Aurora #23 > Epäluuloja ja ihmettelyä

Tarina kirjoitettiin alun perin Toukokesäkuussa 2017.

Ayame

Päähän sattui. Masuun sattui. Kyllä se tästä, niin minä ajattelin. Tällaista toisinaan sattuu kisojen jälkeen. Jännityksestä se johtuu, Amber usein sanoi. Minun kaunis kouluttajani! Hänestä pitää tulla Soidan ykköskoordinaattori, hän on niin kaunis ja lahjakas! Minä autan häntä, varmasti autan!

”Ei sinusta ole siihen, Clementine”, Amberin ääni kuiskasi. ”Sinä olet liian kömpelö ja hidas, ettet ikinä pysy vauhdissamme. Tyrit vain.”
”Ei se ole totta, Amber!” Minä huusin ruskeatukkaisen tytön selälle. ”Minä treenaan kovasti, että sitten jonakin päivänä..!”
”Siksi me emme voi ottaa sinua mukaan”, tyttö sanoi hän pysähtyi ja katsoi minuun hartiansa ylitse. Hän hymyili. Sitten hän lähti kävelemään pois. Pois pimeyteen.
”Amber odota!” Minä huusin hänen peräänsä. ”Älä jätä! Minä lupaan yrittää! Minä…!”

Silmäni avautuivat. Ne katsoivat likaiseen kattoon, joka oli varmaan joskus ollut valkoinen mutta nyt se oli likaisen harmaa.
”Missä..?” Kysyin itseltäni, sillä ei Amber tällaista yösijaa olisi kelpuuttanut. Ei ikinä.  Makasin lattialla, korissa joidenkin ummehtuneelta haisevien kuluneiden pyyhkeiden päällä.

Mitä ihmettä?

Olin huoneessa. Huoneessa oli muitakin. Mutta yksikään niistä ei ollut edes huomannut minun olevan hereillä. Huone oli varsin pieni, keskellä sitä oli kulunut ja koin syömä punainen sohva, jolla torkkui ihminen. Masunsa päällä tuolla oli pieni Purrloin. Purrloin kehräsi.

Hei, hetkinen!

Muistikuvat palailivat mieleeni, muistin miten kaaduin kisoissa, Amber oli siitä tosi vihainen ja vei minut takaisin takahuoneeseen lepäämään. Sitten Amber lähti ja minä jäin lepäämään. Huoneen ohi rynnisti äidistään eksynyt Purrloin. Purrloin taivutti minut auttamaan sen äidin etsimisessä. Suostuin koska eihän pentua nyt voinut yksinkään jättää. Pian seuraamme liittyi muuan Zorua, sitten minut johdatettiin kellariin. Olin tosi typerä, kun en tajunnut mitä ne yrittivät. Minä kävelin ansaan niin kuin idiootti.

Miksi minä olin täällä?

Miksi minut oli viety rakkaan Amberini luota? Miksi? Miksi ne eivät vieneet Belossomia, sehän oli paljon taitavampi kuin minä! Olisivat vieneet sen eivätkä minua! Katselin hetken ympärilleni. Myös se Zoruan kutale oli täällä, nukkui mokoma, takan edessä. Mutta pokémonit harvemmin tekevät pahoja, ilman kouluttajan käskyä. Villipokémonit ovat tietenkin asia erikseen, mutta Purrloin ja Zorua eivät varmasti olleet mitään villipokémoneja!

Siispä tämän täytyi johtua kouluttajasta!

Toisin sanoen, Purrloinin äidistä eli tuosta tytöstä, jonka masun päällä kissa kehräsi. Eiköhän tuo ihminen vain viekin minut takaisin Amberin luo, jos satutan sitä hiukan..

Niinpä nousin varovasti jalkojeni varaan. Näköjään kipeä jalka oli saanut nukkuessani kääreen, mutta eipä tuo tuntunut paljoa auttavan. Liikuin hitaasti kohti sohvaa, päätin kiertää sen taakse ja hyökätä hökötyksen takaa, niin ettei kukaan näkisi. Edes tuo nukkuva ihmistyttö ei huomaisi mitään ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Sitten se säikähtäisi niin, että veisi minut takuulla anteeksipyynnön kera Amberin luo!

Piti kiivetä sohvan selkää pitkin, mahtoivatkohan kynteni riittää moiseen? Mutta en ehtinyt selvittää sitä, sillä jokin punamusta syöksyi kimppuuni, en nähnyt mistä se tuli mutta se pyyhkäisi minut nopeasti pois sohvan luota.
”Älä edes yritä”, terhakka ääni sanoi uhkaavasti. ”Tiedän kyllä mitä ajattelit tekeväsi.”
Kompuroin hetken lattialla, kunnes tajusin nostaa katseeni ylös. Sohvan nojan päälle oli laskeutunut Fletchinder.
”Yritit käydä Miwan kimppuun”, se jatkoi. ”Katsoit häntä tosi murhaavasti ja vielä luulit ettei kukaan täällä huomaisi!”
”Kyllä tuon askeleet kuuluu helposti, luutkin oikein narskuvat!” Sanoi toinen ääni. Muuan Nidorino tepasteli sohvan ympäri ja katsoi minua uhkaavasti. ”Jotenkin toivoinkin että yrität jotain hölmöä.”
”Älä jaksa Rinkeli, minä äkkäsin sen ensin!” Fletchinder huudahti.
”Vain unissas, linnunraato”, Nidorino heitti takaisin. ”Äläkä kutsu mua rinkeliksi, tai löydät itsesi orren väärälä puolelta joku aamu!”
”Ikään kuin sinä sinne yltäisit”, Fletchinder ilkkui.
”M-Miksi te tappelette?” Arka pikkuinen ääni kysyi. Sohvan kulman takaa kurkki pieni pörheäturkkinen Eevee, johon Amber olisi takuulla ihastunut sen kimaltavan hopeisen turkin ja suurten pinkkien silmien takia.
”Ei saa tapella!” Eevee sanoi. ”Isoveli Rigel ei saa haastaa riitaa!”
”En mä mitään riitaa haasta”, Nidorino sanoi. ”Splinterhän tässä isottelee.”
”Miksi te tappelette?” Pieni Eevee kysyi.
”Koska Rinkeli tappelee”, Fletchinder vastasi.
”Sulje nokkasi niin kauan kun sulla vielä on sellainen!” Nidorino ärähti. Eivät nuo muuta huomanneet kuin toisensa, tappelivat kuin vanha aviopari konsanaan. Eivät ne huomaisi ainakaan ajoissa, jos…

Näinpä näin.

Nuo olivat niin kiireisiä riitelemään, etteivät ne edes huomanneet, kun lähdin. Hiivin sohvan takaa sohvan eteen. Kaipa tämäkin kävisi, eihän tämä varas huomaisi silloinkaan mitään, varas nimittäin nukkui. Voisin käydä varkaan kimppuun ja niin minun pitikin tehdä. Tahdon takaisin Amberin luo! Niinpä päätin ryhtyä heti tuumasta toimeen, hiivin nopeasti, Pursuitia käyttäen varkaan lähelle, valmistauduin hyökkäämään nukkuvan tytön kimppuun Sonic Boomilla mutta sitten…

”Älä luulekaan, raukka!” Jokin osui minuun ilmasta käsin varsin nopeasti ja tönäisi minut voimakkaasti kauemmas nukkujasta. Mätkähdin kipeästi lattialle. Kylkiin sattui, niin että teki mieli huutaa. Mutta minähän en antaisi näille sitä iloa, että kuulisivat tuskan huutoni, en! Katsoin murhaavasti Fletchinderiä, eikö se tajunnut, että vesi-tyypin pokémonina minulla oli etulyönti asema?
”Sinä olet tuli-tyyppiä”, minä sanoin voiton varmana. ”Yksi Aqua Jet tekee sinusta selvää jälkeä!”
”Minäpä en ole niin hidas, että antaisin mokoman osua itseeni”, Fletchinder naurahti pilkallisesti.

Sehän nähdään!

Olin taatusti nopeampi kuin tuo ruma lintu! Näyttäisin sille kuka täällä määrää! Minä olin vahva, sillä Amber oli opettanut minulle monia hienoja iskuja. Vaikka tämän iskun olinkin oppinut ihan itse. Nousin seisomaan ja mulkoilin pahan ilman lintua. Minä voittaisin sen! Ponkaisin ylös lattialta, veden ympäröimänä, olin lukinnut kohteeni mutta yhtäkkiä – juuri kun olin osumassa siihen, se mokoma väistikin viime hetkellä. Ja sitten minä putosin maahan, enkä enää päässyt ylös, sillä se äskeinen Nidorino oli astunut päälleni ja sohi nyt kurkkuani sarvellaan.
”Mutta mäpä en ole mikään tuli-tyyppi”, se ärähti. ”Eivätkä sun hölmöt vesi-tyypin iskusi mua pelota!”
”Mitä ihmettä te melskaatte?” Joku kysyi. Joku oli se sohvalla nukkunut ihmistyttö, varas. Fletchinder lehahti varkaan olalle ja nokkaisi tätä poskelle. Ällöttävää! Että nuo viitsivätkin paapoa tuollaista varasta!
”Ei me melskata, täähän yritti hyökätä sun kimppuus, typerä tyttö!” Nidorino sanoi.
”Annahan olla, Rigel”, tyttö sanoi.
”Miwa on vähän hidas”, Nidorino murisi minulle. ”Mutta yritäkin käydä sen kimppuun toiste, heitän suhut sellaset poisonit että!”
”Sitten joudutte viemään minut pokémon centeriin ja jäätte kiinni”, minä murahdin.
”Emme välttämättä”, Fletchinder sanoi. ”Kyllähän meiltä lääkkeitä löytyy.”
”Rigel”, tyttö-varas sanoi, tällä kertaa hyvin käskevästi. Nidorino murahti ja perääntyi varkaan viereen. Varas puolestaan kumartui katsomaan minua. Murisin varkaalle, minä en olisi niin kuin nämä muut, jotka tekivät konnuuksia tämän ihmisen käskystä. Tytön hymy ei pystynyt hämäämään minua.
”Miten sinä jaksat, Ayame?” Tyttö kyseli.

Ayame? Kuka ihmeen Ayame?! Minun nimeni on Clementine!

Murisin tytölle, mutta tietenkin se Rigel-niminen Nidorino asettui puolustamaan tyttöä – myös muristen kuinkas muutenkaan. Varas ojensi kättään minua kohti – varmaan silittääkseen kaunista oranssia turkkiani tai tehdäkseen jotenkin muuten tuttavuutta kanssani.

Turha luulo!

Purin tytön sormia niin kovaa kuin jaksoin. Tyttö irvisti kivusta mutta se oli hänelle ihan oikein! Mitäs itse vei minut Amberin luota! Nidorino murahti mutta se oli tytön olalla istuva Fletchinder, joka työnsi minut kauemmas, joka sai otteeni irtoamaan. Se käytti varmaan Quick Attackiä.
”Antakaa olla”, tyttö sanoi. ”Ayame on muutenkin huonossa kunnossa, annetaan sen levätä rauhassa.”

Mahaan sattui. Minulla oli nälkä. Milloin olinkaan syönyt viimeksi? En muistanut, en. Olisiko ennen kisoja? Ei, ei minulle ikinä maistunut ruoka ennen kisoja, ei. Ehkäpä eilen illalla? Niin. Silloin Belle oli ollut vaikeimmalla tuulellaan. Ei halunnut syödä samaan aikaan kanssani, koska pelkäsi, että sen hieno tiara sotkeutuisi. Tiara, joka oli juuri nyt nukkuvan Purrloinin päässä.

Loppujen lopuksi minulle ei jäänyt paljon vaihtoehtoja. Päätin käpertyä takaisin nukkumapaikkaani ja pohti keinoja paeta täältä.  Nukkumapaikkani haisi, mutta ainakin se oli sijoitettu vanhan lämpöpatterin viereen, lämpöä ainakin piisasi.

Ovi kävi. Nostin kiireesti pääni ja tähyilin ympärilleni. Ovea ei näkynyt, mutta kuulin askelia, oviaukolla ei ollut ovea, joten oletin sen olevan käytävän päässä. Pian sisään saapasteli vaaleatukkainen poika. Tullessaan poika toi mukanaan lautasellinen tuoretta kalaa – Peacockin torilta ostettua varmaan. Lautanen laskettiin korini viereen, ne kai olettivat minun syövän sen. Mutta minä en takuulla söisi, en ennen kuin olisin taas Amberin luona.

Sitten poika meni ja istui varastytön viereen koinsyömälle sohvalle.
”Hyvin tehty”, poika sanoi. ”Puhuin pomon kanssa ja hän kuulosti tyytyväiseltä.”
”Entäs sitten?” Varastyttö tokaisi.
”En väitä, ettetkö olisi ollut hilkulla jäädä kiinni, mutta pääasia on, että onnistuit tehtävässäsi”, poika jatkoi. ”Pomo haluaa, että tuot Buizelin Marble Cityyn näytille.”
”Vai niin”, tyttö vastasi.
”Mutta olisi typerää lähteä kaupungista nyt”, poika lisäsi. ”Buizelin varkaus aiheutti niin paljon kohua, että sinun on parasta pitää hyvin matalaa profiilia, Miwa.”
”Selvä juttu”, tyttö tokaisi. ”Koska voin lähteä täältä? Trix, Yoru ja Ilse pitää saada pokémon centeriin.”
”Minä voin viedä ne”, poika tarjoutui, mutta varastyttö tai tyttövaras vain tuhahti:
”Sehän vasta olisikin epäilyttävää.”

Sitten avattiin televisio, sellainen vanha painava televisio, joka nökötti sohvaa vastapäätä. Uutiset tulivat. Uutisten suurin aihe oli tietenkin koordinaattorikisat. Mahdoimmekohan voittaa?
Ei siitä sanottu mitään. Ne kuvasivat toki Peacockin koreaa kisahallia. Kisahallin edessä seisoi naispuolinen toimittaja mikki kädessään.
”Peacock Cityn koordinaattorikisat saatiin tänään päätökseen,” toimittaja aloitti. ”Cool-kategoriassa parhaiten pärjäsi paikallinen koordinaattori Azura Mizuno Kajsa-Chatotillaan. Tough-kategorian puolestaan vai kotiin Coral Islandilta kotoisin oleva Aiden Eastway yhdessä Rocky-nimisen Larvitarin kanssa.”
Sitten kuvaan astui Amber, minun kuvan kaunis kouluttajani, Amber. Hänellä oli yhä kukkia tummanruskeissa hiuksissaan, ja yhä hänellä oli yllään hihaton toppi ja pitkä hame, niin kuin viimeksi kun olin nähnyt hänet.
Amberin vieressä patsasteli lihava ja kalju paikallistoimittaja, joka paasasi, ei vaan pikemminkin vaahtosi jo arvatenkin katoamisestani.
”Tänään meitä Peacockin koordinaattorikisojen osallistujia ja niin ikään katsojia kuin paikallisiakin on kuohuttanut törkeä rikos, joka sattui koordinaattorikisojen ollessa käynnissä.” Sitten hän taputti Amberia olalle. Amber ei oikein tykännyt siitä, että muut koskettelivat, joten tietenkin hän ravisti miehen hikisen käden olaltaan.
”Koordinaattori Amber vei rakkaan Clementine-Buizelinsa lepäämään vetovoimakierroksen päätyttyä takahuoneeseen, jossa ei sillä hetkellä ollut muita.”
”N-Niin”, Amber niiskutti. Minun Amberini itki! ”C-Clementine o-o-oli väsynyt t-tehtyään niin hyvää työtä vetovoimakierroksella, joten p-pää-t-tin viedä sen lepäämään. Mutta kun tulin t-t-takaisin se oli poissa! Paikalta oli myös viety Bellossomini rakas tiara!”
Sitten kuvaan astui Belle, joka näytti enemmän vihaiselta kuin surulliselta. Se seisoi Amberin vieressä silmät tuikeina ja kädet puuskassa. Tuo oli Bellelle omainen mökötysasento, tuon ilmeen se aina otti, jos ei saanut pitää tai muuten hipelöidä tiaraansa.

”M-Minä vain h-haluan Clementineni takaisin!” Amber nyyhkytti. ”Palauta se heti senkin varas, tai muuten…!”
”Oi, kun pelottavaa”, tyttö sohvalta naurahti pilkallisesti.
”Kuten näette, Buizelin kouluttaja on poissa tolaltaan”, toimittaja selitti katsojille. Voi minun Amberiani!
”Kisahallin vahtimestarin mukaan eräs epäillyistä on vaaleahiuksinen noin 16 vuotias…”
”Anteeksi?”  Sohvalla istuva varas älähti. ”Miten niin 16-vuotias?!”
”…tyttö, jonka nähtiin kantavan jotakin ja pakenevan huimaa vauhtia. Kyseinen henkilö vältti kuitenkin kiinnijäämisen, sillä nousi toistaiseksi tuntemattoman auton kyytiin. Poliisi etsii kuumeisesti vaaleatukkaista epäiltyä, mutta tästä ei ole vielä saatavilla minkäänlaista kuvaa.”
”Pitäisiköhän vain häipyä vähin äänin?” Varas sanoi puoliääneen.
”Sitä ne juuri odottavat”, vastasi vaaleahiuksinen poika. ”Sinuna en pitäisi kiirettä, pidä nyt vain matalaa profiilia ja odottele pari kuukautta, että kohu ehtii mennä ohi…”
”Pari kuukautta?” Varas toisti epäuskoisena.
”Niin, vietä kesä täällä. Hanki kesän loputtua uusi salimerkki. Mutta älä vedä liikaa huomiota itseesi ennen sitä, äläkä vain vie tuota Buizelia mihinkään näkösälle ennen sitä.”
”No en minä nyt niin tyhmä ole”, varas vakuutti. ”Mutta entä jos se tarvitsee pokémon centerin hoitoa? Näet kyllä itsekin, että se on aika huonossa kunnossa.”
”Hoidetaan sitä sitten täältä käsin”, vaaleahiuksinen poika sanoi. ”Näytän miten.”
”Entäs muut? Nekin ovat väsyneitä”, tyttö totesi.
”Minä voin viedä ne pokémon centeriin puolestasi”, poika ehdotti.
”No eikö se sitten olisi epäilyttävää?” Tyttö kysyi.

Pah. Tänne minä en jäisi. Palaisin takaisin Amberin luo, vaikka mikä olisi!

Nousin vähin äänin, enkä päästänyt ääntäkään edes silloin kun otin askeleen kipeällä jalallani, vaikka se sattuikin hirveästi. Tekisin Amberin vuoksi mitä vain. Mitä vain! Päätin lähteä tutkimaan sitä suuntaa, josta tuo vaaleahiuksinen poika oli tullut. Jostainhan täytyi päästä ulos. Jos pääsisin ulos, olisin vapaa ja voisin lähteä Amberin luo!

Niin minä lähdin tutkimaan uutta vankilaani. Käytävä, josta huoneeseen pääsi, tai johon se johti, oli valaistu haaleasti. Ilma ei tuoksunut täällä sen paremmalta kuin tuossa huoneessakaan. Lisäksi käytävä oli lähes täynnä jonkin sortin purettuja hyllykköjä, jonka vuoksi se oli kovin ahdas. Sitten löytyi portaat, sen ahtaan käytävän päästä. Ja portaiden päässä taas oli ovi. Ovesta pääsisi varmasti ulos!

Mutta alimmalla portaalla nökötti joku. Joku oli minua pienempi, niin että ei kai sen siirtäminen olisi temppu eikä mikään. Kun sitten lähestyin sitä, tajusin sen olevan ruoho-tyypin Petilil, vaikkakin eri värinen kuin Petililit yleensä. Petililit tuppasivat olemaan vihreitä, mutta tuo tuossa oli ehta turkoosi.
”Minä en menisi sinne”, se sanoi hennolla äänellä.
”Minun täytyy palata Amberin luo”, sanoin tanakasti. ”Siirry!”
Mutta siihen pieni Petilil vain pudisti pyöreää sipulin päätään. ”En voi päästää sinua. Sinä et ole siinä kunnossa, että voisit etsiä yhtään ketään. Sinun jalkasihan on kipeä?”
”Ei se haittaa!” Tiuskaisin.
”Olet myös niin laiha, että kylkiluusi paistavat turkkisi läpi”, Petilil jatkoi. ”Jos minulta kysytään, sinun ei kannattaisi palata sellaisen kouluttajan luo, joka päästää sinut tuollaiseen kuntoon.”
”Et sinä siitä mitään tiedä!” Ärjäisin ja iskin Petililiä sellaisella iskulla, jonka tiesin varmasti tekevän kipeää. Isku oli nimeltään Ice Beam, ja sitä eivät tuollaiset ruoho-tyypin edustajat kestäneet. Ja minun iskuni osui, mutta Petilil ei silti siirtynyt paikaltaan. Se tietenkin äännähti, tekihän isku varmasti kipeää, mutta sen jälkeen Petilil otti ja niiasi – hyvin kauniisti vielä. Se alkoi hehkua lämpimän keltaista valoa ja nyökäytti sitten somasti päätään.

Pirun Synthesis…

”Oletko sinäkin ollut joskus esiintymisalalla?” Murahdin.
”Olen kyllä”, Petilil vastasi tyynesti. ”Mutta en usko, että olemme tavanneet.”
”Minun nimeni on Clementine”, en edes tiedä, miksi menin kertomaan nimeni tuolle. Ikään kuin auttaisi, että sekin oli joskus kuulunut jollekin koordinaattorille. Mutta toisaalta…
”Ei ole”, Petilil vastasi tyynesti. ”Sinun nimesi on nyt Ayame. Minusta se on nätimpi nimi kuin Clementine.”
”Varastiko hän sinutkin?” Minä tahdoin tietää.
”Oi, ei toki”, Petilil sanoi, päätään vienosti pudistaen. ”Haluatko kuulla tarinani?”
Jalkaan oli alkanut sattua, niinpä katsoin parhaaksi istuutua lattialle – vaikka se olikin likainen.

”Vielä jokin aika sitten minulla oli toinen nimi”, Petilil kertoi. ”Mary. Siksi Sakiko minua kutsui. Sakiko oli koordinaattori, joka minut aikoinaan pyydysti. Sakiko oli oikeastaan aika pinnallinen, niin kuin jotkut ihmiset tapaavat olla.” Petilil kertoi kaihoisasti. ”Sakiko tykkäsi olla puikoissa, tykkäsi siitä, että sai määrätä, ja ennen kaikkea, hän tykkäsi somista pokémoneista. Se että minä satuin olemaan shiny, varmaan auttoi asiaa.”

Niin Shinyt olivat kovin haluttuja, näöstä tai lajista huolimatta. Mitä koreampi pokémon, sen parempi – niin Amber tapasi sanoa.

”En osaa sanoa pidinkö Sakikosta koskaan. Mutta Serenasta minä pidin”, Petilil jatkoi kertomustaan.

Serena oli pikkuinen Bounsweet. Suloinen ja herkkä pikkuinen Bounsweet, josta oli tullut Mary-nimisen Petililin paras ja läheisin ystävä suloisten pokémonien tiimissä. Sakiko ei kuulemma ollut kaksinen tyyppi kouluttajana, hermostui aina kun asiat eivät menneet kuten hän olisi halunnut. Mary oli yksi näistä asioista. Se voimistui, sai siis tasoja Serenaa hitaammin, eikä sen tilastoissa – kuten ihmiset meidän kykyjämme, hyökkäystä, kestokykyä ja sen sellaista nimittävät, ollut juuri hurraamista. Mary ei oikeastaan pitänyt otteluista, ja hidaskin se oli. Sen olisi kaiketi pitänyt olla varuillaan, koska sen ystävä Serena oppi koko ajan kaikkea uutta. Mutta Mary ei halunnut kilpailla ystävänsä kanssa, se oli onnellinen Serenan menestyksen johdosta. Sitten eräänä sateisena päivänä – juuri Tangerine Cityn koordinaattorikisojen jälkeen Mary päästettiin ulos poképallostaan, kaupungin liepeille.
”Odota meitä täällä”, oli Sakiko sanonut. ”Kun tulemme takaisin, pääset taas mukaan.”
Mary tiesi, että jotain oli pielessä, niin se sanoi. Se kertoi Serenankin olleen siellä. Serenasta oli kisojen aikana kehittynyt suloinen Steenee. Siitä oli tullut kaunis, niin Petilil sanoi. Kun Sakiko käänsi Petilille selkänsä, Serena oli kuulemma kääntynyt useasti katsomaan Marya.

”Kai se ihmetteli miksen saanut tulla mukaan”, Petilil huokaisi. ”Vasta myöhemmin ymmärsin, että kaikki tapahtui siksi että Serena otti ja kehittyi. Minä opin iskuja niin hitaasti, ettei minua kannattanut säilyttää tiimissä.”

Mutta Mary ei lakannut odottamasta, niin se sanoi. Se kyllä ymmärsi, ettei Sakiko juuri piitannut siitä, mutta Mary halusi nähdä Serenan uudestaan.
”Edes vielä kerran”, Petilil huokaisi. ”Mutta he eivät ikinä palanneet. Eräänä päivänä Miwa löysi minut siitä pensaasta, jonka juurelle minut oli jätetty.”
Ihmiset olivat Petilille varsin yhden tekeviä, kaiken sen jälkeen. Niin että oli kai ihan sama, jos tyttö nimeltä Miwa ottaisi hänet mukaansa. Sitä paitsi, kävi ilmi, että Miwa tunsi Sakikon jotenkin, jotakin kautta. Sitten Marysta tuli Odile.
”Pidän Miwasta enemmän kuin Sakikosta, mutta en muuta”, Odile totesi. ”Mutta pikkuisista ja Sorasta pidän. Ja onhan Miwassakin hyvät piirteensä. Ainakin Miwan ansiosta pääsin eroon siitä kaameasta nimestä.”
”Tiedätkö miten Sakikon kävi?” Minä kysyin.
”Hän ei koskaan aikonutkaan tulla takaisin. Minä en ollut tarpeeksi hyvä pokémon hänen tiimiinsä”, Odile vastasi haikeasti. ”Näin hänet Peacockin rannalla jokin aika sitten. Enkä minä halua tavata häntä.”
”Entä Serena sitten?” Minä kysyin.
”Niin”, Odile sanoi haikeasti. ”Serenan minä haluaisin nähdä, edes kerran…”

Olin hieman kateellinen tälle Odilelle. Sillä sentään oli tiimissään joku, joka oli välittänyt miten sen kävi. Meidän tiimissämme, ei sellaista ollut. Belle ei juuri pitänyt minusta, mutta enpä minäkään juuri siitä. Muut pokémonit eivät juuri piitanneet toisistaan. Me teimme vain, kuten Amber käski. Sen me olimme hänelle velkaa, kun hän kerran huolehtikin meistä.

Sitten näin sen. En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota erään kaapin seinään kiinnitettyyn peiliin. Katsoin peiliä hämmästyneenä. Peilistä katsoi vieras Buizel. Ei kaunis oranssi ja keltaturkkinen saukko, vaan jokin ihan muunlainen Buizel. Tällä Buizelilla oli outo vaaleanvioletti turkki. Avasin suuni hämmästyneenä, ja niin teki myös kuvajaisen outo Buizel. Kohottaessani vasenta eturaajaani, myös kuvajaisen kumman värinen Buizel teki samoin.
”Mitä ihm..” Älähdin ja nousin seisomaan. Minun oli välttämättä vilkaistava peiliä ja sen kummallista kuvajaista. Niin menin ja katsoin. Painoin pääni vasten peilin viileää pintaa ja katsoin kuvajaisesta heijastuvaa Buizelia, jolla oli outo violetti turkki.

Räpyttelin hämmästyneenä silmiäni, ja niin teki myös kuvajainen. Miksi matkit minua senkin outolintu? Sinulla on outo violetti turkki, toisin kuin minulla – jolla on normaali, kaunis ja kiiltävä oranssi turkki…

Sitten tulin katsoneeni alas, tulin katsoneeksi itseäni. Kaunis oranssi värini oli tipotiessään. Sitä ei enää ollut. Oli vain tuo outo violetti. Kuvajaisen outolintu oli… oli…

”Mitä minulle on tapahtunut?!” Parahdin lujaan ääneen. ”Tämä en voi olla minä!”

Ne olivat menneet ja muuttaneet minut, jolla oli ennen niin kaunis oranssi turkki!

Luna

Raotin silmiäni. En oikein muistanut. Mitäkö? En yhtään mitään. En sitä, missä olin ja miksi olin. Tai sitä että mistä olin tullut. Sitten näin jonkin pinkin yläpuolellani, melkein kiinni kasvoissani.
”Huuuuuiiiii!” Huusin pelästyneenä.
”Huuuuiiiii!” Huusi myös joku toinen ja pinkki perääntyi kasvojen etäisyydeltäni. Se peruutti huimaa vauhtia, kunnes tajusin, ettei se, joka oli äsken ollut liian liki kasvojani edes ollut pinkki, vaan hopeinen pieni, karvainen ja pitkäkorvainen otus, eikä juuri itseäni isompi.
Nyt sen korvat olivat lurpahtaneet molemmin puolin sen karvaisia kasvoja.
”Anteeksi, kovasti”, se sanoi pahoittelevalla äänellä. ”Ei ollut tarkoitus pelästyttää, odottelin vain, että heräisit.”
”Miksi?” Minä puolestani kysyin.
”Jotta voitaisiin leikkiä yhdessä”, karvapallo sanoi. ”Minun nimi on Candy, mikä sinun nimi on?”
Tuohon en osannut sanoa mitään. Tiesin toki, että nimi oli se juttu, joksi sinua kutsuttiin mutta en tiennyt oliko minulla nimeä. Katsoin hieman avuttomasti Candyä, joka tuntui ymmärtävän melko pian mistä kiikasti.
”Eikö sinulla ole?” Se kysyi ja minä pudistin päätäni.

Niin, olin melko varma, ettei minulla ollut nimeä.

Candy katsoi minua miettiväisenä. Sitten se tähyili hetken ympärilleen.
”Minä sain nimeni ihmiseltä, mutta nyt se ihminen on kadonnut jonnekin”, Candy selitti.
”Miwa meni hakemaan sitä sekopäätä”, ääni naureskeli. Säikähdin hieman, sillä ääni kuului suoraan yläpuoleltani – mutta kun katsoin sinne, siellä ei ollutkaan ketään.
”Täällä näin!” Ääni huikkasi. Mutta siellä ei vieläkään näkynyt ketään.
”Kummallista”, minä tuumasin, kunnes jokin nykäisi minua hännästä ”Huiiiii!”
Sitten jokin räsähti. Niin kävi aika usein, kun säikyin, ne olivat nämä minun poskeni. Niistä tuli joskus sähköä ulos. Olin varmaan taas satuttanut jotakuta sähköiskullani. Miksi minun piti aina tehdä niin?
”Ihihihii!” Tuo joku kuitenkin nauroi ja näytti minulle kieltä hattunsa alta.
”Se oli aika hyvä sähköisku, lumipallo!” Se sanoi.
”E-Eikö sinuun sattunut?” Kyselin ihmeissäni.
”Ei, ei!” Hattupäinen… öh, pää vakuutteli. ”Sinä olet vielä niin pieni, etteivät sinun iskusi ole kamalan voimakkaita!”
”Ai”, totesin hiljaa. ”No sehän on sitten vain hyvä!”
”Te juttelitte täällä leikeistä!” Pää-pokémon jatkoi. ”Pääsenkö minäkin mukaan? Leikkisin Ilsen kanssa, mutta se näyttää nukkuvan.”
Sanojensa päätteeksi pää-pokémon viittasi, kuinkas muutenkaan kuin juurikin päällään, kauempana nukkuvaan violettiin pokémoniin.
”Kyllähän se käy, eikö käykin?” Karvapallomainen pokémon, jolla oli pinkit silmät, kysyi minulta.
”Ei minulla ole mitään sitä vastaan”, vastasin. Eikö olisikin mukavaa, jos olisi monta leikkikaveria?

Niin me sitten leikimme. Leikimme jotakin leikkiä, jossa loikimme toistemme yli. Pää-pokémon, joka kertoi olevansa kummitus-tyypin Shuppet ja nimeltään Lolita, ei tietenkään hyppinyt, vaan leijui, sillä kun ei näyttänyt olevan jalkoja. Aika hassua!

Minä tykkäsin leikistä. Candy oli tosi ketterä, vaikka se aluksi kompuroikin korviini. Mutta Candy ei ollut surullinen, vaan hymyili hieman nolona. Minulla oli niin lyhyet ja pienet jalat, että kompuroin koko ajan Candyn selkään – vaikkei se siitä valittanut. Lolita ei kompuroinut ollenkaan, eihän sillä edes tainnut olla jalkoja, jotka kompuroisivat.
”Lolita, sinä fuskaat!” Candy totesi yhdessä välissä. ”Ethän sinä edes hypi, ilmestyt vain jostakin.”
”Se onkin etu kummitustyyppinä olemisessa!” Lolita naureskeli. ”Sitä paitsi, ettehän te edes näe hypinkö vai en.”
”Mutta eihän sinulla näy olevan jalkoja”, sanoin hiljaa.
”Mistä te tiedätte, onko minulla jalkoja?” Lolita virnuili. ”Ettehän te näe niitä!”
”Totta”, sanoin mietteliäänä.
”Yritätkö sinä Lolita jujuttaa meitä?” Candy puolestaan kysyi.
”Eeeen tietenkään”, Lolita virnisti.
Candy katsoi minuun arvioivasti ja totesi: ”Minusta tuntuu, että Lolita pelleilee.”
”Niin minustakin”, vastasin hiljaa.
”Että minäkö muka pelleilisin?” Lolita tuhahti mutta purskahti sitten nauruun. Minäkin nauroin, ja Candy. Oli mukavaa, kun oli kavereita!

Mutta olimmeko me kavereita, vai kuvittelinko minä vain?

”Auts!” Candy huudahti yhtäkkiä. Tajusin äkkiä, että koska karvapallo oli seisonut vieressäni ja saanut minulta sähköiskun. Joskus kävi niin, kun innostuin. Jakelin välillä sähkötällejä vahingossa.
”A-Anteeksi”, sanoin hiljaa ja katsoin maahan. ”En minä tarkoittanut…”
”Ei se mitään”, Candy sanoi iloisesti. Se taputti selkääni tassullaan. ”Yllätyin vain vähän!”
”Tule tuolla ovat isoveli Rigel ja Rhydo-setä!” Candy jatkoi samaan syssyyn. ”Mennään kysymään, missä Miwa on!”

Candy pyrähti juoksuun ja minä seurasin. Lolitan ei tarvinnut edes juosta, se vain otti ja ilmestyi paikalle, ehdittyämme kahden suhteellisen ison pokémonin luo. Se jota Candy nimitti isoveli Rigeliksi, oli kauhean piikkinen ja huonotuulisen näköinen. Sen seurassa oleva harmaa pokémon oli kai sitten Rhydo-setä.
”Isoveli Rigel! Isoveli Rigel!” Candy huusi jo ennen kuin oli edes ehtinyt piikkisen pokémonin luo.
”Mä sun veljes ole”, pokémon murahti.
”Missä Miwa on?” Candy kyseli.
”Se lähti hakemaan sitä Buizelia takaisin tuolta käytävältä”, Piikkinen sanoi.
”Se Buizel sai hermoromahduksen”, Lolita tirskui. ”Kun tajusi että sen väri oli muutettu.”
”En tajua mitä hauskaa siinä on”, harmaa pokémon totesi hiljaa.
”Sillä on vielä enemmän negatiivisia tunteita kuin Miwalla!” Lolita naureskeli. ”Eikä se edes itse tiedä sitä!” Sen sanottuaan Lolita vain otti ja katosi.
”Minne se meni?” Minä kysyin.
”Kuka tietää”, harmaa pokémon vastasi.
”Mitä se sanoi negatiivisista tunteista?” Minä kysyin.
”Ai, Shuppetit tykkäävät niistä”, harmaa pokémon selitti. ”Ne käyttävät negatiivisia tunteita voimistuakseen.”
”Ai”, vastasin.

Kummallista!

Sitten särisevä ääni taas alkoi. Se tuli minun poskistani, enkä tykännyt siitä yhtään. En halunnut antaa kenellekään sähköisiä tällejä! Yritin perääntyä, jottei sähkötälli vain osuisi tuohon harmaaseen pokémoniin, mutten ehtinyt ajoissa.
”A-Anteeksi…” Pahoittelin jälleen kerran. Mutta harmaa pokémon vain katsoi minuun hämmentyneenä.
”Ei se oikein miltään tuntunut”, se sanoi lopulta. ”Sähkö ei oikein tunnu miltään, kun on maa-tyypin pokémon…”
”Sehän on kivaa!” Minä puolestani hihkaisin. Minä siis en voisi antaa tälle pokémonille sähköiskuja! Se oli tosi helpottavaa. Nyt ei tarvinnut olla koko ajan varpaillaan! Silkasta helpotuksesta yritin kiertää etutassut tuon pokémonin kasvojen ympärille – mutta koska sen kasvot olivat aika leveät, kun taas tassuni olivat lyhyet, en onnistunut siinä kovin hyvin. Kaikesta huolimatta painoin kipinöivän poskeni harmaan pokémonin poskea vasten ja olin siinä aikani.
”Isoveli Rigel, minä myös, minä myös!” Candy kuului huutavan.
”Ei tule kuuloonkaan, lilliputti!” Piikkinen murahti. Avasin silmäni ja katsoin mitä tapahtui. Candy siinä oli painautunut mukavasti vasten Piikkisen kylkeä.
”Hei, lopeta toi!” Piikkinen murisi. ”Toi on tosi noloa!”
”Miksi muka?” Candy tiedusteli.

Sitten joku tuli, astui sisään huoneeseen. Tulija oli ihminen, joka kantoi mukanaan violettia saukkoa. Ihminen laski saukon pehmustettuun koriin, johon hän sitten peitteli pokémonin. Mukana oli myös jonkin sortin ruoho, joka jäi päivystämään korin viereen.
”Miwa tuli!” Candy hihkaisi. ”Tule mennään!”
Mutta nyt minua rupesi vierastamaan. Mitä jos ihminen ei tykkäisikään minusta? Mitä jos ihminen olisikin häijy ilkiö?
”Tule nyt!” Candy kehotti mennessään. Siinä vaiheessa, kun lähdin lähestymään ihmistä, Candy otti jo vastaan rapsutuksia.

Mutta ihminen ei sitten vastannutkaan kuvaani häijystä ilkiöstä. Ihminen hymyili ja nosti minut syliinsä.
”Vai ollaan sitä herätty”, hän sanoi ystävällisesti. ”Mikä on vointi?”
”I-Ihan hyvä kai”, vastasin ääni täristen, vaikka ihminen tuskin ymmärsi minua. Ihmiset eivät ymmärtäneet pokémonien puhetta – sen verran minäkin tiesin.
”Mitä ihmettä sinä Candy touhuat?” Ihminen kysyi Candyä katsoen. Se raahasi mukanaan isoa harmaata pehmolelua ja potki samalla pienempää oranssia pehmolelua.
”Rhydo-setä lainasi pehmolelunsa!” Candy kertoi minulle. ”Ja tämän pienen minä sain lahjaksi yhdeltä Vulpixilta!”
”Haluatteko te leikkiä?” Ihminen kysyi. Sitten hän laski minut Candyn viereen lattialle ja istui sitten seuraksemme. Ihminen oli näyttänyt minusta vielä hetki sitten kovin isolta, näyttikin nyt huomattavasti pienemmältä.
”Candy!” Ihminen huikkasi ja heitti oranssin pehmolelun ilmaan. Candy hyppäsi sen perään ja nappasi pehmolelunsa ilmasta suuhunsa. Sitten Candy nakkasi lelun uudelleen ilmaan ja alkoi pompotella pehmolelua, ensin pään päällä, sitten kuonon, ja sitten taas pään.
”Vauuu…” Minä huokaisin. Candy oli taitava! Osaisinpa minäkin…
”Ja nyt sinä”, ihminen sanoi ja otti kiinni harmaasta isosta pehmolelusta. En ollut oikein varma, mitä ihminen halusi minun tekevän. Tuo pehmolelu kuitenkin kiinnosti minua. Mitenkähän pehmeä se mahtoi olla? Minä en kyllä jaksaisi pompottaa tuota pääni päällä, sehän oli paljon isompikin kuin minä! Mutta mitenkä pehmeä se olisi? Pitihän sitä kokeilla! Niinpä juoksin kohti pehmolelua, ja törmäsin siihen. Se oli pehmoinen ja lämmin… ja se muistutti minua jostakin, vaiko jostakusta? Kenestäköhän?

En tiedä…

Mutta tämä pehmolelu oli joka tapauksessa pehmeä. Niin pehmeä että minä juoksin sitä vasten vielä muutaman kerran, ihminen nauroi. Sitten otin pehmolelua sen toisesta eturaajasta kiinni, ja kiskaisin sitä varovasti itseäni kohti. Halusin nähdä, mitä ihminen tekisi. Ihminen otti kiinni pehmolelun toisesta eturaajasta ja vetäisi pehmolelua varovasti itseään kohti. Minä tein hetken päästä samoin, sitten ihminen jatkoi, ja minä sen jälkeen. Leikimme vetoleikkiä hetken ja minä katselin ihmistä pehmolelun takaa. Ei tuo ihminen ainakaan näyttänyt ilkeältä.

Sitten joku tuli huoneeseen. Toinen ihminen, jolla oli vaaleammat hiukset. Tiesin ihmisistä sen verran, että tämä ihminen, jonka kanssa leikin oli tyttö ja tuo tulija oli poika. Tulijalla oli mukanaan laatikollinen punaisia marjoja ja säkin jotakin muuta.
”Toin teille ruokaa”, poika sanoi. ”Häiritsenkö minä?”
Silloin tyttö nappasi pehmolelun, ja heitti sillä poikaa suoraan naamaan. Katselin tyttöä hetken kummastuneena. Miksi se noin teki? Ehkäpä hän ei tykännyt pojasta.
”Niinkin voisi sanoa…”

Sitten me söimme. Candy, minä ja Lolita söimme niitä punaisia marjoja, kun taas muut saivat jotakin kuivan näköistä.
”Nam! Makeita!” Candy sanoi, suu täynnä marjoja, niin että osa marjojen punaisesta mehusta tuhri sen suun pielet.
”Hii, Candy on vampyyri!” Lolita hihitti. Marjat olivat hyviä, hirveän makeita ja ihmistyttö joutui poistamaan vihreät lehdet niiden päistä, jotta voisimme syödä niitä. Sitten tuli väsy.

Niin, kaikilla muilla paitsi minulla.

En saanut unta. Mielessä oli hirveästi juttuja. En muistanut mitään, tavallaan mielessä ei pitäisi olla asioita, jos ei muistaisi mitään menneestä. Sen kuuluisi olla tyhjä. Minä en muistanut kuka olin ja mistä tulin. Muistin jonkun pojan, mutta häntäkään minä en tuntenut. Minulla ei ollut edes nimeä johon palata.

Pelkäsin että herättäisin Candyn, jonka viereen olin käynyt nukkumaan, siinä piehtaroidessani, joten päätin nousta ylös. Kumpikaan ihmisistä ei ollut paikalla, syötyämme ne olivat lähteneet jonnekin. Oli pimeää, mutta jotenkin löysin tieni pimeään portaikkoon, jonka ainoa valokeila tuli melko suuresta ikkunasta. Ulkona oli pimeää, mutta taivaalla loistivat kirkkaat valot ja jokin pyöreä.
”Etkö sinäkään saa unta?” Ihmistytön ääni kysyi. Tyttö oli tullut – luullakseni yläkerran ovesta ja seisoi nyt yhden askelman minusta katsoen korkeammalla.
”Hei, mitä nuo ovat?” Minä kysyin ja osoitin taivaan pikkuisia valoja.
”Tähtiäkö sinä ihmettelet?” Tyttö kysyi. ”Vai tuota yksin möllöttävää kuuta?”

Vai niin, pyöreä juttu olikin kuu!

Sitten tyttö istuutui askelmalle ja silitti päätäni.
”Emmehän me edes ole antaneet sinulle vielä nimeä”, hän huokaisi ja katsoi sitten samaa näkymää kuin minäkin. ”Tähtiä meillä jo on, mutta haluatko olla kuu?”
”Pii, pii!” Minä nyökytin päätäni. Kuu näytti kivalta!
”Kuu siis”, tyttö naurahti. ”Luna tarkoittaa kuuta, tiesitkös sen?”
Pudistin päätäni, sillä enhän minä moista tiennyt.
”Haluatko olla Luna?” Tyttö kysyi, ja minä nyökytin päätäni. Nyt minullakin oli nimi!

Nyt minusta oli tullut kuu, Luna. Mutta kuka minä olin ennen sitä?

Tyttö nousi ja nosti minut syliinsä. Hän käveli portaat alas ja asettui sitten makaamaan sohvalle. Minä sain nukkua hänen vieressään, kuluneen peiton alla. Nojasin tytön kylkeen ja kuuntelin tämän hengitystä. Tyttö oli lämmin, niin lämmin. Niin lämmin että se muistutti minua jostakin. Jostakin hahmosta, joka oli usein istunut hännällään ja laulanut laulua, juuri ennen unen tuloa. Sekin oli ollut lämmin.

Lämmin

Kommentit:

Chidori

23>
Ristiriitaisten tunteiden sävyttämien kohtauksien lisäksi tämä oli rennosta puuhastelusta koostuva oleskeluluku, jossa päästiin tutustumaan hyvin kahteen upouuteen tiimiläiseen. Jokseenkin yllätyin, kuinka paljon Ayame välittääkään Amberista kaltoinkohtelusta huolimatta. Reppana ja surullinen hahmo, joka haluaa sinisilmäisyyttään olla mieliksi selkeästi välinpitämättömälle ja manipuloivalle henkilölle. Mielenkiintoista päästä seuraamaan, miten Ayame lähtee sopeutumaan Miwan tiimiin! Odile yritti palauttaa Buizelin maan pinnalle kertomalla entisestä omistajastaan Sakikosta. Samalla selvisi myös, miksi Odile lähti kiirehtien rannalta pari lukua (?) takaperin.

Luna taas on supersöpö vahvistus tiimin pikkuisiin! Saa nähdä, kuinka tuon hahmo tulee kehittymään jatkossa ja millaisen roolin Luna ottaa itselleen Miwan tiimissä. Pichun ja Miwan yhteiset hetket olivat tämän luvun hellyyttävimpiä kohtauksia, etenkin Lunan nimeäminen, joka herätteli ihanan nostalgisen flashbackin saagan ensimmäiseen lukuun. :’) Oikein sympaattinen tarina kaikkinensa!

Bellatrix +4op, Lolita +1lvl +1op, Luna +3lvl +3op, Candy +2lvl +3op, Ayame +2lvl +1op. Rahaa 85pd:tä. Lunan Easter Eggistä paljastuu valkoinen kukka! Mikäli muuten haluat hyötyä Exp.Sharesta, kannattaa se siirtää Lolitalta jollekin pienitasoiselle tiimiläiselle, sillä Shuppet on jo ylittänyt tiimin keskitason (ennen tarinapalkkiota ~19)….ellet siis ole näin jo tehnyt jonkin kouluttajakirjan viestin yhteydessä ja asia on vaan jäänyt minulta huomaamatta, eh.

Aurora #22 > Saukko-paran huijaus

Tarina kirjoitettiin alun perin Tammihelmikuussa 2017.

Ilse

Candy oli ymmällään, olihan se jutellut asiasta Odilelle. Odile oli meistä kaikista se hyveellisin, sen verran minäkin tiesin. Odile oli kyllä kiltti mutta vähän ujo.
”Oikein paljon ujo, jos minulta kysytään”, sanoi Trix. ”Vähän se ottaa päähän, eihän tuo ruoho tee mitään hyödyllistä.”
”Odile sanoo, että varastaminen on väärin!” Candy kitisi. ”Ettei saa varastaa.”
”Ihmiset tekevät kaikenlaista, mitä ei saisi tehdä”, Demetria totesi. Se nappasi Candyä niskavilloista ja asetteli Eeveen pennun etutassujensa väliin. ”Mutta se ei tarkoita, että ihmiset olisivat pahoja.”
”Mutta eikö ole ilkeää ottaa jotakin toisen omaa?” Candy kysyi, pinkkejä silmiään räpytellen.
”Odile on oikein selittänyt jutun juurta jaksaen”, Trix huokaisi. Mutta Demetria oli kärsivällinen, se alkoi nuolla Eeveen kimaltavaa turkkia ja selitti varsin äidillisesti:
”Joskus ilkeiltä vaikuttavat asiat saavat eri muotoja. Joskus asiat joita pidämme hyvinä paljastuvatkin pahoiksi. Sellaista on elämä.”
”Ilkeät asiat voivatkin olla hyviä ja hyvät pahoja?” Candy makusteli sanoja suussaan. ”En ymmärrä!”
”Kyllä sinä joskus tajuat”, Leafeon vakuutti.

Kummallista kyllä ei tämä juttu minun mielestäni vaikuttanut ilkeältä. Se että meidän piti varastaa, oli pahaa? Minusta se ei ollut väärin, varastaminen siis. Ei minusta tuntunut, että olimme tekemässä jotakin väärin. Sitä paitsi se valkoinen Vulpix sanoi, että pelastaisimme jonkun. Jos kerran pelastaisimme jonkun, emmekö me silloin tee hyvää? Ja oliko varastaminen oikeasti jotain tuomittavan hirveää?

Ei, ei se minusta ollut.

”Trix?” Minä kysyin. ”Onko sinusta väärin varastaa? Tai olemmeko me tekemässä väärin?”
Mustaturkkinen kettu katsahti minua ja virnisti.
”No onko se sinusta väärin?”
”Eeei”, sanoin lopulta. ”En tiedä miksi, mutta minusta ei tunnu väärältä.”
”Se on tyyppikysymys”, Zorua vastasi. ”Me olemme pimeys-tyypin pokémoneja, sinä ja minä. Ja Yoru. Ehkäpä sen vuoksi meidän ajatusmaailmamme eroaa muista.”
”Mutta Yoru ei ole puolesta eikä vastaan”, minä totesin. Sehän vain itkeä parkui melkein kaiken ajastaan.
”Yoru on vielä niin pieni”, Trix sanoi, katsoessaan takapenkillä istuskelevaa vaaleahiuksista äitiä. Yoru istui äidin olalla ja värisi.
”Y-Yorun on pakko yrittää”, korppi raakkui hiljaa.
”Mutta syystä tai toisesta se tykkää Miwasta, ja minusta näyttää siltä, että se yrittää parhaansa Miwan takia.”

Niin. Jos Yoru ei yritä äidille voi käydä hassusti. Vaikka kyllä kai äiti pärjää.

Sitten äiti otti kaikki muut takaisin poképalloihinsa paitsi minut ja Trixin. Candyä ei otettu mukaan eikä Splinteriä.
”Nytkö mennään?” Minä kysyin. Tiesin ettei äiti ihan ymmärtänyt minua, mutta hän nyökkäsi.

Hii, nyt se alkaa!

Minua vähän jännitti ja vatsaa kouraisi, mutta Trix hymyili minulle rohkaisevasti.
”Tiedättehän nyt varmasti tehtävänne?” Äiti kysyi, kun vielä istuimme vaaleahiuksisen sedän autossa.
”Tiedetään!” Trix sanoi. ”Me livahdetaan takahuoneeseen ja huijataan Buizel seuraamaan!”
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi. ”Pitäkää huolta, ettei teitä nähdä.”
”Yritetään kyllä parhaamme”, Trix vakuutteli ja pökkäisi päällään äidin polvea. ”Mutta ei meistä näkymättömiä voi tulla.”
”Ehkä olisi pitänyt ottaa Lita mukaan”, minä tuumasin.
”Mahtaisiko se pysyä tolkuissaan?” Trix arveli. ”Se oli vähän ulalla lähtiessämme. Siinä Trix oli kuin olikin oikeassa. En ymmärtänyt mikä Litaa vaivasi, yleensä se oli ihan kunnossa mutta tänä aamuna se vain kihersi jotakin katkerista ajatuksista.

”No niin sitten mennään”, Trix huikkasi ja loikkasi ketterästi ulos autosta.
”Olkaa varovaisia”, äiti sanoi ja silitti meitä kumpaakin päälaelta. ”Pidä huolta Ilsestä!”
”Pidän!” Kettutyttö huikkasi. Sitten mentiin. Äiti meni toiseen suuntaan kuin me ja se vaaleahiuksinen kaveri ajoi pois ja jätti meidät tänne.
”Sen on parasta tulla takaisin”, Trix mutisi. Sitten me menimme. Olkaa varovaisia, ettei teitä nähdä, oli äiti sanonut. Mutta miten kukaan voisikaan nähdä pari pientä pokémonia tässä hälinässä. Ihmisillä oli kiire, ne kävelivät eri suuntiin, eivätkä edes katsoneet alas.
”Hyvä vain”, Trix sanoi. ”Se tekee tästä helpompaa.”
”Ihmiset eivät taida olla kovin fiksuja”, minä totesin.
”Näillä on liian kiire”, Trix naurahti kuivasti. ”Hyvä meille. Tule nyt!”
Mutta minä halusin katsella ympärilleni. Se rakennus, jonne minä ja Trix hiivimme, oli iso – paljon isompi kuin se kauppa johon äiti oli kerran vienyt meidät. Hälinää oli paljon, ihmiset kävelivät sinne tänne ja ne voisivat vaikka astua päällemme.
”Voivatko ihmiset astua päällemme?” Tiedustelin asiaa.
”Eivät nuo taida huomata meitä, joten se on mahdollista”, Trix totesi. ”Mutta toisaalta se on hyvä. Meitä ei kuulukaan huomata.”
”Mutta jos joku huomaa?” Kysyin, olin hieman levoton. Vaikka minua innostikin tämä kaikki uusi ja jännä, minua myös pelotti, että kaikki menisikin myttyyn.
”Sitten minä hoidan sen”, Zorua virnisti. ”Jostain syystä pulppuan voimaa. Kai se on pian aika.”
”Mikä aika?” Minä kysyin hämilläni. Kuolisiko Trix? Sattuiko sitä masuun?
”Taidanpa kehittyä pian. Siltä tuntuu”, Zorua virnisti.
”Ai niin kuin Winona?”

Niin, Winona joka oli ennen ollut pikkuinen Purrloin, kuten minäkin oli kasvanut isoksi kissaksi. Kasvaisiko Trix myös?
”Millainen sinusta mahtaa tulla?” Minä kyselin.
”Iso. Silloin kävelen kahdella jalalla niin kuin äitikin teki. Äiti oli tosi vahva.”
”Äiti?” Toistin.
”Minun äitini. Ei Miwa, mutta minun äitini”, Zorua sanoi. ”Mutta nyt ei puhuta siitä. Meillä on tehtävää.”
”Mitä siis tehdään?” Kyselin.
”Seuraa vain minua”, Trix virnisti. Ja niin se lähti liikkumaan sulavasti ihmisjalkojen ohitse. Trix oli tosi vikkelä ja ketterä. Ihmiset eivät edes huomanneet sitä, kun kettu loikki niiden jalkojen takaa ja sitten se olikin jo tämän suuren kiireisen huoneen (ehkä salin) toisella puolella. Hui kamala, pitäisikö minunkin tehdä tuo temppu?

Näköjään piti, sillä Trix nyökäytti minulle päätään. Hui kauhea! Katselin menoa hetken, ihmisjalkoja riitti. Ne eivät kai loppuisi ikinä. Oli pakko mennä. Ehkä tämä onnistuisi kivasti. Saisi onnistua, että äiti voisi olla minusta ylpeä!

Nyt mentiin!

Se oli hirveää, ihan hirveää. En minä ollut nopea tai ketterä. Kömpelö vain. Ihmiset eivät toki huomanneet vaivaista pikkuista Purrloinia, mutta se Purrloin kompuroi silti ihmisten jaloissa, sen päälle melkein astuttiin ja kun jalkoja tuli joka suunnasta, en tiennyt minne mennä. Se oli pelottavaa. Ja sitten jotenkin olin siinä, minne Trix oli jäänyt odottamaan. Tassut tärisivät ja sydän hakkasi rinnassa villisti.
”Oletko ok?” Trix kysyi.
”Se oli pelottavaa”, naukaisin. ”Mutta Trix sai sen näyttämään niin helpolta.”
”Se oli ihan kuin silloin kun Rinkeliä ärsyttää ja se lähtee jahtaamaan”, Trix virnisti. Katsoin Trixiä, eivät sen jalat juuri olleet omiani pidemmät, oliko se nopeampi ja ketterämpi kun oli kehittymässä?
”Kyllä se siitä, juniori”, Zorua sanoi ja näykkäisi korvaani hellästi. ”Kyllä se sinultakin onnistuu, kunhan kasvat vähän.”
”Niin kai”, minä miukaisin. ”Mennäänkö portaat ylös?”
Niin, tämän kulman takana oli portaat. Portaat varmaan veisivät sinne missä juksattava oli.
”Käydään vähän katsomassa”, Trix sanoi.
”Jee!” Minä hihkaisin. Olin jo ryntäämässä ylös portaita, mutta sitten Trix nappasi minua hännästä.
”Miksi sinä noin teit?” Kysyin.
”Meidän pitää varoa”, kettu muistutti. ”Juuri tuonne portaisiin minä tunkisin yhden valvontakameran.”
”Eikö äidin pitänyt varmistaa, etteivät ne näe meitä?”
”Kaiken varalta”, Trix selitti. ”Ollaan varovaisia.”

Niin, kai varovaisuus kannatti.

Niin me sitten hiivimme, varovasti yhden portaan kerrallaan, Trix edellä ja minä takana. Se oli turhauttavan hidasta.
”Koskaan ei voi olla liian varovainen”, Trix huomautti. Kun me sitten viimein pääsimme porrastasanteelle, Trix käski minun odottaa siinä, sillä välin kun se kävisi katsomassa mikä on valvontakameroiden tilanne. Mutta mitä jos joku tulisi ja astuisi päälleni? Mitä jos joku tulisi ja alkaisi huutaa? Mitä jos…

Ei ketään tullut, paitsi Trix joka sanoi, että voisimme kiivetä portaat ihan rauhassa. Äiti oli onnistunut laittamaan pahan kameran pois päältä. Äiti osasi. Ympärillämme oli hiljaista. Kaikkien ihmisten askeleet kuuluivat vain vaimeasti.
”Ne siirtyvät katsomaan esitystä”, Trix sanoi hymyillen veikeästi. ”Meidän pitää odottaa hetki.”
”Miksi?” Minä kysyin.
”Kaiken varalta”, selitti Trix. ”Täällä voi vielä olla ihmisiä, emmekä me varmaan tahdo törmätä sen Buizelin kouluttajaan?”
”Emme”, vastasin terhakasti. ”Meitä ei saa nähdä, sen on äiti sanonut.”
”Meidän täytyy odottaa, että se kouluttaja on siirtynyt esiintymislavalle. Sitten toimitaan”, Trix muistutti.
”Sitten huijataan!” Kihersin. Huijaaminen kuulosti kivalta. Ja jännältä!

Odottavan aika on pitkä.

Mistäköhän sekin putkahti päähäni? Mutta kun se on totta! Itse siinä, että meidän täytyi odottaa esityksen alkua, kului liikaa aikaa. Oli aika hiljaista, siellä missä olimme. Joskus joku käveli sillä käytävällä, jossa se huone oli. Kävi siellä ja sitten lähti.
”Koordinaattorit käyvät siellä, hakevat ne pokémonit joita käyttävät vetovoimakierroksilla ja jättävät muut palloihinsa tuonne”, Trix selitti. ”Jotkut tuovat esityksen jälkeen jo esityksensä hoitaneet pokémoninsa takaisin tuonne, että ne saavat levätä.”
”Mistä tiedät?” Minä kysyin.
”Odile kertoi”, Trix sanoi. ”Se kuului ennen jollekin koordinaattorille, mutta muuta en siitä saanut irti.”
”Toivottavasti sekin tuodaan sitten tuonne”, minä miu’uin. Jos ei niin, mitä me sitten tekisimme? Se kamerakin oli yhä päällä ja punainen valo vilkkui.
”Eikö äidin pitänyt sammuttaa tuo?” Minä kysyin.
”Kyllä se vielä ehtii”, Trix sanoi, mutta sekin kuulosti huolestuneelta. ”Kunhan mikään ei olisi mennyt vikaan.”
”Mutta eihän äiti ole yksin, eihän?” Minä kysyin. ”Kai sillä on joku mukanaan? Muu kuin Yoru?”
”Rinkeli luultavasti. Se menee sinne, minne Miwakin”, Trix sanoi.
”Kuule Trix, miten sinä tulit äidin luo?” Kysyin, osaksi siksi että halusin tietää, ja osaksi siksi että minulla oli tylsää.
Zorua sulki siniset silmänsä ja hymyili.
”Se alkoi sadeyöstä. Minä ja äiti kuljimme kanjonin poikki, mutta minuun iski kuume”, Zorua sanoi hiljaa. ”Sitten äiti piilotti minut luolaan ja lähti etsimään lääkettä, lupasi tulla takaisin.” Trix näytti surulliselta, se painoi päänsä alas ja katsoi jalkojaan.
”Mutta äiti ei tullutkaan takaisin. Ajattelin äidin eksyneen ja menin etsimään, mutta pökerryinkin matkalla”, se selitti. ”Olin päätynyt jonkun kasvattajamuorin hoiviin, eikä hän laskenut minua menemään, vaikka tervehdyinkin. Halusin löytää äidin, mutta se mummo ei ymmärtänyt. Siksi aloin jekkuilla. Toivoin että ne kyllästyisivät ja heittäisivät minut pellolle, mutta eivät heittäneet.”
”Tuliko äiti hakemaan sinut pois?” Minä kysyin.
”Eipä tullut. Yhtenä päivänä tuli taas matkalaisia, päätin vähän jekkuilla. Splinter näytti hyvältä kohteelta, pieni kun oli”, Trix sanoi.
”Oliko Splinter pieni?” Kysyin epäuskoisena.
”Oli, kun se ei ollut kehittynyt vielä”, Trix selitti. ”No Miwa tuli siihen ja nosti minut hännästä pidellen, käski jättää Splinterin rauhaan. Potkaisin ja pääsin irti. Päätin kettuilla Rinkelille, ja sehän suuttui. Se lähti jahtaamaan minua ympäri huonetta, tuli sotku, ja Miwa nuhteli Rinkeliä. Mutta minäpä huomasin avonaisen ikkunan ja loikkasin ulos.”
”Pääsitkö sinä vapaaksi?” Kyselin.
”No en”, kettu huokaisi. ”Miwa ja Rinkeli lähtivät perääni. Ajattelin että eivät ne minua kiinni saa, mutta saivatpa kuitenkin. Sitten Rinkeli kehittyi eikä Miwa tajunnut mistään mitään.” Trix nauroi.
”Ajattelin, että se vasta olisikin kivaa, niin minä sitten lähdin niiden mukaan. Ajattelin, että kehityttyäni voisin lähteä etsimään äitiä.”
”Ethän sinä aio lähteä, kun kehityt? Ethän Trix?” Kyselin hätäisesti. Minusta ei tuntunut kivalta ajatella, että Trix lähtisi. Se ei saisi lähteä! Minun tulisi sitä ikävä!
”En taida jaksaa”, Zorua haukotteli. ”Teitä pitää vielä opettaa jekkuilemaan.”
”No hyvä”, sanoin helpottuneena ja pökkäisin Zoruan päätä omallani.

”Kappas vain”, Trix sanoi äkkiä. ”Kamera on pois päältä.”
Se oli totta. Se juttu ei enää vilkkunut. Äidin oli täytynyt pistää se pois päältä!
”Joko aloitetaan?” Minä kysyin.
”Vielä hetki”, Trix kuiskasi. ”Se ei ole vielä tullut.”
”Höh!” Minä huokaisin.  Odottaminen on tylsää! Miksei kaikki voinut käydä nopeasti? Miksi piti odottaa?

Sitten joku lonksutti rappuset ylös, ei meidän rappuset vaan jotkin toiset.
”Clementine, menit sitten kaatumaan”, joku puhisi. ”Se maksoi meille pisteitä, tajuatko? Paljon pisteitä!”
Puhuja oli selvästi tyttö, mutta minä en nähnyt hänestä kuin selän, ruskettuneen selän ja nutturalle laitetut tummat hiukset.
”Jos emme pääse jatkoon, saat olla onnellinen, jos pääset osallistumaan Marblen kisoihin!”
”No ei se nyt noin vakavaa ole”, Trix sanoi hiljaa. Minä nyökkäilin, miksi hän oli noin hermona? Sitten tyttö meni siihen huoneeseen. Tuonne meidän pitäisi hiipiä, kunhan se tyttö häipyisi.
”Älä esitä nukkuvaa, kun puhun sulle Clementine!” Tyttö ärjäisi. ”Älyä nyt, että kömpelyytesi maksoi meille paljon pisteitä! Toivottavasti Belle onnistuu korjaamaan tilanteen.”
Askelia, askelia kohti oviaukkoa. Siinä ei ollut kunnon ovea, vain neliskanttinen aukko johon olisi kuulunut ovi, mutta ovea ei ollut. Kopinaa. Kopina kuului sen tytön kengistä. Tyttö lähti kohti toisia portaita. Sellaisia jotka olivat sen käytävän päässä. Kun minä oikein höristin korviani, kuulin kovaa puhetta ja hurrausta.
”Tuolla esiintymisareena siis on”, Trix totesi. Odotimme vielä hetken. Ei ollut hyvä, jos ryntäisimme huoneeseen suin päin. Buizel saattaisi epäillä jotain.
”Hei Trix, minulla on idea”, sanoin äkkiä, sillä päähäni oli putkahtanut eräs idea, jolla voisimme saada Buizelia huijatuksi. Sen pitäisi toimia, olinhan hurmaava pikku kissanpentu. Jos Buizelilla oli lainkaan sydäntä ei se jättäisi pientä avutonta kissanpentua pulaan.
”Kerro se sitten”, Trix sanoi ja minä kerroin.

”Huuuuuuuuui!” Huusin liukuessani pitkin käytävän liukasta lattiaa. Trix oli sopimuksen mukaan työntänyt minut liikkeelle. Tassut liukuivat lattialla hallitsemattomasti, eikä tuntunut siltä, että olin pysähtymässä mitenkään pian. Kunnes törmäsin roskikseen.
”Aijai”, mau’uin. Roskis kaatui kalahtaen lattiaan ja osa roskista osui minua kasvoihin. Tuntui vähän kummalta, vähän siltä kuin päässä huimaisi. Istuin siinä hetken ja ravistin päätäni. Nousin varovasti tassuilleni, ja hiivin hiljaa kohti sen huoneen oviaukkoa. Katsoin arasti sisään huoneeseen ja näin siellä pöydän, naulakkoja ja penkkejä, penkeillä oli paljon laukkuja. Yhden penkin päälle oli käpertynyt oranssi pokémon.

Tuon täytyi olla se. No niin, Ilse! Näyttelijän taidot peliin!

Astuin sisään huoneeseen ja katsoin ympärilleni vielä toistamiseen, eihän sitä koskaan tiedä mitä löytyy. Olihan paikalla kuitenkin paljon laukkuja, ja muutakin tavaraa – kuten huomasin, pehmoleluja, koristeita ja eri näköisiä tölkkejä. Tassuttelin hiljaa Buizelin luo. Buizel nukkui, eikä huomannut tuloani. Istuin lattialle sitä vastapäätä ja aloin naukua suloisimmalla äänelläni:
”Setä? Hei, setä!”
Buizel raotti tummanruskeita silmiään ja katsoi minua kiukkuisesti.
”Minä mikään setä ole…” Sen ääni oli varmasti tytön, eikä pojan. Vaikka äänessä oli tiettyä karkeutta, se ei ollut sellainen kuin Splinterin tai Rigelin ääni.
”Anteeksi, setä”, nau’uin pahoittelevasti. ”Mutta kun setä näyttää niin paljon pojalta!”
”Me Buizelit nyt vain näytämme tältä”, Buizel tuhahti. ”Mutta minä olen tyttö ihan niin kuin sinäkin.”
”Minä en ole ennen nähnyt Buizelia”, sanoin pää kallellani.
”Mitä haluat?” Buizel töksäytti. Se taisi olla huonolla tuulella.
”Oletko nähnyt äitiä?” Kysyin. ”Äiti katosi tungokseen, enkä tiedä minne hän on mennyt.”
”Onko sinun äitisi Liepard?” Buizel kysyi.
”Mikä se on?” Minä kysyin.
”Tarkoitatko äidillä kouluttajaasi?” Buizel kysyi, kunhan oli ensin huokauksensa huokaissut.
”Juu, äiti on äiti”, sanoin hymyillen suloisesti.
”Onko hän koordinaattori?” Buizel tiedusteli.
”Oi en minä sitä tiedä”, vastasin kerrankin todenmukaisesti, sillä en ollut täysin varma, mitä äiti oikeastaan teki. ”Etkö voisi auttaa minua äidin etsimisessä, setä?”
”Johan minä sanoin, etten ole setä!” Buizel ärähti. ”Eikä minun kannattaisi lähteä täältä, Amber ei pitäisi siitä.”
”Etkö voisi lähteä edes vähäksi aikaa?” Pyysin ja katsoin sitä hartaasti. Buizel vaikutti hyvin jyrkältä, eikä varmaan pyörtäisi päätöstään helpolla. ”Olisit niin kiltti!”
Mietin, alkaisinko tihrustaa tekokyyneliä, mutta nähtävästi Buizel ei ollutkaan niin kova kuin luulin, sillä se huokaisi turhautuneesti.
”Hyvä on, autan sinua löytämään äitisi”,
”Jee!” Hihkaisin, mutta sitten silmiini osui jotakin, jotakin mikä kiilsi! Buizelin vieressä penkillä oli kauniisti muotoiltu kimmeltävä esine. En tiennyt mikä se oli, mutta pidin siitä!
”Älä edes katso sitä”, Buizel varoitti. ”Se on Bellen tiara, eikä se siedä, että muut koskevat siihen.”
”Mutta Bellehän ei ole täällä, eihän?” Minä varmistin.
”Ei ole”, Buizel vahvisti. ”Se osallistuu toiselle kierrokselle Amberin kanssa.”
”Sittenhän minä voisin vähän kokeilla sitä”, ehdotin vienosti hymyillen. Buizel näytti puntaroivan asiaa hetken mutta lopulta se nappasi tiaraksi kutsutun esineen vierestään penkiltä ja ojensi sitä minua kohti. Buizel asetteli kauniisti kimmeltävän arvokkaan esineen päälaelleni. Kehräsin tyytyväisenä.
”Sinun pitäisi antaa se takaisin”, Buizel muistutti.
”Voin antaa sen takaisin sitten, kun tulemme takaisin”, sanoin viattomasti. ”Kun olet auttanut löytämään äidin!”
”No kai sekin käy”, Buizel sanoi pohdittuaan asiaa hetken. ”Missä sinä näit äitisi viimeksi?”
”Alakerrassa, sieltä mistä tullaan sisään”, minä vastasin. ”Ihmisiä oli niin paljon, että minä eksyin äidistä.”
”Aloitetaan siis sieltä”, Buizel sanoi. Se laskeutui varovasti penkiltä, jossa oli nukkunut ja ynähti jostain kumman syystä päästyään jaloilleen. Katsahdin sitä kysyvästi. Tuo Buizel oli väriltään oranssi ja siinä oli keltaista. Se oli kuitenkin jotenkin karmivan näköinen, sillä oli nimittäin jonkinlaisia raitoja, mutta ne raidat eivät kyllä näyttäneet siltä, että kuuluivat Buizelin oranssiin turkkiin.
”Mennään sitten!” Minä hihkaisin ja lähdin juoksemaan kohti oviaukkoa.
”O-Odota vähän!” Buizel huusi perääni. ”En… en pysty kulkemaan noin nopeasti…”
Pysähdyin ja käännyin katsomaan Buizelia. Se nilkutti hitaasti luokseni.
”Onko sinun jalka kipeä?” Minä kysyin.
”Vain vähän rasittunut”, Buizel totesi toista eturaajaansa heilauttaen. Mutta minä näin, että käveleminen sattui siihen.

Käytävälle päästyämme Trix puuskutti meitä vastaan esitysareenan suunnalta, juuri kuten olimme sopineet.
”Siellähän sinä olet!” Se huusi juostessaan portaita alas. Buizel katsoi Zoruaa hieman hämmentyneenä.
”Ystäväsikö?” Se kysyi ja minä nyökkäsin.
”Löytyikö äitiä?” Kysyin Trixiltä.
”Eipä näkynyt olevan ainakaan katsomossa”, Trix totesi. ”Maako sen on niellyt vai mikä?”
”Setä auttaa etsimisessä”, ilmoitin.
”Sanoin jo, etten ole mikään setä!” Buizel murahti.
”Mutta kun minä en tiedä sedän nimeä”, miukaisin söpösti.
”Clementine”, Buizel vastasi ja painoi – varmaankin nolostuksissaan päänsä kumaraan.
”Eikös Clementine oli pojan nimi?” Trix vinoili.
”V-Voi se ollakin, mutta minä olen tyttö!” Buizel ärjäisi.
”No ole kaikin mokomin”, Trix hykersi. ”Mennään alas, siellähän me se toope nähtiin viimeksi.”

Tämä sujui hyvin!

Matka alas kesti. Buizel ei tosiaankaan pystynyt liikkumaan kovin rivakasti. Siksi se ei nähnytkään, miten me, minä ja Trix hymyilimme tietäväisinä. Ihmisiäkään ei tullut vastaan, kaikki olivat kaiketi ottelua katsomassa. No sama se, tämä vain helpotti asiaa. Me kuljimme aulan ohi ja olimme muka vilkuilevinamme näkyisikö äitiä jossain. Kun sitten saavuimme portaikon kohdalle, Buizel tuli epäileväksi.
”Onko kouluttajanne varmasti täällä? Ei täällä käy ihmisiä.”
”No mistäs sinä sen tiedät?” Trix kysyi.
”Olen osallistunut kisoihin ennenkin”, Buizel tuhahti. ”Tiedän mikä varasto on, ja tuolla alhaalla on niin pimeää, ettei muu paikka tule kyseeseenkään.”
Se oli totta portaikko, joka oli juurikin sen suuren aulan vieressä, johti jonnekin alas ja siellä oli pimeää.

Ei minulla hätää ollut, olinhan kissa eli näin hyvin pimeässä!

”No sitten se kyllä eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan”, Trix naurahti.
”Oletteko aivan varmoja?” Buizel kysyi epäröiden.
”Kyllä me kouluttajamme tunnemme”, Trix sanoi. ”Se on niin hölmö, että varmaan eksyisi juuri tuollaiseen paikkaan.”
”Tai etsisi minua”, minä sanoin väliin. ”Minähän olen pimeystyypin pokémon, tykkään pimeistä paikoista!”
”Tuossa on kyllä perää”, Buizel tuumi.
Ja niin me menimme. Minä menin etunenässä, Buizel tuli perässä, ja Trix kulki Buizelin takana. Tämäkin oli sovittu juttu, Trix sanoi, että osasi sähkö-tyypin liikkeitä, vesi-tyyppiä edustava Buizel oli heikko niitä vastaan. Jos se tajuaisi juonemme, Trix iskisi sitä Thunder Fangillä. Äiti oli tosin kieltänyt meitä hyökkäämästä sen kimppuun…

Portaiden päässä oli ovi, joka oli jätetty raolleen. Tiesin, että tuonne meidän piti viedä Buizel ja odottaa äitiä. Tuolla Odilen ja Soran pitäisi olla odottamassa. Mutta mahtoiko Odilesta olla tehtävään, jota siltä odotettiin?

Portaissa kulkeminen kesti. En halunnut mennä liian kauas Buizelista, jos se vaikka keksisi juonemme ja hyökkäisi Trixin kimppuun. Vaikka Trix olikin vahva, paljon minua vahvempi, emme saisi päästää Buizelia karkaamaan. Muuten koko tehtävä menisi pieleen, enkä tiennyt miten äidin sitten kävisi.

Kun viimein olimme kulkeneet portaat alas, lähestyin ovea varovasti. Katsahdin takanani kulkevaa tietämätöntä saukkopokémonia. Se kulki yhä siinä missä pitikin.

Hyvä.

Niin minä kurkistin huoneeseen. Huone oli ihan pimeä, lukuun ottamatta ikkunasta tulvivaa valoa. Siellä Odile seisoskeli Soran kanssa. Juuri siinä kohdassa, mihin valo osui.
”Nytkö?” Sora kysyi, minä nyökkäsin.
”E-E-En minä p-pysty”, Odile niiskutti.
”Kyllä pystyt”, Sora sanoi hanakasti. ”Sää olet vahva, Odile.”
”E-E-Enpäs…” Odile niiskutti.
”Nyt on pakko”, minä miu’uin. ”Ole kiltti Odile, tee niin kuin äiti pyysi, muuten äiti joutuu vaikeuksiin. Ethän sinä halua sitä?”
”E-En”, Odile niiskutti. ”M-Miwa otti minut sieltä Tangerinen pusikosta mitään kysymättä, eikä ole ikinä pakottanut ottelemaankaan.”
Siinä vaiheessa Buizel oli astunut huoneeseen. Trix oli yhä sen takana.
”Mitä täällä tapahtuu?” Se kysyi.  Odile astui edemmäs.
”Hei” se tervehti. ”Kuka sinä olet?”
”Clementine”, Buizel sanoi. ”Mutta olen silti tyttö!”

Se ei vieläkään tajunnut. Heh.

”Tiedän sen, Odile sanoi lempeästi. ”Minä olen Odile, vaikka ennen olinkin Mary.”
Odile tuijotti Buizelia pitkän aikaa. Vaikka huoneessa olikin pimeää, se tuntui silti erottavan Buizelin hahmon hyvin, sillä seuraavaksi se sanoi.
”Sinun jalkasi on turvonnut, sattuuko seisominen?”
”Se on vain vähän rasittunut”, Buizel vastasi. ”Kyllä Amber antaa minun nyt levätä, kun kisat ovat ohi.” Mutta se ei kyllä kuulostanut lainkaan varmalta. Odile huomasi sen.
”Kylläpä sinä olet laiha, saathan kunnolla syödäksesi?”
”Tietenkin saan”, Buizel ärähti. ”Amber antaa ruokaa heti kisojen jälkeen ja…”
”Sinun turkkisi ei kiillä”, Odile keskeytti. ”Sinun kylkiluusi paistavat turkin läpi. Sinä valehtelet.”
”E-Enkä!” Buizel kiisti. ”Amber on hyvä kouluttaja!”
”Niin saattaa ollakin”, Odile myönsi. ”Mutta onko hän sitä myös sinulle?”
”T-Tietenkin!” Buizel vastasi.
”Niin minäkin uskoin kerran”, Odile sanoi haikeasti lähestyessään Buizelia. Buizel astui askeleen taaksepäin, mutta inahti sitten kivusta astuttuaan askeleen kipeällä jalallaan.
”Mitä täällä on tekeillä? Mitä sinä oikein selität?” Buizel tivasi. Nyt se vasta alkoi tajuta, että olimme saartaneet sen ansaan.
”Kyllä kaikki kääntyy paremmaksi, vaikket sitä ehkä ymmärtäisi”, Odile sanoi hiljaa. Sitten sen lehtien joukosta pöllähti sellaista vihertävää pölyä. Pöly osui suoraan Buizelin kasvoille.
”Mitä teh…” se älähti, mutta muuta siitä ei sitten kuulunutkaan, sillä sen silmät painuivat kiinni ja se mätkähti pitkin pituuttaan lattialle.

”No ei se nyt niin vaikeaa ollut”, Trix virnisti. ”No missäs se Miwa piileskelee? Eikö hänen pitänyt odottaa täällä?”
”Eipä ole näkynyt”, Sora sanoi.

Miwa

Kaikkeen sitä ryhtyykin. Tämä oli varmasti elämäni tyhmin temppu. Saakeli että pitikin ryhtyä Invisiblen juoksupojaksi. Miksi minä edes kuuntelin sen ukon jorinoita? Oli ihan selvää, että se manipuloi minua, ja vetikin oikeista naruista.

No se hyvä puoli tässä oli se, ettei kukaan tulisi ikinä tunnistamaan minua, kun olin nyt kuin ihan kuin joku saakelin Sakiko. Peitenimenkin olin saanut. Kyllä, juuri niin. Peitenimen. Misaki hemmetin Kuromoto. Sillä minä kirjauduin aputytöksi tähän halliin. Niin, minä olin vaaleaverikkö, 21-vuotias maailmanreissaaja, pimeys-tyyppien kaveri Misaki, jolla oli puutetta rahasta.

”Murkroh”, Yoru raakahti epävarmana olallani.
”Ei mitään hätää, Yoru. Ei mitään hätää”, rauhoittelin korppia. Mutta en ollut asiasta niin varma. Mitä jos tässä kävisikin huonosti? Mitä jos tämä ei onnistuisikaan? Mitä jos jäisin kiinni? En edes tahtonut tietää, miten minun sitten kävisi – tai oikeammin, mitä Invisible tekisi minulle.

Ei, älä ajattele sitä! Keskity tehtävään!

Tehtävä ei edes ollut kamalan kinkkinen. Ei ainakaan tämä ensimmäinen osa. Minunhan piti vain hiipiä yhteen huoneeseen ja peukaloida muutamaa kameraa. Tiesin vieläpä mihin kerrokseen mennä, olin nimittäin käynyt tutkimassa paikat sen blondin stalkkerin kanssa. Kolmannessa kerroksessa oli valvontahuone, josta valvottiin kaikkia tämän paikan kameroita. Minun tuli vain livahtaa sinne ja kytkeä pari kameraa pois päältä, siksi kunnes Trix ja Ilse hoitaisivat hommansa. Jos ne hoitaisivat.

Pää ole hiljaa, kyllä ne hoitavat hommansa.

”Kroow?” Yoru katsoi minua kysyvästi.
”Kyllä kaikki hyvin käy, Yoru”, vakuuttelin, mutta lähinnä itselleni. Kyllä Trix ja Ilse hoitaisivat homman, jos ne eivät sitä tekisi, minulle kävisi luultavasti hyvinkin kalpaten. Ei, nyt ei saa ajatella tuollaisia! Pitää keskittyä!

Keskity Miwa!

Kuljin portaat hitaasti ylös. En suinkaan ollut yksin, sillä muutkin avustavat, joilla oli samanlaiset vaatteet kuin minulla olivat matkalla toiseen kerrokseen, sillä siellä oli se kuuluisa takahuone, jossa koordinaattorit säilyttivät pokémonejaan esityskierroksen jälkeen. Sinne Trix ja Ilse menisivät. Nämä avustajat olivat kaikki menossa jeesaamaan itse kisahallin puolelle, kaipa ne katsoivat, että valot toimivat ja ojentelivat katsomossa juomia katsojille, jotain sellaista. Eipä sillä että minua kiinnostaisi, sillä minähän olin tullut tänne vain tehtävää suorittamaan.

Kun portaat kakkoskerrokseen oli kuljettu, tämä kourallinen ihmisiä hajosi, kaikki suuntasivat kohti sitä käytävää, jolla se takahuone oli, josta pääsisi suoraan areenalle. Tiesin, ettei minun kuuluisi mennä sinne, oli kaiketi jopa parasta, ettei minua nähtäisi lähelläkään takahuonetta, jos tämä menisikin myttyyn. Niinpä minä seisahduin paikalleni ja kohotin rannettani, katsoakseni kelloa – jota minulla ei tietenkään ollut. Sitten pyöritin päätäni kuin idiootti ja lähdin kiipeämään portaita ylös. Minua huvitti tämän rakennuksen arkkitehtuuri, tänne oli tehty monia oviaukkoja, mutta ovia ei oltu viitsitty rakentaa. Periaatteessa kuka vain voisi lompsia sisään ja saada aikaan vaikka millaista tuhoa. No, tämähän oli vähän helpompaa minulle.

En oikein tiennyt, mitä varten tämä kolmaskerros oli tehty, merkittävin asia, mikä täällä oli, oli juurikin valvontayksikkö. Portaissa ei ollut kameraa, mutta kun ne oli kuljettu ylös asti, käytävällä näkyi olevan kamera.
”Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrow?” Yoru vinkaisi hiljaa.
”Kuule mitä luulisit, osaisitko kenties naamioida itsesi hazella ja lentää sen turvin tuonne kameran luo ja nokkia sen rikki?” Kysyin. Tietääkseni haze-liikkeen luoma savuverho ei ollut niin paksua, etteikö korppi näkisi eteensä. Tai ainakin uskoin tarkkasilmäisen korpin näkevän sen läpi.
”Muuur”, Yoru sanoi välttelevästi.
”Minusta kyllä pystyisit siihen”, kannustin korppia. ”Tiedän, että pystyt.”
Yoru tuijotti minua hetken punaisilla suurilla silmillään. Sitten se nyökkäsi, epävarmasti tosin. Korpinpoika nousi huterasti siiven tyngilleen ja alkoi löyhytellä niitä kevyesti. Siivistä alkoi irtautua kevyttä mustaa sumua. Yoru kääntyili ilmassa ympäriinsä ja levitti sillä tavoin sumua koko kehonsa ympärille, ettei siitä vain erottuisi mitään.
”Hyvä”, minä nyökyttelin päätäni. ”Pystyt kyllä.”
Yoru ei sanonut mitään, mutta se ei mennessään näyttänyt lainkaan itsevarmalta, päinvastoin. Yoru, toisin sanoen musta savupilvi näytti vaappuvan lentäessään. Siltä meni hetki päästä kameran luo, ja odotti hetken. En tiedä katsoiko se tännepäin, mutta kun nyökkäsin sille, se ilmeisesti ymmärsi alkaa takoa kameran linssiä nokallaan. Se takoi ja takoi, kunnes sirpaleet alkoivat lennellä. Sitten se törmäsi kameraan, minkä johdosta se tipahti kolisten lattialle. No eipä tuo kyllä enää toimisikaan, mutta ääni oli varmasti herättänyt kamerahuoneen vartijan huomion. Juoksin äkkiä käytävälle ja nappasin Yorun, tai siis mustan savupilven kainalooni ja piilouduin kulman taakse.

Kuten arvelinkin, valvontahuoneesta asteli pyöreä kalju mies, joka katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Pirhana!” Hän huudahti, varmaankin kun näki tipahtaneen ja hajonneen kameran. ”Tästä pitää raportoida, voi silloin ennen tehtiin kunnon kamoja, jotka eivät noin vain putoilleet…”
Kuulin miten ukko lähti kävelemään kohti rappusia ja lähti sitten laskeutumaan niitä.

Se oli nyt tai ei koskaan.

Kurkistin varmuuden vuoksi käytävälle, ennen kuin hiippailisin kohti valvontahuonetta. Ei ketään.
Hyvä vain. Ovenkin ukko oli huolimattomasti jättänyt auki. Tämä alkoi jo olla liian helppoa. Menin huoneeseen ja haistoin siellä kahvin käryn. Pöydillä oli tyhjiä donitsilaatikoita, joista Yoru kiinnostui oitis. Annoin Yorun rapistella donitsipakettien parissa, kun itse tutkailin monitoria. Pian minun onnistuikin löytää oikeat kamerat. Tässä paikassa oli turhan monta kameraa, mutten halunnut sammuttaa kaikkia, mitä siitäkin tulisi, jos se huomattaisiin ennen kuin olisin lähtenyt täältä livohkaan? Kameroiden sulkeminen ei ollut temppu eikä mikään, piti vain nappia painaa ja se oli siinä.

”Mitäs täällä puuhataan?” Kuulin äänen selkäni takaa. Jähmetyin. Olinko jäänyt kiinni rysän päältä?
Käännyin hitaasti katsomaan tulijaa, eikä hän ollut onneksi se pullea kalju mies, vaan ikäluokaltaan kaiketi noin parikymppinen, pitkä kaveri, jolla oli varsin poikamaiset kasvot. Hän astui askeleen lähemmäs ja minuun iski paniikki, jäisinkö kiinni? Hapuilin vapaalla kädelläni laukkua, jonne olin sullonut kaksi poképalloa. Mukana olivat Rhydo ja Rigel. Mikä harmi, etten ollut ottanut mukaan Soraa tai Odilea, olisin voinut käskeä niitä toimittamaan kaverin unten maille.
”Ettet sinä tyttönen vain peukaloi kameroita?” Hänen äänensä oli miellyttävä, huvittunut.
Vedin laukustani poképallon, mutta siinä samassa hän oli jo tavoittanut minut ja tarrasi minua siitä käsivarresta, joka piteli poképalloa. Kun kaveri vetäisi minua lähemmäksi itseään, repien käsivarrestani – kuinkas muutenkaan, otteeni poképallosta lipesi ja pallo tipahti jalkojeni juureen lattialle.
”Etkös sinä ole vähän liian nuori tekemään tällaisia tihutöitä, tyttönen?” Hän kysyi sujauttaen peukalonsa leukani alle. Tuo poika löyhkäsi hunajalta.
”Näpit irti!” Sähähdin ja astuin hänen varpailleen. Sitten Yoru tuli mukaan kuvaan, se lensi nopeasti pääni yli ja alkoi nokkia pojan kinuskin väristä hiuspehkoa. Tyypin ote käsivarrestani löystyi ja onnistuin riuhtaisemaan itseni irti hänen otteestaan. Minun teki mieli potkaista tuota hujoppia! Mutta tehtävä oli saatettava loppuun, eikä se onnistuisi niin kauan kuin tuo hyypiö roikkuisi täällä. Kamerat, kamerat oli pakko kytkeä pois päältä. Tarvitsin jonkun pitämään tyypin aisoissa, edes vähäksi aikaa. Edes siksi, kunnes saisin ne kamerat kytkettyä pois päältä.

Lattialla oleva poképallo sai luvan kelvata. Poimin sen nopeasti ja heitin sen ilmaan. Rigel ilmestyi minun ja hyypiön väliin.
”Rigel pidättele sitä jotenkin!” Käskin Nidorinoa.
”Nido nidoo!” Nidorino huudahti ja asettui hyvinkin uhkaavan näköisenä vierasta miekkosta vastaan. Käännyin katsomaan monitoreita, mutta en ehtinyt kauaa tehdä sitäkään, sillä hyypiö alkoi nauraa.
”Jos tälle tielle lähdetään…”

Ei kuulostanut hyvältä.

Hyypiö oli saanut Yorun hätistettyä kimpustaan, hengästynyt korppi laskeutui olalleni pahoittelevan näköisenä.
”Teit parhaasi, Yoru”, kehuin korppia.
”Saapa nähdä miten tässä käy”, hyypiö sanoi mietteliäänä, kun heitti oman poképallonsa ilmaan. Odotin jotakin todella isoa tai muuten vakuuttavaa, kenties jotakin pokémonia, mitä poliisit suosivat, mutta pallosta astuikin esiin pienen pieni hiiri, lumenvalkoinen ja suurisilmäinen hiiri. Rigel pyöräytti silmiään ja huokaisi. Oletin sen tarkoittavan että: ”Et voi olla tosissasi.”
”Piiih”, hiiri vinkaisi, se ihan värisi eikä se näyttänyt mitenkään otteluinnolta. Se katsahti vaivihkaa poikaa, joka oli päästänyt sen poképallosta. En osannut sanoa, miksi se teki niin mutta mikä tahansa tuo pokémon sitten olikin, sitä varmaan pelotti.
”Teepä thundershock”, poika sanoi. Pikkuinen hiiri näytti pohtivan tilannetta, sitten sen pienet vaaleat posket alkoivat kipinöidä sähköstä. Rigel ei näyttänyt pelkäävän vähääkään, mutta Yoru kavahti. Odotin jonkin sähköshokin osuvan Rigeliin, mutta ei se Rigeliin osunut, vaan hiiren kouluttajaan. En osannut sanoa, miten voimakas tälli se oli, mutta ainakin tyypiltä meni kanttu vei. Eikä tyyppi ollut ainoa myös pieni valkea hiiripokémon otti ja pökertyi.

”Nido nido!” Rigel murahti suuntani. Se kaiketi kehotti minua hoitamaan homman ja äkkiä, ennen kuin hyypiö palaisi tajuihinsa.  Jos tästä selvitään, katoan jonnekin viikoksi…

Kytkin nopeasti seuraavan kameran pois päältä. Polvet tärisivät, olin melkein jäänyt kiinni. Olin ollut tyhmä, kun en älynnyt kutsua Rigeliä heti avuksi vahtimaan selustaani. Voisin yhä jäädä kiinni, täältä oli lähdettävä ja äkkiä. Oli päästävä pois… pois!
”Muur”, Yoru äännähti olkapäältäni ja hieroi poskeaan poskeani vasten. Se rauhoitti.
”Kiitos Yoru”, huokaisin ja jatkoin hommaani, kunnes sain sen päätökseen. ”Lähdetään täältä.”

”Nidoh”, Rigel äännähti ja yllätyksekseni se otti ja poimi tajuttoman hiiripokémonin maasta. Nosti sen niskavilloista ja katsahti minua.
”Sinusta alkaa totesi kehkeytyä pienten sankari, Rigel”, naurahdin nähdessäni piikkipersuksen kantavan pientä pokémonia suussaan. Rigel murahti ja mulkaisi minua ärtyneesti.  Vedin henkeä ja koetin saada polvieni tutinan lakkaamaan. Olisiko tämä aina tällaista?

Sitten me juoksimme, käytävä oli edelleen tyhjä, kaipa se ukko oli lähtenyt ostamaan uusia donitseja syömiensä tilalle. Portaissakaan vastaan ei tullut ristin sielua – kaikki olivat ainakin metakasta päätellen katsomassa kisoja. No hyvä vain, se tästä vielä puuttuisi, että saisin lisää syytä panikoida. Kumma kyllä, olin vohkinut ihmisten taskuja ennen, eikä silloin minua juurikaan hermostuttanut. Toisaalta, eipä siinä ollutkaan mitään erityisiä panoksia. Jos ei onnistanut niin ei onnistanut, mutta nyt voisin joutua ties minne jos tämä menisi myttyyn.

Matka tuntui pitkältä, vaikka minua auttoikin se, että Rigel ja Yoru olivat mukana. Vaikka Yoru olikin pieni, se osasi näemmä arvata, milloin olin paniikkikohtauksen partaalla. Silmäilin tuota pientä lintua, miten kummallista olikaan ajatella, että juuri se oli saanut minut hetki sitten rauhoittumaan.

Sitten olimmekin siellä. Se varastohuone, jossa Ilsen ja Trixin olisi pitänyt odottaa Buizelin kanssa. Olikohan Odile suostunut tekemään tehtävänsä? Olivatko Ilse ja Trix siellä missä niiden kuuluikin olla? Mitä jos Buizel olisikin päässyt karkaamaan?

Avasin oven varovasti, ja katsoin pimeyteen.
”Puuurh!” Kuulin Ilsen purisevan.
”Ilse? Trix?” Kutsuin niitä astuessani sisään. Jokin hyppäsi minua vasten ja suustani pääsi vaimea kiljaisu. Kuulin Trixin käkätyksen.
”Hitto Trix, nyt ei ole tuon aika”, sanoin pidellen kättä sydämelläni. ”Missä Buizel on? Saitteko te sen…”
”Purr!” Ilse purisi ja pökki innokkaasti jalkojani. Jopa liiankin innokkaasti, se tuntui työntävän minua kohti tämän huoneen ainoaa valoisaa kohtaa, ja pian ymmärsin miksi. Siellä se makasi, nukkui. Meidän kohteemme, ja Odile itkeä tihrusti sen vierellä. Polvistuin sen viereen ja taputin ruohopäätä.
”Ei se mitään Odile, hyvin tehty”, kehuin sitä. ”Anna minä jatkan tästä.” Niinpä kutsuin Odilen takaisin palloonsa. Trix istui vierelleni Ilsen kanssa. Ne molemmat katsoivat minua ylpeästi.
”Hyvin tehty, tytöt”, kehuin niitäkin. ”Nyt meidän on enää naamioitava se ja voimme lähteä.”

Kutsuin kaikki pokémonit, Ilsen, Trixin, Rigelin ja Soran takaisin poképalloihinsa. Sulloin poképallot huolellisesti laukkuuni ja nappasin sieltä tuomani sanomalehden. Asettelin sanomalehden lattialle Buizelin viereen ja sitten nostin saukon lehden päälle. Odotin saukon olevan hirveän raskas, mutta se olikin yllättävän kevyt ja kun katsoin sitä, tajusin syyn sille. Tämä Buizelhan oli pelkkää luuta ja nahkaa. Miksi ihmeessä se ukko halusi, että pöllisin tällaisen? Ymmärsin miksi Odile itki, se oli niin empaattinen, että sitä varmasti suretti saukko-paran puolesta. Avasin laukkuni sivutaskun ja otin esiin stalkkeri-pojalta saamani värjäyspullon. Sen sisällä oli pastellin violettia väriä, ravistelin pulloa hetken ja tuumin:
”Oranssia Buizeliahan ne tulevat etsimään, tästä tulee violetti.”
Suihkutin pastellin violettia väriä ympäri Buizelin turkkia, aina siihen saakka, kun pieninkin oranssi tai keltainen läikkä oli peittynyt hempeän violettiin sävyyn. Epäilin kuitenkin, ettei minulla ollut aikaa odotella värin kuivumista. Mutta siinä odotellessani katselin uteliaana Rigelin pelastamaa – tai sitten pöllimää hiirtä. Sillä oli kaunis lumivalkoinen turkki. Nostin hiirulaisen varovasti syliini ja silittelin sen valkeaa turkkia. Turkki oli kuin mitäkin hienoa turkista, tosi pehmeää. Mitähän minä tälle tekisin? Ei sitä tännekään voisi jättää, mutta miten kuljettaisin sen? Sulloisinko sen laukkuuni? Vai käärisinkö Buizelin kanssa sanomalehteen?

Oli miten oli, tiesin että oli aika lähteä. Se stalkkeri autoineen tulisi pian. Väri ei ehkä olisi aivan kuiva mutta halusin painua helvettiin täältä. Niinpä käärin Buizelin sanomalehteen samoin kuin lumivalkoisen hiiren ja nostin paketin syliini.
”Valmiina, Yoru?” Minä kysyin.
”Murkrowh”, korppi äännähti epävarmana. Se kuitenkin kiipesi olalleni lähtövalmiina. Pakkasin tyhjän väriainepullon laukkuuni ja nousin.

Aula oli vieläkin tyhjä, mutta tämän paikan ovella seisoi vartija, kuten myös tänne tultaessa. Vaikka riski olikin pieni, hän saattaisi pysäyttää minut ja kysyä että minne matka. Ainakin silloin kun ne tajuaisivat Buizelin kadonneen, vartija muistaisi tytön, joka oli lähtenyt sanomalehtiä kantaen. Siksi päätin taas turvata Yoruun ja Hazeen.
”Anna mennä, Yoru. Kyllä sinä pystyt”, kannustin korppia. Yoru nielaisi ja räpytteli siiven tynkiään. Se nousi epävarmana siivilleen ja loi minuun viimeisen epävarman silmäyksen. Hymyilin sille ja nyökkäsin.

Yoru, pystyt siihen!

Yoru liihotti muina lintuina liukuovien luona pönöttävän vartijaukon yläpuolelle. Siellä se alkoi hitaasti luoda sysimustaa savua. Vartija ei tajunnut aluksi mitään, kunnes savu alkoi yskittää. Vartija köhi minkä jaksoi, ja sitten kirosi. Hän varmaan alkoi tajuta, ettei nähnyt mitään.

Nyt!

Juoksin aulan poikki, vartijan ohi, viittasin Yorua seuraamaan, ja silmäkulmastani näinkin korpin liitävän pääni korkeudella. Juoksin polvet täristen liukuovista ulos lämpimään aurinkoon ja kohti parkkipaikkaa. Sinne stalkkerin auton piti ilmestyä.

”H-Hei, siellä!” Joku huusi.

Jalat älkää pettäkö nyt!

Kommentit:

Chidori

2 >
No niin, ensimmäinen keikka (melkein, tarinallisesti) purkissa! Käytit pokémoneja hyödyksi tehtävän suorittamisessa ilahduttavan paljon. Odotin tosin aluksi, että Trix olisi Zoruana käyttänyt tehtävässä jotenkin eduksi illuusiokykyään, mutta lopulta Buizelin huijauksen avaintekijäksi osoittautuikin Ilsen luontainen hurmaustaito. Ilsen kyvyillä ja omistajan tympeillä koulutusmetodeilla perusteltiin riittävän hyvin sitä, miksi Buizel suostui lähtemään ventovieraiden pokémonien matkaan epäilyksistään huolimatta. Tämä kävi hyvin ilmi Odilen kanssa käydystä keskustelusta, joka taisi muuten olla lempikohtani tässä luvussa. Petililin reppana hahmo pääsi muutenkin hyvin esiin tämän tehtävän aikana.

Miwan suoritus sujui sutjakkaasti Yorun osalta, mutta täytyihän sitä jonkin asian mennä vähän mönkään, jotta jännitys pysyisi yllä. Valvontakamerahuoneeseen pölähtänyt hyypiö oli kyllä sangen surkuhupaisa tapaus, sillä kiperä tilanne raukesi jo ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. :’D Hyypiön virka jäi myös vähän kysymysmerkiksi, vartija tuo ei kuitenkaan tainnut olla…? Noh, saatiinpa Luna mukaan tiimiin!

Valmistauduit tehtävän suorittamiseen huolellisesti ja huomioit myös tehtävän aikana hyvin riskitekijöitä, jotka olisivat vaikuttaneet sieppauksen onnistumiseen ja myöhemmin mahdollisesti kiinnijäämiseen. Naamioitumisesta huolimatta Miwan kannattaa pitää erittäin matalaa profiilia parin seuraavan tarinan ajan, sillä Buizelin katoaminen herätti suurta huomiota Soidassa. Kiinnijäämisen riski on tällä hetkellä kohtuu suuri. Tehtävä on kuitenkin onnistuneesti suoritettu!

Bellatrix +2lvl +4op, Ilse +2lvl +1op, Yoru +2lvl +2op, Odile +1lvl, +Candy +3op, Luna +1lvl. Tehtävän suorittamisesta saat palkkioksi 640pd:tä, kahvilan tuotteista tosiaan bonusta mukana. Kerro kouluttajakirjassa, mitkä 10 kauneustarviketta lunastat kaupasta. Ilmoita myös, aiotko pitää Buizelin itselläsi vai välitätkö sen eteenpäin. Candy oppii mansikkamacaronista liikkeen Crafty Shield.

Link > Miina ja Minea

Tämä tarina kirjoitettiin alun perin vuonna 2017, vähän ennen Linkin kuolemaa. Se ei ehtinyt edes saada kommenttia osakseen.

Minea

Jos rehellisiä ollaan, minua otti päähän. Oli tyhmää että juuri minut meistä kaikista oli tungettu ahtaaseen postipakettiin. Meitä oli monta siellä Merry Bayn lähellä. Siellä asui sellainen vanha ukko, joka kasvatti meitä, Popplioita. Sieltä minä tulin, sieltä minut tuotiin. Matka oli ollut pitkä, ja laatikossa oli kuuma. Tilaakaan ei juuri ollut, koska tänne oli pakattu kaikkea muuta. Kuusi punakuorista poképalloja, joista yksi varmaan kuului minulle. Ei minulle oltu tästä mitään sanottu saati kerrottu, ukko oli vain ottanut minut syliinsä ja sanonut, että menisin hänen tyttären tyttärensä luo, tämä kun kaipasi kovasti seuraa.

Ei se minua haitannut, mutta hän olisi edes voinut mainita, että matkasta tulisi pitkä ja kuoppainen. Kun joku ensimmäisen kerran raotti laatikon kantta, luulin jo pääseväni pois, mutta ei! Joku pölvästi tunki tänne vain lisää kamaa!

Seuraavan kerran kun joku avaa tämän laatikon isken sitä water gunilla päin näköä!

Mutta kun kukaan ei avannut laatikkoa vielä hetkeen. Tiesin kuitenkin, että tätä laatikkoa kannettiin johonkin, sillä kuulin kantajan hengityksen. Vasempaan korvaani kierretty rusetti kutitti ärsyttävästi ihoa. Miksi siihen piti sitoa rusetti? Minäpä tiedän miksi! Tiedän! Minä olin ainoa tyttöpuolinen Popplio, siksi ukko sitoi korvaan rusetin, ja nimesi Mineaksi. Isä sanoi, että Minea on nätti nimi, nätille pikku Poppliolle.

Isä. Minun on ikävä isää. Mutta minä päätin olla urhea.

Sitten laatikko viimein avattiin. Ärsyyntyneenä laukaisin water gunin päin sitä, joka avasi paketin.
”Kehtasivatkin tunkea minut tänne!”
Kuulin älähdyksen. Sitten joku purskahti nauruun. Älähtäjä oli joku mies ja nauraja vastakkaista sukupuolta.
”Onko tämä niitä ukin käytännön piloja?” Tytön ääni nauroi.
”Se on helppo uskoa”, miehen ääni sanoi.
”Onko tuo paketti varmasti minulle eikä äidille?” Tytön ääni kysyi epävarmana.
”Rouva olisi varmasti arvostanut tätä yllätystä”, miehen ääni totesi kuivasti. Sitten miehen hikiset kädet nostivat minut laatikosta. Vihdoinkin sain hengittää! Katselin uteliaana ympärilleni, mihin olinkaan joutunut? Kaikkialla oli loisteliasta ja valkoista. Lattiakin kiilsi puhtauttaan, takassa roihusi pieni tuli ja tuo nahkainen sohva – valkoinen sekin, näytti siltä, ettei siinä juuri pompittaisi. Tylsää!
Sohvalla istui tyttö pitkässä vaaleankeltaisessa mekossa. Tytön vaalean violetit silmät tarkkailivat minua uteliaasti. Vastasin epäröimättä tytön katseeseen, olikohan tässä nyt se, jolle minut lähetettiin? Millainen tuo mahtaisi olla?
Tyttö oli nuori, muttei kymmenvuotias vaan varmaan jo siinä pahassa teini-iässä, kuten ihmiset sanoivat. Tytöllä oli pitkät hunajan vaaleat hiukset kuin prinsessalla, mutta vaikka hänen kasvonsa sillä hetkellä hymyilivätkin, minusta tuntui, ettei kaikki ollut kohdallaan.

En osaa selittää sitä, mutta…

Mies jolla oli hikiset kädet ojensi minut tyttöä kohti. Tyttö ojensi hieman epäröiden kätensä ja näin päädyin hänen syliinsä. Tytön kädet eivät olleet hikiset. Tyttö katseli minua ja hymyili pienesti, vastasin tuon katseeseen ja äännähdin pienesti, kuten meillä Popplioilla oli tapana.
”Popplih?”
”Oletpa söpö”, tyttö totesi ja hymyili vielä enemmän. Hän silitteli päätäni, ikään kuin minulla olisi ollut hienokin turkki, eikä tavallista sinistä ihoa. Tytön kädet tuoksuivat hyvältä, en oikein osannut kuvailla tuoksua, jotenkin hyvä ja pehmeä…
”Mikä sinun nimesi on?” Tyttö kysyi lempeällä äänellä.
”Minea!” Vastasin reippaasti, mutta eipä tyttö tai edes mies, jolla oli hikiset kädet, ymmärtänyt minua. Ihmiset olivat sellaisia.
”Asia selvinnee tästä”, hikikätinen mies sanoi, hän oli nimittäin hoksannut laatikosta ukon kirjoittaman kirjeen, sen jonka päällä olin maannut. Kirje oli aivan rypyssä. Hikikätinen mies katseli ruttuista kirjettä hetken, mutta ojensi sen sitten tytölle. Niinpä tyttö laski minut käsivarreltaan istumaan polvelleen, mutta eipä se haitannut. Nuuhkin tytön pitkiä hiuksia aikani kuluksi. Hiuksetkin tuoksuivat ja tällä kertaa minä jopa tunnistin niiden tuoksun! Omenaa!
”Nam!” Huikkasin ja haukkasin tytön hiuksista. Mutta eivät ne maistuneet makealta kaneliselta omenalta, ne eivät maistuneet miltään. ”Byägh!”
”Ukki kirjoittaa että lähetti Popplion minulle seuraksi”, tyttö kaiketi luki paperista. ”Sen nimi on Minea.”
”Niinhän minä juuri sanoin!” Huokaisin turhautuneena. ”Mikset kuuntele?” Tiesin sen olevan varsin hölmö kysymys, sillä ihmiset eivät ymmärtäneet pokémonien puhetta.
”Hauska tavata, Minea”, tyttö hymyili suloisesti.
”Mutta mikä sinun nimesi on?” Minä kysyin.

Mitä mieltä tästä pitäisi olla?

Pian tyttö laski minut lattialle, ja tutki tarkemmin laatikon muuta sisältöä. Sieltä hän löysi kuusi poképalloa, ja kuten minäkin – oletti yhden olevan oma palloni. Minäkin oletin, sillä en ollut vielä koskaan käynyt pallon sisällä. Sitten tyttö tutki vihreää mekaanista laitetta. Ilman mitään varoitusta hän osoitti sillä minua ja alkoi pälättää:
”Poppliot pärskivät kehonesteitään ulos nenän kautta ja käyttävät ulos pärskimiään kuplia puolustautuessaan vihollisilta. Poppliot pystyvät kontrolloimaan vesikuplia, ja niiden tiedetään harjoittelevan taitoaan ahkerasti.”

Noinko meistä kirjoitetaan? En minä ole vielä koskaan pärskinyt nokastani mitään – ainakaan julkisesti!
”Ihan hölmöä!” Puuskahdin ja tähtäsin water gun hyökkäyksen kohti kattoa, mutta se ei osunut kattoon, vaan nihkeäkäsiseen mieheen. Nihkeäkäsinen mies vilkaisi minua terävästi, hän oli hassun näköinen, kun hänen tummat hiuksensa liimautuivat hänen kasvoilleen, märät kun olivat. Musta takkikin oli kastunut. Hihittelin tuolle hieman, olihan se aika metkaa. Myös tyttö hihitteli, sitten hän käveli luokseni ja nosti syliinsä. Katselin tyttöä uteliaana, mitähän hänellä oli mielessä?

”Wilhelmiina missä sinä olet?” Kärkäs naisen ääni huhuili, jossakin tuon valkoisen oven ulkopuolella. Kukahan siellä oli? Pian se selvisi, sillä ovi suorastaan lennähti auki ja sieltä käveli kopean näköinen ihmisnainen. Naisella oli yllään pitkä maata laahaava violetti puku, tukka oli kasattu kuin Mudsdalen hännäksi pään taakse. Hassun näköistä!
”Wilhelmiina, sinä myöhästyt tanssitunnilta!” Nainen vouhotti. ”Hienon neidin tulee olla täsmällinen, ethän voi pitää vieraitasi odottamassa!”
Naisen ääni oli vähän kimeä, se sattui korviini. Katsahdin tyttöä, kenties naisen ääni sattui myös hänen korviaan. Mutta tyttö ei enää hymyillyt, hän oli täysin vakava.
”E-En tietenkään”, tyttö sanoi hiljaisella äänellä. ”M-Mutta..”
”Hieno neiti ei väitä vastaan”, nainen totesi. Hän katsoi tyttöä pitkään kiireestä kantapäähän, sitten lopulta hänen katseensa osui minuun.
”Mikä tuo kuvatus on?” Nainen tivasi. ”Haitko sen ulkoa? Antoiko joku katukakara sen sinulle? Hyi, sehän voi olla likainen!”
”No enpäs ole!” Minä väitin vastaan. ”Ukko pesi minut ennen lähtöä, ettäs tiedät!”
”U-Ukki l-lähetti sen”, tyttö sanoi korottaen ääntänsä hieman. ”S-Seuraksi..”
Sitten tyttö ojensi rypistynyttä kirjettä naiselle. Tuo nainen oli varmaan tytön äiti, ja jos näin oli, tyttö lieni Wilhelmiina. Nainen silmäili kirjettä ja nyrpisti rumaa muhkuraista nenäänsä.
”Pokémon hienolle neidille, mitä isä oikein ajattelee? Nuohan ovat mielenvikaisia kaikki!”
”No emmepä ole!” Murisin naiselle. ”Ja sinun tukkasi on tyhmän näköinen!”
Harkitsin jo iskeväni häntä water gunilla pain näköä, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, tyttö laittoi kätensä visusti sekä suuni että nenäni eteen. Ikään kuin hän pelkäisi, että pistäisin kehonesteeni tanssimaan valssia tuon naisen naamalla.  

”Wilhelmiina, anna se otus tänne”, nainen sanoi käskevästi käsiään ojentaen. Katsoin tyttöä, hän näytti pelokkaalta, mutta hän puristi minua rintaansa vasten. Hänellä ei näköjään ollut aikomustakaan luopua minusta, mutta miksi? Oliko hän niin yksinäinen? Miksei hän sitten hankkinut ystäviä?
”Wilhemiina, minä en siedä sitä, että minua vastaan pullikoidaan”, nainen lisäsi painokkaasti.
”M-Minea oli lahja ukilta”, tyttö sanoi ääni väristen. ”Lahjojen palauttaminen ei ole kohteliasta. Olet itse sanonut.”
En oikein osannut sanoa, mitä nainen tästä ajatteli, lopulta hän huokaisi turhautuneena ja sanoi: ”Soitan isälleni. Wilhelmiinan on parasta painua tanssitunnilleen.”

Tuo nainen ei vaikuttanut kovin kiltiltä. Minulla ei oikeastaan ollut äitiä, isä vain, mutten ikinä kuvitellut äitiä tuollaiseksi. Sitten tyttö alkoi yskiä, hän yski ja kakoi, niin että luulin hänen tukehtuvan.
”Hei mikä sinun on?” Kyselin ihmistytöltä. ”Oletko kipeä?”
”Ehkä neidin olisi syytä jättää tanssitunti väliin tänään”, nihkeäkourainen mies ehdotti, hän kun oli jo harpponut tytön luo, ja silmäili tätä huolestuneesti.
”Ei, kyllä minä menen”, tyttö sanoi, saatuaan yskänsä kuriin. ”Ei sitä tiedä, mitä äiti keksii jos en mene.”
Se kamala nainen siis oli kuin olikin tytön äiti. Silloin tytön nimi oli Wilvelmiina. Onpas pitkä nimi!

Wilhelmiina kantoi minut pois tästä huoneesta. Olin melko varma, että se oli jokin rikkaiden ihmisten olohuone. Olin varma, että Wilhelmiina perheineen oli rikas. Sillä käytävä, jonka läpi kuljimme, oli sisustettu punaisella kokolattiamatolla, jota reunustivat hassut patsaat. Seinillä oli kultakehyksisiä tauluja vakavista ihmisistä. Sitten tultiin lähes tyhjään saliin, missä oli lisää hölmöjä patsaita ja jokunen maalaus seinällä. Iso pöytä oli laitettu keskelle salia, ja pöydällä oli laseja, joista ihmiset joivat.
”Äiti pitää taas juhlat”, tyttö mumisi.
”Häh?” minä älähdin, en ollut oikein varma, mitä ne juhlat olivat. En ainakaan silloin, kun kyse oli rikkaasta väestä.
”Älä välitä siitä mitä äiti sanoi”, tyttö sanoi hiljaa. ”Hän inhoaa pokémoneja, koska Oskar oli kai vähän ilkeä hänelle. Oskar oli mummin Alolasta tullut Meowth.”
Kyllä minä Oskarin tunsin. Mutta ei Oskar ollut ilkeää sorttia, vaikka sitä saattoikin toki odottaakin – isä sanoi. Oskar oli Alolan Persian, mutta ihan rauhallinen – vaikkei se välittänytkään vesileikeistä.
”Minulle Oskar on aina ollut kiva”, tyttö mumisi. ”Minun on ikävä sitä.”
Haistelin ilmaa, puhtaaltahan täällä tuoksui, ei yhdenkään pokémonin hajua. Salin jälkeen mentiin portaat alas. Portaat olivat valkoiset. Sitten tultiin alas, joka oli kaiketi aula, sielläkin oli hienot matot ja kultakehystettyjä tauluja, mutta ei patsaita tai pöytiä. Mutta siellä on pari kiiltävästä ruskeasta puusta tehtyä ovea. Toinen on varmaan ulko-ovi, ja se toinen, joka oli vähän kauempana, varmaan johti jonnekin muualle. Sinne me menimme, nimittäin muualle. Siitä ovesta päästiin toiseen saliin, joka muistutti huomattavasti sitä edellistä, mutta tässä salissa ei ollut paljon mitään, musiikkilaitetta ja punaisella pehmustettua tuolia lukuun ottamatta. Huoneessa seisoi mustahiuksinen mies.
”Tulitehan te viimein”, mies sanoi Wilhelmiinalle.
”Anteeksi, että olen myöhässä”, Wilhelmiina piipitti. Miksei tuo uskaltanut puhua lujempaa?

Minut aseteltiin nätisti istumaan samettipäällysteiselle tuolille, sain katsella kun Wilhelmiina harjoitteli tylsän näköistä tanssia, mies tanssikumppaninaan.
”Ei, ei. Teidän pitää muistaa, että ette te vie, vaan parinne”, opettaja korosti pian. ”Älkääkä jännittäkö noin kovasti.”
Oikeastaan Wilhelmiina astui niin monta kertaa opettajansa varpaille, kompasteli tai oli jollain muulla tavalla vähällä lentää nokalleen. Naureskelin tuolle esitykselle.
”Minä tiedän, että te ette pidä tanssimisesta”, tanssin opettaja sanoi. ”Mutta teidän on nyt pakko oppia, sillä pian te täytätte kuusitoista ja..”
”Minä tiedän sen!” Tällä kertaa tyttö huusi kovalla äänellä, sekä minä että tanssiva mies hätkähdimme.

Miina

Kun minä täyttäisin kuudentoista, silloin elämä alkaisi, niin äiti sanoi. Mutta minä tiesin, että silloin se loppuisi. Minut päästettäisiin korkeintaan kyläilemään Luukkaan luo Fallake Cityyn. Kuudentoista vanhana, minä olisin siinä iässä, että minun odotettiin osallistuvan äidin tyhmiin juhliin ja seurustelevan vieraiden kanssa. Sitäkö tämä elämä sitten olisi? Oliko tämä edes mitään ihmisen elämää? Melkein kuudentoista vanhana minulla ei ollut ketään, ystävää siis. Äiti sanoi, ettei minun ollut tarvetta seurustella täkäläisten kanssa. Koska Myrskylät olivat heitä hienompia, heitä parempia. Vaikka en minä sitä tiennyt, kun en saanut tavata muita ikätovereitani, paitsi Luukasta – mutta häntä ei laskettu, sillä hänkin oli ”hienosta” perheestä. Eikä hän ollut sellainen, jonka voisin jutella tai sellainen joka ymmärsi minua. Minulla ei ollut ketään, jolle puhua, äiti ei kuunnellut ja isä oli lähes aina poissa kotoa, hän kun työskenteli yrityksensä parissa Magdapolisissa asti. Minulla oli vain Johannes, joka ei ollut niitä ihmisiä jotka äiti olisi kelpuuttanut keskustelukaverikseni, mutta äidin ei tarvinnut tietää. Johannes oli vain hovimestari, kuulostaa kovin hienostuneelta tai snobimaiselta, mutta siksi äiti Johannesta nimitti.  Minä kutsuin häntä vain Johannekseksi.

Johannes oli paremmin perillä asioistani kuin äitini. Hän myös tiesi niistä.

Paniikkikohtauksista.

Kun tämä asia tuli tietooni, aloin pelätä syntymäpäivääni. Minä… minä en halunnut tulla äitini kaltaiseksi. En halunnut istua kököttää koko elämääni Myrskylän kartanon seinien sisällä. Seinät voisivat kaatua, mutta ne eivät tekisi sitä ikinä, koska minä en voinut lähteä. Minä en uskaltanut lähteä. Mihin minä menisin? Ja mitä minä tekisin? Enhän minä osannut mitään, en edes tanssia. Minä saatoin syntyä kultalusikka suussa, mutta tiesin silti, ettei maailmassa selviäisi ilman rahaa. Eikä sitä jaettaisi ilmaiseksi.

Siinä sinä nyt sitten olet, Miina. Olet kevään tullen kuudentoista, silloin sinusta tulee seurapiirineiti. Silloin sinä seurustelet vain rikkaiden tyyppien kanssa. Ne varmaan kaavailevat sinusta ja Luukkaasta paria. Et ikinä tule näkemään muuta maailmaa, vain tämän tai jonkun toisen kartanon seinät ja pihan. Lopulta sinä vanhenet ja sinusta tulee yhtä nokkava kuin äidistäsi. Hyvä tulevaisuus, tosi hyvä…

Ei..! Ei…!

Minua oksetti, tuntui siltä kuin joku puristaisi sisuskalujani kasaan, niin ettei henki kulje. Silloin alkoi aina yskittää, vaikka hengittäminen tuntuikin vaikealta, yskänpuuskat tulivat yhtä pahoina kuin aina ennenkin. Hengen vetäminen keuhkoihin oli vaikeaa. Popplio loikkasi kömpelösti alas tuolilta, jonne olin pikkuisen hylkeen jättänyt. Vaikka se olikin hylje, se liikkui varsin sutjakasti kuivalla maalla. Se tuli luokseni ja katsoi minua kysyvästi. Pikkuinen ei varmaan ymmärtänyt mitä tapahtui.
”Popplih popplio?” Se äännähti epävarmasti. Yritin hymyillä sille, mutta en usko onnistui kovin vakuuttavasti. Popplio-parka ei varmasti ymmärtänyt mikä minua vaivasi. Sitten salin ovi avautui pamahtaen.
”Minä vähän luulen, ettei neidistä ole tänään tanssimaan”, Johanneksen samettisen pehmeä ääni sanoi kohteliaasti, mutta minä olin havaitsevani siinä pientä haastavuutta. Johannes ja tanssiopettaja kun eivät pitäneet toisistaan. Tanssiopettaja kun piti Johannesta kovin vulgaarina.
Johannes kaappasi minut syliinsä, eikä jäänyt odottelemaan vastaväitteitä, vaikka tanssiopettaja näyttikin siltä, että aikoi haukkua Johanneksen pataluhaksi tai joksikin muuksi.
”Popplioh!” Popplio, jolle vaari oli antanut nimeksi Minea, äännähti hieman ärtyneenä ja loikkasi. Se nappasi leuoillaan kiinni Johanneksen mustasta kauluspaidasta – tai sen helmasta, ja roikkui siinä itsepintaisesti Johanneksen kantaessa minua. En minä olisi jaloillani pysynyt, ne tärisivät liikaa. Ne tärisivät melkein aina, kun sain paniikkikohtauksen.

Katsoin vaivihkaa Johannesta. Hän ei ollut vielä niin vanha kuin kaikki ne harmaahapsiset hovimestarit, jotka huolehtivat orvoiksi jäänneistä rikkaista pojista, joiden vanhemmat joku roisto ampui pimeällä kujalla. Johannes ei ollut laisinkaan vanha, vasta vähän päälle kahdenkymmenen, hän oli sen ikäinen, että hänen kuuluisi olla jossain yliopistossa kirjoilla, mutta kun kerran kysyin asiasta, Johannes sanoi, että sekin maksoi maltaita.

Niin, ehkei minun pitäisi olla kiittämätön. Minun perheelläni oli rahaa, vaikka lampaat söisi, mutta ei se silti minulle onnea tuonut.

En minä muuta olisi toivonut, kun vain jonkun jonka kanssa viettää aikaa. Jonkun joka ei olisi korpunkuiva ja tylsä niin kuin Luukas. Siksi kai ukki oli lähettänyt Minean. Seuraksi, niin kirjeessä oli sanottu. Minea tuli piristykseksi jo masennuksen partaalla olevalle Miinalle. Miina ja Minea, siinäpä vasta hyvänkuuloinen parivaljakko. Toisaalta, Minea oli jo osoittautunut hauskaksi veijariksi, heti ensitöikseen kastellut Johanneksen water gunilla (hän oli kylläkin käynyt vaihtamassa kuivat vaatteet), sitten se vaikutti halukkaalta haistattelemaan äidilleni. Se minun oli pakko estää, jotta saisin pitää Minean. Ja nyt tuo roikkui sitkeästi Johanneksen paidan helmassa. Minea oli jo nyt tuonut päivääni iloa, joka oli ollut harvassa sitten viime joulukuun. Silloin äiti oli alkanut paasata tulevista syntymäpäivistäni ja mitä sen jälkeen tapahtuisi.

Minusta piti tulla äidin kaltainen hienohelma, jo ennen kuin olisin edes päässyt tutkimaan Kanbarona Townia koko Lamentiasta puhumattakaan! Tähänkö se elämä loppuisi?
”M-Minä e-en h-halua, e-että elämäni p-päättyy”, nikottelin. Johannes taputteli minua selkään, lohduttavasti. ”M-Minä en tahdo äidin kaltaiseksi!”
”En usko sen olevan sinulle hyväksi”, Johannes lohdutti. Kun kukaan ei ollut kuulemassa, hän ei neiditellyt minua. Olin pyytänyt sitä erikseen, sillä minusta tuntui kummalta, jos minua vanhempi Johannes teitittelisi minua.
”Se ei näytä tehneen hyvää rouvallekaan”, Johannes pohti. Niin, minä olin kertonut Johannekselle jokin aika sitten, ettei äiti itse asiassa ollut rikkaasta perheestä, hän oli ollut aivan tavallisten pokémonkasvattajien keskiverto tytär. Eikä elämän tyylin muutos tehnyt hänelle hyvää pidemmän päälle. Maanläheinen tyttö oli nimittäin kehittynyt vuosien saatossa koppavaksi ja tuomitsevaksi. En minä tahtonut sellaiseksi.
”Minusta tuntuu, että sinä tarvitset kylpyä”, Johannes huomautti ojentaessaan minulle nenäliinaa.
”Haisenko minä pahalta?” Kysyin kuivatessani silmiäni.
”Kylpy voisi rauhoittaa”, hän sanoi. ”Sitä paitsi, sinulla lienee mietittävää.”
”Mietittävää?” Minä toistin ja katsoin tummahiuksista nuorta miestä hämilläni.
”Isoisäsi lähetti tämän pikku hirv… siis Popplion sinulle”, Johannes sanoi, samalla kun yritti ravistaa paidan helmassaan roikkuvaa Poppliota irti. Minea kylläkin irrotti otteensa, mutta vain iskeäkseen Johannesta uudemman kerran water gunilla päin näköä. Minea nauroi tämän jälkeen kovasti, ikään kuin siitä olisi ollut kovinkin hauskaa kastella Johannes toistamiseen. Johannes katsoi pientä Poppliota hetken oikein tuimasti ja Minea vastasi katseeseen silmää räpäyttämättä. Minä en olisi moiseen kyennyt.

Minä olin pelkuri. En osannut sanoa vastaan äidillekään.

Johannes huokaisi syvään, hän teki niin aina, kun joku tai jokin kävi hänen hermoilleen.
”Laatikossa olla kuusi poképalloa ja pokedex”, Johannes sanoi. ”Matkavarusteet pokémonkouluttajalle toisin sanoen. Isoisäsi ei varmaan tahdo sinulle samanlaista tulevaisuutta kuin äidillesi.” Sen sanottuaan Johannes lähti kohti kylpyhuonetta.

Matkalle. Mitäköhän siitäkin tulisi? Ei äiti ikimaailmassa päästäisi. Isä saattaisi päästää, mutta isä ei ollut täällä. Enkä minä mitään osaisi kuitenkaan.

Minea tapitti minua tummansinisillä – lähes mustilla silmillään toiveikkaasti. Matka varmasti kiinnostaisi pikku Poppliota enemmän kuin hienostoelämä. Mutta minusta ei olisi itsenäiseen matkusteluun, enhän ollut ikinä poistunut Myrskylän kartanon alueelta. Miten minä muka pärjäisin yksikseni jossain ihan vieraassa paikassa?
”Ei minusta vain ole sellaiseen”, sanoin Poppoliolle pahoittelevasti. Minä tuottaisin aina pettymyksiä, ensin äidille, sitten ukille ja nyt vielä Mineallekin. Minea näytti turhautuneelta.
”Vai tuollaiselle ihmisellekö minut lähetettiin?” Niin se varmasti ajatteli.

Johannes tuli ilmoittamaan, että kylpy oli valmiina. Kävelin siis kylpyhuoneeseen Minea sylissäni. Minea innostui heti nähdessään suuren kylpyammeen, joka oli täynnä vaahtoa. Sinne se loikkasi, ilosta hihkuen. Popplio sukelsi hetkeksi pinnan alle, mutta pian se jo nosti päänsä veden pinnan yläpuolelle ja alkoi puhallella veden pinnalla olevia kuplia. Naureskelin hetken sen touhuille. Toinen oli niin elämää täynnä. Ja sitten olin minä, ahdistunut paska. Ehkä Johannes ja ukki olivat oikeassa, tämä elämän tyyli ei varmaan ollut minulle hyväksi, mutta minkäs teet.

Kipusin ammeeseen ja istuin lämpöiseen veteen. Minea uiskenteli minua vastapäätä, silloin tällöin se laukaisi pienimuotoisen water gunin minua kohti, ehkäpä leikillään, ehkäpä mieltä osoittaakseen.
”Anteeksi nyt”, sanoin sille hiljaa. ”Ei matkasta mitään tulisi, kun en minä mitään osaa. Olen aina vain ollut täällä.”
”Pop popplio!” Toinen äännähti ja katsoi minua tuimasti.
”Yritä edes!” Niin se varmaan sanoi.
”En minä tykkää olla täällä, kun isä ei ole kotona”, minä tunnustin. ”Äiti asuu täällä, mutta hänellä on aina jotkin hölmöt juhlat työn alla, eikä hän ole kovin mukava.”
”Popplih”, Popplio nyökytti päätään, kaipa se kuunteli ja ymmärsi, mitä sille puhuin.
”Isä on aina töissä, ja Johanneksella on työnsä enkä viitsi häiritä häntä”, minä jatkoin. ”Eikä minulla ole ystäviä, koska äidin valitsemat ystävät ovat tylsiä, eivätkä ne oikeasti minua kuuntele.”
”Popp!” Minea huudahti, se nosti eturaajansa vedestä niin, että pärskähti ja osoitti hyvin verholla peitettyä ikkunaa.
”Minä en saa mennä ulos, vain pihalle”, minä vastasin. ”En ole koskaan käynytkään itse kaupungissa, äiti ei tahdo päästää.”
”Popplih”, Minea katsoi minua hymyillen velmusti.
”Kukaan ei tiedä miltä näytän, luulisin”, minä mutisin. Silloin Popplio loiskautti vettä naamalleni, se nosti molemmat evänsä… öh… eturaajansa ilmaan, ikään kuin olisi hurrannut jostakin syystä.
”Enhän minä mitenkään voi”, vastustelin. Vaikka mieleni tekikin lähteä. Olisi kivaa päästä täältä, ja nähdä vähän maailmaa. Ehkä ahdistuskin loppuisi.

Mutta oliko tämä pakenemista?

”Mitä me edes tekisimme tuolla?” Minä kysyin.
”Pop popplio!” Innokas hylje vastasi. Varmaan että, kyllä se sitten nähtäisiin. Ja oikeasti minä tahdoin lähteä, mutta… jos siitä ei tulisikaan mitään? Tiesin, ettei oloni kyllä tästä paremmaksi tulisi, jos jäisin tänne ja saman tiesi myös Johannes. Ehkäpä minun kannattaisi vain ottaa ja paeta.

Nousin kylvystä ja kiedoin ylleni persikan värisen kylpytakin. Pyyhin höyryä kylpyhuoneen peilistä ja katsoin kuvajaistani. Noista pitkistä hiuksista pitäisi päästä eroon. Jos ne huomaisivat, niistä minut ainakin tuntisi. Sakset. Piti saada sakset. Piti kysyä Johannekselta, missä täällä pidettiin saksia. Enkä tietenkään voisi ottaa hienoja matkatamineita, tuo mekko saisi jäädä. Niinpä minä kiirehdin, Minea perässäni vaatekaappini luo. Minulla oli paljon vaatteita, muttei juurikaan sellaisia, joita tavallinen reppureissaaja käyttäisi. Kaappini perukoilta löysin vadelman värisen hupparin ja tummansiniset sukkahousut joissa oli hupparin värin kanssa yhteensopivia raitoja. Samoilta perukoilta löysin kaksikerroksisen tummanvihreän hameen, joka ulottui minua noin polviin asti. Ylähyllyllä oli eräs asia, jonka välttämättä tahdoin mukaani. Se oli ollut lahja mummilta, nyt saisin viimeinkin käyttää sitä. Mutta minä olin pienikokoinen, en yltäisi millään. Oli pakko hakea jakkara avuksi, Minea katseli touhua hymyssä suin, kuinkas muutenkaan. Kaiken piti sujua helposti, mutta tietenkin minä horjahdin, ja olisin varmaan satuttanut itseni, ellei Johannes olisi ottanut minua kiinni.
”Yritätkö aiheuttaa minulle sydänkohtauksen?” Hän kysyi.
”Etsin vain pipoani”, vastasin. ”Missä täällä on sakset?”
”Ettet sinä vain yritä mitään vahingollista?” Johannes kysyi epäilevästi.
”No ei ole”, minä kiistin. ”Ajattelin vain leikata hiukseni.”
”Vai niin”, hovimestari totesi. ”Nytkö päätös on tehty?”
Minä nyökkäsin. ”Ehkä on parasta, vaihtaa maisemaa hetkeksi. Vaikka se olisikin pakenemista.”
”Joskus ihminen ei voi tehdä muuta kuin paeta”, Johannes sanoi. ”Ehkä sinunkin olosi paranee sen myötä.”

Niin. Sitä minäkin toivoin.

Hetken kuluttua Johannes haki minulle sakset ja minä painuin kylpyhuoneeseen leikkaamaan kutrini. Naps vain ja pian pitkät hiussuortuvat putoilivat maahan. Ei sillä väliä, miltä hiukseni näyttäisivät muiden silmissä, minä pidin tästä epätasaisesta lyhyestä tukastani. Sitten vaihdoin vaatteet. Ei minua kukaan näissä tunnistaisi, kai. Ei kukaan tajuaisi, että tässä on rikkaan perheen tytär Wilhelmiina Myrskylä. Tässä on vain Miina. Miina, joka ei oikein tiedä, mitä tulee elämällään tekemään.

”Tuo sopii sinulle oikein hyvin”, Johannes sanoi, kun olin astunut ulos kylpyhuoneesta uudessa asussani.
”Kiitos, Johannes”, kiitin hieman punastuen. ”Ethän sinä joudu tästä vaikeuksiin?”
Johannes ei vastannut. Hän vain ojensi minulle mummin tekemän pipon, kissankorvaisen Alolan Meowth-pipon. Ja sitten vesimelonin puolikkaan muotoisen – ja näköisen laukun.
”Pakkasin poképallot ja pokedexin sivutaskuun”, Johannes sanoi. Minä nyökkäsin ja astelin säästölippaani luo. Nostin sieltä kolmekymmentä link coinia. Se saisi riittää vähäksi aikaa, ainakin siksi kunnes keksisin millä tavoin tienata lisää. Sulloin rahat laukkuuni ja katsoin Johannesta.
”Löysin kaapista nuo lenkkarit”, hän sanoi osoittaen ruskeita lenkkareita. ”Niillä matka taittuu kevyesti.”
”Kiitos, Johannes”, sanoin laittaessani kengät jalkaani.

Johannes saattoi minut Myrskylän kartanon takaovelle, siitä josta hän ja muu palvelusväki kulkivat ulos ja takaisin sisään.
”Käy ensin pokémon professorin luona”, hän neuvoi. ”Ja muista ostaa itsellesi ja tuolle riiviölle ruokaa. Äläkä viivy kaupungissa yön yli, jos lähtösi huomataan, ei matkastasi tule mitään.”
”Tiedän”, minä nyökkäsin. ”Kiitos.”
”Pidä itsestäsi huoli”, hovimestari sanoi.

Niin, minun olisi nyt vastattava itsestäni ja Mineasta, joka keikutteli päätään hyväntuulisesti puolelta toiselle, siinä sylissäni. Onnistuisiko tämä? Minua pelotti. Mitä jos kävisikin huonosti? Mitä jos…?
”Poop!” Minea näykkäisi minua peukalosta. Hengitin syvään.
”Nyt mentiin.”

Ja niin me menimme, illan hämärissä. Kuljimme kartanon pihan poikki portille ja astuimme… niin, kuka tietää minne.

Mutta minä olin helpottunut. Helpottunut.