Aurora #25 > Pahojen puolella

Tarina kirjoitettiin alun perin huhtitoukokuussa 2018.

Splinter

Meitä alkoi jo olla paljon, en ole varma mistä meitä oikein putkahtelee, mutta taas kerran Miwa tuli takaisin uuden pokémonin kanssa. Nyt meitä oli jo kolme uutta lyhyen ajan sisällä, oli tuo violetti Buizel, lumivalkea Pichu, Luna ja nyt vaaleanpunainen Magikarp, joka oli asetettu johonkin puhallettuun uima-altaaseen kehää uimaan.

Tiimin nuorimmat kävivät uteliaisuuttaan katsomassa uutta tulokasta, mutta sen ärhentely karkotti ne pian muualle, vain Lolita jäi lipumaan altaan ylle. Magikarp yritti toki osua kummitukseen, mutta luullakseni sen ainoa isku oli taklaus, joka ei normaalityypin iskuna vahingoittanut kummitustyypin pokémoneja. Illallinen oli hyvä, Miwa oli viettänyt puolet päivästä kalassa, ja puolet ruokaa valmistamassa ruokaa. Kaikki olivat saaneet kalaa, mutta suurimmat ja mehukkaimmat vonkaleet oli saanut tuo saukko, Ayame. Olin sanonut muille, etteivät ne saisi yrittää pihistää siltä sen ruokaa – erityisen tarkasti olin tällöin katsahtanut Winonaa, joka ei oikeastaan kuulunut tiimiimme, mutta majaili silti kanssamme. Se teki varsin hyvin selväksi, ettei kuulunut tähän tiimiin, sillä se oli melkein koko ajan – kunhan ei nukkunut, pahan teossa. Milloin se raapi kynnyksiä, milloin se ärsytti muita, milloin teki parhaansa kampatakseen Miwan.

En ymmärrä mitä se täällä teki.

Tuo saukko puolestaan ei koskenutkaan saamaansa kala-annokseen. Se murjotti ja toisinaan parkui itsepintaisesti. Odile pysytteli sen lähellä, ja yritti lohduttaa sitä, mutta saukko solvasi tuon tuostakin Odilea ja väitti ettei mokoma ruohon pätkä ymmärtänyt mistään mitään. Mutta jotenkin sain sellaisen kuvan, että Odile jos kuka ymmärsi.

Vaikka mistäs minä tietäisin? Minä ja Odile emme oikeastaan jutelleet. Se taisi vähän pelätäkin minua.

Kuitenkin, yön pimeydessä, silloin kuin kaikki muut nukkuivat, minä kuulin miten tuo saukko nousi varovasti istumaan, ja pisti poskeensa saamansa ruuat. Ne tekisivätkin sille hyvää. En ollut eläessäni nähnyt noin laihaa pokémonia. Mistä se lie tullutkin, täällä sen olisi varmasti parempi.

Seuraava päivä valkeni samanlaisena kuin edellinenkin. Miwa ei ollut järin tyytyväinen siitä, ettei hän saanut poistua tästä talosta.
”Sinun on nyt parempi olla herättämättä liikaa huomiota itseesi”, se vaaleahiuksinen poika sanoi.
”Ja kuinka kauan?” Miwa tiuskaisi. ”Se että minua ei näy missään muutamaan viikkoon herättää varmasti epäilyksiä!”
”Juurihan Kai näki sinut”, vaaleahiuksinen poika pisti väliin, kulmakarvojaan kohottaen. Miwa murahti tähän turhautuneena, enkä minä sitä yhtään ihmettelekään, ulkona oli kaunis auringon paiste, ja hän halusi päästä ulos tästä tunkkaisesta kellarista niin kuin me kaikki muutkin. Hän katsahti hieman epäilevästi Ilseen, joka oli ollut muuton jälkeen oudon ponneton.
”Uskaltaisinkohan viedä sinut pokémon centeriin?” Miwa mietti hiljaa, vaaleahiuksisen pojan mentyä ylempään kerrokseen. Miwa silitteli kissanpennun violettia turkkia, Ilse availi silmänsä laiskasti ja alkoi kehrätä.
”Pitää ainakin käydä siinä liikkeessä ostaa lisää niitä potioneita”, Miwa huokaisi. ”Ehkä alat sitten voida paremmin.”
”Minua ei sovi unohtaa”, Bellatrix sanoi raukeasti, eikä sekään ollut oma itsensä sitten tehtävän, josta Yoru oli kertoillut. Minä en ymmärtänyt ihan kaikkea, mutta ilmeisesti tuo huonosti hoidettu ja nälkiintynyt Buizel oli osa sitä ja siksi nyt täällä.

Miwa puhisi kiukusta, vaaleahiuksinen poika oli jättänyt hänelle läjän vanhoja vaatteitaan, joita käyttää, sillä Miwan oli nyt syystä tai toisesta pysyteltävä piilossa, tai ainakin naamioitava itsensä hyvin. Kuulemma kaiken varalta. Niin Miwa sitten pukeutui maastokuvioisiin capri-housuihin ja yli-isoon vihreään huppariin. Hiuksensa tyttö kätki lippiksen alle. Miwa odotti hetken ja katsoi, kuinka suuri osa meistä veteli yhä sikeitä. Hän silitteli hajamielisesti uneliaan Bellatrixin turkkia ja kettu näykki leikillään Miwan sormen päitä – kuten sen tapana toisinaan oli.

Kului muutama tunti, lopulta Winona, tuo epäilyttävä Liepard suvaitsi viimein avata silmänsä ja tassutella esiin kellarin varjoisimmasta paikasta, jossa se nukkui. Se tassutteli Miwan luo, ja tiesin heti, ettei katilla ollut hyviä aikomuksia, sillä jollain tapaa se halveksi Miwaa, mutta kukaan ei tiennyt miksi. Miwa ojensi kättään purppuran väristä kissapokémonia kohti, silittääkseen sitä, mutta Winonapa otti ja läiskäisi Miwan ojennettua kättä terävillä kynsillään – joita se aina teroitteli tämän kellarin erinäisiin esineisiin.
”No ole sitten”, Miwa sanoi varsin välinpitämättömästi, vaikka oli saanut käteensä kolme ohutta naarmua, joista vuoti verta.

Miten Miwa saattoi olla noin välinpitämätön? Hänen pitäisi komentaa Winona lopettamaan! Ei noin saa tehdä!

”Annahan olla!” Minä huudahdin ja syöksyin vanhalta vaatetelineeltä – jossa me pikku Yorun kanssa vietimme yömme, kohti tuota epämiellyttävää mirriä. Kukaan ei tekisi pahaa Miwalle kun minä olin paikalla! Pystyisin kyllä samaan kuin Rigelkin!
”Anna olla, Splinter”, Miwa huokaisi ja nousi seisomaan.
”Kylläpä sinä käyttäydyt huonosti, Dana ei ole voinut kasvattaa sinua noin!” Muuan Leafeon saarnasi. Siinä oli taas yksi pokémon jonka alkuperästä en ollut aivan selvillä. Se vain tuli jostain ja ilmoitti olevansa Miwan äidin pokémon. Se matkaisi kanssamme Marble Cityyn asti, jossa Miwan isä tätä nykyä asui.

Miwa ei ollut ikinä maininnut vanhempiaan.

”Hah, minuapa ei emoni komentele!” Winona julisti. ”Eikä sen puoleen kukaan muukaan!”, sen sanottuaan Liepard heittäytyi pitkäkseen lattialle, juuri sinne missä oli eniten tiellä. Pikkuinen hopeaturkkinen Eevee lähestyi sitä epäröivästi, se seisoi siinä hetken, kunnes viimein uskaltautui kysymään:
”Tuota, miksi olet niin ilkeä?”
Liepard avasi silmänsä ja katseli huvittuneena tuota pientä olentoa.
”Ilkeäkö? En minä ilkeä ole”, se naurahti. ”Minä en vain ymmärrä miksi kaikki pitävät tuota tyttöä niin suuressa arvossa, hänhän on kouluttajana täysi tohelo.”
Eevee-tyttö istahti lattialle ja kallisti päätään. ”Mitä tohelo tarkoittaa?”
”Sitä, ettei hän osaa yhtään mitään”, Liepard maukaisi.
”Tuo ei ole kamalan kiltisti sanottu”, pieni Candy kommentoi, mutta Liepard vain naurahti ja sulki silmänsä. Mutta kauaa sitä ei kestänyt, sillä Miwa nousi yllättäen.
”Nyt riittää”, hän sanoi.

No vihdoinkin!

Minä oletin, että Miwa aikoi viimein näyttää tuolle Liepardille mistä tuulee, mutta hän vain astui sen yli ja käveli yli-isoissa lenkkareissa ovelle.
”Käyn vähän ulkona”, tyttö sanoi poissaolevasti.
”Minäkin, minäkin!” Candy kiirehti sanomaan ja viiletti Miwan perään. Sanojensa päätteeksi se vielä otti kevyesti hampaillaan kiinni Miwan lahkeesta.
”Hui?” Pienen valkean Pichun pää kurkisti Miwan hupusta ja katsoi ympärilleen. ”Korkealla!”
”Luna, miten sinä sinne eksyit?” Miwa kysyi, kun huomasi pienen matkustavaisen.
”Pesä”, Luna sanoi hiljaa. ”Meillä oli joskus tällainen pesä.”
Miwa kumartui ja nosti Candyn syliinsä, hän hymyili mutta hymy ei näyttänyt iloiselta. Miwa ei ikinä ole ollut mikään suunnaton ilopilleri, mutta ei hän ikinä näin maassa ole ollut. Mikähän häntä vaivasi?
”Ihmisen murheet”, Leafeon sanoi, ikään kuin olisi lukenut ajatukseni. ”Mikazukilla oli niitä toisinaan.”
”Mitä silloin kävi?” Minä kyselin.
”Vaikeuksien kautta voittoon”, Leafeon hymyili.

Minä en ymmärtänyt mitä se tarkoitti, mutta halusin ulos joka tapauksessa. Niinpä minä seurasin Miwaa, olisipahan ainakin rauhallista, kun Rigel ei tunkisi mukaan. Ja oli se harvinaistakin.

Mutta kaikkea muuta siitä tuli.

”Lentele vähän, Splinter”, Miwa kehotti minua tekemään, kun olimme päässeet ulos tyhjästä talosta, johon tirkistelevä vaaleahiuksinen poika oli meidät jättänyt. Olimme ilmeisesti Shamrockin metsän läheisyydessä, sillä ilma tuoksui vahvasti kuusikolta.
”Kuka täälläkään asuu?” Miwa mutisi. Nousin siivilleni, mikä sai pikkuiset katsomaan menoani suut auki.
”Jos minä osaisin lentää, löytäisinköhän isän ja äidin?” Luna mietiskeli. En kehdannut sanoa lumihiirelle, että jos se ei muistanut vanhempiaan, kuinka ihmeessä se nämä löytäisi?
”Candy ei tunne vanhempiaan”, Candy sanoi pää kallellaan. ”Millaisiakohan nämä olivat?”

Niin vanhemmat… ovat vanhempia, kai oli luontaista, että pienet pokémonit halusivat tietää jotakin siitä mistä olivat tulleet. Minua se ei niinkään kiinnostanut, sillä minun vanhempani eivät olleet mukavia. Eivät ainakaan muille pokémoneille.

Miwa aloitti matkan kohti Peacock Cityä, kantaen kahta tulokasta, nämä sanailivat keskenään ja minä lensin. Oli mukavaa vaihteeksi päästä ulos veryttelemään siipiä. Aurinko paistoi ja tuuli pienesti, ilmassa tuoksui kesä. En tiedä, onko mitään parempaa kuin tuntea auringon lämpö siivillään.

Matka sujui varsin rattoisasti, kun Miwa päästi pikkuiset jaloittelemaan, nämä ihmettelivät kovasti kosteaa maata ja kaikkia sen tuoksuja. Ja sitä että näkivät oman kuvajaisensa vesilammikossa.
”Ei se ole toinen Luna, kuvajainen vain”, Candy kertoi Lunalle, joka ihmetteli, miksi vedestä pilkisti toinen Pichu. Miwa tuntui saavan pieniä iloja katsoessaan Eeveen ja Pichun temmellystä ja leikkiä kostealla tienpientareella, mutta suru oli yhä hänen silmissään. Enkä minä tiennyt mitä tehdä.

”Lennä vaan kauemmas”, Miwa sanoi, huomatessaan tuijotukseni. ”Kunhan et mene liian pitkälle, se tästä vielä puuttuisi, että sinä eksyisit.”

Minä olin liian iso eksymään.

Mutta tein kuten Miwa käski, lentämäänhän tänne oli tultu. Niin minä sitten lensin kohti edessäpäin häämöttävää rantakaupunkia. Näin kauniilla ilmalla ei uskoisi kenenkään olevan pahan teossa, mutta niin sitä erehtyy.

Lennettyäni tovin rannan tuntumassa näin ison Fearow’n sekä kahden pienemmän Spearow’n ajavan takaa jotakin toista pokémonia.
”Napataan se ja viedään pesään!” Kuului Fearow raakkuvan.
”Viedään, viedään!” Sen toverit raakkuivat. ”Otetaan kiinni, revitään ja raastetaan!”
En sietänyt kiusaajia, minusta oli naurettavaa, että noin iso pokémon kiusasi itseään paljon pienempää pokémonia ja vielä joukolla, kun se yksin olisi riittänyt. Minä vihasin kiusaajia sydämeni pohjasta. Jotainhan tuolle ole tehtävä! Ketään ei kiusattaisi, kun minä olin paikalla!

Pienempi lintupokémon nyyhki ja katsoi hädissään ympärilleen, löytääkseen jonkun paikan jonne piiloutua. Sen housuissa minä olisin syöksynyt alas rannalle ja kadonnut ihmisten joukkoon. Se kun vielä oli niin pieni, ettei herättäisi liikaa huomiota, vaikka törmäilisikin muihin, toisin kuin tuo Fearow. Pienempi lintunen katsoi niin kuumeisesti ympärilleen, ettei lainkaan huomannut miten Fearow’n terävät kynnet lähestyivät sen selkää. Kiihdytin vauhtiani ja taklasin tuota kiusaajaa voimieni takaa. En ehkä ollut täysin kehittynyt, mutta kyllä minä tuon päihittäisin, vaikka toinen siipi selän takana!
”Annahan olla!” Minä huusin Fearow’lle.
”Kouluttajan pokémon!” Fearow raakkui, kuin merkiksi seuraajilleen. ”Kouluttajan pokémon, sillä on asusteita!”
”Kouluttajan pokémon!” Pienemmän Spearow’t raakkuivat kuin lauma Chatoteja, jotka vain toistivat mitä niille sanottiin. ”Revitään ja raastetaan!”
”Voittehan te yrittää”, minä sanoin. ”Mutta helposti se ei käy!”

Tiesin olevani alakynnessä jo senkin takia, että heillä oli ylivoima, kolme yhtä vastaan, eikä vain yhden kehittyneen pokémonin etu. Nyt tarvittiin taktikkuutta. Nyt tarvittiin agilityä, nopeutta, sillä minulla oli sellainen tunne, etteivät nuo paljon hidastelisi hyökätessään kimppuuni. Ja oikeassa olin, ensimmäinen pienempi Spearow pamautti minua pursuit-liikkeellä päin näköä ja toinen nokki minua päälaelle nokallaan ja kolmas, Fearow yritti tähdätä minua fury attackillä, mutta eipä osunut. Kaksi Spearow’ta oli saatava ensin pois pelistä, sehän oli selvää.

Tai ainakin kauemmaksi, jotta voisin käydä niiden johtajan kimppuun. Jos johtaja olisi poissa pelistä, nuo mitä todennäköisemmin jättäisivät pienemmän lintusen rauhaan. Mutta sitä vastaan tarvitsisin lisää nopeutta, joten käytin vielä kerran agilityä. Se ei kuitenkaan kiinnostanut isoa pomoa, joka jälleen kerran lähestyi pienempää vaaleanpunaista pokémonia uhkaavasti.
”Ei minun vuorollani, ryökäle!” Huusin sille ja taioin siipieni seasta viiltolehti hyökkäyksen, razor leafin sitä kohti.
Fearow kääntyi katsomaan minua pöllämystyneenä.
”Et voi olla tosissasi”, se raakkui. ”Käytitkö sä kutale oikeasti muhun razor leafiä?”
Mutta minä en jäänyt kuuntelemaan vaan taklasin rumaa Fearow’ia päin näköä, toivoen että se saisi jonkin sortin palovamman erikoiskykyni flame bodyn takia. Samalla nuo kaksi yrittivät olla ovelia ja tähdätä minuun kummaltakin suunnalta tulevan pursuitin, mutta saivat vain törmäillä keskenään, väistettyäni ne.

Tuosta isosta linnusta täytyisi päästä.

Razor windistä saattaisi olla apua tässä. Ainoa ongelma kyseisen liikkeen kanssa oli se, että sen tekemiseen menisi aikaa, enkä ollut varma pystyinkö torjumaan sen iskuja. Olihan se täysin kehittynyt pokémon ja varmasti minua vahvempi. Pian se nokkaisikin minua kipeästi rintaan aerial ace-iskulla. Vaikka isku sattuikin, periksi en aikonut antaa! Olin sitä paitsi saanut hyvin tuulta kerättyä siipieni alle. Pian minä iskisin takaisin!

”Eivät ihmisten kouluttamat pokémonit ole yhtään meitä villejä parempia”, Fearow pilkkasi. ”Katsokaa nyt tätäkin! Eihän se edes osaa väistää kunnolla!”

Sanot sinä.

Silloin minä iskin razor windillä, terävillä tuulen puuskilla Fearow’ta päin näköä, tuuli viilsi sen suuria siipiä ja sai sen höyhenet pöllyämään. Hah, sitäs sai!
”Sinä senkin!” Fearow sadatteli, katsoessaan sen omien siipisulkien pöllyämistä, sen näytti ärsyyntyvän siitä, eikä aluksi edes huomannut miten minä liihotin sen taakse ja laukaisin parit emberit sitä kohti, tarkoituksenani suojata pienempää lintua. Kun Fearow viimein kääntyi ympäri, en antanut sille aikaa hyökkäykseen vaan täräytin sitä kohti quick attackin ja jatkoin vielä emberillä tulittamista. Tämä sai Fearow’n perääntymään, ja toteamaan ettei varmasti maksa vaivaa.
”Mentiin pojat”, se raakkui ja johti pökerryksissä olevat Spearow’t muille maisemille.
”Ja pysykääkin poissa!” Minä huusin niiden jälkeen.

Tällä välin pienikokoinen vaaleanpunainen lintu, jonka tunnistin Ducklettiksi oli lehahtanut läheisen katoksen päälle ja alkanut nyyhkiä. Lähestyin sitä varovasti, sillä en halunnut linnun säikähtävän minua, jotkut kun säikähtivät pelkästä Fletchinderin näkemisestä. Lähestyessäni sitä ymmärsin nyyhkimisen syyn, Spearow’t olivat repineet siltä pyrstösulkia ja raapineet verta vuotavia naarmuja sen rinnuksille.
”Hei oletko sinä kunnossa?” Kysyin Ducklettilta lähestyessäni sitä.
”Minä…” se aloitti niiskuttaen. Äänestä kuulin, että Ducklett oli tyttö, ja se suututti minua vielä enemmän. Ne roistot olivat käyneet tytön kimppuun! Niiden pitäisi hävetä! Mutta nyt ei saanut olla vihainen tai Ducklett säikähtäisi. Laskeuduin katoksen päälle sen vierelle ja silmäilin ankkalintua hetken. Sen täytyi olla niitä shinyja pokémoneja, joita meidänkin joukkoon oli ilmaantunut. Mutta mikä tärkeintä, Ducklett kuuluisi varmasti jollekin, sillä sen päähän oli sidottu sininen silkkirusetti, jonka se oli varmasti saanut kouluttajaltaan, kuten minäkin olin saanut fedorani.
”Onko sinulla kouluttajaa?” Kyselin varovasti. ”Oletko eksynyt?”
”M-Minun kouluttajani m-meni n-naimisiin”, Ducklett itki. ”H-Hän a-antoi m-meidät kaikki p-pois uusille k-kouluttajille, e-enkä m-minä enää i-ikinä n-näe ystäviäni!”

Vai sillä tavalla olivat asiat.

”S-Siksi m-minä k-k-karkasin”, Ducklett niiskutti. ”E-Ei minun u-uusi kouluttajani i-ilkeä ole m-mutta kun…”
Tein saman eleen, kuin useasti pikku Yorua käsitellessäni, vedin pienemmän linnun siipeni alle ja annoin sen itkeä itkunsa.
”Minä karkasin kotoa, kun olin pieni Fletchling”, minä sanoin. ”Minulla ei toki ollut vielä kouluttajaa, mutta perhe minulla oli. Oletko kuullut Talonflamestä?”
Silloin pieni Ducklett nosti päänsä siipeni alta ja nyökkäsi. ”Minun entinen kouluttajani kasvatti lintupokémoneja, meillä ei ikinä ollut yhtäkään Talonflameä mutta olen kuullut niistä.”
”Niin, Talonflamet syövät muita pienempiä lintupokémoneja”, minä huokaisin.  ”Minä en halunnut syödä kavereita, joten lähdin kotoa sellaiselle routelle, jolla tiesin monen pokémonkouluttajan aloittavan matkansa. Ei sillä ollut väliä millainen kouluttaja olisi, kunhan ei tarvinnut seurata vanhempien jalan jäljissä.”
”Kouluttajia on monenlaisia”, pieni Ducklett sanoi ja kaivautui esiin siipeni alta, itkustaan tointuneena.
”Miwa on kiltti, vähän ehkä kokematon, mutta pitää meistä kuitenkin hyvää huolta”, minä kerroin. ”Mukaan on mahtunut myös muiden kaltoin kohtelemia ja hylättyjä pokémoneja.”
”Kuinka vanha sinun kouluttajasi on?” Ducklett tahtoi tietää.
”Kai se on vähän päälle kahdenkymmenen”, minä veikkasin sillä, jos totta puhutaan, en ollut täysin selvillä Miwan iästä.
”Sitten hänkin menee lähivuosina naimisiin”, Ducklett sanoi alakuloisena.
”Jaa. Minä kun en usko, että Miwa tahtoo naimisiin”, minä sanoin, sillä olin muistavinani Miwan käyneen tällaista keskustelua joskus jonkun kanssa.

”Kukaan selväjärkinen ei kyllä naisi sitä”, tuttu ääni maukaisi maasta, katoksen alta. Sinisilmäinen Liepard siellä istui ja iski silmää.
”Miten sinä pääsit ulos?” Minä kysyin.
”Minulla on keinoni”, Winona sanoi kehräten.
”Ethän päästänyt muita ulos?” Minä kysyin, sillä jotkin tiimin pikkuisista saattaisivat ulos päästyään eksyä, ja olisi täysi työ löytää ne tämän kokoisessa kaupungissa. Sitten oli se Buizel, jos se pääsisi karkuun, olisimme kaikki liemessä. Onneksi Winona ei ollut yhtä tyhmä kuin töykeä, sillä se näytti lukevan ajatukseni.
”Eivät muut pääse sitä kautta ulos. Heidän jalkansa ovat kovin lyhyet”, pantteri totesi ja asettui katoksen alle makaamaan.
”On inhottavan valoisaa”, se totesi.
”Sinullahan on hattu päässä”, Ducklett huomautti.
”Minä en pimeystyypin pokémonina siitä huolimatta pidä liiasta valoisuudesta”, Winona huomautti laskien päänsä tassujensa varaan. Tämä kommentti kummastutti minua kovasti, sillä Ilse ja Trix eivät juuri piitanneet auringon valosta, ne telmivät oli valon määrä mikä hyvänsä.
”Onko tuokin teidän poppootanne?” Ducklett kysyi hiljaa.
”Minä en oikein tiedä, mitä tuo on”, minä myönsin. ”Tämän kaupungin salipäällikkö kaiketi löysi sen, ja se on siitä lähtien majaillut meidän kanssa.”
”Peacockin salipäällikkö on minun uusi kouluttajani”, Ducklett sanoi hieman ujosti, se katsahti minuun ja punastui. Sillä oli tosi kauniit merensiniset silmät ja pitkät silmän ripset.

Lopulta ilta alkoi hämärtyä ja Winona suvaitsi avata silmänsä, ja me päätimme, että oli aika lähteä etsimään Miwaa. Winona totesi, että oli parempi odottaa illempaan, sillä Miwa tulisi luultavasti rannalle maleksimaan, kunhan ihmiset olivat kaikonneet. Ja kerrankin tuo katti osui oikeaan.

Kun ihmiset olivat kaikonneet, näimme miten, pojan näköinen hiippari kulki paljain jaloin rantaviivalla, pienen valkean Pichun ja hopeaturkkisen Eeveen telmiessä rantahiekalla.
”Nyt sinä olet hippa, Candy!” Luna julisti, napattuaan Candyä tämän hännästä. ”Ota kiinni, jos saat!”
”Sehän sopii!” Eevee huudahti ja lähti oitis jahtaamaan Pichua pitkin hietikkoa. Pian nuo kaksi juoksivatkin hietikolla kehää, ajaen toisiaan takaa.
”Tuolla on minun kouluttajani”, minä sanoin. ”Ja tuossa tiimiin uusimmat jäsenet. Tuletko tervehtimään?”

Ducklett mietti hetken, kunnes se lopulta nyökäytti päätään.

Miwa

Minä en ymmärrä, miten minä aina päädyn tällaisiin tilanteisiin. On kai jonkinmoista kohtalon ivaa tai sitten puhtaasti karmaa.

Onko tämä karmaa? Minähän pöllin siltä koppavalta koordinaattorilta sen Buizelin, mutta eikö se, että joku, pöllii huonosti kohdellun pokémonin sitä kaltoin kohdellulta kouluttajalta, ole myös karmaa?

No niin. Siis, seuratessani lumivalkean Pichun ja hopeaturkkisen Eeveen iloista temmellystä hietikolla, joku yllättäen karjaisi:
”Pysähdy, voro!”
Arvatenkin erään Miwan sydän hyppäsi kurkkuun. Mutta säikähdys oli lyhyt aikaista, sillä minä en näköjään ollutkaan se jota jahdattiin. Keskustasta päin juoksi kaksi hahmoa, toinen heistä näytti kantavan jotakin ja toinen, tuo joka juoksi kanniskelijan jäljessä, huusi:
”Pysähdy, varas!”

Pian minäkin sain tästä osani, sillä tyyppi, joka näytti kanniskelevan jotakin, juoksi suoraan minua päin. Ei hän törmännyt minuun, mutta kaatoi mennessään suoraan rantaveteen.
”Karma sinut periköön, senkin kurluttava sammakkoeläin!” Kun en parempiakaan solvauksia keksinyt. Ja unohdin vielä kuulostaa pojalta, kuten piti. Mutta Luna vasta tulistui ja lähti ajamaan – lyhyillä jaloillaan juoksijaa takaa.
”Pichu pii!” Se huusi äreissään, mutta ei kuitenkaan juossut kauas. Candy kipitti Pichun luo ja katseli tuota kysyvästi. Kaipa Candyä ihmetytti sama kuin minuakin, mistäs moinen tunteiden purkaus mahtoi johtua.

”Ei taida olla minun päiväni”, minä mutisin noustessani vedestä. Stalkkerin antamat kuteet olivat mukavasti kastuneet takapuolelta. Asiahan ei minua juuri haitannut koska kyseessä eivät olleet omat vaatteeni, sitä paitsi oli varsin lämmin ilta.
”Veeh?” Candy äännähti astellessaan kohti vesirajaa, hopeaturkkinen Eevee katsahti minua kysyvästi.
”Ei tässä mitään, Candy”, sanoin tuolle. Luna käyskenteli ystävänsä takana, muttei tullut veden lähelle – vaikka silmäilikin sitä uteliaana. Candy puolestaan astui varovasti veteen, kokeillakseen miltä moinen tuntui.
”Eev!” Eevee kiljaisi, kun se tunnusteli tassuillaan kylmää merivettä, se astui kiireesti pois vedestä ja ravisteli tassujaan kuiviksi.
”Piichu?” Luna kyseli korviaan luimistaen. Sen jälkeen Candy nyrpisti nenäänsä ja minusta näytti siltä, kuin tyttö olisi kuvaillut ystävälleen, miten hyytävää merivesi oli.

”Oletko sinä kunnossa?” Joku kysyi. Katsoin hartiani yli ja kukas siinä hölkkäsikään, Peacockin ikioma salipäällikkö Kai.

Tämä taisi todellakin olla huono päivä…

”Vettä se vain on”, minä mutisin yrittäen pitää ääneni poikamaisena, poikaahan tässä oli tarkoitus esittääkin. Harmi vain, ettei Kai ollut lainkaan niin tyhmä kuin miltä ensi hätään näytti.
”Tuota, Miwahan sinä olit?” Poika kyseli hieman ujosti. Hyvin nyhverömäistä, hyvin.
”Sinäkö täällä huutelit varasta kiinni?” Minä kysyin välttyäkseni vastaamasta. Kai läimäytti kätensä keskelle otsaansa.
”Hän varasti liikkeestä kasan TM-levykkeitä, minun piti ottaa hänet kiinni, mutta hän pääsi näköjään livistämään…” Poika luetteli.
”Onko yhtään tietoa siitä, minne hän on menossa?” Minä kysyin kävellessäni pois rantavedestä. Kengät oli hyvä laittaa jalkaan. Candy ja Lunakin tulivat ja istuivat rantahietikolle kuuntelemaan suurehkot korvat höröllä.
”Kai hän on menossa myymään saaliinsa”, Kai arveli. ”On eräs paikka, josta turisteille ei saisi mainita, jossa tämänkaltaiset hyypiöt käyvät.”
”Hyypiöt?” Minä toistin.
”No siis, varkaat ja muut…”, Kai takelteli. ”Ei kyseessä ole mikään Icterine Cityn veroinen paikka, mutta siellä myydään toisinaan varastettua tavaraa.”
”Oletko käynyt siellä?” Kysyin hieman kiusoittelevasti, sillä tuosta Kaista ihan paistoi se, että hän oli kunnollinen kiltti poika, joka ei ikinä sortuisi varasteluun. Siksi minä osasin arvata vastauksen.
”En minä mitään sellaista”, Kai sanoi, katse rantahietikkoon painettuna. ”Mutta olen kyllä kuullut siitä ja miten sinne pääsee. Ihmiset puhuvat, tiedäthän.”
”Tiedänhän minä”, minä vastasin.

En minä edes tiedä, miksi viitsin vaivautua, eihän koko jutulla ollut mitään tekemistä minun kanssani.

”Mennäänkö sitten?” Minä kysyin.
”Tuletko mukaan?” Kai kysyi, ja näytti olevan hieman hämmentynyt kysymyksestäni.
”Yksinkö meinasit mennä?” Minä kiusoittelin. ”Ei millään pahalla, mutta koska sinä olet tämän mestan salipäällikkö, rikolliset tuskin tahtovat sinua pimeille markkinoilleen. Sinähän voisit vaikka laverrella heistä. Sitä paitsi ei kai tuollaiseen paikkaan voi yksin mennä?”

Minä kyllä voisin, mutta tuo Kai. Hänet tunnettiin tässä kaupungissa salipäällikkyytensä takia liian hyvin, ettei hänellä olisi mahdollisuuksiakaan päästä kovin pitkälle moisilla pimeillä kauppateillä.
”Sinut tunnetaan täällä liian hyvin”, minä lisäsin. ”Minä taas olen tuntematon, sillä olen pelkkä oravan pyörään jumittunut kouluttaja, enkä siis ole kotoisin Peacockista.”
”Tuo on kyllä totta”, Kai myönsi. ”Mutta kuinka sinä tiedät tästä noin paljon?”
”Käytän maalaisjärkeä”, minä huomautin. ”Kotona asuessani tuhlasin paljon aikaa poliisisarjojen parissa, et uskokaan mitä kaikkea niistä voi oppia.”

”Fleeetch!” Sieltä tuli Splinter seuranaan Liepard, joka ensitöikseen pöllytti – juostessaan, hiekat päällemme ja venytteli sitten laiskasti. Splinterin seurassa oli myös minulle tuntematon pieni vaaleanpunainen ankkapokémon.
”Siinähän sinä Milly olet”, Kai sanoi, ja tarjosi ankalle istumapaikkaa hartialtaan. Ankka katsahti epävarmasti Splinteriin, joka puolestaan nyökkäsi pienemmälle linnulle rohkaisevasti.
”Sinä näyt satuttaneen itseni”, Kai totesi, sillä huomasi oitis, miten muutama sulka linnun pyrstössä ja siivissä oli ottanut lopputilin, ja niiden paikalla oli kaljuja läiskiä. Kai ei turhia aikaillut vaan otti mukanaan kantamastaan lantiolle sidotusta laukusta muovisen violettia nestettä sisältävän pötikän, josta ruiskutti nestettä linnun naarmuille.
”Kohta helpottaa”, Kai puheli linnulle, kun taas Liepard tuli ja päätti että sen turkissa oleva hiekka sopisi paljon paremmin minun capreilleni kuin sen turkille, joten Liepard otti ja ravisti loput hiekasta päälleni, kuinkas muutenkaan.
”Chinder! Fletch!” Splinter torui leopardia, mutta itse Liepard ei lotkauttanut korvaansakaan moiselle vaan venytteli laiskasti tassujaan.
”Eevee vee?” Candy katseli tuota tutkivasti, Liepard vastasi tähän iskemällä hopeaturkkiselle karvapallolle silmää.

Tärkeimmät asiat ensin: Kai täytyi jotenkin naamioida, oli itsestään selvää, että meidät heitettäisiin heti ulos, jos joku vain näkisikin salipäällikön sellaisessa paikassa. Meidän oli siis talsittava Peacockin keskustaan ja lainattava vaatteita. Onneksemme liike josta nämä TM-levykkeet oli viety, suostui auttamaan meitä, sillä Kai oli luotettava asiakas ja aikoi palauttaa heiltä varastetut tavarat.

Uljasta. Kovin uljasta.

Niinpä tuo sai käyttöönsä maastokuvioisen takin ja mustan lippalakin, joka peitti pojan kasvot aika mukavasti. Kaipa tuo menettelisi. Juuri kun olimme poistumassa, liikkeen ovi kävi. Sisään astui se samainen ruskettunut tyttö, jolla oli kerroksittain stailatut hiukset ja jokin punainen kukan muotoinen hiuskoriste, joka oli parkunut televisiossa jokin aika sitten. Tämä oli Amber, Ayamen entinen omistaja, mukanaan vihreä pokémon, jolla näkyi olevan jonkin sortin lehdistä tehty hulahame.
”Me hankimme sinulle vielä entistä ehomman tiaran, Belle”, Amber lupaili. Hänen pokémoninsa oli ristinyt kätensä puuskaksi ja näytti mököttävän.
”Pitää myös hankkia uusia poképalloja pyydystysretkeä varten”, tyttö sanoi miettivästi ja purjehti ohitsemme, jättäen jälkeensä erittäin vahvan ja pistävän hajuveden katkun, joka sai sekä Lunan että Candyn aivastamaan yhtä aikaa. Koska Kailla tuntui menevän hetki kuteidensa vaihtamiseen – henkilökunnan pukuhuoneessa, päätin katsella ympärilleni.

Tosiaan Candyllä ja Lunalla ei ollut kummallakaan omaa poképalloa.

”Ei auta kuin ostaa muutama dive ball”, Amber kuului sanovan. ”Clementine saakin jäädä tuolle tielleen, napataan jostain parempi Buizel!”
Vai ollaan sitä tuota mieltä. Ensin esitetään itkuisena murheen murtamaa, välittävää kouluttajaa, ja nyt ei voisi kiinnostaa pätkääkään. No ei se mitään, kyllä Ayame mukaan mahtui. Candy ja Luna puolestaan nuuhkivat uteliaina saatavilla olevia palloja. Päädyin lopulta törsäämään kunnolla ja ostamaan noille sinikuorisen frost ballin ja hintavan luxury ballin, jotka – koska ne kuuluivat kaupan kalleimpiin palloihin, ne saivat kylkiäisinä mukaansa vapaavalintaiset sinetit, Candyn pallolle otin säihkysinetin ja Luna sai salamasinetin.

Ei liennyt kovin fiksua tuoda kahta jännän väristä pokémonia jonnekin hämäräkujalle, joka luultavasti kuhisi, jos minkäkin laista väkeä, Candy ja Luna olisivat siis haluttua kauraa ja aivan liian helposti tunnistettavissa. Siksipä ostettuani noille pallot, kutsuin pikkuiset oitis tutustumaan uusiin koteihinsa.
”Tuollaiset kouluttajat saavat minut voimaan pahoin”, kuulin Kain toteavan selkäni takaa. ”Hänen pokémoninsa varastettiin, ja hän on jo hankkimassa uutta.”
”Ehkä ne telkkarissa näkyneet kyyneleet taisivat olla krokotiilin kyyneliä”, minä huokaisin. Eipä sillä, että tuo olisi mitään uutta. Himeko harrasti tuota samaa toisinaan.
”Se Buizel-parka oli muutenkin kamalan näköinen”, Kai huokaisi. ”Teki ihan pahaa katsoa, miten hän treenasi pokémonia, jonka kylkiluut paistoivat turkin läpi.”
”Minä en tiedä paljoakaan koordinaattorikilpailuista, mutta eikös sellaisen pokémonin käyttö kisoissa pitäisi kieltää?” Minä kysyin.

Kävi ilmi, että Kai ei tirnnyt sen paremmin kisojen säännöksiä, mutta jäi silti pohtimaan niitä. Me lähdimme vähin äänin liikkeestä ja suuntasimme kohti sitä osaa Peacock Cityn keskustassa, joka oli tupaten täynnä ihmisiä. Se sai minut pohtimaan, olimmeko nyt varmasti siellä missä piti.
”Kyllä sinne täältä pääsee”, Kai vakuutteli. Katsahdin varmuuden vuoksi taakseni, eihän meitä kukaan seurannut – muu kuin se kelju Liepard, mutta oli syytä tarkistaa, että katti oli vielä tallessa. Liepard tassutteli takanamme, kuin uskollisin pokémon, ikään kuin se olisi ollut valmis seuraamaan meitä maailman ääriin, jos vain pyytäisimme. Mutta minä tiesin, ettei näin ollut. Tai ainakin luulisin niin. Tai no en minä tiedä. Tuosta pokémonista oli vaikea päästä selville.

”Tuota Miwa, miksi sinä oikeastaan olet pukeutuneena pojaksi?” Kai kysyi äkkiä. En tietenkään voinut sanoa, että stalkkerini/tekoserkkuni Eiji oli käskenyt minun pitää matalaa profiilia, sillä se herättäisi lisää kysymyksiä. Siksi minä vastasin asian, joka oli myös totta.
”Täälläpäin liikkuu eräitä ihmisiä joiden en halua tunnistavan minua.”
”Tarkoitatko sinä sitä Hirokia?” Niin, joskus ihmisten on kysyttävä typeriäkin kysymyksiä, sellaista se vain on. Minä en voinut tehdä muuta kuin tuijottaa Kaita pitkään.

Minä en halunnut puhua Hirokista. En yhtään kenenkään kanssa.

Kai tajusi onneksi pysytellä hiljaa, hän kaiketi ymmärsi kysyneensä jotakin tahditonta. Hyvä vain, että oli hiljaa, sain hyvin aika ajatella synkkiä ja sitä miten hölmön sinisilmäinen ihminen saattoi olla. Silloin joskus Hiroki oli unelma, hänessä ei ollut kerrassaan mitään vikaa. Hän oli täydellinen, niin minun höpertyneet aivoni uskoivat. Ne uskoivat myös sen, että minä viettäisin loppuelämäni hänen kanssaan. Jos joku edes kehtasi sanoa hänestä jotakin pahaa, minä puolustin häntä suu vaahdossa. En uskonut hänestä mitään pahaa, vaikka syitä olisi ollut.

Ajatusteni keskellä, sattui jotakin odottamatonta. Se Liepard nimittäin käveli yhtäkkiä vierelläni ja puski kehoaan jalkaani vasten, samoin kuin Ilse joskus teki, halutessaan huomiota. Mutta tämä Liepard oli asia erikseen, vasta aiemmin se oli kynsinyt minua paijattuani sitä. Nytkö se sitten halusi hiukan hellyyttä osakseen? Liepard katsoi minua odottavasti sinisillä silmillään.
”Sinä et sitten raavi minua”, minä murahdin. Olin melko varma, että se tekisi juuri niin, joten päätin olla varuillani. Asetin käteni varovasti katin korvien väliin ja silittelin sen päätä hetken, eikä se yrittänytkään teroittaa kynsiään minuun. Kummallinen otus.

”Sinne pääsee täältä”, Kai sanoi lopulta, kun olimme päässeet sen pahimman turistitungoksen läpi. Seisoimme lähellä pimeää kulmakujaa, josta tulvi viileää ilmaa.
”Oletko ihan varma?” Minä kysyin.
”Niin minä olen ainakin kuullut puhuttavan”, Kai vastasi epävarmasti.
”No se selviää vain katsomalla”, minä huomautin ja olin jo tunkemassa kujalle, kunnes Kai päätti laittaa kätensä olkapäälleni.
”Ehkä meidän ei pitäisi…” Poika aloitti.
”Olemme jo tulleet näin pitkälle”, minä huomautin. ”Mitä järkeä olisi vain kääntyä takaisin?” Sen sanottuani hivuttauduin kujalle ja Liepard seurasi jäljessäni. Splinter puolestaan lenteli yläpuolellani, kuten oli koko ajan tehnyt, sen seurana oli Kain vaaleanpunainen ankka.
”Ollaan kuitenkin varovaisia”, Kain ääni kuiskasi, tuon viimein uskaltauduttua seuraamaan minua kujalle. ”Yritetään olla herättämättä liikaa huomiota.”
”Miksi oikein luulet minun hankkineen Candylle ja Lunalle omat pallot?” Minä kysyin. ”Oletan, että vastaan kävelee muutamakin roisto, jota voisi kiinnostaa shiny pokémon.”
”Minun pitäisi varmaan kutsua Milly takaisin palloonsa”, Kai sanoi mietteliäästi. Hän otti laukustaan sinikuorisen poképallon, mutta kun ankka näki sen, se lennähti oitis pallon ulottumattomiin, Splinterin taakse.
”Kyllä Splinter pienemmistään huolehtii”, minä vakuutin. ”Etkös pidäkin, Splinter?”
”Fleeetch!” Lintu äännähti tomerasti, kuten aina. Siinä vasta kunnon isovelipokémon.

Matkamme päättyi kuitenkin lyhyeen, kujan päähän. Siellä oli vain ruostunut vanha portti, joka oli sidottu kiinni vähintäänkin yhtä ruostuneella kettingillä.
”Luuletko että…”, Kai kysyi.
”Mahdollisesti”, minä vastasin. ”Mutta ongelmana lienee se, miten pääsemme portista. Minä en ainakaan ala kiipeämään.”
Eikä minun tarvinnutkaan, sillä Liepard astui edemmäksi varsin määrätietoisesti ja alkoi oitis kasvattaa kynsiään. Sen kynnet hehkuivat pimeässä, ja todellakin kasvoivat jonkin verran pituutta. Tämän jälkeen katti alkoi kynsiä kettinkiä. Minä olin melko varma, ettei se onnistuisi, sillä kyseessä olivat vain kissan kynnet, mutta erehdyin. Jo muutaman sivalluksen jälkeen kettingit makaavat rikkinäisinä maassa.
”Minä en enää koskaan aliarvioi fury swipesin voimaa”, Kai sanoi minulle.
”Enpä tiennyt, että sinussa on noin paljon ytyä, katti”, sanoin Liepardille ihmeissäni. Liepard katsoi minua viekkaasti, silmiään kaventaen, voisi melkein luulla, että se hymyilisi omahyväisesti sanoessaan:
”No etpä sinä paljon minusta tiedäkään!”

Ja siinä tuo mirri saattoi olla oikeassa.

 Liepard kohotti vasenta etutassuaan auennutta porttia kohti, kuin sanoakseen:
”Käykää sisään.”

Ja mehän kävimme. Kaista pystyi kyllä vaistoamaan epävarmuuden. Poika-polo taisi olla läpeensä kiltti, eikä ollut koskaan tehnyt mitään tällaista. Minäkin olin joskus ollut kiltti tyttö, enkä minäkään ollut pahemmin käynyt tällaisissa paikoissa. Mutta minut ja Kain erotti ainakin yksi tekijä.

Minä en halunnut olla kiltti tyttö. En enää.

”Kuules Kai”, minä sanoin, kävellessämme portista tuon Liepardin johdattaessa meitä. Splinter oli asettunut hartialleni, ja se toi minulle jonkinmoisen turvallisuuden tunteen. Milly-niminen ankka puolestaan istui – hieman vastahakoisesti tosin, Kain olalle.
”Minä kuulin, että sen Amberin pokémon varastettiin kesken kisojen, siitä oli uutisissa”, minä puhelin, kuin en tietäisi koko asiasta mitään, vaikka tiesinhän minä.
”Niin se”, Kai huokaisi. ”Minun ei ehkä pitäisi sanoa tätä, mutta oli ehkä parempi, että niin kävi.”
”Siellä kaupalla se tyttö julisti nappaavansa jostain paremman Buizelin”, minä kerroin.
”No se ei ole yllätys”, Kai huokaisi. ”Amber ei ole kovin kärsivällinen kouluttamaan otuksiaan. Jos pokémon tekee jotain väärin, hän ei anna sille ruokaa. Rangaistukseksi.”
”Mutta eihän se ole reilua”, minä kommentoin asiaa.
”No ei olekaan. Ei ollut sen Buizelin vika, jos kouluttaja on kykenemätön”, Kai huokaisi. ”Jotkut pokémonit ovat vaikeita ja niitä pitää käsitellä eri tavalla. Eivät ne kaikki ole ihmisystävällisiä. Tuo Liepard on hyvä esimerkki.”
”Äläpä muuta sano”, minä huokaisin. ”En ymmärrä mitä sen päässä liikkuu. Yleensä se vain kettuilee.”
”No mutta antoihan se sinun äsken silittää itseään”, Kai huomautti. ”Se on edistystä.”
”Jos niin sanot”, minä sanoin.

Edessämme aukeni himmeästi valaistu vanha parkkihalli – tai niin minä ainakin oletin. Mutta eivätkö parkkihallit yleensä ole maan alla? Me emme ole maan alla. Halli on täynnä erilaisia myyntipöytiä, kunkin takana istuu joku myymässä mitäkin. Yksi kaupittelee poképalloja, yksi jotakin jauhetta – huumeita kenties?
”Yrttijauheita”, Kai selitti kuiskaten. ”Ne poistavat pokémonin ottelussa saamat statusvauriot, mutta maistuvat kitkeriltä.”
Ja sitten yhden pöydän ääressä näin varsin tutun punahiuksisen hahmon, joka istui pöytänsä ääressä, kinaten asiakkaansa kanssa myymiensä kivien hinnasta.
”Minä en myy Gengaritea alle parin sadan hintaan”, tyttö sanoi määrätietoisesti.
”Maksanko luonnossa, kaunokainen?” Asiakkaana ollut mies kysyi. Yäääk. Ilmeisesti punahiuksinen tyttö oli kanssani samaa mieltä, sillä hän nousi ja läimäytti miestä päin näköä.
”Minua ei tuollaiset kiinnosta!” Tyttö kajautti. Ennen kuin mies ehti tehdä mitään, pöydän alta esiin luikahti suuri musta lisko, joka lyö miestä rinnuksille pitkällä mustalla hännällään, niin että patu lensi hyvän matkan asvaltilla.
”Salan!” Pokémon murahtaa uhkaavasti ja asettuu kouluttajansa eteen, suojatakseen tätä.

”Hän myy megakiviä”, Kai selitti hiljaa. ”Osa on hyvin vaikeasti saatavilla, joten ei ihme, että niitä on saatavilla tällaisissa paikoissa.”
Minä muistin, että joitakin megakiviä sai kaupasta, ja että myyjä oli maininnut Lolitan kykenevän megakehittymään, kunhan se kehittyisi seuraavaan muotoonsa. Mutta emme me siksi täällä olleet. Enkä minä tahtonut asioida Shiina Akagin kanssa.

”Parrrd”, Liepard äännähti ja katsahti meitä varsin käskevästi.  Oli aika jatkaa matkaa ja etsiä ne varastetut esineet. Minä olisin toki halunnut tutkia paikkaa enemmän, mutta Kai, tuo reppana ei näyttänyt viihtyvän. Kuljimme hallia pitkin, kuin olisimme katselemassa apajia, kuin kuka tahansa muukin, mutta oikeasti etsimme varasta. Minä niin toivoin, että Kai tietäisi miltä tämä näytti.

”Täällä ei näytä sentään olevan myynnissä yhtään pokémoneja”, minä huomautin.
”Niille taitaa olla omat markkinansa”, Kai mutisi. ”Täällä myydään vain sekatavaraa.”
”Mutta luuletko että se Buizel päätyi tällaiseen paikkaan?” Minä kysyin varovasti.
”Saattoi ehkä joutuakin, mutta ei siitä hyvää hintaa saa”, Kai sanoi. ”Shinyt ovat hinnoissa, mutta tavalliset pokémonit kiinnostavat harvoja, lisäksi se Buizel oli huonossa kunnossa, joten en usko, että se myisi.”
Niin, Ayame oli todella laiha, mutta sillä oli temperamenttia. Kuinkahan kauan menisi, että se unohtaisi Amberin? Amber ei sen uskollisuutta ansainnut.

”Hei, tuolla!” Kai sanoi yhtäkkiä, osoittaen ihan hallin päässä olevaa pöytää, jonka ääressä istui poika, jolla oli sotkuinen harakan pesä tukkana ja vihertävän ruskeat silmät. Hän näytti jotenkin tutulta, minä en juurikaan nähnyt hänen kasvojaan, kun hän minuun törmäsi, mutta tuon naaman olin nähnyt joskus aiemmin…

”Chinder!” Splinter murahti ja katsoi minua merkitsevästi.
”Sinäkin muistat tuon, etkö muistakin?” Minä tiedustelin Splinteriltä. ”Hän on sen Kanamen kaveri.”
”Tunnetko sinä hänet?” Kai kysyi.
”Tapasin hänet Shamrockin metsässä. Hän kavereineen satutti Splinteriä ja yritti vohkia Odilen, minun Petililini”, minä kerroin. ”Nimeä en kyllä muista.”

Minä en pitänyt Kaita kovin kovaäänisenä tapauksena. Hän ei vaikuttanut suoran toiminnan mieheltä, jos suoraan sanon. Hän oli enemmänkin sellainen nyhverö, vähän ujon oloinen. Eihän hän olisi tännekään uskaltautunut. Mutta se että hän marssi suorinta pöydän luo ja totesi:
”Hei. Palauta pöllimäsi kamat.”

No okei, ei tuota kukaan tottelisi, mutta ainakin hän yritti.

Harakan pesä katseli Kaita pitkään, ihan kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa. Sitten hän naurahti:
”No onkos salipäällikkö naamiaisiin lähdössä, vai mistä moiset vetimet?”
”Ole hyvä ja palauta varastamasi TM-levykkeet”, Kai sanoi kylmän rauhallisesti.
”Tuota mitä sinä aiot tehdä, jos kieltäydyn?” Myyjä kyseli. ”Siis kai sinä ymmärrät, että olet eksynyt väärälle puolelle?”
”Entäs sitten?” Minä pistin väliin. En uskonut tuon tyypin tunnistavan minua, mutta katsoin silti parhaaksi puhua vähän matalammalla äänellä, oli järkevää edes yrittää esiintyä sinä, miksi olin pukeutunutkin.
”Otit sitten oikein poikaystävän mukaasi”, tyyppi ilkkui. ”Eipä se sinua auta, sen minkä olen ottanut, on minun ja pysyy.”

Ja sehän nähdään!

”Paitsi jos voitamme ne sinulta”, pistin väliin – kun en muutakaan keksinyt.
”Että kuinka?” Tyyppi kysyi, ikään kuin hänen kuulossaan olisi ollut jotain vikaa.
”Pokémonottelulla”, minä ehdotin. ”Mitä mieltä olet, Kai?”
”Kyllä se minulle käy”, Kai sanoi, vaikka katsoikin hieman epäilevästi ankka Millyä.

Tämä ottelu oli jonkinmoinen pariottelu, sillä meitä oli kaksi ja tyypillä puolestaan oli mukanaan kaksi pokémonia. Minulla oli Splinter ja Kailla Milly. Tuolla roistolla oli Sneasel ja jokin ankkuria muistuttava pokémon. Kaikkea kanssa.

Minä en tosin luottanut tuohon voroon, vaikka tässä ottelussa kävisikin hyvin, meillä ei ollut mitään takeita siitä, että tuo tyyppi pitäisi lupauksensa ja antaisi varastamansa kamat takaisin. Sillä saattoi vielä olla jokin jekku hihassaan.

Onneksemme tämä paikka, koko hallin perälle jäävä nurkkaus, ei tuntunut kiinnostavan muita, ihmisiä, joten kukaan tuskin huomasikaan sanailuamme. Tai sitä että olimme pian levittäytyneet tyhjäksi jääneeseen tilaan neljän pokémonin turvin.

”Milly, aqua ring!” Kai huudahti kuin paraskin tekijä. Hänen pokémonsa loikin ylleen jonkin sortin vesimäisen rinkulan, mutta ei näyttänyt siltä, että aikoisi käyttää sitä hyökkäämiseen.
”Glacé, hone claws! Nemo, rapid spin Fletchinderiin!” Voro huudahti.
”Splinter väistä ja tee peck tuohon ankkuriin!”

Splinter väistikin tulevan iskun varsin taidokkaasti, mutta ei osunut ankkuriin, sillä tuo kiirehti parinsa, jonkin sortin kärpän taakse piiloon, eikä nokkaisu tehnyt mitään kärpälle. Kärppä kuitenkin katsoi ottelupariaan varsin ärtyneesti moisesta kolttosesta.
”Milly, aerial ace!” Kai käski ankkaansa varsin tarmokkaasti. Ankan kohteena olisi tuo kummallinen ankkuri, mutta se ei suostunut tulemaan kunnolla esiin parinsa selän takaa. Pari alkoi jo kyllästyä temppuiluun ja työnsi ankkurin selkänsä takaa. Sitä näytti kiinnostavan enemmän parinsa hätistely kuin ottelu itse, joten päätin käyttää sitä edukseni.
”Splinter, tee ember!” Komensin lintua tulihyökkäykseen. Splinter totteli ja sylki nokastaan liudan hehkuvia kipinöitä kohti näätäpokémonia. Milly sen sijaan teki ilmassa siron kaaren, ennen kuin kiersi ankkurin taakse ja läimäytti tätä jotenkin nokallaan.
”Hyvä, Milly!” Kai kannusti pokémoniaan. ”Seuraavaksi Icy wind!”
”Ei parane jäädä toiseksi!” Huusin Splinterille. ”Splinter, quick attack!”
Mutta siitä ei tullut mitään, sillä hyypiö komensi pokémoninsa iskuun nimeltä protect, joka suojasi käyttäjää yhden hyökkäysvuoron ajan, niin Kai selitti. Splinter osui hyökätessään eräänlaiseen kilpeen, joka lähetti linnun takaisin hyökkäyssuuntaan, kuitenkaan menettämättä tasapainoaan.
”Nemo, astonish Ducklettiin, Glacé, feint attack Fletchinderiin!” Noiden kouluttaja käskytti. Ankkuri lähti hitaaseen hyökkäykseen, kohti Milly-ankkaa, sitten mokoma kääntyi ympäri, ja yllättäen rääkäisi.

Tuota hökkäystä oli Yorukin käyttänyt!

Näätäpokémon puolestaan pamautti Splinteriä kovalla kokovartalo puskulla keskelle linnun rintaa, mikä sai Splinterin menettämään tasapainonsa ja vaappumaan.
”Hyvin tehty, Glacé!” Näädän kouluttaja kehui. ”Nyt metal claw! Sinä myös, Nemo, käytä wrapia ettei se pääse karkuun!”
En ehtinyt edes reagoida, kun tuo ankkurin rumilus veti, jostakin merilevän peittämän ankkurinsa takataskusta vihreää ohutta siimaa, jonka se onnistui kiertämään Splinterin linnun koiven ympäri. Heti sen jälkeen ruma näätäpokémon loikkasi kohti Splinteriä kynnet ojossa.
”Splinter, väistä!” Mutta eihän tuollaisessa tilanteessa juuri voi väistellä, kun joku ankkuri on ankkuroinut itsensä kiinni koipeesi. Ei sillä, etteikö Splinter olisi yrittänyt, se yritti raahautua ylös noiden tavoittamattomiin, muttei pystynyt, sillä ankkurin rihma repi sen jalkaa alaspäin. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Voisin kutsua Splinterin takaisin palloonsa, mutta minulla ei ollut ketään, jota käyttää sen tilalla. Tuo katti ei minua tottelisi, se oli varmaa. Eivätkä Luna ja Candy olleet edes nähneet ensimmäistäkään ottelua, joten olisi väärin minulta sotkea ne tähän.
Onneksi Kain aivot toimivat nopeasti.
”Milly, air slash!” Poika komensi vaaleanpunaista ankkaa. Ankka totteli, se läimäytti siipiään kerran aiheuttaen napakan ilmavirran, joka sai siiman katkeamaan Splinterin jalasta, mutta ankka ei suinkaan lopettanut tätä vaan lehahti sulavaliikkeisesti kohti ankkuria.
”Duck let let!” Se vaakkui äkäisesti ja nokki ankkuria.
”Dheeeel!” Ankkuri parkaisi, ikään kuin ei kestäisi kuulla enempää, jos sillä olisi ollut kädet tai edes jonkinmoiset raajat, se olisi takuulla tukkinut niillä korvansa – jos sillä olisi ollut korvat. Näätäpokémon puolestaan yritti puolustaa toveriaan sohaisemalla Milly-ankkaa terävillä kynsillään, mutta yritykseksi se jäi, sillä Splinter iski väliin tulittaen näätää liudalla hehkuvia kipinöitä, jotka osuivat mukavasti keskelle näädän pärstää, jonka takia se kavahti kauemmas ja alkoi vaikertaa.
”Glacé, sattuiko?” Sen kouluttaja kysyi. Voin vastata, että luultavasti sattui.

Ankkuri ei voinut sen paremmin, kun komensi pokémoninsa Aerial Aceen, eikä sitä ollut pakeneminen. Ankkurin leväkerros oli reikiä täynnä, eikä näätäkään näyttänyt voivan hyvin, Splinterin emberin jäljiltä, käskin lintua viimeistelemään vielä nopealla quick attackillä.

Tämä ottelu oli tässä. Ja me kaikki – jopa tuo rikollinen, tiesimme että näin oli asian laita. Minä en kuitenkaan luottanut siihen, että hän pitäisi sanansa, kaipa se oli sitä rikollisen omaa vaistoa tai jotakin. Se saattoi tietysti myös johtua siitä, että kun hän oli kutsunut pokémoninsa takaisin palloihinsa, hän seisoi hetkisen siinä hiljaa ja odotti kun Kai keräsi jäljellä olevat TM-levykkeet. Kun pojan selkä oli käännettynä, tyyppi tunki kätensä oliivin värisen liivinsä alle ja oli ottavinaan sieltä jotain.
”Lieparrrrrd!” Liepard sähähti ja loikkasi kohti tuota tyyppiä. Sulava linjainen Liepard ei ollut ehkä kaikkein painavin pokémon, mutta se sai rosmon kaadettua ja painoi tassunsa tämän rintakehää vasten.
”Hyvä siirto, Matikainen!” Kehuin kattia, mutta se suvaitsi vain antaa minulle omahyväisen katseen, kuin todetakseen: ”Tietenkin se oli hyvä siirto. Mitä sinä oikein odotit?”

Kain kerättyä levykkeet, ja sullottua ne laukkuunsa, me lähdimme vähin äänin. Liepard sähisi rosmolle varoittavasti ja Splinter laukaisi tämän jalkojen juureen muutaman kipinän varoitukseksi. Oli kovin kummallista, ettei pikku ottelumme ollut herättänyt juuri kenenkään mielenkiintoa – mikä toki saattoi johtua siitä, että megakiviä myyvän pöydän luona oli käynnissä käsirysy, johon oli osallistunut ainakin viisi heppua, ja moni oli kerääntynyt katsomaan kuinka siinä kävisi.

”Minä en enää ikinä halua mennä tuonne”, Kai huokaisi päästessään takaisin ihmisten ilmoille. Hänen pokémoninsa näytti olevan samaa mieltä, sillä painautui varovasti kouluttajaansa vasten.
”Voisi olla hauskaakin”, minä naureskelin ja silmäilin Splinteriä, joka lenteli auringon laskuisella taivaalla ylväänä kuin mikä. Sen enempää ei asiasta puhuttu. Kävelimme kaikessa hiljaisuudessa kohti Peacockin keskustaa ja ostoskeskusta, josta nuo TM-levykkeet oli varastettu. Liikkeessä myyjä ottikin meidät ystävällisesti vastaan.
”Osa näistä oli jo ehditty myydä”, Kai pahoitteli.
”Pääasia, että saitte edes osan takaisin”, myyjä hymyili. ”Ottakaa täältä kiitokseksi jotain, mitä tarvitsette.”
Ei tietenkään mitään liian kallista, sehän oli selvää. Kai tyytyi ottamaan water stonenakin tunnetun vesikiven, joka kehitti tiettyjä pokémoneja ja vesityypin liikkeitä vahvistavan mystic water-esineen. Minä puolestani laskin Candyn ja Lunan palloistaan, sillä noilla ei ollut omia esineitä – ellei lasketa kummankin omimia pehmoleluja. Vein kaksikon asustehyllykön  luo, ja sanoin niille, että ne saisivat valita itselleen jotakin mieleistä. Kumpainenkin katsoi minua kysyvästi, nyökkäilin niille rohkaisevasti. Pikkuiset alkoivat oitis tutkia hyllyä uteliaina. Splinter istui olallani ja katseli touhua hyvillään. Luna löysi jostakin sinisen muovikukan ja asetti sen Candyn vasemman korvan taakse.
”Pii! Pichu!” Lumivalkoinen hiiri äänteli ja hymyili Candylle.
”Veeeh”, Candy vastasi, punastuen. Hetkeä myöhemmin kumpikin tuli takaisin, Candy kantaen suussaan punaista silkkirusettia ja Luna hypistellen sinistä silkkirusettia. Olin itse katsellut hyllyä ja napannut mukaani sinisen hiuspantaa muistuttavan pannan.

Ehkä Ayame ilostuisi tästä… tai sitten ei.

”Voi miten soma Eevee!” Myyjä ihasteli, mennessämme kassalle. Hän halusi välttämättä silittää Candyä päälaelta, josta Candy ei näyttänyt olevan erityisen riemuissaan. Luna, jonka olin asettanut Candyn seuraksi myyntitiskille näyttääkseni valitsemiani tuotteita, siirtyi vaistomaisesti kauemmas, kun myyjä katsahti sitä.
”Miten kauniit siniset silmät Pichullasi on”, myyjä kehui. ”Snow white shinyko se on? Nuo ovat melko harvinaisia…”

Myyjä olisi varmasti jatkanut jaaritteluaan, ellei liikkeeseen olisi tullut uusia asiakkaita. Minä en kiinnittänyt heihin paljoakaan huomiota vaan siirsin ostokseni ja pokémonini pois heidän tieltään ja menin sivummalle laittamaan asusteet pokémonien ylle. Luna oli vuorossa ensimmäisenä, sidoin sinisen rusetin Lunan oikeaan korvaan ja rusetin Candyn kaulaan. Katselin kaveruksia hetken, enkä voinut olla miettimättä miten suloisia nuo kaksi olivat.
”Voi miten söpö shiny Eevee!” Tuo tekopirteä, kimakka ääni. Sellainen oli vain yhdellä tapaamallani henkilöllä. Ja tämä pistävän hajuveden tuoksu, joka pisti nenän kutiamaan. Ja sitten se, että hän vain tuli ja poimi Candyn syliinsä lattialta.
”Veeh!” Candy parkaisi.
”Voi miten lutuinen sinä olet!” Hän lepersi pienelle Eevee-paralleni.

No niin Miwa, tässä sitä viimein ollaan. Sakiko Maehara tupsahti silmiesi eteen, mitä sinä aiot sille tehdä? Vastaus olisi varsin helppo, jos muita ei olisi paikalla. Nyrkkiäni kutkutti päästä lähietäisyydelle tuon ämmän kanssa.

Hiroki jätti minut sinun takiasi. Sinä aina mollasit minua, sait minut tuntemaan itseni rinnallasi vaivaiseksi roskakasaksi… niin, sinähän nimititkin minua Trubbishiksi Aurora Townista. Sinä myös hylkäsit Odilen kuin vanhan lapasen, se on varmasti nähnyt sinut täällä, siksi se on ollut masentunut. Sinä senkin…. sinä tässä olet se roskakasa!

…Ja nyt vielä kopeloit Eeveetäni ilman lupaa! Mitäs sanotte nyrkit? Pistetäänkö haisemaan?

Vaan kun ei. Sakikolla oli mukanaan pokémon, hyvin hänen tyylilleen sopiva ylimielisen oloinen vihreä pokémon, jonka päähän muotoutui valkoinen ruusunkukka, ruusuja sillä oli myös käsissään, viuhkamaisia ruusuja, sininen ja punainen. Se kyllä puolustaisi emäntäänsä, jos päättäisin iskeä häntä nyrkillä keskelle naamaa.
”Raaade”, se murahti ja katsoi Lunaa kuin turhan päiväistä sittiäistä. No ainakin Sakiko oli onnistunut hankkimaan varsin sopivan pokémonin itselleen. Sitä paitsi, minun oli hyvä muistaa, että olin poikavalepuvussa, Sakiko ei siis voinut tuntea minua – ja jos olisikin tuntenut, olisi hän varmasti pudottanut Candyn lattialle. Nyt piti vain muistaa pitää valepuvusta kiinni.
”Näpit irti, Eeveestäni”, sanoin pistävällä mutta jokseenkin matalalla äänellä. Ajattelin vieläpä kutsua Sakikoa luuskaksi, mutta sitä hän ei varmaan olisi arvostanut.
”Onko tämä söpöläinen sinun?” Sakiko kysyi mukamas viattomalla äänellä. Ja vaikea sitä on uskoa, hän maalasi kasvoilleen tavanomaisen keimailuilmeensä. Yök.

No ainakin tämä valeasu meni häneen täydestä.

”Mikä sen nimi on?” Sakiko kyseli. ”Miksi sinä aiot kehittää sen?”
”Ja sehän ei kuulu sinulle pätkääkään”, minä mutisin.
”Suutuitko kun otin Eeveesi syliin?” Tyttö kyseli tällä kertaa, hyvin Sakikolle tavanomaisella söpöilyäänellä, jota hän käytti, kun muut ärsyyntyivät häneen.
”Veeh”, Candy valitti, mutta ei uskaltanut pyristellä. Onneksi Luna päätti puuttua asiaan.
”Pichu pichu!” Se murahti, loikkasi kohti Sakikoa ja puraisi tätä käsivarresta.
”Aih!” Tyttö parkaisi ja pudotti Candyn lattialle. Luna riensi ystävänsä luo ja astui tomerasti tämän eteen suojatakseen tätä. Sakikon ruusupokémon ei pitänyt Lunan teosta yhtään, joten se otti ja tulitti Lunaa – joka oli sitä puolet pienempi, terävillä piikeillä, joista yksi osui Pichua vasempaan tassuun.
”Hei!” Minä murahdin kopealle ruusulle. ”Oliko tuo nyt tarpeellista?”
”Tuo Pichu puri minua!” Sakiko kimitti. ”Se on varmasti mielenvikainen!”

Itse olet.

”Se ei tykännyt siitä, miten kohtelit sen ystävää”, minä huomautin. ”Pitääkö sitä mennä koskemaan muiden pokémoneja?”
Sakiko oli ehtä blondi, hän kun ei keksinyt sukkelaa vastausta tähän, eikä hän edes ehtinyt.
”Anna olla, Sakiko”, ällöttävän siirappinen ääni sanoi.

Voi paska.

Tämä ei todellakaan ollut minun päiväni. Hiroki tepasteli tyttöystävänsä luo hyllyjen välistä ja virnuili typerästi, vierellään hänellä oli kukapa muukaan kuin Yuki, albino Persian.
”Mitä jos odottaisit kahvilassa?” Poika maanitteli.
”Pistäydyn samalla apteekissa hakemassa jotain tähän”, Sakiko sanoi, pidelleen ylidramaattisesti rannettaan. ”Mennään, Rosanna!”

Ja sinnehän he menivät, ulos ovesta – mikä oli huomattavasti parempi. Nyt piti vain hiihtää pois täältä, sillä minä en todellakaan halunnut joutua vastakkain Hirokin kanssa. Polvistuin lattialle Lunan eteen, ja olin kuin en olisi huomannutkaan tuota mänttiä.
”Tulehan tänne, Luna”, sanoin Pichulle, jonka jalasta törrötti piikki. Luna katseli minua kysyvästi, ikään kuin se ei olisi ymmärtänyt minne piti tulla. Nostin Pichun varovasti syliini ja aloin irrottaa tuota inhottavaa piikkiä. Candy katsoi koko farssia kyyneleet silmissään. Luna vaikeroi hiukan, mutta toisin kuin Sakiko, se ei alkanut ylidramaattiseksi, joten minun oli helppo saada piikki irti sen tassusta.
”Onko nyt parempi?” Minä kyselin.
”Pii”, Luna vastasi.
”Tuo poikapuku sopii sinulle oikein hyvin, Miwanen”, Hiroki sanoi yllättäen. ”Vaikka olet kyllä söpömpi ilmankin.”

Voi vittu.

En tiedä, mitä Hiroki yritti tehdä, mutta mitä se sitten olikin, Splinter ei arvostanut. Fletchinder naksautti nokkaansa ja lehahti lentoon, se syöksyi kohti Hirokia – muttei kuitenkaan käynyt pojan kimppuun, säikäytti vain.
”Mikäs tuon ongelma on?” Hiroki kyseli.
”Splinterillä ei ole ongelmaa”, minä sanoin ja nousin ylös lattialta. Splinter kaarsi muutaman kerran ilmassa, sitten se laskeutui olalleni, röyhistäen rintaansa ylpeänä.
”Se ei vain pidä sinusta”, minä huomautin kuivasti.
”Pöty puhetta”, Hiroki hymähti. ”Kaikki pitävät minusta!”
”Riippuu keneltä kysyy”, minä mumisin. Nostin Lunan ja Candyn syliini, sillä se tuntui nyt jotenkin siltä, että tarvitsin niitä siihen.
”Onkos sinusta tullut minkkityttö, Miwanen?” Hiroki naureskeli.
”Ei”, vastasin lyhyesti ja otin askeleen tehdäkseni sen, minkä Kai oli aiemmin tehnyt.
”Mistä sinä sitten olet onkinut snow white shinyn?” Poika naureskeli. ”Noita kun ei juuri luonnosta löydy. Syntyvät nimittäin kasvattajien hoteissa mutta yleensä… no, tarhoissa.”
Hiroki oli aina rakastanut omaa ääntään, niin ja luennoimista. En tiedä miksi, mutta se tuntui jotenkin ärsyttävältä.
”Kai sinä sentään tiesit, että noista tehdään lapasia paremmalle väelle? Niitä myydään ainakin Marble Cityn isoissa turkisliikkeissä ja…”

Luna oli alkanut vapista. Se katsoi Hirokia järkyttyneenä, kun taas minä katsoin häntä vihaisesti. Minä en puhunut pokémonia, mutta eihän kukaan halua kuulla, että sen lajitovereista tehdään jossakin päin Soidaa lapasia ja ties mitä muuta. Oli kyllä totta, että Lunalla oli kaunis ja pörheä valkoinen turkki, joka oli samettiakin pehmeämpi, mutta kuka haluaisi ikinä tehdä pahaa näin suloiselle pokémonille? Myös Candystä tuntui samalta, sillä se yritti kovasti jutella Pichulle, saamatta vastauksia yrityksiinsä.

Myyjä ei ollut kassalla, ehtisinköhän minä lyödä Hiroakia turpaan, ennen kuin kukaan huomaisi mitään?

”Älä huoli, Luna”, lohduttelin Pichua. ”Hiroki on mäntti, hän osaa vain hylätä muita, ei hän muusta mitään tiedä.”
”Älä vain sano, että kannat yhä kaunaa siitä, Miwanen”, Hiroki naureskeli ja yritti tarttua minua leuasta, mutta Splinter lähti syöksyyn ja nokkaisi Hirokia poskesta. Yuki astui askeleen edemmäs ja päästi suustaan kimeämaisen sähähdyksen. Splinter ei piitannut valkeasta kissasta tuon taivaallista, vaan asettui paikallensa, minun hartialleni. Mutta joku toinen välitti tuosta sähinästä ja se oli Liepard, joka puikahti esiin hyllyjen välistä ja tassutteli luoksemme määrätietoisesti ja sähähti Persianille.
”Kannan minä kaunaa”, sanoin. ”Monestakin asiasta.”
”Älä nyt viitsi, se ei sovi kaltaisellesi söpölle tytölle”, Hiroki maanitteli, mutta ei uskaltanut tunkea sormiaan lähellekään minua, sillä pelkäsi varmaan Splinterin nokkaisevan häntä uudelleen.

”Jos ette aio ostaa mitään, pyydän teitä poistumaan”, myyjä tokaisi tullessaan hyllykön välistä ja katsoi Hirokia pitkään. Hiroki oletti usein olevansa muita paljon älykkäämpi, oli ehkä hyvä, että nyt hän oletti, että on otollinen aika kalppia tiehensä. Oikeastaan hän juoksi, sillä Splinter halusi kaiketi pitää huolen, ettei mokoma hyypiö tulisi takaisin, sillä lintu seurasi poikaa kynnet ojossa ulos asti. Saipahan Hiroki maistaa omaa lääkettään!
”Siinä vasta epämiellyttävä kouluttaja”, myyjä huokaisi. ”On täällä lomilla toisinaan ja aina eri tytön kanssa.”
”Sen minä voin uskoa”, minä jupisin.
”Minun tyttäreni muuten harrastaa ristipukeutumista”, myyjä kertoi. ”Siinä ei ole mitään pahaa.”
”En minä sitä harrasta, tarkoitus oli vain pitää tuo hyypiö loitolla”, minä jupisin. ”Eikä se edes onnistunut.”
Myyjä hymyili minulle osaa ottavasti ja tarjoutui katsomaan Lunan tassua, johon Sakikon ruusupokémon oli iskenyt piikillä. Hän kertoi olevansa toisinaan kiireapulaisena Peacockin pokémon centerissä, joten hän tiesi mitä tällaisissa tuli tehdä. Hän antoi minulle kaiken varalta ilmaisen purkillisen antidoottia, keltaista litkua muovipullossa ja sanoi, että sitä tulisi käyttää, jos Lunalla ilmenisi myrkytyksen aikaan saamaa heikotusta, huimausta tai kuumeilua.
”Ota vielä tämä hämäräkivi”, myyjä sanoi, kaivaen kassan laatikosta tummanpuhuvan kiven. ”Sinulla kun oli viimeksi mukana se suloinen Murkrow, tällä siitä saa Honchkrow’n.”
Minä en olisi moisesta välittänyt, mutta myyjä vaatimalla vaati, että ottaisin kiven vastaan lahjana, olinhan ollut mukana palauttamassa varastettuja TM-levyjä.

En voinut muuta kuin huokaista ja ottaa kiven vastaan, vaikka Yoru tuskin halusikaan kehittyä, enkä minä halunnut, että korppivauvani kasvaisi vielä isoksi. Kiitin kuitenkin myyjää, ennen kuin lähdin liikkeestä. Sitten ostoskeskuksen ulkopuolella näin, että Kai ja Hiroki sanailivat jotakin, mitä se sitten olikin, Splinter ei näyttänyt olevan lainkaan tyytyväinen, sillä se pyöri Hirokin kimpussa ja rääkyi uhkaavasti.

”Jaa, minä kyllä luulen hänen ansainneen tuon”, sanoin vieressäni pönöttävälle Liepardille.
”Parrrrd”, Liepard tokaisi ja katsahti minua sinisillä silmillään. Minusta tuntui, että olimme kerrankin samaa mieltä jostakin.

Kommentit:

Chidori

Luku 25
Tässä sitten heti perään toista tapahtumatarinaa! Pidän itsekin paljon Kaunotar ja kulkuri -elokuvasta, vaikkei se ihan top-listani kärkeen Disney-leffoissa pääsekään. Lapsesta asti on ärsyttänyt, kun Disneyllä on taipumus tehdä kissoista elokuviensa pahiksia Aristokatteja lukuunottamatta! :’D Luettelemasi kriteerit löytyivät tarinasta, mutta osa niistä liittyi aika löyhästi elokuvaan. Kriteerejä tietämättä olisin tunnistanut tarinasta parhaiten Kaunotar ja kulkuri -aiheiseksi kohtauksen, jossa Splinter pelasti Milly-Ducklettin Fearoweilta. Kuonokopasta inspiroitunut kohtaus oli taas kauimpaa haettu, mutta toisaalta siinä ilmeni hyvin se, millä tavoin Miwa on tarinan kulkuri ja Kai kaunotar. Molemmilla on lähtökohtaisesti hyvät aikeet, mutta vain toinen on yhteiskunnan näkökulmasta kunnollisena. Elokuvan teema oli siis läsnä! Siistiä, miten olet ottanut Kain niin isoksi osaksi tarinaasi! Rikollismarkkinoilla vierailusta oli mielenkiintoista lukea.

Luku pääsi näköjään hieman venähtämään, minkä vuoksi tyylilaji vaihteli toiminnasta trillerimäisiin kohtauksiin ja viimein draamantäytteiseen loppuun. Tosin olihan Kaunotar ja kulkuri -elokuvassakin runsaasti vauhdikkaita kohtauksia! Pienimuotoinen ähky kuitenkin tuli ja kaiken tapahtuneen jäsentelemiseksi pitää vielä vähän jäädä pureskelmaan asioita. Tapahtumatarinana tämä on kuitenkin varsin mukiin menevä suoritus!

Splinter +3lvl +6op, Winona +2lvl +4op, Candy +1,25lvl +6op, Luna +2lvl +10op. Rahaa 3x115pd:tä, eli yhteensä 345pd:tä. Muina genrepalkkioina Splinter, Winona ja Candy oppivat satunnaisen normaali- tai myrkkytyypin iskun, tyyppi valintasi mukaan. Lisäksi saat 5 valitsemaasi karkkia. Luna löytää apicot-marjan!

Aurora #24 > Karpin kontit

Tarina kirjoitettiin alun perin Huhtikuussa 2018.

Yoru

Mamma ruiskutti violettia tököttiä Yorun päälle ja näytti aika vakavalta.
”Juuri tuolla tavalla se hoituu”, vaaleahiuksinen poika sanoi. ”Jos pokémon centereitä ei ole lähistöllä erilaiset potionit ja lääkkeet kyllä parantavat pokémonit. Pitää vain tietää mitä käyttää.”
”No kerropa sitten, kaiken kun tiedät”, mamma mutisi. Hän ei tainnut pitää tästä tyypistä.
”Tällaiset violetin väriset tavalliset potionit tehoavat hyvin Yorun kaltaiseen pienempi tasoiseen pokémoniin. Oikeastaan Yoru alkaa olla jo niin iso, ettei tällainen pieni potion paranna sitä kokonaan, se tarvitsisi tällaisen oranssin super potionin. Tämä tavallinen tehoaa paremmin esimerkiksi Candyyn, joka on pienitasoisempi. Super potionia sinun kannattaa kokeilla esimerkiksi Splinteriin, joka on iso tasoisempi.”
Mamma otti siis käteensä putelin, jossa oli oranssia litkua ja ruiskutti sitä isoveli Splinterin päälle. Isoveli katseli touhua hetken, ja nokkaisi sitten mammaa poskesta.
”Miksi isoveli Splinter teki noin?” Yoru kysyi.
”Koska se on kivaa”, isompi lintu vastasi.
”Onko se kivaa mammastakin?” Yoru kysyi.
”Ei Miwa ainakaan valita”, isoveli Splinter totesi. Sitten tuli Candy-vee. Candy-vee juoksi, sillä oli kaiketi kuullut nimensä mainittavan ja kiirehti katsomaan, mitä oli tekeillä. Tullessaan Candy-vee kuitenkin liukastui lattialla ja törmäsi suoraan oven suussa jököttävään pulloasetelmaan.
”Huuuuui!” Candy-vee huudahti ja sitten rysähti. Koko unenpöpperöinen huone säpsähti hereille. Ensimmäisenä päänsä nosti Rigel, joka näytti hyvin äreältä. Iso Nidorino lampsikin hetimiten kimaltavan Eeveen luo ja murahti:
”Onko sun pakko remuta heti aamusta?” Yoru olisi moista säikähtänyt, mutta Candy-vee ei ollutkaan Yoru vaan Candy-vee. Candy-vee katsoi Rigeliä silmät värähtämättä ihmettelevä ilme kasvoillaan.
”Mitä on remuta?” Se kyseli.
”Unohda se”, Nidorino murahti ja nappasi Candy-veetä niskavilloista. Sitten se kiikutti Candy-veen mamman luo.
”Ollaanpas sitä emomaisia, Rigel”, mamma virnisti. Rigel laski Candy-veen alas lattialle.
”Vielä mitä!” Nidorino tuhahti.
”Eihän Candyyn sattunut?” Mamma kyseli ja paijasi Eeveen päätä.
”Ei!” Eevee vastasi pirteänä. Mutta Yoru ei usko, että mamma ymmärsi Candy-veen kieltä. Sillä mamma ruiskutti Candyn turkille violettia litkua. Candy-vee nuuhki turkkiaan uteliaana, mutta lopetti touhunsa heti nähdessään valkean pilkahduksen mamman selän takaa.

”Huomenta!” Candy-vee hihkaisi, niin että mammakin huomasi selkänsä takana piileskelevän lumihiiren.
”Kas, Luna”, mamma sanoi ja Lunaksi kutsuttu hiiri tuli ujosti esille mamman selän takaa ja vinkaisi.
”Pii”, niin se sanoi.
”Tule sinäkin tänne”, mamma sanoi. Luna näytti pohtivan hetkisen, mitä sen pitäisi tehdä, mutta astui sitten varovasti askeleen eteenpäin. Mamma suihkutti sen hehkuvalle valkealle turkille violettia litkua, kuten oli hetki sitten tehnyt myös Yorulle ja Candy-veelle.
”Nyt jaksatte taas telmiä”, mamma sanoi hymyillen.
”Tule Luna!” Candy-vee hihkaisi ja Lunahan nyökytti päätään pirteästi ja seurasi Candy-veetä. Nuo kaksi alkoivat pian heitellä toisilleen joitakin pehmoleluja. Mutta Yoru ei halunnut leikkiä, sillä Odile-täti ei ollut leikkituulella. Se oli jotenkin murheellinen. Niinpä Yoru kiipesi mamman olkapäälle, olihan siinä hyvä. Mutta Rigel haukotteli.
”Mikäs noin haukotuttaa?” Isoveli Splinter kyseli pilke tummissa Fletchinderin silmissään. ”Mörötkö jahtasivat?”
”Tuki suus, räähkä”, Rigel murahti. ”Toisin kuin sä, mä pidin silmällä sitä tulokasta. Tiedä mitä se olisi yöllä saanut päähänsä, jos en olisi pitänyt vahtia.”
”Ei se noin huonokuntoisena mitään jaksa”, isoveli Splinter huomautti.
”Jaksaapas”, Rigel väitti vastaan.
”No eipä jaksa”, isoveli Splinter torjui väitteen.
”Jaksaapas”, Rigel penäsi vastaan. Vaikka eihän tämä ollut mitään uutta. Isoveli Splinter ja Rigel tappelivat tuon tuostakin melkein mistä vain, Yoru ei oikein ymmärrä miksi ne niin tekivät. Kun Yoru oli seurannut kinastelua tovin, se alkoi pitkästyttää. Niinpä Yoru painoi poskensa mamman poskea vasten ja mamma silitteli Yorun höyhenpeitettä vähän hajamielisesti. Mamma katseli lattialla hajallaan olevia tavaroitaan, purnukoita eritoten.
”Huston, meillä on ongelma”, mamma sanoi äkkiä. ”Nämä eivät riitä kaikkien hoitoon, eivät sitten millään.”
”Pitää käydä ostamassa lisää”, vaaleahiuksinen poika sanoi yksinkertaisesti. ”Peacockin ostoskeskuksesta löytyy jos mitä, lääkkeitä myös.”

Niin tehtiin. Mamma kasasi suurimman osan roippeesta, purnukat ja muut härvelit takaisin lantiollaan kantamaansa keltaiseen laukkuun.
”Sinun pitäisi kyllä hankkia isompi laukku”, vaaleahiuksinen poika huomautti. ”Enemmin tai myöhemmin tarvitset enemmän tavaraa.”
”Sen näkee sitten”, mamma vastasi. ”Olkaahan kiltteinä” – näin mamma totesi suurimmalle osalle väestä, niille jotka jäivät. Mamma itse naamioitui, sillä – kuten vaaleahiuksinen setä sanoi, mamman on nyt syytä pitää matalaa profiilia. Niinpä mamma pukeutui sedältä lainattuun isoon huppariin – joka oli ihan Yorun värinen, ja löysiin vaaleansinisiin farkkuihin. Hiukset mamma kätki vaalean lippalakin alle. Yoru puolestaan naamioitui huppariin! Yoru sukelsi huppuun ja piiloutui.
”Yoru on huppari! Yoru on huppari!” Yoru hihkui.
”Höh, pöljä”, joku kuului mutisevan. Se oli varmaan Lolita, Lolita sanoo Yorua usein tyhmäksi, vaikka Yoru ei ole tyhmä!
”Sinä olet ihan hassu”, mamma naurahti. Me lähdimme kellariasunnosta, mukaan tulivat vain Rigel ja vastahakoinen Rhydo-setä.
”Läskit liikkeelle”, Rigel murahti mennessämme.
”Ei minussa läskiä ole. Kiveä vaan”, Rhydo mutisi hiljaa. Se käveli hitain askelin mamman takana ja katseli tyttöä varovaisesti. Ei kai se vaan pelkää, että mamma syö sen aamupalaksi? Rigel käveli sen vierellä ja mukaan oli tullut myös sinisiipinen Sora.
”Ei Odilea kestä nyt katsoa”, se sanoi syyksi. ”Ehkä tyttörukka siitä piristyy hoivatessaan tulokasta.”

Yorun mielestä tulokas ei halunnut hoivausta.

Yorua ja muitakin ihmetytti kovasti, mitenkä kadut olivat ihan tyhjiä, nyt oli sentään kaunis sää. Aurinkokin paistoi! Luulisi että merenranta kuhisi ihmisiä, mutta missään ei näkynyt ketään.
”Johtuuko tämä nyt…” Mamma aloitti.
”En usko”, vaaleahiuksinen setä sanoi. ”Rikoksia on täällä sattunut ennenkin. Kyse on jostakin muusta.”
Rannan poikki mennessä, Yoru näki siellä vain muutaman ihmisen pokémoneineen, ja sitten ison kyltin jossa luki ihmiskieltä.
”Ranta on suljettu toistaiseksi”, mamma luki. ”Miksi ihmeessä?”
”Pitänee kysyä joltakin”, vaaleahiuksinen setä totesi. ”Mutta käydään nyt ostamassa poppoollesi tarvittavat potionit.”
Siihen mamma nyökkäsi ja sitten mentiin. Mamma ei juuri puhunut sedän kanssa, mutta toisinaan setä katseli mammaa varautuneesti.
”Miksi se noin tekee?” Yoru raakkui.
”Ehkä se tyksii Miwasta”, Sora naurahti kömpelösti.
”Tekee mitä?” Rigel murahti. Ehkä Rigelkään ei ymmärtänyt sanan merkitystä, kun ei Yorukaan ymmärtänyt.
Mutta missä olivat kaikki ihmiset? Rannoilla niitä ei juuri näkynyt, kuten Yoru jo aikaisemmin selitti, kun siirryttiin rannoilta kohti kaupungin keskustaa, ihmisiä alkoi näkyä enemmän. Yoru kurkki välillä mamman hupusta ja näki, miten ihmiset istuivat terasseilla pöytien ääressä ja juttelivat keskenään.
”Kuinkakohan kauaksi aikaa ranta on suljettuna?” Joku kysyi.
”Kaiketi kunnes pokémon joka tämän häslingin on aiheuttanut, on saatu kiinni”, joku toinen sanoi.
”Onko siellä siis irrallaan joku vaarallinenkin peto?” Kolmas kyseli.
”No ei”, toinen puhuja vastasi. ”Joku pikkuinen vain. Muutamaa uimaria on purtu varpaasta mutta ei kovaa. Asia kuitenkin vaivaa, joten se päätetään tutkia.”
”Aikovatko ne haravoida koko meren?” Ensimmäiseksi puhunut kyseli. ”Siinä on iso työ.”
”Rannikon luultavasti vain”, toinen puhuja sanoi. ”Siellä hyökkäykset ovat sattuneet.”

Vai niin. Nyt Yoru ymmärtää vähän paremmin.

Kauppakeskuksessakin oli vilinää. Yoru katseli uteliaana liikkeiden ikkunoista ja näki ihmisiä menossa koppeihin, joissa kaiketi sovitettiin vaatteita ja muuta. Jotkut katselivat vaatteita, toiset etsivät pokémoneille asusteita, yhdessä liikkeessä pokémoneja pestiin ja harjattiin. Tuonne Yoru ei tahtoisi. Yoru ei pidä vedestä!

Viimein tultiin siihen liikkeeseen mikä myi potioneita ja muuta jännää. Liikkeessä ei ollut montaa asiakasta, kaikki olivat varmaan pukuostoksilla, joten pirtsakka myyjätäti tuli oitis mamman luokse ja kyseli voiko auttaa. Yoru halusi nähdä tarkemmin ympärilleen, joten Yoru nosti hieman nokkaansa hupusta.
”Kappas, miten soma pieni Murkrow!” Myyjä-täti huikkasi.
”Yoruko?” Yoru ihmetteli.
”Meiltä löytyisi Dusk Stone, jolla Murkrow’t kehitetään”, myyjätäti alkoi puhua pulputtaa.
”Me tulimme vain hakemaan täydennystä rohtovalikoimiimme”, vaaleahiuksinen setä pisti väliin. Myyjä-täti ymmärsi heti ja lähti sedän kanssa katsomaan valikoimaa, kun taas mamma jäi seisoskelemaan. Mamma meni Rhydo-sedän luo ja taputteli varovasti tämän selkää. Rhydo-setä näytti pelokkaalta.
”Niin paljon ihmisiä tuolla alhaalla”, se mutisi.
”Pysyt vaan mukana, niin ei kukaan sua syö”, Rigel huomautti. Mamma taputti Rhydoa lempeästi selälle – sitäkin Rhyhorn säikkyi.
”Mää en usko, että Miwa voisi edes lyödä, satuttamatta itteään”, Sora huomautti.
”Eikä mamma ole ilkeä!” Yoru lisäsi. Mutta Rhydo-setä ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun joku ryntäsi ovesta sisään sellaisella tarmolla, että kävi nurin niskoin lattialle. Tulija oli toinen setä, jolla oli tuuheat ruskeat hiukset – joskin vaaleammat kuin mammalla. Mamma katsoi tulijaa pitkään. Tulija teki samoin, sillä olihan hän lentänyt suoraan mamman jalan juureen.
”Miwahan sinä olit”, tulija sanoi yrittäessään kammeta itsensä ylös. ”Azura ja minä mietimme, minne sinä katosit.”
”Majailen tuota serkkuni luona”, mamma sanoi hieman pistävästi. ”Vähän syrjemmällä. Sinne se Hirokin pelle ei taatusti eksy, ja jos eksyy…”
Mamman ei tarvinnut edes sanoa sanottavaansa loppuun, kun Rigel jo murahti.
”Tulkoon vaan!”

Vieras setä näytti siltä kuin olisi halunnut kysyä mammalta jotakin, muttei kysynyt koska Rigel alkoi murista.
”Kas päivää, Kai!” Myyjä-täti huikkasi palatessaan vaaleahiuksisen sedän kanssa.
”Sinulla lienee vapaata, nyt kun rantakin on suljettuna.”
”Oikeastaan juuri sen takia minä tänne tulin”, Kai-setä sanoi, katsoessaan jalkoihinsa. ”Rattata oli livahtanut meidän vajaan ja purrut onkeni poikki.”
”Aiot siis mennä kalaan?” Myyjä-täti tiedusteli.
”No joo”, Kai-setä sanoi vähän nolona. ”Ajattelin vähän kalastaa rannikolla ja katsoa jääkö onkeeni jotain mielenkiintoista.”
”Aiot siis kalastaa tätä varpaiden näykkijää”, myyjätäti totesi.
”Olen melko varma, että kyseessä on Magikarp”, Kai-setä sanoi. ”Mutta tämä on jotenkin paljon aggressiivisempi ja sen väritys on…”
”Kalastus voisi tehdä meillekin hyvää”, vaaleahiuksinen setä sanoi ja katsoi mammaa merkitsevästi. ”Kissasi varmaan ilahtuisivat tuoreesta kalasta. Se tekisi niiden turkeillekin hyvää.”
Yorun yllätykseksi mamma nyökkäsi. ”Minulla ei kyllä ole onkea.”
”Kyllä sellainen löytyy”, myyjätäti vakuutti auttavaisesti. Sen jälkeen tämä ottikin mammaa käsivarresta ja johdatti mamman siihen osaa kauppaa, joka myi kaikenlaista kalastukseen liittyvää härpäkettä, kuten sinikuorisia poképalloja ja onkivapoja. Kai-setä valitsi itselleen tuliterän, kiiltävän kapistuksen, kun taas mamma osti vanhemman näköisen. Vaaleahiuksinen setä otti sen joka ei ollut vanhin muttei uusinkaan malli. Mamma maksoi ostoksensa ja me lähdimme. Kai-setä otti mukaansa myös läjän sinikuorisia poképalloja. Mihinkähän hän aikoi niitä käyttää?

”Minä kun en usko, että kyseessä on mikään pieni ja vaaraton pokémon”, muuan vanha kalamies, jolla oli valkoinen parta, totesi. Kalamies haisi pahalta!
”Kyllä sen on oltava joku vähän isompi ilkiö”, haiseva kalamies mörisi.
”Eiköhän isompi kaveri olisi jo napsinut mukaansa uimareiden varpaita…” Kai-setä totesi hieman pisteliäästi.
”Kas hengenpelastaja pojuhan se sieltä tulee”, haiseva kalamies totesi, eikä Yoru ole varma siitä, oliko tuo kiltti toteamus.
”Herra Mizuno”, Kai-setä sanoi, tosin ei kovin iloisesti. ”Oletteko menossa kalastamaan?”
”Sinnepä sitä”, herra Mizuno, tuo pahan hajuinen kalamies sanoi. ”Minne nuori Kai on tuolla konkkaronkalla menossa? Et suinkaan kalaan?”
”Sinnepä sinne”, Kai-setä sanoi ja Yorusta Kai-setä kuulosti ärsyyntyneeltä.
”Ja miten aiot saada Rhyhornin mukaan? Sen painohan upottaisi koko paatin”, mies huomautti inhottava kiilto silmissään.
”Rhydo ei tulekaan mukaan”, mamma töksäytti. ”Se saa jäädä rannalle.”
”Että jättäisit pokémonisi yksikseen?” Haiseva kalamies kyseli ja katsoi mammaa pitkään. ”Millainen kouluttaja sinä oikein olet nuori mies?”
”Onkos Miwaski poikia?” Sora kyseli hämmentyneenä.
”Mamma on tyttö!” Yoru raakkui.
”En minä sitä yksin jätä”, mamma murahti. ”Rigel jääköön myös. Ulkoilma tekee kummallekin hyvää.”
Siihen haiseva kalamies vain pyöritteli silmiään. ”Että tätä nykyajan nuorisoa…”
”Sano minun sanoneeni, nuori Kai”, kalamies jatkoi oitis. ”Kyllä tämän hälyn on aiheuttanut jokin isompi otus, ja minä nappaan sen.”

”Saathan sinä yrittää”, Kai-setä mutisi pienellä äänellä ja huokaisi haisevan kalamiehen mentyä. ”Tapasitte juuri Azuran isän.”
”Mukava heppu”, mamma sanoi kyynisesti.
”Todella”, Kai-setä huokaisi. Sen jälkeen ei kukaan sanonut mitään, mutta Sora hyräili jotakin hassua liidellessään.
”Se on meidän Shamrockin ötököiden oma sävellys”, Sora lisäsi nähdessään Yorun tuijotuksen.
”Saanko minä oikeasti jäädä rannalle?” Rhydo-setä kyseli Rigeliltä.
”Kai sä saat, kun Miwa niin sanoi”, Nidorino totesi. Rhydo-setä katsoi edessä kävelevää mammaa varovasti.
”Ei mamma pure!” Yoru vakuutti. Mamma sai kävellä jonkin aikaa kellertävällä rantahietikolla ennen kuin Kai-setä löysi veneen. Se oli harmaa eikä Yorun mielestä kummoinen, siinä oli airot mukana ja siihen mahtui matkustajia, mutta tuskin montaa.
”Purtemme”, Kai-setä sanoi, joskin hieman nolona. Vene oli hinattu jonkin matkaa rantavedestä poispäin. Mitenköhän se saataisiin vesille?
”Katsotaanpa sitä paattia”, Rigel totesi. Rigel katsoikin paattia hyvän tovin ennen kuin alkoi puskea sitä eteenpäin hiekalla. Hetken se vei, mutta paatti pääsi kuin pääsikin veteen.
”Kiitos, Rigel”, mamma sanoi ja taputti Nidorinoa korvien välistä.
”Menkäähän siitä”, Rigel murisi vastaukseksi. Yoru ei kuitenkaan usko, että Rigel olisi pahalla tuulella, muuten se saisi olla aina. Kai-setä kävi ensimmäisenä paattiin, mamma seurasi ja istui jonnekin, missä ei joutuisi välttämättä istumaan kenenkään viereen, joten mamma ahtautui nurkkaan ja nojasi paatin reunaan. Sora istahti myös paatin kaiteelle lepäämään ja katsoi mammaa tutkivasti.
”Ei, kyllä Miwaski on ehta tyttö”, Sora totesi hetken kuluttua. Vaaleahiuksinen setä istui Kai-sedän lähelle, sillä nämä alkoivat meloa venettä yhteistuumin, kun taas mamma katsoi merelle jotenkin kaukaisena.
”Mamma?” Yoru kyseli. ”Mamma, onko jokin hätänä?” Mutta mamma tuskin kuulikaan Yorua.
Kun oltiin soudettu jonkin matkaa Kai-setä ja vaaleahiuksinen setä päättivät että on aika laskea pokémonit palloistaan ja antaa niiden tarkkailla merta. Vaaleahiuksinen setä päästi poképallosta sinisen, piikikkään pallokalan, jollaista Yoru ei ollut ennen nähnyt.
”Masa, katselisitko, löytyykö rantavesistä jotain ihmeellistä?” Vaaleahiuksinen setä sanoi. ”Joku pokémon on näykkinyt uimareiden jalkoja ja yritämme nyt keksiä, että mikä. Ilmoitatkos jos näet jotain epäilyttävää?”
”Tokihan!” Pallokala sanoi ja pulahti pinnan alle.

Jännää!

Kai-setä puolestaan päästi poképallosta ulos valkoisen lintupokémonin, jolla oli mustat tihrusilmät. Heti kun pokémon pääsi ulos pallostaan se lensi pari kierrosta yläpuolellamme ja sitten, ilman mitään varoitusta, syöksyi nokka isku valmiina kohti mammaa.
”Jaahas”, Sora totesi ja räpytteli hetken siipiään, kunnes pääsi kohoamaan ilmaan, perhonen jotenkin kääntyi ilmassa, ollessaan törmäyskurssilla tihrusilmäisen linnun kanssa ja pysäytti tämän aikeet, käännyttämällä tämän kannoiltaan.
”Mikäs on neitokaisen ongelma?” Sora kyseli.
”Minä en tykkää tuosta tytöstä!” Tihrusilmäinen pokémon sanoi. ”Hän on tyhmä! Kai ei takuulla tykkää hänestä!”
Nyt Yorua suututti! Miksi tuo tihrusilmä haukkui mammaa tyhmäksi? Eihän tuo edes tuntenut mammaa! Yoru ei yleensä suuttunut, mutta kukaan ei saa haukkua Yorun rakasta mammaa! Niinpä Yoru pyrähti lentoon, sanoakseen tihrusilmälle suorat sanat! Mutta sitten ilkeä tuulenpuuska oli paiskata Yorun kohti tuota tihrusilmää, mutta onneksi Yoru sai jotenkin tasapainon korjattua eikä lämähtänytkään päin tihrusilmää.
”Ei mamma ole tyhmä!” Yoru raakkui. ”Sinun täytyy olla, jos kerran haukut toisia!”
”Sinä puolestasi olet lentokyvytön mammari!” Tihrusilmä pisti takaisin. Yorun silmiä alkoi heti kirvellä. Yoru kyllä tiesi, että se oli heikko eikä kelvannut mihinkään.

Siksihän ensimmäinen mamma oli hylännyt Yorun. Yorulla ei edes ollut nimeä, Yoru oli vain pahan ilman lintu.

”Alkaa jo riittää tuo”, Sora pisti väliin ja asettui Yorun eteen, ihan kuin olisi ollut isoveli Splinter. Sitten Sora löyhytteli suuria jäänsinisiä siipiään kohti tihrusilmäistä lokkia, ilmavirta saikin lokin vaappumaan.
”Minä lyön sinua wing attackillä!” Lokki uhosi. ”Se yleensä hoitelee ötökät!”
”Et sää minuun osu”, Sora vakuutti tyynesti.
”Osunpas!” Lokki uhosi, mutta ennen kuin se ehtikään tehdä mitään, Kai-setä kutsui sitä.
”Tama, tule tänne!”
Lokki katsahti meitä vielä kerran, Yoru ei oikein osaa selittää miten, mutta Yoru on melko varma, ettei kyseessä ollut ystävyydenosoitus. Lokki palasi Kai-sedän luo, ja istui mukavasti tämän hartialle, Yorukin istui, mutta mamman hartialle. Yorusta tuntui jotenkin pahalta. Yoru oli arka eikä osannut mitään, Yoru ei ollut edes vahva kuten Sora. Mitä hyötyä Yorusta oli? Yoru painautui vasten mamman poskea, sellainen auttoi yleensä. Mamma silitteli Yorun poskea, ikään kuin olisi tiennyt, että Yoru kaipasi sitä.
”Mammari”, tihrusilmäinen lokki kuiskasi.
”Annahan olla, Tama”, Kai-setä torui sitä. ”Olen pahoillani, joskus Tama on hieman mustasukkainen…”
”Eipä tuo mitään”, mamma sanoi poissaolevasti. Olikohan mammakin surullinen?

Yorun täytyi kasvaa nopeasti vahvaksi, täytyi! Sitten mamma voisi olla Yorusta ylpeä!

Pian tämän jälkeen mamma ja vaaleahiuksinen setä alkoivat onkia.
”Tänään syödäänkin kalaa!”, vaaleahiuksinen setä intoili.
”Täällä on kieltämättä aika hyvät apajat”, Kai-setä myönsi ja kuulosti tyytyväiseltä tarkkaillessaan omaa onkeaan. Tama-tihrusilmä lenteli taivaalla tyytyväisenä, Sora ei halunnut mennä mokoman lähellekään vaan lenteli veneen tuntumassa. Yorukin halusi lennellä, vaikkei ollutkaan vielä yhtä hyvä kuin isoveli Splinter. Yoru ei menisi kauas mammasta, Yoru vain veryttelisi siipiä vähän.

Niinpä Yorukin lensi ja vaappui tuulessa.
”Varovasti!” Mamma kehotti. Yoru yritti olla varovainen, Yoru tiesi, etteivät siivet kantaneet vielä yhtä hyvin kuin tihrusilmäisen lokin valkeat ja kapeat siivet.
”Se teissä Murkroweissa onkin vikana”, tihrusilmä oli yhtäkkiä Yorun vieressä. ”Te olette niin tavattoman heikkoja.”
”Emmepä ole!” Yoru pisti vastaan, vaikka Yoru oikeasti tiesikin, että oli heikko.
”Olettepas!”, tihrusilmä-Tama vaakkui. ”Minä pystyisin voittamaan sinut yhdellä iskulla!”
”Etkä pysty!” Yoru huudahti. Mutta sitä Yorun ei kai olisi pitänyt sanoa, sillä pian Yorua paukutettiin siivillä. Isku teki kipeää, mutta Yoru ei antanut Yorun itkeä. Yoru ei itkisi tuollaisen nähden, ei itkisi! Vaikka isku olikin voimakas ja oli saanut Yorun ruumiin vapisemaan kivusta, Yoru ei itkenyt. Kyllä Yorukin osasi olla vahva!
”Siitäs sait, tyhmä!” Tihrusilmä-Tama ilkkui. Se katsoi Yorua, kuin olisi tiennyt, ettei Yoru voisi tehdä mitään. Mutta siinä se oli väärässä. Yoru liihotti hiljaa takaisin veneelle päin.
”Arvasinhan minä!” Tihrusilmä-Tama rääkäisi. ”Pelkuri!”

Mutta ei Yoru pelkuri ollut.

Kun Yoru oli jo melkein veneellä, Yoru kääntyi yllättäen ja rääkäisi niin kovaa kuin osasi. Tihrusilmä-Tama säpsähti ja Yorun Astonish-isku osu ja upposi. Siitäs sai!
”Sinä olet ihan tyhmä!” Tama huusi toivuttuaan iskusta.
”Itse olet, jos nimittelet muita!” Yoru rääkäisi takaisin. Sitten Yoru sukelsi vesirajan ylle.
”Sinä et ikinä pysty voittamaan minua, pelkuri!” Lokki rääkyi Yorun perään. ”Minä olen paljon vahvempi kuin sinä!”
Sehän nähdään, niin Yoru ajatteli. Jos Yoru joutuisi joskus ottelemaan tuota ilkiötä vastaan, Yoru ei aikoisi hävitä!

Sitten jokin tuli, melkein kuin varjo oli ilmestynyt Yorun alle, mutta se ei ollut Yorun oma varjo, sillä se tuli veden alta. Sitten joku läiskäytti vettä. Jokin näykkäisi Yorua pyrstöstä.

Yoru rääkäisi.

Miwa

Yorun rääkyminen ei tullut yllätyksenä, korppi oli nähtävästi riitaantunut Kain lokin kanssa. Se ei kuulemma ollut yllätys, sillä Tama-niminen Wingull ei juuri tullut toimeen muiden pokémonien kanssa. Ainoa mikä tuli yllätyksenä, oli Yorun reaktio, yleensä se liisi aina kyynelsilmin luokseni, jos muut olivat sille ilkeitä, vaan nytpä ei. Se oli jopa puolustanut itseään.
”Niin ne lapset kai sitten kasvavat”, minä huokaisin ja katsahdin reunalla kaikessa rauhassa istuskelevaa Soraa.
”Vivih”, se äännähti ja haukotteli. Haukottelu loppui lyhyeen, kun kuulimme Yorun rääkäisevän, se lennähti salamana vesirajasta takaisin veneeseen ja painautui täristen syliini.
”Murkroh”, Yoru niiskutti. Ehkä se oli silti pikku korppivauvani. Silittelin sen päätä, löystyttäen hieman otettani ongesta – juuri nyt kala ei syönyt.
”Ei mitään hätää, Yoru”, rauhoittelin korppia. ”Kaikki on ihan hyvin.”
”Mikähän sen nyt noin säikäytti?” Stalkkeri mietti.
”Jaa-a”, minä vastasin. Olihan Yoru toki hieman pelokas mutta on vaikea sanoa mitä pieni korppi oli näinkin kovasti säikähtänyt.

Kalaa oli tullut suhteellisen paljon, vaikka useimmat niistä olivatkin pelkkiä sinttejä, stalkkeri Eiji tuntui saavan koukkuunsa komeita vonkaleita. Tämän siitä saa, kun hankkii juuri sen halvimman ongen. Vaikka Ayamen takiahan täällä oikeastaan ollaan. Ayame on niin onnettoman laiha, että kalan rasva tekisi sille hyvää – vaikka minulla olikin inhottava tunne siitä, ettei saukko ottaisi ruokaa vastaan.
”Otahan kiinni, Yoru”, maanittelin korppia. Sintit olivat sinttejä, mutta niitä tuli koko ajan lisää, joten kaipa korppivauvalle liikenisi yksi. Yoru katsoi minua uteliaana, mutta tajusi pian mitä ajoin takaa. Korppi näytti unohtavan säikähdyksensä hetkeksi ja räpytteli siipiään. Pian korppi oli jo ilmassa ja odotti tulevaa herkkupalaa. Heitin makrillin kohti korpin avonaista nokkaa, mutta ennen kuin Yoru ehti ottaa kalan kiinni, valkoinen viuhahdus nappasi kalan Yorun nokan edestä. Valkoinen viuhahdus istui tyytyväisesti nyhverö Kain olalle ja mutusti saalistaan häijy kiilto tihrusilmissään.
”Tama, tuo ei ollut kilttiä”, Nyhverö-Kai torui pokémoniaan. ”Pyydäpä anteeksi.” Mutta lokki nosti nokkansa pystyyn ja kääntyi selin Yoruun, mikä kieli aika hyvin siitä, ettei lokilla ollut aikomustakaan totella. Syötyään se alkoi heti kiehnätä kouluttajansa poskea vasten, mutta Kai ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä. Kaivoin Yorulle uuden makrillin mutustettavaksi, mutta tällä kertaa varoin visusti heittämästä kalaa Yorulle, kuka tietää vaikka tuo lokin kutale varastaisi senkin toisen nokan edestä. Annoin kalan Yorulle joka sitten otti makupalan siipiensä väliin ja alkoi mutustella sitä.

Hetken ajan oli aivan rauhallista ja saatoimme kaikki palata takaisin omien juttujemme pariin, minä tartuin tietenkin onkivapaan, Sora ja Yoru päättivät kaiketi harjoitella lentämistä yhdessä, sillä nuo lähtivät yhteistuumin lentoon. Kai pisti kiusankappaleensa poképalloon ja jatkoi häirikkönsä metsästämistä samalla sanaillen mukavia stalkkeri Eijin kanssa. Kalastaminen oli suoraan sanoen tylsää puuhaa, eikä siinä juuri voisi odotella ihmeempiä tapahtuvan, kunnes yhtäkkiä huomaat jonkin nykäisevän vapaasi. Olihan tässä ajassa ongittu, jos mitä, mutta tämä vonkale tuntui jotenkin erilaiselta. Se painoi jonkin verran enemmän kuin onkimani sintit ja jotenkin tuntui, että vonkale oli ottanut syötistä tukevammin kiinni. Kelasin hitaasti siimaa sisään ja nostin onkea hieman. Olin näkevinäni häivähdyksen jostakin, mikä näytti pyrstöltä – vaaleanpunaiselta pyrstöltä.
Olinko saanut syöttiini vahingossa pokémonin?

No sitä ei tarvinnut kauaa ihmetellä, sillä yhdellä nykäisyllä mokoma fisu päästi itsensä irti sellaisella voimalla, että ongen siima ennätti jotenkin paiskautua keskelle kasvojani.
”Mikä hemmetti se oli?” Ihmettelin ääneen. Farssi ei ollut jäänyt keltään huomaamatta, ilmeisesti kaikki tällä paatilla olivat jokseenkin tylsistyneitä puuhiinsa.
”Mitä tapahtui?” Stalkkeri-Eiji halusi tietää.
”Kala piti omaa kivaa”, minä vastasin. Kai, tuo nyhverö sen sijaan näytti miettivältä. Ennen kuin ehdin kysyä, mikä mätti, vedestä kuului loiskahdus ja kun me kaikki kolme katsoimme reunan yli, näimme vedessä stalkkeri Eijin pokémonin. Piikikkään pallokalan nimittäin.
”Qwill! Fish, fish!” Mokoma äännehti, ikään kuin, sillä olisi ollut tärkeätäkin asiaa.
”Masa on nähnyt jotain”, Stalkkeri-Eiji tulkkasi. Mutta ennen kuin saimme selville mitä, jokin hämmästyttävän vaaleanpunainen otus ilmaantui vedestä ja puski pallokalaa kauemmaksi ja painui sitten veden alle.
”Masa, hyppää!” Eiji käski pokémoniaan, ja pallokalahan hyppäsi, vettä pärskäyttäen suoraan kouluttajansa syliin, sellaisella voimalla, että kaatoi kouluttajansa paatin kannelle pitkin pituuttaan. Mokoma räminä oli varmaan niin kuuluva että herätti yläpuolella lentelevien Soran ja Yorun huomion, joten ne laskeutuivat ja istahtivat paatin kaiteelle.
”Mikä ihme se äskeinen oli?” Minä kysyin. ”Joku pokémonko?”
”Luultavasti”, Kai vastasi. ”Jotkut kalastajat ovat kertoneet, että heitä kiusaa eräs vaaleanpunainen pokémon, jolla on tapana joko näykkiä siimoja tai tarttua syöttiin mutta sitten karata siitä.”
”Onko se siis joku trolli?” Minä kysyin.
”Siltähän se vaikuttaisi”, Kai mutisi. ”Mutta minkälainen vaaleanpunainen vesipokémon pystyisi tällaiseen? Corsolat eivät nyt ainakaan, eikä se ihan kuulosta Luvdiscienkään käytökseltä. Ehkä Gorebyss?”
”Tai ei sittenkään, sen paino ei sallisi sitä nostettavan, siima katkeaisi”, Kai jatkoi mietintöjään. Tällä välin stalkkeri Eiji oli kutsunut pallokalansa takaisin poképalloonsa ja kammennut ylös paatin pohjalta.
”No mikä tahansa se onkin, se on kolmenkymmenen prosentin todennäköisyydellä saanut myrkytyksen”, Poika sanoi. ”Masalla on ominaisuutena poison point.”

Jaahas.

Menin Soran ja Yorun luo, nuo katsoivat veteen hyvin keskittyneinä, kuin yrittääkseen selvittää mistä tässä oli kysymys. Minäkin päädyin katsomaan veteen, oikeastaan tylsyyttäni. Tuo Kai taisi olla joku meribiologi tai vastaava, enkä usko minun auttavan asioita, eihän minulla edes ole vesipokémonia. Ayame ei varsinaisesti ollut minun, joten sitä ei laskettu. Hetken veteen katsottuani huomasin pinnan alla liikettä. Siellä ui jokin, ja se jokin kiersi venettä.
”No mikä tahansa se onkin, se kiertää venettä”, totesin kovaan ääneen. En uskonut sen olevan kovin iso, eihän se ollut ongittuna painanutkaan paljon mitään. Kai tuli hetimiten vierelleni kaiteen äärelle katsomaan näkyä uivasta kalasta, joka ui pinnan alla.
”Onko se Magikarp?”, poika ihmetteli. ”Eihän se voi olla. Ei niillä ole voimia uida, ne menevät vain sinne, minne virta kuljettaa.”
”No minusta kyllä näyttää, että tuo ui ihan itse”, sanoin hieman sarkastisesti.
”Tuo ei kyllä ole yhtä iso kuin vaikka Alomomola”, paikalle hiippaillut stalkkerikin totesi. ”Se voisi myös olla Feebas.”
”Tuo on kyllä vähän isompi”, Kai huomautti. ”Vähän solakampi myös.”
”No miksei se sitten voisi olla karppi?” Minä kysyin.
”Ne eivät normaalisti käyttäydy näin”, Kai kertoi. ”Yleensä ne ovat varsin välinpitämättömiä, aggressiivisuus on enemmänkin niiden kehitysmuodon luonteen piirteitä…”

Pouk.

Huomaamattamme karppi, kala tai mikä hyvänsä se olikin, oli kadonnut jonnekin.
”Se luultavasti sukelsi syvemmälle”, Kai teorioi.

Pouk.

”Mikä tuo ääni on?” Eiji kysyi yhtäkkiä. Kuuntelimme hetken hiljaa, mistä moinen poukkiminen kuului. Se tuli suoraan altamme.
”Törmäileekö se veneen pohjaan?” Eiji mietti. ”Miksi ihmeessä?”
”No tuota, joskus Gyaradoksilla on tapana kaataa laivoja suutuspäissään”, Kai selitti mietteliäänä.
”Mutta eivätkö ne ole aina suutuspäissään?” Eiji kyseli.
”Noo, kyllä”, Kai myönsi. ”Mutta jos kyseessä tosiaan on Magikarp, meillä ei ole syytä huoleen. Haluaisin saada sen tuolta, joka tapauksessa.”
Siinäpä sitten yrität. Minulla ei ollut hajuakaan miten mokoman kalan saisi nostettua ylös, eikä minua suoraan sanottuna edes kiinnostanut. Jos kyseessä olisi pieni pokémon, mitä vaaraa siitä olisi? Tokihan se näykki uimareita varpaista ja kiusasi kalastajia, mutta eihän siitä muuta vaaraa ollut. Toisaalta se saattaisi karkottaa turisteja, mutta mitäpä minä siitä välittäisin?

Pouk!

Höhlä kala, luuliko se oikeasti saavansa tämän paatin nurin kurin?

Joskus minulle on sanottu: Älä manaa kohtaloa. Mutta kohtalon manaaminen on kivaa, varsinkin silloin kun ei tiedä manaavansa kohtaloa. Mitenkä minä nyt olisin voinut tietää, että kun kukaan ei katsonut minne tämä kirottu on menossa? Niin siinä kuitenkin kävi, että Kai ja Stalkkeri-Eiji tutkivat niin hanakasti vettä, ettei kumpikaan katsonut minne laiva oli matkalla. Sitten yhtäkkiä tapahtui humpsis ja Miwa yli laidan. Kuului vain kolaus ja paatti tärähti. Sitten sitä mentiin yli laidan, jo ennen kuin ehdin edes tajuta mitä tapahtui.

Niin Miwa, ei saa manata kohtaloa tai käy näinkin hassusti, että sinä uimataidoton ressu joudut veden varaan ja uppoat kuin alasin. Meri vesi oli hyytävää, ja se taisikin olla ensikosketukseni meriveteen, eihän missään Aurora Townissa merivettä ollut. Se on sinänsä hassua, sillä mieleeni muistui jostakin kumman syystä jotakin. En tiedä mistä moinen ajatus mahtoi tulla, mutta olin muistavinani jotain, jostakin. Siitä että oli ollut hyytävän kylmä ja lunta – mutta ehkä kaikki tämä johtui jostakin shokista. En kyllä tajunnut hukkuvani, mutta tajuavatkohan hukkuvat yleensäkään hukkuvansa? Olin kuullut, että kaikista keinoista heittää veivinsä, oli hukkuminen kaikista rauhallisin.
”Se on ihan kuin nukahtaisi”, oli joku sanonut joskus jossakin. Mutta kukahan sen oli sanonut? Niin, en muista.

Jokin molskahti veteen perässäni, molskahdus kuulosti kumealta, vaimealta. Ehkä joku toinenkin oli molskahtanut veteen? Se jokin muistutti kovasti jättikokoista pääsiäismunaa, ehkä mieleni tai näköni teki tepposia hapen puutteen takia…

Sitten yhtäkkiä jokin nyki minua käsivarresta. Tässä vaiheessa vesi kohisi korvissani sen verran äänekkäästi, että tuskin huomasinkaan moista. Sitten lopulta tunsin jonkun läimäisevän kasvojani. Läimäisystä johtuva jomotus sai minut heräämään jonkun verran. Minua kummastutti se näky joka minua kohtasi, saatuani silmäni auki jonkin verran. Tumma silmäpari tuijotti minua tuimasti. Sen naama oli niin lähellä, etten oikein tiennyt mikä se oli, kovasti sininen kuitenkin. Se kiskoi minua ylöspäin, mutta varsin pian minulle selvisi, että jokin yritti puolestaan nykiä minua alaspäin. Nykiminen ei ollut kuitenkaan kovin voimakasta, heikkoa suorastaan, joten yksi kunnon potku jalallani sai nykimisen taukoamaan ja tämän sinisen vetämään minut pinnalle.

Haukoin henkeä hetken ja yritin päästä ajan tasalle tapahtumista. Paatti näytti olevan kunnossa, mutta olin jotenkin päätynyt veteen. Tämä sininen öh… vesikaniini – jonkinmoinen pitkäkorvainen ja varsin pääsiäismunan näköinen kaniini oli näköjään vetänyt minut pinnalle, sen käden tyngät näyttivät olevan aika lyhyet, joten en oikein ymmärtänyt miten se pystyi tukemaan minua niin, täällä pinnassa, etten vajonnut alas ankkurin tavoin.
”Hyvin tehty, Azuma!” Kuulin Kain äänen huutavan paatilta päin. Sitten tunsin liikkuvani, tai no Azuma-vesikaniinin tuuppimana kohti venettä.
”K-Karp!” Se murahteli.
”Kyllä, kyllä”, vastailin. ”Mennään, mennään…”
”Azuh?” Vesikaniini sanoi ja kurkki minua hieman kummeksuen. Sen ääni ei ollut läheskään yhtä syvä kuin äsken kuulemani ääni.
”Outoa”, minä mutisin, kunnes joku päätti olla niinkin ystävällinen ja alkaa pärskiä vettä päin näköä.
”Oletkos pärskimättä”, minä murisin sille, mutta vastaukseksi sain vain tällin päin naamaa.

Niljakkaan vaaleanpunaisen tällin.

Se oli jonkin moinen karppi, jonka vaaleanpunaiset suomut kimalsivat auringossa sen molskahtaessa veden pinnalle ja sitten taas takaisin mereen.
”Mikähän sen ongelma oli?” Minä pohdin, kun se jo taas päätti siunata minua visiitillään. Karppi ponkaisi ylös vedestä ja tarrasi leuoillaan nenästäni.
”Ghei!” Minä huusin sille. ”Bäästä irti dedästäni dai buuten!” Mutta karppi vain mulkaisi minua ärtyneesti eikä tehnyt elettäkään päästääkseen irti nokastani.
”Vivih!” Sora äännähti liihottaessaan paikalle, varmaan katsoakseen mikä täällä maksoi. Tullessaan sininen perhonen tönäisi karppia niin, että sen löyhä ote nenästäni irtosi ja kala molskahti takaisin veteen.
”Kiitoksia, Sora”, henkäisin ja hieroin toisella kädelläni nenääni. Ei karpin ote ollut mitenkään napakka, mutta olin silti iloinen päästyäni karpista eroon.

Tai niin luulin.

Karppi ei suinkaan ollut luovuttanut, vaan ponkaisi taas kerran vedestä puskeakseen Soraa – varmaankin kostoksi perhosen väliin tulosta. Sora kuitenkin väisti iskun varsin ketterästi ja vastasi hyökkäykseen lähettämällä karpin suuntaan kellanoransseja itiöitä, jotka osuivat ja upposivat. Vaan eivät tehonneet. Käsitykseni mukaan kyseessä oli Stun Spore-niminen hyökkäys, jonka oli tarkoitus halvaannuttaa vastustaja. Se ei toki aina tehonnut, mutta oliko itiöiden sitten tarkoitus upota kohteen ihoon ja kadota tyystin?

Karppi jatkoi hyökkäystään, siis Soran puskemista, eikä Sora jäänyt katselemaan sen yrityksiä. Karpin hyökätessä uudestaan, Sora näykkäisi sitä sen viiksistä – kyllä vain, karpilla oli hailakan vaaleanpunaiset viikset.
”K-Karp!” Karppi murahti ja putosi loiskahtaen veteen.
”Hyvä, Sora”, kehuin perhosta. ”Ehkä se oppii tuosta.”
Vaan, kun ei. Karppi oli näyttänyt ottaneen elämän tehtäväkseen kimppuumme hyökkäilyn – vaikkei se juuri muuta osannut kuin puskea. Tähän iskuun Sora vastasi samanlaisella iskulla, mutta osuessaan karppiin, perhonen sylkikin suustaan tahmeaa valkoista rihmaa ja kiesi sitä karpin ympärille pistäen sen niin mukavaan pakettiin, ettei karppi päässyt liikauttamaan eväänsäkään. Se jäi veden pinnalle kellumaan rihmapaketissa.

Jokin osui minua kipeästi päähän, jokin joka oli tullut paatin suunnalta, käännyin katsomaan siihen suuntaan oikein vihaisesti, sillä minä en arvostanut maalitauluksi joutumista.
”Pyydystä se tuohon!” Kai huusi. Katsoin hämmästyneesti veden pinnalle tipahtanutta esinettä, poképallohan se oli. No jos tuo oli Kain yritys napata tuo karppi, se oli varsin huono, kun osuikin ihan väärään tyyppiin. Poimin kuitenkin meren vihreän pallon veden pinnalta ja katsoin rihmapaketissa murisevaa karppia. Ei kai sitä voisi tuohonkaan jättää.

Niinpä heitin sitä poképallolla ja olin melko varma siitä, ettei mokoma suostuisi jäämään sinne. Mutta olin näköjään väärässä, sillä pyörittyään veden pinnassa kolmisen kertaa, pallo jäi paikoilleen kellumaan.
”Sora, viitsitkö tehdä String shotin?” Kyselin perhoselta ja se nyökäytti päätään. Sora sylkäisi suustaan valkeaa rihmaa ja sai sen avulla kalastettua poképallon vedestä.
”Viepä se nyt paattiin, ja pudota tuon nyhverön päähän”, minä neuvoin. Sora katsoi minua hetken kummeksuen mutta lähti sitten pallo rihmassaan tukevasti roikkuen.

Paatille päästyäni Stalkkeri-Eiji heitti veteen jonkin, etäisesti koin syömää pelastusrengasta muistuttavan esineen ja käski minun tarttua siihen. Katsoin poikaa pitkään, luuliko hän tosiaankin minun tarttuvan tuohon? Jos vesi olisi ollut lämpimämpää, olisin jäänyt mulkoilemaan rengasta pidempään, mutta koska minulla alkoi olla vilu en voinut jäädä siihen pitkäksi aikaa, joten annoin mokoman stalkkerin hinata itseni takaisin veneeseen. Juuri parahiksi Sora sattui vielä pudottamaan kantamansa poképallon nyhverö Kain päähän, mikä tuntui varsin oikeuden mukaiselta. Pallon kolahtaessa kannelle, vaaleanpunainen karppi ilmestyi siihen sätkimään ja mulkoili kaikkia kannella olevia vihaisesti. Se kaiketi oletti pääsevänsä helposti karkuun porskuttamalla tarpeeksi lähelle paatin reunaa, joten karppi yritti loikata reunan yli, mutta loikkaus ei ollut tarpeeksi korkea, sillä karppi päätyi jotenkin sopivasti syliini sätkimään. Otin karpin ympäriltä tukevan otteen ja kuskasin kalan Kain nähtäväksi. Hänhän tämän oli halunnut pyydystääkin.

”Tässä se nyt olisi”, sanoin hänelle.
”Kas, vaaleanpunainen Magikarp”, Kai ihmetteli ja kumartui lähemmäs, tutkiakseen saaliin. ”Se todellakin on Magikarp ja vielä vaaleanpunainen.”
”Yleensä Magikarpit ovat shiny-väritteisinä keltaisia”, Stalkkeri-Eiji kiirehti kertomaan, ennen kuin ehdin kysyäkään mitään.
”Mikäköhän on aiheuttanut tällaisen värityksen?” Kai pohti. ”Olisiko se altistunut jollekin kemikaalille?”
”Ken tietää”, minä huokaisin. ”Ota se nyt vaan.”
Mutta tähän kalastajamme pudisti päätään. ”En minä. Sinähän sen kiinni otit.”
”Mutta pallo oli sinun”, minä vastustelin, enkä voinut olla lisäämättä: ”Tosi hyvä heitto.”
”M-Minulla on niitä lisää”, Kai kiirehti sanomaan. ”Tahtoisin toki hieman tutkia tätä yksilöä, jos se suinkin sopii, mutta sinä saat kyllä pitää sen.”

Katsoin karppia suu mutrussa ja se vastasi katseeseeni matalalla murinalla.
”K-Karp!”
”Sinä taidatkin olla aika vaikea tapaus”, minä sanoin, muistellessani miten hanakasti karppi oli yrittänyt estää minua pääsemästä veneelle.
”Taidankin kutsua sinua siksi Karaiksi.”

Näin ollen karpista tuli Karai. Yksi ongelma oli poissa päiväjärjestyksestä, mutta toinen oli yhä ratkaisematta. Olimme ilmeisesti jääneet jumiin johonkin riuttaan, emmekä päässeet omin avuin liikkumaan, joten Kai meni kapteenin komeroon katsomaan saisiko yhteyden rannikkovartiostoon tai johonkin. Minä puolestani istuin alas, huopa harteillani ja Karai sylissäni. Yoru näytti itkuiselta liihottaessaan luokseni, mutta se ei tohtinut tulla istumaan tavalliselle paikalleen, olkapäälleni. Kaipa Karain matala murina pelotti sitä. Sora laskeutui korpin viereen ja siinä me odotimme, kun Eiji tarkasteli päivän kalasaalista.

Lopulta apu tuli, mutta Kai ei ollut siitä lainkaan iloinen, sillä auttajaksi paljastui Azuran isäpappa, joka astui venhoon, kuin olisi omistanut sen.
”No nuori Kai”, ukko sitten virnuili. ”Näin siinä käy, kun kokematon lähtee kaloja narraamaan.”
Kai näytti siltä kuin olisi halunnut huitaista ukkoa.
”Vai oliko tämän takana se uimareita kiusannut pokémon?” Mies kyseli sarkastisesti. Minun oli vaikea uskoa, että hän oli Azuran isä, Azuran joka ei ollut ainakaan minun nähteni pilkannut muita tällä tavoin.
”No me ainakin löysimme sen”, Kai murahti.
Siihenkös ukko nauroi ja makeasti nauroikin. ”Vai löysitte? No mikä se oli?”
”Magikarp”, Kai sanoi yksinkertaisesti.
”No mutta nuori Kai, sinun vesipokémonien asiantuntijana luulisi tietävän, etteivät Magikarpit pysty muuhun kuin uimaan virran mukana, ei niillä ole evissään tarvittavaa voimaa kiusatakseen uimareita, saati sitten leuoissaan! Eivätkä Magikarpit edes ole vaaleanpunaisia. Oletko varma, ettei kyseessä ollut vauhkoontunut Luvdisc?”
Tässä vaiheessa olin kurkkuani myöten täynnä tämän kaikkitietävän ukon kommentteja, etten voinut itselleni mitään. Viskasin Karain ukkoa kohti, ja mitäpä Karai tekikään? Se otti kiinni ukon konkkanokasta ja jäi siihen ukkoa mulkoilemaan.
”Mikäs tämä sitten on?” Minä kysyin. ”Karpin kontit sentään!”

Ukon hämmästynyt ilme oli vertaansa vailla, hänen tuijottaessaan Karaita, joka todellakin oli Magikarp ja varsin vaaleanpunainen yksilö.
”Mutta eihän…” Ukko puolustautui. ”Eihän tämä nyt voi olla…”
”Mutta kun on”, Kai ennätti sanomaan. ”Näettehän sen omin silmin?” Ja täytyy sanoa, noita sanoja lausuessaan Kai ei vaikuttanutkaan tavanomaiselta nyhveröltä, vaan varsin itsevarmalta kaverilta.

Kutsuin lopulta Karain takaisin palloonsa ja jäin tuijottamaan näkyä. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että nyhverö on nyhverö vaikka voissa paistaisi, nyhveröstä voi toki tulla jotain muuta, mutta se veisi aikaa. Kuitenkin Kai joka oli vasta muutamia päiviä sitten osoittautunut minun silmissäni nyhveröksi vailla vertaa, lateli nyt itsevarmasti kommentteja päin herra Mizunon naamaa.
”Kaissa on tyyliä vai mitä?” Stalkkeri-Eiji virnuili.
”Ai sinä olet sitä sorttia”, heitin takaisin.
”En sitä tarkoittanut”, Eiji sanoi. ”Kaikki ei vain aina ole sitä miltä ensin näyttää.”

Niin. Tuo oli totta, monessakin mielessä. Magikarpit olivat yleensä säyseitä, eivätkä ne juuri piitanneet ihmisistä, mutta Karai ei ollut lauhkea kuten lajitoverinsa, se oli aggressiivinen kuin mikä. Se oli luultavasti kiusannut kaikkia noita kalastajia ja uimareita, mutta kukaan ei tiennyt miksi. Herra Mizuno tuskin uskoikaan väitettä.
”Ei sitä tarvitsekaan uskoa”, Kai töksäytti. ”Saatte kuitenkin kuskata meidät täältä pois, kun olette tänne asti vaivautuneet.”

Ja niin siinä sovittiin, että herra Mizuno – halusi tai ei, saisi kuskata meidät täältä rantaan, ja palata takaisin muutaman vahvan vesipokémonin kanssa hakemaan jumiin jäänyttä paattia.

Kalasaalis lastattiin herra Mizunon moottoroituun veneeseen tämän puhistessa jotakin tämän päivän nykynuorten huonosta kasvatuksesta.

”Sen siitä saa”, minä naurahdin. Kai kuuli kommenttini ja hymyili, minäkin hymyilin vaikken nähnytkään siinä mitään ideaa. Paitsi ihan vain siksi että minusta oli hauska nähdä herra Mizuno noinkin kettuuntuneena, se oli hänelle aivan oikein.

Kommentit:

Chidori

Luku 24
Vuosien odotuksen jälkeen Karai on viimein virallisesti Miwan tiimin jäsen, mahtavaa! Tämä tapahtuma sattuikin sopivaan väliin, sillä mikä olisikaan parempi tapa esitellä murhaajakarppi kuin kirjoittaa oma versiointi Tappajahaista? Leffaa en ole itse katsonut vuosikausiin, mutta pienen briiffin jälkeen voin kuitenkin todeta, että antamasi kriteerit mukailevat elokuvan juonta ja muita elementtejä sopivissa määrin. Kuten jo hoitajakirjassa mainitsit, varpaiden näykkiminen ei todennäköisesti aiheuta tarpeeksi pelkoa, jotta tämä Tappajahai-versiointi voitaisiin laskea kauhuksi. Trilleristä tämä menee kuitenkin passelisti, sillä näykkijän identiteetti pysyi kauan mysteerinä ja karppi aiheutti toiminnallaan piinaavia tilanteita. Muistaakseni eräs nenännipistelijä-karppi esiintyi aivan ensimmäistä kertaa (joskin hyvin pienessä roolissa) luvussa 6? Olisi ollut ihan hauskaa, jos tässä luvussa Miwa olisi jossain vaiheessa maininnut verenhimoisen karpin tuntuneen etäisesti kumman tutulta. Tai sitten tästä mainittiin, mutta missasin sen!

Moni otus Miwan tiimissä vaikuttaisi tämän luvun perusteella kaipaavan pientä boostia itsetuntoon! Yoru, Odile, Rhydo, Ayame…. Toisaalta Miwa on juuri sopiva kouluttaja tämäntyyppisille pokémoneille, joiden hidasta, mutta asteittaista kehittymistä naisen matkassa on ollut mukava seurata. Yorusta ainakin tulee herttaisen selkeästi ilmi, kuinka paljon tämä välittää kouluttajastaan.


Rigel +0,5lvl +2op, Splinter +0,25lvl +2op, Karai +4lvl +2op, Yoru +3lvl +4op, Sora +2lvl +1op, Rhydo +2op, Candy +0,25lvl +2op, Luna +8op. Rahaa 3x100pd:tä, eli yhteensä 300pd:tä. Lisäksi Karai, Yoru ja Sora saavat eniten esiintyneinä edellä mainittujen palkkioiden päälle yhden extratason sekä oppivat valintasi mukaan joko satunnaisen pimeys- tai sähkötyypin iskun. Bonuspalkkiona vielä kaksi hedelmätorin marjaa, ilmoittele valintasi. Yorun Easter Eggistä paljastuu kruunu-päähineproppi. Luna löytää magost-marjan!