3 > Tyhmän tytön sanat

Tämä tarina on alun perin julkaistu 26.3.2019.

Miwa

Minä vihasin Himekoa. Jos pitäisi nimetä yksi ihminen, jota ilman voisin hyvin elää se olisi ihan varmasti prinsessatytär Himeko! Saatanan teennäinen Barbie-nukke!

Jostain kumman syystä isovanhemmat uskoivat aina häntä eivätkä minua. Himekoa aina jaksettiin paapoa ikään kuin hän olisi joku prinsessalapsi – mitä nimi jo ehdottikin. Minä vihasin tätä kaikkea, sitä taloa, jossa asuimme, sitä teennäisyyttä. Sitä että olimme perhe, mutta emme olleet kuitenkaan. He olivat se perhe, minä en. Aina oli ollut näin. Minä tein jotain väärin, Himeko kieli siitä, ja niin minut maalattiin automaattisesti pahaksi. Oli syy mikä hyvänsä, Himeko oli oikeassa ja minä väärässä.

He eivät ikinä kuunnelleet. Voisin vaikka lyödä vetoa, että vaikka huutaisin täyttä kurkkua, he eivät kuulisi silloinkaan. Sillä miksi minä varastan, ei ollut väliä. Minulla ei tuntunut olevan paljoakaan väliä. Eipä sillä, he eivät ymmärtäisi syytä. Ja jos ymmärtäisivätkin, he suuttuisivat, jos avautuisin. Hyvällä tuurilla heidän korvansa pettäisivät taas kerran.

Vuosia oli ollut näin. Himeko oli aina ollut tuollainen. Hän kutsui harvoin minua nimeltä, ja aina hän oli kimpussani. Jos kerran onnistuin jossain, hän teki selväksi, ettei se riittänyt. Kun yritin puolustautua, teinpä mitä sitten teinkään, he eivät kuulleet minua. He kuulivat vain hänet. Hän oli heidän suosikkinsa. Heidän ikioma prinsessansa, joka ei voisi tehdä mitään väärää.

Heti sen jälkeen, kun äiti ja isä kuolivat siinä lauttaturmassa, kaikki oli kääntynyt näin. Jos äiti olisi ollut elossa, ei Himekon käytöksestä olisi tullut mitään, sillä hän olisi kyllä sanonut mitä mieltä oli hänen käytöksestään. Isäkään ei ollut paaponut Himekoa. Mutta isovanhemmille hän oli kuin mikäkin enkeli, pyhimys suorastaan.

Ilta alkoi hämärtyä, raikkaana ja viileänä. Tuuli alkoi hiljalleen muuttua hyytäväksi. Auringon lasku maalasi taivaan oranssiksi ja sille kohoavat pilvet violeteiksi. Pian tulisi pimeä, mutta minä en menisi takaisin. Jos menisin, tukahduttaisin taas yhden huudon. Kiukku muuttuisi patoutuneeksi vihaksi, tuntuisi siltä kuin hukkuisin. Siltä kuin en saisi henkeä.

Vuosia olin elänyt näin.

”Rran!” Rigel murisi ja kurkki laukusta, minne tässä oltiin menossa.
”Teit hyvin, Rigel”, sanoin piikkipersukselle hiljaa kävellessäni kadun yli. Ei minulla ollut hajuakaan siitä, minne olin menossa. Tai minne me voisimme mennä.
”Teit sen mitä minä olen halunnut tehdä jo vuosia”, sitten tuhahdin. ”Vaikka sinä et kyllä saisi purra ihmisiä. Sinulla on niin terävät hampaat ja hyvät leuat, voisit vaikka purra ihmisen sormen poikki.”
”Rran!” Rigel äännähti varsin tyytyväisen kuuloisena. Se röyhisti rintaansa, ikään kuin se olisi ollut hyvin tyytyväinen itseensä.
”Juttu on vain niin, että ihmiset eivät pidä siitä. Jos käyttäydyt liian aggressiivisesti, Himeko voi vaikka vaatia, että sinut lopetettaisiin”, minä kerroin. ”Meillä on Pokécenterillä sellaista ainetta… yleensä sitä käytetään vain, jos potilaan hyväksi ei voida enää tehdä mitään.”
Rigel tuijotti minua pitkään, yhtäkkiä se ei näyttänytkään niin ylpeältä kolttoseensa.
”Himeko on oikea hirviö”, sanoin hiljaa. ”Olen varma, että hän tekisi sen.”

Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän oli vienyt minulta jotakin arvokasta. Jotakin paljon arvokkaampaa kuin hän oli ikinä ollut.

Tien toisella puolella häämötti pieni leikkikenttä, keinuineen ja kiipeilytankoineen, liukumäkineen ja leikkimökkeineen. Sieltä kuului lasten iloisia kiljahduksia ja vanhempien puheen sorinaa. Puiston vihreänä kuultavat penkit näyttivät kuitenkin tyhjiltä. Voisimme ainakin levätä hetken.

Niinpä otin ja menin istumaan kylmälle penkille. Rigel kaiketi kyllästyi olemaan laukkuun sullottuna, ja kömpi siksi penkille. Se ei tullut ihan vierelleni, muttei myöskään lähtenyt temmeltämään pitkin edessämme häämöttävää hiekkalaatikkoa. Nidoranin poistuttua laukustani, tunnustelin laukun sisälle ommeltua taskua, joka oli suljettu vetoketjulla.

Jep. Siellä olivat.

”Etsi etsi, Himeko. Et löydä niitä kuitenkaan”, hymähdin itsekseni. Rigel kääntyi katsomaan minua, ja se varmaankin pohti, että mitä tuo nyt horisee. Mutta me olimme siinä kaikessa hiljaisuudessa, mitään sanomattomina. Puiston reunalla seisoi muutama ihminen, jotka tarkkailivat puistoa pitkin juoksevaa alakouluikäistä poikalasta, joka juoksi Meowth jäljessään. Meowth oli selvästi vielä pentu, olihan se pienikokoinen sen lisäksi että sen silmissä oli utelias pilke. Pian Meowth pinkaisikin kohti lähellä häämöttävää puuta. Pikku kissa otti ja kiipesi kynsiään käyttäen puuhun. Se istui alimmalle, joskin huteralle oksalle, aina siihen asti, kunnes jokin pieni – varmaan tammenterho tai vastaava, irtosi oksasta ja kopsahti maahan. Meowth sai vauhtia – se loikkasi oitis maahan, tutkiakseen pudonnutta asiaa. Hetken kuluttua pikku kissa aktivoitui ja alkoi töniä terhoa pienillä tassuillaan. Hetken kuluttua kissa juoksi tammenterhon perässä kuin viimeistä päivää, jahdaten saaliinaan pitämää terhoa, pyörien koko ajan minne sattui.

Näky sai minut hymyilemään. Se muistutti minua aivan…

Yukista.

”Äiti, isi! Katsokaa miten hassu Momo on!” Pikku poika huusi vanhemmilleen.

”Minulla oli joskus tuollainen”, sanoin lopulta hiljaa.

Rigel

Mä en tykännyt tästä yhtään. Oltiin liian lähellä kasvattajan kotia. Se toi meitä usein tänne kävelylle, vaikka sitä sattuikin harvoin. Mutta joskus toi. Tyhmä tyttö vaikutti jotenkin apealta. Vaikka ymmärtäähän sen, kun joutuu noidan kiusaamaksi ei tuollainen avuton otus voi kai muutakaan. Tuntui kummalliselta katsoa saparopäistä tyttöä silmiin. Oli jotenkin noloa. Mutta ei tässä voinut poiskaan katsoa. Tyttö oli talossa maininnut, ettei luopuisi enää toisesta pokémonista noidan tähden. Olisiko siitä tulossa nyt tarinaa?

”Yuki ei ollut ihan tuollainen”, tyttö sanoi hiljaa. ”Sillä oli pörheä lumen valkea turkki ja jäänsiniset ilkikuriset silmät. Se oli kovin pahan sisuinen pentu. Luulen sen olleen joku ihan jalostettu Meowth, jo sen värityksen takia…”

Pyh. Mä vihasin Shinyja.

”Joku taisi varastaa sen, mutta Yuki ei kai pitänyt siitä ja puri ukkoa”, tyttö kertoi. ”Minä löysin Yukin lumesta makaamasta verisenä. Vein sen pokémon centeriin. Voitko uskoa, että kaikki tämän kaupungin hoitajat olivat menneet lakkoon juuri tuona päivänä?”

Mikähän se lakko on?

”Pelkäsin, että Yuki kuolee. Rouva Takeda oli kuitenkin paikalla ja otti Yukin hoidettavaksi. Mutta koska hoitajia ei ollut, minä sain luvan auttaa”, tyttö naurahti kömpelösti. ”Siten minä kai päädyinkin koko alalle. Mutta kun toin Yukin kotiin, Himeko sai raivarit…”

”Muistan mitä hän silloin sanoi”, tyttö huokaisi. ”Hän sanoi: ’Miwalla ei saa olla hienompaa pokémonia kuin minulla!’ Sitten hän alkoi kiukutella, sitä kesti kuukauden päivät, kunnes minulle sanottiin, että kissan piti löytää uusi koti. Niin minä sitten annoin Yukin hänelle…”

”Himeko on aina vihannut minua”, tyttö kuiskasi katkerasti. ”Enkä minäkään pitänyt hänestä enää tuon jälkeen. Sen jälkeen aloin pänttäämään pääsykokeisiin, tai jotain. Ajattelin että vaikka Yuki ei olisi enää täällä, voisin auttaa muita sen kaltaisia.”

Nyt mä taisin ymmärtää jotakin. Tuliko tuo tyhmä tyttö sekoittamaan mun kuviot, koska halusi auttaa? No ei kyllä olisi tarvinnut… kyllä mä olisin jotenkin selvinnyt. Mahassa murisi, oli kamala nälkä. Niinpä katsoin tyttöä vaativasti.
”Anteeksi, Rigel”, tyttö sanoi. ”Sinulla on varmasti nälkä.”
”Eikö sulla sitten ole?” Heitin takaisin. Tytön mahan murina kuului tänne asti! Mutta tyttö vain hymyili, jotenkin surullisesti mutta kuitenkin.
”Kyllä meillä on rahaa ruokaan, älä huoli”, hän sanoi lempeästi. ”Mutta en tiedä minne voisimme mennä.”
”Noitalaan ei ainakaan!” Minä totesin, ja uskoin tyhmän tytön olevan edes sen verran samaa mieltä kanssani. Mutta sitten, kuului ääniä.

Tuttuja ääniä.

”Älähän nyt, Suzu. Kohta ollaan perillä”, ukon ääni totesi. Ei hyvä. Ei todellakaan hyvä. Jos se näkisi mut, joutuisin takaisin kasvattajan luo! Takaisin niiden mielettömien narttujen pilkan kohteeksi. Siihen mä en suostuisi sitten millään! Tämä tyttö saattoi olla tyhmä, mutta hänenkin kanssaan oleminen oli jännempää kuin kasvattajan luona lahoaminen! Piiloon ja äkkiä!

”Mikäs sinulle tuli, Rigel?” Tyttö kummasteli, kun mä sukelsin takaisin siihen tunkkaiseen laukkuun ja vedin vielä läpänkin eteen.
”Mitä kummaa sinä nyt keksit?” Tyttö kysyi typertyneenä. Ja koska kyseessä oli juuri tuo ihmisotus ei hän tietenkään ymmärtänyt. Hän kohotti laukun läppää ja katsoakseen mua.
”Kiinni ja heti!” Murisin tytölle, mutta tuo alkoi nauraa.
”Olet sinä kyllä kumma otus”, hän totesi. ”Äsken laukkua ei saanut laittaa kiinni ja nyt suorastaan vaadit sitä.”
”Pistä nyt se läppä kiinni! Nehän näkee mut!” Murisin tytölle, mutta eihän tuo käsittänyt mistään mitään. Kuulin lähestyviä askelia ja suorastaan haistoin ummehtuneen Nidorinan lemun – jopa tänne laukkuun asti.
”Olet sinä kyllä aika epeli, Rigel”, tyttö totesi, kunnes tajusi vanhan miehen lähestyvän. Pistäisi nyt sen läpän eteen!
”Siellähän sinä olet”, kasvattajan lämmin ääni totesi jostain mun pään yläpuolelta. ”Pelkäsin jo, että joku pokémon oli napannut sinut.”
”Ei ne mua kiinni saa!” Uhosin, jolle Suzuksi kutsuttu Nidorina pyöritteli silmiään.
”Tuota, onko tämä teidän?” Kuulin tytön kysyvän, mutta ei kyllä kuulostanut kovinkaan iloiselta.
”No minä otin sen kasvattajana vastaan kouluttajalta, mutta varsinaisesti minä en omista sitä”, kasvattaja selitti. ”Sinäkö sen löysit?”
”Kujalta eilen illalla. Oli joutunut yhden koiralauman saartamaksi”, tyttö sanoi sen enempää pitkittelemättä.
”Sen voi uskoa”, kasvattaja huokaisi. ”Tällä on paha luonne. Oletko huomannut?”

Tietenkin olisi. Sitähän kaikki sanoivat.

”En minä vaan huomannut”, tyttö sanoi ja tuntui todella tarkoittavan sitä. Mä tiesin olevani hankala tapaus, oliko tämä tyttö vain niin tyhmä, ettei ollut huomannut? Tai ehkä tyttö oli tottunut hankaliin tapauksiin, sisar ainakin tuntui olevan kamala noita-akka. Sen jälkeen kasvattaja otti ja pyysi tyhmän tytön teelle kotiinsa. Siihen turvallisesti aidattuun taloon, jossa olin viettänyt turhan ison osan elämästäni. Sen aitojen turvallisemmalla puolella. Enkä mä halunnut mennä takaisin, eläisin vaikka tämän tyhmän ihmisen kanssa, oli sekin mielekkäämpää kuin aidan raosta tiirailu.
”Eip!” Murisin sitä mukaa kun tytön askeleet lähestyivät taloa. ”Tuonne en mene! Pois heti!”
”Mikäs nyt vaivaa, Rigel?” Tyttö kysyi tyhmänä. ”Kunhan vain käydään.”
Tyttö ei tietenkään tajunnut. Hän saisi kyllä lähteä, kun halusi, mutta mua tuskin päästettäisiin niin helposti.

Sisällä haisi ummehtuneelta. En käsittänyt miten joku saattoi elää sen hajun ympäröimänä. Tämä koko paikka oli ankea, tummanruskeat seinät puskivat päälle, ei ollut tasoja, jolle loikkia tai mitään kunnon paikkaa mistä näkisi ulos. Niin paitsi se kirjoituspöytä, jolla kolme kikattavaa Nidoran tyttöä yleensä istuivat. Eikä niiden seuraan kukaan tahtonut.

Mutta heti kun ne kuulivat, että taloon saapui vieras – potentiaalinen uusi omistaja siis, talo täyttyi pienten askelten vipinästä. Sieltä ne ääliöt tulivat, joukon kärjessä tietenkin se typerä Dorothyn hupakko, joka oli niin ylpeä kimaltavasta vaaleanpunaisesta värityksestään, ettei nähnyt nenäänsä pidemmälle. Muut kaksi tavallisen sinistä naarasnidorania jäivät oven suuhun kurkkimaan tyhmää tyttöä varauksellisesti mutta Dorothy oli oma itsensä, se tuli heti kiehnäämään tyhmän tytön jalkoihin. Dorothylle – kuten varmaan kaikille sen kaltaisille oli tärkeää esitellä miten kaunis ja erityinen sen väri oli. Vaikka muuten siinä ei ollutkaan mitään erikoista.

Typerää touhotusta.

Tyhmä tyttö oli näköjään täynnä yllätyksiä – tai sitten hän oli vain yksinkertainen, mene ja tiedä. Häntä ei kuitenkaan näyttänyt juurikaan kiinnostavan Dorothy sen värityksestä puhumattakaan. Tyttö työnsi naaras Nidoranin kämmenellään hellästi kohti sen lajitovereita.
”Menehän leikkimään siitä”, hän totesi. ”Jos jatkat tuota, astun vahingossa päällesi.”
Eikä muuta. Hän ei ollut kuin ne idiootit, jotka tulivat tänne katsomaan meitä ja ihastuivat oitis ihmisystävälliseen ja ”hellyttävään” ja ”suloiseen” pinkkiin naarasnidoraniin. Tyttöä se ei näyttänyt juuri kiinnostavan Dorothyn kimmeltävä väritys, tyttö tuskin kiinnittikään siihen mitään huomiota. Niinpä Dorothy luovutti ja palasi kahden muun luo, mulkaisten vielä tyttöä äkäisesti.
”Moukka”, se kuului supattavan.

Hah, ihan oikein sinulle.

”Kasvatatko sinä Nidoraneja?” Tyhmä tyttö kysyi, ikään kuin se ei olisi jo selvää.
”Kasvatan toki”, kasvattaja naurahti hyvän tahtoisesti. ”Suzu tässä on ollut minulla pikku pojasta asti. Ja nuo kaksi tavallisen väristä, ovat sen poikaset Yuri ja Miyu. Shiny tuli eräältä yhteistyöhenkilöltäni Margaritesta. Se on nimeltään Dorothy.”
”Entäs Rigel sitten?” Tyttö kyseli noiden astellessa keittiöön. ”Onko silläkin jo nimi?”
”Rigel”, kasvattaja kohotti toista kulmaansa. ”Tuli minulle eräältä kouluttajalta, joka ei pystynyt pitämään kiireidensä vuoksi siitä huolta.”

Tarkoitat ettei halunnut.

”Minä en yleensä pidä kuin yhtä urosnidorania kerrallaan. Ovat kovin riitaisia, jos niitä on useampi samassa paikassa”, kasvattaja selitti.
”Ymmärtäähän sen”, tyhmä tyttö sanoi. ”Joku meistä aloittelijoista toi kerran kaksi urospuolista Houndoomia samalle osastolle hoidettavaksi, ja ne olivat repiä toistensa kurkut auki…”
”Oletko sinä siis töissä pokémon centerillä?” Ukko kyseli ja katseli tyttöä pitkään.
”Opiskelen vasta”, tyttö korjasi.
”Eikö sinulle sopisi joku vähän rauhallisempi yksilö, kun olet sillä alalla?” Kasvattaja kysyi. Mulkaisin ukkoa ja hänen oranssin harmaita hiuksiaan murhaavasti, vaikka kyllä mä vähän arvasin, että tässä näin käy. Hän yrittäisi kaupata tyhmälle tytölle yhtä rauhallisemmista tyttönidoraneista, ja varmasti hän menisi siihen lankaan.
”Ei vaan tullut sopivaa vastaan”, tyttö sanoi ja kohotti toista kulmaansa ja hymyili mulle. En mä oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Eikö hän kelpuuttaisikaan tyttönidorania?
”Rigel on ollut vähän hankala, mutta minä tykkään haastavista tapauksista”, tyttö jatkoi hymyillen, kun kasvattaja kolisteli teekuppien kanssa. Otin tilaisuudesta vaarin ja nousin laukusta pöydälle venyttelemään jalkojani. Laukussa oli ahdasta.
”Ei pöydälle saa kiivetä!” Kimakka Nidoranin ääni valitti. Kolmikko kurkisteli keittiön oven suusta ja katseli mua paheksuvasti.

Siinäs katsotte.

Pian nuo kaksi, tyhmä tyttö ja kasvattaja hörppivät teetä vastakkain, kasvattajan välillä kysellen tyhmiä kysymyksiä. Kuten vaikka miksi mun nimeksi tuli Rigel. Tytön mukaan mä tykkäsin tähdistä. Ja olihan ne ihan kivoja. Täällä niitä ei näkisi. Täällä olisi vain ahdistavan tukalaa, puun väristä. Ei kimmeltäviä tähtiä missään. Eihän tällaisessa tylsässä paikassa voinut elää! Odottaisinko täällä siihen asti kunnes ”emo” tulisi takaisin – mutta ei tulisi koska se oli vale. Likainen vale. Katselinko kun nuo muut saisivat omat tylsät kouluttajansa, kun mä itse jäisin vaan tänne, ikälopun Suzun seuraksi. Kuka nyt sellaista elämää haluaisi? En mä ainakaan!

Mä halusin nähdä muitakin paikkoja, kun puunsävyisen kolmikerroksisen talon ja sen turvallisesti aidatun pihan. Halusin nähdä muitakin taloja, katuja ja kujia. Halusin tapella. Halusin kehittyä ja haistattaa ”emon” kouluttajalle pitkät.

Tyhmä tyttö oli tällä välin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja rapsutti mua korvan takaa.
”Kieroa peliä!” Murisin tytölle. Hän oli tietenkin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, huomatessaan mun olevan ajatuksissani! Kiero tyttö. Mutta muapa ei noin vain rapsutettaisi! Koetin heti näykätä tyttöä sormen päästä, mutta hänpä veti nopeasti sormensa ulottuviltani ja naureskeli siihen päälle. Tyhmä tyttö.
Mutta niin nauroi kasvattajakin, hiljaa ja pehmeästi meitä silmäillessään. Mitäköhän tuonkin mielessä liikkui?
”Saanko minä olettaa, että olisit valmis ottamaan Nidoranin mukaasi?” Hän kysyi lopulta.

Hei hetkinen….

Tyhmä tyttö katsoi kasvattajaa hetken, kuin punnitakseen tuon sanoja. Sitten hän katsoi minuun, eikä näyttänyt sen viisaammalta kuin hetki sitten. Sitten hymy, ovela hymy – jota kasvattaja ei kenties nähnyt, kohosi hänen huulilleen.
”Se voisi olla mielenkiintoista”, tyttö sanoi ja katsoi muhun. Aikoikohan hän ärsyttää sitä noitaa? Mä puolestani halusin vedellä sitä sen karvamatoa turpiin! Toimisihan se. Enpähän ainakaan mätänisi enää täällä.

Katsahdin tyttönidoraneja siellä oven suussa. Ne näyttivät hämmentyneiltä. Sitten ne kuiskivat toisilleen, kuten noiden onnettomien tapana yleensä oli.
”Eihän tuollainen riehuja kellekään tytölle voi sopia, eihän?”, kuulin yhden niistä kuiskivan.
”Kukaan järkevä ei kyllä tuota ottaisi”, tunnistin puhujan Dorothyksi. Sitä taisi kaivella se, ettei kukaan tällä kertaa ihaillut sen karseaa väritystä.
”No on kai sitten hyvä, että tämä tyttö on tyhmä”, korotin ääntäni noille. Mutta toisaalta tyhmä tyttö ei ollut yhtä tyhmä kuin nuo. Tyhmä oli mutta ei kuitenkaan niin tyhmä.

Kasvattaja nousi pöydästä ja sanoi palaavansa ihan heti. Suzu jäi keittiöön istumaan, kasvattajan tuolin viereen.
”Sinuna minä en nimittelisi uutta kouluttajaasi”, Suzu yritti valistaa. ”Hänhän on pitänyt sinusta huolen sen aikaa, kun olet ollut karussa. Ja nyt sinun on pakko tulla toimeen hänen kanssaan, kun olet virallisesti hänen pokémoninsa.”
”Kyllä hän silti on tyhmä”, minä murahdin. En tarvinnut mitään äidillisiä neuvoja, kyllä mä ilmankin pärjäsin! Eikä mun olisi pakko tulla toimeen yhtään kenenkään kanssa, vaikka hän ottaisikin minut.
”Eikö sinun olekin nälkä, Rigel?” Tyhmä tyttö kyseli. Hän viittasi kuiviin kanelikekseihin, joita kasvattaja tarjosi aina vierailijoille teen kanssa.
”Yäk, en syö”, totesin nenääni nyrpistäen.
”Ei pitäisi olla noin nirso, muuten et kasva ikinä isoksi”, tyttö huomautti.
”Hyvä huomio”, Suzu huomautti. ”Sinun pitää nyt kuunnella kouluttajaasi, poika.”
”Syökää itse kuivat kappuranne!” Murahdin molemmille.

Tytöt olivat tyhmiä. Enkä mä kuuntelisi niitä.

Pian kasvattaja palasikin, mukanaan pinkka papereita, joista puolet hän antoi tyhmälle tytölle.
”Siinä on Rigelin sukupuu, vanhempien tiedot ja tietenkin luovutuslomake”, kasvattaja selitti. Tyhmä tyttö alkoi heti tutkia papareita, mutta erityisen pitkään hän tuntui katselevan paperia, johon oli raapustettu ihmisten symboleita ja yhden rivin päässä oli pieni tähtisymboli. Olihan se nyt varmasti tähti eikä joku papana?
”Oliko Rigelin isä shiny?” Tyhmä tyttö kysyi tutkittuaan paperia tarpeeksi. Tyhmä tyttö oli tietenkin tyhmä, mutta oliko hänen aivan pakko kysyä kaikkein tyhmin kysymys mikä hänen ihmisen mieleensä juolahti…
”Kyllä vain”, kasvattaja sanoi, hymyillen. Hän ei tajunnut, ettei tässä ollut mitään hauskaa. ”Kouluttaja taisi odottaa kuoriutuvasta poikasestakin shinya…”
”Mutta todennäköisyys on aika pieni, jos toinen vanhemmista ei ole shiny”, tyttö totesi. ”On tyhmää olettaa, että kuoriutuva poikanen olisi perinyt värityksen, eihän sillä pitäisi edes olla väliä.”
”Niin, ei sillä pitäisi olla väliä, mutta jotkut kouluttajat ajattelevat shinyjen painavan vaa’assa enemmän jo värityksensä takia”, kasvattaja totesi. ”Hölmöähän se on. Olen saanut urani aikana vastaan monta tällaista tapausta.”
”Se on tosi surullista”, tyttö sanoi. ”Eihän värityksellä pitäisi olla väliä. Itse en edes välitä shinyista pokémoneista.”

Häh?

Sanoiko tyhmä tyttö juuri sen mitä olin kuulevinani? Eikö hän välitä lainkaan kimmeltävistä pokémoneista? Siksikö Dorothykaan ei kiinnostanut? Oliko tyttö tyhmä vai vain outo? Jos mä oikein muistelin kaikki aiemmin tapaamani ihmiset olivat hulluina erikoisen värisiin pokémeihin, eikö siis tyhmän tytönkin pitäisi olla? Mutta tyhmää tyttöä ei kiinnostanut, hän vain täytti kasvattajalta saamaansa paperia ja pyysi siitä vielä ylimääräistä kopiota. Kasvattaja hymyili tyytyväisenä ja lähti syöttämään paperia pömpeliin, joka piti kamalaa ääntä.
”Sen kopion me sitten syötämme Himekolle”, tyttö virnisti.

Ei kyllä hassumpi idea! Ja mä potkisin karvamadolta ilmat pihalle!

Pian tuon jälkeen me lähdimme kasvattajan luota. Hän toivotti meille hyvää jatkoa ja yritti jopa taputtaa mua korvien välistä, mutta enpä antanut!

Kadut olivat pimenneet hiukan sinä aikana, jonka olimme istuneet kasvattajan luona. Mä sain taas istua laukussa – ilman laukun läppää päälläni ja olin helpottunut. Nyt mun ei ainakaan täytyisi palata kasvattajan luo enää ikinä! Mutta miten tästä eteenpäin…? Eihän tyttökään halunnut mennä kotiin ja sen näki hänen naamastaan.
”Ehkä voisimme mennä pokémon centerille ja nukkua siellä…?” Hän pohti suunnistaessaan pois lähiöstä. Poikki suojatien ja tyhjän leikkipuiston, takaisin kohti keskustaa. Tyttö näytti olevan kovin ajatuksissaan ja apea. Mikähän neuvoksi? Ei kai tuo vain odottaisi mun tekevän jotain? En kyllä tekisi. Mitä edes voisi tässä tilanteessa?
Sitten ohitettiin joku marketti, ihmisten ruokakauppa. Tyttö katseli hetken liikkeen ikkunasta sisään, eikä tuntunut muistavan, että kyydissä oli nälkäinen pokémon.
”Hei, mulla on nälkä!” Murisin laukusta saadakseni tytön huomion tärkeimpiin asioihin. Sen jälkeen tytön siniset silmät näyttivät kirkastuvan.  
”Nyt minä tiedän mitä tehdään, Rigel!” Tyttö sanoi sormiaan napsauttaen. ”Mennään Rien luo ja viedään vähän ruokaa vaivan palkaksi!”
”Hyvältä kuulostaa, kunhan et unohda ruokkia mua”, sanoin hiljaa. Eipä sillä, että tyttö olisi edes kuullut, sillä hänellä oli kiire kauppaan. Hän ei turhia vitkastellut tuumansa kanssa, vaan nappasi oitis sinisen korin ja pujotteli tottuneesti niin muiden ihmisten kuin hyllyjenkin välistä. Tyttö kokosi siniseen koriin kaikenlaista: joitakin perunalastuja, punaista soossia, punaisia vihanneksia – niitä, joita oli eilisessäkin pöperössä, papuja ja lihaa. Sitten jotakin lätyn tapaisia. Mitähän noista sai?
”Rie tykkää tacoista”, tyttö selitti, kun tajusi minun tuijottavan ostosten määrää. ”Sinullakin taitaa olla nälkä.”
”Niinkö luulet?” Mutisin katsoessani tuota omituista ihmisotusta. Vai ei välittänyt kimaltelevista pokémoneista… miksei? Oliko hän sanonut niin vain koska.

Ei kai hän ollut sentään tarkoittanut mitä sanoi, eihän?

Ihmiset olivat outoja, ei niitä voinut käsittää. Se näkyi jo siinä, että maksettuaan ostoksensa, hän lähti pää kolmantena jalkana kaupasta, eikä vauhti pysähtynyt edes, tietä ylittäessään. Toisinaan tyttö pysähtyi kuuntelemaan ympäristöä ja katselemaan taaksensa.
”Mikä risoo?” Murisin tytölle. Alkoi olla pimeä ja mulla oli nälkä!
”Näihin aikoihin Lazuliten kadut täyttyvät hylätyistä lemmikkipokémoneista, kuten eilen näit”, tyttö selitti. ”Minä en ainakaan halua törmätä laumaan villiintyneitä pokémoneja.”
”Pelottaako?” Kiusasin tyttöä, mutta tuo ei tainnut sitäkään ymmärtää. Tyttö ei edes vastannut, hänellä oli kiire ehtiä pois pokémonien tieltä. Hän kiirehti pienemmän pokémon centerin ohi ja kääntyi sitten parista kulmasta, ylitti lopulta ison kadun ja sen jälkeen edessämme avautui uusi katu. Katua kehystivät vihreät nurmikentät ja suuret omakotitalot. Ne olivat isompia kuin se talo, jossa tyhmä tyttö asui sisarineen. Tyhmä tyttö käveli hieman epävarmasti kadulle, ihan kuin hän olisi Magikarp kuivalla maalla. Ehkä hän ei ollut käynyt täällä ennen?

Lopulta hän pysähtyi suurehkon valkoisen ja punakattoisen talon eteen. Piha oli tyhjä, mutta sisällä paloi valo. Tyttö käveli ovelle ja pimputti ovikelloa enemmin kuin kävi suoraan taloksi. Hetki siinä meni, mutta sitten kuului ärhentelevää haukuntaa.
”Kuka siellä on? Minä syön sinut!” Puhuja oli tyttö, mutta mua ei pelottanut. Kunhan uhkaili.
”Jos olet se hiusharjakauppias, tiedä että päästän koiran kimppuusi, jos yrität vielä sisälle!” Ihmistytön tomera ääni huudahti.
”Ei täällä ole mitään kauppiasta”, tyhmä tyttö vastasi huvittuneella äänellä. ”Pitopalvelu vain!”
”Miwa tulee!” Pokémontyttö ilmoitti, se nojasi ovea osittain peittävään lasiin ja haukkui. Johan muuttui ääni kellossa…

Ovi avautui ja oranssi koiranpentu riensi pihalle, pomppimaan tyhmän tytön ympärillä, kuin mikäkin idiootti.
”Miwamiwamiwa!” Se haukahteli. ”Mitä kassissa on?”
”Mikäs sinut tänne lennätti?” Sisältä, ovesta tullut lettipäinen tyttö kysyi, mutta nähdessään tyhmän tytön surkean naaman, hän muutti kysymystään.
”Mitä on tapahtunut?”
”Vähän draamaa kotona”, tyttö vastasi lyhyesti. ”Ilmeisesti Himeko näki, kun pöllin rahaa niiltä turisteilta eilen.”
”Auts”, lettipäinen tyttö sanoi myötätuntoisesti. ”Jäätkö yöksi?”
”Jos se vain sopii”, tyhmä tyttö sanoi kiireesti. ”Toin ruokaa.”

Se siitä sitten, lettipäinen tyttö ja hänen koiransa päästivät meidät talonsa lämpöön ilomielin. Minut kiikutettiin, ilmeisesti olohuoneeseen, johonkin sohvalle lepäämään. Tyhmä tyttö oli nimittäin sitä mieltä, että mun täytyi olla väsynyt. No mikäs tässä. Paikka oli pehmeä ja lämmin, töllöstä tuli joku tylsä ohjelma ihmismäisistä virtahevoista – siksi tuo Brionne niitä nimitti. Mutta tässä oli myös ihmisiä, kuten eräs punatukkainen mummeli, joka totesi kerran:
”Kun minä oikein jysäytän se ei todellakaan ole mikään kamelin pieru!” Brionne hörähti tälle, mutta mä en ymmärtänyt mikä siinä oli niin hauskaa. Korvia höristäessä kuulin tyttöihmisten juttelevan, ja Growlithen haukkuvan innoissaan:
”Lihaa! Anna anna anna!”
”Hyi, Manon!” Lettipäinen tyttö tuntui toruvan. ”Ei saa pomppia!”
Niinpä niin, tuon jälkeen koira potkittiin pois keittiöstä, ja niin levoton otus tuli olohuoneeseen. Ensin se juoksi muutaman kerran huoneen päästä päähän ja loikkasi sitten viereeni sohvalle.
”Mitä te katsotte?” Se kyseli tomerasti. ”Mitäköhän ne tekevät ruuaksi? Minulla on nälkä!”
”Rauhoitu vähän, Manon”, Brionne huokaisi silmiään pyöritellen. ”Kyllä se ruoka tulee, kun on tullakseen.”

Ja tulikin. Kaksi ihmistyttöä sai aikaan aika paljon syötävää aikaan. Oli perunalastuja ja punaista kastiketta. Kasviksia ja jotakin lihasoosia, jota ihmiset söivät lättyjen välissä. Mä sain omani pahvilautaselta – ilman littanaa lättyä, ihmiset joivat mustaa poreilevaa juomaa, mutta me pokémonit saimme vettä. Brionne söi oikeastaan pelkästään kasviksia, mutta koiranpentu oli hotkinut oman ruokansa ennätysajassa, ja kerjäsi nyt ruokaa ihmisiltä.

Typerää…

Vaikka ihmiset tuskin huomasivatkaan sitä, sillä he olivat syventyneet omaan keskusteluunsa.
”Kyllä sinä minusta voisit ihan hyvin muuttaa pois kotoa”, lettipäinen tyttö totesi.
”No vaikka voisinkin, ei minulla ole sen enempää paikkaa mihin mennä, saati sitten varaa asua yksin”, tyhmä tyttö vastasi. ”Enkä minä vain halua lähteä, se paikka on myös minun kotini. Sanoi prinsessapentu mitä hyvänsä.”
”Vaan joskus lähteminen on paras ratkaisu”, lettipäinen tyttö vastasi apeasti. ”Eikä sinun olisi edes pakko jäädä tänne. Sinulla on nyt pokémon, luvat ja kaikki.”
”Mutta koulut kesken”, tyhmä tyttö totesi. ”Lazulitessa riittää työtä, kunhan valmistun, sen jälkeen voin muuttaa omilleni.”
”Kyllä sinä kai voisit opiskella tien päälläkin”, lettipäinen tyttö ehdotti. ”Isällä on tapana sanoa, että kokemus on paras opettaja.”
”Niin, ehkä…” Tyhmä tyttö sanoi hiljaa ja katsahti mua.

Ainahan naisväkeä sai odotella, mutta jos hän tosiaan mietti kotiin palaamista ja lähtemistä, tekisi jo päätöksensä! Mua ei kiinnostanut jäädä tähän kaupunkiin, halusin nähdä muutakin! Jos mä olin kerran nyt tyhmän tytön pokémon, kai munkin mielipiteellä oli väliä? Ja jos tyttö ei kerran viihtynyt kodissaan paljoakaan mua enemmän, hänen tulisi kyllä pakata kamansa ja lähteä.

Mutta miten sanoa se tuolle hitaanpuoleiselle ihmisolennolle…

Tätien kommentit

Nami

Luku 3:

Muumeja! 😀

Mutta siis tarinaan. Tämä oli mielestäni aika soppelin pituinen ja muutenkin tähänastisista luvuista paras. Miwan ja Rigelin taustoja avattiin sopivasti, ja etenkin alussa kuvaillut Miwan tunteet olivat ymmärrettäviä ja inhimillisiä. Tunteiden kuvailu luvussa oli muutenkin tosi huikeaa, pisteet siitä!

Outoa, että Miwa sanoo, ettei pidä shinyistä, vaikka Yuki oli shiny? Tai ehkä hän vain tarkoitti, ettei shinyillä ole mitään erioikeuksia. Rigeliä tämä selvästi liikutti, hän kun on joutunut ilmeisesti ”hylätyksi” normaalin värityksensä vuoksi alkuperäiseltä omistajaltaan. Miwa ja Rigel lähentyivät tosi paljon tässä luvussa, heidän sanaton kommunikaationsa toimii. Kyllä, heistä tulee vielä hyvä parivaljakko.

Rie on aika filosofi. :-DD Mutta hänen ystävyytensä Miwan kanssa on herttaista. Ilmeisesti Rie on vähän tasapainoisempi henkiseltä kannalta kuin Miwa?

Tarinassa oli tavallaan paljon (juonellisia) kliseitä, mutta tässä ne toimivat, minua ei häirinnyt. Ja öm… Dorothy on pokémonversio Himekosta? Ja hauska fakta: nopealla haulla luvussa on 50 kertaa sana ”tyhmä”. Rigelin kerrontaa. :’3

Luku keskittyi enemmän tunnepuolen asioihin, niin laitetaan Rigel +1 lv, +5 op. En tiedä, voiko kouluttajaa ja pokémonia tämän enempää bondata yhden luvun aikana. Lantteja, örrrr, 69!

Chao

Luku3

Totta puhuen siitä, kun alkujaan luin kolmoslukusi, on jo vierähtänyt tovi. Palaan kuitenkin vielä kommentoimaan, joten loppu hyvin, kaikki hyvin – vai miten? No, joka tapauksessa oli ilo huomata, että tämä oli hiukan lyhyempi kokonaisuus. Ja alleviivaten sanaa kokonaisuus, sillä tällä kerralla tarina pysyi tavallistakin kompaktimpana! :3

Aiemmat aavistelut siitä, että Miwa ja Rigel lähentyisivät nopeasti, pitänevät paikkansa. Tarinallisestihan kun nuo eivät taida olla tunteneet kuin päivä tai pari. Vaikkei Miwa mikään klassisin hoivaajaluonne olekaan, taitaa hän päästä leikkimään uhmaikäisen nidoranin äitiä tai vastaavaa. 😀 Ainakin toistaiseksi. Match made in Heaven.<3

”Enkä minäkään pitänyt hänestä enää tuon jälkeen. Sen jälkeen aloin pänttäämään pääsykokeisiin, tai jotain. –” —> Tämä sai minut pohtimaan, että Miwan ja Himekon välirikosta ei ehkä olekaan ihan niin kauan aikaa – tai ainakaan välit eivät ole olleet noin tulehtuneet vaipoista saakka? Miwan ja Rigelin tuntemuksiin tässä luvussa on mutenkin helppo samaistua, arvostan sitä, että tapahtumien kulku vaikuttaa luonnolliselta eikä mitenkään överiltä tms.! Dorothyn kaltainen hahmo on sinulle käsittääkseni melko klassinen, mutta tuo tuki Miwan ja Rigelin suhteen kehittymistä. :3

Tästä lahjoisin 72 lantilla ja Rigeliä +1lvl ja 5op

Shinku

Luku 3

Miwan tyytymättömyys ja turhautuminen tilanteeseensa on todella hyvin kuvailtu, rupesi itseäänkin ärsyttää hänen puolestaan. Epäreilu perheasetelma menee ajoittain kyllä vähän överiksikin, mutta toisaalta se sopii kerrontatyyliisi ja hahmoihisi. Tykkään siitä, kuinka avasit Miwan menneisyyttä ja motiiveja ja sitten sidoit sen näppärästi Rigelin kokemuksiin. Yukista jouduttiin hankkiutumaan eroon koska se on shiny, mutta Rigelistä hankkiuduttiin eroon koska se nimenomaan ei ole shiny. Nerokasta! Minulla on pieni aavistus siitä, kenelle Yuki annettiin, hmm-hmmm… >:3

Kasvattajaukko vaikutti ihan mukavalta hepulta, mutta ymmärrän kyllä, miksi Rigel halusi sieltä pois. Silläkin oli oman elämänsä Himeko näköjään, voi raasua. Toivottavasti tämän tyyppisiä hahmoja ei vain ala ihan liikaa hyppimään tarinassa, vaikka pinnalliset hienohelmat ovatkin toisaalta toimivia vastavoimia Miwan ja Rigelin kaltaiselle parivaljakolle. Milloinkohan Rigel muuten lakkaa kutsumasta Miwaa tyhmäksi? 😀

Komppaan Namia: kouluttajaa ja pokémonia on vaikea bondata tämän enempää! Herttaista, miten hyvin Miwa on oppinut lukemaan oikukasta Nidorania ja miten luonnollisesti hän osaa siihen suhtautua. Etenkin kasvattajan luona tämä tuli todella hyvin ilmi, Rigeliä ketuttaa, hähää. Maksimionnellisuuspisteet ansaittu!

Palkkioiksi saat 70 lanttia ja Rigelille 1lv ja 5op.

2 > Kiireinen päivä

Tämä tarina on alun perin julkaistu 4.1.2019.

Rigel

Seuraavan yön mä nukuin tyhmän Miwa-nimisen tytön jalkojen takana, tyynyllä, jonka se oli laittanut sängylleen, mun nukkumapaikakseni. Ei yhtään hassumpi paikka, parempi kuin mun muhkurainen kori kasvattajan luona.
”Et sitten pistele minua piikeilläsi”, tyhmä tyttö oli sanonut, mennessään nukkumaan. Mulla ei ollut aikomustakaan pistellä tyhmiä tyttöjä. Nehän alkaisivat kiljua, ei sitä kukaan jaksaisi.

Aamu tuli ja mä aioin nukkua hyvin ja pitkään. Joku kuitenkin päätti laittaa radion päälle, se pörisi ja soitti jotakin laulua, jonka laulajan olisi syytä vaihtaa alaa. Ääni oli niin kimeä, että se pisti pännimään.
”Hei, herää!” Murisin tytölle. ”Sammuta toi toosa!”
Mutta tyhmä tyttö käänsi vain kylkeään ja hautasi kasvonsa tyynyyn, vetäen samalla peiton korvilleen.
”Ylös, pannahinen!” Huusin tytölle. ”Kamalaa mölinää! Pistä pois!”
Mutta tyttö ei tehnyt elettäkään, se vain mumisi jotain tosi epäselvää tyynyynsä.

Hyvä on, itsepä kerjäsit!

Koska tyttö oli vetänyt peiton sopivasti korvilleen, hänen paljaat jalkansa pilkistivät peiton alta. Pistellä en aikonut, mutta onneksi puremisesta ei puhuttu mitään.

”Hiääää?!” Tyhmä tyttö kiljaisi hetken kuluttua ja ponkaisi istumaan. Tyttö katsoi mua hämmentyneenä ja mä katsoin takaisin.
”Sammuta toi toosa!” Murisin tytölle. ”Ja heti!”
Tyttö haukotteli ja katsahti sitten yöpöydällä pörisevää ja soivaa litteää laitetta.
”On tämäkin nyt syy jyrsiä toisten varpaita…” Tyttö mumisi ja sammutti musiikin. Jos tuollaista nyt voi musiikiksi kutsuakaan. Tyttö hieroi silmiään ja heitti sitten koipensa sängyn laidan yli. Mua ainakin nauratti, sillä tyttö oli aika hulvattoman näköinen, hiukset harottivat minne sattui – ihan kuin kasvimaan linnunpelätillä. Naureskelin tuolle hyvän aikaa, tyttö ainakin oli edukseen.
”Halvat on huvit, piikkipersus”, tyttö sanoi kulmiaan kurtistaen. ”Etkö ole ennen vasta herännyttä tyttöä nähnyt?”
”Oon säästynyt siltä”, sanoin nauruni lomasta. Tyttö pudisteli päätään ja nappasi yöpöydältä hiusharjan ja alkoi selvitellä takkuista kuontaloaan. Harmi, sillä olisin mielelläni nauranut sille lisää.
Sen jälkeen tyttö nousi ja poistui hetkeksi huoneesta, hän ei kuitenkaan ollut poissa kauan, mutta ehdin sillä välin loikata alas sängyltä ja venytellä jalkojani. Kun tyttö tuli takaisin, hänellä oli yllään melkein samat vaatteet kuin eilenkin. Harmahtavan vihreä lyhyt hihainen paita ja siniset lyhyet housut, mutta mustaa pitkähihaista paitaa ei näkynyt missään. Typerä tyttö katsahti itseään jonkun peilipöydän peilistä ja sitoi hiuksensa kahdelle paksulle saparolle – ikään kuin se olisi tehnyt hänestä yhtään viisaamman näköisen. Sitten hän nappasi pöydältä jonkun helyn, joita ihmiset kutsuivat koruiksi, ja laittoi sen kaulaansa.
”Onnea tuomaan”, tyttö totesi.
”Mulla on nälkä”, ilmoitin. Onneksi tyhmä tyttö ei sentään ollut niin tyhmä, kuin miltä näytti ja totesi:
”Mennään syömään aamupalaa.”

Ehkäpä tyttö ei ollutkaan täysin menetetty tapaus. Ehkä.

Alakerran keittiöön oli kokoontunut jo sekalainen sakki muita pokémoneja, joita en ollut eilen nähnyt. Niitä oli kolme, kaksi hiirtä, toisella oli vaaleankeltainen turkki ja punaiset korvat ja toinen oli aika pieni antenniposkinen hiirulainen. Ja kolmas oli sinivalkea orava, jolla oli keltaiset posket. Olin kyllä kuullut näistä, nämä olivat sähköhiiriä.
”Miwa, annatkos meille aamiaista, annathan?” Antenniposki kyseli ja tuli – kuinkas muutenkaan, juoksentelemaan tytön jalkoihin.
”Rauhassa vain, Anzu”, tyttö saneli kantaessaan minua. Ikään kuin minä en itse osaisi kävellä! ”Eikös Nobuko ole vielä ruokkinut teitä?”

Mikä helpotus, tuo hiiripartio ei ainakaan kuulunut tytölle. Kenties partio kuului jommallekummalle eilen näkemistäni tytöistä.
”Ei ole noussut ylös!” Orava huomautti. ”Meillä on nälkä! Anna ruokaa!” Tyttö tuntui tajuavan tämän ilman vinkkiäkin, hän asetti mut keittiön lattialle, kaikkien näiden idioottien töllisteltäviksi ja alkoi sitten kaivaa muonaa kaapista.
”Hei, sinä olet uusi täällä!” Tuo oranssikorvainen, Pluslekoja nuo nyt ovat – totesi, kuin mikäkin idiootti. ”Oletkos sinä Miwan pokémon?”
”Mistä tulit?” Antenniposki kyseli.
”Oletkos ollut täällä kauan?” Kyseli oravakin, mutta mäpä en vastannut. Nuo puhuivat niin paljon, että alkoivat käydä jo ärsyttävien puolella. Katsoin kun Miwa kaateli kippoihin kolinalla kuivamuonaa. Mä en tykännyt kuivamuonasta, se oli pahaa! Mutta näköjään kuivamuona olikin tarkoitettu sähköhiirille eikä mulle, sillä Miwa asetteli pienet ruokakupit lattialle riviin ja sähköpokémonit melkein tunkivat naamansa ruokaansa.

Tyhmiä otuksia.

Mulle ei onneksi tarjoiltu kuivamuonaa, vaan tyhmä tyttö lämmitti mulle sitä eilistä murkinaa, mutta itse hän söi kuivan näköistä tummaa leipää, jonka hän tunki vielä johonkin paahtimeen tehden siitä vielä entistä kuivempaa. Mä en ymmärtänyt ihmisiä. Entäpä nuo soikeat valkoiset jutut sitten, mitä tyhmä tyttö leikkasi kuivan leivän koppuransa päälle. Olivatko ne jotain mikä liittyi pokémonien muniin?
Tyttö huomasi tuijotukseni ja hymyili.
”Luomu tuotteita, näissä on paljon proteiinia. Eivät todellakaan ole pokémoneista peräisin.”
”Eivät ne edes ole noin pieniä”, Plusle huomautti. ”Joku tiedemies kehitti nuo jossain ja pisti rahoiksi!”
”Pöh”, mä murahdin. Ihmiset olivat outoja.

Ennen kuin mä ehdin edes ruokailua aloittaa, kun joku iso ja aika karvainen mato tuli ja tökkäisi pärstäni suoraan ruokakippoon, niin että naama meni aivan punaiseksi tomaattikastikkeesta.
”Mikä sinua tänään risoo, Hiro?” Plusle kuului kysyvän.
”Olet kyllä aika säälittävä, kun käyt pienempäsi kimppuun”, orava huomautti. Mä en arvostanut, enhän mä mikään pieni ollut! Lisäksi se chili tai mikä lie mauste kirveli inhottavasti silmissä, mutta valittaa en aikonut! Sen sijaan nousin varovasti kiposta ja huitaisin kastiketta toisella koivella toivottavasti kohti karvamatoa.
”Auuu!” Se ulvaisi kovaan ääneen. ”Silmiä kirvelee!”

Hah. Olin siis osunut sinne mihin piti.

”Älä vielä hosu, Hiro!” Antenniposki kuului huutavan, en oikein harmikseni nähnyt mitä siinä tapahtui, sillä silmät olivat ja pysyivät kiinni. Kirveli niin vietävästi! Kuulin kuitenkin jotakin särinää, ihan kuin se yksi sähkölamppu kasvattajan kellarissa, joka sammuili aina kun selkänsä käänsi.
”Ei nuzzlea!” Karvamato kuului parkuvan, mutta juuri sen se varmaan sai.
”Tänne ei ole asiaa, ennen kuin opit tavoille!” Tyhmä tyttökin kuului huutavan ja sitten kuului vaimea ääni. Ehkä kolahdus!
”Sinne meni Hiro”, antenniposki sanoi tyytyväisenä.
”Mikähän sitä riivaa?” Plusle pohti.
”Huono kouluttaja varmasti”, orava huomautti. ”Noin kai käy, jos pokémonilla ei ole tarpeeksi virikkeitä.”
”Voi sinua Rigel”, tyhmä tyttö kuului sanovan. Sitten mut nostettiin, enkä tykännyt siitä.
”Hei, laske alas!” Huusin tytölle, mutta koska tyttö oli tyhmä ihminen, ei se mitään ymmärtänyt. Näkökenttä oli niin sumea, ettei eteensä nähnyt, eikä näkynyt paljoakaan siitä minne mua vietiin. Pois keittiöstä kuitenkin. Kuulin veden valuvan, joten oletin että nyt oltiin kylpyhuoneessa tai jossakin. Pian tyttö painoi märän pyyhkeen mun naamalle ja alkoi pyyhkiä sitä. Sitten hän vielä huuhteli meikäläisen silmiä lämpimällä vedellä.
”En mä mitään tarvitse! Lopeta toi!” Vastustelin, mutta tyttö jatkoi puuhiaan. Otti päähän, että hän oli jotenkin saanut mut niin nalkkiin, etten voinut pyristellä vapaaksi.
”Ei tässä kauaa mene”, tyttö vakuutti. ”Kirveleekö pahasti?”
”Kirveleminen on mamoille!” Ilmoitin, sillä vaikka se kirvelikin ei tässä valittelu auttanut. Vielä mä rökittäisin sen karvaisen madon!
”Kohta helpottaa”, tyhmä tyttö puheli turhan lempeästi.
”Ei tarvitse leperrellä!” Murisin, mutta ainakin jotain alkoi näkyä – sumeasti tosin.

Pian pääsin takaisin kipon ääreen, vaikka ruoka olikin ehtinyt viiletä, popsin sen poskeeni siitä huolimatta, samalla kuin typerä tyttö luuttusi lattian siitä kohti, mihin punaista kastiketta oli läikkynyt.
”Mitä täällä on sattunut?” Eräs ääni kyseli. Toinen typerän tytön asuinkavereista oli saapastellut keittiöön ja katsoi tytön touhuja ihmeissään.
”Hiro vain”, tyttö puhisi. ”Himeko saisi kyllä pitää lemmikkinsä edes vähän kurissa.”
”On suoranainen ihme, että Hiro ylipäätään oli hereillä tähän aikaan”, toinen tyttö huomautti. ”Tiedäthän sinä Himen päivärytmin.”
”No joo”, tyhmä tyttö jupisi.
”Sinä olet näköjään ruokkinut pokémonini, ei olisi tarvinnut!” Toinen tyttö sanoi.
”Olipas!” Pöydälle kiivennyt orava murisi ja taputti jalkaansa pöydän puista pintaa vasten. ”Meillä oli nälkä!”
”Shingo, älä nyt viitsi”, Plusle toppuutteli. ”Nobuko tekee pitkää päivää…”
”Etkös sinä muuten myöhästy kohta?” Nobuko kysäisi ja vilkaisi keittiön seinällä tikittävää kelloa. Tyhmä tyttö kääntyi katsomaan esinettä ja hätkähti.
”Rouva Takeda murhaa minut, jos myöhästyn tänään!” Hän huusi ja vei luutun kiireesti johonkin nurkkaan. ”On kenttäpäivä!”
Sen jälkeen tyttö lähtikin nopealla vauhdilla takaisin yläkertaan, enkä mä ehtinyt edes seurata, kun hän oli jo tullut takaisin, laukku harteillaan.
”Minun täytyy nyt mennä Rigel”, hän sanoi. ”Nähdään iltapäivällä. Ole kiltisti sen aikaa!”

”Hei, aiotko sä jättää mut tänne?” Kysyin närkästyneenä. Mutta en saanut kysymykseeni vastausta, sillä tyttö viiletti jo ovesta ulos. Pöh. Kuinkas muutenkaan!

”Miwa meni kouluun”, antenniposki selitti. ”Hänellä on tänään päivä pokémon centerillä.”
Sen paikan tunsin, kasvattaja vei meidät sinne joka kuukausi tarkastukseen. Siellä meidät punnittiin ja meidän pituutemme mitattiin.
”Miksi se sinne menee?” Mä kysyin.
”Miwa opiskelee tullakseen hoitajaksi”, Plusle kertoi.
”Kuka ihmeessä hänet siihen hommaan huolisi?” Mä mutisin.
”Sitä minäkin olen miettinyt”, Shingo-niminen orava totesi. ”Vain täysi hullu tulisi Miwan hoitoon. Näittehän te sen, miten Miwa kolautti luutulla Hiroakin?”
”Hiro aloitti. Eikä sen kanssa voi neuvotella. Se käy kiinni, jos annat tilaisuuden”, antenniposki huomautti.

”Nyt se kakara teki viimeisen temppunsa!” Korkea ääni kiekaisi jostain yläpuoleltamme. ”Voi Hiro-raukkaa! Taasko se roska on tehnyt pahoja?”
Niin no, voi sitä kai noinkin sanoa mutta en silti ihan tuota sanaa käyttäisi. Eipä sillä, en paljon ehtinyt tätä miettiä, kun yöpaitaan pukeutunut tyttö rynnisti alas. Hänen punertavat hiuksensa olivat vielä pahemmin sotkussa kuin tyhmän tytön aiemmin.
”Missä se on?” Tyttö tivasi. ”Katso nyt mitä se teki Hirolle!” Sen sanottua vaaleanruskea karvainen mato tuli oven pieleen, vasenta takajalkaansa laahaten, surkea ilme rumilla kasvoillaan. Mutta sen sinisissä silmissä oli inhottava pilke. Sellainen, että se odotti jonkun joutuvan hankaluuksiin. Meillä oli kasvattajan luona kopea shiny Nidoran-tyttö, jonka nimi oli Dorothy, se harrasti usein sitä, joten mä näin merkit heti.

”Se mikään kipeä ole”, mä murisin.
”Jää nähtäväksi”, Shingo kihersi ja kiersi karvaisen madon taakse, tämän lainkaan sitä huomaamatta. Orava näykkäisi leikkisästi matoa sen terveestä takajalasta ja luikautti:
”Terve Hiro! Kuinkas kulkee?”
”Ääh! Mitääh?” Mato rääkäisi ja horjahti, niin että sen oli aivan pakko ottaa tukea vasemmasta takajalastaan, eikä sen ilme edes värähtänyt.
”Mähän arvasin”, sanoin voiton varmana.
”No eipä se pahemmin kipeä näytä olevan”, Nobuko tuumasi. Hajusta päätellen hän keitti kahvia kaikessa rauhassa eikä näyttänyt pahemmin häiriintyvän juuri mistään.
”Oma riiviösi puri sitä!” Punakka syytti.
”Shingo vain leikki, ei se tosissaan”, Nobuko sanoi mitatessaan kahviporoja pannuun.
”Olet aina sen  puolella! Enkö minä ole siskosi?” Punakka pauhasi.
”Tietysti olet, kuten on Miwakin”, Nobuko sanoi rauhallisesti. ”Otatko kahvia?”
”Mutta eihän se ole….” Punakka penäsi vastaan.
”Kyllä on”, Nobuko keskeytti varsin tarmokkaasti. ”Miwa on meidän kummankin sisko. Montako kertaa tämä keskustelu täytyy käydä, Hime?”
”Miten sellainen edes hyväksytään miksikään hoitajaksi?” Hime murisi istuessaan pöydän ääreen. Mä katsoin parhaaksi odottaa tyhmän tytön paluuta, joten kävelin lattian poikki ja yritin kiivetä jollekin ikkunan eteen jätetylle jakkaralle. Sieltä näkisin, kun typerä tyttö tulisi takaisin.
”No, Miwa nyt sentään yrittää tehdä elämällään jotain”, Nobuko huomautti. ”Vaikka hänellä on ollut vaikeaa…”
”Ikään kuin yksi ero olisi maailmanloppu!” Hime puuskahti.
”Oli tai ei, se ei ollut mikään hyvä kokemus. Mutta ainakaan Miwa ei jäänyt tuleen makaamaan”, Nobuko huomautti pistäessään pannua tulille. ”Voisit ehkä harkita samaa.”
”Miksi muka? Väitätkö että vain lorvin?” Hime puuskahti. Huomasin että Nobukon suupielet ja kulmat nykivät. Hän aikoi kai antaa myöntävän vastauksen, mutta päätti olla tekemättä niin.
”Voisit vaikka kouluttaa tiimiäsi”, hän ehdotti. ”Se voisi tehdä hyvää Hirolle. Se saisi vähän virikkeitä, eikä olisi muiden kiusana…”
”Väitätkö sinä, että Hiro kiusaa muita?” Hime älähti. Näytti vähän siltä, että Nobuko oli aikeissa väittää juuri niin, muttei ehtinyt sillä ovelta kuului kopinaa.

Tulisiko tyhmä tyttö jo kotiin ja pelastaisi mut tältä keskustelulta?

Vaan ei tullut. Ovesta tömisteli sisään ensin vanhempi naisihminen, joka kantoi molemmissa käsissään muovikasseja ja kailotti:
”Kotona ollaan!”
”Isoäiti!” Nobuko henkäisi yllättyneenä. ”Miten te jo nyt tulitte? Missä isoisä on?”
”Hän tulee aivan kohta”, muori lupaili. Ja tulikin, pian naisen jälkeen sisään kompuroi vanhempi mies ihminen, joka puolestaan raahasi mukanaan kahta suurta matkalaukkua.
”Voisit sinä Kotoko vähän auttaa näiden kanssa”, mies totesi.
”Sinultahan se onnistuu niin kätevästi, rakas!” Nainen, Kotoko ilmeisesti nimeltään totesi ja naurahti jotakin siihen perään. ”No miten täällä on sujunut?”
”Hyvin”, Nobuko vastasi.
”Mukavaa nähdä Himeko-tyttöstäkin ihmisten aikaan liikkeellä”, mies totesi. ”Onkos Miwa jo lähtenyt kouluun?”
”Pitääkö meidän aina keskustella siitä?” Himeko marisi kuin mikäkin primadonna. Dorothy sopisi hänelle hyvin.
”No mikäs nyt on?” Mies tiedusteli kummastuneena.
”Eiköhän Hime ole vain noussut huonolla jalalla ylös”, Kotoko naureskeli ja asetti tuomansa kassit keittiön pöydälle. ”Katsokaapa tytöt, mitä toimme tuliaisiksi!”
Sepä saikin tuohon Himekoon vauhtia, tyttö kiirehti heti penkomaan kasseja.

Typerää touhotusta.

”Oi, miten ihana!” Tyttö kiekaisi heti kun oli löytänyt kassista inhottavan silmiin pistävän vaaleanpunaisen mekon.
”Kun on kesä tulossa”, nainen perusteli. ”Siellä on myös siihen sopiva käsilaukku ja hartiahuivi.”
Tämä näytti ilahduttavan äsken niin huonotuulista tyttöä, ja hän säntäsikin heti yläkertaan varmaankin sovittamaan naurettavia vetimiään ja pyörimään peilin edessä, kuten tuollaisten järjettömien tapana oli.

”No, miten täällä on oikeasti mennyt?” Kotoko tiedusteli.
”Ihan hyvin”, Nobuko vakuutti. ”Miwa on käynyt koulussa ja Hime… on edelleen Hime.”
Tämän jälkeen mies istui pöydän ääreen juomaan Nobukon tarjoamaa kahvikuppia, kun Kotokon katse kiersi keittiötä arvioivasti. Ennen pitkää hänen sinivihreiden silmiensä katse osuikin meikäläiseen.
”No mutta kukas se siinä?” Hän kysyi ällöttävän lässyttävällä äänellä.
”Mitä siinä tuijotat?” Pistin takaisin.
”Miwa löysi sen kadulta loukkaantuneena”, Nobuko selitti ikään kuin tietäisi jotain asiasta.
”No jo oli Miwankin aika hankkia pokémon”, mies totesi.
”Mutta onko tällainen myrkkytyyppi nyt hoitajalle sopiva pokémon?” Kotoko mietti, hän yritti silitellä mun päätä, mutta se ei käynytkään helposti! Mä nimittäin näin yrityksen ja yritin näykkäistä naisen nakkisormia, siinä kuitenkaan onnistumatta.
”Mitä vielä”, mies huokaisi. ”Sehän on ihan Miwan tyylinen pokémon, eikö se ole pääasia?”

Mitenkä niin tyylinen?

Se Miwa saisi jo alkaa tulla kotiin, ei tällaista jaksanut kukaan! Eivät edes ne muut pokémonit, jotka olivat menneet kuka, minnekin välttääkseen tällaiset tylsät keskustelut.
Pian joku kolasikin ovella, ja typerä tyttö ilmaantui kuin ilmaantuikin kompuroiden keittiöön.
”Hyvä kun tulit, meno alkoi käydä tylsäksi!” Tervehdin tyhmää tyttöä ja loikkasin alas jakkaralta. Tyttö ei tosin edes huomannut mua. Hän vain laski laukkunsa maahan ja tervehti kiireesti kaikkia.
”Miwa, tule katsomaan mitä toimme tuliaisiksi”, Kotoko aloitti mutta tytöllä oli kiire.
”En ehdi. Unohdin henkilökorttini”, hän sanoi kiiruhtaessaan yläkertaan sitä etsimään. Sillä välin loistavan tuuman. Olo täällä oli tylsää, enkä varmasti jäisi näiden vanhusten seuraan! Niinpä kapusin tytön laukkuun – jonka tyhmä tyttö oli, tyhmästi jättänyt auki.

Tästä voi tulla jännää!

Miwa

On tämäkin yhtä kohtalon ivaa. Ehdin juuri ja juuri pokémon centerille, mutta minua ei päästetty sisään ilman henkilökorttia. Henkilökorttia, jossa luki nimeni ja se että minun oli todellakin lupa tehdä kenttätöitä pokémon centerillä. Oli tämänkin! Saatoin jo kuulla rouva Takedan moitteet ja tuntea hänen ärsyttävän tarkkaavaiset silmänsä selässäni.

Joskus tulee miettineeksi, miten sitä voi olla niin lahopää, että jättää korttinsa vain lojumaan pöydälle, kun sen pitäisi olla laukussa? Nähtävästi minä olin kyseinen lahopää, mutta en ainakaan ollut hukannut korttia. Siellä se odotti kiltisti kirjoituspöydälläni. Nappasin muoviliuskan mukaani ja kiirehdin alakertaan. Nappasin äkkiä laukun keittiön lattialta ja heitin sen olalleni. Kumma kyllä laukku tuntui jotenkin raskaammalta kuin hetki sitten… ehkä ne hoitajan tamineet painoivat odotettua enemmän.
”Pitää mennä, moido!” Huusin porukoille, enkä jäänyt edes odottamaan vastausta. Ei ollut aikaa!

Ulkona sitten huomasin jättäneeni laukun auki kiireessä, oli pakko pysähtyä sen verran, että saisin laitettua laukun kiinni. Tästähän vielä puuttuisi se, että hoitajan tamineet putoaisivat jonnekin matkan varrelle. Kun olin nostamassa laukun läpän paikoilleen, laukusta kuului vihainen murjaisu:
”Rran!”
Nostin hämmentyneenä laukun läppää ja näin Rigelin makoilevan laukussa, luoden minuun varsin ärtyneitä katseita punertavan ruskeilla silmillään.
”Rigel, tuletko mukaan?” Kysyin tyhmästi, sillä tiesin että sen oli nyt tultava mukaan, sillä toista kertaa en lähtisi ravaamaan kotiin. Ja sen tiesi myös Rigel.
”Rran!” Se äännähti ja nyökkäsi tuimasti.
”Muista sitten käyttäytyä”, minä sanoin sille. ”Siellä minne nyt mennään ei katsota hyvällä huonokäytöksisiä pokémoneja. Elleivät ne nyt sitten satu olemaan potilaita.”
”Rran!” Nidoran tuhahti. Sitä ei tainnut paljon kiinnostaa, mitä muut olivat siitä mieltä. Se oli siinä mielessä onnekas, ettei sen tarvinnut kuulla haukkuja myöhästelystä tai siitä miten minunlaiseni ei oikeastaan kuuluisi käydä koko koulua, kun en väitteiden mukaan edes käynyt tarvittavissa kokeissa, minut vain raahattiin mukaan jostain. Mikä ei osittain edes pitänyt paikkaansa.

Osittain.

Lazuliten keskusta täyttyi hiljalleen aamuruuhkasta. Oli pilvinen sää, näytti siltä, että kohta alkaisi sataa – varsin ankea sää näinkin keväiselle päivälle. Silti, se ei estänyt autoilijoita autoilemasta lähes matelevaan tahtiin sinne, minne nyt olivatkaan autoilemasta. Monet opiskelijat – jotka tunnistivat helposti vaatteista ja koululaukuista, katselivat hermostuneina kellojaan, sillä he – kuten minäkin, olivat juuttuneet liikennevaloihin.
”Nidoo?” Rigel pisti päänsä ulos laukustani ja tähyili hämmästyneenä ihmispaljoutta ja liikennettä. Se katseli pitkään ihmisiä ja autoja, kuin yrittääkseen laskea ne. Ehkä Nidoran ei ollut ennen nähnyt näin paljon ihmisiä ja ajoneuvoja yhdessä paikassa.
”Lazulite on iso paikka, Rigel”, kerroin sille. ”Tämä taitaa olla yksi Diamandian suurimpia kaupunkeja.”
”Ran?” Pokémon katsoi minua ihmeissään, kuin yrittääkseen selvittää puhuinko nyt totta.
Ennen pitkää ruuhka rauhoittui ja me pääsimme matelemaan eteenpäin kohti Diamandian keskuskatua, jonka Pokémon centerissä kenttäpäivää pidettäisiin. Keskuskadulla kävi aina vilske, sillä se oli juuri sellainen paikka, josta turistit ostivat matkamuistonsa, ja jonka sivukujilla käytiin pokémonotteluita, joten se oli täydellinen paikka pokémon centerille. Keskuskatu oli kuitenkin tähän aikaan aamusta varsin tyhjä, muutamaa kaupustelijaa lukuun ottamatta.
”Hyvä vain”, sanoin Rigelille. ”Päästään joskus perillekin…”

Mutta koska tämä päivä oli selvästi päättänyt olla minua vastaan, meno pokémon centerille ei sujunut ongelmitta.

Juuri kun olin melkein tavoittanut pokémon centerin sinisenä kuultavat ovet, huomasin että oven edustalle oli laskeutunut lauma Spearow’ta, jotka kiistelivät äänekkäästi jostakin ruuan palasesta. Tässä oli taas yksi Lazuliten vitsauksista, nämä typerät linnut kärkkyivät aina turistien ruuan kimppuun, sillä tällä kadulla oli myös monta eri ruokakojua.
”Juuri minun tuuriani”, huokaisin lähestyessäni raakkuvaa lintulaumaa. Spearow’t olivat aggressiivisia, sen nyt kaikki tiesivät, joten toivoin etteivät ne huomaisi minua, kun kuljin ohi. Mutta minä olen tosi tyhmä ihminen, se kai lienee sanomattakin selvää. Sillä kun näin etteivät Spearow’t mistään ruuan palasta kiistelleet, vaan ne yrittivät nokkia maassa mönkivää, kimeällä äänellä kiljuvaa tummaa toukkapokémonia, en voinut jättää asiaa siihen. Suurikokoisin Spearow nosti tärisevän toukan nokkaansa, kuin esitelläkseen sitä muille.
”Scaaaaa!” Scatterbug kiljui kuin syötävä.

Eihän sitä tuohonkaan voinut jättää.

Tähyilin äkkiä maata löytääkseni jotain, kiven tai jonkun, jolla heittää tuota Spearow’ta, jotta mokoma rumilus päästäisi irti toukkaparasta. Pian sellainen löytyikin, se oli lähes littanaksi tallottu tölkki, joka sai kelvata. Poimin sen nopeasti maasta ja heitin sen kohti Spearow’ta. Tölkin rypistys osui ja upposi suoraan lintupokémonin rintaan, niin että toukka putosi sen nokasta ja lennähti hyvän matkaa lintuparven yli ja tupsahti maahan lähelle sitä paikkaa, jossa seisoin. Kun en muutakaan keksinyt, niin harpoin ja nappasin toukan käteeni – eikä se suinkaan ollut viisaimpia päätöksiäni. Voin syyttää tästä vain päätäni, sillä pääkoppani mielestä se oli järkevää, muutoinhan nuo haaskat olisivat syöneet sen suihinsa. Scatterbug katsoi minua hämmentyneenä meripihkan värisillä silmillään. En ehtinyt sanoa sille mitään rauhoittavaa, sillä taas meitä vietiin. Spearow’t eivät katsoneet hyvällä sitä, että olin vienyt niiden saaliin, joten ne kaikki viisi pahan ilman lintua nousivat siivilleen ja syöksyivät sinne missä seisoin. Yritin kyllä päästä pois paikalta, mutta linnut olivat hyökätessään paljon minun jalkojani nopeampia, sitä paitsi ne eivät tulleet yksi kerrallaan vaan rynnäkkönä kaikki yhtä aikaa ja joka suunnasta.
”Voi per…” Kirosin, kun nuo pahan ilman linnut tulivat. En voinut muuta kuin painaa pääni alas ja suojata Scatterbugia käsilläni.
”Pysy siellä Rigel”, sanoin Rigelille, sillä se tästä vielä puuttuisi, että mokoma piikkipersus päättäisi ärsyttää näitä lintuja vielä lisää. Mutta Rigel oli päättänyt tehdä sen, mitä ei olisi pitänyt. Se loikkasi laukustani ulos, kynsi jalallaan maata ja ryntäsi sitten päätä pahkaa lintujen kimppuun. Se loikkasi yhden Spearow’n kimppuun aika vakuuttavasti, ainakin kun ottaa huomioon miten pieni se oli, se haukkasi lintua pyrstöstä ja jäi siihen roikkumaan, kunnes pyrstösulat pettivät. Nidoran tippui muristen maahan.
”R-Rigel!” Sain vaivoin huudettua, sillä suurin osa näistä kiusankappaleista oli edelleen kimpussani. ”Käytä focus energy ja sitten peck!”

Mutta Rigelpä ei kuunnellut. Se ponkaisi maasta heti lähimmän linnun kimppuun sen puolitta keskittymättä, minkä johdosta se lennätettiin heti, miten sinne mistä oli tullutkin, takaisin maahan.
”Käytä nyt edes leer”, yritin neuvoa tuota jukuripäätä, mutta se vain tuhahti ja lähti uuteen hyökkäykseen. Ei sekään hyökkäys mennyt niin kuin piti, Rigel nimittäin sai muutaman nokkaisun korviensa väliin ja taas sitä vietiin.
”Anna olla jo!” Huusin Nidoranille, mutta minulla oli ikävä tunne siitä, että Rigel enemmin tapattaisi itsensä noiden lintujen kynsissä kuin kuuntelisi neuvoja. Jos vain olisi muita pokémoneja, voisin helposti lähettää jonkun Rigelin avuksi, mutta kun muita ei ollut. Oli vain pelosta tärisevä pieni Scatterbug, josta ei paljon apua olisi. Mitä tässä siis tekisi? Linnut tuskin lähtisivät pyytämällä, eikä Rigelkään lopettaisi, jos siltä kauniisti pyytäisi – siitä olin melko varma. Mutta sitten, jokin viiletti melko hidasta tahtia ulos pokémon centerin ovista ja loikkasi, jotenkin hassusti, toinen koura jäänsinisenä hohtaen.
”Audih!” Se huusi ja pamautti lähintä Spearow’ta kourallaan. Ja sitten toista, ja toista kunnes linnut tajusivat lopettaa.
”Audi! Audino!” Tulija läksytti niitä kirkkaalla äänellä. Sitten se katsoin minua tummansinisillä silmillään ja viittilöi menemään sisään.

Se oli rouva Takedan shiny Audino, jonka nimi oli Ran. Kun osastoni pääohjaajaopettajan pokémon käskytti, oli parasta totella. Harmikseni rouva Takeda tuli heti aulassa kastanväristen harmaantuvien hiustensa ja haukan katseensa kanssa vastaan.
”Taasko sinä provosoit pokémoneja tahallasi, Saeki?” Hän kysyi melkein kyllästyneenä.
”Ehkä vähän”, minä myönsin. ”Mutta en minä voinut antaa niiden tappaakaan sitä.” Minusta se oli varsin hyvä syy. Näytin vielä sanojeni päätteeksi rouva Takedalle kädessäni tärisevää Scatterbugia.
”Mene nyt tiskin kautta vaihtamaan vaatteet ja sen jälkeen katsot, että pelastamasi pokémon saa tarvitsemaansa hoitoa ja sen jälkeen tulet kipin kapin tänne auttamaan”, rouva Takeda lateli tiukkaan tapaansa.
”Kyllä rouva”, myönnyin nopeasti, sillä en halunnut jäädä vääntämään kättä hänen kanssaan. ”Tule, Rigel!”
”Ran!” Nidoran murahti. Sen leuasta tihkusi verta ja sille eilen laittamani side muistutti väriltään valkoisen sijasta harmaata. Se näytti jokseenkin repaleiselta. Mutta Rigel itse pystyi liikkumaan varsin vaivattomasti, joten tuskin se oli pahasti loukkaantunut. Näytin tiskin takana palvelevalle hoitajalle muovista henkilökorttiani, johon hän nyökkäsi ja päästi minut mitään sanomatta pukuhuoneiden puolelle – joiden oven joku oli keksinyt tunkea tiskin taakse.

”Sanon vaan, ettei siitä mitään hoitajaa tule. Eihän se käynyt edes kaikissa kokeissa”, jep jep, juuri tämän takia oli joskus hyvä olla myöhässä, sillä eräät katsoivat asiakseen jäädä juoruamaan pukuhuoneeseen sen sijaan että menisivät tekemään töitä. Eipä sillä Sakura Shidoun kimeän (ja kovan) äänen kyllä kuulisi hyvin vaikka vasta tulisi sisään koko rakennukseen. Hän seisoi peilin edessä sitomassa ällöttävän magentan värisiä hiuksiaan nutturalle. Hänen ällöttävän kirkkaan pinkki shiny Happininsä seurasi tapausta hämmentyneen näköisenä. Sakuran seurassa oli toinen hoitajaksi aikova, tyttö, jonka nimeä en muistanut. Hänellä oli kaulansa ympärillä Comfey ja hän katsoi kelloaan hermostuneena.
”Eikö meidän pitäisi mennä?” Tyttö kysyi levottomasti.
”Hän pääsi tänne vain koska rouva Takedan kävi häntä sääli, siinä kaikki”, Sakura jatkoi.
”Jos siinä kerran oli kaikki, voit varmaan painaa hiljennysnappia”, pistin väliin. Luulisi että kun on jäänyt kiinni paskan levittämisestä, olisi ilme vähintäänkin hätkähtänyt kun se, josta paskaa on puhuttu ilmaantuu paikalle, mutta Sakuran kasvoille kipusikin varsin omahyväinen hymy.
”Tulit sitten. Luulin että lopetit tai sait kenkää”, hän sanoi.
”Tulin ihan vaan sinun kiusaksesi, Sakura”, heitin vastaan. ”Joko olet lopettanut?”
Minua ei oikeastaan kiinnostanut kuunnella hänen juttujaan, joten keskityin nostamaan kiukuttelevaa Rigeliä penkille, pois muiden jaloista.
”Oletko sinä ottanut myrkkytyypin pokémonin?” Sakura ihmetteli kovaan ääneen. ”Ja aiot tälle alalle?”
”Entä sitten?” Kysyin, kuin asia olisi ollut sillä selvä, sillä minulle se oli. Asetin tärisevän Scatterbugin Rigelin viereen penkille.
”Ei enää ole hätää”, sanoin sille. ”Vaihdan vain vaatteet, hoidetaan sinut sitten kuntoon.”
”Sehän voi levitellä myrkkyjään täällä”, Sakura huomautti. ”Sitä paitsi hoitajilla tulee olla Chansey tai Audino tai…”
”Ei sitä ole kirkossa kuulutettu”, minä huomautin. ”Eikä Rigel ketään pistele.”
”Siis mikä?” Sakura ihmetteli. Minä puolestani ihmettelin, että jos sitä kerran oltiin olevinaan niinkin älykäs, miksei hän tiennyt edes yhtä tähden nimeä?
”Vilkaisepa joskus tähtikatalogia”, piikittelin vain hieman. ”Saatat hämmästyä siitä, mitä sieltä löytyy.”
”Vai niin!” Sakura rääkäisi loukkaantuneena. ”Vai väität sinä etuoikeusten kalastelija, että minä olen tyhmä?”
”En kalastele mitään”, huomautin terävästi. Olisin vielä jatkanutkin, ellei pukuhuoneen ovi olisi avautunut.
”Mitä te täällä metelöitte?” Rouva Takeda tivasi. ”Jos olette vaihtaneet vaatteet, tulkaa centerin puolelle!”

Kukaan ei ikinä sanonut ”ei” rouva Takedalle. Kukaan ei ikinä puhunut vastaan hänelle, ei myöskään Sakura, joka asetteli hoitajan hilkan päähänsä ja nappasi peilin edestä Happinynsä ja lähti seuranaan vaaleahiuksinen ystävänsä.
”Tällaista se on, Rigel”, huokaisin. ”Opiskelijan arki.”
”Raan”, Nidoran äännähti. Sitä tuskin edes kiinnosti. Olin oikeasti ihan tyytyväinen Sakuran lähdöstä, en olisi halunnut muutenkaan riisuutua hänen nähtensä, ties vaikka hän olisi heittänyt kommenttia alusvaatteista tai jostakin. Avasin kaappini oven ja heitin sinne päällyspaidan ja shortsit. Saappaat ja sukat myös, ne kun piti korvata valkoisilla sukkahousuilla ja pikkukengillä. Itse hoitajan asu – neutraalin vaaleanpunainen mekko, johon tuli kiinnittää valkoinen essu, oli itse asiassa ihan siedettävä. Mutta se lätsä oli hirveä. Näytin se päässä ihan sirkusfriikiltä. Ja Rigel oli samaa mieltä, sillä se tyrski naurun puuskien lomassa, heti kun olin sulkenut kaapin ja kääntynyt katsomaan sitä.
”No onpas hauskaa”, mutisin. ”Ehkä tuolta löytyy tällainen samanlainen lätsä sinullekin.”
”Nidoor!” Rigel irvisti. Oli selvää, ettei se halunnut näyttäytyä yhtä hölmöissä hepeneissä kuin minä.
”Katsotaanpa sitten sinua”, puhelin pienelle Scatterbugille, jonka olin asettanut penkille kaappien eteen odottamaan. Pikkukaveri tärisi, ikään kuin se olisi vielä pelännyt jonkun yrittävän syödä sen aamupalaksi.
”Ei mitään hätää”, sanoin sille. ”Spearow’t eivät pääse tänne, elleivät tule kouluttajan mukana hoidettaviksi. Eikä niitä silloinkaan päästetä sellaisten pokémonien luo, joita ne tavallisesti käyttäisivät ravintona.”

Niinpä kannoin pikku toukan pienemmälle osastolle, läpi niiden kiireisten ja meluisten osastojen, joilla hoidettiin isompia pokémoneja. Jotkut niistä olivat meluisia, pokémonit valittivat kipujaan, jotkut kovemmin kuin toiset. En tiennyt mistä asti Scatterbug oli tänne ajelehtinut, mutta se ei ehkä ollut tottunut isoihin pokémoneihin, joten oli parasta viedä se lepäämään johonkin rauhallisempaan paikkaan. Rigeliä ei melu tuntunut haittaavaan. Se kurkisteli uteliaasti ohi viliseviä hoitajia ja näiden kärryjä sekä pedeillä makaavia pokémoneja.
”Et sitten eksy, Rigel”, totesin piikkipersukselle joka käveli jäljessäni. Sain tietenkin osakseni murinat, kuinkas muutenkaan.
”Scaaa?” Scatterbug äännähti kimeästi ja katsahti Rigeliä olkani yli, varmaan kummeksuen sen käytöstä ja sitä että mokoma murisi sille.

Pienemmässä huoneessa ei ole ketään, siellä oli aivan hiljaista. Niinpä laskin toukan erään pedin tyynylle odottamaan. Rigelin nostin potkimisesta ja murinasta huolimatta sängylle, Scatterbugin seuraksi.
”Älä sitten sohi sarvellasi”, sanoin Nidoranille.
”Rran!” Rigel murahti ja kääntyi selin pieneen toukkaan. Sillä ei näköjään ollut aikomustakaan pitää toiselle seuraa.

No kunhan olisi siivosti, kunnes tulisin takaisin.

”Tulen kohta takaisin”, selitin Rigelille. ”Käyn hakemassa tuolta takaa hoitotarpeita. Olkaa kiltisti sillä välin.”
Scatterbugin meripihkan väriset silmät katsoivat minua kuin arvioiden. Kai se mietti, että mitä tuo höpisee, kun taas Rigel ei ollut lotkauttavinaan korviaan puheelleni.

Huoneen takaosassa oli ovi, jonka yläpuolella oli kyltti, jossa luki jotakin sellaista kuin ”varusteet”. Se ei ollut mikään iso varasto, mistä saattoi löytää stetoskoopit tai verenpaine mittarit, vaan siellä oli kaikkea tavanomaista kamaa kuten sidetarpeita, puhdistusainetta ja erilaisia potioneita. Niin, tällä osastolla ei hoidettu vakavia tapauksia. Täällä vain paikkailtiin ja annettiin potilaiden levätä. Keräsin pieneen metalliseen kärryyn desinfiointiainetta, sidetarpeita ja tölkin, joka sisälsi violettia potionia. Näillä pärjättäisiin. Takaisin tullessani huone oli edelleen tyhjä. Scatterbug mateli varovaisen näköisenä tyynyllä ja säpsähti heti, kun tajusi vajoavansa. Rigel naureskeli vahingon iloisena toiselle.
”Älä viitsi olla ilkeä, Rigel”, totesin Nidoranille kolisteltuani kärryn kanssa pedin luo. Scatterbug katsoi minua varovasti, kuin ei tietäisi mitä odottaa.
”Katsotaanpa sinua sitten”, sanoin toukalle. ”Pystytkö matelemaan kädelleni?”
Scatterbug katsoi ojennettua kättäni hetken, mutta päätti kuitenkin ryömiä sille, kunhan pääsi pois tyynyn pintaan uurtuneesta pesästään. Tarkastelin pientä toukkaa hetken, se oli saanut paljon nokkimisjälkiä ympäri pientä toukan kehoaan, mutta ne eivät onneksi enää vuotaneet verta. Nokkimisjäljet eivät näyttäneet siltä, että ne vaatisivat puhdistusta kummempaa hoitoa sillä ne eivät olleet syviä, eikä siteitäkään tarvittu. Nämä haavat paranisivat paljon nopeammin ilman siteitä tai laastareita. Mutta toinen ötökän etuhampaista näytti haljenneen. Sen alakulmasta puuttui pieni pala.
Mitä sille voisi tehdä? Pitäisikö se kiikuttaa hammaslääkärille? Vai korjaisiko evoluutio homman itsestään?
”Olet onnekas”, sanoin toukalle. ”Haavat eivät ole syviä, pelkkä puhdistus riittää, sen jälkeen saat levätä.”
”Tämä saattaa vähän kirvellä”, lisäsin heti perään, sillä tiesin ettei desinfiointiaineella tökkiminen aina ollut kivutonta puuhaa. Scatterbugia ei tosin näyttänyt paljoa häiritsevän se, että tökin sen saamia nokkimisjälkiä vahvasti desinfiointiaineelta haisevalla pumpulin palalla. Rigel puolestaan kuului yökkivän hajulle.
”Jotta haavat eivät tulehdu”, selitin toukalle. ”Täältä saat vielä potionia että palaudut nopeammin.”
Niin, muitta mutkitta suihkautin potionia Scatterbugin iholle violetin väristä litkua, jota ötökkä katseli kiinnostuneena.
”Menehän lepäämään siitä”, kehotin toukkaa, ja kylliksi ihmeteltyään ihoonsa imeytynyttä litkua, se päätti että lepo olisi hyvä asia. Scatterbug mönki kädeltäni takaisin tyynylleen ja käpertyi muina matoina takaisin pesäänsä.
”Mennään me, Rigel”, sanoin nostaessani kiukuttelevaa ja ärisevää Rigeliä syliini. ”Annetaan kaverin levätä.”

Sitä paitsi meillä oli töitä.

Aulassa vilisi väkeä. Kaikki oli ruuhkautunut sillä välin, kun olin ollut poissa. Jonot olivat pitkiä ja aula suorastaan kuhisi ihmisiä. Niinpä otin ja avasin uuden tiskin. Tämä oli iso pokémon center, eikä tällä asiakasmäärällä pärjännyt kahdellakaan vastaanottotiskillä.
”Tänne mahtuu!” Huusin kovaan ääneen, jotta ihmiset tajuaisivat valua tännepäin. Rigelin asetin istumaan tiskin sivulle, jotta piikkinen näkisi mitä olin tekemässä. Nidorania näytti kovasti kiinnostavan ihmispaljous ja kaikki erilaiset pokémonit. Pian se saikin nähdä kumpiakin, vaikka millä mitalla. Osa tästä ihmispaljoudesta pyrki heti tiskiä kohti, näistä ensimmäinen oli rähjäisiin vaatteisiin pukeutunut pieni tyttö, jolla oli pörröttävät tummanruskeat olkapäillä lainehtivat hiukset. Tyttö kiikutti sylissään loukkaantunutta Eeveen pentua.
”M-Minun Eeveeseen sattui”, tyttö sai sanotuksi itkuisella äänellä. Hän asetteli Eeveen varovasti tiskille, jotta voisin katsoa otusta tarkemmin. Eevee oli ehkä loukkaantunut mutta sen ruskeissa silmissä vallitsi silti tomera, itsepäinen tuike.
”Mitä tapahtui?” Kysyin tytöltä.
”Y-Yksi mies potkaisi Jasperia laivassa…” Tyttö niiskutti.
”Tulitteko tänne laivalla?” Kyselin. ”Topaz Townista asti?”
”Ei kun suoraan tänne Castelia Citystä”, tyttö kertoi. ”Mitä jos Jasperilta on luita poikki?”
”Katsotaan”, niin, tietenkin kunnon hoitaja olisi kysynyt, että mihin Eeveetä oli potkittu. Tunsin selässäni rouva Takedan tuomitsevat silmät, yleensä hän hiiviskeli tällaisina päivinä pokémon centereissä mustakantinen vihko ja punakynä mukanaan merkkailemassa opiskelioidensa tekemiä virheitä. Toisaalta Eevee oli niin pieni, että sitä oli varmaan potkittu takapuoleen tai sitten kylkeen – jälkimmäinen vaihtoehto vaikutti järkeen käyvältä. Nyt piti kuitenkin edetä varovasti, enhän halunnut aiheuttaa mahdollisia lisävahinkoja, mutta Eevee valpastui heti kun olin nostamassa sitä.
”Eev! Vee! Vee!” Eevee ärähti ja latasi heti takajaloillaan kunnon tällin keskelle naamaani.
”Jasper, ei saa potkia!” Eeveen kouluttaja torui.
”No koivet tuskin ovat murtuneet, kun se jaksaa niitä noin hyvin käytellä”, huomautin. Eevee ei vastustellut röntgenlaitteen päälle pistämistä, sen jälkeen, kun sen kouluttaja oli huomauttanut, ettei saanut potkia, mutta siinä maatessaan se näytti tylsistyneeltä. Röntgenlaite oli tavallisesti sellainen laite, jota käytettiin enimmäkseen poképallojen skannaukseen, mutta hätätapauksissa sitä saatettiin käyttää myös näin. Oikeasti murtumat yleensä tarkastettiin muualla, mutta eikö tämä laskettu hätätapaukseksi? Eeveen kouluttajahan oli itkun partaalla.

Tarkastelin seinälle heijastuvaa kuvaa Eeveen luurangosta, enkä nähnyt siellä merkkejä murtumista.
”En näe murtumia”, minä kerroin helpottuneelle tytölle. ”Tehdään kuitenkin niin, että otetaan kunnon laitteilla varsinaiset kuvat, ihan vain varmuuden vuoksi. Onko sinulla muita pokémoneja?”
”Ran!” Rigel katsoi asiakseen ilmoittaa, että näin oli. Se oli nimittäin saanut ylimääräisen ihailijan muuan Woobatista joka nuuhki Rigeliä vähän turhan likellä Nidoranin naamaa.
”Hertta, ei”, tyttö kielsi Woobatia ja veti sitä taakse päin, hellästi Woobatin pörröisestä takaruumiista kiinni pitäen. ”Muistathan etteivät kaikki tykkää siitä, että niitä nuuhkitaan noin läheltä.” Sen jälkeen tyttö kutsui lepakkonsa takaisin palloonsa ja veti esiin takkinsa taskusta vielä yhden punakuorisen poképallon. Asettelin ne Eeveen kanssa kärryille, joista eräs vaaleahiuksinen harjoittelija tuli ne hakemaan.
”Eeveelle röntgenkuvaus murtumien varalta”, sanoin tytölle, joka nyökkäsi ja meni menojaan.
”Tuota, milloin minä voin hakea ne?” Tyttö kysyi.
”Koeta iltapäivällä, mutta tämän ruuhkan takia voi hyvin mennä huomiseen”, sanoin tytölle ja ojensin hänelle pyöreän muovisen liuskan, jossa oli hänen vuoronumeronsa. Kehotin tyttöä antamaan liuskan tullessaan palvelevalle hoitajalle, ja olemaan hukkaamatta sitä. Tyttö nyökytteli ja katosi sitten portaikkoon, sinne mistä pääsi kouluttajien majoitussaliin, paikkaan, jonne matkaavat kouluttajat usein menivät yöksi – olihan se ilmainen.

”No niin, Rigel”, minä huokaisin. ”Sehän meni ihan hyvin, vai mitä?”
”Rran”, Nidoran murahti ja muljautti minulle silmiään.
”Kiitos rohkaisusta”, murahdin vastaan. Mutta murahtelemiseen ei jäänyt paljoakaan aikaa, sillä seuraava potilas kiirehti jo tiskiä kohti. Poika oli selvästi kouluttaja, oli matkailijan tamineet, maastokuvioinen reppu, löysä t-paita ja shortsit, tuulen tuivertamat likaisen vaaleat hiukset ja suuret ametistin väriset silmät, jotka olivat täynnä huolta. Ja huolen syy olikin kaikille selvä, poika nimittäin kantoi sylissään itkevää Cubonea, jonka ruumis oli täynnä verta vuotavia haavoja.
”Mitä tuolle on sattunut?” Niin, tyhmä kysymys on tyhmä, eikä kovinkaan hienovarainen kysymys, kun ottaa huomioon, että Cubonen kouluttajalla oli varmasti hätä.
”Minä… ottelu… Scyther…” Poika sanoi hätäisesti.
”Saanko katsoa?” Kysyin ojentaen käsiäni niin että saatoin ottaa Cubonen syliini. Kouluttaja oli antamassa Cubonea syliini, mutta Cubonepa tarrasikin kouluttajansa paitaan, eikä tahtonut päästää irti.
”Koemi, koeta rauhoittua!” Kouluttaja yritti tyynnytellä itkevää pokémoniaan. ”Päästähän nyt irti, että hoitaja voi katsoa haavojasi ja hoitaa sinut kuntoon.”
Mutta hetki siinä meni. Rouva Takedan mielestä siinä kaiketi kesti liiankin kauan, sillä hän ilmestyi paikalle tavallista ärtyneemmän näköisenä ja kuinkas muutenkaan katsoi minua kieroon.

Ikään kuin koko juttu olisi ollut minun vikani. Mene ja tiedä…

Pojalta meni hetki saada Cubone irrottamaan otteensa paidastaan, mutta kun se tapahtui, tuo itkevä otus tungettiin syliini ja ensimmäinen asia minkä Cubone teki, jouduttuaan vieraan käsivarsille, oli kalautus suoraan päähän.
”Auts”, se oli enemmänkin toteamus kuin valitus. Kuulin Rigelin naureskelevan hiljaa tälle, kai siitä oli hauskaa nähdä hieman slapstickiä. Tiedä häntä. Mitä taas tulee Cuboneen, se mätkäisi minua uudestaan toisessa kädessään puristamalla luulla.
”Saeki mene ja hoida tuo Cubone terveeksi, minä tulen tähän siksi aikaa”, rouva Takeda äyskäisi. En oikein tiedä mistä hän oli tähän pelmahtanut, mutta tyrkki minua kuitenkin osaston ovea kohti.
”Selvän teki. Tule, Rigel!” Huikkasin Nidoranille, kun sain taas toisen luutällin otsaani. ”Auts.”
Rigel loikkasi alas tiskiltä ja yllätyksekseni se lähti seuraamaan minua, ilman mutinoita. Se naureskeli yhä sille, että Cubone hakkasi minua luulla.
”Tuota enkö voisi…” Kuulin Cubonen kouluttajan sanovan, mutta mitä hän sitten halusikin sanoa, rouva Takeda ei sallinut hänen jatkaa.
”Nuori mies menee nyt vain istumaan tuonne”, rouva sanoi topakasti. ”Joku tuo sinulle kohta lasin vettä.”

Miksiköhän ne aina tarjoavat lasin vettä järkyttyneille?

Oli miten oli, koska minut oli komennettu hoitopuolelle, menin sinne parkuva ja luulla huitova Cubone sylissäni.
”Saeki, tule tänne niin katsotaan”, puhuja oli Michi. Sakuran vanhempi serkku, joka oli työskennellyt tässä Pokémon centerissä siitä asti, kun oli valmistunut koulusta. Hän näkyi odottavan minua erään hoitohuoneen ovella ja kuten tavallista, hän hymyili.
”Vie Cubone huoneeseen, ja koeta saada se rauhoittumaan”, poika neuvoi. ”Käyn hakemassa paikkaustarpeita.”

Hei hetkinen… ei kai tämä Cubone nyt sentään tarvitsisi tikkejä?

Toisaalta Scytherin kynnet saivat aikaan pahaa jälkeä osuessaan. Cubone ei kuitenkaan näyttänyt ilahtuvan sanasta ”paikkaustarpeet”, sillä se alkoi huutaa ja huitoa entistä kauheammin, niin että ehti iskeä luunuijallaan minua kolmesti ennen kuin olin ehtinyt hoitohuone numero kolmosen sisään. Rigel seurasi nauraa tyrskien perässä ja istui lattialle katsomaan, kun minä yritin tyynnytellä pientä Cubonea.
”Hei, hei etkö voisi lakata nuijimasta minua sillä luullasi?” Aloittelin diplomaattisesti. Mutta kuten melkein aina, diplomatia ei toiminut. Vaikkei se ollut Cubonen vika. Raukka oli varmaan pelästynyt iskut saatuaan tai veren nähtyään. Se oli shokissa.
Eipä auttanut muu kuin ottaa rauhallisesti ja istua alas. Istuin hoitopöydälle Cubone sylissäni. Ennen kuin se ehti kumauttaa minua uudemman kerran, pistin käteni itseni ja luun väliin.
”Kuulehan, etkö voisi päästää hetkeksi irti tuosta luusta?” Kysyin rauhanomaisesti.
”Cubooh!” Cubone äännähti ja pudisti päätään.
”Sinä taisit säikähtää vai mitä?” Kyselin pokémonilta lempeästi.
”Boneh”, Cubone vastasi hiljaa.
”Mutta sinulla ei ole mitään hätää täällä”, vakuuttelin. ”En tiedä mitä kävi, mutta täällä sinulle ei käy kuinkaan. Kun jaksaa huiskia tuollaiseen tahtiin, ei ole mitään hengen hätää, tiedätkös?”
”Cuboh”, Cubone murahti hiljaa ja katsoi epäilevästi lattialla jököttävää Rigeliä. Rigel oli keskittynyt tarkkailemaan ja katsoi meitä tiiviisti punertavan ruskeilla silmillään.
”Ei Rigel sinua pistä”, vakuuttelin Cubonelle. ”Näethän että se on itsekin toipilas?”
Kehotin Rigeliä tulemaan lähemmäs, toki sille ominaiseen tapaan Rigel murisi mutta tuli sitten. Se loikkasi – joskin kömpelösti ylös hoitopöydälle ja vielä siitä viereiselle metalliselle apupöydälle istumaan.
”Cubooh”, Cubone nyökytteli päätään ymmärtäväisesti nähtyään, että Rigel oli siteissä.
”Rran!” Rigel murahti vastaukseksi.
”Voisitko mitenkään luopua tuosta luusta edes hetkiseksi?” Kysyin Cubonelta. ”Minun on katsos vaikea katsoa haavojasi, jos huidot minua sillä.”
”Bone”, Cubone vastasi puristaen kädessään kantamaansa luuta tiukasti. Sen ilmeestä näki, ettei pokémon halunnut millään luopua siitä.
Tätä piti miettiä vähän. En ollut kauhean innoissani siitä, että minua taottiin luulla päin näköä, oli siis keksittävä jokin keino sen huomion saattamiseksi toisaalle. Hetken päästä keksinkin keinoin.
”Nyt minä tiedän”, sanoin Cubonelle. En mielelläni uhraisi kaulaketjuani, mutta jos hyvin kävisi, saisin sen ehjänä takaisin.

Niinpä irrotin kullan hohtoisen – vaikkakin varmaankin vain tekokullalla maalatun ketjun kaulastani.
”Mitä jos tehdään vaihtokaupat siksi aikaa, kun olet hoidettavanani?” Kyselin pokémonilta. Näytin sille kiiltävää sydämenmuotoista riipusta, joka riippui kullatusta ketjusta.
”Laske luu vähäksi aikaa tähän hoitopöydälle, niin saat katsoa koruani”, ehdotin Cubonelle. Cubone katseli hetken riipusta, kuin pohtien olisiko hetkellinen vaihtokauppa mistään kotoisin. Se kuitenkin laski pitelemänsä luun hitaasti vierelleen hoitopöydälle ja kurkotti kaulaketjua kohti. Annoin sen Cubonelle hyvillä mielin, sillä nyt saisin jatkaa töitäni.

”Mitä mielessä, Miwa?” Michin ääni kuului selkäni takaa. Asettelin pienen Cubonen istumaan hoitopöydälle ja kumarruin itse hoitopöydän eteen, nähdäkseni haavaumat paremmin. Silmäkulmastani huomasin miten Mitchi lastasi Rigelin istuttamalle apupöydälle puhdistusainepöniköitä, sideharsoa ja tikkaustarpeita. Rigel haisteli niitä aluksi kiinnostuneen näköisenä, kunnes nyrpisti nenäänsä – se oli varmasti haistanut desinfiointiainetta. Katsoin myös nopeasti Cubonea, sillä en halunnut sen säikkyvän tikkausvälineitä, mutta pieni pokémon ei ollut edes huomannut niitä. Se katseli kiiltävää riipusta, välillä kikatellen.
”Tämä tyttö on onnekas”, sanoin Michille, Cubonen haavoja tutkiessani. ”Haavat eivät ole kovin syviä ja veren vuotokin näyttää tyrehtyneen. Minä puhdistaisin nämä ja laittaisin siteen, estämään likaa pääsemästä haavoihin.”
Mihinkö se verenvuoto oli tyrehtynyt? Essulleni tietenkin.
”Toimi”, Michi totesi.

”Tämä saattaa kirpaista hieman”, sanoin Cubonelle kaataessani hieman vahvasti steriililtä tuoksuvaa puhdistusainetta vanun palaselle. ”Mutta ole nyt reipas Cubone. Tämä on pian ohi.”
”Cuboh”, Cubone kuului vastaavan. Niinpä aloitin haavojen pyyhkimisen, Cubone ei edes vavahtanut, saati valittanut kertaakaan. Se vain katseli riipusta uteliaana eikä sanonut mitään.
”Hyvä tyttö”, kehuin sitä saatuani homman päätökseen. ”Rigel, heittäisitkö tänne yhden siderullan siitä pöydältä?”
”Rran!” Nidoran murahti ja potkaisi yhden pöydällä seisovista siderullista suoraan hoitopöydälle.
”Kiitos”, kiitin murisijaa. Avasin siderullan ja aloin kieputtaa sitä Cubonen vartalon ympäri.
”Siteet ovat vain siksi, kunnes haavat alkavat umpeutua, sen jälkeen kouluttajasi voi ottaa siteen pois”, selitin puuhiani uteliaana seuraavalle Cubonelle.
”Olitpa reipas tyttö”, kehuin sitä saatuani homman päätökseen.
”Tulet hyvin toimeen pokémonien kanssa”, takanani seisova laventelihiuksinen lääkärin takkiin sonnustautunut Michi huomautti.
”No, tämä pokémon on söpö. Sellaisten kanssa ei voi olla tulematta toimeen”, minä huomautin, sillä tiesin paremmin kuin hyvin etten todellakaan tullut toimeen kaikkien pokémonien kanssa.

Joskus mietin, mitä teen täällä. Sitä miten päädyin tälle alalle. Miksi minä täällä olin? Mutta joskus, kun hoidin pokémoneja ja etenkin silloin kun annoin hoidokkini takaisin niiden kouluttajalle ja sain osakseni kiitosta, tai edes näin miten helpottuneita kouluttajat olivat saatuaan loukkaantuneet pokémoninsa hoidettuina takaisin. Silloin tiesin, että olin tehnyt jotakin oikein.

Cubonen kouluttaja istui aulan kaukaisimmassa nurkassa käännellen tyhjää pahvimukia käsissään.
”Cubooh!” Cubone huudahti iloisena nähdessään kouluttajansa, se vilkutti kouluttajalleen innoissaan, kunnes kouluttaja huomaisi, että nyt oltiin tultu takaisin.
”Koemi!” Cubonen kouluttaja henkäisi helpottuneena nähdessään pokémoninsa.

Joskus pelkkä kouluttajan huojennuksen näkeminen riitti.

”Cuboh!” Cubone äännähti pirteästi.
”Näytät voivan hyvin”, poika totesi taputtaessaan Cubonen päätä.
”Se oli oikein reipas”, kehuin Cubonea. ”Selvisi säikähdyksellä.” Annoin Cubonen takaisin sen kouluttajalle, joka tarkasteli pokémoniaan huojentunein mutta tarkkaavaisin silmin pokémoniaan, kuten useimmat tekivät saatuaan pokémoninsa takaisin hoidosta. Varmaan varmistaakseen, ettei kyseinen otus tullut hoidosta yksi raaja vähemmän tai jotain.
”Side on vain varatoimi”, minä selitin, ennen kuin poika ehti edes kysyä. ”Estää likaa pääsemästä haavoihin. Haavat eivät olleet syviä, joten tikkejä ei tarvittu. Siteenkin voi ottaa pois, kun haavat alkavat umpeutua.”
”Minä jo pelkäsin, että Koemin käy huonosti”, vaaleahiuksinen poika sanoi puristaessaan Cubonea syliään vasten.
”Sillä oli onnea. Scytherin kynnet voivat tehdä pahaa jälkeä osuessaan”, minä huomautin.
”Cuboh bone!” Cubone äännähti ja kohotti oikeaa kättään, jossa se puristi yhä – katsos mokomaa, kaulaketjuani. Cubonen kouluttaja katsoi hetken korua vähän typertyneen näköisenä, kunnes hän viimein sai suunsa auki.
”Tuo… tuo koru… mistä sinä sen ongit…?”
”Minä ehkä vähän lainasin sitä, jotta saisin sen rauhoittumaan”, selitin ihmettelevälle kouluttajalle.
”Rran!” Kuulin jonkun murahtavan terävästi. Rigelhän se siinä seisoi, hyvin kiukkuisen näköisenä, suussaan kantaen Cubonen luuta.
”Mitä Rigel, luulitko että unohdin sinut?” Heitin kiukkuisen näköiselle urosnidoranille. Rigel vastasi silmäilemällä minua kiukkuisesti pudottaessaan luun suustaan lattialle.
”Olit kiltti, kun toit sen”, sanoin Rigelille ja yritin silittää sitä korvien välistä, mutta yritykseksi jäi. Nidoran tajusi mitä aioin ja se oli valmiina puolustautumaan. Mokomakin mörökölli yritti napata minua sormen päästä.
”No ei sitten, senkin mörkö”, sanoin sille hiljaa ja nostin Cubonen luunuijan lattialta. Ojensin luun pokémonia kohti, joka puolestaan ymmärsi palauttaa kaulaketjuni luutaan vastaan.

Olisivatpa kaikki hoidettavat noin helppoja…

Minä pidin kenttätöistä, ainakaan silloin ei täytynyt homehtua jossain kuumassa luokkahuoneessa. Asiakaspalvelu ei ehkä ollut ihan minun juttuni, mutta pokémonit olivat plussa, jopa ne, jotka yrittivät hakata pääni tohjoksi luunuijilla tai purra sormeni irti. Tästä sentään sai jotakin irti. Jotain muutakin kuin tekstiä kirjan sivuilta. Mutta nämä päivät olivat pitkiä, yleensä ne kestivät kahdeksasta tunnista ylöspäin, riippuen miten hoidettavia riitti – sillä kuten rouva Takeda sanoi, tähän täytyi tottua, jos alalle aikoi. Lienee sanomattakin selvää, että kun vihdoin pääsin lähtemään olin kuollut, eikä Rigel näyttänyt yhtään sen paremmalta, se ei edes jaksanut murista, kun nostin sen laukkuuni päällimmäiseksi. Pian laukusta alkoikin kuulua rauhallista tuhinaa.

”Kas, edes kovikset eivät jaksa turhia kovistella väsyneitä ollessaan”, minä hymähdin lähtiessäni tarpomaan kotia kohti.

Tämä päivä oli ollut…. no miten sen nyt ottaa. En halunnut tehdä muuta kuin mennä kotiin ja vetää kunnon torkut. Ja katsoa poliisisarjamaratonia omissa oloissani koko loppuillan. Mutta tietenkin, asiat muuttuivat heti kun pääsin kotiin.

”Rigelillä on varmasti nälkä”, niin minä ajattelin. Maha kurni myös täällä, joten heti kotiin päästyäni lampsin suoraa päätä keittiöön tekemään välipalaa. Alku vaikutti lupaavalta, isovanhemmat olivat jossain, yläkerrassa lepäämässä varmaan. Nobuko oli töissä ja Himekosta ei jälkeäkään.

Aluksi.

Katsoessani jääkaapin sisältöä, hänen korkeutensa päätti lampsia keittiöön kaikessa koreudessaan, päällään jokin hölmön näköinen kesämekko ja hiuksissa uusi värisotku, joka muistutti väriltään enemmän Eevee-vauvan erittäin löysää vahinkoa kuin mitään muuta.
”Missä se hirviö on?” Himeko kysyi niin ylemmyyden tuntoisesti kuin vain osasi.
”Laukussa. Se nukkuu, joten pidä pienempää ääntä”, mutisin, yrittäessäni päättää mahtaisiko Rigel tykätä munakokkelista, jos siihen laittaisi chilikastiketta.
”Se kävi Hiron kimppuun!” Himeko sanoi korottaen ylidramaattisesti ääntään.
”Jos kävikin, Hiron tuntien se oli ansaittua”, vastasin välinpitämättömästi. Se oli yleensä paras tapa selvitä Himekosta ilman ongelmia.
”Vie se pois, se on mielenvikainen”, Himeko vaati, eikä tällä kertaa mitenkään dramaattisesti. Hänellä oli näitä tapauksia, jolloin hänen äänensä muuttui kylmän rauhalliseksi, ja otti melkein vaarallisen sävyn. Sellaisen kuin jos et tee miten sanon, laitan ruokaasi rotan myrkkyä ja sitten on myöhäistä anoa anteeksiantoa.
”Ja Hiroko ei sitten ole?” Olinkin aina halunnut keskustella tästä, halunnut pistää Himekolle jauhot suuhun, sanoa viimeisen sanan.
”Sinä olet vain hemmotellut ja lellinyt sitä minkä olet kerennyt, etkä ole vaivautunut kouluttamaan sitä mitenkään, et edes vie sitä tekemään mitään, minkä takia se purkaa energiaa kiusaamalla muita.”
”Ehkä Hiro ei vain pidä sinusta, oletko miettinyt sitä?” Himeko pisti takaisin.
”No siinä tapauksessa tunne on molemminpuolinen”, minä mutisin.
”Vie se rotta pois täältä, sehän on villi”, Himeko sanoi jatkaen yhä samaa linjaa.
”En usko, enkä vie”, vastasin ja läimäytin jääkaapin kiinni. ”Moneen olen joutunut taipumaan takiasi, senkin hienoperse mutta tätä et minulta vie.”

Niin.

Jos joku asia ei käynyt Himekolle, hän veti hyvin aikuismaiset raivarit ja narisi, uhkaili ja teki kaikkea muuta aina siihen asti, että joku – yleensä isovanhemmat taipuivat. Monesta olin saanut luopua, joistain vaatteista, vanhasta huoneestani, liian hienoista tavaroista, Yukista.

Mutta toisesta pokémonista en luopuisi. En tuon prinsessan tai kenenkään tähden. En tiennyt pitikö Rigel minusta vai ei, mutta minä en halunnut luopua siitä. Olin antanut sille nimen ja se oli jopa auttanut – omalla tavallaan minua töissä. Siitä oli ollut seuraa, vaikka se olikin purrut ja murissut minulle.

”Jos et vie sitä pois, minä kerron mummille eräitäkin asioita”, Himeko uhkasi lipevällä äänellä. ”Asioita, joita ei tässä talossa suvaita, ja sinä tiedät sen.”

Jep jep. Himeko uhkailemassa.

Ei sitä käsitä näkemättä. Himeko oli yksi niitä ihmisiä, joilla oli kaksi eri puolta, oli se suloinen ihana tyttö, joka sai vangittua kaiken huomion itseensä. Ja sitten oli tämä. Tämä kiristäjä.

”Tytöt?” Kuulin isoäidin huhuilevan käytävällä. En tiedä olimmeko me herättäneet isovanhemmat vahingossa, vai olivatko nuo kuulleet äänemme yläkerrasta käsin, mutta siinä isoäiti tuli keittiön kynnyksen yli, isoisä vanavedessään.
”Miten sinun päiväsi meni, Miwa?” Isoäiti kyseli. ”Se sinun Nidoranisi taisi karata…”
”Se livahti laukkuuni”, minä korjasin.
”Ai, onpas se kekseliäs otus!” Isoäiti sanoi, selvästi iloisena siitä, ettei Rigel ollutkaan karannut. Isoäiti oli niitä ihmisiä, jotka vaalivat rauhaa ja hiljaisuutta. Onnellisuutta. Kaikkien puolesta, ei vain itsensä. Hän ei halunnut nähdä muissa pahaa, eikä hän myöskään huomannut tiettyjä asioita. Isoisä teki sen hänen puolestaan.
”Ette kai te vain tappele?” Isoisä töksäytti.
”Emme tietenkään, ukki”, Himeko sanoi herttaisesti hymyillen. ”Kunhan juttelemme, vai mitä pikkusisko?”
Minua on aina häirinnyt se tapa, jolla Himeko sanoi minua pikkusiskoksi. Sana kuulosti hänen suustaan kuultuna kirosanalta, sellaiselta, jota hän halveksi.

Usein olin menneisyydessä lähtenyt tähän leikkiin. Usein olin myöntynyt viimeistään tässä vaiheessa ja vastannut: ”Joo. Vain puhuttiin”, mutta viime aikoina minä en enää halunnutkaan myöntyä hänen ailahduksiinsa.

”Kuten minä sanoin, ei tule kesää”, sanoin kylmän rauhallisesti ja jäin odottamaan, mitä hän keksisi.

”Mummi, tuo lintsasi eilen iltapäivän tunneilta”, Himeko sanoi herttaisesti. ”Hän oli torin kulmalla.”
”Itsepä sentään opiskelen”, huomautin pisteliäästi. ”Mitä sinä teetkään, sisko hyvä? Ai niin! Istut päivät perseelläsi ja peilailet kuvaasi pohtien ’miten tekisin itsestäni vielä idioottimaisemman näköisen?’”
”Miwa, älä keskeytä sisartasi”, isoisä torui.
”Minä näin miten hän varasti turisteilta rahaa”, Himeko jatkoi tärkeänä. ”Yhdeltä hienolta herralta hän otti isompia seteleitä…”
”Se ’hieno herra’…” Yritin puolustautua, mutta.
”Miwa!” Isoäiti korotti ääntään, ja tässä taloudessa se oli yhtä kuin: ”Sulje suusi, Miwa! Nyt me kuuntelemme Himekoa.”

Se ”hieno herra” ahdisteli alaikäistä ystävääni.

He olivat pettyneitä. He olivat aina, ei väliä mitä tein, nytkin isoäiti huokaisi ja isoisä hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Joten me sovimme, että Miwa toimittaa tuon otuksen pois”, Himeko sanoi parhaalla diplomaatin äänellään.
”Emme sopineet”, vastasin terävästi. Me sovimme, että kohta Himeko saa lättyynsä. Mutta en tietenkään sanonut sitä ääneen.
”En tietenkään löytänyt niitä rahoja, tuon huoneesta, jotta ne voitaisiin palaut…” Himeko jatkoi, mutta minä en antanut.
”Pengoitko sinä paskatukka minun huonettani?” Kysyin. Vaikka ei sen väliä, hän löytäisi sieltä korkeintaan Hirokin antaman kihlasormuksen, rahoja ei edes ollut siellä.
”Miwa”, isoäiti sanoi väsyneellä ja kyllästyneellä äänellä. ”Minä oikeasti luulin, että sinä olisit lopettanut koulun alettuasi.”
”Minusta olisi sopivaa, ettei tuo saisi pitää sitä hirviötäkään, kun ei osaa pitää varastelevia näppejään kurissa”, Himeko jatkoi. Tällä kertaa hän oli näpertämässä laukullani, tunkemassa kapeita sormiaan laukun sisään. Juuri sinne missä Rigel nukkui.

”Aaai!” Prinsessa parkaisi ja veti äkkiä kätensä pois laukustani, pitkin hänen valkeaa sormeaan valui punainen verinoro.
”Nido! Rraaan!” Rigel murisi pistäessään päätään ulos laukustani.
”Rigel ei oikein tykkää, kun siihen kosketaan”, huomautin, ja olin tapahtuneesta hyvilläni. Hyvä Rigel, en suostu millään luopumaan sinustakin. Sillä se teki sen, mitä minun olisi tehnyt mieli tehdä.
”Näittekö nyt?” Himeko kiljui. Mutta isovanhemmat katsoivat minuun ankarasti, toruvasti.

Syyttävästi.

”Me olemme hyvin pettyneitä sinuun, Miwa”, isoisä aloitti sen saarnan, jonka olin kuullut jo ties kuinka monet kerrat.
”Kyllähän sinä tiedät että varastaminen on väärin”, isoäiti jatkoi. ”Voit joutua vankilaan, jos huonosti käy.”
Niin. Jos jää kiinni.
”Minä en käsitä sinua tyttö”, isoisä puhisi.
Et käsitäkään. Tuuppasin Himekon pois tieltäni, heitin laukun takaisin olalleni. Tämä oli käyty läpi monesti. Minä tiesin, mitä seurasi, enkä minä jaksanut kuunnella. Voisin alkaa väittää vastaan ja todeta, etten minä satuttanut ketään, en edes vienyt paljoa. Paitsi ukolta, joka ehdotteli Rielle, ja se ukko kyllä ansaitsi sen. Sanoisinpa mitä hyvänsä, minusta tehtäisiin syntipukki, siinä missä Himeko oli puhdas pulmunen. En väitä, ettenkö olisi syyllinen varkauteen, mutta minä en sentään puukottanut ketään rahojen takia.
”Sinä et ole menossa minnekään, nuori nainen!” Isoisä sanoi ääntään korottaen.
”Yritäpä estää”, minä mumisin. Lähdin keittiöstä kohti eteistä ja ovea. Ajattelin että jos isoisä yrittäisikin estää, minä purisin, niin kuin Rigel.
”Minä en ymmärrä miksi sinä varastelet”, isoisä paasasi. ”Eihän sinulta puutu mitään!”

Avasin oven ja käännyin katsomaan harmaantuvaa isoisääni.

”Ai ei vai?”

Sitten minä lähdin.

Tätien kommentit

Nami

Luku 2:

Pitkä luku oli, huhhuh! 😀 Meni aika kauan sen lukemiseen, joten ajatusten koontikin voi olla vähän sekalaista, pahoittelen etukäteen. Näin pitkän luvun voisi jatkossa jakaa kahteen palaan? Ehkä tulisi enempi palkkioitakin, hehe.

Luku sisälsi lähinnä arkisia harmistuksen aiheita. Arkea kotona ja opiskeluissa, sitä oli mukava seurata. Tämä luku tavallaan pohjusti sen, mitä Miwan elämä oli ennen kuin hän matkalle lähti. Tältä pohjalta häntä tulee seurailla. Mutta myös mysteereitä ilmestyi, joihin haluan vastauksen:

1. Yukin tarina? :<
2. Miten Miwa pääsi opiskelemaan? Oikeastiko vain säälistä/epäreilusti, kokeiden ohi..?

Miwa käyttäytyi hyvin epäkypsästi koko tarinan ajan, etenkin loppupuolella. Hänellä on selvästi ollut vaikeaa perheessä, johon hän ei tavallaan koe kuuluvansa, liekö tavallaan teini-ikäkin jäänyt päälle. Ja kun on tuollainen kusipää siskona kuin Himeko.. ugh. Haluaisin, että joskus Himekostakin paljastuisi myös pehmeämpi puoli, se tekisi hänestä inhimillisemmän. Nyt tekisi mieli vain vetää prinsessaa turpaan.

Hoidettu Scatterbug taitaakin olla uusi tiimiläinen. Vaikuttaa ihan rauhalliselta persoonalta, hyvää vastapainoa Rigelin ilkeilylle, vahingonilolle ja murahtelulle. Rigel olisi voinut olla kiltti ja pysyttäytyä poissa Miwan työpäivän ajan, nythän se käytännössä vain nälvi, nauroi ja vittuili. Okei, vähän auttoi, sideharsosullan verran.

Hoitajan työ tavallaan sopii Miwalle, hän päästää aikuisemman ja empaattisemman puolen esille hoitaessaan loukkaantuneita pokémoneja. Toivottavasti hän hyödyntää tätä puolta itsestään jatkossakin, vaikkei enää hoitajakoulun kirjoilla olisikaan. Ihmisten seurassa hän tiuskii teinimäisesti, toisaalta hän saa osakseen paljon ilkeää kohtelua niin kotona kuin opiskeluissa.

Ihastuin muuten ilmaisuun ”muina matoina” viitatessa Scatterbugiin. >w< Naurahdin myös tarinan lopussa olleelle ”paskatukalle”.

Kirjoitushaaste selätetty kunnialla, minun puolestani ei kun palkkioita valitsemaan!

Saat tästä tarinasta täydet 100 lanttia. Rigelille 2,5 lv (taisteli urheasti Spearoweja vastaan ja osoitti sisua koko luvun!) sekä +3 op. Seuraavassa ilmeisesti matkaan lähtö ja uutta tiimiläistä kehiin! :33

Chao

Luku2

Tällä luvulla on tosiaan mittaa, joten kaltaiselleni huonommalle lukijalle tämä oli oikeastaan melkoinen haaste. :’D Otin kuitenkin haasteen vastaan ja ilmestyin viekkuun, hah.

Kuten Namikin tuossa totesi, olivat kakkosluvussa käsitellyt tapahtumat varsin arkisia (siis Rigeliä lukunottamatta), mikä sopii vallan mainiosti tarinan alkupäähän ja pohjustaa siten myöhempiä tapahtumia. Rigel pääsi sekoittamaan pakkaa todenteolla, ja luvussa ikään kuin tarkasteltiin nidoranin näkökulmasta, miltä Miwan elämä oikein näyttää.

On oikeastaan tosi mukava lukea välillä myös sellaista tarinaa, jossa tosiaan mennään pokémoncenterin kulissien taakse – useimmiten tuo kun mainitaan tapahtumapaikkana vain ohimennen. Tavallaan draamannälkäisenä lukijana kuitenkin odotin, että jollekin potilaalle olisi käynyt tosi huonosti, ja se olisi osaltaan tehnyt ”känkkäränkkäpäivästä” vieläkin takkuisemman. Cubonen ja Scatterbugin hoidosta selvittiin kuitenkin kunnialla. :3
Tähän väliin pakko mainita, että tämänhetkiseksi lempihahmokseni nousi rouva Takeda. Haha. 😀 Olisin utelias lukemaan siis jatkossa tästä Miwan pääsystä hoitajakokelaaksi.

Palkioksi ehdotan 100L ja Rigelille +2lvl, +4op. Haaste on minusta myös purkissa, mistä ehdotan rahapalkkion määräksi 59L.
Niin joo, ja myös minulta pisteet sanalle ”paskatukka”. :’’’D

Benél

Ja minä kun sanoin jo edellistä lukua pitkäksi :’D no, luin tämän ensimmäisen kerran autossa melkein kuukausi sitten ja oli kyllä tekemistä koko matkalle, ja nytkin oli yhtä ilo lukea kuin aikaisemminkin :3
Voi Rigel ja tyhmä tyttö ja tyhmät kaikki 😀 jotenkin suloinen kaikessa mörökölliydessään (ja tässä vaiheessa Rigel kai puraisisi sormeni katki jos voisi)
Pidän kaupungin kuvailusta todella paljon, ja ”Muina matoina” yhyy takastan scatterbugia todella paljon tällä hetkellä ah :’D ihana pieni. Okei rakastuin aikalailla kaikkiin pokémoneihin tässä (no, Hiroa lukuunottamatta, sori karvamato), tiedä sitten mistä tämäkin johtuu :’3 jotenkin tosi iloinen fiilis tai jotain (mitä ei ehkä pitäisi olla sillä huomenna mulla on koe :’D). Vittusaatanaperkele-päivästä huolimatta jotenkin tosi kiva luku ja paljon kivoja hahmoja, mutta kriteerit täyttyvät hyvin joten sinne vain pehmolelua valitsemaan :3
Luvun aikana alkoi myös entistä enemmän kiinnostaa, miten tarkalleen Miwa hoitoalalle eksyi kun ihan etuoikeuksien kalastelusta syytellään. Uskoisin vastauksen tosin tulevan vielä, mutta sitä odotellessa :3 toinen mikä tarttui silmään, oli kun Miwa kertoi, ettei luopuisi toisesta pokémonista Rigeliä tarkoittaessaan. Saammekohan joskus tietää tästäkin taustatarinaa lisää? 8)
+ aina yhtä ihanaa kun kumpaakin osapuolta ei kuunnella vaan takerrutaan pelkästään toisen mielipiteeseen oof se on aina tosi ilo :—D

100 lanttia tästä, ja Rigelille 2,5lv ja +4op :3 Haasteen rahapalkkioksi vielä pistäisin kouraan 60 lanttia c:

1 > Taivaan seitsemänneksi kirkkain

Tämä tarina on alun perin julkaistu 3.7.2018.

Miwa

Elämä on kummallinen asia. Koskaan ei tiedä, mitä se nokan eteen heittää. Niin, sellaista se on, mutta sopii silti kysyä:

Mitä ihmettä minä täällä tein?

Miksi minä istuin täällä näiden ihmisten ja heidän vaaleapunaisten pokémoniensa joukossa? Kuten sanoin, elämä on jännää. Joskus vain käy niin, että vain heräät eräänä aamuna, tai sitten keskipäivällä – miten vain, mutta kuitenkin, huomaat istuvasi valkoinen sairaanhoitajan asu päälläsi kuumassa luokkahuoneessa. Et tietenkään yksin, vaan kasan samanlaisiin pukuihin pukeutuneiden tyttöihmisten kanssa. Olet kuitenkin ainoa, jolla ei ole likellä vaaleanpunaista kananmunaa kantavaa Chanseytä tai somasti hymyilevää sinisilmäistä Audinoa. Tai edes sitä kukkasepelettä muistuttavaa Comfeyta, jollainen muutamalla oli kaulojensa ympärille kietoutuneina.

Vaan minulla ei ollut likellä sen puoleen vaaleanpunaista Chanseyta, Audinoa saati sitten kukista Comfeytakaan. Minulla ei ollut muuta pokémonia, kuin tuo äksy käpälänsä taittanut Patrat, joka mulkoili minua vihaisesti punaisilla mulkosilmillään. Se ei ollut minun pokémonini, vaan pelkkä potilas, joka odotti kuola valuen sopivaa tilaisuutta iskeä hampaansa minuun.
”Yllättävää että olet noinkin halukas teroittelemaan hampaitasi”, minä mutisin majavapokémonille. ”Kun ottaa huomioon, että toinen käpäläsi on siinä kunnossa kuin on. Kannattiko rynnätä päin autoa, mitä?”
”Rrraaaat!” Otus murahti ja iski hampaansa käteeni.
”Ai, perkele!” Minä murahdin. Vaikka luulisi minun jo tottuneen, sillä jostakin kumman syystä juuri minä sain aina tämän samaisen kammotuksen hoidettavakseni. Koska Patratit eivät ole järin vaikeita, voisin pitää siitä huolen yksinkin, minulla kun ei pokémonia ollut. Niin siitä ainakin sanottiin, mutta se jonka mielestä tämä yksilö ei ollut vaikea, voisi minun puolestani tutkituttaa päänsä.

”Oma on ongelmasi, jos et halua koipeasi kuntoon”, minä jupisin otukselle. ”Minulle on se ja sama, sillä kukaan ei ainakaan toistaiseksi maksa minulle puremiseksi tulemisesta.”
Mutta tehtävä se oli, sillä opettaja, rouva Takeda mulkoili minua kulmiensa alta. Pidin huolta siitä, että sidoin siteen hyvin tiukalle, mutta helppoa se ei ollut sillä tuo Patrat teki parhaansa kiemurrellakseen ja haitatakseen työtäni.

Muisti lista itselle: Osta kaupasta nippusiteitä, vastaisuuden varalle.

Minusta oli sulaa vääryyttä istua sisätiloissa tällaisena lämpimänä keväisenä päivänä, jolloin aurinko viitsi paistaa lämpimästi. Lazuliten Ammatillisen Akatemian sisätilat olivat tähän säähän verratessa hyvin ankeat. Valkoinen luokkahuone, jossa löyhkäsi jo valmiiksi sairaalalta, vanhanaikainen liitutaulu ja kovaa ääntä pitävä ikäloppu pöytäkone isoine näyttöineen teki luokkahuoneen ilman kuumaksi. Niin, että jopa Chanseyt hikoilivat.

Minun käteni vuosi verta, kuten aina kun sain tuon pullamajavan hoidettavakseni. Kuten aina, opettaja Takeda käski minun mennä puhdistamaan käteni, sillä eihän koskaan tiedä, mihin tuo onneton otus oli viimeksi hampaansa iskenyt.

Niinpä katsoin parhaaksi palauttaa pokémonin rouva Takedan nihkeisiin näppeihin ja painella suorinta tietä pukuhuoneeseen. Oloni oli raukea, juuri sellainen kuin olisi istunut neljä tuntea putkeen kutomossa ja aivoni olivat vaipuneet uneen siinä rytäkässä. Astuessani hetkeksi ulos auringonpaisteeseen virkistäytymään, kaikki se kankeus ja raukeus tuntui kaikkoavan. Tuuli oli tänään navakan sijasta lempeä, kuin kesätuuli konsanaan, se puhalsi vasten kasvojani auringonvalon paistaessa ja silloin tulin siihen tulokseen että:

Liika on liikaa.

Kuljin kampuksen pihamaan poikki kohti yleiskoulurakennusta, jossa opetettiin yhteisiä aineita ja jossa oli ainakin auditorio, jonne minä olin lukuvuoden ensimmäisenä päivänä nukahtanut kesken infotilaisuuden. Myös meidän pukuhuoneemme oli, syystä tai toisesta laitettu yleisrakennukseen oman hoitolamme sijasta, ja sinne pääsi vain ulkokautta. Se oli tuskaa etenkin talvisin, sillä piha oli useimmiten jätetty hoitamatta – se oli näet Mamoswinekuskien – eräiden auraajien töitä, eivätkä he tekisi mitään elleivät saisi siitä kunnolla lisäpalkkaa, joten he saattoivat aurata vain öisin. Se ei paljoa auttanut, jos päivällä satoi hirveästi lunta. Mutta pahinta oli silloin kun kaikki jäätyi ja sinun oli pakko köpötellä pikkukengillä rakennusten väliä. Joku idiootti näet päätti joskus jossakin, että pikkukengät, siinä missä valkovaaleanpunainen hoitajan asukin, olivat osa naispuolisten pokémon centerien työntekijöiden työasua. Toki koulussa käytettiin valkoisia hoitajan asuja, tiedä mistä syystä.

Pesin käteni ja desinfioin puremajäljen, laastaria siihen olisi turha tunkea, paranisi ilman paremmin. Heitin hoitajan asun kaappiini ja pukeuduin nopeasti oikeisiin vaatteisiini, nappasin koululaukun ja painelin tieheni, ennen kuin joku yrittikään estää.

Eihän kaikkea koulussakaan opittu vai mitä?

Koulun portista päästyäni, suuntasin kohti Lazuliten keskustaa. Kuten melkein joka ikisenä vuodenaikana kaupungin keskusta oli täpöten täynnä turisteja, joko jostain päin Diamandiaa tai sitten jostakin ihan muualta. Minä en käsittänyt mitä hienoa Lazuliten kaupungissa nyt oli, kaikkien niiden turhien laboratorioiden ja koulujen jälkeen ainoa maininnan arvoinen asia oli tulevat kevätmarkkinat. Mutta voisin lyödä viikseni vetoa, etteivät ne tätä lössiä kiinnostaneet.

Eihän minulla edes ole viiksiä. Hups.

Kotiin en viitsinyt vielä mennä, sillä siellä tiedettiin, ettei minun vielä pitänyt siellä olla. Sitä paitsi Himeko varmasti juoruaisi siitä isovanhemmille, jahka nuo palaisivat asioiltaan Tormaline Citystä. Oli siksi viisaampaa kierrellä tunti tai pari kaupungilla. Minun pääni ei juuri nyt jaksanut yhtään sitä narinaa. Torin läheisyyteen ehätettyäni huomasin torin kulmalle kerääntyneen erityisen paljon porukkaa.

Hyvät apajat.

Hymyilin itsekseni, sillä mikä vain olisikaan kyseessä, jos nämä ihmiset suinkin olisivat kiinnostuneita siitä mitä nyt katsoivatkaan, eivät he huomaisi, jos taskusta yhtäkkiä puuttuisi jotain. Asuista päätellen – letkeistä shortsipareista ja löysistä paidoista, osan näistä tunnisti oikopäätä turisteiksi. Ja mikäs turistimatka se on, ellei joudu taskuvarkaan kopeloimaksi?

Kävelin hiljaa joukon sekaan ja aloin etsiä sopivia uhreja. Nämä kaikki katsoivat torin keskelle pystytetylle lavalle – joka yleensä oli tyhjä, jolla esiintyi tytöntyllerö, joka tanssi Brionnen puhallellessa kuplia hänen koreografiakseen.

Riehän se siinä. Minä en sitten ollutkaan ainoa, joka päätti lempata opiskelut aikaisin. Rie oli vetänyt tummat hiuksensa nutturalle pään taakse, yllään hänellä oli joku kevyt mekko ja vaaleanpunaiset balettitossut. Rie tanssi taitavasti ja itsevarmasti, Brionnen puhallellessa kuplia sekaan, kun tyttö pyöri piruettia tai pomppi niitä kaikkia hienoja balettihyppyjään, joiden nimiä en muistanut. Yleisö katsoi vaikuttuneena, miten kauniisti kuplat muotoutuivat, eikä heitä tuntunut vaivaavan että ne tulivat hyljepokémonin nenästä – olivatko ne siis sen räkää?

Pitää kysyä Rieltä, jahka hän lopettaa.

Seuraavaksi Brionne käytti leutoa Icy Wind-liikettä jäädyttääkseen kuplat, jotka lilluivat ilmassa tanssijan ympärillä. Minun oli syytä kierrellä hiukan, sillä tiesin esityksen olevan ohi pian.

Ei taskujen tyhjennys ole niin vaikeaa kuin voisi luulla. Hyvän kohteen löytämisen jälkeen, työ käy leikistä, kunhan muistaa olla kyllin varovainen. Pitää vain muistaa pysytellä varpaillaan, siis siltä varalta, että kohde tajuaa joutuvansa näpistyksen kohteeksi. Mahdollisia pokémoneja on myös hyvä varoa, enhän tahtonut jonkun Houndoomin iskevän koipeeni. Sitäkin oli sattunut kerran, jos toisenkin, mutta kuka tässä nyt mitään huomaisi, kun kaikki olivat niin lumoutuneita Rien tanssista?

Turisteilla oli aina pätäkkää takataskussa. Näissä hommissa täytyi kuitenkin muistaa, ettei saanut olla turhan ahne, parempi ottaa vähän kerralla kuin liian paljon. Saattoi nimittäin käydä niin että omista taskuista loppui tila kesken ja joku huomaisi pullottavat taskut. Siksi minä suosin enimmäkseen seteleitä, poimin niitä muutamia erilaisten pahaa aavistamattomien turistien takataskuista. Mitäs jättävät lompakkonsa niin näkyvästi takataskuun….

Minä en ikinä vienyt koko lompakkoa, vain rahaa sen sisältä. Minähän olisin aivan kusessa, jos joku löytäisi hallustani kadonneeksi ilmoitetun lompakon. Sehän olisi todiste siitä, että minä olin ottanut jotain luvatta, eikä todisteita saanut jättää, mikäli pärjätä tällä ”alalla.”

”Taitava pokémon”, yksi uhreistani kuului sanovan.
”Ja taitava tyttö”, sanoi joku toinen hänen vierestään. Hänellä oli lompakossaan runsaasti rahaa – siis enemmän kuin tavallisella patulla. Ainakin viiden sadan verran seteleissä. Ei hän yhtä viidenkympin seteliä jäisi kaipaamaan.
”Nättikin vielä”, puhe jatkoi. Satuinpa huomaamaan miehen huulilla karehtivan ällöttävän hymyn kareen.

Tämä on sitten näitä tyyppejä.

En saanut tunnon tuskia siitä, että hieman lainasin rahaa tällaiselta tyypiltä. Rikas ja irstas mies ei muuta ansainnut. Mahtoiko tuo edes tietää, että alaikäisiin kajoaminen on rikos? Ja pahempi rikos kuin näpistys, sanokaa minun sanoneen.

Lopuksi oli vain sulauduttava joukkoon. Siinä oli omat riskinsä mutta halusin kysyä Rieltä Brionnen kuplista ja nähdä miten tyttö reagoi. Katselin kaikessa rauhassa Rien esityksen loppuhuipennusta. Sitä miten Brionne iski disarming voicella kaikki jäätyneet kuplat mäsäksi, ennen kuin ne ehtivät osua maahan. Ne aiheuttivat icy windistä johtuen pienoisen jäähile sateen, joka sateli maahan Rien ja tämän Brionnen ympärille. Yleisö taputti, ja lavan reunalla istuva Growlithe katseli koko lössiä odottavasti, sillä oli tassujensa välissä Rien musta fedora nurin päin käännettynä. Moni katsojista jättikin hattuun tippiä, myös tämä irstas sankari jätti hattuun yhden satasistaan ja jäi jututtamaan tyttöä. Minä en kuullut mitä hän sanoi, mutta jotain sellaista se oli, että Rie vetäisi ukkoa kämmenselällä päin näköä ja Growlithe loikkasi oitis kahden väliin, valmiina puolustamaan emäntäänsä.

”Minä en sinun rahojasi tarvitse!” Rie sähähti ja heitti ukolta saamansa setelin maahan. ”Helvettiin ehdotuksinesi!”
Mies oli sanomassa jotain, mutta sai osakseen sen verran paheksuvia katseita vielä paikalla olevilta muilta turisteilta, että päätyi lähtemään paikalta Brionnen water gunin saattelemana. Eipä sillä, Rie kyllä pystyisi hoitelemaan tuollaiset ilman pokémonien apuakin, vaikka näyttikin kiltiltä koulutytöltä.

”Groww!” Growlithe haukahteli miehen perään, ja oli jo ryntäämässä kiinni miekkosen persuksiin, mutta Rie pisti jalkansa Growlithen eteen.
”Ei ole sen arvoista, Manon”, Rie huomautti. ”Tuollaiset ukot saattavat vaikka haastaa oikeuteen, jos käyt heidän kimppuunsa.”
”Brioh”, Brionne huokaisi päätään nyökytellen.
”Eikö juuri tuollaiset ukot kannattaisi haastaa oikeuteen ehdotteluista?” Minä pistin väliin, kävellessäni ballerinaa kohti.
”Kas, sinäkin olet täällä”, Rie totesi ja katsahti kuin vanhasta tottumuksesta shortsieni taskuja. ”Hyvä saalis tältä päivältä?”
”Ihan hyvä”, minä myönsin. ”Täällä myös?”
”Ilman sitä satastakin”, Rie myönsi tyytyväisenä. ”Noita kommentteja tulee toisinaan, keski-ikäiset ukot kun luulevat että kuka tahansa nuori heitukka on helposti jymäytettävissä.”

Heh, Sakiko olisi ollut seuraava maalitaulu, hän oikein kerjäsikin sitä pukeutumistyylinsä kanssa. Vaikka olikin luultavasti painunut hevon helvettiin täältä, hän mukanaan.

”Miwa?” Rie kysyi varovasti. Rie oli jännä lapsi. Hän osasi tulkita kehon kieltä ja ilmeitä ikäisiään paremmin mutta toisin kuin monet muut ympärilläni hän ei kysynyt liikaa tyhmiä kysymyksiä.
”Häh?” Älähdin kun hän oli repäissyt minut takaisin ikävistä muistoistani.

Vaikka Sakiko saisi minun puolestani jäädä rekan alle.

”Kysyin että mitä sinä noilla rahoilla?” Rie kysyi uudestaan.
”Enpä tiedä”, minä vastasin. ”Entäs itse?”
”Pokémonien hoito ei ole ilmaista”, tyttö sanoi hartioitaan kohauttaen. ”Manonin rohdot maksoivat mukavasti, enkä tahdo lähettää laskua kotiin. Muuten ne miettivät mitä täällä on sattunut.”
Siinä oli vielä yksi hyvä asia Riessä. Hän oli itsenäisempi kuin useampi tämän kaupungin teineistä. Hän ajatteli omilla aivoillaan, eikä juossut heti vanhempien helmoihin, kun asiat menivät vaikeiksi.
”Grow grow!” Manon, Growlithe haukahteli tyytyväisenä. Se oli istunut maahan emäntänsä jalkojen juureen ja röyhisti ylpeänä rintaansa, leukaansa nostellen. Se kai halusi minun huomaavan nahkakaulapannan jota koirapokémon kantoi kaulallaan.
”Manon näyttää saaneen uuden kaulapannan”, minä huomautin.
”Nyt se ei ole enää katujen kasvatti, vaan minun pokémonini”, Rie sanoi ylpeänä ja silitti koirapokémonin päätä.

Niin, Manon oli ollut vain yksi niistä tapauksista, yksi niistä villeistä pokémoneista jotka asuttivat Lazuliten katuja ja kujia. Se oli löytynyt joitain viikkoja sitten jonkin koirapokémonien välisen reviirikiistan jälkeen verisenä ja loukkaantuneena kujalta, jonne Rie oli eksynyt. Koska Rie oli koiraihmisiä, hänen kävi kovasti sääliksi Growlithen pentua, joten hän raahasi karvaturrin meille Himekon suureksi iloksi, jotta voisin katsoa sen saamia vammoja.

Turistit tuskin tiesivätkään Lazuliten ongelmista villiintyneiden pokémonien kanssa.

Rie kutsui Brionnensa Bennon takaisin poképalloonsa, mutta salli Manonin pomppia rinnallaan, kun me aloimme kävellä kohti mitä tahansa kahvilaa, mikä ei olisi täynnä turisteja. Loppujen lopuksi päädyimme istumaan vanhassa kunnon Lazulite Cafessa, koska emme muutakaan paikkaa keksineet. Me molemmat ryystimme persikan makuista jääteetä ja Rie järsi pekoniburgeria kaikilla mausteilla. Oli vaikea yhdistää tuo burgeria järsivä ja äsken balettia niin elegantisti tanssinut tyttö samaksi ihmiseksi. Manon latki lattialla vettä.

”Kai se on minun keittiövuoroni tänään”, minä huokaisin. Koska isovanhemmat eivät olleet tulleet kotiin, olimme heidän matkansa aikana jakaneet keittiövuorot, teimme siskojen kanssa vuorotellen ruokaa ja hoidimme siten keittiötä. Tänään olisi sitten allekirjoittaneen vuoro kokata.
”Mitä aioit tehdä?” Rie kysyi.
”Varmaan jotain sellaista mikä ei kelpaa muille”, minä virnistin, sillä muistin miten hyvin tämä kyseinen ruoka oli viimeksi otettu vastaan.
”Syövätkö he sitä?” Rie kysyi.
”Jos ei kelpaa laittakoon itse ruokansa”, minä huomautin. ”Vain yksi meistä on tarjoilija, enkä se ole minä.”

Niittä mutkitta Rie ja minä suuntasimme paikalliseen supermarkettiin ruokaostoksille. Rie osti itselleen opiskelijan muonaa eli nuudeleita, pastaa ja jotakin valmista pastakastiketta sekä murkinaa Manonille, joka kuulemma söi ihan eri ruokaa kuin hänen Brionnensa Benno. Vaikka ymmärtäähän sen, Benno oli hylje ja vesipokémon kun taas Manon oli koirapokémon ja tulityyppiä. Mistä puheen ollen turistit eivät katsoneet hyvällä Rien rinnalla pomppivaa nuorta Growlithea tehdessään ostoksiaan. Mutta Growlithen puolustukseksi on sanottava, ettei sitä houkuttanut käydä maistelemaan lihatiskillä, vaan se seurasi tiiviisti, minne sen emäntä menikin.

”Tänne ei saisi tuoda pokémoneja”, kassasetä märisi, kun menimme maksamaan ostoksemme. ”Noista tuon villeistä sukulaisista on muutenkin vaivaa, kun tulevat tänne roskiksia tonkimaan ja osa tulee sisällekin asti aiheuttamaan ongelmia. Nautin kun saan lähettää Conkeldurrin niiden kimppuun!”
”Grooow! Lithe!” Manon haukahteli loukkaantuneena. Minä ja Rie katsahdimme toisiimme. Kaikille sitä jaettiinkin pokémoneja…

Kyllä me molemmat tiesimme, että kaduille villiintyneet koirapokémonit ja muut olivat olleet ongelma, mutta niille pitäisi ehkä tehdä jotain eikä vain valitella asiasta. Tai provosoida niitä laittamalla jokin iso ja ruma pokémon kuten Conkeldurr niiden perään.
”Kyllä koirapokémonit sen muistavat”, Rie mutisi ostoksia maksaessaan. ”Ei mikään ihme, että ne tulevat takaisin. Ukkohan on julistanut sodan.”

Pidin tuosta kaupan ukosta yhä vähemmän, ja niin piti Riekin, sillä emme turhia jääneet odottelemaan vaan poistuimme marketista heti. Manon murahteli vielä liikkeen ulkopuolellakin harmistuneesti.
”Älä sinä yhtään välitä, Manon”, Rie sanoi ja polvistui silittämään Growlithen päätä. ”Ei ole sinun vikasi, että olit ennen koditon. Eikä tuollaisille pitäisi edes antaa pokémonlupia.”
”Vahinko että niitä tungetaan jo kymmenvuotiaiden kakaroidenkin käsiin, eikä viitsitä yhtään selvitellä onko kakru edes kykeneväinen huolehtimaan niistä.”

Siinä saattoi hyvinkin olla osasyy Lazuliten ongelmaan.

”Grooow!” Manon haukahti yhtäkkiä ja juoksi marketin takana olevalle kujalle.
”Manon, odota!” Rie huusi koiran perään ja kuinkas muutenkaan, lähti seuraamaan otusta.

Rigel

Mä en pelännyt mitään. En edes noita rakkeja, jotka murisivat ja katsoivat mua kuin lihakimpaletta. Niitä oli monia erinäköisiä, mustia, harmaita, oransseja. Mutta mä en pelännyt, nyt ei saanut pelätä.
”Tulkaapa sitten, jos uskallatte!” Uhosin niille. Enhän mä ollut vaarassa enhän?

Kasvattajan luota karkaaminen oli ollut hyvä asia, olihan?

”Kovin on pieni suupala”, muuan sarvekas musta rakki totesi.
”Se pitää jakaa”, muuan villakasa murahti. ”Minä tahdon vasemman korvan.”
”Höh, myrkytyksen te vain saatte!” Jatkoin uhoamistani. Tyhmiäkö nuo rakit olivat? Meillä urospuolisilla Nidoraneilla oli piikeissämme niin vahvaa myrkkyä, että sillä hankkisi varmasti täyskasvuisen pokémonin pois päiviltä!
”Kovin on suulas lounas”, eräs harmaa, mustanaamainen pokémon totesi.
”Mitäpä tässä suotta odottelemaan?” Lisäsi eräs oranssi pokémon. ”Nopeat syövät hitaat!”

”Tulkaapa sitten, jos kantti kestää!” Huusin noille pyrkyreille.

Ja niiden kanttihan kesti. Yritin parhaani mukaan väistellä rakkien hampaita ja kynsiä ja tulisia henkäyksiä, pistää niitä sarvellani ja jopa puskea niitä kauemmas, mutta ne vain nauroivat yrityksilleni. Purivat mua kyljistä ja repivät korvista. Tulittivat palavilla kekäleillä keskelle naamaa, niin ettei eteensä nähnyt. Sitten ne raapivat vielä lisää ja lopulta mut puskettiin maahan. Hengitin raskaasti, joka paikkaa kolotti, mutta luovuttaa en aikonut! En minä sen tähden karannut kasvattajalta, että te saisitte meikäläisestä helpon suupalan! Yritin ponnistaa jaloilleni, mutta kipu oli kova, se tuntui koko vartalossa, tunsin miten lämmin ja tahmea veri norui jalkojani pitkin likaiseen maahan.
”Kovat oli pojalla puheet, mutta helpostipa tuo kaatui”, ilkkui muuan puudeli, jolla oli ainakin joskus ollut korea sininen tähtikuvio otsassaan, nyt siitä oli jäljellä vain likaisen siniharmaa pläntti.
”Tämä vielä lopussa ole!” Mä murahdin, yritin nousta takaisin jaloilleni, mutta sitten tämä liasta harmaa puudeli loikkasi päälleni, hampaan tynkiänsä näytellen.

Perhanan läski mooses! Kyllä mä vielä…!

Mutta mä  en ehtinyt mitään, kun joku typerys tuli ja päästi irti leimuavan tulipyörteen ja iski sillä tuon puudelin pois päältäni.
”Olisin mä itsekin!” Murisin liikkeen tekijälle, mutta liikkeen tekijäpä ei kuunnellut.
”Te että saa kiusata muita!” Se, oranssi koirapokémon sanoi topakalla äänellä. ”Muuten ihmiset lähettävät kimppuunne isot pokémonit!”
”Sehän on Raisa”, eräs samanlainen oranssi pokémon. ”Komean pannan on saanut.”
”Sekin on nyt lemmikkipokémon!” Sarvipäinen pokémon tuhahti. ”Syödään sekin!”
”Ihmisiä, ihmisiä tulossa!” Muuan harmaa pienikokoinwn koirapokémon huudahti, nuuhkittuaan ilmaa hetken. Oikeassahan se oli, pian oranssin koirapokémonin tulon jälkeen kujalle juoksi pari ihmisolentoa. Tyhmiltä näyttivät kumpikin. Olivathan nuo ulkonäöstä päätellen tyttöjä. Tytöt vain kikattivat ja juorusivat kaiken aikaa, niillä ei ollut aivoja!

Toinen tytöistä otti esiin punakuorisen poképallon ja heitti sen minun eteeni.
”Benno, auttamaan!” Tyttö huudahti. Poképallosta kompuroi esille vaaleansininen hylje, jonka nähdessään sarvekas koirapokémon kavahti.
”Muistaako herrasväki vielä minut?” Se kujersi leikkisästi, vaikka olikin poika.
”Minä en sinua pelkää!” Puudeli murahti ja loikkasi kohti hylkeen kouluttajaa, aikomuksenaan käydä ihmisen kimppuun.
”Et saa!” Oranssiturkkinen koira ulvahti ja loikkasi vimmoissaan kohti puudelia, karjaisten korvia huumaavasti. Karjaisu sai puudelin värähtämään hiukan, kesken hypyn, minkä seurauksena hylje käytti jännän kuuloista ääntä, joka lämähti keskelle puudelin rumaa pärstää.
”Marie on minun kouluttajani ja hän on pitänyt minusta hyvää huolta, kun te jätitte minut tänne kuolemaan!” Oranssi koirapokémon murisi. ”Sinä et tee hänelle pahaa!”

Tässä vaiheessa aloin potkia, sillä toinen noista tytöistä, typerän näköinen saparopäinen tyttö, nosti minut maasta.
”Hei, ei!” Murisin tytölle ja iskin hampaani hänen käteensä.
”Auts!” Tyttö murahti, muttei päästänytkään minua putoamaan, kuten olin toivonut.
”Laske alas, laske alas! Tyhmä ruma ihminen!” Murisin, minkä jaksoin mutta tyttö ei laskenut irti. Yritin potkia ja pörhistää selkäni piikkejä, mutta tyttö nosti kuin nostikin minut tukevasti syliinsä.
”Miksihän on että tänään kaikki nököhampaiset pokémonit iskevät hampaansa käteeni?” Tyttö kysyi ja katsoi minua vakaasti vaaleansinisillä silmillään.
”Koska sinä olet tyhmän näköinen!” Mä letkautin ja potkin tyttöä takajaloillani leukaan, onnistuneesti. Kyllä se onnistui, kun vain yritti!
”No luita tuskin on murtunut, kun noin terhakasti potkit”, tyttö tuumasi, samalla kuin toinen tytöistä käski hylkeensä aqua-jet hyökkäykseen ja koiran reversal-hyökkäykseen. Mutta se ei minua sillä hetkellä kiinnostanut. Mua kiinnosti vain päästä eroon tästä tyhmästä saparopäästä. Tahdoin alas ja heti. Purin sitten minkä jaksoin tytön toista käsivartta joka oli likellä.
”Yritän tässä vain auttaa, että lopeta tuo natustelu!” Tyttö murahti viimein.
”Mä sun apuas kaipaa!” Uhittelin tytölle. Ei tässä ketään tarvittu!

Tällä välin olivat nuo kaksi pokémonia onnistuneet ajamaan koko laumallisen villejä koirapokémoneja sinne missä pippuri kasvaa. En ymmärrä miten ne sen tekivät, eikä minua kiinnostanut. Ei väliä, vaikka naarmuihin sattui, mä tahdoin pois näiden ihmisten luota. Mä en halunnut takaisin.
”Mä en mene takaisin kasvattajan luo!” Murisin mua pitelevälle ihmiselle. Mutta koska ihmiset ovat ihmisiä, ei tämäkään mua ymmärtänyt.
”Tuotako ne hakkasivat?” Toinen, lettipäinen tyttö kyseli. ”Noin pientä Nidorania…”

Pientä?!

Mä en ollut pieni, perkeleen nulikka! En ollut pieni! Miksi kaikki aina sanoivat pieneksi? En ollut sitä, en! Murisin ja potkin saparopäisen ihmistytön sylissä, minkä jaksoin, mutta tuon ote ei vain irronnut.
”Kovin on eloisa tapaus”, saparopäinen tyttö huokaisi. ”En usko, että siltä on luita poikki, kun noin terhakasti liikehtii.”
”Onkohan se eksynyt?” Lettipäinen tyttö mietti. ”Onko sillä pantaa tai muuta?” Mutta eihän mulla sellaista ollut. Kasvattaja ei antanut meille pantoja, koska etsi meille kaikille koteja. Oli siis vain välittäjänä.
”Se saattaa hyvin olla yksi näistä kaduille villiintyneistä pokémoneista”, saparopäinen tyttö mutisi.

Hah! Olisinkin!

”Vähän niin kuin Manon oli”, lettipäinen tyttö sanoi ja kumartui silittelemään oranssin koiran päätä.
”Jättivät minut, kun marketin ukkeli lähetti sen hirvityksen peräämme”, oranssi koira mumisi.
”Nyt sinä olet meidän kanssa”, vaaleansininen hylje lohdutti ja taputteli evällään koiran selkää.
”Oli miten oli, haavat täytyy hoitaa”, saparopäinen tyttö totesi. ”Jos Nidoranin myrkkyä pääsee sen omaan verenkiertoon, sille saattaa käydä köpelösti.”
”Ihan kuin oikean pokémon centerin hoitajan suusta”, lettipäinen tyttö totesi.
”En nyt ihan kuitenkaan”, saparopäinen tyttö sanoi. ”Pitää viedä riiviö kotiin ja katsoa josko…”
”Ei!” Mä murisin. ”Mä en lähde sun kanssasi mihinkään! Päästä alas! Näpit irti! Mä puren!”
Ja purin. Upotin hampaani niin syvälle ihmisen ensimmäiseen sormeen, kuin vain pystyin, niin että sormesta alkoi tihkua verta. Veri ei maistunut hyvältä, mutta mun oli saatava tämä tyhmä tyttö irrottamaan otteensa, joten jatkoin puremista.
”Voisitko lakata?” Saparopäinen tyttö kysyi ja katsoi minua ärsyyntyneesti. Ihmiset sanoivat mulle yleensä ”Voisitko lakata?” kun eivät tykänneet siitä mitä mä tein. Sitä muuten sattui usein! Kohta tämäkin antaisi periksi, kuten noilla oli tapana.

Typerä tyttö ei ollut välittävinään siitä, että mä purin sen ensimmäistä sormea. Hän lähti kävelemään yhdessä lettipäisen tytön kanssa, pois kujalta, kunhan tämä oli ensin kerännyt pokémoninsa poképalloiksi kutsuttuihin vankiloihin.
”Eikö tuo satu?” Lettipäinen tyttö kysyi, viitaten minuun.
”Purkoon minkä jaksaa”, saparopäinen tyttö puheli. ”Kyllä se kohta väsyy.”

En varmasti!

Niin siinä ainakin piti käydä. Mun piti näyttää tuolle tyhmälle tytölle, etten antaisi periksi. Hän saisi päästää mut menemään! Mutta sitten sattui jotakin hassua, mua alkoi nimittäin ramaista. En muista tarkkaan, milloin nukahdin ja miten siinä niin pääsi käymään, mutta seuraavan kerran herätessäni, tuo ihminen tökki mua haisevilla märillä pumpulitukoilla. Ne haisivat voimakkaasti joltakin puhdistusaineelta, jota kasvattaja piti lukitussa lääkärin kaapissa. Mä inhosin sitä hajua, se sai mut aina aivastamaan, eikä toisin käynyt nytkään.
”Heräsit sitten”, saparopäinen tyttö totesi. ”Toivoin että olisit nukkunut vielä tovin, että olisin saanut siteet laitettua.”
”Mä mitään siteitä tarvitse!” Tiuskaisin tytölle, mutta eihän tuo ymmärtänyt. Niinpä aloin sohia valkeita siteitä, joita tyttö mua kohti kiikutti, sarvellani. Hajottaisin ne! Sittenpä ei olisi enää siteitä mua köyttämään!
”Kuules sinä pieni piikkipesä, et nyt viitsisi”, tyttö maanitteli, kuten tuollaisilla oli tapana. Saatoin kuitenkin huomata kyllästyneen sävyn tytön äänessä. Kohta se heittäisi mut pihalle! Mutta hetkinen…

Kutsuiko hän juuri minua pieneksi?

En ollut mikään pieni pallero! Saakelin saakeli!
”Rran!” Murisin tyhmälle tytölle ja nappasin tuota ranteesta niin kovaa kuin jaksoin.
”Juma vitunlau…!” Tyttö kiroili. Olin saanut napakan otteen tytön ranteesta, enkä laskisi irti, ennen kuin tytön hupakko tajuaisi, etten ollut pieni!
”No hyvä on, piikkipersus, onko sinulla jotain pienuutta vastaan?” Tyttö ähkäisi hetken kuluttua.
”On!” Minä murisin, ja sen tuo typerä tyttö tajusi, kuin ihmeen kautta.
”Pienuus ei aina ole hauskaa”, tyttö pohti, ikään kuin olisi unohtanut, että mähän tässä olin niskan päällä hampaineni. ”Oli sitten pienikokoinen tai perheen nuorin.”
Mitä sen oli väliä, mä olin jo iso!
”Sovitaan sitten, että olet kasvavassa iässä”, tyttö ehdotti. Vai että kasvavassa iässä? Tarkoittiko se samaa kuin pieni? Oliko se vain niitä hienompia sanoja, joita ihmiset usein käyttivät? Oli se silti tyhjää parempi, kunhan tuo tyhmä tyttö ei vain kutsuisi mua enää pieneksi. Niinpä irrotin otteeni tyhmän tytön ranteesta ja katsoin häntä pitkään.
”Sisua sinulta ainakin löytyy”, tyttö hymyili, vielä senkin jälkeen, kun mä olin purrut sitä. En tiedä miksi, mutta jotenkin olin hyvilläni siitä mitä hän sanoi. Yleensä mua kutsuttiin uppiniskaiseksi, mikä ei ollut ihmisten mielestä lainkaan hyvä. Sisukkuutta taas arvostettiin. Tarkoittiko tämä sitä, että tuo tyhmä tyttö piti mua sisukkaana?

”Mutta kuules, anna minun nyt laittaa tämä side”, tyttö sanoi kärsivällisesti. ”Jos sohaiset vahingossa sarvellasi näitä naarmuja, omaa myrkkyäsi voi päästä elimistöösi. Se voi olla tarpeeksi päästämään sinut päiviltä.”

Ai jaa….

Annoin tuon tyhmän tytön sitoa siteen ympärilleni. Tyttö vakuutteli, että poistaisi siteen huomenna, kunhan naarmut alkaisivat umpeutua. Sen jälkeen katsoin miten tyttö pesi kätensä lavuaarissa ja taputteli pistävän hajuista litkua ranteeseensa, kohtaan johon olin iskenyt hampaani. Haju oli niin pistävä, että pisti aivastuttamaan – taas. Tyttö naurahti ja katsahti muhun ystävällisesti. Mutta mun oli aivan pakko tehdä selväksi, ettei tässä mitään ystäviä oltu.
”Ei se myrkky mun hampaissani ole!” Tiuskaisin. Mutta tyttö ei välittänyt puhinoistani vaan nosti mut syliinsä. Jos side ei olisi puristanut kylkiäni, olisin potkinut häntä! Mua ei niin vain nosteltu! Mutta side oli aika tiukalla, en varmaan saisi liikuteltua jalkojani kovinkaan vikkelästi. Tyttö vei minut pois tästä huoneesta, joka näytti olevan jonkinmoinen pesuhuone. Käytävälle, joka oli mukavasti puunsävyinen. Käytävällä oli monia mahonkisia ovia, toiset olivat raollaan, ja eräästä raosta putkahti esiin näädän pää. Näädän siniset silmät kiiluivat vahingoniloisesti, kun tyttö käveli sen ohi. Näätä näytti olevan aikeissa tehdä jotain, mutta ei ehtinyt sillä tyttö puuskahti:
”Ala vetää saamarin turkis!”
Tämän kuultuaan näätä vetäytyi takaisin huoneeseensa mutisten jotain loukkaantuneena.
”Hirolla ei ole ikinä hyvät mielessään”, tyttö puuskahti. Sen jälkeen hän jatkoi kävelyään kohti käytävän viimeistä ovea. Huonetta, jossa hän luultavasti piti majaa. Huone ei ollut mikään kovin iso, mutta siellä oli iso sänky, pöytä, kaappi ja tuoli ja sellainen toosa jota ihmiset usein katsoivat. Tyttö asetteli minut koriin lämpöpatterin viereen, kun itse meni löhöämään isolle sängylleen, kun mä jouduin tällaiseen pieneen koriin. En hyväksy!

Niinpä harppasin pois korista ja lampsin tuon ihmisen sängyn luo. Tyhmä ihminen käynnisti juuri toosaa, josta tuli jokin piirretty. Loikkasin – hieman kömpelösti tosin, ihmisen sängylle ja katsoin tyttöä tuimasti.
”Ei tule kuuloonkaan”, tyttö totesi napakasti ja osoitti lattiaa. ”Alas siitä!”
”Enkä!” Minä murisin ja aloin puskea tyhmää tyttöä sarvellani. Tyhmä tyttö suojautui tyynyn taakse ja alkoi työntää mua sillä. Puskin sitä kovemmin, eihän ollut reilua, että mä sain korin ja tyhmä tyttö ison pehmeän sängyn!
”Alas ja heti!” Tyttö puhisi.
”Mene itse!” Murisin vastaukseksi. En tiedä kuinka kauan olimme sotajalalla, mutta se oli kivaa! Muut Nidoranit eivät koskaan leikkineet mun kanssa, poika kun olin. Mun leikit olivat kuulemma liian aggressiivisia, mutta tämä tyhmä tyttö ei näyttänyt välittävän. Lopulta tyttö huokaisi ja laski tyynynsä alas.
”No ole siinä sitten. Mutta älä pistele minua tuolla sarvellasi.”
”Pöh”, mä vastasin ja asetuin mukavasti tytön jalkojen taakse. Nojasin päätäni hänen suoriksi heitettyihin jalkoihinsa, kun tyttö itse makasi sängyllä toosaa katsellen.

”Tilin teon aika, Rasvis!” Toosassa esiintyvä harmaa hiirimies huusi ja tarttui läskiä öljyä satelevaa lihaskimppua haalareista. ”Nyt olet kiltti poika ja pyydät anteeksi siltä eläkeläisrouvalta, jonka meinasit teloa. HETI!”  Sitten harmaa hiirinmies heitti lihaskimpun liikkuvan rekan ikkunasta pihalle ja kävi itse rattiin.

Nyt kun oikein asiaa mietin, nämä ihmisten ohjelmathan ovat ihan hauskoja!

Hetken kuluttua ohjelma kuitenkin loppui ja tyttö sulki toosan. Hän katsoi pöydällä olevaa kelloa ja huokaisi.
”Kai se on ruuanlaiton aika.” En tiennyt mitä ihminen aikoi ruuaksi laittaa, mutta mun oli joka tapauksessa nälkä. Ihmiset tiesivät ainakin yhtä hyvää asiaa, murkinaa nimittäin.  Niinpä katsoin parhaaksi seurata tyttöä alakertaan, jossa ruuanlaittohuone oli. Tyttö ei tuntunut huomaavan mua ollenkaan ottaessaan kylmälokerosta esiin tölkkejä ja purnukoita ja kantaessaan niitä uunin lähelle, tasolle. Niinpä tein tytölle palveluksen ja yritin hypätä tasolle, mutta se ei käynytkään helposti, sillä taso oli korkealla, eikä mitään kautta päässyt kiipeämään. Onneksi tuolla tyhmällä ihmisellä sentään oli sen verran järkeä huomata minut.
”Et sitten pistä jalkojasi hellalle, se on kuuma”, tyttö sanoi nostaessaan minua keittiön tasolle.
”Kyllä mä sen tiedän”, murahdin. Katselin kun tyttö alkoi laittaa ruokaa. Hän pilkkoi jotakin punaisia vihanneksia, huuhteli papuja – joita oli usein kasvattajan pokémonruuassa, ja paistoi punaista lihaa kypsäksi pannulla ja maustoi sitä. En tiedä olimmeko me Nidoranit kasvinsyöjiä vai söimmekö myös lihaa, mutta paistettu liha tuoksui silti hyvältä.
”Rraan!” Katsoin ihmistä vaativasti.
”Kyllä tästä sinullekin riittää”, tyttö naurahti ja otti jollakin ottimella pannulta ja asetteli ruskettunutta lihaa eteeni. ”Varohan sitten. Se on kuumaa.”
Mutta kyllä tälle Nidoranille kuumakin pöperö kävi, sellaista ei kasvattaja ikinä antanut. Tyttö oli kuitenkin tyhmä, hän kaatoi kypsät lihan palaset tomaattikastikkeeseen, enkä saanut enää makupaloja. Mukaan lensivät myös pavut ja punaiset vihannekset. Tyttö maustoi ruokaa erinäköisillä jauheilla, mutta sehän ei mua kiinnostanut, mutta se näätäpokémon sen sijaan kiinnosti.

Näätäpokémon nimittäin hiipi keittiöön, eikä tyhmä tyttö sitä huomannut, kun oli niin keskittynyt hämmentämään keitostaan. Eikä hän myöskään huomannut miten näätä hiipi hänen taakseen ja näykkäisi säärestä. Silloin tyttö kirosi ja melkein astui luihun näädän päälle.
”Painu helvettiin, Hiro!”
”Mikä kumman karvainen mato sä olet?” Mä puolestani kysyin. Kyllähän mä tiesin, ettei se mato ollut, mutta pitihän sitä jotakin keksiä.
”Tule tänne alas sanomaan tuo, lilliputti!” Näätä murahti. Tiesin että se yritti vain saada minut suuttumaan, enkä mennyt tuohon lankaan – jota olin itsekin harrastanut.
”Tule sä tänne ylös”, vastasin mokomalle turkikselle. ”Etpä taida päästä.” Ja oikeaan osuin, vaikka tuo näätä olikin minua isompi, sen jalkojen pituus ei ollut kehuttava. Eikä se edes osannut hypätäkään.
”Kyllä minä sinut vielä, kirppu!” Se uhosi, mutta saikin tuta lattiaharjasta.
”Minä en turkiksia keittiöön huoli!” Tyhmä tyttö huudahti ja heilautti lattiaharjaa kohti kävelevää turkista.
”Minä kerron Himekolle!” Näätä vinkui, mutta koska tyttö oli mitä oli, ei hän tietenkään ymmärtänyt mitä näätä vinkui. Hän työnsi pokémonin muitta mutkitta ulos keittiöstä lattiaharjalla huitoen.

Hauskaa!

”Ja pysykin poissa!” Tyttö huusi paiskatessaan keittiön oven kiinni. ”Inhottava otus!”
Mutta ainakin mua nauratti. En ollut koskaan nähnyt mitään tällaista, en rumaa kärppäpokémonia, enkä liioin hullua lattiaharjaa heiluttavaa tyttöäkään. Multa oli selvästi jäänyt paljon näkemättä!

Mitä taas tulee tyhmän tytön keitoksiin, hän sai ne valmiiksi ja kantoi pöytään. Hän kattoi pitkästyneen näköisenä pöytää ja katsahti seinäkelloon.
”Mitä ihmeellistä kellossa on?” Minä mietin.
”Kohta heidän pitäisi tulla”, tyttö sanoi poissaolevasti. Keistähän tyttö mahtoi puhua? Ehkä perheestä? Perheet eivät olleet kivoja. Ne hylkäsivät ja vieläpä valehtelivat siitä!

Pian ovelta kuuluikin ääniä, ja ennen pitkää ne tulivat keittiöön asti, kaksi muuta ihmistä. Ja juuri mun tuuriani, kun molemmat olivat tyttöjä. He olivat molemmat vanhempia kuin saparopäinen tyttö, yhdellä oli väsyneet turkoosit silmät ja sotkuiselle nutturalle vedetyt vaaleanruskeat hiukset.
”Ihanaa, kun sinä olet muistanut kokata”, tyttö huokaisi ja istui katetun pöydän ääreen. ”Mitä tänään syödään?”
”Toivottavasti ei sitä samaa chilimoskaa kuin yleensä”, toinen tyttö puuttui puheeseen. Hänen laisiaan kävi usein kasvattajan luona, ne katsoivat meitä aina nenän varsiaan pitkin, ne vaatimalla vaativat vain hienoimmista sukupuista tulevia Nidoraneja, jos sellaisia etsivät. Tällä tytöllä oli punertavan vaaleat hiukset ja kaventuneet vihreät silmät, naama oli valkeassa puuterissa. Hänen kaulallaan makasi niin yleinen lemmikkipokémon että minäkin tunsin sen. Se oli Furret.
”Älähän nyt, Hime”, ruskeahiuksinen toppuutteli. ”Miwa on nähnyt vaivan valmistaakseen meille aterian.”
”Pöh”, vihreäsilmäinen sanoi ja alkoi kaikesta huolimatta lapata lautaselleen riisiä ja tomaattikastiketta. Furret loikkasi lattialle ja heti tuon frettipokémonin katse osui minuun. Tietenkin se kipitti kiireen vilkkaasti tason luo ja loikkasi sille keveästi.
”Hei, oletko sinä Miwan pokémon? Mistä sinä tulit? Oletko vanha lemmikkipokémon? Noukkiko hän sinut roskiksesta? Hän on sellainen roskistyttö muutenkin, Himeko sanoo niin!” tuo karvatulli pajatti.
”No mutta”, nutturapäinen tyttö totesi. ”Kukas tämä on?”
”Minä löysin sen kujalta”, saparopäinen tyttö sanoi. ”Tappeli jonkun koiralauman kanssa.”
”Mikä sen nimi on?” Vihreäsilmäinen tyttö kysyi, aterin puolimatkassa suuhunsa.
”Ei sillä ole nimeä”, saparopäinen tyttö sanoi pistäessään ruokaa poskeensa.

”Hyi helvetti!” Vihreäsilmäinen tyttö kiljaisi, maistettuaan ruokaa. Hän sylki suussaan olevan ruuan pois ja alkoi yskiä. ”Ei tätä voi syödä! Olet laittanut liikaa mausteita! Yök!”
Mutta saparopäinen tyttö ei tästä välittänyt vaan söi kaikessa rauhassa, vaikka vihreäsilmäinen tyttö heittikin aterimet lautaselle niin että kolina kävi ja lähti pöydästä. Furretkin lähti, emäntänsä perään, eikä se haitannut vähääkään.
Nutturapäinen tyttö sentään söi lautasensa tyhjäksi, vaikka hörppi tuon tuostakin vettä.
”Se oli… tulista”, hän sanoi lopetettuaan ruokailunsa. ”Mutta sinä edistyt.”
”Niin, niin”, saparopäinen tyttö sanoi, eikä kuulostanut kovinkaan kiinnostuneelta. Hän söi ruokaansa, ja silloin – nyt kun viimeinenkin noista uusista tyttöihmisistä oli lähtenyt, loikkasin alas tasolta. Olin näet keksinyt keittiön nurkasta ruokakulhon, jollaisia meillä oli kasvattajankin luona. Kulho oli juuri nyt tyhjä, mutta eipä olisi kauaa. Työnsin tuon inhottavan vaaleanpunaisen kulhon typerän tytön jalkojen juureen ja katsoin häntä vaativasti.
”Murkinaa!”
”Niin tietysti, sinulla on oltava nälkä”, tyttö sanoi hajamielisesti. ”Mutta tuo ei kyllä ole ihan sinun värisi.”
Sitten tyhmä tyttö nousi paikaltaan ja meni kaapin luo ja kaivoi sieltä samanlaisen ruokakipon, joka oli kuitenkin violetti väriltään.
”Tämä olkoon nyt sinun oma ruokakuppisi”, tyttö sanoi ja lappasi sille hiukan punertavaa riisiä ja tomaattikastiketta.

Saisinko minä ihan oman ruokakupin? Kasvattajan luona kaikilla oli tylsät vihreät ruokakupit, eivätkä ne olleet kenenkään omia. Kasvattajan vain.

”Saat maistaa vähän”, tyttö sanoi asettaessaan täyden ruokakupin eteeni. ”Se on aika tulista, se ei ehkä maistu sinulle…”
Mutta ihmiset olivat usein väärässä suhteeni. Niin oli tämäkin. Kasvattajan ruuassa oli se vika, että se oli aina liian kuivaa tai märkää, joskus se oli liian hapanta, toisinaan se ei maistunut miltään. Tässä ainakin makua piisasi, se oli tulista ja herkullista. Lämmitti mukavasti masua. Sitten se loppui kesken. Ei siinä voinut muutakaan kuin raahata kupin typerän tyttösen eteen.
”Lisää!” Määräsin, onneksi typerä tyttö tajusi heti mitä ajoin takaa, ja täytti kuppini uudelleen.
”Viisas kaveri”, tyttö kehui. ”Tätä syömällä kasvat isoksi ja vahvaksi.”

Sehän tässä on tarkoituskin!

Nostin kuitenkin päätäni ja katsoin tyhmää tyttöä silmiin. Tässä ei saanut antaa tilaa virhepäätelmille.
”En ole kaverisi”, sanoin ihmiselle. ”Mutta sä teet ihan hyvää pöperöä.”
Vaikka tuskinpa hän mua ymmärsi, kyseessähän on vain ihminen, ihmiset ymmärsivät meitä harvoin. Ja se heissä olikin vikana.

Sitten ilta saapui oikein kunnolla, niin että tuli ihan pimeää. Mä en ollut koskaan nähnyt ihan pimeää taivasta, sillä me emme saaneet olla ulkona pimeän tultua, sillä tarhassa nököttävät Nidoranit saattoivat houkutella villejä, nälkiintyneitä pokémoneja. Me olimme niille helppoa riistaa, niin kasvattaja sanoi. Typerän tytön huoneesta pääsi talon parvekkeelle. Oli lämmin ilta ja typerä tyttö oli avannut parvekkeen oven ja mennyt sinne seisoskelemaan. Hän ei edes huomannut tuloani, hän vain tuijotti jonnekin, nojaten kaiteeseen. Oli tämäkin!

”Hei!” Mä murahdin ja näykkäisin ihmistä nilkasta. Typerä tyttö säpsähti ja kääntyi katsomaan minua.
”Oletkos ollut pahanteossa?” Tyttö kysyi. Aistin ihmisolennossa apeutta, mutta eihän se minulle kuulunut. Olkoon apea, jos tahtoo.
”Miksi kaikki aina luulee, että olen tekemässä pahoja?” Mä murisin, mutta tyttö vain naurahti ja nosti minut ilman lupaa syliinsä.
”Hei! Älä ala tuttavalliseksi! Laske irti!” Murisin ja potkin, mutta tyttöpä ei päästänytkään irti, vaan nosti mut tukevin ottein syliinsä.
”Katsohan”, hän sanoi lempeästi. Ja mähän katsoin. Pimeydessä kohosi tasaisesti siluetteja ympäröivistä taloista ja puista. Talojen ikkunoista loisti himmeitä valoja, jotka näyttivät kauempaa katsottuina keltaisilta väriläskiltä. Enkä mä ollut ikinä nähnyt vastaavaa.
”Ooh”, henkäisin. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, mitä näin taivaalla, kun erehdyksessä satuin katsomaan ylös.
”Oi, vau!” Tummansininen taivas oli täynnä pieniä tulikärpäsiä, jotka vilkuttivat maata kohti. Niitä oli paljon, paljon enemmän kuin osasin edes laskea! Ja ne olivat kovin pieniä, mutta kauniita.
”Mitähän nuo ovat?” Mietin ja katsoin näkyä lumoutuneena. En olisi osannut kuvitellakaan tällaista! Oliko taivas tosiaan noin… noin… taianomainen näin iltaisin?
”Tykkäätkö sinä tähdistä?” Tyttö naurahti.
”Tähtiäkö ne on?” Minä kysyin tytöltä.
”Minun isäni opetti minulle kaikkien tähtikuvioiden ja tähtien nimiä, kun olin pieni”, tyttö kertoi. Hän alkoi osoitella eri tähtiä ja kertoi mitkä tähdet muodostivat mitäkin kuvioita.
”Tuo tuolla on nimeltään Orion”, tyttö kertoi osoittaessaan taivaalle. ”Tuolla ovat sen tähdet Bellatrix, Saiph, Mintaka, Rigel ja…”
”Rran!” Minä äännähdin. ”Kerro lisää niistä tähdistä!”
”Rigel on taivaan seitsemänneksi kirkkain tähti”, tyttö jatkoi kertomustaan. Rigel kuulosti kivalta tähdeltä. Mä olin kuullut, että seitsemän tuottaa onnea. Saisinko mäkin siltä hiukan onnea?
”Se kuulostaa hyvältä!” Minä murahdin.
”Haluatko olla Rigel?” Tyttö kysyi hieman hämmentyneenä, sillä eihän tuo ymmärtänyt puhettani.
”Sitähän mä tässä yritän kertoa!” Murahdin hidasälyiselle tytölle, päätäni nyökytellen.
”Siinä tapauksessa, hauska tutustua, Rigel”, tyttö sanoi ja hymyili. Tämä oli toinen jännä asia, tyttö ei nimittäin ollut pahemmin hymyillyt. Nyt hän hymyili niin että silmätkin hymyilivät. Se oli hämmentävää, niin hämmentävää etten mä osannut sanoa mitään hetkeen.

”No hauska tavata sutkin, hidasälyinen ihminen”, sain lopulta muristua. Mutta sitä ei kauaa kestänyt.

”Katsopa tuota, Rigel!” Tyttö huudahti äkkiä ja osoitti taivaalle. ”Tähdetkin lentävät!”
Hetkinen osasivatko tähdetkin lentää?

Kyllä ne osasivat, taivaan poikki kiisi hopeinen välähdys ja se näytti suuntaavan maahan.
”Äkkiä Rigel, nyt pitää toivoa”, tyttö sanoi. ”Niin saa tehdä, jos näkee tähdenlennon!”

Vai niin. Kummallista puhetta, mutta olkoon.

Hei tähdenlento. Mä en halua enää mennä takaisin kasvattajan luo, siellä on tylsää! Sutkin näin sen takia, kun lähdin nostelemaan. Voinko pysyä tällä tiellä? Niin ettei mun enää ikinä tarvitse palata kasvattajan luo, odottamaan jotakuta, joka mut huolisi. Kukaan ei huoli kuitenkaan. Miksi siis palata? Joten anna mun vain…

…jäädä.

---

Tätien kommentit

Nami:

Huhhuh! Meitsi vetäisi tämän wordcounteriin ja sai 5608 sanaa. Pitkä aloitustarina siis, mutta toimi ihan hyvin kokonaisuutena. Ensin Miwan ja sitten Rigelin taustat, toimii, toimii. Toki minua jäi kiinnostamaan, miksi Miwa on hakeutunut Pokémon Centerin hoitajan linjalle? Ei hän hoivaluonteelta sinänsä vaikuta, kun siskonsakin pokémonia törkki harjalla… 😀

Rigelin on niin jästipää, argh! >w< Aika söpöä. Kaipa mokoma ajan saatossa sitten kasvaa luonteeltaan ja persoonana. Arvostan kyllä joka kerta sitä, kun aloituspokémon ei heti ole kuin paita ja peppu kouluttajansa kanssa, sellaisia ”Jee olemme alusta asti erottamattomat!” -marysuen + suepokémonin comboja näkyy hoitoloissa hyvin usein… tällainen totuttelu on tärkeää ja tuo hahmoihin myös syvyyttä.

Tykkään siitä, miten huomioit Rigelin charan mukaisen mieltymyksen tuliseen ruokaan. Ja (villi veikkaus) oliko piirretty… Prätkähiiret? Tuli ekana mieleen. 😛 Toinen pieni asia, mistä pidin, oli Lazuliten kaupunkikuvauksen monipuolinen mutta tarkka hyödyntäminen.

Korjauksena voisin sanoa, että olet kirjoittanut aina Diamantia eikä Diamandia, se tulee d:llä. Mutta eipä moinen niin nöpönuukaa ole. :3 Luvun loppu oli pienestä kliseisyydestä huolimatta tosi kiva ja koskettava, olet kehittynyt kuvailussa hurjasti, kun vertaa vaikkapa Aurora-tarinoiden ensilukuihin. Miwa ja Rigel ovat molemmat omassa lajissaan jääräpäisiä ja vetäytyviä (Miwa ihmisille ja Rigel pokémoneille siis), joten he varmaan tuntevat pientä samankaltaisuutta?

Koska tarina oli huisin pitkä, heittäisin jopa 95 lanttia. Rigel ei ollut paljon toimijan roolissa, mutta loppupuoli oli kuitenkin osoitettu kokonaan otukselle, niin hän saakoon +2lv. Miwa oli kiltti ja hoivasi Nidorania, joten antaisin jopa +4op. Olihan tarinassa noin 3k sanaa pelkkää hoivaa ja huolenpitoa! Tästä on hyvä jatkaa matkaa

Chao:

Luku1
Tällä luvulla tosiaan on mittaa, joten jouduin käyttämään hieman enemmän aikaa sen lukemiseen. 😀 Pituus ei sinänsä kuitenkaan haittaa, kun tarina on hyvä! Mutta siis, itse tarinaan…

Olet selvästi rakentanut Miwan tarinalle vankan pohjan – hahmojen taustat, persoonat sekä lukuisat sivuhahmot monine piirteineen elävöittävät mukavasti ja tuovat tekstiin realistisen vaikutelman. Miwan perheen tilanne jäi toki mietityttämään, toivottavasti Saekin porukkaan palataan vielä jatkossa. :3 (pppst, mua kutkuttaisi nähdä Himekon persoonasta muitakin puolia kuin prinsessapuoli).

Minustakin on hieno asia, etteivät Miwa ja Rigel ole heti kättelyssä parhaat kaverukset. Voin kuitenkin kuvitella heidän kasvavan läheisiksi yllättävänkin nopeasti parivaljakon uppiniskaisuudesta huolimatta, sillä Rigel vaikuttaa ainakin näin pikkuisena kaipaavan paljon huomiota.

Tässä vaiheessa minun on tunnustettava, että en ihan kaikkia Auroran Miwa-tarinoita ehtinyt lukemaan ennen kuin paikka lopetti. 😦 Kuitenkin huomaan tekstistä sinun selvästi kehittyneen kirjoittamisessa etenkin alkupään tarinoihin verrattuna ja jään odottamaan innolla jatkoa.

Palkkioksi ehdottaisin 100 lanttia, Rigelille 2lvl ja 4op. Tunnistin myös prätkähiiret. B-)

Niva:

Luku oli tosiaan aika massiivinen, mutta sen lukaisi kivuttomasti yhdeltä istumalta. 8) Hyvin soljuvaa tekstiä, jossa kuvailu ja kerronta ovat kivassa tasapainossa! Kielioppijutut ovat vähän turhakkeita, mutta jos niitä nyt perkaa, niin ajatuspilkutusta bongasin muutamasta kohdasta.

Minä en ole tutustunut sinun Aurora-tarinoihin muutamaa vilkaisua enempää, joten hahmot ja pokémonit ovat aivan uusia tuttavuuksia. Komppaan Chaoa siinä, että hahmoja taustoineen on selvästi mietitty enemmänkin! Erityiset propsit eläväisistä sivuhahmoista, joita oli lukuisia! (Brionne taputtelemassa growlitheä lohduttavasti selkään herätti minussa suurta sympatiaa <3)
Miwan historia ja motiivit jäivät kiinnostamaan – mikä esimerkiksi ajoi hänet aikanaan harrastelemaan lain pimeää puolta?

Rigelin uhmakkaat “yksinpuhelut” olivat mainioita. On se melkoinen sisupussi! Seuraan mielenkiinnolla, kuinka lähdet Miwan ja Rigelin suhdetta työstämään. Kaksikon tutustuminen sujui ainakin uskottavasti. :3 (Oon muuten niin tottunut Rigeliin nidorinona, että hetken ehdin miettiä, kuinka se on niin pieni, ja kuinka Miwa jaksaa kanniskella sitä saati kestää puremista niin viilipyttynä. :’D)

Meikäläinenkin luottaa Prätkähiiriin – vanha kunnon Rasvanahkahan se siellä B)

Palkkioksi antaisin täydet 100 lanttia sekä 2 leveliä ja 4op:ta Rigelille.

Shinku

Luku 1

Tämä oli kyllä todella perusteellinen ja loistavasti pohjustava aloitus. Miwan taustat kävivät hyvin selväksi jättäen kuitenkin tarpeeksi asioita vielä hämärän peittoon. Minua tosin vähän ihmetyttää Miwan päätös ryhtyä pokécenterhoitajan alalle. Liekö hän vain ajautunut sinne sattumalta ja paremman tekemisen puutteessa? Vuorovaikutus pokémonien kanssa on selvästi vähän rönsyilevää kun Miwan kärsivällisyyttä koetellaan, tosin ei se nyt ihmekään ole, kun on noin huonoa tuuria kaikkien äkäpussien kanssa. Varsinkin kohtaaminen keittöässä Hiron kanssa oli hauska, ihme Linoone kun ihan huviktseen provosoi. Liekö Himeko opettanut sen tälle tavalle tahallaan… 😀

Rigelin isotteleva ja jääräpäinen asenne tuli luvussa hyvin ilmi ja komppaan aiempia kommentoijia siitä, että on mukavan erilaista luettavaa kun kouluttaja ja startteri eivät heti alusta alkaen ole ihan bff. Hitaasti lämpenevä ystävyys toimii, kun sekä Miwa että Rigel ovat yksinäisiä susia luonteiltaan ja tavallaan hylkiöitä. Miwan menneisyys jäi kiinnostamaan minua, taskuvarkaudet kun Rien puheista päätellen ovat tytölle yleisiä, mikä on aika jännä yksityiskohta. Ehkäpä sille löytyy jokin syvempi merkitys vielä?

Rigelille antaisin 2lvl ja 4op, rahaa näin pitkästä luvusta 100 lanttia

Benél

Luku 1.

Huhhuh, kylläpäs oli luvulla mittaa. Ja kehityksellä verrattuna esimerkiksi ensimmäiseen Auroraan kirjoitettuun tarinaan! :> Miwan ja Rigelin (kai muuten joku kutsuu Rigeliä vielä joskus Rinkeliksi, emme voi jättää niin kaunista lempinimeä täysin käyttämättä) kerronta on eloisaa ja hauskaa, joka pistää virnistelemään ruudun tällä puolen 😀

Itselläkin heräsi mielenkiinto siihen, kuinka Miwa alunperin hoitoalalle päätyi, puhumattakaan taskuvarkauksien toteuttamisesta. No, ainakin varkauksista saa enemmän tai vähemmän pätäkkää! Myös muut hahmot ovat eloisia, rakastan Reitä, oikein vetäistä vähän kädellä päin irstaita ukkoja päin näköä. Manon ja Benno ovat myös tosi ihania aa :’D aah, niin paljon kauneutta kaikkialla.

Prätkähiiriltä haiskahti minunkin mielestä tuolla, ai että, pitäisikö melkein joskus nostalgisoida ja katsoa vähän. Jae ipä tässä kyllä paljoa huvita olla ansioiden kanssa muuta mieltä, kun aikaisemminkin mainitut 100 lanttia ja Rigelille +2lvl ja +4op ovat erittäin passelit!