän?

En tiedä…

Mutta tämä pehmolelu oli joka tapauksessa pehmeä. Niin pehmeä että minä juoksin sitä vasten vielä muutaman kerran, ihminen nauroi. Sitten otin pehmolelua sen toisesta eturaajasta kiinni, ja kiskaisin sitä varovasti itseäni kohti. Halusin nähdä, mitä ihminen tekisi. Ihminen otti kiinni pehmolelun toisesta eturaajasta ja vetäisi pehmolelua varovasti itseään kohti. Minä tein hetken päästä samoin, sitten ihminen jatkoi, ja minä sen jälkeen. Leikimme vetoleikkiä hetken ja minä katselin ihmistä pehmolelun takaa. Ei tuo ihminen ainakaan näyttänyt ilkeältä.

Sitten joku tuli huoneeseen. Toinen ihminen, jolla oli vaaleammat hiukset. Tiesin ihmisistä sen verran, että tämä ihminen, jonka kanssa leikin oli tyttö ja tuo tulija oli poika. Tulijalla oli mukanaan laatikollinen punaisia marjoja ja säkin jotakin muuta.
”Toin teille ruokaa”, poika sanoi. ”Häiritsenkö minä?”
Silloin tyttö nappasi pehmolelun, ja heitti sillä poikaa suoraan naamaan. Katselin tyttöä hetken kummastuneena. Miksi se noin teki? Ehkäpä hän ei tykännyt pojasta.
”Niinkin voisi sanoa…”

Sitten me söimme. Candy, minä ja Lolita söimme niitä punaisia marjoja, kun taas muut saivat jotakin kuivan näköistä.
”Nam! Makeita!” Candy sanoi, suu täynnä marjoja, niin että osa marjojen punaisesta mehusta tuhri sen suun pielet.
”Hii, Candy on vampyyri!” Lolita hihitti. Marjat olivat hyviä, hirveän makeita ja ihmistyttö joutui poistamaan vihreät lehdet niiden päistä, jotta voisimme syödä niitä. Sitten tuli väsy.

Niin, kaikilla muilla paitsi minulla.

En saanut unta. Mielessä oli hirveästi juttuja. En muistanut mitään, tavallaan mielessä ei pitäisi olla asioita, jos ei muistaisi mitään menneestä. Sen kuuluisi olla tyhjä. Minä en muistanut kuka olin ja mistä tulin. Muistin jonkun pojan, mutta häntäkään minä en tuntenut. Minulla ei ollut edes nimeä johon palata.

Pelkäsin että herättäisin Candyn, jonka viereen olin käynyt nukkumaan, siinä piehtaroidessani, joten päätin nousta ylös. Kumpikaan ihmisistä ei ollut paikalla, syötyämme ne olivat lähteneet jonnekin. Oli pimeää, mutta jotenkin löysin tieni pimeään portaikkoon, jonka ainoa valokeila tuli melko suuresta ikkunasta. Ulkona oli pimeää, mutta taivaalla loistivat kirkkaat valot ja jokin pyöreä.
”Etkö sinäkään saa unta?” Ihmistytön ääni kysyi. Tyttö oli tullut – luullakseni yläkerran ovesta ja seisoi nyt yhden askelman minusta katsoen korkeammalla.
”Hei, mitä nuo ovat?” Minä kysyin ja osoitin taivaan pikkuisia valoja.
”Tähtiäkö sinä ihmettelet?” Tyttö kysyi. ”Vai tuota yksin möllöttävää kuuta?”

Vai niin, pyöreä juttu olikin kuu!

Sitten tyttö istuutui askelmalle ja silitti päätäni.
”Emmehän me edes ole antaneet sinulle vielä nimeä”, hän huokaisi ja katsoi sitten samaa näkymää kuin minäkin. ”Tähtiä meillä jo on, mutta haluatko olla kuu?”
”Pii, pii!” Minä nyökytin päätäni. Kuu näytti kivalta!
”Kuu siis”, tyttö naurahti. ”Luna tarkoittaa kuuta, tiesitkös sen?”
Pudistin päätäni, sillä enhän minä moista tiennyt.
”Haluatko olla Luna?” Tyttö kysyi, ja minä nyökytin päätäni. Nyt minullakin oli nimi!

Nyt minusta oli tullut kuu, Luna. Mutta kuka minä olin ennen sitä?

Tyttö nousi ja nosti minut syliinsä. Hän käveli portaat alas ja asettui sitten makaamaan sohvalle. Minä sain nukkua hänen vieressään, kuluneen peiton alla. Nojasin tytön kylkeen ja kuuntelin tämän hengitystä. Tyttö oli lämmin, niin lämmin. Niin lämmin että se muistutti minua jostakin. Jostakin hahmosta, joka oli usein istunut hännällään ja laulanut laulua, juuri ennen unen tuloa. Sekin oli ollut lämmin.

Lämmin

Kommentit:

Chidori

23>
Ristiriitaisten tunteiden sävyttämien kohtauksien lisäksi tämä oli rennosta puuhastelusta koostuva oleskeluluku, jossa päästiin tutustumaan hyvin kahteen upouuteen tiimiläiseen. Jokseenkin yllätyin, kuinka paljon Ayame välittääkään Amberista kaltoinkohtelusta huolimatta. Reppana ja surullinen hahmo, joka haluaa sinisilmäisyyttään olla mieliksi selkeästi välinpitämättömälle ja manipuloivalle henkilölle. Mielenkiintoista päästä seuraamaan, miten Ayame lähtee sopeutumaan Miwan tiimiin! Odile yritti palauttaa Buizelin maan pinnalle kertomalla entisestä omistajastaan Sakikosta. Samalla selvisi myös, miksi Odile lähti kiirehtien rannalta pari lukua (?) takaperin.

Luna taas on supersöpö vahvistus tiimin pikkuisiin! Saa nähdä, kuinka tuon hahmo tulee kehittymään jatkossa ja millaisen roolin Luna ottaa itselleen Miwan tiimissä. Pichun ja Miwan yhteiset hetket olivat tämän luvun hellyyttävimpiä kohtauksia, etenkin Lunan nimeäminen, joka herätteli ihanan nostalgisen flashbackin saagan ensimmäiseen lukuun. :’) Oikein sympaattinen tarina kaikkinensa!

Bellatrix +4op, Lolita +1lvl +1op, Luna +3lvl +3op, Candy +2lvl +3op, Ayame +2lvl +1op. Rahaa 85pd:tä. Lunan Easter Eggistä paljastuu valkoinen kukka! Mikäli muuten haluat hyötyä Exp.Sharesta, kannattaa se siirtää Lolitalta jollekin pienitasoiselle tiimiläiselle, sillä Shuppet on jo ylittänyt tiimin keskitason (ennen tarinapalkkiota ~19)….ellet siis ole näin jo tehnyt jonkin kouluttajakirjan viestin yhteydessä ja asia on vaan jäänyt minulta huomaamatta, eh.

Aurora #14 > Muuan kivikasa

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu lokamarraskuussa 2015.

En halua olla täällä. Haluan pois. Täällä on hirveää. Minua pelottaa. Tiedän ettei tuo oikeasti halua minua tänne, se pyydysti minut vain siksi koska satuin olemaan siinä. Tahdon ulos täältä. Tässä poképallossa on ahdasta. En saa henkeä. Pelottaa. Pelottaa! Tahdon juosta, paeta, kuka tahansa kävisi uudeksi kouluttajakseni, kuka tahansa. Oikeastaan minulla oli ollut jo kaksi kouluttajaa, mutta kun en pitänyt siitä edellisestä. En saanut juosta. Mutta halusin juosta, pois, kauas täältä. Jossain täytyi olla mukaviakin ihmisiä. Ensimmäinen kouluttajani ei antanut minun juosta, eikä antanut tämä nykyinenkään. Mikä minä olin hänelle? Arvoton pokémon, ja vain siksi etten ollut muuta kuin tylsän harmaa kivikasa. Joskus lohduttauduin ajattelemalla vanhoja hyviä aikoja, kotona route 107:llä, tai siksi se nainen pokémonhoitolassa oli sanonut kotiani. Olin niin hidas, että jäin heti kiinni. Ainoa toivoni oli saada hyväsydäminen kouluttaja, kärsivällinen kouluttaja, joka kestäisi kömpelyyteni. Ensimmäinen kouluttajani ei ollut järin kärsivällinen, mutta häneltä minä sain tämän sinisen huivin, jota kannan kaulassani, ja samoin tämän pienen kulkusen. Sen takia halusin uskoa, että hän välitti minusta edes vähäsen. Mutta sitten minä vain jäin poképallon vangiksi ikuisesti. Ruokaa saadessani pääsin ulos, ja kerran minä karkasin. En vain halunnut löhötä pallossa, vain siksi että olin heikko. Mutta ei siitä paosta mitään tullut, jäin pian kiinni uudelle kouluttajalle, tälle. En tiedä, miksi hän edes vaivautui ottamaan minut kiinni. Sillä hän ei pitänyt minusta. Hän väheksyi minua, koska olin tylsän harmaa kömpelys. Sain vain olla koristeena pallossa. Se ei ollut reilua. Hän kutsui minua vain kivikasaksi, vaikka oli minulla nimikin. Nimi, jonka ensimmäinen kouluttajani oli minulle antanut. Se oli Rhydo, ei järin omaperäinen nimi, mutta nimi kuitenkin. Huokaisin kuulumattomasti. Tämä vankila tukahdutti kaikki äänet.

Eilen oli tapahtunut jotain kauheaa. Se kummitteli vieläkin mielessäni, en saanut pyyhittyä sitä pois, vaikka kuinka yritin. Olin ollut aikeissa hiipiä ruokatauon turvin pois. En halunnut kuulua tälle roistolle, en halunnut olla osa hänen pakkomielteistä shinyjen pyydystysretkeään. Hänellä sitä paitsi oli jo kuusi shinya, mihin hän minua, täysin normaalia kiven harmaata Rhyhornia tarvitsisi? Hänellä oli Stark, shiny Machoke, hänen suosikkinsa, ja kasa muita, jotka joko pitivät hänestä, tai sitten palvelivat häntä pelon vallassa. Hän, Kaname oli kaiketi hänen nimensä, oli arvaamaton. Oli hän kerran potkinut minuakin, mutta se ei tuntunut juuri missään, kiitos kovan kivisen kuoreni, ihoni, miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Poika-paran varvaskin oli tainnut murtua siinä rytäkässä. Se oli kuulemma minun vikani.

”No ei kukaan pakottanut häntä potkimaan sinua.” Oli muuan läpikulku matkalla oleva hattupäinen Fletchinder tokaissut.
”Minun kouluttajani ei potki ketään meistä.” Tuo oli vielä lisännyt keikkuessaan puun oksalla. ”Hänessä on ehkä hiukan roiston vikaa, mutta hän on kiltti.”
”Roistot ovat pahoja.” Minä tuumasin.
”Montako roistoa olet tavannut?” Fletchinder kysyi hieman nokkavasti.
”Vain tuon.” Minä sanoin hiljaa.
”Kaikki eivät ole samanlaisia.” Fletchinder huomautti. ”Meistä pidetään hyvää huolta, saamme ulkoilla päivittäin ja meidät ruokitaan.”
”Saatteko oikeasti ulkoilla päivittäin?” Minä kysyin.
”Joo. Hän ei tykkää pitää meitä palloissa, vaikka meitä onkin monta.” Fletchinder visersi.
”Kuinka monta?” Minä kysyin.
”Kuusi ja kaksi vauvaa.” Fletchinder sanoi. ”Tai oikeastaan vauvoja on kolme, jos Yoru lasketaan mukaan.”
”Onko shinyja?” Minä tiedustelin.
”Kaksi, Yoru ja Odile.” Fletchinder sanoi.
”Sitten teidän kannattaa lähteä viipymättä.” Minä varoitin. ”Kouluttajani on paha mies, joka metsästää shinyja, eikä välitä, jos ne kuuluvat toisille.”
”Onko se niitä Rothin tyyppejä?” Fletchinder kysyi.
”En minä vaan tiedä, mutta paha hän on.” Minä kerroin.
”Minun kouluttajani lähetti minut tarkastamaan, mitkä polut ovat turvallisia kulkea.” Fletchinder selitti. ”Kuulimme näet, että täällä hiiviskelee joitain hämäriä tyyppejä.”
Hämärä kyllä puki tuota kaveria, kuin nenä päähän. En itsekään tiennyt hänestä mitään, enkä usko että halusinkaan tietää. Höristin korviani, kuulin vaimeaa kahinaa. Se ei ollut mitenkään erikoista, olihan tämä metsä ötököiden pesä. Mutta tämä rapina ei kuulostanut pienten jalkojen tepsutukselta. Se kuulosti kavioiden kopseelta.
”Kuule sinun pitää lähteä nyt.” Sanoin nopeasti. ”Se tulee!”
”Kuka tulee?” Fletchinder kysyi.
Mutta vastaukseni hukkui kavion kopseeseen, paikalle rynnisti komea Gigafarig, eräänlainen psyykkistyypin pokémon, joka oli sen pojan valttikortti.
Kuten kaikki muutkin hänen tiiminsä arvoiset jäsenet, oli tämäkin yksilö shiny, sen kaviot, turpa sekä selän piikit olivat kirkkaansiniset, ja sillä oli häijy katse silmissään.
”Siinähän sinä olet, senkin hyödytön Rhyhorn.” Hän totesi mairealla äänellä. En voinut muuta kuin suunnata katseeni maahan. En tiennyt mitä voisin sanoa. Ei minun statukseni sillä kuitenkaan paranisi.
”En tajua miksi isäntä edes vaivautuu.” Girafarig sanoi. ”Ethän sinä osaa mitään.” Sen jälkeen Gigafarig teki tavanomaisen kutsuhuutonsa, sen millä pokémonit yleensä käyttivät lajitoverien tai kouluttajan kutsumiseen. Tuon huudon hattupäinen Flethinderkin tiesi, joten se lehahti korkeammalle oksalle tarkastelemaan tilannetta. Ole kiltti ja mene, ennen kuin se miekkonen tulee. Mutta ei hän minnekään mennyt. Sitten se miekkonen saapasteli pusikon poikki, rikostoveri Norio seurasi perässä. Se mies katsoi minua tuimasti harmailla silmillään, hän pelotti minua.
”Vai yritit sinä mokoma karkuun.” Mies puhisi. ”Eihän se vetele, vaikken minä sinulla mitään teekään.”
Hän katsahti Girafarigiin merkitsevästi.
”Psybeam.”
Ne vielä sanovat, etteivät psyykkistyypin iskut muka juuri satu, eivät ole varmaan koskaan saaneet tuta sellaista. Huusin tuskasta, sillä säde jonka tuo viheliäinen olento ampui minua kohti, järisytti koko kehoani, jos näissä lyhyissä koivissani olisi ollut polvet, olisin varmaan kaatunut niiden varaan.
Sitten Fletchinder liikahti, lintu oli istunut hiljaa tähän hetkeen asti, mutta jostain syystä hän liikahti. Ehkä hän säikähti niin, että aikoi lentää pois, ehkä hän halusi jotenkin olla avuksi, mutta liikkua sen ei olisi pitänyt.
”Kas vain.” Kaname sanoi lähes miellyttävällä, lipeällä äänellä. ”Ettei vain oltaisi saatu kyttiä peräämme.”
”Mistä sinä niin päättelet?” Norio kysyi.
”Tuossa puussa istuu Fletchinder.” Kaname sanoi, osoittaen sitten ylös oksalle.
”Katsos mokomaa.” Norio hymähti. ”Onkohan se villi?”
”Ei.” Kaname totesi. ”Se on jonkun. Sillä on hattu päässä. Eikä tuo laji viihdy tässä metsikössä.”
”Jos se on eksynyt.” Norio ehdotti, hän kun oli kaksikosta se naiivimpi.
”Joku kyttä sen on tänne lähettänyt.” Kaname irvisti. ”Anna mennä, Brutus.”
”Lennä pois, nopeasti!” Rääkäisin kipuni lomassa. En tiedä saiko hän puheestani selvää, mutta kun Fletchinder viimein nousi siivilleen, sai lintu tuta ehdan thunderboltin. Brutus, oli se Girafarig, sadistinen otus, hän olisi varmaan käyttänyt tuota temppua minuunkin, mutta sain kiittää olemustani siitä, ettei sähkö tehonnut minuun. Mutta Fletchinder sen sijaan otti iskun kovin raskaasti, hän ei ollut maa-tyyppiä, se sattui häneen kovasti. Voin yhä kuulla tuon ystävällisen linnun tuskan huudot korvissani. Mutta tuo ei ollut pahinta mitä ne tekivät hänelle. Pahin oli se, kun Kaname käski Starkia vääntämään linnun toisen siiven sijoiltaan, ettei lintu voisi lentää omistajansa luo. Ja minun piti kuunnella kun Fletchinder huusi kivusta, eikä pystynyt pakenemaan. Jokin niksahti, ja pian sen jälkeen Stark, muskelimassaa täynnä oleva vihreä Machoke rääkäisi kivusta, sillä Fletchinder oli nokkaissut häntä silmään. Se oli tarpeeksi, jotta lintu pääsi irti Starkin puristusotteesta. Jotenkin hän pääsi ilmaan, lentäen haparoiden, kömpelösti, jonnekin. Kouluttajansa luo kaiketi.
”Se karkasi.” Norio totesi.
”No ei se tuossa kunnossa kauas pötki.” Kaname toisti itsevarmasti, ennen kuin kääntyi katsomaan minua. ”Ja sinä rumilus saat pysyä pallossasi muutaman päivän, ilman ruokaa!” Silloin jouduin tänne.

 Minun kouluttajani ei potki ketään meistä. Kaikki eivät ole samanlaisia. Meistä pidetään hyvää huolta. Saamme ulkoilla päivittäin. Sen ystävällisen olennon sanat kaikuivat korvissani, hänen elämänsä kuulosti paratiisilta, taivaalta. Ehkä hän olikin jokin sanansaattaja, hyvä enkeli, jonka jumalamme Arceus oli lähettänyt. Huomasin itkeväni, kyyneleet putoilivat pallon, vankilan lattialle. Minäkin haluan hyvän kouluttajan, haluan että minua rakastetaan. Oliko se liikaa pyydetty? Oliko? Kertokaa se minulle, olkaa niin hyvät..

Sitten tapahtui ihme, jotenkin pallo aukesi.
”Mitä ihmett..”
”Ei mikään ihme, vain minä.” Vastasi vekkuli ääni, tytön ääni. Palloni lojui purppuraisen kissanpennun jalkojen juuressa ja tämä virnisti.
”Kuka sinä olet?” Minä kysyin.
”Niin, kukakohan?” Purrloin naurahti. ”No, en ainakaan yksi niistä tolloista, jolle sinä kuuluit.”
”Sinä olet tavallisen värinen.” Minä huomautin.
”Niin, eli sitä roskaa vain.” Sanoi kissanpentu. Sillä oli siniset silmät. ”En ole missään vaarassa, koska olen tavis.”
”Älä ole niin varma, jos isäntä näkee sinut..” Minä varoitin.
”Vai että isäntä!” Purrloin tuhahti. ”Kutsutko sinä sitä hirviötä isännäksesi?”
”No, hän omistaa minut..” Sanoin hiljaa.
”Joten se tekee hänestä isännän?” Kissa tuhahti. ”Minua ei omista kukaan ja olen ylpeä siitä.”
”Päästitkö minut ulos vain saadaksesi kehuskella tuolla?” Minä kysyin.
”Näytit vain tarvitsevan auttavaa tassua.” Kissa hymähti. ”Olisit kiitollinen.”  
”N-Niinhän minä olenkin.” Minä änkytin. ”Mutta minne minä menen? Isäntä nylkee minut..”
”Olet periaatteessa kiveä, vai mitä?” Purrloin keskeytti. ”Sinun nylkemisesi saattaa olla vaikeaa.”
”Mutta en voi palata isännän luo, minne minä menen?” Minä kysyin, äsken saatoin olla surullinen kohtelustani mutta, nyt aloin olla epätoivoinen. Minne minä nyt menisin?
”Mene minne huvittaa.” Purrloin vastasi yksinkertaisesti. Eipä tainnut villiä pokémonia paljon kesyyntyneen Rhyhornin huolet liikuttavat.
”Voisin mennä kotiin.” Minä tuumin. Mutta missä päin koti oli? Kuinka kauas minut oli tuotu rakkaasta kotimetsästäni?
”Missä sinä asut?” Purrloin kysyi. Jouduin kelaamaan muistiani taaksepäin, mikä sen paikan nimi olikaan? Miksi ihmiset sitä kutsuivat?
”Route 107 se taisi olla.”
”Sitten se on kaukana.” Purrloin sanoi. ”Olen nähnyt kartan olohuoneen seinällä, se on kauempana kuin Marble City.”
”Sittenhän sinäkin kuulut jollekin.” Minä sanoin.
”No en tasan kuulu, minun äitini kuuluu jollekin hämärä Hemmolle!” Purrloin suutahti. ”Minä vain asun siellä!”
”Selvä on.” Vastasin innottomasti. ”Kuinka kaukana minun kotini on?”
”Kaukana.” Purrloin vastasi epämääräisesti. ”Metsän takana on merenrantana kaupunki.”
Jos olisin voinut nyrpistää nenääni, olisin sen tehnyt, sillä en pitänyt vedestä yhtään sen enempää kuin tuo kissakaan – siis jos se yleistys piti paikkansa.
”On se alku.” Kissa sanoi. ”Tuletkos mukaan?”

Ei minulle jäänyt paljoakaan vaihtoehtoja. Tai no, olisinhan voinut jäädä seisomaan tähän aina siksi kunnes se miekkonen löytäisi minut, mutta sitten hän vain käskisi Brutuksen tappaa minut. Oli paljon järkevämpää seurata pientä Purrloinia, vaikken edes tiennyt sen aikeista. Pikku kissa käveli rivakasti ja tottuneesti apiloiden peittämällä maalla, mutta onnistuin jotenkin kompuroimaan sen perässä.
”Miksi sinä olet täällä?” Minä kysyin.
”Äitini pitää erästä kouluttajaa hyvin suuressa arvossa.” Pikku Purrloin kertoi. ”Hän puhuu aina vain tästä kouluttajasta, joten päätin tulla itse katsomaan.”
”Mistä tiedät, että hän on täällä?” Minä utelin, yrittäessäni nykäistä apilamättään vangiksi jäänyttä koipeani ylös.
”Tiedänpähän vain.” Purrloin vastasi nenäkkäästi, se ei kuitenkaan saanut minua vakuuttuneeksi. Kuljimme puiden lomasta, sain tuon tuostakin tapella noiden viheliäisten apilamättäiden kanssa, jalkani upposivat niin syvälle niihin, että jouduimme tuon tuostakin pysähtymään, koska minun oli revittävä jalkani irti mättäästä joka yritti viedä kaikki neljä lyhyttä koipeani mukanaan.
”Emmekö voisi kävellä polulla?” Minä ähkäisin, kyllästyttyäni tähän farssiin.
”Haluatko ottaa sen riskin, että entinen kouluttajasi näkee sinut?” Purrloin virnuili.
”En!” Muutin mieleni, mieluummin tämä kuin se. Kävelimme jonkin aikaa, kunnes eteemme tuli varsin leveä polku. Kissa hyppäsi muina miehinä, tai no tyttöinä pois apilaviidakosta. Pysähdyin niille sijoilleni.
”Tule nyt.” Kissa sanoi. ”Ei enää ole vaaraa.”
”Oletko varma?” Minä kysyin epäröiden.
”Olen, olen.” Purrloin vakuutti. ”Hän on ihan tässä lähellä.

Pian se kuultiinkin. Ei se mitään uutta minulle ollut. Kaname siellä huusi.
”Näin monta shinya! Pian ne ovat kaikki minun!”
”Kuka teistä mulkeroista pahoinpiteli pokémonini?” Topakka ja selvästi tytön ääni huusi.
”Tulimme ajoissa.” Kissa kehräsi. Se kiipesi läheiseen puuhun saadakseen paremman näköalan. Minä en halunnut nähdä mitään, päätin piiloutua edessä olevaan pusikkoon niin hyvin kuin suinkin kykenin. Eiväthän ne piikit minun kivikovaa ihoani läpäisseet.
”Älä anna niiden viedä minua!” Piipitti pieni turkoosinvärinen pallo sen tytön sylissä, joka oli tarpeeksi huono-onninen törmätäkseen Kanameen. Pahaksi onneksi tyttö oli vieläpä ihan yksin. Tai ei yksin. Tytöllä oli Nidorino vierellään. Nidorinolla oli samanlainen huivi kuin minullakin. Nyt kun katsoin tarkemmin, tytöllä oli monta pokémonia sylissään, ja yksi päässään. Päässä oleva oli harvinaisen pieni ja intoa puhkuva Shuppet, ei shiny. Mutta tytön vasemmalla hartialla istui pinkin violetti Murkrow, hyvin pieni muihin näkemiini Murkrowhin nähden, mutta shiny mikä shiny. Kaname tahtoisi sen itselleen. Samoin kuin tuon turkoosin pallon. Ja sen oikealla hartialla istuvan pörröisen valkean toukan, se oli ehta shiny. Maassa Nidorinon kanssa seisoi kaksi muuta pokémonia, toinen oli Purrloin ja toinen pörröinen tavallisen värinen Zorua.
”Olet aika söpö.” Kaname sanoi tytölle. ”Jos luovut noista shinyista, tarjoan sinulle sapuskat Peacock Cityssä.”
”Haista sinä jätkä paska!” Tyttö huudahti, saparot tuulessa hulmuten. ”Sinäkö olet se kusipää joka vahingoitti pokémoniani?”
”Kerron, jos annat nuo kauniit shinysi minulle.” Kaname virnuili. ”Ehkä.”
”Pysy sinä vaan omalla puolellasi, Lurkki!” Nidorino huusi ja alkoi kaapia apilaista maata. ”Tai teroitan sarveni sinuun!”
”Kuules pikku paskakasa..” Tyttö näkyi puristavan kätensä nyrkkiin ja astui uhkaavasti askeleen eteenpäin. Hänen ei pitäisi tehdä tuota. Kaname näytti ehkä vaarattomalta, mutta tiesin, että hän kyllä osasi olla julma, jopa lajitoveria kohtaan. Mutta hän hymyili tytölle. Pitiköhän Kaname tästä?

”Etkö aio luopua noista?” Kaname kysyi, muka pöyristyvällä äänellä.
”Hanki itse omat!” Tyttö tiuskaisi.
”Sääli.” Kaname totesi, hän otti vyöltään kaksi pokepalloa. ”Joudun ottamaan ne väkisin.”
”Yritä vain, jos voit!”
Ei, ei tuota. Et saa tehdä tuota, suututat hänet vain. Sitten hänestä tulee julma. Kaname heitti pallot kevyesti ilmaan, ne avautuivat osuessaan apiloiden peittämälle maalle. Stark, shiny Machoke pullisteli lihaksiaan kun Akai, Shiny Cranidos murahteli.
”Minä hoidan tämän!” Sanoi Nidorino astuen kouluttajansa eteen, tätä suojellakseen.
”Latua, Rinkeli!” Zorua huusi, juosten Nidorinon jalkojen alta.
”Trix, odota!” Tyttö huusi pokémonin perään, mutta eihän pieni kettu kuunnellut.
”Terve muskeli-Masa, pannaanko löyhkäämään?” Pieni Zorua heitti ilkikurisen katseen Machokeen ja vain tuhahti nenäänsä.
”Olen paljon sinua vahvempi, pentu. Kalpipas takaisin äitisi tykö, tai minun täytyy satuttaa sinua.”
”Pah, ikään kuin minä pelkäisin sinunlaistasi sittiäistä!” Zorua huudahti.
”Kunhan pidät huolen selkäkarvoistasi, Trix!” Nidorino huusi. ”Minulla ei ole aikaa pelastella sinua!”
”Kukaan ei pelasta sinua, könsikäs!” Akai mahtaili.
”Puhu vain omasta puolestasi!” Nidorino huusi takaisin. ”Sinut tässä löylytetään!” Nidorino käänsi hieman päätään, hän katsoi kouluttajaansa, hyökkäyskäskyä odottaen.
”Rigel, Peck! Trix, Omnius Wind!”
Katsoin kun Nidorino teki iskunsa, se juoksi ja upotti sarvensa Cranidoksen punertavaan, mutta kovaan ihoon. Kaname ei antanut väistymiskäskyä, sillä hän tiesi, että Nidorinon sarvi jäisi jumiin Cranidoksen ihoon, ja silloin Kaname käskisi Cranidoksen tehdä jotain häijyä.
Machoke sen sijaan sai käskyn siirtyä, mutta Zorua oli nopeampi kuin Kaname uskoi. Se kääntyi nopeasti kannoillaan, se loikkasi pienillä jaloillaan suoraan Machoken eteen ja löi sitä kovalla tuulenpuhurilla.
Machoke kirosi, sillä se oli lentänyt iskun voimasta maahan selälleen, sitä paitsi juuri tuon tyyppiset iskut tekivät siihen eniten vahinkoa. Yhdestä virheestä Kaname ei kuitenkaan hiiltyisi, sillä hän oli aikeissa tehdä jotain inhottavaa. Hän hymyili sitä hymyä, aina ajatellessaan sadistisuuksia.
”Akai, Stone Edge.” Äänessä ei ollut tunnetta, kuten tavallista. Se vain, oli. Akai iski Nidorinoa teroitetulla kivellä ohimoon, sellaisella voimalla, että se kyllä irrotti Nidorinon sarven sen ihosta, mutta samalla Nidorino lensi maahan selälleen. Hän ei oikein tahtonut päästä ylös asennosta, johon oli lentänyt, mikä antoi Akaille hyvän tilaisuuden käydä uudelleen vastustajansa kimppuun.
”Seuraavaksi Rock Slide.”
Tuskin kestin katsoa sitä. Olin melko varma, ettei tuo Nidorino ollut tehnyt kellekään mitään sellaista pahaa, että ansaitsi jäädä putoilevien kivien alle.
”Rigel!” Hänen kouluttajansa huusi. ”Rigel, oletko kunnossa?”
Nidorino puhisi kiukusta, hän nousi jalat täristen ylös, hän nosti etummaisen jalkansa yhdelle kivistä, saadakseen siitä tukea. Stone Edge oli repinyt hänen violettiin ihoonsa ikävän näköisiä repeämiä. Nidorino hengitti hengästyneesti, hitaasti.
”Jaksatko?” Hänen kouluttajansa kysyi.
”Ei tässä mitään.” Nidorino murahti. ”Tuollainen kivikasa ei tee muuta kuin hiukan kutittaa.” Nidorino kaapi jalallaan maata kuin Taurokset vauhkoontuessaan.
”Tee Toxic!”
”Juuri tuota vähän odotinkin.” Nidorino virnisti. Hän otti hitaan askeleen kohti Cranidosta, mikä merkitsi fossiilidinosaurukselle hyökkäyskutsua. Kaname ei kiinnittänyt paljon huomiota Akaihin, hän keskittyi nyt mukiloimaan pientä vikkelää Zoruaa.
”Tee Karate Chop!” Kaname määräsi. Stark tähtäsi iskun kohti Zoruaa, Zorua ei väistänyt. Hän iski hampaansa Starkin viuhuvaan nyrkkiin, eikä aikaakaan kun Machoke kiljahti tuskasta. Zorua päästi irti hänestä, puremajälki kipinöi pienistä salamoista. Tuo oli Thunder Fang.

”Rigel, tee Double Kick!” Pokémonien kouluttaja huusi.
“Selkis!” Nidorino vastasi, tehden u-käännöksen, hän juoksutti Akaita tarkoituksella edestakaisin myrkyttämällään maaperällä. Nidorino juoksi ympyrää, välillä hypähdellen pois maaperältä, ettei pyöriminen alkaisi pyörryttää häntä itseään. Mutta Akai oli Cranidoksena raskaampi, hitaampi kuin Nidorino oli, eikä se kyennyt ketteriin hyppyihin.
”Trix, Feint Attack!” Kouluttaja huusi. Stark ei ollut vielä päässyt jaloilleen, joten kun Zorua hyppäsi ilmaan ja laskeutui mahdollisimman raskaasti Machoken niskaan.
”Stark, älä anna sen isotella!” Kaname huusi. ”Se on pienempi, näytä mikä sen paikka on!”
Sen Machoke tekikin, se heitti Zoruan Vital Throwta käyttäen niskastaan.
”Tuon minä kostan!” Zorua sähähti. Hän nousi äkkiä, ja väisti seuraavan nyrkin iskun. Zorua iski takaisin tassun kärjillään, hän teki monta nopeaa iskua Machokeen, käyttäen Fury Swipesia oikein raivolla. Tällä välin Nidorino potki Cranidosta niin että tuntui.
”Frost Breath!”
Nidorino totteli kouluttajaansa, ja puhalsi suustaan hyistä, huuruista sumun näköistä ainetta, viimeistellen Starkin. Tässä vaiheessa voisi hyvin luulla, että Kaname olisi karjunut raivosta, mutta ei. Hän otti Akain poképallon esiin ja kutsui sen asukin takaisin. Saman hän joutui tekemään Starkille, joka pyörtyi kun Zorua oli saanut työnsä päätökseen. Zorua näytti ylpeältä. Mutta ei se ollut ohi. Ei voinut olla. Kaname kieltäytyi häviämästä, aina. Ja missä oli Norio? Ei hän ikinä poistunut parinsa rinnalta.
Sitten jostain lensi valkoinen Premier pallo, se tipahti suoraan Nidorinon eteen. Pallosta astui ulos ilkeän näköinen Sneasel. Hän oli Norion lempipokémon, Glacé nimeltään. Glacé virnisti häijysti, kun hänen kouluttajansa kompuroi läheisestä pusikosta esiin. Näkiköhän hän minut?
”Sori että kesti.” Norio pahoitteli. ”Vetääkö tämä likka sinua turpaan?”
”Vai tällaista roskasakkia täällä onkin.” Herkkä tytön ääni huusi jostain yläilmoista. Taivaalla leijaili värikäs Sigilyph selässään tyttö, jolla oli vaaleansiniset hiukset, joita tuuli tempoi minne sattui.
Tyttö loikkasi Sigilyphin selästä, ja jotenkin onnistui laskeutumaan suoraan jalkojensa varaan.
”Onneksi päätimme lentää metsän yli.” Tyttö huokaisi. ”Kuulimme ottelunne jo kaukaa.”
”Kuka hitto sinäkin olet?” Kaname kysyi.
”Ohi kulkija vain.” Tyttö virnisti. ”Calypso, tee Miracle Eye!”
”Ilomielin!” Sigilyph kujersi, ja loi terävän katseen Sneaseliin. Sigilyphin kouluttaja nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili pokémonille.
”Nyt, Psywave!”
”Sopii!” Sigilyph huudahti. Hän päästi silmistään violetin säteen, Sneasel yritti väistää iskun, mutta Sigilyph pystyi kääntämään sädettään ketterästi, niin että se osui suoraan Sneaselin selkään.
Sneaselin suusta karkasi korvia vihlova kivun huuto.
”Glacé!” Norio huusi Sneaselinsä nimeä. ”Sattuiko sinuun?”
”Alkakaa painua täältä.” Sinitukkainen tyttö sanoi.
”Ihan pian.” Kaname sanoi, samalla viekkaalla äänellä, kuten aina kun oli aikeissa ryhtyä varkaisiin. Hän oli jotenkin hiipinyt saparopäisen tytön taakse. Olisin voinut huutaa, että varo. Mutta minua pelotti. Jos Kaname saisi huomata minun karanneen, ja sitten minun kävisi köpelösti. Kaname oli pelottava. Hän nappasi saparopäistä tyttöä takaapäin kaulasta. Sellaista se on. Kaname näytti ihmisille hurmaavimman puolensa, paitsi silloin kun todella halusi jotain. Silloin hänestä tuli uhkaava. Hän nappasi tytön kuristusotteeseen, ja virnisti.
”Lähdemme heti kun saamme nämä shinyt.”
”Ei tule tapahtumaan!” Tyttö huusi. Mutta ei se Kanamea estänyt, kuten aina, hän näytti kiristävän otettaan. Hän yritti ottaa turkoosin pallon tytön sylistä vapaalla kädellään. Kun Kaname nosti pientä palloa, tajusin sen olevan pikkuinen Petilil.
”En tahdo lähteä minnekkään!” Petilil parkui.
”Jos olisin sinä, pitäisin ne rumat näppini itselläni.” Valkoinen karvainen ötökkä sanoi närkästyneenä ja iski pienet leukansa Kanamen käteen. Kaname päästi pienen Petililin otteestaan. Säikähtänyt Petilil tuikkasi vartalostaan, joko vahingossa tai ei Sleep Powderin itiöitä suoraan Kanamen kasvoille.
”Päästä mamma irti, ilkeä ihminen!” Pieni Shiny Murkrow raakkui. Pikkuinen räpytteli siipiään kömpelösti ja takoi Kanamen ohimoa korpin nokallaan. Normaalisti Kaname olisi hätistänyt moisen pois, yhdellä käden huitaisulla, mutta nyt näki selvästi että Sleep Powder teki tehtävänsä. Kaname alkoi hoippua, pieni Purrloin, paljon pienempi kuin tuo joka istui puussa raapi Kanamen käsiä. Ja pikkuinen Shuppet yritti tehdä Knock Off-liikettä Kanamen selkään.
”Hyvin menee, pikkusisko.” Puussa istuva Purrloin naurahti. Sitten Kaname päästi irti, ja kaatui tajuttomana maahan. Tyttö yski. Norio puolestaan oli lievästi sanottuna liemessä. Nidorino ja Zorua olivat saartaneet hänet.
”Calypso, hypnosis.” Sinihiuksinen tyttö sanoi. Sigilyph nyökkäsi ja lennähti kevyesti Norion luo. Kauhistunut poika katsoi eriskummallisen näköistä pokémonia. Sigilyph alkoi hehkua heikosti rauhoittavaa kalpean sinistä valoa. Norio kaatui polviensa varaan.
”Miwa, oletko kunnossa?” Sinitukkainen tyttö kysyi, kumartuen saparopäisen tytön puoleen.
”Joo, ei tässä mitään.” Saparopäinen tyttö köhi. ”Kiitos kaverit.” Hän silitti pienen Purrloinin päätä kiitokseksi. Kaname ei koskaan tehnyt meille noin.

Tyttö nousi takaisin jaloilleen, mutta vain kumartuakseen uudelleen. Näin miten hän putsasi Kanamen taskut perusteellisesti. Sitten hän siirtyi Nidorinon luo, Nidorino tarkkaili Noriota, mikäli tämä sattuisikin heräämään. Zorua puolestaan istui ottelupaikan keskellä röyhistäen ylpeänä rintaansa kun Shiny Murkrow, Shuppet ja Purrloin ympäröivät hänet kehuilla.
”Kai minusta on sittenkin tullut vahva.” Zorua totesi. Tyttö taputti Nidorinon päätä ja kehui tätä. Sitten hän teki saman minkä Kanamen taskuillekin.
”Mitä sinä teet?” Sinitukkainen tyttö kysyi ihmeissään.
”Eivät nämä roistot mitään kamoillaan tee.” Saparopäinen tyttö virnisti. ”Verotan vain saamistani traumista.”
Sinitukkainen tyttö nauroi tälle. ”Olethan sinä kunnossa?”
”Olen, olen.” Saparopäinen tyttö vakuutti. ”Mutta Odile ei taida olla.” Kouluttajan tulee aina tuntea pokémoninsa, ainakin niin minulle oli kerran sanottu. Tosin pieni Petilil parkui niin lujaa, pienestä koostaan huolimatta, että siinä kyllä ymmärsi että pienellä oli hätä.
”Ei hätää, Odile.” Petililin saparopäinen kouluttaja sanoi lempeästi, nostaessaan pienen pokémonin syliinsä.
”Kaikki on hyvin, pahalta sedältä on nyt kanttu vei.”
Tosiaan. Tämän jälkeen tyttö tunki kaiken sen, minkä oli kahden tajuttoman miehen taskuista kaivanut. Ja se olikin hyvä, sillä nyt paikalle juoksi uusi ihmisjoukko, Growlithe kärjessä. Nuo taisivat olla niitä poliiseja, poliiseillahan oli yleensä tuollainen oranssi pokémon kaverina.
”Miwa, et olisi saanut lähteä yksin!” Huusi poika, jolla oli tummansiniset kiiltävät hiukset.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Toinen poika huusi heti perään, sellainen jolla oli hassut violetit hiukset.
”Ei tässä mitään ihmeellistä.” Saparopäinen tyttö sanoi. ”Azuran pokémon nukutti nuo ääliöt.”
”Minäkin, minäkin!” Zorua huudahti juostessaan kouluttajansa luo. Karvapallo alkoi pomppia innoissaan.
”Miwa näitkö miten hyvä olin? Näitkö?” Nidorino puolestaan pyöritteli silmiään Zoruan innokkuudelle.
”Hyvä, Trix.” Zoruan kouluttaja kumartui pienen ketun puoleen ja silitti Zoruan päätä hellästi.
”Hyvin tehty.”
Sydäntäni puristi, kun katsoin miten tuo ihminen kääntyi Nidorinon puoleen ja silitti lihaksikasta pokémonia korvien välistä, kehuen. Ja sitten se kun pieni, haparoiden lentävä shiny Murkrow liihotti tytön olalle ja painoi poskensa vasten kouluttajansa poskea.
”Yoru ei anna mammalle sattua mitään, Yorusta tulee vahva! Yoru suojelee mammaa!” Murkrow julisti ujolla korkealla äänellä.
”Minäkin olin urhea äiti!” Pieni Purrloin sanoi puskiessaan itseään kouluttajansa jalkoja vasten. Karvainen ötökkä istui Purrloinin selässä ja pomppasi sitten kouluttajansa säärelle ja kipittää siitä sitten tytön hartialle. Ötökkä tervehti turkoosia Petililiä painamalla poskensa Petililin poskea varten. Pieni Shuppet liisi nopeasti, ilmestyen kuin tyhjästä muun joukon luo, pikkuinen asettui mukavasti kouluttajansa pään päälle.
”Mutta tuohan on Sigilyph!” Pinkkihiuksinen tyttö huudahti. ”Että ne ovat rumia!”
”Ei Calypso ole ruma!” Sinihiuksinen tyttö kivahti. ”Se on erikoinen!”
”Erikoisuus on hyvästä!” Pienempi tyttö, jolla oli tälläkin siniset – mutta tummemmat hiukset huusi. ”Etenkin koordinaattorikilpailuissa.”
”Totta.” Toinen sinihiuksinen tyttö hymyili pienemmälle.
”Minusta tuo pokémon on hyvännäköinen.” Totesi saparopäinen tyttö.

Katsoin vielä hetken, miten saparopäinen tyttö silitteli ja kehui kaikkia pokémonejaan, ja miten pokémonit osoittivat hellyyttään, ystävyyttään kouluttajalleen. Pieni Purrloin kehräsi kovaan ääneen, Murkrow raakkui iloisena. Ei, ei se ole koskaan ollut tuollaista, ei kellekään meistä. Minua itketti. Tuntui pahalta katsoa tuota.
”Auts!” Se isompi Purrloin oli hypännyt alas piilopaikastaan, ja laskeutunut kynsineen kaikkineen otsalleni. Ei se oikeastaan sattunut, yllätyin vain. Tämän jälkeen se vekkuli otus kiirehti jonnekin piiloon, minä taas jäin. En pystynyt liikuttamaan niveltäkään. Olin väsynyt ja joka paikkaa särki.
Sitten se saparopäinen tyttö tuli, Nidorino ja Zorua vieressään, sylissään Purrloinin pentu ja se turkoosi Petilil, olillaan shiny Murkrow ja valkoinen ötökkä ja päässä keikkui pieni Shuppet.
”Hei, kukas siinä on?” Saparopäinen tyttö hymyili minulle lempeästi tuota kysyessään. Se oli minulle liikaa. Purskahdin itkuun.
”Älä itke, ei äiti tee pahaa.” Purrloin miukui.
”Mamma on kiltti!” Raakkui Murkrow.
”Sehän käyttäytyy kuten Odile.” Zorua naureskeli.
”Onko sinut hylätty?” Se turkoosi Petilil kysyi. Pieni sipuli pomppasi kouluttajansa sylistä maahan. ”Älä itke, Miwa pitää huolta sinustakin. Hän on kiltti.”
”Se on Rhyhorn!” Huudahti pieni sinitukkainen tyttö, joka kurkisteli minua saparopäisen tytön takaa. ”Onpa hassua. Rhyhorn on kivi ja maa-tyyppiä, eikä niitä asu täällä.”
”Onkohan se eksynyt?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”En usko.” Sanoi poika, jolla oli violetit hiukset. ”Sillä on huivi kaulassa. Lienee hylätty.”
”Hylätty?” Saparopäinen tyttö kysyi.
”Se on huonossa kunnossakin.” Se isompi sinihiuksinen tyttö totesi.
”Meidän pitäisi viedä se pokémon centeriin.” Sanoi poika jolla oli kiiltävät siniset hiukset.

”Mikä teillä kestää?” Pinkkihiuksinen tyttö huusi metsän rajalta. ”Lähdetään jo!”
”Pysy housuissasi, Sakura!” Violettitukkainen poika huusi tytölle.
”Jaksatko kävellä?” Saparopäinen tyttö kysyi. En oikein nähnyt eteeni, kyyneleet olivat sumentaneet näköni. Yritin nostaa jalkaani, mutta kompastuin ja löin naamani apiloiden peittämään maahan.
”Sehän kävelee kuten Rigel!” Zorua nauroi.
”Suus kiinni!” Nidorino ärähti.
”Rigel auta sitä kävelemään.” Saparopäinen tyttö käski, ei kuitenkaan kuten Kaname. Se oli ystävällinen käsky.
”Sinäkin, Orion.” Poika jolla oli tummansiniset hiukset käski Growlitheaan. Molemmat asettuivat kiinni kylkiini, minua tukeakseen. Minua pelotti, että saisin osuman Nidorinon piikeistä.
”Minun piikkini eivät pysty ihoosi.” Tuo totesi.
”Miksi sinä itket?” Growlithe tiedusteli. ”En minä pahaa tee, Rigelistä en tosin mene takuuseen.” Nidorino murahti moiselle kommentille.
Itkin koska en voinut muutakaan. Liikkuminen oli hidasta, mutta varmaa, ihmisetkin odottivat että pääsisimme siirtymään kohti metrien päässä häämöttävää metsän rajaa.
”Jaksatko?” Saparopäinen tyttö kysyi. Se sai minut itkemään enemmän. Hän kysyi että jaksanko minä, vain muuan kivikasa liikkua.
”Ei enää ole pitkälti.” Pieni sinitukkainen tyttö vakuutti. Kävelimme hitaasti, kuulin sen pinkkitukkaisen tytön marmattavan, hän halusi pois metsästä.
Sitten muistan lämmön, auringon harmaalla ihollani. Oli kirkasta. Aurinko paistoi. Katsoin näkymää, edessämme avautui näkymä kaupungista, rannasta jota ympäröi kullankeltainen hiekka, aina siihen asti kunnes sinistäkinsinisempi meri tuli vastaan. Oli todella..
”Kaunista.” Sanoi saparopäinen tyttö. Juuri niin, oli kaunista. Tunsin lämpimän kesätuulen kasvoillani, se tuntui ihanalta.

Kun heräsin seuraavan kerran, makasin punaisella pehmustetulla penkillä. Saparopäinen tyttö istui vierelläni. Hän hymyili minulle.
”Ei mitään hätää, täällä sinusta huolehditaan kunnes jaksat taas.” Hän silitteli otsaani, ja näytti hieman hämmentyneeltä.
”Vau, sinun ihosihan on lämmin! Vaikka olet kivi-tyypin pokémon.” Sitten tyttö naurahti. ”En ole kovin kokenut pokémonien kanssa. Siksi en osannut arvatakaan että kivi-pokémonien iho voisi olla lämmin.” Hän silitti kasvojani lempeästi. Silmäni alkoivat taas vuotaa. Minua väsytti. Silmäni eivät jaksaneet pysyä auki. Olin ihan poikki. Annoin niiden sulkeutua. Olin iloinen, edes hetken. Jos silmäni sulkeutuisivat nyt lopullisesti, olin sentään saanut kokea hetken sellaista hellyyttä, jota minulle ei aiemmin oltu suotu.

Kommentit:

Chidori

14 >
Ei jessus mikä tarina! Right in the feels. ;;;____;;; Älä itke Rhydo, ei mitään hätää enää! Rhydon tarina saattoi olla paikoin ehkä vähän ylidramaattinen ja klisee, mutta silti hirmu koskettava ja hienosti kuvattu. Sympatiat täysin muuan kivikasalle! Voisi melkeinpä sanoa, että tämä on tähänastisista tarinoistasi kokonaisuutena ehdottomasti vahvin. Hyvää työtä. o/

Ottelun sanailut olivat taas jälleen sitä tuttua ja taattua, hulvatonta Miwa-laatua. 😀 En ole varmaan ikinä nauranut hoitotarinassa millekään niin paljon kuin Trixin ”Latua, Rinkeli!”-huudahdukselle. Letkautuksien jalo taito! Mielenkiintoista muuten, että tarinan kuvioihin tuli mukaan toinenkin rikollisorganisaatio. 😮 En sitten tiedä, oliko tämä shinyjen pokémonien kaappaamiseen keskittynyt posse ainoastaan väliaikainen tapaus.

Tarinassa ilmeni muutamana sivuseikkana yllättävän mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten kivipokémonien lämmin iho ja se, millaista pokémonien oleskelu palloissa on. Itse olen aina ajatellut, että pokémonit vaipuisivat jonkinlaiseen horrokseen, kun ne kutsutaan takaisin. Ajatus siitä, että pokémonit olisivat tietoisesti vangittuna palloissaan on aika karu. :< Ei ihme, että jotkut pyrkivät sieltä jatkuvasti ulos!


Rigel +2lvl +2op, Splinter +2lvl +1op, Trix +2lvl +2op, Yoru +1lvl +1op, Odile +5op, Ilse +1lvl +1op, Lolita +1op, Sora +1op, Rhydo +3lvl +2op, Winona +1lvl. Rahaa 85pd:tä.

Aurora #12 > Näytä kyntesi, Trix!

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu Kesäkuussa 2015.

Sinne kaatui Roselia. Miwa varmaankin juoksi halaamaan Rigeliä, ja Odile sekä Yoru varmaan onnittelisivat mörökölliä. Mutta minua ei onnittelisi kukaan. Minä epäonnistuin, vaikka yritinkin parhaani. Annoin kaikkeni, mutta se ei riittänyt. Mikä minussa oli vikana? Mikseivät hyökkäykseni olleet yhtä tehokkaita kuin Splinterin tai Mörököllin? Miksen ollut yhtä nopea? Johtuiko se lyhyistä jaloista? Katsoin vihaisena poképallon seinää, tahdoin täältä pois, mutta kun sattui. Kaipa se lehti-isku oli tehnyt minuun pahempaa vahinkoa, kuin luulin. Olin aina kuullut kaikista sydämettömistä kouluttajista, jotka hylkäisivät pokémoninsa, kun nämä hävisivät jonkun tärkeän ottelun, mutta minä ainakin uskoin Miwan tykkäävän minusta. Minusta tuntui, ettei tämä poképallo ollut äänieristetty, sillä kuulin Miwan askeleet ruohikolla, hän keskusteli mukavia salipäällikön kanssa. Hän tiedusteli, olisiko salipäällikön joku pokémon kunnossa. Salipäällikkö vakuutti, että olisi.
Pitäisi kai olla iloinen siitä, että saatiin sentään se salimerkki, mutta pitikö juuri minun hävitä otteluni? Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Näin mielessäni Quartz Canyonin yöllä, se oli juuri se yö. Se yö, jolloin minut löydettiin. Oli kuumetta, ja mustelmia, joita ei näkynyt mustan turkin seasta. Mutta se mummeli, siellä hoitokodissa huomasi ne. Tahdoin pois sieltä, joten heittäydyin hankalaksi. Yritin karata ja ärsytin kaikkia, siellä näkemiäni pokémoneja. Ja jos niillä oli pokémoneja, ärsytin myös niitä, eikä minusta pitänyt kukaan. Enkä halunnut tulla pidetyksi, halusin vapauteni, vaikken tiennytkään, mitä sillä tekisin. Sitten tulivat Miwa, Rigel ja äänekäs Splinter. Miwa oli ensimmäinen, joka ei sivuuttanut kiusantekoani, tykkäsin Miwasta, kun hän alkoi jahdata minua ympäri Mindaro Townia, se oli hauskaa. Ihan kuin uusi leikki. Siksi minä kai lähdin niiden mukaan, jotta saisin leikkiä. Ja minulla onkin nyt monta leikkikaveria, mutta eniten tykkään leikkiä Miwan kanssa, kun hän ärsyyntyy niin helposti. Sitten siirryttiin vähän meluisempaan paikkaan, jossa oli lämmin. Taidettiin tulla pokémon keskukseen. Höristin korviani, kuullakseni paremmin, mitä ympärillä tapahtui.
”Vilkaisisitko pokémonejani?” Miwa kuului kysyvän.
”Minun myös.” Salijohtaja lisäsi.
”Teillä taisi olla rankka ottelu.” Kolmas ääni sanoi, oletin sen kuuluvan hoitajalle. Miwa nosti meidät kaikki yksitellen tiskille, olimme kaikki palloissa, enkä pitänyt siitä. Halusin ulos. Mutta siihen menisi vielä hetki, hyvin pitkä hetki. Takatassuni rummutti kärsimättömästi pallon lattiaa, ja kun ne viimein päästivät meidät pois, en turhia katsonut eteeni. Rynnistin kohti ovea, jos huutaisin tarpeeksi kovaa, kyllä joku tulisi avaamaan. Mutta kehoni ei sallinut minun jatkaa, yhtäkkiä alkoi vain sattua niin, etten edes pysynyt jaloillani.
”Äläs nyt intoile.” Hoitaja sanoi ja nosti minut kevyesti hoitopöydälle. ”Ei tässä kauan mene.” Hän vielä vakuutti. Hoitopöytä oli oikeastaan ihan mukava, tosi pehmeä ja lämmin. En tiedä, miten pöytä voi olla lämmin. Rigel röhnötti vasemmanpuoleisella pöydällä ja näytti kuolleelta. Splinter makasi siivet ojossa oikeanpuoleisella pöydällä. Olin meistä ainut, joka oli hereillä.
”Älä yhtään huolehdi, kaverisi tulevat kuntoon.” Hoitaja vakuutti. ”Lepää vain rauhassa, kun heräät, olet täysin kunnossa.”
No jaa. Ei kai tässä muutakaan voi. Laskin pääni tassujeni päälle ja suljin silmäni.

Heräsin siihen, kun Miwa silitti päätäni. Me olimme vieläkin valkoisessa huoneessa. Splinter oli hereillä ja venytteli siipiään. Rigelkin oli hereillä, mutta se ei tehnyt mitään, vain mulkoili, mutta näytti tyytyväiseltä itseensä. Miksei se olisi tyytyväinen? Sehän voitti sen vahvimman pokémonin. Minä katsoin lattiaan, sillä minulla ei ollut mitään syytä olla tyytyväinen. Miwa oli ihmiseksi aika tarkkasilmäinen otus, sillä hän pani sen merkille.
”Älähän nyt, Trix.” Hän yritti lohduttaa. ”Kyllä se siitä, meidän pitää vain harjoitella enemmän, seuraavalla kerralla voitat varmaan.”
Niin varmaan. En ollut vahva niin kuin Rigel tai Splinter, Miwa oli sanonut sen itsekin. Kunpa minä kehittyisin ja voisin näyttää sille Chikoritalle taivaan merkit! Mutta kun minä olin liian pieni kehittymään.
”Mitä helv..” Miwan lempeä äänensävy muuttui yllättyneeksi ja jotenkin korkeaksi. Höristin korviani ja nostin katseeni lattialta, Miwan reppu näytti jotenkin oudolta, sen sisällä loisti jokin. Miwa avasi reppunsa ja otti hohtavan esineen pois sieltä. Kaikkien huoneessa olijoiden katse oli nyt kiinnittynyt hohtavaan soikeaan esineeseen.

”Minähän sanoin, että tämä räjähtää vielä!” Miwa parkaisi, hän katsoi nopeasti ympärilleen, josko jossain olisi avonainen ikkunasta, silloin hän voisi viskata tuon ”pommin” ulos. Joo, varsinainen pommi tosiaan..
Joskus Miwan tietämättömyys meistä pokémoneista nauratti minua. Eikö hän tosiaan tiennyt, että me kuoriuduimme munista? Minun teki mieli nauraa ihan ääneen, mutten tehnyt sitä. Häviö masensi liikaa.
Hetken kuluttua Miwan käsivarsilla istui pieni ja pörröinen kissapokémon, jolla oli purppuran värinen turkki. Sitä lajia kutsuttiin Purloiniksi, mutta Miwa tuskin tiesi sitä.

”Purr.” Se sanoi uudemman kerran, ja tällä kertaa en voinut hillitä hihitystäni. Se nimittäin sanoi: ”Hei, äiti.” No ainakaan tulokas ei kutsunut Miwaa mammaksi, kuten Yoru teki.
”No onpas tutun näköinen karvapallo.” Miwa sanoi mietteliäästi katsoessaan Purloinia. Sitä jatkui hetken, kunnes hänen siniset silmänsä laajenivat.
”Se purppurapantterihan tonki laukkuani!” Miwa huudahti. En tiennyt mistä kummasta hän mahtoi puhua, mutta Rigel näytti tietävän. Purloin istui hetken kiltisti Miwan sylissä, mutta kyllästyi siihen nopeasti ja pomppasi pedilleni ja katsoi minua uteliaasti.
”Hei.” Se sanoi. ”Miksi tuo piikikäs setä näyttää niin vihaiselta?”
”Rigel on aina kiukkuinen.” Minä tokaisin.
”Mikä on Rigel?” Pieni kissapokémon tiedusteli.
”Se on tuon piikikkään sedän nimi.” Minä selitin.
”Ai.” Kissapokémon sanoi kallistaen päätään. ”Onko sinullakin sellainen nimi?”
”On tietysti, Miwa on antanut kaikille nimen.” Minä mutisin. ”Minut hän nimesi Trixiksi.”
”Se on hassun kuuluinen nimi.” Pikkuinen totesi. Meinasin lisätä, että sana jota pätkä tarkoitti, oli kuuloinen eikä kuuluinen, mutten viitsinyt.
”Onko minullakin nimi?” Purloin kysyi. ”Hei, onko?”
”Sitä sinun täytyy kysyä Miwalta. Hän päättää niistä asioista.”  Minä sanoin tylsästi. Sen pieni käppänä tekikin heti. Se alkoi tökkiä Miwan polvea tassullaan.
”Hei, äiti. Minulle nimi! Minäkin tahdon sellaisen!”
”Mitä siinä tökit?” Miwa kysyi.
”Minäkin tahdon oman nimen!” Pikkuinen huudahti.
”Olet hassu pieni otus, etkö olekin?” Miwa sanoi lempeästi ja silitti kissaa korvien välistä.
”Onko hassu pieni otus nimi?” Pikkuinen naukui.
”Ei, se on vain jokin ihmisten juttu.” Minä sanoin silmiäni pyöritellen. Tämä tapaus ei ollut mikään järjen jättiläinen.
”No et sinäkään sen parempi ollut.” Splinter visersi omalta paikaltaan.
”Ole hiljaa.” Minä mutisin. Tiesin kyllä, etten ollut noita kahta parempi sitten missään, mutta tuskin siitä tarvitsi kokoajan muistuttaa.

Miwa katsoi mietteliäänä kissanpoikaa, ja Purloin katsoi häntä takaisin tummanvihreillä silmillään.
”Ilse. Kyllä sinä olet aivan Ilsen näköinen, etkö olekin?” Miwa totesi.
”Nyt minulla on nimi!”  Kissanpentu iloitsi. ”Voiko sen syödä?”
Huokaisin syvään. Voi herranen aika sentään.  
Miwa siirtyi minun pediltäni Splinterin pedille. ”Miten sinä voit Splinter? Joko jaksat nousta ylös?”
Splinter visersi Miwalle sen merkiksi että oli jo kunnossa. Mutta Rigel ei missään nimessä halunnut jäädä tuolle tulilinnulle toiseksi, joten se loikkasi alas pediltään ennen kuin Miwa ehti edes kysyä sen vointia.
”Sinä näytät tarmokkaalta Rigel.” Miwa totesi. ”Oletko valmis treenaamaan hiukan?”
”Että mitä?” Rigel älähti, mikä oli uutta, sillä se harvoin sanoi yhtään mitään. Miwa näki varmasti hämmennyksen Nidornon kasvoilla, sillä hän selitti heti perään: ”Karistetaan Tangerine Cityn tomut jaloistamme ja siirrytään eteenpäin ja harjoitellaan hiukan Route 103:lla.”
”Sehän kuulostaa jo joltain.” Splinter visersi hyvillään ja lehahti alas pediltään Rigelin viereen. Tapojensa mukaan Rigel yritti näykkäistä sitä nokan kärjestä, mutta Splinter väisti iskun.
”Älkää nyt heti aloittako.” Miwa huokaisi. Kissanpentu Ilse katsoi Splinteriä ihaillen.
”Minäkin tahtoisin lentää, se on varmaan kivaa.”
”Purloinit eivät lennä.” Minä huomautin.
”Miksi eivät?” Ilse tahtoi tietää.
”Jos teidät olisi tarkoitettu lentämään, teillä olisi siivet.”
”Jaksatko sinä nousta Trix?” Miwa kysyi. Totta kai minä jaksan nousta! Se olikin kummaa näissä käynneissä täällä lekurilla, yhtäkkiä kaikki oli jälleen hyvin ja kaikki vaivat edellisestä ottelusta katosivat. Enkä halunnut olla ainut joka jäisi lepäämään siksi aikaa kuin muut harjoittelivat. Hyppäsin alas pediltäni ja venyttelin sen jälkeen raukeasti tassujani. Minun olisikin syytä harjoitella, ja lujaa, sillä olin joukon heikoin. Tai no oikeastaan tuo kissa oli heikoin, mutta sehän kuoriutui vasta. Yoru ja Odile olivat joukon heikoimmat, mutta he eivät olleetkaan kovin pitkäaikaisia jäseniä tiimissä. Yoru oli liian pieni ja pelokas ottelemaan ja Odile ei pitänyt otteluista. Mutta minä tykkäsin, ja tahdoin olla niissä paras, mutta se oli vaikeaa, jos en kehittyisi.

Kävi ilmi että Miwa oli jättänyt Odilen ja Yorun kahden sisaruksen huostaan odotustilaan, sillä ne molemmat olivat nukahtaneet odotellessaan.  Kissanpentu pienenä, vasta kuoriutuneena matkusti Miwan sylissä, ettei eksyisi tai jotain. Se tutkaili ympäristöään uteliaana.
”Ovatko kaikki kunnossa?” Sinihiuksinen tyttö tahtoi tietää.
”Ovat kyllä.” Miwa vakuutti.
”Mistä tuo Purloin ilmestyi?” Tyttö tahtoi tietää.
”No jotenkin se vain oli jossain esineessä, mikä räjähti reppuni sisällä.” Miwa selitti.
”Ai oliko sen muna jotenkin ilmestynyt reppuusi?” Tyttö kysyi.
”Joo, kai.” Miwa vastasi epävarmasti.
”Se on söpö.” Tyttö lisäsi ja rapsutti Purloinia korvan takaa, Purloin alkoi kehrätä. Paljon melua tuosta pienestä pokémonista näköjään syntyikin.
”Missä veljesi muuten on?” Miwa kysyi.
”Kyllä hän jostain kohta pelmahtaa.” Sinihiuksinen tyttö huokaisi. ”Sain pokémonini takaisin!”
”Oletko pyydystänyt uusia?” Miwa tiedusteli.
”Joo, sain Combeen kiinni hedelmätarhasta.” Tyttö kertoi innostuneena. ”Haluatko nähdä sen? Nyt se on ihan kunnossa!”
”Toki.” Miwa sanoi hymyillen. Tässä menisi ikuisuus, tahdoin ulos täältä ja harjoittelemaan!
Mutta Miwa tahtoi välttämättä nähdä ampiaispokémonin, lyönpä vetoa, ettei hän ollut ennen nähnyt Combeetä. Combee on pieni lentävä ötökkä joka surisee. Päästettyään Combeen ulos pallostaan, Miwa katseli hetken lempeästi pientä Combeeta. Sopi toivoa, ettei hän itse halunnut samanlaista. Riitti kun meillä oli Splinter ja Yoru.

Pokémon center-keskuksen ovet avautuivat kun sinihiuksinen poika saapasteli sisään.
”Vai täällä te olette.” Hän puuskahti. ”Lily, älä lähde omin päin mihinkään!”
”Mutta minä olen jo 13 vuotias!” Lily-niminen sinipää huudahti turhautuneena.
”Silti.” Hänen veljensä päsmäröi. ”Täällä liikkuu ties mitä roistoja.” Sitten hänen katseensa kääntyi Miwaan.
”Mihin sinä muuten hävisit?”
”Eksyin.” Miwa sanoi, mutta näin hänen silmistään, ettei se ihan totta ollut. ”Sitten kävin haastamassa salipäällikön.”
”Miten meni?” Poika kysyi.
”Tiukalle meni, mutta voitin.” Miwa sanoi ja kaivoi sitten povitaskustaan neliapilan muotoisen kimmeltävän vihreän merkin.
”Vau, onnea!” Poika onnitteli häntä.
”Sinun ei kyllä pitäisi säilyttää sitä taskussasi.” Lily-tyttö huomautti. ”Se voi pudota ja hukkua, tai joku voi varastaa sen.” Se vasta olisikin hupaisaa. Taskuvaras joutuu taskuvarkaan putsaamaksi. Sitten tyttö heivasi alas pienen reppunsa ja avasi sen sivutaskun, hän otti sieltä jotain. Se näytti epäilyttävästi joltain rasialta.
”Saat minun salimerkkikoteloni.” Tyttö sanoi ojentaen rasiaa Miwalle.
”Mutta sait tuon isältä.” Hänen veljensä protestoi.
”Mutta kun minä haluan vain kasvattaa pokémoneja ja käydä niiden kanssa contesteissa. En saliotteluissa.” Tyttö huomautti. ”Isä ymmärtää kyllä.”
Hänen veljensä pyöritteli silmiään. ”Hyvä on sitten.”
”Ole hyvä!” Tyttö sanoi pirteästi. Miwa otti lahjan vastaan hiukan epäröiden. Sitten hän laittoi merkin koteloon, mutta siloinkos tuo pieni onneton Purloin yritti näykätä salimerkkiä.
”Ei tämä ole ruokaa, senkin hassu.” Miwa naurahti.
”Se kiiltää kauniisti.” Purloin totesi silmät säihkyen.
”Mamma, mamma!” Yoru raakkui sohvalta, jossa oli nukkunut Odilen kanssa. Miwa naurahti kuullessaan sen raakunnan, mutta olisikohan nauranut, jos olisi tiennyt, mitä Yoru sanoi?

”Kukapa on viimein herännyt?” Miwa kumartui pienen korpin tasolle, käveltyään ensin punaiselle sohvalle, missä kaksi pokémonia oli vetämässä hirsiä.
”Katsopas, kuka täällä on.” Miwa lepersi korpille, esitellessään kissanpojan sille.
”Hei, sinulla on siivet!” Kissa naukui. ”Osaatko sinä lentää?”
”Yoru ei osaa paljon.” Yoru raakkui. ”Yoru on liian pieni.”
”Siipesi ovat aika lyhyet.” Kissa totesi katsoessaan Yorun siiven tynkiä.

”No Miwa, mikä on sotasuunnitelma?” Poika kysyi.
”Me menemme vähän harjoittelemaan Route 103:lle.” Miwa sanoi.
”Menettekö sen jälkeen Shamrock Forrestiin?” Poika tiedusteli uudelleen.
”Jos se on seuraava etappi kartalla, niin kyllä.” Miwa nyökytti päätään. ”Mutta nyt, me menemme ensisijaisesti harjoittelemaan vähän lisää. Saliottelu oli vähän turhan tiukka.”
Siinä Miwa oli oikeassa, enemmän kuin itse edes tiesi. Minä olin pitänyt meitä, jotka ottelimme, aika vahvoina, mutta voitto oli tiukka. Emme kai olleet niin vahvoja, kuin olin luullut. Huokaisin ääneen. Minun äitini oli ollut vahva, tosi vahva, ja vakuuttava.

Route 103 oli huomattavasti pienempi, kuin olin olettanut. Se koostui pienestä kellertävästä polusta, jota kehystivät sen varrella kasvavat koivut. Polku oli tyhjä, kaiketi kukaan ei vaivautunut jäämään sinne, kun siellä ei ollut yhtään mitään. Kaikki menivät vain suorinta tietä metsään. Ympärillämme oli puiden lisäksi pitkää ja tiheää ruohikkoa. Ehkä sieltä hyökkäisi jokin, jonka kanssa voisin tapella. Lähellämme makasi vanha, kaiketi jonkun myrskyn aikana kaatunut koivu, jota Miwa katseli mietteliäänä.
”Tuota voisi käyttää apuna.” Hän mumisi.
”Haluaisikohan Rigel otella Orionin kanssa?” Sinitukkainen poika tiedusteli. ”Se olisi molemmille hyvää harjoitusta.”
”Kyllä se käy.” Miwa sanoi hymyillen.
”Mitä otella tarkoittaa?” Purloin tiedusteli.
”No sen sinä näet kohta.” Minä mutisin. Ei ollut mitään järkeä selittää tästä mitään.

Rigel ja Orion, joka oli kovalla äänellä haukahteleva Growlithe, asettuivat vastakkain polulle ja katsoivat toisiaan. Rigel punnitsi sitä katseellaan.
”Tee ember!” Sinihiuksinen kaveri määräsi.
”Väistä!” Miwa neuvoi Rigeliä. Rigel oli aika kookas, mutta ketterä. Se väisti kevyesti hiillossuihkun, Growlithe ampui sen suustaan. Hiillossuihkun.
”Tee double kick!”
”Tee bite!”
”Miksi ne tappelevat?” Kysyi kissanpentu.
”Harjoituksen vuoksi.” Minä mutisin.
”Tullakseen vahvoiksi.” Odile tulkkasi.
”Mistä sinä siihen tulit?” Minä kysyin. Mutten saanut vastausta.
Rigelin ensimmäinen potku ei osunut, Growlithe oli loikannut, varmaankin napatakseen Rigeliä sarvesta. Mutta kun se laskeutui takaisin maahan, Rigel potkaisi sitä päähän. Growlithe voipui, eikä se voinut huimaukseltaan hyökätä. Silloin Rigel teki siirtonsa. Kieroa. Rigel potkaisi vastustajaa kahdesti double kickillä.
”Hyvä, Rigel!” Miwa kannusti.
”Vau, minäkin haluan!” Kissanpentu hihkui.
”Siihen sinä olet vielä liian pieni.” Odile sanoi lempeästi.

”Rigel on vahva.” Sinihiuksinen poika totesi. Niin, ei mikään ihme, että se vei voiton saliottelussa..
Ottelussa ei tapahtunut mitään, tämän jälkeen. Se oli vain leikkiottelu.
”Otteletko sinä?” Kissanpentu kysyi Odilelta.
”En. Minä en oikein pidä siitä.” Odile sanoi takellellen.
Pyöräytin silmiäni, Odile oli nyhverö. Se vain maleksi siellä, missä Miwan jalat sattuivat milloinkin olemaan.
Miwan katse kiersi meissä kaikissa. Kissanpentu käytti tätä hyväkseen, se alkoi naukua:
”Hei saanko minä otella?”
Mutta Miwa vain katsoi sitä hymyillen. ”Mitä jos harjoiteltaisiin kaikki vähän?”
Splinter raakkui innoissaan, kaiketi osoittaakseen, että se kävi sille.
”Mitä jos aloitettaisiin Rigelillä ja Splinterillä?” Miwa tuumi. ”Näyttäkää minulle iskuja.”
”Nyt minä kyllä voitan Rigelin!” Splinter intoili.
”Hah, sopii yrittää!” Rigel tuhahti. Se uskoi edelleen, että Miwan ensimmäisenä pokémonina se oli meistä vahvin. Ja niin se kai olikin.
”No niin Rigel, haluan että käytät Fury Attackia Splinteriin, ja Splinter käyttää agilityä ja yrittää sitten väistää iskusi.”
Molemmat nyökkäsivät, Splinter lehahti lentoon, ei kuitenkaan turhan korkealle.
Rigel katsoi vastustajaansa tuimasti. Sen ympäröi sinertävä aura, minkä jälkeen Rigel alkoi sohia Splinteriä sarvellaan. Mutta myös Splinteriä ympäröi eräänlainen aura. Sitten se pyrähti ympärilentoon, niin nopeasti etten edes nähnyt sitä.
”Vau!” Kissanpentu hihkui. Splinter oli tosi ketterä, ja se ärsytti Rigeliä. Yksikään Rigelin iskuista ei osunut siihen. Rigel murisi.
”Rauhoitu, piikkinen.” Miwa sanoi sille. ”Katso tarkkaan.”
Yleensä se ei kuunnellut ketään – Rigel siis. Minusta tuntuu, että se kuitenkin piti Miwasta.
Rigel hengähti syvään ja tuijotti hyvän hetken. Sitten se ampui yhden piikeistään, kohti ei mitään. Splinter huudahti, ihmeissään, nähtävästi Rigel oli osunut siihen.
”Meidän täytyy treenata tuota tähtäystä.” Miwa totesi. ”Mutta tämä on hyvä alku.”

Sitten Miwa katsoi meitä muita.
”Trix, miten on?” Hän kysyi. Ei mitenkään. Ei sitten mitenkään. Käänsin hänelle selkäni, ja painelin läheiseen pusikkoon.
”Odile?” Miwa kysyi.
”Ei minua, minä en ottele!” Petilil vinkaisi.
”Ottelut eivät taida olla sinun juttusi.” Miwa totesi. ”Mutta tahtoisin silti nähdä mitä osaat.”
”Mutta kun minä en osaa mitään.” Petilil mutisi. ”Miten luulet minun päätyneen pusikkoon?”
”Yrittäisit edes.” Miwa maanitteli. ”Ei se sinua tapa.”
Odilella ei ollut jalkoja, en tiedä miten se pystyi liikkumaan mutta se loikki kaatuneen puun luo. Se vain pönötti siellä, ja sitten sen ympärille ilmestyi kellanvihreitä kuplia, jotka se lähetti puunkaarnaan. Se käytti Absordia puuhun.
”Siinä näet, minä en osaa mitään.” Odile vinkui.
”Niin sitä pitää.” Miwa kannusti. ”Koeta vielä.”
Odile ei muuttanut taktiikkaansa, seuraavaksi se ampui pieniä siemeniä puuhun, se käytti Leech Seediä.
”Imetkö sinä energiaa puusta?” Miwa kysyi. Viimeinkin sitä tajuttiin, hyvä Miwa. Hyvä..
”Juu!” Odile huudahti. ”Katso tätä.” Sen jälkeen Odile näytti, varmaan vahvimman iskunsa. Se hehkui – oikeasti hehkui kun se imi viimeisetkin energiat puusta Mega Drainillaan.
”Trix, minä tuijotan sinua.” Miwa ilmoitti. ”Tule tänne.”
Enpäs.
”Sanoin, tule tänne.” Miwa jatkoi.
Enkä. Mikään mitä sinä teet, ei saa minua tulemaan ulos täältä.
”Auts!”
”Kun äiti pyytää sinua tulemaan, sinun täytyy totella.” Kissa naukui. Se oli purrut minua hännästä, vaikka kissa olikin pieni, sillä oli terävät hampaat. En odottanut kenenkään iskevän hampaitaan takapuoleeni, säikähdin sitä, ja pyrähdin juoksuun. Ja törmäsin Miwaan.
”Siinähän sinä.” Hän sanoi. ”Kuule, pystytköhän katkaisemaan tämän kahteen osaan?”
En tietenkään. En ollut tarpeeksi vahva, kyllähän sinä sen näit.

”Äläs nyt. Kyllähän noita sattuu, ei se silti tarkoita, että pitää antaa periksi.” Miwa, tuo ei lohduta. Sinä olet pelkkä kouluttaja, et joudu ottelemaan.
”Näytä kyntesi, Trix.” Miwa totesi. ”Olet tätä vahvempi, vai mitä?”
No enpäs.
”Auts! Lopeta häntäni syöminen!”
”Mikset sinä edes yritä?” Kissa naukui silmiään räpytellen. ”Näytät vahvalta, sinun pitäisi treenata, jotta vahvistuisit enemmän.”
”Sinä olet pentu, et tajua sitä.” Minä murahdin.
”No en tietenkään tajua.” Pikkuinen huomautti. ”Vastahan minä kuoriuduin!”
Totta.
”Näytä niille, Trix!” Yoru raakkui.
Pyöritin silmiäni, tuosta saa päänsäryn. En jaksanut kuunnella sitä. Olkoon, olkoon, jos nuo ovat sen jälkeen hiljaa.
”Aloitetaan Fury Swipesilla.” Miwa sanoi. ”Tee vain se mihin pystyt.”
Toki, mutta ei minun kynsilläni puuta hakattu kahtia. Kynsin puun kuorta, jätin siihen vain muutaman viillon.
”Tee Thunder Fang.” Miwa käski. Hän siis oletti minun jyrsivän puuta? No jaa..

Puu maistui puulta, mutta säpäleet lensivät, jotenkin. Puu savusi hieman, sitten jatkoin siihen muotoutuneen kuopan raapimista. Siinä meni kauan, että sain mitään aikaan.
”Riittää jo Trix.” Miwa sanoi. ”Teit jo tarpeeksi.”
Mutta, en ollut vielä saanut puuta kahtia!
”Kyllä se siitä.” Miwa sanoi ja taputti päätäni. ”Mene nyt lepäämään, katso vaikka, etteivät Splinter ja Rigel tapa toisiaan.

En mennyt mihinkään. Katsoin miten pikkuiset – Yoru ja tuo Ilse, alkoivat harjoitella. Ei se mitään ihmeellistä ollut, Yoru nokki tarmokkaasti puuta konkka nokallaan, siinä missä Ilse yritti raapia puun kuorta. Se ei kai osannut muita iskuja kuin Scratchin. Mutta sen kynnet jäivät kokoajan jumiin, ja Miwan piti aina auttaa se irti. Tassujani väsytti, kaipa moni Fury Swipes vaati sittenkin veronsa. En ollut vahva, en vaikka harjoittelin. Rigel taas oli voimakas siksi, että se oli kehittynyt. Mutta minä en ikinä kehittyisi, ehkä minussa oli jokin vikana.
”Miten sinun kyntesi ovat niin vahvat?” Kissanpentu kysyi.
”Eivät ne ole vahvat.” Minä mutisin, tuijottaessani maahan.
”Ovatpa!” Kissa julisti. ”Minun kynteni jäävät jumiin.”
”Siksi, koska ne ovat niin lyhyet.” Minä mutisin. ”Ne kasvavat.”
”Joo..” Kissa sanoi ja alkoi mussuttaa jotakin.
”Mikä tuo on?” Minä kysyin.
”En tiedä, mutta se maistuu hyvältä.” Kissa hyrisi. ”Se löytyi tuon sinitukkaisen pojan repusta.”
”Hyvä niin.” Minä virnistin. ”Ehkä me tulemme sittenkin toimeen.”
”Emmekö me jo tule?” Kissa kysyi. Mutta ennen kuin ehdin vastata, sen huomio herpaantui. Se laukkasi Miwan repulle, siellä oli nimittäin valoshow käynnissä.
”Äiti, äiti!” Kissa naukui. ”Tämä näyttää hauskalta!” Miwa kiirehti sen luo ja näytti hämmentyneeltä.
”Mitä hel..” Sitten repusta lennähti pieni pokémon. Voi ei. Taas uusi pikkuinen.
”Vau! Se on Shuppet!” Sinitukkainen tyttö huudahti.
”Mikä?” Niin, Miwa tulee aina olemaan Miwa, siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Kommentit:

Chidori

12>
Miwan tiimi saikin sitten kertaheitolla aikamoisesti lisäystä. :’D Tai no, kaksi pokémonvauvaa, mutta aika paljolta se tässä pokémontäyteisessä luvussa vaikutti! Kätevästi sait kuitenkin järjestettyä kaikille edes jonkin verran esiintymisaikaa.

Pokémonin näkökulma oli virkistävää vaihtelua ja Trixiin oli mukava tutustua paremmin! Enpä olisi uskonut, että häviö saliottelussa oli Zorualle noin paha paikka, mutta eipä tosiaan kaikki aina näy ulospäin. Ilse oli helkutin söpö tapaus, toit hyvin esiin vastakuoriutuneen viattomuuden ja uteliaisuuden. Kaiken kaikkiaan sympaattinen tarina, kirjoita ihmeessä pokémonin silmin aina silloin tällöin jatkossakin!

Trix +2lvl +3op, Ilse +2lvl +2op, Rigel +1lvl +2op, Odile +1lvl +5op, Yoru +3lvl. Rahaa 70pd:tä. Easter Eggistä saatu yllätys on punainen liekkisinetti!